Veden haltijat

Vedestä on monta tarinaa, sen puutteesta vielä enemmän. Kuka hallitsee vesiämme kuivuvassa maailmassa? Kun Chilessä 4.9.2022 äänestettiin uudesta perustuslakiluonnoksesta, oli kyse myös veden tulevaisuudesta. Luonnos sisälsi lähes 400 kohtaa, jotka olisivat muun muassa parantaneet naisten ja maan alkuperäisväestön asemaa. Sen kohtalo annettiin kansan käsiin. Chilen vuodelta 1980 peräisin olevaa perustuslakia alettiin kirjoittaa uusiksi sen jälkeen, […]

Vedestä on monta tarinaa, sen puutteesta vielä enemmän. Kuka hallitsee vesiämme kuivuvassa maailmassa?

Kun Chilessä 4.9.2022 äänestettiin uudesta perustuslakiluonnoksesta, oli kyse myös veden tulevaisuudesta. Luonnos sisälsi lähes 400 kohtaa, jotka olisivat muun muassa parantaneet naisten ja maan alkuperäisväestön asemaa. Sen kohtalo annettiin kansan käsiin.

Chilen vuodelta 1980 peräisin olevaa perustuslakia alettiin kirjoittaa uusiksi sen jälkeen, kun chileläiset vuonna 2019 nousivat laajoihin protesteihin. Nykyistä lakia on uudistettu muutaman kerran, mutta suuret linjat ovat edelleen diktaattori Augusto Pinochetin valtakauden ajalta vuosina 1973-1990. Tuolloin Chile toimi laboratoriona uusliberalistiselle talouspolitiikalle, ja myös veden hallinta ja vesihuolto muutettiin 80-luvulla markkinaehtoiseksi. Veden omistusoikeudet erotettiin maaomistuksesta, ja samalla avattiin ovet kansainvälisille sijoittajille.

Lakiluonnoksen kirjoitti demokraattisesti erikseen valittu työryhmä. Lopullisessa tekstissä vesi määriteltiin ihmisoikeudeksi, ja siinä puhuttiin myös hyvästä elämästä tasapainossa luonnon kanssa. Lakiluonnos oli maailmankin mittakaavassa radikaali.  

Sen kohtalo annettiin kansan käsiin. Äänestyspäivänä rannikkokaupunki Viña del Marissa jonot kiemurtelivat kaduilla ympäri korttelien. 

Deborahiksi ja Jonathaniksi esittäytyvä pariskunta äänesti UVM-yliopiston kampuksella. Jonathan totesi varovasti, että he äänestivät lain puolesta, siis abruebo. Hän jakoi monen chileläisen mielipiteen maan vesihuollon tilasta.

“No siis…veden pitäisi olla valtion hallinnassa, mutta jos katsot vesiyhtiöiden omistuksia, useimmat niistä ovat eurooppalaisia yhtiöitä.”

Lopuksi Jonathan vielä totesi, että hän yrittää olla ihan vähän toiveikas. Hän ei kuitenkaan kuulostanut kovin varmalta.

Vesioikeuksia on tähän mennessä voinut myydä ja ostaa kuin osakkeita.

Lakiluonnos kaatuikin, kuten mielipidekyselyt ennustivat, huomattavalla äänten enemmistöllä. Televisiossa näytettiin ääntenlaskentaa ääni ääneltä: rechazo, rechazo, rechazo, en hyväksy. Vasemmistolaisen presidentti Gabriel Boricin suosio oli ollut laskussa, eikä äänestystulosta pelastanut edes Hämähäkkimieheksi pukeutunut pikkupoika, joka ajeli äänestyspäivänä kolmipyörällä Boricin ympäri.   

Vesi on ollut Chilen kuumimpia ympäristökysymyksiä jo vuosikausia. Vesipulasta on kärsitty epätasaisesti ympäri pitkää maata, ja kuivuus on jatkunut jo 13 vuotta. Tämän vuoden huhtikuussa julkistettiin jo suunnitelma vesijohtoveden säännöstelemiseksi pääkaupunki Santiagossa. Maaseudun asukkaille on jouduttu tuomaan vettä säiliöautoilla.

Vesipula alkaa jo uhata kansallista turvallisuutta. Enemmistö chileläisistä myös haluaa muutosta: kaksi vuotta sitten he äänestivät kyllä sille, että perustuslaki muutetaan. He eivät vain halunneet tätä nimenomaista lakiluonnosta.

Vuoden 2019 mielenosoituksissa yleinen slogan oli “ei kuivuutta, vaan varkautta”, mikä viittasi yhtiöiden voitontavoitteluun vesivarojen kustannuksella. Vesioikeuksia on tähän mennessä voinut myydä ja ostaa kuin osakkeita. Käytäntö voi tuskin jatkua enää kauaa.

Kuka päättää veden käytöstä?

Toisella puolella maapalloa, noin 70 kilometriä Oulusta itään, on myös kamppailtu veden käytöstä. Vuonna 2005 Oulun Vesi jätti aluehallintovirastolle lupahakemuksen pohjaveden ottamiseksi Viinivaaran Natura-alueella. Hanketta vastustava pieni Vesivaara-liike syntyi vuonna 2009, ja siinä toimii pääasiassa paikallisia asukkaita.

Oulun yliopiston kulttuuriantropologian professori Hannu Heikkinen vetää parhaillaan maankäyttösektorin ilmastotoimenpiteisiin liittyvää projektia Kiiminkijoen valuma-alueilla. Sen myötä on tullut ilmi, että Viinivaarasta keskustellaan edelleen. Salla Lauhava teki Viinivaarasta kulttuuriantropologian pro gradu -tutkielman vuonna 2013.

“Luonnonsuojelujärjestöjen pääargumentti on se, että massiivinen pohjaveden pumppaaminen voi laskea alueen soiden vedenpintaa niin, että ne menevät luontoarvoiltaan pilalle. Suot myös muuttuvat kuivatessaan päästölähteiksi,” Heikkinen kertoo.

Heikkisen mukaan kyseessä on melko tyypillinen ympäristökonflikti. Epätyypillistä siinä on kenties se, että toinen, paljon suurempi ympäristöliike kytkeytyi keskusteluun. Konfliktin juuret ovat Talvivaaran kipsisakka-altaan vuodoissa. Vuonna 2012 pelättiin, että kaivoksen päästöt leviävät laajasti lähialueiden vesistöihin ja saatuttavat myös Oulujoen veden. Tästä varoittivat erityisesti ympäristöaktivistit.

Viinivaara-liikkeen edustajat puolestaan katsoivat, että ympäristöriskejä liioiteltiin, ja pohjaveden otto aiheuttaisi merkittävämpää haittaa paikalliselle luonnolle.

Lauhavan gradun haastatteluaineistosta nousi esille muun muassa epäilys siitä, että Oulun Vesi alkaa jossakin vaiheessa tehdä puhtaalla pohjavedellä bisnestä. Siis käyttää vesivaroja voiton tavoitteluun.

Suomessakin vettä on mahdollista niin sanotusti omistaa. Polar Springsin kaltaiset pullovesifirmat tekevät jo nyt bisnestä suomalaisella pullovedellä. Joidenkin mielestä vettä voisi myydä ulkomaille vielä paljon enemmänkin.

Pohjavesi sen sijaan ei vesilain mukaan kuulu kenellekään. Lakitekstissä sanotaan, että maa-alueen omistaja vallitsee alueellaan olevaa pohjavettä, mikä ei merkitse omistamista. Pintavedet on sidottu maaomistukseen.

“Pintavesissähän on varmaan yksi vanhimpia omistusoikeuden muotoja Länsi-Euroopassa, eli maaomistusoikeuden suhde vesialueisiin. Eli jos maasi rajoittuvat veteen tai pitävät sisällään lammen, niin omistat myös veden.”

Mikään ei ole myöskään varsinaisesti estänyt kuntien vesihuoltoliikelaitosten myymistä yksityisille sijoittajille samalla tavalla kuin Fortumin hallinnoimat sähköverkot myytiin Carunalle. Vuonna 2020 jätetty Vesi on meidän -kansalaisaloite nosti ongelman eduskuntaan, ja lainvalmistelu vesihuollon säilyttämisestä julkisena toimintona käynnistyi. 

Tänä syksynä maa- ja metsätalousministeriö asetti työryhmän laatimaan ehdotusta uudistetuksi vesihuoltolainsäädännöksi.

Kenellä veteen on oikeus?

Pelko suomalaisten vesivarojen myynnistä ulkomaille on perusteltu, sillä vesipula pahenee ympäri maailmaa, eivätkä ennusteet näytä siltä, että parempaa olisi luvassa.

Vuonna 2010 YK:n yleiskokous julisti, että oikeus puhtaaseen juomaveteen on ihmisoikeus. On kuitenkin useita paikkoja, joissa se ei toteudu.

Esimerkiksi Lähi-idässä on arkipäivää, että vähistä vesivaroista taistellaan aseellisesti. Emmi Itärannan Teemestarin kirja -teoksessa kuvaama dystopia niukan veden ja armeijan hallitsemasta maailmasta on siis jo totta monille ihmisille.

“Kirjassa varmasti shokeeraa se, että se tapahtuu Suomessa. Mutta jos ajatellaan vesikonflikteja, niin klassinen esimerkki on Israel ja Palestiina. Israelin käyttämistä vesivaroista osa on palestiinalaisalueilla, ja armeijakin puuttuu herkästi veden käyttöön.”

Ihmisillä on myös eri tavoin varaa sammuttaa janonsa. Pullovesi on kasvanut maailmalla juomabisneksistä tuottoisimmaksi. Jotkut suomalaismerkitkin ovat onnistuneet kasvattamaan markkinoita ulkomailla, vaikka tänne tuodaan yhä enemmän vettä kuin sitä viedään.

Heikkinen toteaa, että vesibisneksessä on kyse mielikuvista. Suomalaisesta vedestä on luotu kuva jonakin erityisenä, puhtaana ja terveellisenä.

Tässä tuotteistamisprosessissa perusoikeus muuttuu aivan tavalliseksi hyödykkeeksi. 

“Niin, puhdas vesi ja ruoka ovat tosiaan ihmisen perusoikeuksia. Mutta kyllähän ruokakin on yksityisomaisuutta, kun se yksityisesti ostetaan.”

Ruoka ja vesi kietoutuvat monessa toisiinsa, tietenkin. Nykyinen teollinen ruoantuotanto vaatii paljon vettä – niin paljon, että se voi aiheuttaa vesipulaa toisaalla.

Kuka vettä käyttää?

Takaisin Chileen, jossa kasvatetaan paljon avokadoja, varsinkin maan keskiosan Valparaíson alueella, johon kuuluu myös Viña del Mar. Suuri osa Chilen avokadoista tulee Eurooppaan.

Viña del Marissa sijaitseva UVM-yliopisto tarjoaa vaihto-opiskelijoille mahdollisuuden suorittaa lukukauden aikana myös englanninkielisiä kursseja, ja siksi minäkin olen täällä. Vihreän taloustieteen opettajalla on taipumus eksyä sivupoluille, jotka kyllä tarjoavat mielenkiintoista tietoa Chilen kulttuurista ja nykytilanteesta.

Esimerkiksi ensimmäisellä luennolla puhuimme kymmeniä minuutteja avokadoista. Ensin siitä, kuinka avokadoa voi syödä aamulla, päivällä ja illalla, leivän päällä ja jopa pastassa. Minä möläytin, että suomalaisetkin uskovat keksineensä avokadopastan. Sitten totesin, että avokadojen syömisestä on tullut viljelyn ympäristöongelmien takia eräänlainen lyömäase kasvissyöntiä vastaan, kulttuurisodan väline.

Seurasi pitkä puhe siitä, miten avokadoissa on täällä kyse ihan oikeasta sodasta, nimittäin sodasta kasteluvedestä. Suuret plantaasit ovat pahentaneet vesipulaa juuri Valparaísossa ja Petorcassa.

Ne pystyvät hankkimaan vesioikeuksia, mutta moni pienviljelijä on joutunut lopettamaan, koska vettä ei riitä kasteluun.

The Guardian -lehti kertoi kesäkuussa, että Santiagon lähellä sijaitseva Aculeo-järvi kuivui ja hävisi kokonaan vuonna 2018. Vielä 90-luvulla se oli vilkas matkailukeskus. Vuonna 2010 joukko yksityisiä maanomistajia ja plantaaseja hankki oikeudet järven vesivaroihin. Kastelu keskittyi paljon vettä vaativiin vientihedelmiin, ja moni paikallinen viljelijä menetti toimeentulonsa.

Heikkisen mukaan tarina on tuttu muualtakin. 

“Suuri osa Pohjois-Amerikan vesihuolto-ongelmista johtuu teollisesta maanviljelyksestä. Esimerkiksi Coloradojoki ei ole enää vuosikymmeniin saavuttanut Tyyntämerta ympäri vuoden.”

Tänä kesänä Texasin läpi virtaava Paluxy-joki kuivui lähes kokonaan, ja sen pohjasta paljastui acrocanthosauruksen jälkiä.

Myös teollisuus on suuri vedenkäyttäjä. Chilessä kaivosteollisuus on ylivoimaisesti suurin vientiala yli 60 prosentin osuudellaan.


Jokien oikeudet ja markkina-arvo

Erilaisia lainsäädännöllisiä tai markkinaehtoisia keinoja ympäristökriiseihin, muun muassa vesipulaan, on jo keksitty paljon.

Kustannusten nousu ja luonnonvarojen saatavuus aiheuttavat jo nyt korotuspaineita esimerkiksi kuntien vesimaksuihin. Oulun Veden on tarkoitus nostaa vesimaksuja vuoden 2023 alussa niin, että vaikutus kuluttajalle on keskimäärin kolme ja puoli prosenttia.

Maailmalla kasvaa liike, jossa luonnolle vaaditaan oikeushenkilön asemaa. Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että vaikkapa joki voisi laillisena henkilönä, edustajiensa avulla, haastaa saastuttajansa oikeuteen.

Liikkeellä on juuret alkuperäiskansojen animistisissa maailmankäsityksissä, joissa luonnollakin on sielu ja siten toimijuus.

99% Invisible -podcastissa käsiteltiin ajatuksen uhkia ja mahdollisuuksia. Pitkälle vietynä luonnon oikeudet voisivat tietenkin aiheuttaa monimutkaisia ja absurdeja käänteitä saavia oikeusjuttuja. Voisivatko tulvan koettelemat asukkaat puolestaan haastaa joen oikeuteen talojensa vahingoittamisesta? 

Ennakkotapauksia on kuitenkin maailmalla jo olemassa, valtioissa, joissa on merkittävä alkuperäisväestö. Ecuadorissa The Rights of Pachamama, luontoäidin oikeudet, kirjattiin uuteen perustuslakiin jo vuonna 2008.

Viime vuoden elokuussa villiriisi haastoi Minnesotan luonnonvarakeskuksen oikeuteen.

Vihreä kapitalismi on sen sijaan syvällä kiinni länsimaisessa uusliberaalissa markkina-ajattelussa. Tavallaan se veisi yksityistämisen entistä pidemmälle: luonnolle määriteltäisiin sopiva hinta, jotta suurimmilla käyttäjillä ja saastuttajilla olisi taloudellinen syy hillitä kulutustaan ja saastutustaan.

Kustannusten nousu ja luonnonvarojen saatavuus aiheuttavat jo nyt korotuspaineita esimerkiksi kuntien vesimaksuihin. Oulun Veden on tarkoitus nostaa vesimaksuja vuoden 2023 alussa niin, että vaikutus kuluttajalle on keskimäärin kolme ja puoli prosenttia.

“Jos talousjärjestelmä käännetään niin, että yritys on kannattavampi, kun se minimoi päästönsä eikä sotke vettä, se on sama kuin jos saisi tuotteen myytyä kalliimmalla. On puhuttu, että ilmallakin pitäisi olla hinta, ja sen saastuttamisesta tulisi maksaa. Mutta en ole ihan varma, toimiiko tämä kaikissa yhteyksissä…” Heikkinen sanoo.

Mikä voisikaan mennä pieleen?

Ongelma ja ratkaisu?

Vielä yksi tarina Suomesta. Vuosi oli 2018, keväällä saapuivat ennätyshelteet. Asuin joitakin kuukausia espoolaisessa yhteisössä, jossa oli oma vesijärjestelmä. Vesijohtovettä ei voinut juoda muutenkaan, mutta auringonpaiste kuivatti vesivarat niin, ettei peseytyminenkään onnistunut.  Kannoimme rannasta merivettä saunalle ja peseydyimme sillä. Enimmäkseen ihmiset loikoilivat sohvalla hiukan turhautuneen oloisina.

Useimmat suomalaiset ovat tottuneet siihen, että joka kodin kraanasta tulee juomakelpoista vettä. Se ei kuitenkaan ole ollut enää vuosiin itsestäänselvyys.

Heikkinen toteaa, että Pohjanmaata kuivemmassa Varsinais-Suomessa on jo koettu vesipulaa.

Ongelmaan olisi Suomessakin yksinkertainen käytännön ratkaisu, joka ei vaatisi oikeusjuttuja tai uusien oikeuskelpoisten henkilöiden perustamista. Mutta se maksaa. 

“Meillähän on Suomessa yksi vesijärjestelmä. Joten vessasta vedetään yhtä lailla pohjavettä viemäriin kuin sitä juomalasiin kaadetaan. Keski-Euroopassa on jo monessa paikassa siirrytty kahden veden järjestelmään.”

Vettä, jonka ei tarvitse olla juomakelpoista, voisi käyttää niin auton pesuun kuin suurteollisuuden tarpeisiin. Chilessäkin kaivosteollisuus on lisännyt puhdistetun meriveden käyttöään – ilmiselvistä syistä.

“Kulut ovat siinä se ongelma, eli pitäisi rakentaa rinnakkainen vesihuolto. Mutta luulen, että paikoissa, joissa vesi on jo muodostunut toistuvaksi ongelmaksi, on kahden veden järjestelmän rakentaminen jo kannattavampaa.”

Heikkisen mukaan Viinivaaran vedenottamostakaan ei olisi suoluonnolle minkäänlaista haittaa, jos vettä käytettäisiin vain juomiseen.

“Ja sitten on tämä pullovesikysymys… että syyllistetäänkö ihmisiä juomisesta, että ihmisten juomisen takia vesivarat olisivat vaarantuneet, niin… Minusta se on, anteeksi kun kiroilen, vittuilua. Siinä suunnataan huomio johonkin täysin vähäpätöiseen asiaan, jotta ihmiset olisivat hiljaa suuryritysten vedenkulutuksesta.”

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää:

Yhtä hyviä kuin – tyttöjen vertailu poikiin matemaattisissa taidoissa elää edelleen

Lukuisissa tutkimuksissa tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa ei ole havaittu eroja, mutta silti stereotyyppiset käsitykset taitoeroista elävät jossain määrin edelleen. ”Lahjakas poika, ahkera tyttö” -stereotypia ei ole täysin kuopattu. Lähdin kartoittamaan, miten tyttöjen matemaattisesta osaamisesta puhutaan, ja mitä vaikutuksia sillä voi olla. Yhtä hyviä kuin pojat Moni on ehkä törmännyt hyvää tarkoittavaan lauseeseen ”tytöt ovat […]

Lukuisissa tutkimuksissa tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa ei ole havaittu eroja, mutta silti stereotyyppiset käsitykset taitoeroista elävät jossain määrin edelleen. ”Lahjakas poika, ahkera tyttö” -stereotypia ei ole täysin kuopattu. Lähdin kartoittamaan, miten tyttöjen matemaattisesta osaamisesta puhutaan, ja mitä vaikutuksia sillä voi olla.

Yhtä hyviä kuin pojat

Moni on ehkä törmännyt hyvää tarkoittavaan lauseeseen ”tytöt ovat yhtä hyviä matematiikassa kuin pojat”. Vuonna 2021 yhdysvaltalainen psykologian ja lingvistiikan tutkija Ellen Chestnut kollegoineen havaitsi, että lauserakenteella ”yhtä hyviä kuin” (”as good as”) ei saada aikaan mielikuvaa yhdenveroisesta osaamisesta. Taikasana on tässä yhteydessä sana ”kuin”, jota myös Kotimaisten kielten keskuksen mukaan käytetään suomen kielessä vertailussa.

Chestnutin ja kollegoiden vuonna 2021 valmistuneessa tutkimuksessa käytettiin ”girls/boys are as good as boys/girls at x”-rakenteen lause-esimerkkejä. Aikuisille lauseiden verbit olivat epäsanoja, ja lapsille sukupuolineutraaleiksi koettuja tekemisiä.

Tulokset osoittivat, että ”as good as”, ”yhtä hyviä kuin” asetelmassa jälkimmäisenä ollut nähtiin luonnostaan kyvykkäämmäksi, ja ensimmäisenä olleen osapuolen arvioitiin joutuvan näkemään enemmän vaivaa saavuttaakseen saman tuloksen. Sukupuolten paikkoja vaihdeltiin lauseissa. Chesnut ja kollegat totesivat, että tuloksista voidaan päätellä, että tyttöjen osaamisesta puhuttaessa lausahdus ”työt ovat yhtä hyviä matematiikassa kuin pojat” voi olla jopa haitallinen, koska se asettaa tytöt asemaan, jossa heitä vertaillaan poikiin.

Chestnut kollegoineen toteaa, että puheessa nämä konnotaatiot ovat kuitenkin niin hienovaraisia, että niitä on vaikeampi havaita varsinkin verrattuna esimerkiksi avoimeen tai räikeään seksismiin. Ilmiö on luonnollisesti laajempi kokonaisuus kuin pelkkä yksittäinen lausahdus, mutta osaamispuhe on osa kokonaisuutta.

Tunne matemaattisesta kyvykkyydestä voi siis rakentua historian ja sukupuolenkin kautta.

Viestinnän ja toiminnan merkitys

Haastattelin kasvatustieteiden tiedekunnan koulutusdekaani, matematiikan ja luonnontieteen didaktiikan yliopistolehtoria Sari Harmoista. Hän on myös STEAM (Science, Technology, Engineering, Arts, Mathematics) oppimisen ja opettamisen dosentti Turun yliopistossa. Harmoinen toteaa stereotyyppisten asenteiden näkyvän jo pienille lapsille. Aina asenteet eivät näy suoraan vaan hienovaraisemmin, kuten esimerkiksi silloin kun eritellään leluja tai annetaan mahdollisuuksia toimintaan sukupuolen mukaan – ”Annetaan esimerkiksi vasara pojalle käteen, eikä edes tarjota sitä tytölle”, Harmoinen pohtii.

Hän kertoo aidon esimerkin koulumaailmasta: yhteisessä projektissa pojille annettiin tehtäväksi rakentaa sähkötyökaluilla opettajan kanssa, kun taas tytöt laitettiin erilliseen tilaan ilman opettajaa suunnittelemaan sisustamista. Harmoinen summaa ”On paljon piilossa tapahtuvaa viestintää, mutta myös toimintaa, ja nehän kaikki rakentavat osallistujan tunnetta siitä, että olemmeko ”yhtä hyviä kuin””.

Harmoinen painottaa, ettei tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa tai kyvykkyydessä ei ole havaittu eroja tutkimuksissa. Sen sijaan pystyvyystunne voi olla erilainen. Harmoinen tuo esille, kuinka kentältä kuulee tyttöjen herkästi sanovan ”ei äitikään ole tätä osannut, en minäkään tätä osaa”. Tunne matemaattisesta kyvykkyydestä voi siis rakentua historian ja sukupuolenkin kautta.

Ammattien segregoituminen haasteena

Haastattelin Oulun yliopistossa väitöskirjatutkijana toimivaa Satu Kalevaa. Kaleva on tutkinut oppiaineiden vaikutusta jatko-opintopolkuihin, ja erityisesti matematiikan vaikutusta niihin, sekä miten oppiainekiinnostus, matemaattinen minäpystyvyys ja sukupuoli vaikuttavat koulutusala-kiinnostukseen. Kalevan tutkimuskohteena on myös, miten STEM-alan kiinnostus syntyy sekä miten naisia voitaisiin kannustaa STEM-aloille.

Kalevan alustavat tutkimustulokset osoittavat, että vaikka nuoren oppiainekiinnostus ja minäpystyvyys osaltaan vaikuttavat nuoren koulutusalakiinnostukseen, kaikkein vahvimmaksi vaikuttimeksi koulutusalakiinnostuksen syntyyn on yhä vastaajan sukupuoli Oulun lukiolaisten keskuudessa. Tähän vaikuttavat Kalevan mukaan monet tekijät, muun muassa kaverit ja perhe.

Tytöt olivat myös huomattavasti poikia vähemmän kiinnostuneita STEM-aloista, ja vastasivat kyselyssä, etteivät tiedä alasta tarpeeksi. Kaleva toteaa: ”Matematiikan opiskelussa ollaan menty eteenpäin ja ero esimerkiksi pitkän matematiikan valinnassa lukiossa on kaventunut, mutta työelämässä sukupuolinen segregaatio näyttäytyy yhä todella vahvasti erityisesti Suomessa verrattuna muihin Euroopan maihin”.

Harmoinen toteaa ammattien segregoitumisen mahdollisesti vaikuttavan siten, että esimerkiksi teknisistä innovaatioista jää puuttumaan jotain, jos työryhmistä puuttuu moniäänisyys.

Harmoinen on tutkinut naisten palkkaukseen liittyviä asioita, ja hän huomauttaa, kuinka ammattien segregoitumisella on vaikutusta myös tulotasoihin – naiset työskentelevät aloilla, joissa palkkataso on matalampi ja näin ollen heidän keskiansionsa jäävät matalammaksi. Kalevaa puolestaan huolestuttaa erityisesti se, että tietoyhteiskuntaa ja tulevaisuuttamme rakentavat tällä hetkellä valtaosin miehet. Olisi ensiarvoisen tärkeää saada tähän työhön mukaan tasapuolisesti niin miehiä kuin naisia.


Tietoa ja kannustusta

Sari Harmoinen kertoo, kuinka tyttöjen oma suhtautuminen matemaattisiin aineisiin muuttuu alakoulun lopulla negatiivisemmaksi. Harmoinen huomauttaakin, että jos asiaan lähdetään vaikuttamaan vasta yläkoulussa, se on liian myöhäistä: – ”Minäpystyvyyden tunnetta ja kyvykkyyden tunnistamista pitäisi lähteä vahvistamaan jo varhaiskasvatuksessa”.

Satu Kaleva puhuu sukupuolisensitiivisen ohjauksen puolesta. Hän kertoo ohjauksen olevan tarpeellista, koska saatamme olla sokeita sille, kuinka paljon annamme sukupuolen vaikuttaa. Kalevan mukaan olisi tärkeää että ”uskallettaisiin lähteä omien kiinnostuksen kohteiden ja vahvuuksien perusteella liikkeelle, ei sukupuolen” (Kaleva et. al., 2022a).  

Työtilanne on Kalevan mukaan esimerkiksi ICT-aloilla tällä hetkellä Oulussa erittäin hyvä: ”Nyt kun eletään neljännen teollisen vallankumouksen kynnyksellä, STEM-alojen mahdollisuudet tulevat kasvamaan mittavasti. Meidän pitää huolta, että nuorilla on siitä tietoa”. Pohdimmekin Kalevan kanssa yhdessä ääneen, miksei ICT-aloja markkinoida enemmän naisille hyvällä työllistymisnäkökulmalla, kuten esimerkiksi hoitoaloilla tehdään.

Tyypittely – hyötyä vai haittaa?

Tyypittelyllä on vaaransa. Samalla kun segregaatiota yritetään purkaa, sorrutaanko tyypittelemään naiset ja miehet perinteisiin kategorioihin ja sukupuolirooleihin? Toisaalta moni lahjakas nainen kertoo kirjassa Naislahjakkuus, kuinka heidän on täytynyt korostaa maskuliinisuuttaan menestyäkseen. Esimerkiksi vahvasti segregoituneilla teknillisillä aloilla soisi olevan enemmän tilaa kaikenlaisille ihmisille, ei vain maskuliiniseen työkulttuuriin sopeutuville.


Jos tyypittelyä korostetaan liikaa, onko mahdollista, että sorrutaan rakentamaan itseään toteuttavia ennusteita ja saadaan näin ja saadaan tytöt itsekin ajattelemaan olevansa altavastaajia, tai ”yhtä hyviä kuin pojat” tai kuinka ”kyllä tytötkin” osaavat?  

Toisaalta asioiden lakaiseminen maton alle ei tuota tulosta. Selvää kuitenkin on, kuten Kaleva ja Harmoinen molemmat toteavat, että henkilön omaan kiinnostukseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, eikä tarjota stereotyyppisiä vaihtoehtoja automaattisesti. Myös puheeseen, arviointiin ja käytännön esimerkkeihin tulee kiinnittää huomiota.

Harmoisen sekä Kalevan haastatteluista sekä esimerkiksi Chestnutin ja kollegoiden tutkimuksesta käy ilmi, että hienovaraisellakin stereotyyppisellä kohtelulla voi olla pitkäkantoisia vaikutuksia sekä yksilöllisesti että yhteiskunnallisesti.

Artikkelin kirjoittaja Anna Haapakangas on toteuttanut artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.

Tutkimusprojektia johtavat suunnitelmallisuus ja rahoitus

Oulun yliopiston tutkimusyksiköissä on jatkuvasti meneillään erilaisia tutkimusprojekteja. Mutta miten projekti aloitetaan, mitä sen aikana tapahtuu ja kuinka se tulee päätökseen? Selvitin tutkimusprojektin kaarta yliopistonlehtori Maria Frickiltä (FT, suomen kieli), joka johtaa projektia Kielellinen ja ei-kielellinen vuorovaikutus monikulttuurisessa arjessa. Tutkijat projektin keskiössä Tutkimusprojekti voi kestää useita vuosia. Projekti, jota Frick johtaa, kestää vuodesta 2019 vuoteen […]

Oulun yliopiston tutkimusyksiköissä on jatkuvasti meneillään erilaisia tutkimusprojekteja. Mutta miten projekti aloitetaan, mitä sen aikana tapahtuu ja kuinka se tulee päätökseen? Selvitin tutkimusprojektin kaarta yliopistonlehtori Maria Frickiltä (FT, suomen kieli), joka johtaa projektia Kielellinen ja ei-kielellinen vuorovaikutus monikulttuurisessa arjessa.

Tutkijat projektin keskiössä

Tutkimusprojekti voi kestää useita vuosia. Projekti, jota Frick johtaa, kestää vuodesta 2019 vuoteen 2025. Projektin aikana tutkittavaa ilmiötä tarkastellaan useista eri näkökulmista. “Hankkeen tutkijat tekevät tutkimusta sekä yksin että yhdessä että yhteistyössä muiden yliopiston tutkijoiden kanssa”, Frick kertoo. 

Projektista riippuen työllistettävät tutkijat saattavat olla jo tiedossa ennen tutkimuksen aloittamista, kun taas joskus tutkijahaku julkaistaan vasta rahoituksen varmistuttua. LinBo-tutkimusprojektissa tutkijoita on jopa kuusi, vaikka Frickin mukaan on yleisempää, että palkattuja tutkijoita on projektin parissa vain kaksi tai kolme. “Olemme onnellisessa asemassa, sillä meillä on tällä hetkellä peräti kaksi rahoitusta”, Frick kertoo. Palkattavien tutkijoiden määrä riippuu rahoituksesta. Tutkimusprojektin vastuullinen johtaja tekee tutkimusta osana työtään, kuten myös Frick tekee. “Työhöni kuuluu opetusta, opinnäytteiden ohjaamista, tutkimusprojektien vetämistä, rahoituksenhakua ja tutkimusta”, Frick listaa. Opiskelijatkin voivat olla osana projektia tekemällä esimerkiksi opinnäytetyönsä projektin aineistosta ja projektin tutkijoiden ohjauksessa.

Suunnitelmallisuutta rahoituksen vastineeksi

Tutkimusprojektin aloitusta edeltää tutkimusaiheen ideointi. Sen aikana pohditaan ja kartoitetaan ajankohtaisia ja toistaiseksi tutkimattomia aiheita. Ideointiin saattaa kulua useampi vuosi. “[Ideointi] aloitettiin monta vuotta ennen kuin rahoitus vihdoin saatiin”, toteaa Frick. Useat ideointivaiheeseen edenneistä projekteista jäävät toteutumatta, jos rahoitusta ei myönnetä. Esimerkiksi Ylen mukaan Suomen Akatemian rahoitushakemuksista 90 prosenttia hylätään. Tutkimuksen voi aloittaa ilman rahoitustakin. Yliopistossa työskentelevät tutkijat voivat tehdä tutkimusta osana työtään, mutta ilman työsuhdetta ja rahoitusta työ olisi palkatonta. 

Tutkimusta ja tutkimusrahoituksen hakemista varten laaditaan tutkimussuunnitelma. Suunnitelmasta tulee ilmetä tutkimuksen tarkoitus ja tavoitteet, suunniteltu aikataulu, tutkimusaineisto ja tutkimusryhmän kokoonpano. Lisäksi suunnitelmassa avataan tutkimuksen vastuullisuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.


Rahoitusta voidaan hakea useilta eri tahoilta, kuten Suomen Akatemialta tai säätiöiltä. Esimerkiksi Suomen Akatemialla on perusteena rahoituksen myöntämiselle tutkimuksen yhteiskunnallinen merkittävyys ja vaikuttavuus sekä tieteellisesti korkea laatu. Näitä ominaisuuksia ja rahoitushakemuksia Suomen Akatemialla vertaisarvioi kansainvälinen paneeli. Frickin johtamaa tutkimusprojektia rahoittavat Suomen Akatemia ja lisäksi Oulun yliopiston tutkijakoulu eli Eudaimonia-instituutti.


Tutkimusprojektin osa-alueet

Projektin tutkimuskysymykset muotoutuvat joko ennen tutkimuksen aloitusta tai sen aikana. “Meidän tutkimuksemme on aineistovetoista, joten tarkat tutkimuskysymykset syntyvät vasta sitten, kun aineisto on kerätty”, Frick selittää. LinBo-tutkimusprojektin aineisto koostuu videoiduista arkikeskusteluista ja ryhmähaastatteluista. 

“Ennen kuin aineistoa voi kerätä, pitää kuitenkin tehdä tutkimuksen eettinen arvio ja laatia henkilötietojen käsittelyä koskeva riskiarvio ynnä muita sellaisia esitöitä, joiden pohjalta voimme antaa tutkittaville tarkat tiedot siitä, miten videoaineistoa käsitellään”, toteaa Frick. Ihmisiin kohdistuvissa tutkimuksissa eettisyysperiaatteiden noudattaminen ja henkilötietojen suojaus ovat tärkeä osa tutkimusta.

Tutkimuksen osallistujat voivat löytyä usealla eri tavalla. Frick kertoo heidän löytäneen osallistujat niin sanotun lumipalloefektin avulla: tutkimuksesta on kerrottu tutuille, jotka taas ovat kertoneet asiasta eteenpäin. “Olemme hakeneet tutkittavia myös muun muassa sosiaalisen median kautta”, Frick sanoo.

Vaikka tutkimusprojektin pääosassa onkin itse tutkimus, kuuluu projektin hallinnointiin ja johtamiseen muutakin. Projektia hallinnoi projektin vastuullinen johtaja, joka seuraa muun muassa hankkeen taloutta. Rahan käyttöä valvoo myös yliopiston taloushallinto. “Jotkut rahoittajat, kuten Oulun yliopiston tutkijakoulu, haluavat myös väliaikatietoja esimerkiksi siitä, keitä hankkeeseen on palkattu”, mainitsee Frick.

Lopuksi tutkimustuloksia ja työttömyyttä

Tutkimusprojektin tulokset julkaistaan tutkimusartikkeleina. “Yhden tutkimusartikkelin ilmestymiseen kuluu aikaa yleensä noin yhdestä kolmeen vuotta siitä, kun tutkimuksen aloittaa. Eli nelivuotisen hankkeen aikana ehtii jo ilmestyä osa tutkimusartikkelista. Osa puolestaan ilmestyy vasta hankkeen loputtua”, Frick kertoo. Koko projekti saatetaan päätökseen usein päätösseminaarissa ja rahoittajille laaditaan loppuraportti tutkimusprojektin taloudesta.

Projektin tullessa päätökseen useimpien tutkijoiden työ päättyy. Tutkijat joutuvat usein hakemaan uutta työpaikkaa tai seuraavan tutkimuksen rahoitusta jo projektin aikana, etteivät he jäisi työttömäksi tutkimuksen päättyessä. “Tämä on akateemisen pätkätyön ongelma”, Frick toteaa. Tutkijat voivat päätyä työskentelemään projektista toiseen, jolloin työkokemusta kyllä karttuu, mutta työn jatkuvuus on epävarmaa. Tutkimusprojektin johtaja jatkaa omassa työssään osana yliopiston henkilökuntaa.

Kirjoittaja Titta Harju on toteuttanut artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.

”Ei tuumaakaan itään” – Saksojen yhdistymisen aave kummittelee Euroopan yllä

Venäjän 24. helmikuuta aloittama sota Ukrainassa on nostanut idän ja lännen välit kansainvälisen politiikan kuumimmaksi puheenaiheeksi. Ennen hyökkäystään presidentti Vladimir Putin vaati – vakavissaan tai vähemmän – Naton itälaajenemisen pysäyttämistä. Putin viittasi sodanjulistuspuheessaan lännen pettäneen lupauksensa olla laajentamatta sotilasliittoa. Sodan jylistessä ei tule ajatelleeksi, että nykyisen kriisin taimi on istutettu jo yli 30 vuotta sitten […]

Venäjän 24. helmikuuta aloittama sota Ukrainassa on nostanut idän ja lännen välit kansainvälisen politiikan kuumimmaksi puheenaiheeksi.

Ennen hyökkäystään presidentti Vladimir Putin vaati – vakavissaan tai vähemmän – Naton itälaajenemisen pysäyttämistä. Putin viittasi sodanjulistuspuheessaan lännen pettäneen lupauksensa olla laajentamatta sotilasliittoa. Sodan jylistessä ei tule ajatelleeksi, että nykyisen kriisin taimi on istutettu jo yli 30 vuotta sitten toisessa historiallisessa tapahtumasarjassa: Saksojen yhdistymisessä.

Saksojen yhdistyminen mullisti Euroopan

Toisen maailmansodan vuonna 1945 hävinnyt Saksa oli jaettu voittajavaltioiden kesken kahtia. Länsi-Saksa kuului sotilasliitto Natoon ja Yhdysvaltain johtamaan länsiblokkiin. Itä-Saksa kuului Neuvostoliiton itäblokkiin ja vastaavaan sotilasjärjestöön Varsovan liittoon. Loppuvuodesta 1989 Itä-Saksassa puhjenneet levottomuudet, kaatoivat kommunistihallituksen ja kahta maailmaa vuosikymmenet jakanut Berliinin muuri murrettiin.

Marraskuussa 1989 Länsi-Saksan liittokansleri Helmut Kohl teki uhkarohkean avauksen esittelemällä kymmenen kohdan ohjelman, jolla tähdättiin Saksojen välisen yhteistyön syventämiseen ja lopulta yhdistymiseen.

Ajatus yhtenäisestä Saksasta ei ollut suosittu. Se vaatisi hyväksynnän Natsi-Saksan kukistaneilta ja maan jakaneilta liittoutuneilta. Neuvostoliiton lisäksi Iso-Britannia ja Ranska vastustivat entisen vihollisensa uutta yhdentymistä. Saksalaislehti Der Spiegelin vuonna 2010 haltuunsa saamat salaiset asiakirjat osoittavat, että ehtona yhdistymiselle Ranska vaati yhteisvaluutan luomista sen ja Saksan välille. Saksojen yhdistymiseen pohjautuu siis myös euron synty.

Asiakirjat valaisevat lännen lupauksia

Yhdysvaltalaisen George Washingtonin yliopiston National Security Archives on 12. joulukuuta 2017 julkaissut Svetlana Savranskayan ja Tom Blantonin tutkimuksiin perustuvan artikkelin kolmen vuosikymmenen takaisista suurvaltajohtajien keskusteluista.  Salauksesta poistuneita yhdysvaltalaisia, brittiläisiä, ranskalaisia, saksalaisia ja venäläisiä diplomaattisia asiakirjoja lähteenä käyttänyt julkaisu valaisee tapahtumia Saksojen yhdistymisen ympärillä. Julkaisu ja lähdeaineistot ovat tarkasteltavissa National Security Archivesin nettisivuilla.

Tammikuun 31. päivä vuonna 1990 Länsi-Saksan ulkoministeri Hans-Dietrich Gencher piti puheen, jossa hän teki oman aloitteensa kahden Saksan yhdistämiseksi. Ehdoksi hän esitti, että Nato ei laajenisi yhdistymisen jälkeen lähemmäs Neuvostoliiton alueita. Ulkoministerin ajatukset omaksuttiin nopeasti myös Yhdysvalloissa.

Helmikuun 9. päivä vuonna 1990 Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker tapasi Neuvostoliiton johtajan Mihail Gorbatshovin ja ulkoministeri Eduard Shevardnadzen Moskovassa. Asiakirjoista käy ilmi, että ulkoministeri Baker vakuutti neuvostojohdon edustajille, ettei Yhdysvaltain pyrkimyksenä ollut laajentaa Naton puitteita “tuumaakaan itään”. Baker kysyi Gorbatshovilta, sallisiko Neuvostoliitto yhtenäisen Saksan Naton ulkopuolella vai Naton jäsenenä ja varmistuksella olla laajentamatta liittokuntaa itään. Gorbatshov vahvisti laajentamattomuuden tärkeäksi. Seuraavana päivänä Gorbatshovin tavannut Länsi-Saksan Helmut Kohl kertoi saaneen tältä henkilökohtaisesti hyväksynnän yhtenäiselle Saksalle Naton jäsenenä.

Gorbatshovin myöntyminen ei ollut itsestäänselvyys. Hänen johtamansa maa oli joutunut Natsi-Saksan hyökkäyksen kohteeksi vuonna 1941 ja sodassa sai surmansa lähes 20 miljoonaa neuvostoliittolaista. Sodan jälkeen Nato ja Varsovan liitto olivat vihollisia ja elivät jopa ydinsodan uhan alla. Länsi-Saksaan oli sijoitettu Yhdysvaltain ydinaseita. Neuvostoliiton myöntyminen oli historiallinen käänne.

Saksojen yhdistymissopimus allekirjoitettiin Moskovassa 12. syyskuuta 1990 “kaksi plus neljä” -kokoonpanolla. Mukana olivat Saksat ja neljä maailmansodan voittajaa. Tätä edelsi myös Länsi-Saksan tukipaketti talousuudistuksia tehneelle Neuvostoliitolle. Entisen Itä-Saksan alue määritettiin sopimuksessa Nato-joukoista vapaaksi alueeksi Neuvostoliiton vedettyä joukkonsa.

Hallinnot vaihtuivat ja kuviot muuttuivat

Muita sopimuksia Natosta tai Itä-Euroopan maista ei tuolloin tehty. Yhdistymissopimus toteutettiin kuitenkin olosuhteissa, joissa länsijohtajat olivat vakuuttaneet Gorbatsoville, ettei länsi uhkaa Neuvostoliittoa, Nato ei laajenisi “tuumaakaan itään” ja Neuvostoliitto sisällytettäisiin länsivaltojen kanssa Euroopan turvallisuusrakenteisiin. Gorbatshov tavoitteli aseriisuntaa, Neuvostoliiton poliittista uudistumista ja integroimista eurooppaan. Visiotaan hän kutsui nimellä “yhteinen eurooppalainen koti”. Vakuutteluissa olivat mukana muun muassa USA:n presidentti George H.W. Bush, joka tuki Gorbatshovin uudistuksia taatakseen muutosten vakauden ja rauhanomaisuuden. Hän jopa kehotti Ukrainaa hylkäämään ajatukset itsenäisyydestä niin sanotussa Kiovan kana-puheessaan elokuussa 1991.

Neuvostoliitto kuitenkin hajosi samana vuonna. USA:n presidentiksi valittiin vuonna 1992 Bill Clinton. Venäjää johti tuossa vaiheessa Boris Jeltsin. USA:n ulkoministeri Christopher Warren vakuutti vuonna 1993 Jeltsinille, että Naton rauhankumppanuus-ohjelma olisi vaihtoehto Naton laajentumiselle ja Venäjä pääsisi mukaan uuteen euroatlanttiseen turvallisuusratkaisuun. National Security Archivesin Savranskayan ja Blantonin 16. maaliskuuta 2018 julkaisemat jatkoselvitykset tuovat ilmi, että USA:ssa alettiin kaikesta huolimatta suunnittelemaan sotilasliiton laajentumista entisiin Itä-Euroopan kommunistimaihin, kuten Puolaan, Tsekkiin ja pidemmälle.

Jeltsin alkoi epäillä USA:n suhtautuvan alentuvasti tai hylkäävästi Venäjän turvallisuuspoliittiseen integraatioon ja lännen suunnittelevan Venäjän uudelleeneristämistä. Vaihtoehtona Jeltsin esitti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö ETYJ:iä pohjaksi euroopan turvallisuusarkkitehtuurille. Kritiikissään hän esitti Naton laajentumisen Saksojen yhdistymisen hengen vastaiseksi. Maassa nousi merkittävää Nato-vastaisuutta ja parlamenttiin Duumaan perustettiin vuonna 1996 puoluerajat ylittävä Nato-vastainen toimikunta. USA:ssa huippudiplomaatti George Kennan varoitti vuonna 1997 Naton laajentumisen johtavan Venäjän militarisaatioon ja demokratiakehityksen pysähtymiseen.

Lännen ja Venäjän kriisiytyneet välit eivät ole uusi ilmiö. Nykytilanteen taustavaikuttimena on epäonnistunut yritys hallita suurvaltojen välistä voimatasapainoa kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Olisiko nykyinen Ukrainan sota voitu välttää, jos Nato ei olisikaan laajentunut “tuumaakaan itään”? Jos Eurooppaan olisikin perustettu uusi turvallisuusyhteisö, jonka jäsen Venäjä olisi ollut? Vaikea sanoa. Voidaan todeta, että toisenlaiset ratkaisut olisivat ainakin antaneet edellytykset kestävämmälle turvallisuuspolitiikalle. Mikään oikeutus Ukrainaan hyökkäämiselle vanhasta lupauksesta luopuminen ei tietenkään ole. Menneitä ratkaisuja voi tarkastella kriittisesti, mutta sivistyneet ihmiset pyrkivät ratkaisemaan vaikeatkin kiistat diplomatian eivätkä väkivallan keinoin.

Waltteri Niiranen

Asiakeskeinen radikaali. Humoristi ja humanisti, joka tykkää 90-luvun Simpsoneista ja kissoista.

Lue lisää:

Larry, palveluksessanne, Sir!

Kabinetin kanslian päähiirestäjä pitää jyrsijät loitolla ja sulattaa rujoimpienkin poliitikkojen sydämet. Samalla hän jatkaa brittihallituksen kissaperinnettä, joka juontaa juurensa jo 1500-luvulle. On jouluaatto vuonna 2020. Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta käy viime hetken neuvotteluita Brexitin jälkeisestä kauppasopimuksesta Euroopan unionin kanssa. Maan EU-eron siirtymäaika on päättymässä viikon päästä. Brittilehdistön edustajat ovat kokoontuneet tottuneesti mikrofonit ja kamerat […]

Kabinetin kanslian päähiirestäjä pitää jyrsijät loitolla ja sulattaa rujoimpienkin poliitikkojen sydämet. Samalla hän jatkaa brittihallituksen kissaperinnettä, joka juontaa juurensa jo 1500-luvulle.

On jouluaatto vuonna 2020. Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt Kuningaskunta käy viime hetken neuvotteluita Brexitin jälkeisestä kauppasopimuksesta Euroopan unionin kanssa. Maan EU-eron siirtymäaika on päättymässä viikon päästä. Brittilehdistön edustajat ovat kokoontuneet tottuneesti mikrofonit ja kamerat valmiina maan pääministerin virka-asunnon Downing Street 10:n eteen. He odottavat pääministeri Boris Johnsonia kommentoimaan kylmän viileäksi äitynyttä poliittista tilannetta.

Samaan aikaan kadulla matalaan asentoon kyyristynyt ruskeanvalkoinen kissa väijyy pahaa-aavistamatonta pulua. Kissa hyökkää ja saa linnun tassuihinsa. Lyhyen taistelun jälkeen kissan ote kirpoaa ja pulu lentää karkuun. Välikohtauksen aikana kamerat räiskyvät ja taltioivat taistelun jokaisen hetken. Huomio on kääntynyt Brexit-draamasta muualle: Larry-kissaan!


Kaikki merkittävät brittilehdet uutisoivat tapauksesta. The Guardian, The Independent, Daily Mail ja niin edelleen. Kissa on julkkis. Mutta Larry ei ole kuka tahansa kissa. Hän asuu pääministerin virka-asunnossa ja kantaa virallista titteliä. Jos tarkkoja ollaan, hän on “Chief Mouser to the Cabinet Office” eli Kabinetin kanslian päähiirestäjä. Larry on toiminut pääministerin hiirenpyydystäjänä jo 11 vuotta. Pääministeri David Cameron adoptoi neljävuotiaan kissan Battersean löytöeläinkodista helmikuussa 2011. Tuolloin BBC:n mukaan Larrya kuvattiin ajojahti- ja metsästysvaistoiltaan vahvaksi, koska hän oli kasvanut kadulla. “Hän on hyvä rotastaja”, Downing Streetilta perusteltiin Larryn hankkimista. Kuten tittelistäkin voi päätellä, kissa hankittiin pitämään hiiret loitolla pääministerin virka-asunnosta. Kesäkuussa 2011 The Guardian uutisoi Larryn tehneen “ensimmäiset tapponsa”.

Iso stara huomion keskipisteenä. Kuva Andrew Parsons.

Kissan elämä täynnä draamaa

Yritykseksi jäänyt pulun metsästys ei ole ainoa kerta, kun Larry on ollut valokeilassa. Adoptionsa jälkeen Larryn kerrottiin raapaisseen ITV:n ja Sky Newsin toimittajia, jotka yrittivät pidellä häntä osana reportaasejaan. Luulisi nyt toimittajille olevan selvää, että juttuun tarvitaan aina haastateltavan itsensä lupa.

Eikä reviirikiistoiltakaan ole vältytty. Vuonna 2016 Larry sai naapurin, kun Downing Streetilla sijaitsevaan ulkoministeriöön hankittiin oma hiirestäjä. Samalle kadulle muuttanutta mustavalkoista kissaa alettiin kutsumaan nimellä Palmerston 1800-luvulla ulko- ja pääministereinä vaikuttaneen Viscount Palmerstonin mukaan. Larry ja Palmerston eivät suoraan sanoen tulleet toimeen keskenään. Downing Streetilla päivystäneet valokuvaajat taltioivat lukuisia välikohtauksia, joissa Larry ja Palmerston ajautuivat perinteisiin kissatappeluihin. Helmikuussa 2018 The Evening Standard uutisoi kissojen “rähisseen kiivaasti” keskenään. Tapausta todistanut ITV:n toimittaja Nick Dixon kuvaili karvan pölisseen yhteenotossa. Palmerston onnistui repimään myös Larryn kaulapannan. Tapauksen nähtiin symboloivan kansan kahtiajakoa ja riitaisuutta maan EU-kansanäänestyksen jälkeen. Vuonna 2020 BBC uutisoi Palmerstonin eläköityvän tehtävistään ja “muuttavan maaseudulle”.

Lokakuussa 2012 Larryn oma asema Downing Streetin päähiirestäjänä jäi tauolle. The People -lehden Nigel Nelson kirjoitti tuolloin pääministeri David Cameronin kyllästyneen kissan laiskuuteen. Larryn kerrottiin nukkuneen tyytyväisenä maan ykkösmiehen työtuolissa samalla, kun hiiri vilisti työhuoneen lattialla. “Larry on oikeasti napannut hiiriä, hän vain tykkää laiskotella aika paljon”, todettiin pääministerin kanslian sisäpiiristä. Larry päätettiin korvata valtiovarainministeri George Osbornen ruskeankirjavalla Freya-kissalla. Larry menetti tittelinsä, mutta pysyi Downing Streetilla. Pedon vaistoiltaan vahvemmaksi epäilty Freya osoitti kuitenkin taipumusta raapimiseen ja karkailuun. The Independent uutisoi marraskuussa 2014, että Osborne oli päättänyt “karkottaa” Freyan maaseudulle Kentiin. Larrysta tuli jälleen päähiirestäjä. Kesäkuussa 2016 Larry sai taas uuden naapurin, kun valtiovarainministeriö adoptoi väriltään mustan Gladstonen uudeksi hiirestäjäkseen.

Larry Britannian asevoimien päivänä. Kuva Paul Shaw.

Larry on tempauksillaan tullut tutuksi myös Atlantin toisella puolella. Kesäkuussa 2019 Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin vieraillessa pääministeri Theresa Mayn luona Larry järjesti pienen mielenosoituksen. Amerikkalaislehti Time kertoi Larryn hidastaneen Trumpin lähtöaikataulua useilla minuuteilla istumalla presidentin erikoispanssaroidun Cadillacin alla.

Kissat eivät jää Britanniassa muutenkaan politiikan ulkopuolelle. Vuonna 2017 gallupeissa nousussa olleen opposition työväenpuolueen puheenjohtaja Jeremy Corbyn esitti, että noustessaan pääministeriksi hänen kissansa El Gato tulisi hyvin toimeen Larryn kanssa, koska El Gato oli sosialisti ja tottunut jakamaan ruokansa muiden kissojen kanssa.

David Cameronin jättäessä tehtävänsä Britannian pääministerinä vuonna 2016 hänen ja Larryn henkilökohtaiset välit nousivat julkisuuteen. Arvovaltaisella The Prime Ministers Questions- kyselytunnilla parlamentin alahuoneessa Cameron hälvensi huhuja huonoista väleistään kissaansa julkaisemalla kuvan, jossa Larry istui hänen sylissään. “Hän kuuluu taloon ja henkilökunta rakastaa häntä paljon”, Cameron perusteli miksi ei voinut ottaa Larrya mukaansa.

Myös Barack Obama tapasi Larryn. Kuva Peter Souza.

Oikeuden ja omantunnon ääni sosiaalisessa mediassa

Larry ei pitäydy pelkästään kissojen lajityyppillisessä käyttäytymisessä tai medialle poseeraamisessa. Hän on myös suosittu some-vaikuttaja, jonka Twitter-tilillä Larry the Cat on 500 tuhatta seuraajaa. Larry ottaa kantaa päivänpolttaviin kysymyksiin älykkäästi ja humoristisesti. Päähiirestäjä ei nimittäin kaihda kritisoida valtaapitäviä tai tuoda esille yhteiskunnallisia epäkohtia.

Joulukuussa 2020 Larry osoitti sivistyneisyyttä kommentoimalla uutista, jonka mukaan Ruotsin kuningas Kaarle XVI oli esittänyt kritiikkiä maansa koronapolitiikkaa kohtaan: “Boris Johnson rukoilee, että kuningatar Elisabeth II:n ei seuraa kolmannen serkkunsa esimerkkiä.”, kissa twiittasi.

Elokuussa 2021 Larry kommentoi uutista, jonka mukaan pääministerin virka-asunnolle oli ostettu 100 tuhannen punnan arvosta taidetta samaan aikaan, kun Johnsonin hallitus suunnitteli sosiaaliturvaleikkauksia: “Leikkaukset ovat tavallisia ihmisiä varten…”.

Vallan vahtikissan ”photobomb” Trumpin vierailun aikana. Kuva Andrea Hanks.

Kun BBC uutisoi maaliskuussa tutkinnasta, joka totesi parlamentin entisen puhemiehen John Bercowin syyllistyneen työpaikkakiusaamiseen, Larry jakoi uutisen profiilissaan ja totesi, ettei Bercowin käytöstä voi hyväksyä ja kiusaajat pitää aina saattaa vastuuseen riippumatta heidän yhteiskunnallisesta asemastaan.

Helmikuussa 2021 Larry twiittasi humoristisesti: “Taidan olla ainoa lemmikki maailmassa, jota ärsyttää se, kuinka paljon karvaa ihmiseni jättää huonekaluihin.”, viitaten pääministeri Johnsonin omaperäiseen hiustyyliin.

Kysymys siitä, kuka Twitter- tiliä ylläpitää on tietysti typerä. On selvää, että Larry kirjoittaa kaiken itse omilla tassuillaan. Kuka nyt kissan hännän nostaisi jos ei kissa itse? Larry jos kuka on vallan vahtikissa. 

Hän muistuttaa meitä kaikkia myös siitä, että kissa on ihmisen paras ystävä. Tämän kuvaa myös kiinalainen sananlasku: “Sillä ei ole väliä, onko kissa valkoinen vai musta. Tärkeintä on se, että se pyydystää hiiriä.”

Hiirestäjillä on pitkä historia

Larry ja kumppanit eivät ole suinkaan ainoat saati ensimmäiset kissat, jotka on värvätty pitämään Lontoon Whitehallin hallintokorttelit hiiristä ja rotista vapaana. Kissoja on pystytty ajoittamaan tarkasti 1900-luvun alkuun. Työväenpuoluetta edustanut pääministeri Ramsay McDonald hankki vuonna 1924 kissan, joka tunnettiin nimellä Rufus of England. Kissa kuitenkin kuoli kolme kuukautta myöhemmin. Ensimmäinen virallinen asiakirjamaininta hiirestäjästä on vuodelta 1929, kun sisäministeriö pyysi valtion kassasta “pennin päivässä tehokkaaseen kissaan”. Tämä nimellä Peter tunnettu hiirestäjä palveli sota-ajan pääministeri Winston Churchillin kaudella, eikä hän ollut yksin. Peterin työparina toimi myös Churchillin edeltäjän Neville Chamberlainin vuonna 1937 hankkima Munich mouser -niminen katti. Munich mouserilla puolestaan oli reviirikiistoja Chamberlainin oman kissan Nelsonin kanssa. Kahta onkin verrattu Larryyn ja Palmerstoniin. Ensimmäisen Peterin kuoltua häntä seurasivat Peter II ja Peter III.

Kuva Andy Thornley.

Vuonna 1964 oli vuorossa Peta. Hän rikkoi lasikaton olemalla ensimmäinen tyttökissa Downing Streetilla. Petasta yritettiin hankkiutua eroon, koska häntä ei pidetty tarpeeksi sisäsiistinä. Suunnitelma muuttui, kun Petan arvioitiin saavuttaneen “diplomaattisen statuksen” ja luopumisesta epäiltiin syntyvän “haitallista julkisuutta”.

Pitkäaikaisin hiirestäjä oli tiettävästi Wilberforce. Hän palveli kaikkiaan neljää pääministeriä vuosina 1973-1986. Hänen jälkeensä tehtävää hoitivat Humphrey ja Sybil. Sitten tuli Larryn vuoro.

Vaikka viralliset paperit ajoittavat Downing Streetin kissojen tarinan 1900-luvun alkuun, on tiedossa, että pienet metsästäjät alkoivat vakiinnuttamaan asemaansa hänen majesteettinsa hallituksen alaisuudessa jo satoja vuosia aikaisemmin. Kuningas Henrik VIII:n valtakaudella Kardinaali Thomas Wolsey tiettävästi asetti kissan palvelukseensa tullessaan nimitetyksi Lordikansleriksi vuonna 1515.

Eikä hiirestäminen rajoitu vain Downing Streetille. The Daily Telegraph uutisoi vuonna 2012, että brittihallituksen omistamissa hallintorakennuksissa työskentelee hiirten kitkemiseksi jopa 100 000 kissaa kautta maan, mikä kertonee kaiken tarvittavan maan jyrsijäongelman mittakaavasta kuin Britannian rakennuskannan tilastakin.

Waltteri Niiranen

Asiakeskeinen radikaali. Humoristi ja humanisti, joka tykkää 90-luvun Simpsoneista ja kissoista.

Lue lisää:

Tieteen tehtailijat

Uskottavuus tutkijana voi olla vaarassa jos käy ilmi, että tutkimustieto onkin hatusta vedettyä. Pyörää on turha keksiä uudelleen. Jokainen opiskelija on joskus ahkeroinut “command-c-command-v, muista vaihtaa sanajärjestystä” -kirjoitelmien parissa ja laittanut sormet ristiin turnit-in plagiaatintunnistuspalveluun esseen palauttaessaan. Vain viisi prosenttia – omaa on! Suomessa mieleenpainuvin plagiointitapaus on vuodelta 2018, kun presidenttiehdokkaana ollut, nykyinen europarlamentaarikko Laura […]

TEKSTI Kaisa-Reetta Seppänen

KUVAT Siru Tirronen

Uskottavuus tutkijana voi olla vaarassa jos käy ilmi, että tutkimustieto onkin hatusta vedettyä.

Pyörää on turha keksiä uudelleen. Jokainen opiskelija on joskus ahkeroinut “command-c-command-v, muista vaihtaa sanajärjestystä” -kirjoitelmien parissa ja laittanut sormet ristiin turnit-in plagiaatintunnistuspalveluun esseen palauttaessaan. Vain viisi prosenttia – omaa on!

Suomessa mieleenpainuvin plagiointitapaus on vuodelta 2018, kun presidenttiehdokkaana ollut, nykyinen europarlamentaarikko Laura Huhtasaari on Jyväskylän yliopiston tarkastuksen mukaan plagioinut noin kymmenen prosenttia monikulttuurista peruskoulua käsittelevästä gradustaan. Yleisradion tutkivan journalismin yksikön MOT:n selvityksen mukaan suoraa tai lähes suoraa kopiota Huhtasaaren työssä oli jopa 30 prosenttia. Huhtasaaren tapaus nousi julkisuuteen hänen yhteiskunnallisen asemansa vuoksi – hän on tuskin yksin ollut gradu-askartelukerhossa aikana, jolloin sähköiset plagiaatintunnistusohjelmat olivat vain tieteisfantasia.

Plagiointi on tiedevilpin jäävuoren huippu.Tutkimuseettinen neuvottelukunta määrittelee tiedevilpin tutkimuksen sidosryhmien, kuten tiedeyhteisön tai rahoittajien, tahalliseen harhauttamiseen tieteellisessä toiminnassa. Plagioinnin lisäksi vilpin muotoja ovat sepittäminen, havaintojen vääristely ja anastaminen. Käytännössä sepittäminen on täyttä tarinointia vailla viitteitä mihinkään todelliseen, havaintojen vääristely datan tarkoituksellista muokkaamista tai valikointia niin, että tulos vääristyy ja kuva näyttää kauniimmalta. Ovelin tiedevilpin muoto on – loistavat taiteilijat varastaa – suora anastaminen; toisen henkilön idean tai aineiston käyttämistä omissa nimissä. Anastamista on lähes mahdotonta todistaa tapahtuneeksi.

Tiedevilpin parissa työskennellyt fyysikko David Goodstein luettelee kolme motiivia, jotka hän on nähnyt tieteellisen huijaamisen tapauksissa: 

1. Vilppiin syyllistyneet kokivat urapaineita. 

2. Vilppiin syyllistyneet tiesivät, tai luulivat tietävänsä, miten koe etenisi, jos jaksaisivat nähdä vaivan kokeen oikeaoppiselle suorittamiselle.

3. Vilppiin syyllistyneet olivat tutkijoina aloilla, joilla yksittäisten kokeiden ei vaadita olevan täydellisesti toistettavissa. 

Esimerkkialaksi Goodstein mainitsee biologian, joka hänen mukaansa paistattelee kärkisijoilla tiedevilpissä, sillä alalla on kova kilpailu ja kokeiden täydellinen toistettavuus on mahdotonta biologisten organismien yksilöllisten eroavaisuuksien vuoksi.

Lopulta kaikessa mihin ihminen käsiksi pääsee on kyse ihmisen toiminnasta – ja sen mukanaan tuomista pulmista.

Kantasolusatuja

Fakta: parhaat ideat syntyvät suihkussa. Seesteisissä ja rennoissa kylpyhuonehetkissä syntyi myös nuoren, nopeasti mainetta niittäneen japanilaisen kantasolututkijan, Haruko Obokatan, oivallus menetelmästä tuottaa pluripotentteja kantasoluja (erittäin monikykyisiä soluja, jotka voivat käytännössä erikoistua lähes miksi tahansa elimistön toiminnalliseksi soluksi.)

Hän kertoo heureka -hetkensä syntyneen kylpyammeessa pohtiessaan iltapuhteiksi, voisiko nisäkässoluista tehtailla pluripotentteja kantasoluja pakottamalla ne perusteelliselle stressille – ympäistöolosuhteille, jotka ovat soluille lähes letaaleja. Menemättä tapauksen ja kantasolututkimuksen yksityiskohtiin, moisten kantasolujen suhteellisen halpa, ja eettinen, tehtailu tarkoittaisi mullistavaa edistystä lääketieteessä. Vertaisarvioitu artikkeli, jossa Obokata oli yhteiskirjoittajana, pluripotenttien kantasolujen tuottamismenetelmästä ilmestyi vuonna 2014 tieteen Voguessa; Nature -julkaisussa, jonka tilaa pääsevät kuluttamaan vain erittäin harvat ja valitut.

Kimalteleva tutkijan ura erittäin kilpaillulla tutkimusalalla oli nuoren Obokatan ulottuvilla. 

Sitten matto vedettiin alta. Aikaisemmin julkaistusta Obokatan väitöksestä löytyi sanatarkkaa plagiointia Yhdysvaltain terveysviranomaisen nettisivuilta kantasolujen luonteesta. Julkaistuihin artikkeleihin Obokata oli päätynyt plagioimaan itse itseään; kuva väiteyistä pluripotenteista soluista oli täysin identtinen Obokatan väitöksessä esitetyn kuvan kanssa. Joko koko artikkeliin pohjautuvaa tutkimusta ei oltu tehty tai sitten tuloksia ei oltu saatu. Viiden kuukauden jälkeen artikkelien julkaisemisesta artikkelit vedettiin takaisin.

Myös kuvaileva kylpyammekohtaus on väitetysti Obokatan entisen työnantajan ja kollegan, pluripotenttien kantasolujen (eng. STAP-cells) teorian kehittäjän, Charles Vacantin veljen Martin Vacantin ahaa -hetki veljesten erikseen kehittämästä teoriasta aikuisten kantasoluihin liittyen. Obokatan tapauksesta on kirjoitettu paljon – esimerkiksi Dana Goodyearin kirjoittama artikkeli kantasoluskandaalista valottaa Obokatan tapausta syvemmälle tieteen tekemisen maailmaan ja paineisiin, joita nuoret tutkijat voivat alalla kohdata.

Epäsiisti ympäristö korreloi rasistisen käyttäytymisen kanssa ja muita sosiaalipsykologian tarinoita

Diedrik Stapel, hollantilainen sosiaalipsykologi, oli alallaan maineikas. Hänen tutkimuksiaan ihmisten käyttäytymisestä ja asenteista julkaistiin Naturen kaltaisessa julkaisussa; Science -lehdessä. 

Vuoden 2011 keväällä Science julkaisi artikkelin Stapelin tuoreesta tutkimuksesta, jonka mukaan epäsiisti ympäristö toi ihmisissä esiin rasistista käytöstä. 

Samoihin aikoihin Stapelin nimissä julkaistiin myös artikkeli, jonka mukaan lihan syöminen teki ihmisistä itsekkäämpiä ja vähemmän sosiaalisia. Samana vuonna Stapelin kaksi jatko-opiskelijaa epäilivät Stapelia tiedevilpistä. Toisin kuin yleensä tutkimusprojekteissa, Stapelin laboratoriossa työskennelleet jatko-opiskelijat eivät ikinä saaneet osallistua Stapelin tutkimuksiin esimerkiksi datan kerääjän roolissa tai saaneet nähdä Stapelin tutkimusten dataa.

Stapelin oma mitta tuli täyteen ja hän antoi itsensä ilmi; mitään tutkimuksia ei koskaan tehty. Monien vuosien data, tutkimuslokaatiot, koehenkilöt kuin muukin Stapelin tutkimuksiin liittyvä olivat täyttä sepitettä. Urallaan Stapel ehti ohjata yli 20 väitöstä, joista moni perustui professorin omaan täysin tuulesta temmattuun dataan. Ehkä Stapelin ala, sosiaalipsykologia, josta harvoin saa Excel-taulukoihin pyöritettäviä kauniita numeroita ja kristallinkirkasta selkeyttä kokeiden toistettavuudesta, ohjasi professorin vetämään mutkat suoriksi. The New York Timesille Stapel vastasikin, että hän oli turhautunut tutkimusten (ilmeisesti hän siis oli joskus niitä tehnyt) tuottaman datan sekavuuteen ja siihen, että ne harvoin johtivat selviin loppupäätelmiin.

Muodon vuoksi

Vipin Kumar ja James L. Urban, 1980-luvun lopussa kaksi samassa molekyylibiologian laboratoriossa työskennellyttä biologian jatko-opiskelijaa työskentelivät vilpillisesti – toisistaan tietämättä. Kumar halusi kertomansa mukaan tehdä DNA-sekvenssejä representoivan Southern blot -figuurin (Southern blot – molekyylibiologian menetelmä, jolla paikannetaan haluttuja DNA-sekvenssejä) houkuttelevammaksi kopioimalla yhtä kuvaa useita kertoja samaan kuvaan niin, että nopealla vilkaisulla näyttää siltä, että figuureja on useita erilaisia. Kuvalla Kumar käytännössä osoitti, että dataa olisi enemmän, kuin sitä todellisuudessa on. Kysyttäessä hän ei tiennyt, että kuvia ei saa kopioida. 

Samassa laboratoriossa työskennelleen James Urbanin tapaus tuli ilmi sattumalta, kun tiedeyhteisö selvitti Kumarin tapausta. Urban lähetti vertaisarvioitavaksi artikkelin hiirien MS-taudista (Multiple Sclerosis), joka sisälsi keksittyä dataa; tutkimuksia ei oltu tehty lainkaan, vaan Urban oli lotonnut numerot kokeeseen. Urban kertoi tietävänsä tutkimuksen tuloksen, jos hän tekisi kokeen oikeasti. Hän kertoi olleensa myös aikapaineessa ja datan nopea näpyttely ilman mutkikasta koetta oli hänen tapansa käsitellä asia. Hän myös kertoi, että hänen tarkoituksensa oli kerätä oikea data ja vaihtaa se keksityn datan tilalle ennen artikkelin julkaisemista. Artikkeli julkaistiin Cell -lehdessä vuonna 1989.

Ei tuloksia, ei tietoa

Tieteen yksi kompastuskivi, psykologi Stuart Richien mukaan, on positiivisten tulosten paradoksi; onnistuneeksi tieteeksi, ja siten tieteellisissä julkaisuissa julkaisukelpoisiksi artikkeleiksi lasketaan tutkimukset, jotka tuottavat uutta tietoa. Tieteen arkipäiväiset, lukemattomat epäonnistumiset, jotka ovat osana tieteellisen tiedon rakentamisessa, eivät juhli julkaisujen riveillä eivätkä niiden väleissä – eivät päädy mihinkään, eivätkä edistä tutkijoiden uraa. 

On varmasti helpompaa – ja mielelle seesteisempää –  ajatella, että oma uurastus tuottaa tuloksia, kuin paiskia mitään kertomaton data taustatyön kyytipoikana paperisilppuriin ja todeta, että on jonkin sijasta työskennellyt ei-minkään parissa. “Pakko saada tuloksia”  -mentaliteetti saattaa johtaa tahalliseen tai tahattomaan datan kanssa askarteluun niin, että tuloksia tulee ja tutkijan mielenrauha säilyy. Lopulta kaikessa mihin ihminen käsiksi pääsee on kyse ihmisen toiminnasta – ja sen mukanaan tuomista pulmista.

Inhimilliset tekijät ovat osa tiedettä

Obokatan, Stapelin, Kumarin ja Urbanin tapaukset ovat esimerkkejä tiedevilpeistä, jotka ovat saaneet paljon huomioita. Tiedevilppitapuksia seuraavilla jutuilla on mediassa viihteellinen arvo, sillä mutkikas vyyhti koukuttaa lukijan helposti – ja räikeistä esimerkkitapauksista saa kiinnostavan tarinan. Tapausten tullessa julki on helppo ajataella, että tieteellinen toiminta on itsessään valuviallinen, koska sitä ohjaavat vain ulkoiset intressit ihanteellisen riippumattomuuden sijaan. Ei ole yllättävää, että keskeisimpinä väitteinä tieteen kritisoinnissa vilisevät tieteellisen toiminnan ja sitä myötä akatemian korruptio ja tiedon vinoutuneisuus, koska tutkimuksia rahoittavat tahot, joilla on oma lehmä ojassa ja tiedettä käytetään vain retorisena keinona omien mielipiteiden esille tuomiseen. 

Vaikuttaa siltä, että julkisessa keskustelussa tieteeltä ja tieteelliseltä toiminnalta vaaditaan edelleen objektiivisuuden ihannetta. Se ei ole kuitenkaan järkevää. Oulun yliopiston Filosofian professori Jouni-Matti Kuukkanen avaa tieteenfilosofian kehityskulkua: “Perinteinen tieteenfilosofia ja -historia selitti tiedettä sisäisillä tekijöillä eli havainnoilla ja yleisemmin erilaisilla empiirisillä ilmiöillä, loogisella päättelyllä ja tietoteoreettisilla arvoilla, kuten johdonmukaisuudella ja yhteensopivuudella, ja niin edelleen.”

1970-luvulle tultaessa kuitenkin havaittiin, että tieteelliseen toimintaan ja kehitykseen vaikuttavat myös ulkoiset, sosiaalis-yhteiskunnalliset, tekijät. “Tällaisia voivat olla esimerkiksi erilaiset taloudelliset intressit, uskonnolliset tai poliittiset tekijät, yhteiskunnan muut vaikuttimet ja myös henkilöön liittyvät tavoitteet (kateus, kunnianhimo jne). Erään tulkinnan mukaan termodynamiikan kehitykseen vaikutti kaivosteollisuuden taloudelliset intressit aikanaan Iso-Britanniassa. Tunnettua on myös vaikkapa tupakkateollisuuden vaikutus tupakan vaikutusten tutkimukseen. Thomas Kuhn mainitsee ajanlaskemiseen ja kalenteriin liittyvät ongelmat maakeskeisen astronomian kehittämisen moottorina. Ja eräs tunnettu tieteenhistorian teos argumentoi sen puolesta, että Weimarin tasavallan kulttuuripessimismi vaikutti kvanttimekaniikan kehitykseen.” 

Tieteellisen toiminta ja tieteellisen tiedon tuottaminen ovat monimutkaisia ilmiöitä ja haastavia ymmärtää. Kuukkanen muistuttaa, että vaikka sosiaalis-yhteiskunnalliset tekijät ohjaisivat tutkimuksen sisältöjä  ja tiedettä tiettyyn suuntaan, se ei tarkoita, että ne välttämättä vääristäisivät tiedettä.

Kaisa-Reetta Seppänen

Biologian ja viestinnän opiskelija, joka nauttii aikaisista aamuista, viileästä säästä, syväluotaavista ilmiöjutuista, tietokirjoista ja sarjamaratoneista.

Lue lisää: