“Se, että yliopisto antaa opiskelijoilleen vapaat kädet tehdä omannäköisiä päivityksiä julkiselle, viralliselle kanavalleen, on luottamuksenosoitus”, kirjoittaa Laura Tauriainen.
Turun Sanomatuutisoi marraskuun lopussa Turun yliopiston aloittaneen opiskelijalähettilästoiminnan. Nyt joukko opiskelijoita tekee sisältöä vuoroviikoin yliopiston Instagramiin. Puolen vuoden mittaisen projektin tavoitteena on saada opiskelijoiden ääni kuuluviin ja viestiä siitä, millaista opiskelijaelämä todellisuudessa on.
Itä-Suomen yliopistolla on samankaltainen lähettiläsjoukko tekemässä Instagram-sisältöä, mutta yliopiston virallisen tilin sijaan erilliselle UEFlähettiläs-tilille. Myös nämä lähettiläät näyttävät yliopisto-opiskelua omasta näkökulmastaan.
Myös Oulun yliopiston Instagram Storiesin puolella on näkynyt esimerkiksi kansainvälisten opiskelijoiden tuottamaa sisältöä, mutta itse feedin julkaisut näyttäisivät olevan pääasiassa viestintätiimin heiniä. On silti mukava nähdä myös oman yliopistomme olevan mukana opiskelijalähettiläiden hyödyntämisessä.
Instagram on kanavana juuri oikea tällaiseen sisältöön, onhan se rutkasti vapaamuotoisempi ja vähemmän pönöttävä kuin vaikkapa Twitter tai Facebook, joihin opiskelijoiden tekemä sisältö ei oikein edes istu.
Opiskelijalähettiläiden sisällöt toimivat erityisen hyvin Instagramin Storiesin puolella, missä ne ovat vielä aidompia ja tekijöidensä näköisiä. Sisällöt ovat enemmän hetken tuotoksia, eivätkä niin mietittyjä kuin feedissä. Instagramin alkuperäinen ideahan oli näyttää pieniä, nopeita hetkiä arjesta – olla instant.
Jotain Instagramin hetkellisyydestä on jo kadonnut, sillä nykyään etenkin feedissä näkyvät kuvat ja videot ovat usein ammattilaisten tekemiä, siloteltuja brändisisältöjä. Itse kaipaisin enemmän rosoa myös Instagramin kuvavirran puolelle – ja juuri siihen kaipuuseen opiskelijalähettiläiden postaukset vastaavat.
Opiskelijalähettiläiden edesottamuksista kiinnostuvat tietysti muut opiskelijat ja yliopisto-opinnoista haaveilevat. Silti aito, kiinnostava, opiskelijoiden itsensä tuottama sisältö saa myös kaltaiseni alumnin koukuttumaan. Tulen iloiseksi @uniturku-tilin pienistä tarinoista, joissa opiskelijat kertovat omasta arjestaan. Itä-Suomen sympaattiset UEFlähettiläät esittelevät lempipaikkojaan kampuksella ja antavat hakutärppejä pääsykokeita varten. Näiden hetkien kautta voin jollain tasolla päästä sisälle vaikkapa kasvatustieteiden tai lääkiksen opiskelijoiden elämään.
Se, että yliopisto antaa opiskelijoilleen vapaat kädet tehdä omannäköisiä päivityksiä julkiselle, viralliselle kanavalleen, on luottamuksenosoitus. Se viestii siitä, että yliopisto pitää opiskelijoidensa näkemyksiä, mielipiteitä ja kokemuksia tärkeinä sekä arvostaa heidän ammattitaitoaan alansa edustajina jo ennen valmistumista.
Toki opiskelijalähettilyydestä voi olla hyötyä myös tulevaa työelämää ajatellen. Kuinka moni opiskelija voi sanoa tehneensä sisällöntuotantoa tuhansille seuraajille suuren organisaation viralliselle Instagram-tilille?
Seuraavaksi toivoisin, että yliopistot veisivät tiedeviestintänsä vahvemmin sosiaaliseen mediaan antamalla tutkijoilleen vapaat kädet Instagramissa. Millainen on tutkijan työpäivä? Minkälaisia ajatuksia tutkija päässä ehtii päivän mittaan kulkea? Missä he tykkäävät syödä lounasta, mistä saa yliopiston parhaat kahvit?
Tutkijoita ja heidän työtään nostetaan toki esille jo yliopiston viestinnässä, mutta minä haluaisin nähdä myös virallisten potrettien ja mediatiedotteiden taakse.
Tutkijoiden voisi olla hyvä ottaa sosiaalisen median sisällöntuotantoa käyttöön myös siksi, että populaarin tiedeviestinnän on mukauduttava tähän aikaan ja löydettävä uusia väyliä yleisön löytämiseen. Eipä sekään varmaan haittaisi, jos tutkijan ammattiin saataisiin lisää mediaseksikkyyttä.
Soisin siis opiskelijalähettiläiden löytävän tiensä mahdollisimman monen yliopiston sosiaaliseen mediaan ja inspiroivan tutkijoita kokeilemaan tutkijalähettiläänä toimimista. Oulun yliopisto voisi avata pelin antamalla Insta-tunnarit vaikkapa kirjallisuudentutkija Jyrki Korpualle. Minä ainakin katsoisin hänen boomeranginsa ja superzoomauksensa.
Julkaistu
SHARE
Laura Tauriainen
34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.
Ensikuulemalta kysymys äänikirjoista voi kuulostaa hölmöltä: kuunteleminen on kuuntelemista, lukeminen lukemista, ja sillä hyvä. Oulun ylioppilaslehti lähti hakemaan kysymykseen tutkimukseen perustuvaa vastausta ja sai huomata, että vastaus on kysymystä moniulotteisempi. Kerromme myös, miksi jouluna kannattaa ahmia kirjoja.
Monilukutaidolla tarkoitetaan kykyä tuottaa ja tulkita erilaisia tekstejä. Teksti ymmärretään tässä yhteydessä laajasti: tekstejä voidaan tulkita ja tuottaa esimerkiksi kirjoitetussa, puhutussa, painetussa, audiovisuaalisessa tai digitaalisessa muodossa.
Maailma on muuttunut monimediaiseksi ja globaaliksi digitaalisten ja sosiaalisten toimijoiden verkostoksi. Tekstit ympäröivät meitä kaikkialla ja kaikissa eri muodoissaan. Muutos heijastuu käsityksiimme lukutaidosta:
”Ollaan siirrytty merkittävällä tavalla eteenpäin perinteisestä käsityksestä, että lukutaito merkitsisi yksinomaisesti yksilön työskentelyä lyijykynän ja paperin tai printtikirjan äärellä ja että lukutaito opittaisiin koulurakennuksen seinien sisällä”, Jokinen kertoo.
”Niin maailma muuttuu, Eskoni”, toteaisi tähän Aleksis Kivi, kansalliskirjailijamme. Mutta olisiko hän arvannut, millaisten tekstien ristiaallokossa arkemme täällä soljuu?
Jokisen mukaan luku- ja kirjoitustaidon muuttumisen vaikutuksia tutkitaan tällä hetkellä kiivaasti, sillä onhan tunnistettu, miten esimerkiksi verkossa tapahtuva hypertekstien poukkoileva lukeminen vaikuttaa aivoihin. Tietotyöläisen aivoja jatkuvat keskeytykset kuormittavat, mutta lukeminen on lääkettä stressaantuneille aivoille.
Jokinen kertoo, että lukutaidon tutkimisen haasteita lisäävät useat eri muuttujat ja meneillään olevat, ennustamattomat muutokset. On eri asia tutkia sitä, miten tarinan kuunteleminen äänikirjana vaikuttaa esimerkiksi lukuinnostuksen viriämiseen kuin kysyä, mitä vaikutuksia auditiivisella viestikanavalla on lukemisen kognitiiviseen prosessointiin.
Helsingin yliopiston professori ja aivotutkija Minna Huotilainen on kertonut, että monet lukemisen hyödyt ovat saavutettavissa myös kuuntelemalla. Äänikirjojen kuunteleminen niin ikään kasvattaa sanavarastoa, rauhoittaa mieltä ja parantaa muistia.
Päivi Jokinen summaa, että äänikirjojen kuuntelu on yksi erinomaisen suositeltava tapa lukea liikkeellä ollessaan. Tarinat kulkevat mukana älylaitteessa ja ovat nopeasti saatavilla, mutta laatuun kannattaa välillä kiinnittää huomiota:
”Vaihtelevan tasoisten podcastien ja tube-vlogien seuraamisen rinnalla voi olla virkistävää vaihtelua kuunnella älylaitteelta vaikkapa kotimaisten kirjailijoiden klassikkoteoksia!”
Myös aivotutkija Huotilainen suosittelee pitkiin kertomuksiin paneutumista, sillä Twitter-virran kaltainen asiasta toiseen pomppiminen tyhmentää meitä ja taannuttaa kognitiivista kapasiteettiamme.
Äidinkielen opettajat ja lukutaidon tutkijat jakavat yhteisen huolen perinteisen, tekstin dekoodaamiseen ja analyyttiseen prosessointiin perustuvan lukutaidon heikkenemisestä ja sivistyksen käsitteen muuttumisesta.
Niinpä Päivi Jokisen viime hetken joululahjavinkki sellaista miettivälle onkin painettu printtikirja.
”Nykymaailma on täynnä rikkaita ja monimuotoisia mahdollisuuksia lukemiseen, ja niitä kaikkia voi innostuneesti ja samalla sopivan kriittisesti vaalia.”
Kuuntelevatko opiskelijat äänikirjoja?
Oulun ylioppilaslehti jalkautui opiskelijoiden pariin kysymään, millaisia kokemuksia opiskelijoilla on äänikirjoista. Saimme selville, että moni luottaa vielä paperisen kirjan tarjoamaan nautintoon.
Ei säännöllistä kuuntelua
Äänikirjat kiinnostavat, mutta harva kuuntelee niitä. Yksi vastaaja oli aikeissa aloittaa kuuntelun joululomansa aikana. Muutama vastaaja oli kuunnellut ainakin yhden kirjan. Vain yksi vastaajista oli kuunnellut äänikirjoja satunnaisesti yli vuoden ajan.
”Olen kuunnellut äänikirjoja vuoden 2017 alusta. Tykkään kirjoista, mutta niiden lukemisessa on haasteita, koska minulla on lukihäiriö. Minun tapauksessani äänikirjat tuovat helpotusta, kun voin nauttia kirjallisuudesta pienemmällä vaivalla ja nopeammin.” (Ilona, biologian opiskelija)
”Yhden kirjan olen kuunnellut äänikirjana vuosia sitten, mutta en oikein siitä innostunut. Muustakin lukemisesta olen luopunut, sillä lukemisesta on mennyt maku pakkolukemisen vuoksi.” (Oskar, maantieteen opiskelija)
”En kuuntele säännöllisesti äänikirjoja, mutta yhden kuuntelin, koska juuri se teos ei ollut vielä saatavilla muualla” (Lucie, informaatiotutkimuksen opiskelija)
Ei ykkösvaihtoehto, mutta hyvä lisä
Yllättävän moni opiskelija on mieltynyt vanhaan kunnon paperiseen käyttöliittymään, vaikka uudet tulokkaat, kuten äänikirjat, nähtiin tervetulleena lisänä markkinoille. Yksi vastaajista huomautti, että e-kirjoista ja äänikirjoista puuttuu yksi kirjoissa tärkeä ominaisuus −hypisteltävyys. Kirja voi olla kaunis esine, jonka graafisella ilmeelläkin on merkityksensä lukunautinnossa.
Sähköisten e-kirjojen sekä kuunneltavien äänikirjojen myyntikäyrä on noususuuntainen. Äänikirjoja tarjoavia palveluita on markkinoilla useampia, mutta pääsääntöisesti ne ovat tutustumisjakson jälkeen kaikki maksullisia. Opiskelijan näkökulmasta äänikirjat ovat yksi menoerä muiden joukossa, joten jos palvelusta maksaa, tulisi sitä käyttääkin.
”Pidän äänikirjan ideasta, sillä sehän avaa portin kirjojen maailmaan esimerkiksi näkövammaisille. Äänikirjat ovat vaihtoehtoinen tapa nauttia lukemisesta.” (Lucie, informaatiotutkimuksen opiskelija)
”Olen miettinyt, että tiskaamisen ohessa voisi hyvinkin kuunnella jotain kirjaa.” (Milla, biologian opiskelija)
”En ole kuunnellut äänikirjoja, mutta jos tenttikirjoja olisi saatavilla äänikirjoina, niin miksipä ei.” (Otto, prosessitekniikan opiskelija)
”Äänikirjat eivät ole iskeneet. Minua viehättää tekstin lukeminen itsessään, se lukukokemus siinä merkitsee.” (Eevi, maantieteen opiskelija)
”Minua miellyttävät sekä kirjat että äänikirjat molemmat, mutta käytän niitä eri tavoin. Romaaneja kuuntelen mieluummin, mutta sitten tietokirjoja tykkään lueskella tavalliseen tapaan ja enemmän selaillen sieltä täältä.” (Ilona, biologian opiskelija)
”Rakastan kirjojen lukemista, mutta tenttikirjat ja muu opiskelu verottavat lukemiseen jäävää aikaa. Äänikirjat kiinnostavat, mutta näin digifossiilina minua ahdistaa äänikirjoihin liittyvät applikaatiot ja kuukausimaksut.” (Hanna, logopedian opiskelija)
Julkaistu
SHARE
Venla Tuohino
Tiedeviestinnän maisteriohjelman kasvatti, graduntekijä ja skeptikko.
Tieteentekijöiden liiton paikallisyhdistys Oulun yliopiston Akateemiset ry järjestää keskiviikkona 21.11. Linnanmaalla Business Kitchenillä avoimen keskustelutilaisuuden yliopistodemokratiasta, johtamisesta, päätöksenteosta ja kollegialisuudesta. Kello 18 starttaavan Yliopisto: Muutoksen tekijät ja tavoitteet -tilaisuuden tavoitteena on järjestäjien mukaan keskustella siitä, ketkä yliopistoa muuttavat, mihin suuntaan ja minkälaisin perustein. Puheenvuoron tilaisuudessa pitävät Ulkopoliittisen instituutin johtaja, Helsingin yliopiston hallituksen varapuheenjohtaja Teija Tiilikainen, Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Johanna Moisio ja Oulun […]
Tieteentekijöiden liiton paikallisyhdistys Oulun yliopiston Akateemiset ry järjestää keskiviikkona 21.11. Linnanmaalla Business Kitchenillä avoimen keskustelutilaisuuden yliopistodemokratiasta, johtamisesta, päätöksenteosta ja kollegialisuudesta.
Kello 18 starttaavan Yliopisto: Muutoksen tekijät ja tavoitteet -tilaisuuden tavoitteena on järjestäjien mukaan keskustella siitä, ketkä yliopistoa muuttavat, mihin suuntaan ja minkälaisin perustein.
Puheenvuoron tilaisuudessa pitävät Ulkopoliittisen instituutin johtaja, Helsingin yliopiston hallituksen varapuheenjohtaja Teija Tiilikainen, Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtaja Johanna Moisio ja Oulun yliopiston Akateemiset ry:n puheenjohtaja Pirkko Viitala. Puheenvuoroja seuraa paneelikeskustelu.
Samana päivänä kello 16.15 Oulun yliopiston ylioppilaskunta (OYY) järjestää Tellus Stagella vuoden viimeisen edunvalvontajaoston Nuorten vaikuttajien keskustelutilaisuutena.
Tilaisuudessa paneelikeskusteluun osallistuvat Jussi Ylitalo, Miina-Anniina Heiskanen ja Niilo Heinonen. Paneelikeskustelun jälkeen on varattu aikaa kysymyksille.
Elokuussa Oulun yliopiston humanistinen tiedekunta muutti kampuksen pohjoispäädystä kolmanteen kerrokseen. Muutto vaati varastojen siivoamista, talkootyötä ja muutamia bileitä. Uusissa tiloissa huoneiden jakaminen on arkipäivää niin henkilökunnalle kuin opiskelijajärjestöille. Muuton arvellaan sujuneen lopulta yllättävän hyvin. "Tänne on sopeuduttu", sanoo tiedekunnan muuttovastaava, suomen kielen professori Harri Mantila.
Kun asuu yhdessä ja samassa osoitteessa vuosien ajan, tavaraa tahtoo kertyä. Sen tietää jokainen muuttanut.
Tilanne on tuttu myös Oulun yliopiston humanistiselle tiedekunnalle. Vuonna 1992 Kasarmintieltä vanhalta nahkatehtaalta Linnanmaalle muuttanut tiedekunta vietti lopulta neljännesvuosisadan samassa osoitteessa.
Elokuussa tiedekunta muutti kampuksen pohjoispäädystä uusiin tiloihin kampuksen keskiaulan tietämille. Uusiin tiloihin voi kulkea Fysiikankadun, Geokadun ja ATK-kadun porraskäytävien kautta.
Muutto käynnistyi ensimmäinen päivä elokuuta, ja viimeiset muuttolaatikot kannettiin perille uuteen sijaintiin kolmanteen kerrokseen kahdeksas elokuuta. Muuton onnistuminen ja siirtyminen kampuksen pohjoispäädystä keskusaulan tietämille on vaatinut valtavasti etukäteistyötä.
Humanistisen tiedekunnan muuttovastaavan, suomen kielen professorin Harri Mantilan arvion mukaan muutto sujui lopulta erinomaisesti. Muutosta vastanneelle Martelalle hän antaa jopa erityiskiitokset: sovitussa ajassa kampuksen sisällä siirtyi kaksituhatta muuttolaatikkoa, ja peräti sinne, minne niiden kuuluikin siirtyä. Toisen kiitoksen hän antaa yliopiston projekti-insinöörille Juhana Hietamäelle.
”Kaikki meni sujuvasti ja täsmälleen aikataulun mukaisesti.”
Muuttoon valmistauduttiin koko edellisen talven ajan
Vaikka laatikot olivat aikataulussa, humanistien saapuessa uusiin tiloihinsa ympärillä näkyi keskeneräisyyden merkkejä: sähköasennukset olivat kesken, eikä kaikkia kalusteita saatu paikoilleen ennen muuttopäivää. Elokuussa myös tilojen av-asennukset olivat vielä kesken, samaten logopedian terapiatilat saatiin käyttöön vasta syyskuun alussa.
Kaikesta kuitenkin selvittiin, puuttuvista sähköistäkin luovasti asetelluilla jatkojohdoilla.
”Nyt on niistäkin selvitty, ja tänne on sopeuduttu.”
Syksyn aikana tiloissa on ollut pientä korjattavaa. Kahden kuukauden aikana tiloissa sattui neljä vesivahinkoa, joista kolme katon kautta, ja yksi käytävän päässä olevasta isosta päätyikkunasta. Näihinkin ongelmiin on reagoitu nopeasti ja ongelmat on korjattu, Mantila kiittelee.
”Nyt on niistäkin selvitty, ja tänne on sopeuduttu.”
Elokuu olikin tiedekunnalle vielä siirtymäaikaa. Humanistien sopeutumista helpotti se, että opiskelijat palasivat kampukselle vasta syyskuun alussa, paria tiloissa harhailevaa ”orvon näköistä graduntekijää” lukuunottamatta, Mantila sanoo.
”Kasvatustieteilijöitä käy vähän sääliksi, kun he joutuvat muuttamaan kesken lukukauden. Voi vain kuvitella, mikä mylläkkä siinä on. Heillä muuttoajankohta on hankalampi.”
Humanistiset oppiaineet muuttivat kerros kerrallaan. Muutto käynnistyi ensimmäisessä kerroksessa suomen kielen, informaatiotutkimuksen ja logopedian tiloista. Näitä seurasivat kielet, ja viimeisenä vuorossa olivat kolmannessa kerroksessa sijainneet kirjallisuus, historia ja Giellagas-instituutti.
Vaikka itse siirtyminen uudesta päädystä keskusaulan tietämille sujuikin varsin nopeasti, muuttoa edeltävä inventaariotyö oli Mantilan arvion mukaan valtava. Koska uusissa tiloissa säilytystilaa oli paljon aiempaa vähemmän, tiedekunnan arkistot ja varastot käytiin tiiviillä kammalla läpi. Muuttoon valmistauduttiin koko edellisen talven ajan, ja talven vaihtuessa kevääseen tavaramäärä jatkuvasti väheni.
Siivoustyön seurauksena materiaalia siirtyi myös muualle säilytykseen. Esimerkiksi tiedekunnan laitoksilla säilytetyt gradujen kakkoskappaleet siirtyivät uuteen osoitteeseen yliopiston keskusarkistoon Telluksen taakse.
Uuden kodin löysi myös lähetystyöntekijä Karl Emil Liljebladin (1876–1937) Ambomaan kokoelma, joka sijoitettiin Ruskoon yliopiston varastoon.
Jaetussa huoneessa uudet säännöt
Yhtenä uutena asiana kolmannen kerroksen tiloissa ovat jaetut huoneet. Uusissa tiloissa vain tiedekunnan professoreilla on omat, yhden hengen huoneet. Yliopistonlehtorit ovat 2–3 hengen huoneissa, tutkijat noin viiden hengen huoneissa. Isoin jaetuista tutkijahuoneista on kahdeksan hengen huone.
Nyt tiedekunnan 186 henkilökunnan jäsentä on mahdutettu kahdelle käytävälle. Toisen, muuton yhteydessä remontoidun käytävän varrella ovat Giellagas-instituutti, logopedia ja tutkijahuoneet, toisella, pari vuotta sitten remontoidulla käytävällä ovat kielet, kirjallisuus, historia ja viestintätieteet.
Huoneiden jakaminen näkyy arjessa siten, että opiskelijoiden ohjausta ei voi antaa enää milloin vain, vaan ohjauskerrat vaativat suunnittelua ennakkoon. Harri Mantilan mukaan molemmilla käytävillä on kokoushuoneita ja vetäytymistiloja, joita voi käyttää esimerkiksi gradun ohjaukseen.
Monella henkilökunnan jäsenellä on lisäksi käytössä nyt aiempaa tiukemmat vastaanottoajat, jolloin ohjausta on mahdollista saada. ”Välillä niitä ei juuri ollut käytössä, koska lähes kaikilla oli omat huoneet: opiskelijoita saattoi tulla paikalle milloin vain.”
Apuna on myös etätyö: kun huonekämppikset jakavat etätyönsä eri päiville, on huone aina päivän, pari viikossa yhdellä henkilölle käytössä.
”Vielä ei ole kuulunut hirveää mussutusta siitä, ettei olisi päässyt opettajan puheille, mutta ei tässä vielä kovin kauan ole oltukaan. Saa nähdä, miten se loppujen lopuksi toimii”, Mantila sanoo.
Hänen mukaansa uudet tilat ovat opiskelijoilta saaneet palautetta lähinnä siitä, että tiloihin on konstikasta löytää. Erityisen hankalassa paikassa on ollut Mantilan huone, jonka ovea peitti iso väliovi.
”Lähes jokainen opiskelija on tänne tullessaan tirskunut, että täälläkös sinä oletkin.”
Mantila kuitenkin huomauttaa, että seinissä on selvät kyltit siitä, missä oppiaineet ovat – perille löytää, kunhan ne suinkin malttaa lukea.
”Leuhkin opasteilla, koska olen suunnitellut ne.”
Humanistisen tiedekunnan aiemmissa tiloissa, erityisesti logopedian tiloissa, raportoitiin sisäilmaongelmista. Niitä ei ole havaittu uusissa tiloissa, Mantila toteaa.
Sisäilman tilaa myös seurataan aktiivisesti: remontoidulla käytävällä on kymmenen sisäilma-anturia, jotka jatkuvasti tarkkailevat ilmanlaatua ja raportoivat sitä Suomen Yliopistokiinteistöille (SYK).
”Sisäilmaongelma on otettu vakavasti.”
Osa humanistien opetuksesta on ollut syksyn aikana edelleen kampuksen pohjoispäädyssä. Se poistuu yliopiston käytöstä tämän vuoden lopussa, kun SYK aloittaa tiloissa tilojen remontoinnin Oulun ammattikorkeakoulun (Oamk) käyttöön.
Ensi vuoden alusta kaiken yliopisto-opetuksen tulisikin tapahtua kampuksen vanhalla puolella. Harri Mantilan arvion mukaan opetus järjestyy ensi keväänä nyt käytössä olevilla tiloilla, mutta ylimääräisiin varauksiin tai muutoksiin ei ole varaa. Jokainen neliö on nyt tarkassa käytössä ja hyvissä ajoin varattu.
Uusia opetustiloja ollaan rakentamassa ATK-kadun varteen. Ne tilat kuitenkin valmistunevat vasta vuoden 2019 jouluksi.
Mantila pohtii sitä, millainen ruuhka tulee olemaan kampuksen keskusaulassa ensi vuonna, kun kaikki Linnanmaan tiedekunnista sijaitsevat samalla puolella – myös loppuvuodesta muuttava kasvatustieteiden tiedekunta.
Uusia ajatuksia uusissa tiloissa
Iso muutto tarkoittaa muutakin kuin vain muuttolaatikoiden kantamista uusiin tiloihin ja uusien sähköpistokkeiden asentamista.
”Ihan hirveästi urputusta ei ole kuulunut”, Mantila kuvailee tunnelmia tiedekunnassa. Muuttoon on sopeuduttu, ja se on hyväksytty. Mantilan arvion mukaan muutto on ollut raskaampi asia talossa pitkään työskennelleille.
”Oppi ajattelemaan: tämä on minun yliopistoni, tämä on minun elämäntyöni paikka, tämä rakennettiin minua varten.”
Kun Linnanmaalle aikoinaan muutettiin, uudet avarat, laajat ja valoisat tilat rakennettiin juuri tiedekuntaa varten.
”Oppi ajattelemaan: tämä on minun yliopistoni, tämä on minun elämäntyöni paikka, tämä rakennettiin minua varten. Tämmöisillä vanhoilla – meitä on vähän – on nyt ollut ajatusta, että piti minun tämä vielä nähdä. Jos olisi valita saanut, olisin jäänyt aiempiin tiloihin”, Mantila sanoo.
Hän tuli Ouluun opiskelemaan vuonna 1979, ja työntekijänä hän aloitti vuonna 1983. Hän on uransa aikana nähnyt kolmet tiedekunnan tilat: Myllytullissa Åströmin entisellä nahkatehtaalla sijainneet Snellmanian tilat, Linnanmaalle rakennetut tilat, ja nyt nämä viimeisimmät, kolmannen kerroksen tilat.
”Mutta kuten sanottu, meitä vanhoja on vähän – ja jotkut ovat olleet jopa innoissaan”, hän sanoo.
Nuoremmille tutkijoille muutto on ollut innostava asia, Mantila sanoo.
”Joku on jopa sanonut, että ajatuksetkin ovat muuton myötä asettuneet uuteen asentoon.”
Harri Mantila nostaa esille uusien taukotilojen merkityksen. Nyt tiedekunnalla on kaksi jaettua taukotilaa oppiaineiden omien kahvihuoneiden sijaan.
Yhteisissä kahvihuoneissa kuuleekin pitkästi aikaa tuoreita, uusien ihmisten juttuja.
”Sekin on mukavaa, kun voi kertoa vanhoja juttuja uudelleen uudelle yleisölle”, Mantila nauraa. Toisaalta samalla mieli kaipaa vanhan kahvihuoneen intiimiyttä.
Tutkijoiden eri koodistot
Yhden kolmannen kerroksen tutkijanhuoneen oven takana työskentelee kirjallisuuden yliopistonlehtori Nina Työlahti.
Hän toteaa uusista tiloista varsin diplomaattisesti, että uuden opettelu vielä aina aikaa: niin tilojen kuin tapojen opettelu. Yksi uusi asia on se, että muuton jälkeen opetettavassa luentosarjassa jokainen sali saattaa olla eri. Oman huoneensa hän jakaa nyt ensimmäistä kertaa toisen tutkijan kanssa. Se on vaatinut kirjojen karsimistyötä.
”Muutos ei ole pelkästään aina hyvästä. On hyvä myös kysyä, onko kaikki muutos aina eteenpäin.”
Toisaalta ihminen on sopeutuvainen, hän sanoo. ”Nyt nähdään myös se, miten olemme mukana muussa yliopistossa – onko oma siipi aina hyvä ratkaisu sekään, vai onko parempi olla muiden keskellä,”
Kolmen hengen jaetusta huoneesta löytyy arkeologian tutkijatohtori Tiina Äikäs. Hänen kokemuksensa mukaan muutto meni hyvin, mitä nyt yhtä tuolia odoteltiin hieman kauemmin.
”Kesäaikaan muutto on tosin arkeologeille ongelma, meillä tehdään kesällä kenttätöitä”, hän naurahtaa.
Hän on kotiutunut hyvin uusiin tiloihin. Aiempaa kokemusta työhuoneen jakamisesta hänellä on väitöskirjan tekemisen ajoilta, joten sopeutuminen työhuoneeseen kahden muun tutkijan kanssa ei ole ollut ongelma.
Ainoat ongelmat koskevat juuri opiskelijoiden ohjaustilanteita, jolloin oma rauha olisi tarpeen. Niiden järjestäminen vaatii aiempaa enemmän miettimistä ja suunnittelua. Oli yllätys huomata, ettei esimerkiksi Tellukseen suit sait mahdukaan rauhallista keskustelua varten.
Tiedekunnan uutta sijaintia Äikäs pitää hyvänä, vaikkakin Pegasus-kirjasto on nyt aiempaa kauempana. Arkeologeille uusi paikka on kätevä, sillä työhuoneet, arkeologian laboratorio ja GIS-laboratorio sijaitsevat lähekkäin.
”Jaetussa huoneessa huomaa hassuja pikkujuttuja: arkeologeilla huoneen aukinainen ovi on tarkoittanut sitä, että huoneeseen saa tulla, suljettu ovi taas on tarkoittanut, että tilassa on käynnissä esimerkiksi kokous. Nykyään ovi on toisinaan kiinni työskentelyrauhan lisäämiseksi. Työhuoneen koodisto ei ole sama kaikille tieteenaloille. ”
Työhuoneen koodisto ei ole sama kaikilla aloilla, arvelee arkeologi Tiina Äikäs. Hän jakaa työhuoneensa kahden muun tutkijan kanssa.
Lupa hengailla kahvilassa
Humanistiopiskelijoiden kiltahuoneet ja kahvila Humus muuttivat muiden mukana uusiin tiloihin. Järjestöjen kiltahuoneet ja Humanistisen Killan kahvila Humus sijaitsevat ensimmäisessä kerroksessa Geokadun varrella.
Kahvila Humuksen työntekijän Heidi Halkolan mukaan itse muutto sujui Humuksen kannalta paremmin, mitä uskalsi odottaa. Laitteet ja laatikot löysivät kaikki tiensä perille oikeassa järjestyksessä.
Nyt ongelmana on, että kaikki entisen Humuksen kävijät eivät sen sijaan ole löytäneet uusiin tiloihin.
”Esimerkiksi kun Saksan liittopresidentti vieraili yliopistolla [19.9.], osa joutui kiertämään poikkeuksellisesti Geokadun kautta, ja ihmettelivät, että täällä onkin kahvila.”
Uuteen tilaan ei siis samalla lailla ajauduta kuin vanhassa paikassa, vaan Geokadulle kahville pitää asiasta tehden tulla.
Halkolan mukaan asiakaskunta on pitkälti samaa kuin aiemmassa osoitteessa. Se tosin näkyy, että humanistisen tiedekunnan henkilökunta on saanut tiloihinsa kahviautomaatin.
Vielä sitä isompi vaikutus on sillä, että Juvenes myy kampusravintoloissaan kahvia opiskelijoille ja henkilöstölle alle 50 sentillä per kuppi.
”Meillä osa asiakkaista onkin kääntynyt kannoillaan, että onpa kallista kahvia.”
Henkilökunnan mielestä uusi keittiötila on hyvä: tilassa mahtuu useampikin työntekijä liikkumaan ja säilytystilaa on paljon. Pieniä moitteita tila saa lattiasta: siinä kun näkyy kaikki lika, ja sitä lattiaa pitäisi olla koko ajan luuttuamassa. Positiivista on Halkolan mukaan myös se, että ilma vaihtuu paremmin, kun ikkunat ovat kohtuullisemman kokoisia.
”Vanhassa tilassa talvellakin yli 30 pakkasen aikana saattoi olla hiki, oli niin kuuma.”
Humuksen henkilökunnan mielestä uusi keittiötila on hyvä: tilassa mahtuu useampikin työntekijä liikkumaan ja säilytystilaa on paljon. Kuvassa vasemmalla Heidi Halkola ja oikealla Anne Paakkari.
Yksi muutos uudessa Humuksessa näkyy: Heidi Halkolan mukaan kahvilassa ei enää vain hengailla ja vietetä aikaa niin paljon. Hiljaiset hetket näkyvät selvemmin kuin aiemmassa sijainnissa.
Kenties syynä on asiakaspaikkojen karsiutuminen aiemmasta – kun pöytiä ja tuoleja on vähemmän, kävijä ei enää kehtaa vallata pöytää itselleen pitkäksi ajaksi.
”Se olisi kuitenkin tarkoituksena, että täällä saisi vain viettää aikaa.”
Humanistisen Killan puheenjohtajan Elina Honkasen mukaan Killalla muuton käytännön osuus meni hyvin. Tavarat eivät hukkuneet, ja laatikot olivat perillä silloin kuin niiden pitikin olla.
Humuksen osalta tosin mietitytti se, että muuton alkaessa ei ollut tiedossa sitä, milloin kahvilan tavarat siirretään.
”Tiedottaminen oli muuton alkuvaiheessa vaikeaa, mutta käytäntö sujui hyvin. Tavaroiden fyysinen siirtäminen meni yllättäen ihan mukavasti.”
Haastatteluhetkellä syyskuun puolivälissä muutto oli ohi, ja vuorossa oli uuden Humuksen mainostamisen miettiminen. Honkasenkin kokemuksen mukaan kaikki aiemmat asiakkaat eivät ole löytäneet Geokadulle. Asiakasmäärät kasvavat koko ajan, mutta odotuksia hitaammalla tahdilla.
”Kun verrataan Humuksen tuloja viime syksyyn, tulot ovat vähän huonommat. Elokuusta alkaen nousua on ollut koko ajan, mutta uudet asiakkaat ovat löytäneet meille hitaammin mitä uskottiin. Asiakaspaikkoja on aiempaa vähemmän, jonka vuoksi näyttää, että meillä olisi aina täyttä. Myynnillisesti näin ei ole.”
Myös Honkanen mainitsee Juveneksen halvan kahvin: ”Sen suhteen ei kilpailutilanne ole muuttunut miksikään.”
”Asiakaspaikkoja on aiempaa vähemmän, jonka vuoksi näyttää, että meillä olisi aina täyttä. Myynnillisesti näin ei ole”, sanoo Humanistisen Killan puheenjohtaja Elina Honkanen Humuksesta.
Muutto sujui ”yllättävän hyvin”
Oulun ylioppilaslehti kysyi syys-lokakuussa kaikilta Oulun humanistiainejärjestöjen puheenjohtajilta kokemuksia muuttamisesta.
Puheenjohtajien vastauksissa toistui sama huomio: muutto sujuikin lopulta jopa yllättävän mukavasti ja kivuttomasti. Kritiikkiä sai kuitenkin yliopiston taholta tuleva tiedotus, joka on koettu liian vähäiseksi tai epäselväksi.
Communican puheenjohtaja Elina Karjalainen kertoo järjestön kaivanneen enemmän tietoa muuttopäivän aikataulusta – muutoin ”ongelmia ei meidän kohdalla ilmennyt oikeastaan ollenkaan kun olimme ensimmäisessä muuttoaallossa”.
Samaten Index ry:n puheenjohtaja Jenny Kärki kertoi liikenteessä olleen ”jonkin verran aikatauluihin liittyviä epätäsmällisyyksiä tai informaatiokatkoksia”, jotka vaativat järjestöltä lisätyötä. Kultun puheenjohtaja Siru Uusi-Seppälä mainitsi järjestöllä olleen sekaannuksia muuttolaatikoiden kanssa. Lisäksi palaute ainejärjestöjen suuntaan vielä tehtävistä asioista ja huoneiden pakkauksesta olivat hänestä välillä hieman turhan ympäripyöreitä.
Suman puheenjohtaja Emilia Käsmä totesi, että vaikka muuttoaikataulu tuntui kesän keskellä melko tiukalta, ”siitäkin selvittiin oikein hyvin”: ”Koen, että itse muutto oli helpoin osa tätä projektia: olen ollut alusta asti mukana, ja esimerkiksi neliöistä neuvottelu yliopiston ja SYK:n kanssa oli paljon haastavampi vaihe.”
Yksi puheenjohtaja, joka ei halunnut nimeään julkaistavaksi, arveli muuton sujuneen lopulta ihan mukavasti, vaikkakin koko matkan ajan oli ollut hankaluuksia. Niistäkin selvisi kuitenkin puhumalla ja sopimalla. Hän toivoi, että yliopisto ”vihdoinkin tajusi, että opiskelijoiden tai yliopiston etujen mukaista ei ole jatkaa nykyistä innovaatiohelvetti-linjaa tilaratkaisuissa –perustilat ja -tarpeet pitää hoitaa ensin.”
Timppa ry:n puheenjohtaja Heidi Niemi totesi muuton sujuneen järjestön kannalta vaivattomasti, sillä järjestöllä ei juuri ole ollut maallista omaisuutta. Muutossa järjestö sai säilytystilaa sekä kiltahuoneen, jota sillä ei aiemmin ollut.
Yhteiskiltiksille jäsenistö oli syksyllä löytänyt hieman vaihtelevasti. Jenny Kärjen mukaan Indexin jäseniä on ”havaittu uusissa tiloissa jonkin verran, mutta vielä useammankin soisi löytää paikalle”. Siihen järjestö aikoo vaikuttaa houkuttelevuutta lisäävillä tulevilla laite- ja kalustehankinnoilla, kuten mukavilla istumilla ja uudemmilla tietokoneilla, jotka molemmat ovat hankintalistalla.
”Ero vanhaan on toki melko suuri, mutta yleisen ilmapiirin olen aistinut olevan positiivinen: hengitettävä ilma, uudet tavarat ja pinnat sekä toimivat mobiiliyhteydet painavat vaakakupissa kuitenkin ilmeisesti enemmän kuin tutut vanhat tilat. Ilokseni myös fukseja on löytänyt kiltikselle, joka on minusta aina parasta ja tärkeintä”, sanoo Emilia Käsmä.
”Tarkoitus on myös lisätä tapahtumia kiltahuoneella, jotta huone alkaisi tuntua kaikille omalta ja siellä uskaltaisivat pistäytyä moikkaamassa opiskelijatuttuja ja verkostoitumassa nekin, jotka eivät tähän asti ole huonetta liiemmin käyttäneet”, sanoo Siru Uusi-Seppälä.
Giekun puheenjohtaja Máren-Elle Länsman sanoo kuulleensa kehuja uuden kiltiksen sisustuksesta.
”Ennen muuttoa emme käyttäneet viimeiseen kahteen vuoteen omaa kiltahuonettamme sen heikon sisäilman vuoksi. Luulen jäsentemme vielä totuttelevan ylipäätään ajatukseen siitä, että meilläkin on nykyään oma tila, johon tulla viettämään aikaa. Uskon järjestömme kävijämäärän kasvavan pikkuhiljaa syksyn ja kevään edetessä”, Länsman sanoo.
Järjestöt kehuvat yhteishenkeä
Osa opiskelijoista oli ainakin vielä syys-lokakuussa vastausten perusteella kokenut uusiin tiloihin löytämisen hieman vaikeaksi. Lisäksi kaikille kiltisten kalustevalinnat eivät ole olleet mieleen.
Logopediaopiskelijat ovat Emilia Karjalaisen mukaan antaneet uusista tiloistaan erittäin hyvää palautetta. Uudet terapiatilat ovat suorastaan mahtavat, samaten uuden lisähuoneen saaminen lämmittää mieltä, vaikka tilat ovatkin entisiä pienemmät.
Ainoa tiloja koskeva pieni miinuspuoli on terapioiden suunnittelutilan vähyys, Karjalainen sanoo.
”Terapiamateriaalivarasto on kovin pieni, eikä sinne mahdu useampi suunnittelija kerralla. Olemme kokeneet opiskelijoiden kanssa ikäväksi myös sen, että terapiakokemuksiin ja vinkkeihin liittyvää keskustelua on enää hankala käydä kun vain meille suunnattuja tiloja on rajallisesti – esimerkiksi ennen kiltahuone oli tähän hyvä paikka. Tämä on kuitenkin vain todella pieni miinus.”
Puheenjohtajat kiittelevät vuolaasti opiskelija-aktiiveja tilojen eteen tehdystä vaikuttamistyöstä. Suman puheenjohtaja Emilia Käsmän mukaan tilatyöryhmän jäsenet ovat olleet korvaamattomia. ”Toivoisin, että riviopiskelijallekin välittyisi se työ, jonka etenkin he ja myös me järjestöaktiivit olemme tehneet uusien tilojen eteen koko 1,5 vuoden ajan.”
Puheenjohtajat kertoivat yhteiskiltisten vaikuttaneen positiivisesti järjestöjen välisen yhteistyön tekemiseen. Kukaan ei maininnut riitoja tai erimielisyyksiä tilojen käytöstä.
”Kunhan muistetaan, että tilat ovat yhteiset ja huolehditaan kaikkien viihtyvyydestä, ei syrjitä ketään ja ollaan kivoja, niin kyllä tästä hyvä tulee.”
”Sovimme heti alkuun yhteiset pelisäännöt, jotka laadittiin järjestöjen yhteisessä kokouksessa, joten kaikilla on selvät ja yhteiset sävelet miten kiltiksellä käyttäydytään. Mielestäni yleinen ilmapiiri on ollut hyvä ja vastaanottava, uudet kasvot toivotetaan tervetulleeksi ja otetaan mukaan keskusteluun”, Giekun puheenjohtaja Máren-Elle Länsman sanoo.
”Yhteinen kiltiskäytävä on kiva juttu, sen varrella ja Humuksessa tapaa ohimennen kaikenkarvaisia humanisteja. On helppo kipaista naapuriin lainaamaan jotain, kysäisemään neuvoa tai vaikka vierailla toisten kiltiksellä kun omalla ei ole ketään ja kaipaa juttuseuraa”, sanoo Verban puheenjohtaja Roosa Heinonen.
”Kunhan muistetaan, että tilat ovat yhteiset ja huolehditaan kaikkien viihtyvyydestä, ei syrjitä ketään ja ollaan kivoja, niin kyllä tästä hyvä tulee”, tiivistää Jenny Kärki.
”On ollut ihanaa huomata, että humanistien kesken on vallinnut yhteishenki muuton eri vaiheissa, sekin on auttanut pitkälle silloin kun tuntuu, että voimat, aika ja älli loppuu muuttoon liittyvissä asioissa. Haluan kiittää kaikkia niitä, jotka ovat aktiivisesti taistelleet opiskelijoiden kiltatilojen puolesta ja antaneet aikaansa, jotta muutto saataisiin maaliinsa kunniakkaasti”, sanoo Kultun Uusi-Seppälä.
Tungosta jo nyt, entä tulevaisuudessa?
Humanistisen tiedekunnan käytännön valmistautuminen muuttoon alkoi kevätlukukaudella 2017 valmistelutyöryhmän perustamisella. Iso pyörä pyörähti käyntiin elokuussa 2017. Henkilökunta järjesti talkoopäiviä, jolloin nurkkia siivottiin, ja turhiksi todettuja papereita, toimistotarvikkeita ja jo digitalisoituja tutkimusaineistoja pantiin pois. Talkootyötä seurasivat hilpeät bileet
”Koulutusrehtori [Helka-Liisa Hentilä] sanoi, että me olemme näemmä karnevalisoineet tämän muuton. Se oli tietoinen tarkoituskin, saada muuttoon hauskuutta ja keveyttä. Eihän se ollut kivaa kuitenkaan lähteä”, Harri Mantila sanoo.
Humanistien muutossa tavarakerrostumien joukosta kaivettiin esimerkiksi vanhoja tietokoneita 1980-luvulta (”Lerppuasemat, kukaan ei ollut käyttänyt vuosikymmeniin”). Muuton myllerryksen aikana löytyi myös muutama muuttolaatikko edellisestä muutosta – avaamattomana.
”Ajattelimme, että jos näitä ei ole 25 vuoteen tarvittu, sama on ne laittaa roskalavalle.”
”Koulutusrehtori [Helka-Liisa Hentilä] sanoi, että me olemme näemmä karnevalisoineet tämän muuton. Se oli tietoinen tarkoituskin, saada muuttoon hauskuutta ja keveyttä. Eihän se ollut kivaa kuitenkaan lähteä.”
Muutto tarkoittaa myös muutosta kieleen. Tiedekunnan entisellä sisäpihalla seisoo punaisesta graniitista valmistettu Matti Peltokankaan taideteos Yhtyvät säteet, joka tunnetaan tuttavallisesti humanistipallona.
Vaikka Geokadun kulmilla ovat Valmarinniemen arkeologisten kaivausten pienoismalli ja Giellagas-instituutin lasivitriini viestivät tiedekunnan läsnäolosta, humanistipallo jäi paikalleen.
Kuinka pallolle käy, suomen kielen professori Harri Mantila? Tuleeko siitä tulevassa kielenkäytössä ammattikorkeakoulupallo?
Mantila ei osaa ennustaa. Hän harmittelee kuitenkin sitä, ettei palloa saatu tuotua mukana uusiin tiloihin.
”Se on harmi, sillä se ironisesti symboloi humanistista tutkimusta: ympäripyöreää ja urautunutta. Meidän pitää varmaan keksiä uusi itseironinen vitsi luomaan identiteettiä. Olisihan se kiva, jos joku tuollainen merkki olisi [täälläkin] meistä muistuttamassa – meille kun nämä identiteettikysymykset ovat tärkeitä”, hän nauraa.
Muokattu 16.11.2018 kello 12:32: Täsmennetty Tiina Äikäksen sitaattia.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Suomen menestynein indiebändi Satellite Stories lopettaa uransa lokakuun viimeisenä lauantaina. Kymmenen vuotta, viisi studioalbumia ja tuhansia keikkakilometrejä myöhemmin on aika hengähtää ja katsoa elämää ilman rock’ n roll -laseja. Mutta oliko koko pitkä matka sittenkin kaukokaipuuta?
”I’m dreaming of another place Freezing through these winter days My drifting mind is longing south”
Kun oululainen Satellite Stories suuntasi ensimmäistä kertaa Eurooppaan, hajosi bändin keikkapaku Saksan moottoriteille. Reissusta jäi hyvän tarinan lisäksi ikuinen kiitollisuudenvelka mekaanikko David Normanille.
Syyskuun alussa julkaistun, bändin viimeiseksi jäävän Cut Out the Lights -albumin myötä Satellite Stories suuntasi tänä syksynä vielä viimeisen kerran Eurooppaan.
Bändin jäsenet Esa Mankinen (kitara ja laulu), Olli-Pekka Ervasti (rummut), Marko Heikkinen (kitara) ja Jyri Pesonen (basso) pääsivät viimeisellä The Final Story –kiertueella vielä kerran maistamaan keikkaelämää suuren maailman meiningillä.
Bändin jäsenet ovat aiemmin kehuneet erityisesti Espanjan keikkoja hyvästä tunnelmasta. Myös tällä kertaa Espanja oli yksi odotetuimmista pysähdyspaikoista.
”Siellä indierock on vielä niin iso juttu. Keikoilla ihmiset ovat iloisia, tanssivat ja osaavat sanat ulkoa. Se hyvä fiilis tarttuu sitten itseenkin”, Marko Heikkinen kertoo.
Jäähyväiskiertue starttasi syyskuussa Kuopion Henry’s Pubista. Bändin mukaan jäähyväiskeikoilla meno on ollut villiä myös Suomessa. Mahdollisuus nähdä bändi viimeistä kertaa on tuonut keikoille tuttuja kasvoja: keikoilla on tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet bändin Suomessa yli kymmenen kertaa. Kotimaan keikat ovat vetäneet porukkaa myös kauempaa, jopa Japanista asti, Heikkinen sanoo.
Myöskin Oulun jäähyväiskeikat (25.10. ja 27.10.) ovat herättäneet kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolella. Vihoviimeiselle keikalle on bändin Facebook-sivun mukaan tulossa ihmisiä aina Kanadasta asti.
Mutta ennen viimeistä keikkaa ja valojen sammumista on hyvin aikaa vielä katsoa hetkeksi menneeseen.
Valot sammuvat
”In my veins Flows mercury, flows mercury I’m not the man that I used to be”
Bändin viimeinen levy kantaa nimeä Cut Out the Lights. Usein artisteilla on tapana pakata viimeiselle levylle kaikki toteutumattomat musiikilliset ideat ja unelmat.
Bändin mukaan uuden levyn materiaalin työstäminen ja lopettamispäätös menivät osittain limittäin. Viimeisimmän levyn materiaalin säveltäminen alkoi kuitenkin hyvissä ajoin ennen päätöstä.
Esa Mankinen ja Marko Heikkinen olivat keväällä vieraanaOulun ylioppilaslehden Kampuslivessä syksyn Vulcanalia-keikan tiimoilta. Tuolloin kaksikko oli sitä mieltä, että uuden levyn materiaalissa ei kuulu se, että kyseessä on viimeinen kerta studiossa tällä kokoonpanolla.
”Yritettiin vaan tehdä niin hyviä biisejä kuin mahdollista”, Heikkinen heitti haastattelussa.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa.”
Jotain pientä erikoisuutta levynteossa silti oli. Esimerkiksi tasatahtisia biisejä oli tällä kertaa mukana enemmän kuin normaalisti.
”Niitä on kiva soittaa ja ne sopivat hyvin meidän keikkasettiin”, Heikkinen kertoo.
Myös kokemus levynteosta näkyi viidettä kokopitkää tehdessä. Nyt bändi rohkeni toteuttaa hyväksi havaittua ”less is more” -periaatetta.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
”Meillä on aina ollut yhteinen visio”
”This is a story about a man And how he came to understand The things in his life”
Mutta jäikö jotain musiikillista visiota vielä toteuttamatta, jonka kymmenvuotisen uran tehnyt bändi olisi vielä halunnut Satellite Stories -nimellä saada aikaan?
Bändin mukaan matkan varrella kovalevylle on tarttunut lähes 300 demoa, joista levyjen kappaleet on parsittu kokoon.
”Kyllä näistä ne parhaat on aina levylle laitettu, että siinä mielessä ei jää mitään hampaankoloon”, Marko Heikkinen tuumaa.
Miehet haluavat muistuttaa, että he ovat pitkän uransa aikana olleet lähes aina yhtä mieltä siitä, miltä bändin tulisi kuulostaa.
”Aika hyvin olemme kukin saaneet toteuttaa omia ideoitamme musiikin parissa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
Bändin mukaan uuden levyn kohdalla haluttiin tehdä tavallista enemmän itse. Myös studiossa materiaalin hinkkaaminen jätettiin minimiin, ja sovitukset olivat pitkälti kasassa ennen varsinaista studiosessiota. Näin jäi aikaa muille kokonaisuutta eteenpäin vieville asioille.
”Esimerkiksi lauluihin käytettiin tosi paljon aikaa, jotta niihin saatiin sellainen oikeanlainen tunnelma”, Esa Mankinen kertaa.
”Pitää ajatella maailma vähän yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on”
”I don’t want, I don’t want, I don’t wanna be in Helsinki Art Scene”
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä.
”Ei meistä alun perinkään mitään U2:ta pitänyt tulla, vaan ennemminkin kuin Vampire Weekend”, Marko Heikkinen pohtii.
Homma pääsi kuitenkin kasvamaan. Satellite Storiesia tituleerataan usein Suomen suurimmaksi indierockbändiksi. Bändiläiset myöntävät, että jossain vaiheessa he olivat vakaasti sitä mieltä, että ovat maailman paras ja kaunein bändi.
”Toki näin viiden levyn jälkeen on hiukan realistisemmat näkemykset siitä, mitä tässä on saavutettu”, Heikkinen jatkaa.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään.”
Tietty hulluus ja epärealistiset odotukset ovat Satellite Storiesin mukaan myös välttämätön osa aloittelevien bändien sielunmaisemaa. Inhorealistisella bisnesajattelulla ei pitkälle pötkitä, vaan haaveille ja unelmille pitää olla tilaa. Suuruudenhulluus on hyvästä.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään”, Jyri Pesonen summaa.
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä. Bändi keikalla Qstockissa kesällä 2015.
Rock-lavoilta opit arjen haasteisiin
”Don’t tell me it was wasted time Don’t tell me it was waste of life”
Lopettamisen jälkeen Satellite Storiesin jäsenet pääsevät maistamaan niin sanottua normaalia elämää. Se oli myös yksi syy lopettamispäätöksen taustalla. Kymmenen vuotta sitten perustetun yhtyeen jäsenillä on kaikilla vielä keskeneräisiä opintoja Oulun yliopistolla. Esimerkiksi keväällä Oulun ylioppilaslehdessä toimitusharjoittelijana työskennellyt Marko Heikkinen palaa jäähyväiskiertueen jälkeen kirjallisuuden gradunsa pariin, ja Esa Mankinen palaa viimeistelemään musiikkikasvatuksen opintojaan.
Mutta mitä rokkielämästä voi ammentaa, kun nelikko palaa koulunpenkille ja päivätöiden pariin?
”Varmasti viihdemaailman rakenteen ymmärtämisestä on tulevaisuudessa hyötyä”, Marko Heikkinen pohtii.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka.”
Satellite Storiesin levyissä näkyy vahvasti sen jäsenten kädenjälki. Kokonaisvaltainen osallistuminen levyjen tekemiseen ja erilaisten ihmisten kanssa toimiminen on bändiläisten mukaan varmasti arvokasta pääomaa bändin jälkeiseen elämään.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka”, Jyri Pesonen pohtii.
Bändin mukaan näin pitkää uraa ei voi pyyhkiä noin vain pois omasta persoonasta ja hypätä puhtaalta pöydältä bändielämän jälkeiseen arkeen. Toki keikkailukin on opettanut taitoja jokapäiväiseen selviytymiseen reissuelämästä.
”Ainakin on oppinut sen, että esimerkiksi hotellihuoneesta kannattaa napata pyyhkeet ja shampoot mukaan”, Esa Mankinen virnistää.
”Terveisiä David Normanille”
”Vagabonds, we’re vagabonds”
Entä se jutun alussa mainittu David Norman ja hajonnut paku?
Tarina juontaa juurensa bändin ensimmäiselle Euroopan kiertueelle. Tuolloin keikat järjestettiin omatoimisesti puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Kiertueen ajoneuvoksi valikoitui halvin vuokra-auto, jonka bändi onnistui löytämään.
”Kaikkihan meni hyvin, kunnes auton pakoputkeen tuli sellainen nyrkin kokoinen reikä Saksan autobahnilla”, Jyri Pesonen muistelee.
Hankalaan saumaan osunut haaveri aiheutti ongelmia, sillä sunnuntaina korjaamot olivat järjestään kiinni. Pitkän etsinnän jälkeen auki oleva korjaamo löytyi, mutta korjaamisen esteeksi nousi kielimuuri.
”Ei siinä sitten auttanut kuin istua huoltomiehen kanssa Google Translaten ääreen ja alkaa kääntämään”, Pesonen jatkaa.
Pakoputki saatiin loppujen lopuksi vaihdettua ja matka jatkui. Auton korjanneen mekaanikon nimi on bändillä vieläkin muistissa.
”David Norman oli hänen nimensä. Terkkuja Saksanmaalle, ja kiitos vielä tätäkin kautta, kun Oulun ylioppilaslehteä kuitenkin luet”, Marko Heikkinen jatkaa.
Nykyään Satellite Stories on hoitanut keikkamatkat hyvin varustellulla keikkabussilla, josta löytyy kunnon sängyt ja muut mukavuudet. Nyt uran loppuhetkillä on hyvä hetki myös muistella sitä, kuinka keikkareissut ovat muuttuneet kymmenen vuoden aikana. Aluksi keikkareissujen yöpymiset hoituivat kavereiden sohvilla.
”Vasta fiilistelin sitä, että siinä kesti monta vuotta ennen kuin päästiin keikkareissulla ekan kerran hotelliin nukkumaan”, Heikkinen muistelee.
Hotellimajoitus ei toki bändin mukaan lisännyt unen määrää – päinvastoin.
”Sitten sitä vain juhli koko yön ja meni hotellille aamupalalle”, Esa Mankinen nauraa.
Koti voitti Berliinin
”Cut out the lights Then it’s up to me”
Satellite Storiesin uralla olisi ollut paikkoja tehdä asioita vielä asteen enemmän idealismi ja naiivius edellä. Oulun yliopiston kanssa yhteistyössä toteutetulla videolla bändin jäsenet kertoivat, että heillä on ollut mahdollisuuksia muuttaa ulkomaille ja laittaa vielä yhtä pykälää isompi vaihde päälle.
Näistä mahdollisuuksista huolimatta bändi on pysynyt Oulussa ja valloittanut maailmaa täältä käsin.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla.”
Onko Satellite Stories ollut aina kamppailua kaukokaipuun ja kotiseuturakkauden välillä?
”Ylipäätään ihmiset haluavat jotain isompaa, mutta silti pitää olla se jokin turvallinen paikka, mihin palata. Siinä mielessä allekirjoitan väitteen”, Olli-Pekka Ervasti pohtii.
Oulu on myös bändin mukaan vaikuttanut Satellite Storiesiin ja tuonut oman mausteensa sekä musiikkiin että bändin ulkoiseen ilmeeseen. Samalla kaukokaipuuta on hillinnyt maalaisjärki.
”Kyllä me ollaan useita bändejä seurattu ja huomattu, että se Berliiniin muuttaminen ja siellä vuosi pari taiteilijaelämää viettäen ei vie asioita aina eteenpäin”, Jyri Pesonen kertoo.
Bändin mukaan myös saavuttamattomat unelmat ovat tärkeitä elämässä. Usein ajatus jostain ja sen eteen työskentely on saavutettua tavoitetta palkitsevampaa.
”Ehkä me ollaan näin saatu jatkaa sitä haaveilua”, Olli-Pekka Ervasti tuumaa.
Vaikka Satellite Storiesin tarina päättyy yhteisellä päätöksellä ja hyvässä hengessä, jää siis haaveilulle aina tilaa. Musiikin saralla bändin jäsenet eivät ainakaan näillä puheilla aio olla yhtä aktiivisia tulevaisuudessa.
Jotain spesiaalia on silti luvassa.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla”, Esa Mankinen toteaa bändikavereiden nauraessa vieressä.
Tänne kaikki päättyy. 45 Specialin takahuone saa kunnian olla lauantaina 27. lokakuuta Satellite Storiesin viimeinen backstage.
Satellite Storiesin viimeiset Oulun keikat 45 Specialissa 25.10. ja 27.10.
Bändin kuulumisia vanhoissa Oulun ylioppilaslehdissä löydät esimerkiksi numeroista 10/2012 ja 9/2013.
Jutun englanninkieliset sitaatit Satellite Storiesin kappaleista.
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
Kirkko, tila ja muisti -hanke tutkii pohjoissuomalaisia kirkkoja ja hautaustapoja. Tekstiilit ja kirkkojen esineistö kertovat omaa kieltään menneisyyden maailmasta ja ihmisten maailmankuvasta. Hankkeen aikana on myös päästy tutkimaan muumioita.
Kirkko on tila, joka on aina aikansa kuva. Tekstiilit ja esineistö kertovat omaa tarinaansa ajan ihmisen tavoista ja maailmankatsomuksesta. Parhaimmillaan arkeologien käsiin päätyy muumioita, mutta tutkimuskohteena voivat olla niin makrofossiilit kuin entisajan hajumaailma.
Arkeologit Tiina Väre, Sanna Lipkin, Annemari Tranberg ja Kirkko, tila ja muisti -projektia johtava Titta Kallio-Seppä tutkivat hankkeessa hautojen avulla pohjoissuomalaista sielunmaisemaa. Projekti on monitieteinen, ja mukana olevista lähes 20 tutkijasta löytyy arkeologien lisäksi niin historioitsijoita kuin biologejakin. Projektissa on myös kansainvälistä väriä, sillä mukana on tutkijoita kahdesta eri yhdysvaltalaisesta yliopistosta.
Pohjois-Suomi on tutkijoiden mukaan otollinen paikka tutkia kirkkohautoja ja muumioita.
“Keminmaan lisäksi täältä löytyy kirkkohautoja muun muassa Haukiputaalta, Sodankylästä ja Kempeleestä”, Tiina Väre kertoo.
Kirkkohaudalla tarkoitetaan kirkon alle haudattuja vainajia. Tapa oli keskiajalla yleinen papiston keskuudessa ja levisi 1700-luvulla myös tavallisen kansan pariin. Tuon ajan kirkkojen lattioiden alta löytyy runsaasti hautoja, joista tutkimusryhmä on kiinnostunut.
Tätä tuoreempia hautoja ei Suomessa ole, sillä kirkkohautaaminen kiellettiin valtiovallan puolesta vuonna 1822.
”1700-luvun lopulla alettiin keskustelemaan siitä, että ruumiiden haju ei välttämättä ollut kovin miellyttävä. Varsinkin kesäaikaan kirkossa on ollut varmasti mielenkiintoiset tuoksut. Tällöin havahduttiin myös siihen, että mätänevien ruumiiden mukana saattoi levitä tauteja”, Titta Kallio-Seppä kertoo.
Ei pelkkiä sormuksia ja luunsirpaleita
Tutkijoiden mukaan kirkkohaudat ovat mielenkiintoisia sen vuoksi, että pohjoisen kylmä ja kuiva ilmanala on usein hidastanut ruumiiden mätänemistä. Osa haudatuista on myös muumioitunut, mikä tarjoaa erityislaatuisen tutkimusaineiston tutkijoiden käyttöön.
”Esimerkiksi tekstiilit ovat usein täydellisinä muumioiden päällä ja todella hyvin säilyneitä”, Sanna Lipkin selventää.
Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen.
”Parhaimmillaan vainajat ovat kuin heidät olisi vasta haudattu”, Titta Kallio-Seppä kertoo.
”Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista.”
Tutkimusryhmän mukaan suurimmaksi osaksi kyseessä on luonnollinen muumioituminen. Ei voida myöskään poissulkea sitä ajatusta, että muumioitumista olisi ihmistoimin edesautettu.
”Esimerkiksi hautakasveilla on voinut olla merkitystä. Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista. Valitettavasti meillä ei ole tietoa, kuinka tarkoituksenmukaista tämä on hautaamisessa ollut”, Tiina Väre kertoo.
Väreen mukaan muumioitumisen edesauttaminen voi olla peräisin uskonpuhdistusta edeltävältä ajalta. Katolisen kirkon pyhäinjäännekultti sopii hyvin yhteen ajatukseen muumioitumisesta.
Joka tapauksessa muumioituminen synnytti kirkon kannalta hyödyllisiä tarinoita.
”Toki tämä on vain tarina muiden joukossa, mutta en näe, että legenda mitenkään mahdoton olisi”, Tiina Väre naurahtaa.
Lasten hautaaminen tavallista
Suurin osa kirkkojen alta löytyvistä haudoista on lapsien hautoja. Lapsikuolleisuus oli 1700-luvulla korkea ja oman lapsen hautaaminen valitettavan arkipäiväistä. Osasyy tähän oli imetyskäytäntöjen puutteellisuus.
Lipkinin mukaan lasten haudat ovat erilaisia kuin aikuisten haudat. Niissä oli enemmän kukkakoristeita ja muuta tavaraa, jotka ovat tutkijoille herkullista materiaalia. Haudoissa näkyy myös nuorten kädenjälki.
”Lasten haudat olivat usein nuorten koristelemia. Arkeologisessa materiaalissa on aika ainutlaatuista, että voidaan varmasti sanoa jonkin esineen olevan nuorten tekemä. Lapset ja nuoret ovat usein näkymätön osa historiaa ja arkeologiaa”, Lipkin kertoo.
Tutkimusryhmän mukaan lasten hautaaminen oli yhteisöissä eräänlainen nuorten osallistamisriitti. Mieskummin tehtävä oli valmistaa lapsen arkku ja naiskummin järjestää tilaisuus, jossa hautaan menevät koristeet valmistettiin. Myös miespuoliset olivat tähän tilaisuuteen tervetulleita.
”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla.”
Koska kuolema, erityisesti lasten kuolema, oli elämässä vahvasti läsnä, oli tämä yksi tapa osallistaa nuoret yhteisöön ja sen tapoihin ja normeihin. Samalla vainajan valmistaminen oli niitä harvoja tilaisuuksia, jossa nuoret saivat olla keskenään ilman aikuisten valvontaa.
”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla”, Lipkin kuvailee.
Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen. Kuvassa Sanna Lipkin ja Tiina Väre tutkivat Keminmaalta löytynyttä hopeasormusta.
Arkeologia yhä monitieteellisempää
Kirkko, tila ja muisti -projektissa on käytetty useiden eri tieteenalojen metodeja. Muumioita tutkittaessa nousevat esiin esimerkiksi kysymykset hautarauhasta ja vainajien kunnioittamisesta. Myös tässä laaja metodologia auttaa. Nykytekniikan avustuksella vainajien arkkuja ei tarvitse parhaimmillaan edes avata.
”Tomografisilla kuvauksilla saadaan selville esimerkiksi arkussa käytettyjen naulojen paikat ja rakenneratkaisut”, Tiina Väre kertoo.
Kuvausten avulla on muun muassa saatu selville, että vainajien päällä olevat vaatteet eivät ole tavallisia vaatteita vaan varta vasten vainajalle tehtyjä. Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa tehty yhteistyö on paljastanut myös muita salaisuuksia menneisyydestä.
”Paleopatologian ja tietokonetomografian metodeilla on selvitetty muun muassa menneisyyden tauteja. Erityisen mielenkiintoista stabiili-isotooppianalyysin käyttö, jolla voidaan saada selville vainajasta paljon sellaista, joka ei olisi muuten mahdollista. Hampaiden tutkiminen kertoo myös paljon vainajasta, esimerkiksi sen, onko häntä imetetty vai ei”, Väre jatkaa.
Haudoista on myös tutkittu makrofossiileita. Kasvit, siemenet ja hyönteiset kertovat paljon menneestä. Asiaan erikoistunut Annemari Tranberg on löytänyt haudoista muun muassa kasveja. Niiden tutkiminen tuo oman näkökulmansa entisaikojen hautausmenetelmien tarkkailuun.
”Makrofossiilit kertovat hautaamisesta, siihen liittyvistä rituaaleista ja ympäristöstä. Hautoihin laitettiin kukkia muun muassa pahan hajun karkottamiseksi. Kesäaikaan ruumiit tietysti mätänivät ja kirkossa oli varmasti melkoiset tuoksut”, Annemari Tranberg kertoo.
Tutkimuksessa on toki apuna myös historian osaamista, sillä arkistoista löytyy tähdellistä tietoa tutkimuksen avuksi.
Historian elävöittämistä ja muumion paluu
Kirkko, tila ja muisti -projekti on poikinut myös muuta kuin tieteellisiä artikkeleita. Projektin innoittamana on tehty muun muassa teatteriesitys ja tulevaisuudessa on tarkoitus tehdä Keminmaan muumioitunutta kirkkoherra Rungiusta käsittelevä elokuva.
”Koen, että näistä projekteista pitää jäädä käteen myös jotain populaarimpaa eikä vain niitä englanninkielisiä tiedeartikkeleita. Vaikka toki niiden tekeminen se päätavoite on”, Titta Kallio-Seppä täsmentää.
Tällä hetkellä projektin puitteissa kerätystä esineistöstä valmistellaan näyttelysarjaa, jonka on tarkoitus tulla esille Ouluun, Kemiin ja Tornioon.
Muumioiden ja kirkkotilan tutkiminen ei kuitenkaan tutkimusryhmän mukaan lopu tähän, sillä pohjoissuomalaisilla kirkkohaudoilla on vielä paljon kerrottavaa. Esimerkiksi lapsuuden historia ja imetys ovat teemoja, jotka voivat antaa paljon myös tänä päivänä käytävään keskusteluun.
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
