Tavoitteena kuolemantuomio

Lauri Moilanen tutkii satojen vuosien takaisia suisidaalimurhia. Epätoivoiset ihmiset eivät voineet tappaa itseään, joten kärsimään joutuivat sivulliset. Puukot ja kirveet heiluivat erityisesti Pohjanmaalla.

TEKSTI Kalle Parviainen

KUVAT Maiju Putkonen

Syksyllä 1797 sotilaat Simo Storm ja Henric Qvist tunkeutuivat Launolan (nyk. Laakkola) kylässä olleeseen Kankaanpään taloon. He murhasivat talon kymmenvuotiaan tytön lyömällä tätä kirveellä päähän useita kertoja. Miesten tavoitteena oli saada kuolemantuomio eli tehdä niin kutsuttu suisidaalimurha.

Väitöskirjatutkija Lauri Moilanen on tutkinut tällaisia hirmutekoja vuodesta 2020 alkaen tieteiden ja aatteiden historian oppiaineessa Oulun yliopistossa. Hän kirjoittaa väitöskirjaa suisidaalimurhista varhaismodernin ajan Suomessa.

Moilasen määritelmän mukaan ”suisidaalimurha oli 1600- ja 1700-luvuilla yleistynyt rikostyyppi, jossa tekijä murhasi viattoman sivullisen tavoitteenaan tulla tuomituksi kuolemaan.”

Mistä Moilasen kiinnostus näin makaaberiin aiheeseen heräsi? ”Olin töissä Puolanka-lehdessä vuonna 2016 ja haastattelin tietokirjailija Mikko Moilasta. Hän on tutkinut kuolemantuomioita Suomessa ja vihjasi minulle löytämästään erikoisesta tapauksesta: aihetta ei ollut tutkittu Suomessa ja aineisto oli valmiina, joten olisi ollut hölmöä olla ottamatta sitä vastaan. Samalla tiellä ollaan edelleen”, kertoo Moilanen.

Historian opiskelu kiinnosti Moilasta jo yläasteikäisenä, ja yliopiston perustutkinto-opintojen alkuvaiheessa väitöskirja oli ajatuksissa. Maisteriksi valmistumisen jälkeen Moilasen tutkijan ura humanistisessa tiedekunnassa on ollut varsin suoraviivainen. ”Moni tähti osui kohdilleen, kun sain Suomen kulttuurirahastolta rahoituksen vuodelle 2020 ja sen jälkeen pääsin Oulun yliopiston tutkijakoulun palkoille.”

Moilasen tutkimusaineisto koostuu oikeudenkäyntien taltioinneista eli tuomiokirjoista. Käsin kirjoitettujen ja ruotsinkielisten tuomiokirjojen tutkiminen edellytti vanhojen käsialojen sekä vanhan ruotsin kielen opettelua. “Kursseista ei ollut juuri hyötyä, sillä jokaisella kirjurilla on erilainen käsiala. Tuomiokirjat noudattavat tietynlaista kaavaa, joten ajan myötä ja riittävästi lukemalla niistä oppii tunnistamaan oleelliset asiat”, Moilanen avaa työtään. Käännöstyössä Moilasella on ollut apunaan antikvariaatista hankittu 1800-luvun alun sanakirja sekä erilaiset käännösohjelmat. Tulevan väitöskirjan aineistona on vajaan neljänkymmenen oikeudenkäynnin tuomiokirjat – sivumäärässä puhutaan pitkälle kahdestatuhannesta asiakirjasivusta. “Yhden oikeudenkäynnin aineiston laajuus vaihtelee 20—80 sivun välillä, joten tutkittavaa on riittänyt”, Moilanen sanoo.

Naiset murhaajina, arjen työkalut tekovälineinä

Moilasen yhtenä päätutkimuskysymyksenä on, liittyivätkö Suomen alueen suisidaalimurhat Euroopassa esiintyneisiin vastaaviin tekoihin. Teoissa on monia samankaltaisuuksia kuin Saksassa, Tanskassa ja Tukholmassa tehdyissä suisidaalimurhissa. “Teot olivat suunniteltuja ja uhrina oli useimmiten pikkulapsi. Lisäksi noin 60 prosenttia tekijöistä oli naisia, mikä on henkirikollisuuden historian kontekstissa poikkeuksellista.”

Myös tekijöiden yhteiskuntaluokka näkyy selkeästi: tuomittujen joukossa on paljon piikoja ja sotilaita, kun taas papit, aateliset ja porvarit puuttuvat lähes kokonaan.

Moilasen aineiston perusteella suisidaalimurhia tehtiin erityisesti Pohjanmaalla. “Suisidaalimurhista tulee yksi luku alueen erikoiseen rikoshistoriaan.” Moilanen mainitsee muina alueen erityispiirteinä Etelä-Pohjanmaalla 1700-luvun lopulta 1800-luvun lopulle vaikuttaneet puukkojunkkarit sekä lukuisat noitaoikeudenkäynnit 1600-luvulla. Syytä rikosten painottumisesta alueelle Moilanen tutkii parhaillaan. “Syyt voivat liittyä Pohjanmaan uskonnolliseen ja sosiaaliseen kulttuuriin sekä siihen, että alueella oli läheiset kaupalliset ja kulttuuriset yhteydet emämaahan, erityisesti Tukholmaan, jossa suisidaalimurhia tehtiin hälyttävän paljon 1680–1720-luvuilla.”

Yhtenä Suomen suisidaalimurhien erikoispiirteenä Moilanen mainitsee tekoaseet: kaikkialla on käytetty paljon puukkoja, mutta Suomessa surmatöissä käytettiin usein kirveitä. Murha-aseen valinta kertoo hänen mukaansa maaseutuyhteiskunnan piirteestä: “Meillä on tarvittu arkielämässä enemmän kirveitä kuin suurissa kaupungeissa, Tukholmassa, Hampurissa ja Kööpenhaminassa. Sekin erikoisuus Suomen tapauksissa on, että kirvestä käytettiin aikuisten surmaamiseen kun taas puukkoa lasten. Se viittaa siihen, että tekijät halusivat olla varmoja murhatyön onnistumisesta.”

Suisidaalimurhien tekotapoja saatettiin kuvata hyvinkin tarkasti oikeudenkäynneistä laadituissa tuomiokirjoissa. 1700-luvun loppua kohden kuolinsyyntutkinta ammattimaistui, ja oikeudenkäynneissä konsultoitiin yhä useammin myös lääkäreitä, kun aiemmin todistajina olivat toimineet maallikot ja korkeintaan välskärit. Uhrin kuolinsyyn selvittäminen oli mukana jokaisessa tuomiokirjassa. “En toista väitöskirjassa erityisen tarkkaan näitä poikkeuksellisen raakoja tekoja, mutten toisaalta piilottelekaan.”

Historiantutkimuksessa lainataan usein näkökulmia muista tieteistä. Moilasen väitöskirjassa yhdistyy näkökulmia historiallisesta kriminologiasta, sosiologiasta ja kulttuurihistorian tutkimuksesta. ”Suisidaalimurhien tutkimisessa – kuten rikollisuuden historian tutkimuksessa yleensäkin – risteää moni tutkimushaara. Tutkin näitä rikoksia rikollisuuden ilmiönä kriminologisesta näkökulmasta, mutta myös sosiaalisena ilmiönä sosiaalihistorian sekä sosiologian avulla. Kulttuurihistoriallisesti kiinnostaa erityisesti rikosten yhteys uskonnollisuuteen. Syytettyjen mielentilan tutkimisesta puolestaan voidaan vetää linjoja oikeuspsykiatrian varhaishistoriaan.”

Moilanen on kansainvälisestikin harvalukuisessa joukossa. “Olen ensimmäinen kotimaassamme, joka näitä rikoksia on syvällisemmin tutkinut. Maailmallakin aihetta on tutkinut vain kourallinen tutkijoita, joten saan olla hyvässä seurassa.”

Lauri Moilanen kirjoittaa väitöskirjaa suisidaalimurhista varhaismodernin ajan Suomessa. Kuva: Kalle Parviainen.

Tutkimusalan suppeudessa on sekä hyvät että huonot puolet. ”Tunnen aika lailla kaikki muut alan tutkijat ja teemme yhteistyötä. Toki tässähän voi mennä ihan puihin, jos tekee jonkun karmean virhetulkinnan.” Moilanen toteaakin historian tutkimuksen olevan aina tulkintaa. “Tärkeintä on pyrkiä ymmärtämään, millaisessa maailmassa nämä ihmiset ovat eläneet. Menneisyydenkin ihminen toimi rationaalisesti omassa ympäristössään, vaikka se meistä voikin kuulostaa hassulta. He toimivat oman kulttuurisen koodinsa mukaan.”

Yhteyksiä nykyaikaan

Artikkelin alussa mainitut sotilaat Storm ja Qvist olivat aiemmin pahoinpidelleet komppaniansa korpraalin. He eivät halunneet kohdata pahoinpitelystä seuraavaa rangaistusta, vaan päättivät tehdä paljon pahemman rikoksen, josta saisi varmasti ja nopeasti kuolemantuomion. Tuomiokirjojen mukaan miehet saivat lopulta haluamansa: molempien maallinen taival päättyi teloitukseen.

1700-luvulla kuolemaantuomitun teloitustapahtuma oli Moilasen mukaan kansanjuhla. “Koko kylä kutsuttiin paikalle vauvasta vaariin. Teloitukset olivat jopa hurmoshenkisiä tapahtumia varsinkin 1700-luvun Ruotsissa: siellä veisattiin virsiä, saarnattiin ja jotkut saattoivat olla hurmoksellisissa olotiloissa. Mestattavaa rikollista verrattiin pyhyydessä jopa Jeesukseen, joka sovitti ristillä synnit ihmiskunnan puolesta. Tämä saattoi houkutella joitakin elämäänsä väsyneitä ja itsetuhoisia ihmisiä hakemaan huomiota elämänsä päätökseen.”

Moilanen näkee suisidaalimurhissa yhteneväisyyksiä nykypäivän tekoihin ja mainitsee poliisiavusteisen itsemurhan. ”Suicide by cop on rikostyyppi, jossa pyritään käyttäytymään aggressiivisesti poliisia kohtaan, tavoitteena saada poliisi ampumaan.” Lisäksi esimerkiksi joukkoampumisissa saatetaan hakea huomiota medialta. Osan suisidaalimurhista voi tulkita myös laajennetuiksi itsemurhiksi, joissa tekijä halusi ulottaa oman itsetuhoisuutensa johonkin toiseen, kuten omaan lapseen.

Suisidaalimurhaa on rikostyyppinä selitetty monella tapaa, esimerkiksi uskonnollisilla syillä. “Jotkut ihmiset olivat äärimmäisen epätoivoisia, mutta eivät valmiita tappamaan itseään joko uskonnollisista tai inhimillisistä syistä. Itsensä tappaminen voi olla monesta syystä vaikeaa, joten oli helpompaa, mikäli sen tekisi joku muu”, Moilanen pohtii. Viime kädessä kuolemantuomio mahdollistaa suisidaalimurhan olemassaolon. ”Yhteiskunnissa, joissa kuolemantuomioita pannaan toteen, on mahdollista tehdä itsemurha mestauksen avulla.”

Moilanen paljastaa suisidaalimurhien käytännössä loppuneen Suomessa viimeistään vuoteen 1825, kun kuolemanrangaistus poistui rangaistuskäytännöistä, ja kuolemaantuomittuja alettiin lähettää Siperiaan. Myös Euroopassa ilmiö hiipui 1800-luvun edetessä. ”Sen sijaan esimerkiksi Yhdysvalloissa kuolemantuomion sallivissa osavaltioissa suisidaalimurhiksi luokiteltavia tekoja on tapahtunut näihin päiviin saakka.”

“Voisin miettiä jotain muutakin”

Suisidaalimurhat ovat olleet Moilasen tutkimusaiheena kandidaatintyöstä lähtien. ”Nyt alkaa tuntua siltä, että voisin miettiä jotain muutakin”, hän sanoo. “Kahdeksan vuotta olen ajatellut näitä asioita päivittäin.” Irtaantuminen vaikeista aiheista oli väitöskirjan kirjoittamisen alkuvaiheessa haastavaa. Syiksi hän mainitsee koronapandemian ja kotona tehdyn etätyön, minkä seurauksena hän joutui työskentelemään, harrastamaan ja nukkumaan samassa huoneessa.

Taide toimii Moilaselle vastapainona väitöskirjatyölle. Hän toimii laulunkirjoittajana, laulajana ja kitaristina Leskentuska-nimisessä black metal -yhtyeessä, joka keikkailee useita kertoja vuodessa. ”Musiikki on hyvä väylä käsitellä näitä asioita.”

Väitöskirjamonografian on tarkoitus valmistua keväällä 2025. Moilanen ei kuitenkaan halua suunnitella tulevaisuutta liian pitkälle. “Ajatukset ovat väitöskirjassa ja myöhempää vaihetta ei tule ajateltua. Kirjoittaminen on lähellä sydäntä, mutta sen ei tarvitse olla akateemista. Haluan tutkia väitöskirjan aiheen loppuun ja katsoa sitten, mitä tulee eteen.”

Lähteenä on käytetty haastattelun lisäksi Lauri Moilasen artikkelia ”Murha jumalanpelosta. Varoitus papeille.” Uskonnollisten käsitysten rooli pohjoispohjalaisissa suisidaalimurhissa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa.

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.

Lue lisää:

Vesa Suomisen viimeinen essee

Oulun informaatiotutkimuksen oppiaineen pitkäaikainen yliopistonlehtori Vesa Suominen nukkui pois uudenvuodenpäivänä. Moni tunsi Vesan opettajana mutta myös eläkkeellä ollessaan hän kunnostautui aina viimeisiä kuukausia myöten tieteilijänä. Koska harvoin näkee näin omistautunutta työtä tieteen hyväksi, allekirjoittaneen oli pakko kirjoittaa Vesan viimeisestä esseestä. Kirjoitus on yhtäältä muistokirjoitus mutta myös tositarina tieteelle omistautuneesta työskentelystä. Metodologian toimituksen sähköpostiin kolahti viesti […]

Oulun informaatiotutkimuksen oppiaineen pitkäaikainen yliopistonlehtori Vesa Suominen nukkui pois uudenvuodenpäivänä. Moni tunsi Vesan opettajana mutta myös eläkkeellä ollessaan hän kunnostautui aina viimeisiä kuukausia myöten tieteilijänä. Koska harvoin näkee näin omistautunutta työtä tieteen hyväksi, allekirjoittaneen oli pakko kirjoittaa Vesan viimeisestä esseestä. Kirjoitus on yhtäältä muistokirjoitus mutta myös tositarina tieteelle omistautuneesta työskentelystä.

Metodologian toimituksen sähköpostiin kolahti viesti vuosia edeltävästi tutulta kirjoittajalta Vesa Suomiselta. Viesti oli noin kolmen sivun pituinen tuttuun perusteelliseen tapaan. Olin vuosia aiemmin kirjoittanut systemaattisen analyysin hermeneuttisen teorian, johon myöhemmin Vesa kirjoitti sovellettavuutta tai käännöstä LID-alalle tai informaatiotutkimuksen alalle, miten haluaakaan muotoilla. 

Vesa halusi tiedustella tekstin pituusrajaa, joka meidän toimituksessamme on lähinnä viitteellinen. Suosittelemme lähinnä kirjaa 100 sivun kohdalla. Katsoin ensimmäisen luonnoksenn, josta näkyi jo, että kyllä tästä tekstistä hyvä vielä tulee, aineksissa oli runsaudenpulaa ja liikkeessä olevia argumentteja. Tekstin aineksista sai magnum opusmaisen kuvan, vaikka kyse oli tieteellisestä vertaisarvioitavasta esseestä. Mutta sellaisia ajatuksia olin tottunut Vesalta odottamaan. 

Teeman koonti oli työläs prosessi, jota hyvin kuvaa tämä edeltävien vuosien viestin loppu:

”PS. kuuntelin podcastisi. Itse olenkin koko kesän tuskaillut ehkä yli-innokkaan intuitioni tuottamassa umpikujassa, kun olen miettinyt, että olisiko Gabriel Naudén muutoin ilmeisen teknokraattisessa käsitykseen historiasta poliittisten operaatioiden mallikirjana jotenkin liitettävissä sellaista suhtautumista hiastoriaan ja traditioihin, mitä löytyy tietenkin Gadamerilta, mutta myös jo Gimbattista Vicolta vähän Naudén jälkeen ja ehkäpä katolisen kirkone apostolisesta traditiostakin hyvästi Naudéta aikaisemmin (mutta myös hänen aikanaan ajankohtaisesti – ainakin periaatteessa ja yleisemmin, vaikkei ehkä juuri hänelle).”

Vesa Suominen oli uuttera, asiantunteva ja erittäin lukenut tutkija ja pidetty opettaja (kuultu myös kolmannelta osapuolelta, mutta arvasin). Tutkijana Vesa edusti holistista tutkimuspainotusta ja oli perehtynyt erityisesti holismin aatelislajiin, hermeneutiikkaan. Se tarkkuus, mihin Vesa yleensä pyrki myös löytyi, mutta holistinen teoriapainotus on merkittävästi raskaammasta päästä ja vaatii enemmän aikaa. Kirjoituksen prosessointiaika oli ollut pitkä, mutta kirjoituksen ensimmäinen versio oli jo hyvin lähellä valmista.

Sitten eräänä syksyn päivänä sain puhelun, jossa Vesa totesi, että nyt voi käydä niin että tällä projektilla on terveyden nähden aikaraja. Tiedustelin vointia. mutta palasimme niin sanotusti sorvin ääreen jo saman puhelun aikana. Vaikka huono uutinen olikin se ei olennaisesti vaikuttanut Vesan työmoraaliin ja kirjoittaminen näyttäytyi edelleen tärkeänä. 

Ei voinut muuta kuin jatkaa. Versioita, pohdintaa ja rajauksia kaksi kuukautta. Essee muotoutui intensiivisemmin, keskustelut laajentuivat klassisista filosofista ajatuksista nykytieteen ja sivistyksen perusedellytyksiin. Välillä puhelu jouduttiin lopettamaan aiemmin kuin oli tarkoitus. Olin optimistinen, että Vesa saisi esseen liki valmiiksi vertaisarviointiin. Kuitenkin pieni pelko oli, että miten tässä käy. Ryhdyin etsimään arvioijia, kun kirjoitus oli lähestymässä loppusuoraa. Rohkaisin Vesaa, että tässä on vielä tärkeä kirjoitus myös alan filosofisena koontina. Teksti oli mielestäni alakohtaisen tieteenfilosofian timanttia, jota vielä hiottiin säihkyvään muotoonsa. 

Sitten sain Vesan vaimolta viestiä, että olisi hyvä, jos voisin saattaa esseen loppuun vertaisarviointiin ja editoida tekstin. Vertaisarviointi ei kysynyt tilannetta ja valitettavaa oli, että sen puoltavat tulokset tulivat myöhässä. Editoin tekstiä vielä edellisen editoinnin jälkeen loppuun kuusi tuntia ja mainitsin läheiselle kaverille, että olin kova jätkä ja itkin vain kolme tuntia. Lopputulos on luettavana Metodologia-lehden tämän vuoden 2023 numerossa IV

Tunsin kaikesta huolimatta voitonriemua. Vesan sanat ja ajatus tiedemaailmalle jatkuivat hänen kuolemastaan riippumatta vielä viimeisen kerran. Mielestäni Vesa ansaitsisi tieteilijänä sankarihautauksen esimerkillisestä tieteellisestä työstä, mutta tiedän ettei hän olisi halunnut sitä. Vaikka Vesa ei ollut emeritus professori, niin opin tästä silti mitä täysin palvellut tarkoittaa. Lopetan viestini Vesan viimeisestä työstä runooni tieteen tekemisestä. Kiitän kaikkia heitä, jotka auttoivat Vesaa loppuun saattamaan hänen työnsä.

Scientist

Scientists hold one of the highest privileges
The privilege of carrying one of the torches of humanity
Scientists can stumble, lose hope and despair
But they can never carry ill will
Those who do not shelter scientists in need cannot be true intellectuals
With only power and freedom of mind
Scientist is the guardian of human spirit and the human condition
Even in struggle task of the scientist is to dare
For many will not
We must examine our failings to proceed
Those who never err will never learn deeply
No scientist can achieve greatness without trials
No scientist can hold their ground without arguments
Scientist must meet success and disaster with same eyes
As a scientist, we carry the weight of science through our words
It is not a task of leisure
Its nature asks for longevity and time
Through our lives, we give the weight of science

Ari J. Tervashonka

Teksti: Ari Tervashonka

Jokainen epäonnistuminen opettaa, uskoo tutkijatohtori Julia Kemppinen

Lappi, kenttätyöt ja pienet tunturikasvit imaisivat Julia Kemppisen tutkijan uralle. Vaikka tutkimusrahoituksen hakeminen on joka kerta pitkä ja työläs prosessi, kokee Kemppinen, että kielteinenkin päätös opettaa jotain.  Tiesitkö, että Saana-tunturilta voi löytää orkideoja?  ”Se on ihan oma maailmansa, kun sinne sukeltaa”, kertoo Oulun yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä luonnonmaantieteilijä Julia Kemppinen. Kemppinen tutkii arktista luontoa. Hän on […]

Lappi, kenttätyöt ja pienet tunturikasvit imaisivat Julia Kemppisen tutkijan uralle. Vaikka tutkimusrahoituksen hakeminen on joka kerta pitkä ja työläs prosessi, kokee Kemppinen, että kielteinenkin päätös opettaa jotain. 

Tiesitkö, että Saana-tunturilta voi löytää orkideoja? 

”Se on ihan oma maailmansa, kun sinne sukeltaa”, kertoo Oulun yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä luonnonmaantieteilijä Julia Kemppinen. Kemppinen tutkii arktista luontoa. Hän on kiinnostunut erityisesti paikallisilmastoista: kun tunturin toinen puoli on aurinkoon ja toinen varjoon päin, vallitsee rinteillä kaksi erilaista ilmastoa. 

”Paikallisilmasto vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuinka suureksi rinteillä elävät kasvit kasvavat”, Kemppinen kertoo. 

Kemppisen tutkijan ura olisi voinut viedä myös aivan toiselle puolelle maapalloa. Helsingin yliopistossa maantiedettä lukenut Kemppinen oli aluksi aikeissa erikoistua kehitysmaantieteeseen. Sivuaineena hän luki trooppista metsänhoitoa. 

”Sitten tokan vuoden aikana tuli sähköpostiin ilmoitus kenttätyömahdollisuudesta Lapissa Saana-tunturilla viideksi viikoksi. Mä mietin, että ei hitto, et toi on mielenkiintoinen ja pitäiskö mun yrittää hakea siihen,” Kemppinen muistelee.

Hän haki ja sai paikan. Tutkimusryhmässä Kemppinen alkoi kirjoittamaan kandiaan. Saman tutkimusryhmän mukana syntyi myöhemmin myös gradu ja lopulta väitöskirja.

”Se oli sellainen työ, joka imaisi: kenttätyöt, Lappi ja pienet tunturikasvit.”

Kentällä

Viimeiset pari vuotta Kemppinen on tutkinut arktista luonnonmaantiedettä Oulun yliopistossa Jan Hjortin tutkimusryhmässä. Projektiin on kuulunut myös tutkijavaihto ulkomailla ja viimeisen vuoden ajan Kemppinen on työskennellyt Tromssan yliopistossa Norjassa.

”Se on tosi tärkeä osa itsenäisen tutkimusuran käynnistämistä, että hankkii laajat omat verkostot ja näkee vähän erilaisia tutkimusympäristöjä, erilaisia instituutioita, erilaisia tutkimusryhmiä”, Kemppinen miettii.

Vuonojen keskellä Kemppinen kertoo viihtyneensä hyvin. Lisäksi Tromssa on lähellä hänen yhtä keskeisintä tutkimusaluettaan, Kilpisjärveä.

Siellä Kemppinen vietti viime heinäkuun kenttätöiden parissa. Tunturissa työskentely onkin Kemppiselle työn parhaita puolia: hän käy lukemassa pienten sääasemien keräämää ilmastodataa, kartoittaa kasvillisuutta ja kerää pieniä lehtinäytteitä. 

”Esimerkiksi Saana-tunturilla on kalkkivaikutusta, mikä tarkoittaa, että maaperä on vähän ravinteikkaampaa, niin siellä on ihan uskomattoman paljon erilaisia pieniä lajeja, joita ei esiinny paljon muualla.”

Palapelin palasia

Tänä syksynä Kemppisellä käynnistyy Suomen Akatemian rahoittama kolmevuotinen tutkimusprojekti. Siinä hän tutkii elottoman luonnon monimuotoisuuden eli geodiversiteetin vaikutusta biodiversiteettiin muuttuvassa ilmastossa. 

Biodiversiteetti on vain yksi osa luonnon monimuotoisuutta, Kemppinen huomauttaa. Hän vertaa tilannetta teatteriin: kasvit ja eläimet tarvitsevat paikan, näyttämön, jossa esiintyä.

”Yksinkertaistettuna kyse on siitä, miten esimerkiksi maan pinnanmuodot ja vesistöjen monimuotoisuus mahdollistavat sen, että meillä voi olla hyvin monimuotoinen elollinen luonto, kasvit ja eläimet.”

Kemppinen tekee perustutkimusta ja tuottaa tietoa siitä, minkälaisissa olosuhteissa arktiset kasvilajit elävät. Tietoa voidaan käyttää esimerkiksi ennusteiden laadintaan.

Tutkimustaan Kemppinen vertaa palapelin palasiin: ”Mitä enemmän me tiedetään niistä pienistä palasista sitä paremmin me pystymme ymmärtämään kokonaisuutta.”

Arktisen alueen tutkijana Kemppinen on väistämättä todistamassa ilmastonmuutoksen seurauksia: arktinen ympäristö vihertyy ja kasvillisuus leviää yhä pohjoisemmaksi.

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen suhteen Kemppinen on samaan aikaan realistinen ja toiveikas.

”Muutoksia on luvassa joka tapauksessa. Mutta kyllä mä uskon, että me pystytään välttymään kaikista pahimmilta skenaarioilta. Se vaatii isoja päätöksiä.”

Onnistumisia ja epäonnistumisia

Tutkijana Kemppinen haluaa tuottaa hyödyllistä ja avointa tietoa, josta on iloa pitkäksi aikaa. Tutkijan työn varjopuolet, lyhyet työsuhteet ja rahoituksen epävarmuus ovat jo tulleet tutuksi. Suomen Akatemian kohdalla rahoitus napsahti, mutta aina niin ei käy. 

”Jos katsoo tutkijan CV:tä, niin siellä on listattuna ainoastaan ne onnistumiset, mutta sieltä ei näy, että jokaista onnistumista kohden siellä on 20 epäonnistumista.”

”Jokainen kerta, kun mä feilaan, se opettaa mulle kuitenkin jotain. Jos katsoo tutkijan CV:tä, niin siellä on listattuna ainoastaan ne onnistumiset, mutta sieltä ei näy, että jokaista onnistumista kohden siellä on 20 epäonnistumista.”

Vaikka hakuprosessit ovat pitkiä ja työläitä, niistä voi myös oppia, Kemppinen ajattelee. Hän kertoo oppineensa suunnitelmallisuutta, aikatauluttamista ja itsensä johtamista.

”Se myös opettaa tosi hyvin ilmaisemaan mitä sä teet ja minkä takia se on tärkeää. Et sä joudut perustelemaan jokaisessa hakemuksessa, että ilmastonmuutos oikeasti on tärkeä asia, jonka eteen täytyy tehdä töitä, ja tällä tavalla mun pieni tutkimukseni liittyy siihen.”

Väitöskirjan teosta ja tutkijan urasta haaveilevia Kemppinen haluaa rohkaista.

”Antaa palaa, et jos on kiinnostusta johonkin aiheeseen tai menetelmän soveltamiseen, on jotain kysymyksiä, joita haluaa ratkoa, niin kyllä siihen mahdollisuuteen kannattaa tarttua, jos sellainen tulee.”

”Tieteellisen tiedon kanssa työskentely on tosi mielenkiintoista, se auttaa meitä ymmärtää paremmin monimutkaisia asioita, hahmottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan tai ymmärtämään jotain yllättäviä asioita, kytköksiä toisiinsa.”

Kuka?

Julia Kemppinen

» Kotoisin Helsingistä

» Luonnonmaantieteilijä

» Oulun yliopiston tutkijatohtori Jan Hjortin tutkimusryhmässä

?: Artikkelin kuvat Pekka Niittynen

Raakel Vähärautio

Lue lisää:

Tutkimus: Kruunun ja Pohjanmaan käskynhaltijoiden vallankäyttö 1600-luvun alussa

Tutkija Maria Julku väitteli huhtikuussa historia-, kulttuuri- ja viestintätieteistä aiheenaan ”Vallan ja tiedon rajamailla. Kruunun ja Pohjanmaan käskynhaltijoiden vallankäyttö 1600-luvun alussa.” Mutta miten käskynhaltijat toimivat 1600-luvulla? Tutkimuksessa selvitettiin muun muassa, erosiko käskynhaltijoiden toiminta esimerkiksi Oulun seudulla siitä, miten muilla alueilla toimittiin. 1600-luvun alussa Suomi kuului Ruotsiin, josta vuosisadan kuluessa tuli eurooppalainen suurvalta. Ruotsi päätyi hallitsemaan […]

Tutkija Maria Julku väitteli huhtikuussa historia-, kulttuuri- ja viestintätieteistä aiheenaan ”Vallan ja tiedon rajamailla. Kruunun ja Pohjanmaan käskynhaltijoiden vallankäyttö 1600-luvun alussa.” Mutta miten käskynhaltijat toimivat 1600-luvulla? Tutkimuksessa selvitettiin muun muassa, erosiko käskynhaltijoiden toiminta esimerkiksi Oulun seudulla siitä, miten muilla alueilla toimittiin.

1600-luvun alussa Suomi kuului Ruotsiin, josta vuosisadan kuluessa tuli eurooppalainen suurvalta. Ruotsi päätyi hallitsemaan laajaa aluetta, johon kuuluivat lähes koko nykyisen Suomen alue sekä suuri osa nykyistä Baltiaa. Valtakunnan laajuuden vuoksi kuningas nimitti eri alueille käskyhaltijoita eli tietyllä alueella hallitsijaa edustavia viranhaltijoita. Käskynhaltijoiden tehtävät vaihtelivat sen mukaan, missä päin valtakuntaa he toimivat.

”Tukholman käskynhaltijoiden tehtävät olivat erilaiset kuin reuna-alueella. Pohjanmaan käskynhaltijoiden toimintaan vaikutti vahvasti kruunun arktinen politiikka, jota erityisesti Kaarle IX ajoi. Tavoitteena oli paitsi vakiinnuttaa pohjoisraja, myös laajentaa Ruotsin valtaa Jäämerelle ja Vienanmerelle asti, katkaista Venäjän käymä Jäämeren kauppa sekä saada Lapin verotus ja resurssit Ruotsin hallintaan. Näihin tavoitteisiin liittyivät myös Pohjanmaan käskynhaltijoille annetut tehtävät”, Julku kertoo.

Yhteydenpito keskusvallan kanssa

Pohjanmaan seutu oli Tukholmasta katsottuna periferiaa, ja yhteydenpito keskushallintoon oli vaikeaa. Pitkien etäisyyksien takia viestienvaihto oli hidasta eikä kuningas voinut vierailla Pohjanmaan alueella usein. Pohjanmaan käskynhaltijoiden tehtävänä oli erityisesti Oulun ja Kajaanin linnojen rakentaminen, ja käskynhaltijat tekivätkin paljon itsenäisiä päätöksiä linnojen rakentamisen sekä esimerkiksi sotaretkien suhteen.

”Linnojen rakentamisessa käskynhaltijat tekivät itsenäisiä ratkaisuja jokapäiväisessä toiminnassaan. Herttua-aikanaan Kaarle IX oli osallistunut todella tiiviisti Örebron linnan korjaamiseen, mutta sama ei onnistunut kuninkaana Oulun ja Kajaanin linnojen suhteen. Käskynhaltijat kyllä kysyivät neuvoa erinäisissä hallinnollisissa asioissa. He tunsivat alueensa parhaiten, joten he esimerkiksi esittivät vähävaraisuuden takia verohelpotuksia – erään kerran käskynhaltija niitä myös myönsi, vaikka hänellä ei valtuuksia siihen ollut.”

Digitointi tutkijan apuna

Ruotsin valtakunnan käskynhaltijoista ei ole kovinkaan paljon aikaisempaa tutkimusta. Sen vuoksi osaa Julkun käyttämästä aineistosta ei ole käytetty tutkimuksessa aikaisemmin, esimerkiksi historioitsija Johannes Messeniuksen nelisivuista valituskirjelmää, jossa hän esittää syytöksiä käskynhaltija Erik Haren käytöksestä. Julku kuitenkin korostaa, että valituskirjelmässä esitettyjen syytösten todenperäisyyttä on vaikea arvioida.

Nykyään suuri osa alkuperäisestä aineistosta on digitoitu, mikä helpottaa tutkijan työtä. Haasteilta ei silti voi välttyä, mutta onneksi kärsivällisyys palkitaan.

”Painettujen kirjeiden lukeminen oli aloittelijalle helpompaa kuin käsialalla kirjoitettujen. Henkilökohtaisena haasteena minulla oli, etten ollut aiemmin joutunut paljonkaan tekemisiin vanhan ruotsin tai vanhojen käsialojen kanssa. Aluksi täysin käsittämättömätkin lähteet aukenivat hiljalleen, kun niitä yksinkertaisesti vain jaksoi yrittää lukea”, Julku toteaa.

Käskynhaltijoiden toiminnan jäljet

Käskynhaltijoiden toiminta jätti jälkiä, joita voi havaita Oulun seudulla edelleen.

”Konkreettisena todisteena käskynhaltijoiden toiminnasta ovat tietenkin Oulun ja Kajaanin linnarauniot. Vähemmän selvästi 1600-luvun toiminta näkyy nykyaikana aluehallinnon perinteessä. Oulun lääniä johti maaherra ennen nykyisiä aluehallintovirastoja. Käskynhaltijan virka muutettiin vuonna 1634 maaherran viraksi. Käskynhaltijoiden myötä Pohjanmaalle luotiin 1600-luvun alussa paikallinen keskushallinto.”

Julkun tutkimus tuo tärkeää lisätietoa Ruotsin valtakunnan 1600-luvun pohjoisen reuna-alueen hallinnosta, joka on jäänyt aikaisemmassa tutkimuksessa sivuun. Uusi tutkimus myös korjaa aikaisemman tutkimuksen virhetulkintoja, sillä keskeisin aikaisempi tutkimus on paikoin sadan vuoden takaa.

”Tutkimus käsittelee valtionmuodostuksen kannalta keskeistä yksittäisten viranhaltijoiden roolia sekä toimintaa reuna-alueella. Valtionmuodostuksen historiassa rajaseuduilla onkin keskeinen rooli. Paikallisesta kontekstista huolimatta tutkimukseni ei tuota vain mikrotason empiria, vaan liittää ilmiöt laajempaan kontekstiin ja ottaa huomioon koko Ruotsin valtakunnan”, Julku summaa.

Artikkelin kirjoittaja Essi Salmela on tuottanut artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.

Yhtä hyviä kuin – tyttöjen vertailu poikiin matemaattisissa taidoissa elää edelleen

Lukuisissa tutkimuksissa tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa ei ole havaittu eroja, mutta silti stereotyyppiset käsitykset taitoeroista elävät jossain määrin edelleen. ”Lahjakas poika, ahkera tyttö” -stereotypia ei ole täysin kuopattu. Lähdin kartoittamaan, miten tyttöjen matemaattisesta osaamisesta puhutaan, ja mitä vaikutuksia sillä voi olla. Yhtä hyviä kuin pojat Moni on ehkä törmännyt hyvää tarkoittavaan lauseeseen ”tytöt ovat […]

Lukuisissa tutkimuksissa tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa ei ole havaittu eroja, mutta silti stereotyyppiset käsitykset taitoeroista elävät jossain määrin edelleen. ”Lahjakas poika, ahkera tyttö” -stereotypia ei ole täysin kuopattu. Lähdin kartoittamaan, miten tyttöjen matemaattisesta osaamisesta puhutaan, ja mitä vaikutuksia sillä voi olla.

Yhtä hyviä kuin pojat

Moni on ehkä törmännyt hyvää tarkoittavaan lauseeseen ”tytöt ovat yhtä hyviä matematiikassa kuin pojat”. Vuonna 2021 yhdysvaltalainen psykologian ja lingvistiikan tutkija Ellen Chestnut kollegoineen havaitsi, että lauserakenteella ”yhtä hyviä kuin” (”as good as”) ei saada aikaan mielikuvaa yhdenveroisesta osaamisesta. Taikasana on tässä yhteydessä sana ”kuin”, jota myös Kotimaisten kielten keskuksen mukaan käytetään suomen kielessä vertailussa.

Chestnutin ja kollegoiden vuonna 2021 valmistuneessa tutkimuksessa käytettiin ”girls/boys are as good as boys/girls at x”-rakenteen lause-esimerkkejä. Aikuisille lauseiden verbit olivat epäsanoja, ja lapsille sukupuolineutraaleiksi koettuja tekemisiä.

Tulokset osoittivat, että ”as good as”, ”yhtä hyviä kuin” asetelmassa jälkimmäisenä ollut nähtiin luonnostaan kyvykkäämmäksi, ja ensimmäisenä olleen osapuolen arvioitiin joutuvan näkemään enemmän vaivaa saavuttaakseen saman tuloksen. Sukupuolten paikkoja vaihdeltiin lauseissa. Chesnut ja kollegat totesivat, että tuloksista voidaan päätellä, että tyttöjen osaamisesta puhuttaessa lausahdus ”työt ovat yhtä hyviä matematiikassa kuin pojat” voi olla jopa haitallinen, koska se asettaa tytöt asemaan, jossa heitä vertaillaan poikiin.

Chestnut kollegoineen toteaa, että puheessa nämä konnotaatiot ovat kuitenkin niin hienovaraisia, että niitä on vaikeampi havaita varsinkin verrattuna esimerkiksi avoimeen tai räikeään seksismiin. Ilmiö on luonnollisesti laajempi kokonaisuus kuin pelkkä yksittäinen lausahdus, mutta osaamispuhe on osa kokonaisuutta.

Tunne matemaattisesta kyvykkyydestä voi siis rakentua historian ja sukupuolenkin kautta.

Viestinnän ja toiminnan merkitys

Haastattelin kasvatustieteiden tiedekunnan koulutusdekaani, matematiikan ja luonnontieteen didaktiikan yliopistolehtoria Sari Harmoista. Hän on myös STEAM (Science, Technology, Engineering, Arts, Mathematics) oppimisen ja opettamisen dosentti Turun yliopistossa. Harmoinen toteaa stereotyyppisten asenteiden näkyvän jo pienille lapsille. Aina asenteet eivät näy suoraan vaan hienovaraisemmin, kuten esimerkiksi silloin kun eritellään leluja tai annetaan mahdollisuuksia toimintaan sukupuolen mukaan – ”Annetaan esimerkiksi vasara pojalle käteen, eikä edes tarjota sitä tytölle”, Harmoinen pohtii.

Hän kertoo aidon esimerkin koulumaailmasta: yhteisessä projektissa pojille annettiin tehtäväksi rakentaa sähkötyökaluilla opettajan kanssa, kun taas tytöt laitettiin erilliseen tilaan ilman opettajaa suunnittelemaan sisustamista. Harmoinen summaa ”On paljon piilossa tapahtuvaa viestintää, mutta myös toimintaa, ja nehän kaikki rakentavat osallistujan tunnetta siitä, että olemmeko ”yhtä hyviä kuin””.

Harmoinen painottaa, ettei tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa tai kyvykkyydessä ei ole havaittu eroja tutkimuksissa. Sen sijaan pystyvyystunne voi olla erilainen. Harmoinen tuo esille, kuinka kentältä kuulee tyttöjen herkästi sanovan ”ei äitikään ole tätä osannut, en minäkään tätä osaa”. Tunne matemaattisesta kyvykkyydestä voi siis rakentua historian ja sukupuolenkin kautta.

Ammattien segregoituminen haasteena

Haastattelin Oulun yliopistossa väitöskirjatutkijana toimivaa Satu Kalevaa. Kaleva on tutkinut oppiaineiden vaikutusta jatko-opintopolkuihin, ja erityisesti matematiikan vaikutusta niihin, sekä miten oppiainekiinnostus, matemaattinen minäpystyvyys ja sukupuoli vaikuttavat koulutusala-kiinnostukseen. Kalevan tutkimuskohteena on myös, miten STEM-alan kiinnostus syntyy sekä miten naisia voitaisiin kannustaa STEM-aloille.

Kalevan alustavat tutkimustulokset osoittavat, että vaikka nuoren oppiainekiinnostus ja minäpystyvyys osaltaan vaikuttavat nuoren koulutusalakiinnostukseen, kaikkein vahvimmaksi vaikuttimeksi koulutusalakiinnostuksen syntyyn on yhä vastaajan sukupuoli Oulun lukiolaisten keskuudessa. Tähän vaikuttavat Kalevan mukaan monet tekijät, muun muassa kaverit ja perhe.

Tytöt olivat myös huomattavasti poikia vähemmän kiinnostuneita STEM-aloista, ja vastasivat kyselyssä, etteivät tiedä alasta tarpeeksi. Kaleva toteaa: ”Matematiikan opiskelussa ollaan menty eteenpäin ja ero esimerkiksi pitkän matematiikan valinnassa lukiossa on kaventunut, mutta työelämässä sukupuolinen segregaatio näyttäytyy yhä todella vahvasti erityisesti Suomessa verrattuna muihin Euroopan maihin”.

Harmoinen toteaa ammattien segregoitumisen mahdollisesti vaikuttavan siten, että esimerkiksi teknisistä innovaatioista jää puuttumaan jotain, jos työryhmistä puuttuu moniäänisyys.

Harmoinen on tutkinut naisten palkkaukseen liittyviä asioita, ja hän huomauttaa, kuinka ammattien segregoitumisella on vaikutusta myös tulotasoihin – naiset työskentelevät aloilla, joissa palkkataso on matalampi ja näin ollen heidän keskiansionsa jäävät matalammaksi. Kalevaa puolestaan huolestuttaa erityisesti se, että tietoyhteiskuntaa ja tulevaisuuttamme rakentavat tällä hetkellä valtaosin miehet. Olisi ensiarvoisen tärkeää saada tähän työhön mukaan tasapuolisesti niin miehiä kuin naisia.


Tietoa ja kannustusta

Sari Harmoinen kertoo, kuinka tyttöjen oma suhtautuminen matemaattisiin aineisiin muuttuu alakoulun lopulla negatiivisemmaksi. Harmoinen huomauttaakin, että jos asiaan lähdetään vaikuttamaan vasta yläkoulussa, se on liian myöhäistä: – ”Minäpystyvyyden tunnetta ja kyvykkyyden tunnistamista pitäisi lähteä vahvistamaan jo varhaiskasvatuksessa”.

Satu Kaleva puhuu sukupuolisensitiivisen ohjauksen puolesta. Hän kertoo ohjauksen olevan tarpeellista, koska saatamme olla sokeita sille, kuinka paljon annamme sukupuolen vaikuttaa. Kalevan mukaan olisi tärkeää että ”uskallettaisiin lähteä omien kiinnostuksen kohteiden ja vahvuuksien perusteella liikkeelle, ei sukupuolen” (Kaleva et. al., 2022a).  

Työtilanne on Kalevan mukaan esimerkiksi ICT-aloilla tällä hetkellä Oulussa erittäin hyvä: ”Nyt kun eletään neljännen teollisen vallankumouksen kynnyksellä, STEM-alojen mahdollisuudet tulevat kasvamaan mittavasti. Meidän pitää huolta, että nuorilla on siitä tietoa”. Pohdimmekin Kalevan kanssa yhdessä ääneen, miksei ICT-aloja markkinoida enemmän naisille hyvällä työllistymisnäkökulmalla, kuten esimerkiksi hoitoaloilla tehdään.

Tyypittely – hyötyä vai haittaa?

Tyypittelyllä on vaaransa. Samalla kun segregaatiota yritetään purkaa, sorrutaanko tyypittelemään naiset ja miehet perinteisiin kategorioihin ja sukupuolirooleihin? Toisaalta moni lahjakas nainen kertoo kirjassa Naislahjakkuus, kuinka heidän on täytynyt korostaa maskuliinisuuttaan menestyäkseen. Esimerkiksi vahvasti segregoituneilla teknillisillä aloilla soisi olevan enemmän tilaa kaikenlaisille ihmisille, ei vain maskuliiniseen työkulttuuriin sopeutuville.


Jos tyypittelyä korostetaan liikaa, onko mahdollista, että sorrutaan rakentamaan itseään toteuttavia ennusteita ja saadaan näin ja saadaan tytöt itsekin ajattelemaan olevansa altavastaajia, tai ”yhtä hyviä kuin pojat” tai kuinka ”kyllä tytötkin” osaavat?  

Toisaalta asioiden lakaiseminen maton alle ei tuota tulosta. Selvää kuitenkin on, kuten Kaleva ja Harmoinen molemmat toteavat, että henkilön omaan kiinnostukseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, eikä tarjota stereotyyppisiä vaihtoehtoja automaattisesti. Myös puheeseen, arviointiin ja käytännön esimerkkeihin tulee kiinnittää huomiota.

Harmoisen sekä Kalevan haastatteluista sekä esimerkiksi Chestnutin ja kollegoiden tutkimuksesta käy ilmi, että hienovaraisellakin stereotyyppisellä kohtelulla voi olla pitkäkantoisia vaikutuksia sekä yksilöllisesti että yhteiskunnallisesti.

Artikkelin kirjoittaja Anna Haapakangas on toteuttanut artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.

Hyvä uni loksauttaa päivän opit muistiin

Valtava määrä unitutkimuksia viittaavat siihen, että hyvällä unella on positiivinen vaikutus oppimiseen. Osa päivällä oppimistamme asioista siirtyy pitkäaikaiseen muistiin pysyvästi ja asiat loksahtavat paikalleen. Korkeakoulu-opiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimus (KOTT) vuodelta 2021 osoittaa, että 25,9 % opiskelijoista kokee päiväväsymystä. Dosentti Tarja Stenberg on tutkinut unen vaikutusta muistiin ja oppimiseen. Stenberg kertoo, että aivojen tutkimus on aivojen […]

Valtava määrä unitutkimuksia viittaavat siihen, että hyvällä unella on positiivinen vaikutus oppimiseen. Osa päivällä oppimistamme asioista siirtyy pitkäaikaiseen muistiin pysyvästi ja asiat loksahtavat paikalleen. Korkeakoulu-opiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimus (KOTT) vuodelta 2021 osoittaa, että 25,9 % opiskelijoista kokee päiväväsymystä.

Dosentti Tarja Stenberg on tutkinut unen vaikutusta muistiin ja oppimiseen. Stenberg kertoo, että aivojen tutkimus on aivojen muovautumismekanismien tutkimusta, joka on kehittynyt hurjasti viime vuosina. Unen tärkeyden tutkimus keskittyy ymmärtämään juuri näitä perustoimintoja, joiden tunteminen on välttämätöntä muistia ja oppimista parantavien menetelmien kehittämisessä. Muistiin painamisen keinoja on jo keksitty kokeellisten menetelmien avulla.

Mitä muut tutkimukset osoittavat unesta, muistista ja oppimisesta?

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Mikael Sallinen on vuoden 2013 tutkimuksellaan tullut samoihin päätelmiin Stenbergin kanssa unesta, muistista ja oppimisesta; uni tukee kognitiivisia toimintoja, joita tarvitaan opitun materiaalin mieleen painamisessa, muistissa säilyttämisessä sekä muistista palauttamisessa. Tämän lisäksi unen aikana osa valveilla syntyneistä muistijäljistä aktivoituu ja vahvistuu. 

Aivotutkija Minna Huotilainen kertoo, että päivän aikana oppimamme asiat jäävät aktiiviseen muistiin. Illalla aivoissa alkaa tiivistystyö, jonka aikana valikoituvat ne asiat, jotka siirtyvät pitkäaikaiseen muistiin. Siirron onnistuessa opitut asiat siirtyvät pitkäkestoiseen muistiin ja pysyvät siellä.  Siirron epäonnistuttua, edellisenä päivänä opitut asiat eivät siirry pitkäkestoiseen muistiin eikä niitä muisteta seuraavana päivänä.

Mitä aivomme puuhaavat yöllä?

Illalla muistamamme asiat saattavat muovautua uudelleen yön aikana. Kuvitelma siitä, että aivomme ovat passiivisia yön aikana voidaan unohtaa. 

Nykyään tiedetään, että aivotoiminta on unenkin aikana aktiivista ja että, unen aikainen aivotoiminta on keskeistä aivojen toiminnalle niiden ollessa hereillä. Muistin ja oppimisen tutkiminen perusmekanismien tasolla on pitkälti aivojen muovautumisen tutkimusta. Näiden perusmekanismien tunteminen on välttämätöntä, kun muistin ja oppimisen menetelmiä kehitetään.

Mitä aivoissamme tapahtuu päivällä?

Aivomme vastaanottaa suuria tietomääriä päivittäin, josta ainoastaan pieni määrä tavoittaa aivokuoren ja tietoisuuden, kertoo Stenberg. Tieto jää talteen lyhytaikaiseen muistiin, hippokampukseen. Tiedon määrän kasvulla on rajansa ja niin on myös synapsien määrän ja vahvuuden lisäyksellä.

Synapsi kuluttaa energiaa ja kasvaa sitä mukaan, kun se vastaanottaa viestejä. Tämä johtaa siihen, että hermoverkon sopeutuminen heikkenee ja sitä myötä katoaa. Tämän prosessin jälkeen emme enää opi uutta. Monet päivän aikana syntyvistä synapseista katoavat, mutta osa syntyvistä synapseista vahvistuu unen aikana – juuri ne, joiden kautta oppiminen välittyy.

Arvoitus on vielä, kuinka jäävät tai katoavat synapsit valikoituvat. Synapsien toiminnasta ei ole vielä uutta tutkimustietoa.

Muistin ja oppimisen keskeiset ongelmat

Ongelmana on, miten tilaa vapautetaan uusien asioiden oppimiseen ja muistamiseen sekä miten opittu sopeutuu jo olemassa olevaan tietoon tuhoamatta mitään tärkeää. 

Stenbergin tutkimus osoittaa, että systeemitasolla muistin parantamisen teorian taustalla ajatus on tämä: uusi aine koodataan aivokuoreen ja siirretään hippokampukseen lyhytaikaiseen muistiin, josta se palautetaan vähitellen ja pitkälti unen aikana takaisin pitkäkestoiseen muistiin. Tämän prosessin aikana hippokampuksesta tuleva informaatio   aktivoi useita aivokuoressa jo olevia muistijälkiä. Tämä luo uusia muistijälkiä, jotka sekä sulauttavat että muokkaavat uutta tietoa. 

Uudet ja mielenkiintoiset kokemukset jäävät paremmin mieleen. Tiedämme kokemuksesta, että tämä pitää paikkansa. Ilmiö voidaan havaita jyrsijöiden tutkimuksen aikana tapahtuvana theeta aktiivisuuden lisääntymisenä. Myös dopamiinin lisääntynyt erittyminen vaikuttaa siihen, että muistamme meitä kiinnostavat asiat paremmin, sanoo Stenberg.

Voidaanko muistin rakennetta ja toimintaa verrata tietokoneen kiintolevyyn?

Tämmönen vertaus on vallinnut – ei enää. Tieto kiintolevyllä pysyy siinä muodossa kuin se on sinne kirjattu. Muisti puolestaan on luovasti muotoiltu, koska unen aikainen aivotoiminta muuttaa jatkuvasti aivojen sisältöä, kun tietoisuutemme on pois pelistä. Sen takia on vaikea myöhemmin tietää, mikä oli alkuperäinen ja mikä muuttunut versio , kertoo Stenberg. 

Oppimista voidaan vahvistaa menetelmällä, jolla aktivoidaan uudelleen haju- ja äänivihjeitä unen aikana. Ihmiskokeita on tehty yhdistämällä oppimisen aikana tietty esine tiettyyn hajuun. Unen aikana suoritetut magneettikuvaukset osoittavat, että hippokampus aktivoituu hajuaistin suhteen samalla kun muistin toiminta parani, kertoo Stenberg. 

KOTT-tutkimuksen mukaan korkeakouluopiskelijoista neljäsosa potee päiväväsymystä. Uneen pitäisi panostaa enemmän, jotta aivot jaksaisivat vastaanottaa uutta tietoa. Synapsi kasvaa ja kuluttaa energiaa tietomäärän myötä, kun taas synapsit vahvistuvat unen aikana. Tämän takia tietoa ei voida ottaa vastaan rajattomasti. Unesta ja oppimisesta tehdyt tutkimukset osoittavat samaan suuntaan, hyvä uni on perustana uuden oppimiselle ja muistamiselle. 

Muistin ja oppimisen menetelmiä kehitetään koko ajan. Muistimme rakennetta ja toimintaa ei enää verrata kiintolevyyn. Muistimme toimii luovasti. Unen aikainen aivojen toiminta muuttaa aivojen sisältöä jatkuvasti.

Kirjoittaja Suvi Nevala on tehnyt artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.