Tieteenaloihin liittyvät stereotypiat ovat turmiollisia tulevaisuutemme kannalta

"Ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien äärellä emme voi jäädä ennakkoluuloisiksi naapuritiedekunnan väkeä kohtaan. Oman alan rajojen sisään jumittuminen on vahingollista myös siksi, että tulevaisuuden työelämässä on opittava uusia taitoja eri tavoin ajattelevilta ihmisiltä", sanoo Sanna Häyrynen.

Humanistit ovat hippejä. Teekkarit miettivät vain prosessikaavioita tai kaljaa. Biologian opiskelijat rämpivät kosteikoissa lintujen perässä. Taloustieteilijät sijoittavat opintorahansa osakkeisiin. Kasvatustieteilijät väkertävät pehmonalleja. Lääkisläisiä motivoivat asema ja raha.

Tällaisia luokitteluja voi lukea esimerkiksi listalta, johon Savon Sanomat on koonnut lukijoidensa kohtaamia stereotypioita opintoalastaan ja lukijoiden omia ennakkokäsityksiä muiden alojen ihmisistä.

Näistä harhaisista luuloista ei kuitenkaan ole etua kenellekään. Ne aiheuttavat me vastaan muut -ajattelua ja kapeuttavat omaa kehittymistämme.

On surullista, jos teekkari alkaa pitää itseään vain yhden asian putkiaivona tai humanisti kuvittelee, ettei voisi osata matematiikkaa. Oikeasta elämästä tiedän kertoa esimerkiksi, että humanisti voi olla rahanhimoinen ja kauppatieteiden opiskelija voi äänestää vasemmistoliittoa.

Ihmiset ovat onneksi latteita stereotypioita monimutkaisempia.

 

Tottahan toki samanmieliset hakeutuvat yhteen ja pitkän ajan kuluessa seura tekee kaltaisekseen. Tykkäämme myös lokeroida näkemiämme ihmisiä ja asioita, jotta ymmärtäisimme, mitä ympärillämme tapahtuu.

Aiheellista on muistaa ehkä jo kliseeksi muodostunut sitaatti toimittaja-kirjailija Walter Lippmannilta: Kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele kovin paljon.

Iät ja ajat opiskelijoita on rohkaistu poikkitieteellisiin sivuainevalintoihin, koska yllättävät aineyhdistelmät voivat olla ”hedelmällisiä” ja valtti työelämässä.

Aikoinani päätin noudattaa tätä neuvoa. Kolme vuotta humanistisessa tiedekunnassa opiskeltuani otin sivuaineet sekä silloisesta taloustieteiden tiedekunnasta että kasvatustieteiden tiedekunnasta.

Myönnän, että aluksi saatoin suhtautua epäillen uusia ihmisiä kohtaan. Silti hyvin pian huomasin, että mukavia tyyppejähän he ovat. Oli virkistävä nähdä, miten tehtäviin tarttuvat ihmiset, joilla on asioihin erilainen lähestymistapa kuin minulla.

 

Poikkitieteellisyys on elinehto, jos aiomme ratkaista esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyviä pulmia.

Hiljattain Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa käsiteltiin sitä, että tulevaisuuden työelämä vaatii meiltä jokaiselta jatkuvaa oppimista, sillä työ irtaantuu perinteisistä ammateista. Kirjoituksessa muistutetaan, että ammattiin valmistuvan on varauduttava siihen, että hänen työnsä muuttuu vuosien aikana toisenlaiseksi. Jos ei kykene itse muuttumaan, ei voi jatkaa edes omassa ammatissaan. Tekstin loppukaneetti kuuluu, että insinöörillä täytyy olla ymmärrystä kulttuurista ja humanistinkin on tunnettava teknologiaa.

Alavalinnasta huolimatta työelämässä tulee tarvitsemaan vaikka minkälaisia taitoja, joita ei heti osaa aavistaakaan.

 

Jonkin aikaa työelämän kuohuissa pyristeltyäni olen huomannut, että edes ne yliopistossa saamani poikkitieteelliset tiedot eivät yksin riitä. Jotta pääsen eteenpäin, minun on opeteltava koko ajan uusia taitoja ja kyseenalaistettava myös käsitykseni siitä, mitä voin oppia.

Ehkä paljon puhuttu työelämän murros ja katastrofien partaalla pyörivä maapallo tekevät meistä vielä uudenlaisia renessanssi-ihmisiä, joille tieteenaloihin liittyvät stereotypiat ovat vain vanha vitsi.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput inspiroi tarttumaan romaanikirjallisuuden helmiin, mutta chick litille ja yksinäisen Bridget Jonesin kännäämiselle ja kilojen kyttäämiselle ei vakavilta kriitikoilta ymmärrystä heru.

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin Maailmojen loput (2018) koostuu tekijöiden kirjallisuutta käsittelevästä esseedialogista sekä kolmenkymmenen kotimaisen ja ulkomaisen romaanin lopetuksia tarkastelevista pienoisesseistä. Teos sai alkunsa Vuolan ja Melenderin käymästä keskustelusta: miksi romaanin päättäminen on kirjailijalle niin vaikeaa ja miksi edes suurimpien klassikkojen viimeisistä virkkeistä harva muistaa mitään?

Neljään lukuun jakautuvassa teoksessa valotetaan tekijöiden kirjallisia mieltymyksiä, lähestytään lopettamisen problematiikkaa kirjailijan näkökulmasta ja esitellään ”epäonnistuneita” romaanien lopetuksia sekä (kriittisellä otteella) myös yleisiä romaanin lopetuksen kaavoja. Lopuksi tekijät kertovat omista suosikkilopetuksistaan ja pohtivat vaihtoehtoisia lopetuksia.

Kumpikaan tekijöistä ei juuri innostu perinteisestä juoniromaanista, vaan molemmat ovat kiinnostuneita erityisesti romaanin kielelliset seikoista, kuten tyylillisistä ratkaisuista. Kaikessa Vuolan ja Melenderin mieltymykset eivät käy yksiin, ja hyvä niin, sillä siten dialogi avaa lukijalle lisää kiinnostavia näkökulmia aiheisiin.

 

Tekijöiden lausumaton rajanveto ”korkean” ja ”matalan” kirjallisuuden välille ei jää lukijalle epäselväksi. Genrekirjallisuus ei kaavamaisine loppuineen tekijöitä juuri kiinnosta. Yksi genrekirjallisuutta edustava teos, Helen Fieldingin Bridget Jones – elämäni sinkkuna on kuitenkin otettu mukaan ikään kuin ”rumana kaverina”, jota vasten korkeuksistaan hymyävät, taitavasti lopetetut teokset näyttäytyvät entistäkin viehättävämpinä:

”Teoksen yhteydet toisen päähenkilön eli Mark Darcyn nimeä myöten Jane Austenin Ylpeyteen ja ennakkoluuloon eivät riitä kohottamaan sen kaunokirjallista tasoa. […] Loppuratkaisu on itsestään selvä. Sen täytyy olla onnellinen ja kääntyä päähenkilölle voitoksi – eli rakkaudeksi, kun chick litistä on kyse. Jo antiikissa tunnettiin ajatus ”vakavasta” kirjallisuuden lajista (tragedia) ja ”ajanvietteestä” (komedia). Viihdekirjallisuudelta lukija ei etenkään kaipaa yllätyksiä tai poikkeamia.”

Herää kysymys: entäs sitten? Ehkä viihdekirjallisuudellakin on ansaittu paikkansa lukevan yleisön keskuudessa? Onko siitä haittaa, jos vaikkapa reilu tuhatsivuisen, hankaluutensa (eli ”korkeutensa”?) takia monelta kesken jäävän Infinite Jestin läpi kahlattuaan huoahtaa hetkisen höpsösti koheltavan Bridget Jonesin seurassa?

Ehkä pieni ennalta-arvattava viihde tekee vakavimmallekin ajattelijalle välillä hyvää – elämä on rankkaa, ja sen tietää myös murheisiinsa ryyppäävä Jones.

Joka tapauksessa kirjallisesti sivistyneiden kirjailijoiden tekstiä on nautinnollista lukea: Vuola ja Melender tietävät mistä puhuvat. Lisäksi romaanin lopettamisen haasteellisuus on kirjailijoille omakohtaisesti tuttua. Teos innoittaa lukemaan kiinnostavasti läpikäydyt, tutut ja tuntemattomat romaanit. Jos siis lukulistasi on jo ennestään pitkä, tulee se tämän teoksen myötä entisestään kasvamaan.

Antoisinta oli muutamankin suosikkini, kuten Albert Camus’n Sivullisen ja Fjodor Dostojevskin Kirjoituksia kellarista löytyminen teoksesta. Sivullista käsittelevästä esseestä sain sytykkeen lukea James M. Cainin Postimies soittaa aina kahdesti, Kirjoituksia kellarista kohdalla taas sain vinkin tutustua Dostojevskiltä vaikutteita ottaneen, japanilaisen Osamu Dazain romaaniin Ei enää ihminen.

 

Kirjallisuutta käsitellään teoksessa helposti lähestyttävällä otteella, joten lukijan ei tarvitse tuntea kirjallisuudentutkimuksen termejä tai teoriaa saadakseen teoksesta jotakin irti. Kiinnostus kaunokirjallisuuden lukemiseen ja mahdollisesti myös kirjoittamiseen riittävät. Teos tarjoaakin aloitteleville ja vähän edistyneemmillekin kirjoittajille eväitä sanataiteensa kehittämiseen.

Maailmojen lopuissa siteerattu Jean-Paul Sartren lausahdus ”Taide on olemassa vain toista ihmistä varten ja vain toisen avulla” kuvaa osuvasti teoksessa keskeiseksi nousevaa ajatusta: lukijan rooli kaunokirjallisen teoksen kohdalla on yhtä tärkeä kuin kirjailijankin, sillä lukija on teoksen toinen tekijä. Taitava kirjailija ei aliarvioi lukijaansa, vaan jättää tilaa tulkinnalle. Tekijöiden mukaan romaanin loppu on onnistunut silloin, kun teoksen maailmaa ei ole kirjoitettu umpeen. Näin teos voi jatkaa elämäänsä lukijan mielessä vielä vuosia lukemisen jälkeen.

Tyylikkäästi kirjoitetulla teoksella on myös tyylikäs lopetus. Maailmojen loput päättyy Virginia Woolfin Majakkaa tarkastelevaan esseeseen ja loppuu seuraavasti: ”Se on ohi. Minäkin näen taiteilijan väsymyksen, kun hän laskee kädestään siveltimen, valmiina luopumaan taideteoksestaan – näen uupumuksen urakan jäljiltä, helpotuksen, surunkin.”

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Oululaisuutta on monenlaista, muistuttaa Oulu2026-hankkeen luova neuvonantaja Aulikki Herneoja

Kun Aulikki Herneoja muutti parikymppisenä Ouluun, maailman pohjoisin arkkitehtikoulutusta tarjoava kaupunki tuntui hänestä eksoottiselta. Nyt Herneoja kehuu Oulun virkeää kulttuurikenttää, mutta toivoo kaupunkiin lisää matalan kynnyksen kulttuuritapahtumia ja vuoropuhelua eri tahojen kesken.

Alun perin Aulikki Herneojasta piti tulla psykologi, mutta lukiossa mieli muuttui. Unelma arkkitehdin ammatista kannusti Herneojaa opiskelemaan ahkerasti, jotta papereista saisi yliopistoon hakiessa mahdollisimman hyvät pisteet.

”Jollain lailla ehkä kuvittelin tätä alaa paljon taiteellisemmaksi kuin mitä se onkaan. Mutta koska kenttä on hyvin monipuolinen, en ole ikinä miettinyt alan vaihtamista, koska sen sisälläkin voi tehdä monenlaisia asioita”, Herneoja kertoo.

Eri arkkitehtitoimistoissa jo opiskeluaikana työskennellyt ja oman arkkitehtitoimiston miehensä kanssa vuonna 1991 perustanut Herneoja halusi alun alkaen suunnitella työkseen vain uusia rakennuksia. Hän kuitenkin valmistui vuonna 1992 keskelle suurta lamaa, jolloin suunnittelutöitä ei ollut juurikaan tarjolla. Silloin Herneoja kiinnostui arkkitehtuurin tutkimuksesta.

Arkkitehtuuri on taidetta ja rakennustekniikkaa yhdistävä laji. Arkkitehdin työn suunnitteluprosessissa, samoin kuin tutkimustyössä, tarvitaan luovuutta, luovaa ongelmanratkaisutaitoa ja kolmiulotteista hahmotuskykyä, mutta paljon on mietittävä myös toteuttamiseen liittyviä asioita. 

Tällä hetkellä Herneoja tekee yliopistolla opetustyön lisäksi omaa tutkimusta, jossa hän pääsee hyödyntämään kokemustaan talopuolen suunnittelussa.

“Vaikka suunnittelutyön tulos näyttäytyy visuaalisena, niin paljolti se on ihan raakaa työtä. Mutta se toki motivoi, että on ajatus mitä haluaa tehdä – ja että sen eteen on valmis tekemään kovasti töitä.”

Onko Oulussa hyvä olla kaikenlaisilla oululaisilla?

Oulu hakee Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2026. Ensimmäinen hakemus jätetään vuonna 2020 ja lopullinen päätös tehdään vuonna 2022. Aulikki Herneoja on yksi hankkeen luovista neuvonantajista, joiden tehtävänä on ideoida tulevan kulttuuriohjelman pääteemoja.

Vaikka kulttuuripääkaupungin titteli olisi jo itsessään hieno asia, Herneojaa kiinnostaa erityisesti se, miten hankkeen avulla voitaisiin pysyvästi vaikuttaa kaupunkirakenteisiin niin, että Oulussa olisi hyvä olla kaikenlaisilla oululaisilla.

Herneojan mukaan ensimmäisenä tulisi selvittää, mitä oululaisuudella oikeastaan tarkoitetaan. Hän itse muutti Helsingistä Ouluun opiskelemaan noin 33 vuotta sitten, mutta kertoo kokevansa vieläkin toisinaan ulkopuolisuuden tunnetta.

Herneojasta vahva paikallinen identiteetti on sinänsä hieno juttu, mutta ookko nää –oululaisuus ei välttämättä ole sellaista oululaisuutta, jonka hän itse tai esimerkiksi Oulun kansainvälinen yliopistoväki kokisi omakseen.

Herneoja kiittelee Oulua hyvin aktiiviseksi kulttuurikaupungiksi. Hän mainitsee kaupungin isompien tapahtumien, kuten ilmakitaransoiton MM-kisojen, tuovan Oululle tärkeää näkyvyyttä ja kaduille liikettä. Pääasiassa kesäkuukausille sijoittuvien tapahtumien jälkeen keskusta kuitenkin hiljenee.

Oulun hiljainen keskusta onkin puhuttanut kaupungissa jo pitkään. Aulikki Herneojan mukaan asian ratkaisussa voisi auttaa kaupunkisuunnittelu, jolla keskustan aluetta saataisiin kehitettyä toimivammaksi esimerkiksi pienempien kulttuuritapahtumien järjestämistä varten.

“Voisiko kaupunkilaisia ottaa enemmänkin mukaan keskusteluun, jotta kaupunkitilojen miettiminen olisi vuorovaikutteisempaa. Siten me saataisiin ehkä enemmän elävyyttä”, hän ehdottaa.

Lisäksi Herneojaa kiinnostaa se, kuinka kulttuurin keinoin voitaisiin puuttua positiivisella tavalla myös sosiaalisiin haasteisiin. Hän viittaa Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa kerrotaan Meri-Toppilan asuinalueen ongelmista ja viitataan kutsumanimeen ”Veri-Toppila”.

”Eihän me voida ajatella olevamme tyytyväisiä Ouluun, jos täällä on tämänkaltaista alueellista pahoinvointia. Pitäisi miettiä ratkaisuja: olisiko esimerkiksi kulttuurin keinoin jotakin, jolla me voitaisiin motivoida nuorisoa ja saada ainakin se arki tuntumaan vähän iisimmältä.”

Herneoja näkee esimerkiksi Titta på Tuiran kaltaiset, omaehtoiset pop up -tapahtumat matalan kynnyksen kulttuuritapahtumina, joihin on voivat osallistua myös he, jotka eivät ole kulttuurin ja taiteen tuottajia tai ydinyleisöä. Tällaisissa tapahtumissa myöskään pääsymaksut tai suomen kielen taitamattomuus eivät ole esteenä osallistumiselle.

Aulikki Herneoja kaipaa Ouluun rajat ylittävän dialogin foorumia, jossa esimerkiksi kaupungin edustajat, taiteilijat ja yliopistoväki voisivat yhdessä suunnitella ja keskustella Oulua kehittävistä ideoistaan myös silloin, kun ei tähdätä jonkin tietyn yhteisprojektin toteuttamiseen.

Oulun vahvuudet: Pääsy marjametsään ja hyvät pyörätiet

Kun Herneoja muutti parikymppisenä Ouluun, maailman pohjoisin arkkitehtikoulutusta tarjoava kaupunki tuntui helsinkiläisestä kiinnostavan eksoottiselta. Lähiverkostojen puuttuminen toi silti omat haasteensa nuoren opiskelijan elämään. Arkkitehtiopiskelijoista ja työporukoista löytyivät pian omat tärkeät yhteisönsä, ja kolmannen opiskeluvuoden työpaikasta myös Herneojan tuleva aviomies. Oulusta tuli pikkuhiljaa hänelle koti.

Nykyarkkitehtuurin aineryhmän ja yksikön tohtorikoulutukseen liittyvistä opetustehtävistä vastaava Herneoja kiittää Oulun kaupunkia siitä, että kaupunki tarjoaa arkkitehtiopiskelijoille harjoitustyöaiheita, ja antaa näin arvokasta kokemusta ja mahdollisuuksia opiskelijoille.

Pari vuotta sitten Ouluun arkkitehtien konferenssiin saapuneet Herneojan eurooppalaiset kollegat hämmästyivät, kun arkkitehtien kiltatalon saunasta saattoi pulahtaa uimaan keskellä kaupunkia. Vieraat ihastelivat Oulun rauhallisuutta, lyhyitä välimatkoja, luontoa ja turvallisuutta.

”Meillä voi mennä vaikka marjastamaan tai sienestämään kaupunkialueella. Ja meillä on hyvät pyörätiet. Tavallaan nämä tämmöiset asiat, jotka ovat meille tuiki tavallisia – voisivatko ne olla juuri niitä meidän vahvuuksia?”

 

Kuka?

Aulikki Herneoja

» Valmistunut Oulun yliopistosta arkkitehdiksi vuonna 1992, tekniikan lisensiaatiksi vuonna 1998 ja tekniikan tohtoriksi vuonna 2007.
» Työskentelee Oulun yliopistossa nykyaikaisen arkkitehtuurin yliopistonlehtorina, tohtorikoulutuksen vastuuopettajana ja arkkitehtuurin yksikön varajohtajana. Lisäksi oma arkkitehtitoimisto ArkEST Arkkitehdit Ky.
» Yliopisto-opinnoissa parasta oli arkkitehtiopiskelijoiden yhteisö ja nykyarkkitehtuuri, eli rakennusten suunnittelutyö.
» Haastavinta opiskeluaikana oli vanhojen ystävien ja perheverkostojen puuttuminen Oulusta.
» Ensimmäinen oman alan työpaikka oli toisena opiskeluvuotena Arkkitehtityö Kuhalampi–Kähkönen–Uronen -arkkitehtitoimistossa Oulussa.
» Unelmoi saavansa vietyä tutkimustyössä eteenpäin itselleen tärkeitä asioita, joiden eteen on tehnyt vuosia töitä. Toiseksi unelmoi saavansa ajankäyttönsä parempaan tasapainoon, jotta aikaa riittäisi töiden lisäksi enemmän myös itsestä huolta pitämiseen.
» Vapaa-ajallaan mökkeilee lähes joka viikonloppu miehensä kanssa tämän synnyinseudulla Pudasjärvellä. ”Se katkaisee viikot. Olen huomannut, että on ihan terveellistä, ettei työ vie ihan kaikkea aikaa.”

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

OYY:n itsenäisyypäivän soihtukulkueessa aikataulumuutoksia, lähtö aikaistuu vartilla

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) järjestämä itsenäisyyspäivän soihtukulkue aikaistaa aikataulujaan liikennejärjestelyiden vuoksi, ylioppilaskunta tiedottaa. Kulkue kokoontuu Toripolliisi-patsaalle kello 16.45 ja lähtee liikkeelle torilta 17.15. OYY:n sekakuoro Cassiopeia esiintyy kaupungintalolla kulkueen etenemisnopeudesta riippuen noin kello 17.30. Kulkue jatkaa Oulun hautausmaalle noin kello 17.45, ja kulkue päättyy kello 18.15. Kaikki ajat ovat arvioita. Sanomalehti Kaleva kertoi 5.12., että Oulussa […]

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Antti Törmä

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) järjestämä itsenäisyyspäivän soihtukulkue aikaistaa aikataulujaan liikennejärjestelyiden vuoksi, ylioppilaskunta tiedottaa.

Kulkue kokoontuu Toripolliisi-patsaalle kello 16.45 ja lähtee liikkeelle torilta 17.15. OYY:n sekakuoro Cassiopeia esiintyy kaupungintalolla kulkueen etenemisnopeudesta riippuen noin kello 17.30. Kulkue jatkaa Oulun hautausmaalle noin kello 17.45, ja kulkue päättyy kello 18.15. Kaikki ajat ovat arvioita.

Sanomalehti Kaleva kertoi 5.12., että Oulussa järjestetään tänä itsenäisyyspäivänä samoihin aikoihin kaksi soihtukulkuetta: ylioppilaiden soihtukulkue ja toinen, Rotuaarilta hautausmaalle suuntaava kulkue, jonka järjestäjäksi on ilmoitettu Suomen Kansa Ensin ry.

Ensimmäisenä Oulun itsenäisyyspäivän soihtukulkueiden aikataulujen muutoksesta kertoivat Ilta-Sanomat ja Kaleva.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Oulun ylioppilaslehden printtilehti tekee paluun – ensi vuonna lehdestä julkaistaan neljä printtinumeroa

Lehden printtiversio lakkautettiin OYY:n edustajiston päätöksellä vuonna 2015. Vuodesta 2017 lähtien Oulun ylioppilaslehti on ilmestynyt digijulkaisuna, yhtä syksyistä fuksinumeroa lukuunottamatta. Printtilehden uusi tuleminen mahdollistuu Oulun yliopiston tuella. Päätös ei tarkoita siirtymistä pelkkään printtilehteen, vaan verkkolehti säilyy ennallaan.

TEKSTI Juho Karjalainen

KUVAT Anni Hyypiö

In English.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) edustajiston päätöksellä Oulun ylioppilaslehti ilmestyy vuonna 2019 neljä kertaa printtilehtenä. Päätös tehtiin ylioppilaskunnan edustajiston kokouksessa 3. joulukuuta talousarvion käsittelyn yhteydessä.

Lehden printtiversio lakkautettiin OYY:n edustajiston päätöksellä vuonna 2015. Vuodesta 2017 lähtien lehti on ilmestynyt digijulkaisuna, yhtä syksyistä painettua fuksinumeroa lukuunottamatta.

Printtilehden uusi tuleminen mahdollistuu Oulun yliopiston tuella.

“Yliopisto on lupautunut ostamaan printtilehdestä mainostilaa sovitulla summalla ja maksaa näin neljän lehden painamisesta syntyvät lisäkulut”, lehden päätoimittaja Anni Hyypiö kertoo.

Painettu lehti ei siis tuo lisäkuluja ylioppilaskunnalle, vaan printti mahdollistaa mainostulojen kasvattamisen.

Painettu lehti hyvä lisä kampuskehitykseen

Painetun lehden taustalla ovat yliopiston rehtori Jouko Niinimäen ja päätoimittaja Hyypiön neuvottelut syksyn aikana.

“Muistan omilta opiskeluajoiltani Ylkkärin. Se oli tärkeä media ja lehti oli helppo napata mukaan ja lukea työhuoneessa tai kahvilla”, Niinimäki kertoo.

“Painettu lehti on hyvä lisä kampuskehitykseen ja viihtyvyyteen, varsinkin ammattikorkeakoulun saapuessa tiloihin. Digiversiona sitä ei välttämättä tule niin usein avattua.”

Rehtori Niinimäki painottaa, että yliopisto ei halua mainostilan lisäksi puuttua lehden sisältöön ja journalistisiin valintoihin millään tavalla.

“Lehti luo opiskelijoiden ja opettajien välistä yhteyttä. On hyvä että yliopistoympäristössä on olemassa journalistisin perustein toimiva media. Siinä on jopa pientä vallan vahtikoira -tunnelmaa ja lehdestä voi lukea siitä, kuinka opiskelijoiden puolella ajatellaan. Se auttaa kehittämään asioita oikeaan suuntaan.”

Päätoimittaja Hyypiön mukaan lehden journalistisen itsenäisyyden säilyttäminen on ollut alusta asti selvää molemmille osapuolille.

Printti tuo uusia mahdollisuuksia digilehden rinnalle

Päätoimittaja Hyypiö on printin paluusta ja edustajiston päätöksestä erittäin mielissään.

“Näen painetussa lehdessä todella paljon hyviä puolia ja mahdollisuuksia. Printillä on iso merkitys lehden näkyvyydelle. Vaikka digi on löytänyt hyvin yleisönsä, osa lukijoista on myös useaan otteeseen toivonut printtilehden paluuta. Haluamme palvella mahdollisimman hyvin kaikkia lukijoitamme.”

”Näemme lehdessä paljon potentiaalia. Kun viimeiset vuodet on kaikesta karsittu, niin tänä syksynä ollaan useassa yhteydessä tuotu esille että vaihtoehtoisia rahanlähteitä on etsittävä. Tässä on juuri sellainen, kunhan kaupallinen yhteistyö saadaan rullaamaan. Lisäksi fyysinen lehti on jotain, noh, fyysistä. Vaikka lehden verkkoversion uutiset ovatkin esimerkiksi Tuudossa, niin vaikkapa kahvitauolla fyysisen lehden lukeminen on aivan erilainen kokemus. Lisäksi on ollut ilo huomata, että tämä on koko yliopistoyhteisön yhdistävä voima, jota eivät lue vai opiskelijat vaan myös henkilökunnan jäsenet”, kommentoi päätöstä OYY:n hallituksen puheenjohtaja Kalle Parviainen.

Digijulkaisu säilyy normaalisti printin rinnalla ja sisällöt tukevat toisiaan. Koska printtilehti ilmestyy vain neljä kertaa vuodessa, sen sisältöjen on kestettävä aikaa.

“Nopeat uutisjutut löytyvät luonnollisesti yhä heti verkosta, ja laatu säilyy korkeana molemmissa formaateissa. Painettu lehti on hyvä tapa tuoda parhaita juttuja vielä enemmän esille ja tavoittaa mahdollisimman paljon lukijoita”, Hyypiö kertoo.

Printtilehden suunnitellaan tulevan kampusjakeluun, eli lehteä saa Linnanmaalta ja Kontinkankaalta.

“Uudet printtilehdet tulevat olemaan visuaalisesti kauniita, aikakauslehtimäisiä, kestävää ja mielenkiintoista journalismia täynnä olevia kokonaisuuksia – ei vain tuttu verkkolehti paperilla”, Hyypiö sanoo.

Printin paluun valmistelu käynnistyi toden teolla vasta edustajiston päätöksen jälkeen, ja moni yksityiskohta tarkentuu vasta loppuvuoden aikana. Ensimmäistä printtilehteä Hyypiö uskaltaa kuitenkin luvata jo alkuvuodeksi.

Juho Karjalainen

Oulun yliopiston alumni, joka on valmistunut tiedeviestinnästä filosofian maisteriksi.  

Lue lisää:

OYY:n hallituksen puheenjohtajaksi vuodelle 2019 valittiin Miriam Putula, edustajiston puheenjohtajaksi Tino Nissinen

OYY:n hallitus ja edustajiston puheenjohtajisto vuodelle 2019 valittiin edustajiston kokouksessa 3. joulukuuta. Hallituksen koko huolestutti monia edustajiston jäseniä.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) edustajisto on valinnut 3. joulukuuta pidetyssä kokouksessa ylioppilaskunnalle uuden hallituksen ja edustajiston puheenjohtajiston.

Hallituksen puheenjohtajaksi on valittu Miriam Putula, 23-vuotias kolmannen vuoden logopedian opiskelija. Hänen taustaryhmänsä on Keskustaopiskelijoiden ja sitoutumattomien vaaliliitto. Putula toimi tänä vuonna edustajiston varapuheenjohtajana.

Edustajiston puheenjohtajaksi vuodelle 2019 valittiin 25-vuotias luokanopettajaopiskelija Tino Nissinen, jonka taustaryhmänä on Humanistien ja kasvatustieteilijöiden vaalirengas. Edustajiston varapuheenjohtajaksi valittiin Tieteellisten Jussi Vaara.

Hallituksen jäseniksi valittiin Zacharias Hellberg, Edgar Minyoi, Nuuti Vasari, Teemu Virtanen ja Salli Kärkkäinen.

Puheenjohtajavalinnan jälkeen Miriam Putula kertoi olevansa todella kiitollinen.

”Ensi vuodesta tulee haastava, mutta kun menemme eteenpäin yhdessä, yhtenä ylioppilaskuntarintamana, kaikesta selviää.”

Hän piti ensi vuoden tärkeimpänä tavoitteena saada toimiston arki rullaamaan. Alkuvuoden isoina asioina ovat muun muassa ylioppilaskunnan uuden pääsihteerin valinta ja vastavalitun koulutuspoliittisen asiantuntijan Valtteri Törmäsen aloittaminen toimessaan.

Lisäksi edessä on muun muassa eduskuntavaalien lobbaustyötä ja Oamkin muuttoon valmistautumista: ”Isoja kokonaisuuksia on käynnissä.”

Puheenjohtajana hän haluaa panostaa yhteisen ylioppilaskunnan luomiseen: ”Puheenjohtaja luo perustan, jolle muiden toimijoiden toiminta rakentuu. Yhtenä ensi vuoden asiana olisi se, miten edaattoreita (edustajiston jäseniä) saataisiin enemmän mukaan ylioppilaskunnan toimintaan.”

Tämän vuoden hallituksen puheenjohtaja Kalle Parviainen arvioi, ettei ensi vuodesta tule hallitukselle helppo.

”Ensi vuonna tarvitaan ymmärrystä ja joustamista kaikilta osapuolilta. Joustaminen tarkoittaa sitä, että jos kaikkea ei saada tehtyä, tulee olla itselle ja toisille armollisia. Jos hallituksen koko on näin pieni, kaikkien ei tarvitse venyä kaikkeen.”

Ensi vuoden suurimmiksi haasteiksi Parviainen mainitsee Putulan tavoin merkittävät henkilövaihdokset.

”Meillä vaihtuu nyt vuoden alussa sekä hallitus että pääsihteeri, ja uusi koulutuspoliittinen asiantuntija aloittaa tammikuussa. Organisaatiossa on nyt selkeä epäjatkuvuuskohta. Se on haaste kaikille toimijoille.”

Maanantain kokouksessa hallitusvalintaa edelsikin keskustelu siitä, onko kokouksessa esitetty hallituskokoonpano liian pieni. Nyt valitussa hallituksessa on yksi henkilö vähemmän kuin tänä vuonna. Hallitukseen haki kuusi henkilöä, puheenjohtajaksi haki kolme.

Vuodelle 2019 toimintasuunnitelmaprojekteja on seitsemän, ja ylioppilaskunnan talousarviossakin oltiin varauduttu kahdeksanhenkiseen hallitukseen (puheenjohtaja, kaksi varapuheenjohtajaa ja viisi hallituksen jäsentä). Yhtenä pelkona oli hallituslaisten uupuminen työtaakan alle jo alkuvuonna.

Edustajiston jäsen Eelis Palokangas (Kontinkankaan vaaliliitto) esitti kokouksessa myös ponnen, jossa pyydettiin selvittämään mahdollisuutta täydentää nyt valittua hallitusta. Ponsi hyväksyttiin.

Kalle Parviaisen mukaan hallituksen jatkohakua tullaan varmaan tekemään, vaikka OYY:n säännöt eivät hallituksen täydennyshaun käsitettä sellaisena tunnekaan.

”Kunhan tästä nyt palaudutaan, mietitään, miten saadaan luottamuspaikoista houkuttelevampia ja niihin hakijoita.”

 

Muokattu 4.12. kello 12: Lisätty tieto hallitushakijoiden määrästä.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: