Opiskelun arvokkain anti ei löydy tenttikirjoista

Tänä syksynä aloitin opiskelijana Oulun yliopistossa toista kertaa. Toisin kuin nyt, hakiessani suorittamaan ensimmäisiä opintojani 13 vuotta sitten, tulin valituksi pääsykokeesta täysillä pisteillä. Tämä alkoi määrittää minua yhä enemmän opiskelijana opintojeni kuluessa.  Tuolloin ajatukseni kulki jokseenkin näin: kun tulee parhaana sisään, on oltava paras jatkossakin. Sidoin arvoni ihmisenä ja opiskelijana hyviin suorituksiin. Sen sijaan opiskelijaelämän […]

Tänä syksynä aloitin opiskelijana Oulun yliopistossa toista kertaa. Toisin kuin nyt, hakiessani suorittamaan ensimmäisiä opintojani 13 vuotta sitten, tulin valituksi pääsykokeesta täysillä pisteillä. Tämä alkoi määrittää minua yhä enemmän opiskelijana opintojeni kuluessa. 

Tuolloin ajatukseni kulki jokseenkin näin: kun tulee parhaana sisään, on oltava paras jatkossakin. Sidoin arvoni ihmisenä ja opiskelijana hyviin suorituksiin. Sen sijaan opiskelijaelämän yhteisöllisyydelle, kuten ainejärjestötoiminnalle tai opiskelijapolitiikalle, minulta ei aikaa herunut. Pidin niitä turhanpäiväisinä, koska niissä osaamista ei voinut mittauttaa arvosanoin. 

Toimintatapa toi monta hyvää arvosanaa ja toimi jokseenkin hyvin opintojen ajan. Seinä tuli kuitenkin vastaan valmistumisen jälkeen, kun oli aika siirtyä työelämään. Opintojen aikaiset tavat suorittaa eivät enää päteneetkään eivätkä arvosanat taanneet menestystä. Verkostoille ja yhteisöille olisi ollut sitä vastoin käyttöä. Harmi vain, että juuri ne minulta puuttuivat. Niinpä tiestä työelämään tuli tuskainen ja kivinen. 

Olen myöhemmin lukenut ihmisen identiteettien parissa uraauurtavaa tutkimusta tehneen psykologi Erik Eriksenin ajatuksia rooleista yhteiskunnassa. Hänen mukaansa tarvitsemme itsellemme esimerkiksi ammattilaisen tai opiskelijan roolin, jonka täyttäessämme tunnemme itsemme arvokkaaksi osaksi yhteiskuntaa. 

Omassa tapauksessani olin sitonut itseni niin tiukasti opiskelijan roolin täydelliseen täyttämiseen, että siitä luopuminen oli viedä itsekunnioituksen mukanaan. Omaa arvoa ja identiteettiä ei pitäisikään koskaan sitoa vain suorituksiin ja menestykseen. Toisaalta juuri näitä poliitikot ja yhteiskunnallinen keskustelu yhä kovemmin äänenpainoin opiskelijoilta vaativat. 

Koko nuoren elämä tuntuu muutetun tehokkaaksi valmistautumiseksi työelämään. Opiskeluajalle on varattu pelkkä välinearvo, joka realisoituu vain, jos opiskelijasta kasvaa tuottava yksilö yhteiskuntaan. Meille tarjoillaan kiristyvää kilpailua ja kasvavaa epävarmuutta. Juuri siksi oman arvonsa sitominen suorittamiseen on niin vaarallista. Epävarmassa maailmassa suoritusten merkitys saattaa kadota ja oman arvostuksen ylläpitäminen edellyttää yhä uusia suorituksia. Kun ne eivät enää riitä, on tarjolla pelkkää näköalattomuutta. 

Suorituksia tai menestystä tärkeämpiä ovatkin asiat, jotka antavat meille pysyvän merkityksen ihmisenä ilman ainoatakaan opintopistettä tai saatua työpaikkaa. Niitä ovat perhe, yhteisöt, joihin kuulumme sekä ystävät. Kahden jälkimmäisen hankintaan kannattaa panostaa myös opiskeluaikana, sillä ystävyyden arvoon ei voida puuttua yhdessäkään hallitusohjelmassa. 

Aionkin itse käyttää toisen mahdollisuuteni opiskelijana eri tavalla kuin ensimmäisen. Suorituksilla loistamisen sijaan haluan olla osa yhteisöä, hengailla Humuksessa, uskaltautua mukaan ainejärjestö toimintaan ja heittäytyä keskusteluihin. Haluaisin rohkaista tähän myös muita kaiken suorittamisen puristuksessa. Jos minut suoritusten sijaan muistetaan mukavana opiskelutoverina tai innostavana keskustelukumppanina poistuessani Oulun yliopiston ovista toista kertaa, olen oppinut jotain sellaista, mitä ei voi tenttikirjasta päntätä.

Tätä kirjoittaessa mieleen palautuvatkin lukion ruotsinopettaja Hirvosen minulle lausumat sanat yrittäessäni pyristellä mukana A-ruotsin ryhmässä: ”Et sä Niemelä tätä ruotsia juuri osaa, mutta sä oot niin mukava tyyppi, että pysy vaan täällä.” 

Ruotsin arvosanat jäivät lukioon, Hirvosen sanat mieleen. Ne ovat kantaneet pitkälle.

Juho Niemelä

Kirjoittaja on tiedeviestinnän opiskelija, joka etsii ihmisyyden ydintä pitkillä eräretkillä ja haaveilee Etelänavalle hiihtämisestä sekä kielimatkasta Ruotsiin.

Lue lisää:

Yhdysvalloissa Ukrainan avustuksella leikitään niin kauan kuin se toimii, tai kunnes on liian myöhäistä

Ukrainan tuen tyrehdyttäminen puree otsikoissa ja poliittisena pelimerkkinä, mutta millä hinnalla?

Yhdysvaltalaisessa komedia-animaatiosarjassa South Parkissa todetaan, että vaaditaan tarkalleen 22,3 vuotta, kunnes traaginen aihe muuttuu hauskaksi. 

Tätä kirjoittaessa Euroopassa on käyty Ukrainan ja Venäjän välistä sotaa lähes 700 päivää. Todellisuudessa Ukraina on ollut enemmän tai vähemmän sotatilassa ainakin vuodesta 2014 alkaen. Vaikka ottaisi huomioon vain lyhyemmän aikajanan, on sodan ympärillä kuultavassa keskustelussa havaittavissa yhä enemmän väsymystä ja puutumista. 

Uutisoinnin sävy sodasta on muuttunut ajan myötä pessimistisemmäksi sekä talouskeskeisemmäksi. Presidentinvaaleihin valmistautuvassa Yhdysvalloissa tuesta Ukrainalle on muodostunut poliittisen väännön ja ääntenkalastelun ase. 

Vähenevissä määrin mediassa käsitellään sodan humanitäärisiä vaikutuksia. Yhdysvaltojen kansalaiset pohtivat päivittäisen arkensa kallistuessa, miksi heidän rahojaan upotetaan kaukaisen valtion puolustamiseen. Tällä aiheella tullaan pelaamaan vaalien lähestyessä vielä monta erää. 

South Parkin teorian mukaan vaaditaan siis 22,3 vuotta, että tragediasta tulee hauskaa. Kuinka kauan vaaditaan, jotta emme piittaa enää sodan aiheuttamasta kärsimyksestä?

Meille eurooppalaisina ja tuoreina natolaisina Yhdysvallat ja heidän politiikkansa on ehkä lähempänä kuin maantieteellinen sijainti antaa myöden. Se vaikuttaa ja näkyy meidän uutissyötteissämme valtavalla voluumilla, vaikka valtion sijainti on kovin kaukana esimerkiksi Suomen itärajasta. 

Jälkimmäisen tekijän vuoksi heidän poliittisten johtajien on mahdollista leikitellä ajatuksella, jossa ikään kuin eurooppalaiseen turvallisuuteen käytettävät rahat hyödynnettäisiin oman kansan hyvinvoinnin edistämiseen. Samaan aikaan Yhdysvaltojen asevoimat jatkavat rooliaan maailmanpoliisina pommittamalla muun muassa Jemeniä ja toteuttamalla montaa muuta rauhantyötä yhtäaikaisesti. 

Turvallisuuspolitiikan asiantuntijat kertovat, että kabinettien suljettujen ovien takana keskustelut puolustusyhteistyöstä ja sodasta kärsivien maiden materiaalituesta ovat todellisuudessa pehmeämpiä ja neuvottelevampia, kuin otsikot poliitikkojen puheista antavat olettaa. 

Keskustelimme aiheesta eräällä luennolla amerikkalaisen ja ukrainalaisen vaihto-opiskelijan kanssa. Esiin nousi kysymys siitä, miksi kansan kärsimystä voidaan käyttää poliittisena aseena. 

Entinen Yhdysvaltain presidentti ja todennäköisesti tuleva republikaanien presidenttiehdokas Donald Trump potki valtakaudellaan eurooppalaisia kiinnostumaan omasta puolustuksestaan. Puheet Ukrainan tuen lopettamisesta jatkavat samaa kaavaa. 

Erityisesti Suomessa tähän ajatukseen on tehokkaasti lähdetty mukaan. Huomattavaa oli myös se, kuinka aiemmin puolustuksensa alasajanut Ruotsi suorasanaisesti kehotti maataan valmistautumaan sotaan. 

Parikymppisen opiskelijan näkökulmasta tuntuu kovin masentavalta ajatukselta, että aikuiselämän varsinaisille alkuvuosille maalataan kuvaa sodan täyttämästä ympäristöstä. 

Haluan uskoa, että sodan varjo ei todellisuudessa olisi niin tumma kuin annetaan olettaa. Nykyinen tilanne on kuitenkin todiste siitä, että Ukrainassa toiveet turvallisesta tulevaisuudesta muuttuivat noin 700 päivää sitten yhdessä yössä. 

Tilanteen mahdollisuus tuli lähemmäs ollessani Saksassa. Itseni tavoin israelilainen vaihto-opiskelija oli saapunut Keski-Eurooppaan tavoittelemaan haaveitaan ja kasvamaan ihmisenä. 

Vaihtojakson seitsemäntenä päivänä uutiset Israelin tapahtumista sai alkuinnostuksen vaihtumaan syyllisyyden tunteeseen. Hän koki, että hän oli jättänyt perheensä ja paennut todellisuuden luota. 

Noihin aikoihin Suomen aluevesillä tapahtunut kaasuputkisabotaasi sai alkuhähmäisyydessään ajattelemaan vastaavaa tilannetta. Jos se olisi ollut sodan eskalaation lähtölaukaus, tuntisinko itseni tuhansien kilometrien päässä syylliseksi?

Jos haluaa rauhaa, on valmistauduttava sotaan. Sen ajatuksen pohjalta on positiivista, että olemme toden teolla aloittaneet varautumisen myös pahimpaan. 

Erityisesti jokaisen nuoren pitäisi pystyä näkemään itsensä viiden vuoden päästä unelmiensa parissa. Toisin kuin amerikkalainen piirrossarja kertoo, millä tahansa muulla vaihtoehdolla on pidemmät, kuin 8145 päivän mittaiset arvet.

Toni Keränen

Journalismin opiskelija, joka viihtyy urheilun ja podcastien parissa, sekä arvostaa suomalaista saunailtakulttuuria.

Lue lisää:

Koneet tulevat, olemmeko valmiita?

Kolumnistimme Maria on valjastanut tekoälysovellutukset oman työnsä tueksi, ja huvitellutkin.

Se tuntuu niin… käytännölliseltä. Vapauttavalta. Kuin pieneltä ihmeeltä. 

Haastattelujen litterointi on ollut ehdottomia inhokkityövaiheitani sekä opiskelijana että toimittajana, mutta nyt tekoäly hoitaa homman muutamassa minuutissa. Syötän sille vain äänitiedoston, ja valmista tulee ilman, että nauhaa tarvitsee edes kuunnella. 

Tekoäly on jo nyt osa suurten toimitusten työprosesseja, myös Suomessa, eivätkä pienet mediat tai freelanceritkaan voi enää kauaa pysyä pimennossa – jos aikovat pärjätä.

ChatGPT:n kaltaisilla kielimalleilla on hyödyllisiä sovellutuksia monilla eri aloilla, myös toimittajan työssä. Minä olen esimerkiksi automaattisen litteroinnin lisäksi pyytänyt tekoälyltä ideointiapua – voin löytää laajojen aineistojen perusteella juttuaiheita, joita en muuten itse äkkäisi. 

Toistaiseksi olen tosin enimmäkseen huvitellut ChatGPT:n kanssa ja kysellyt siltä kysymyksiä, kuten: “Mikä on elämän tarkoitus?” “Kuka olet ja mitä haluat?” sekä “Voisinko pyörittää omaa mikrovaltiotani vuoden ajan yhden Iskander-ohjuksen hinnalla (noin kolme miljoonaa dollaria)?”

Kysymys siitä, mitä tekoäly haluaa on esitetty myös vakavissaan. Tänä vuonna jopa useat tekoälytutkijat ovat varoittaneet, että jos kehitykselle ei aseteta rajoja, ihmiskuntaa voi pian kohdata katastrofi.

Esimerkiksi MIT:n professori Max Tegmark puhui kesällä Sveriges Radion Sommarpratare-ohjelmassa siitä, kuinka vaikeaa tekoälyä on saada ymmärtämään ihmisiä ja heidän päämääriään. 

Tekoälyoptimistit unelmoivat, että koneet voivat ratkaista maapalloa kohtaavat viheliäiset ongelmat. Mutta pystyvätkö ne tekemään sen niin, että samalla kunnioitetaan ihmisten monimutkaisia käytösmalleja, moraaliarvostelmia, päämääriä, tunteita ja, noh, olemassaoloa ylipäänsä?

Todennäköisesti suurimmat lähitulevaisuuden riskit liittyvät kuitenkin tekoälyn ihmiskäyttäjiin. Edistynyt teknologia autoritääristen valtioiden hyppysissä on vaarallinen ase. Kiina käyttää jo nyt tekoälyä esimerkiksi uiguurivähemmistön kontrollointiin. Euroopan unionin kaltaisilla toimijoilla onkin haastetta pysyä mukana teknologian kehityksessä, mutta kunnioittaa silti ihmisoikeuksia. 

Ja oma lukunsa ovat tietenkin yksittäiset rikolliset toimijat, jotka voivat valjastaa tekoälyn omiin hämäriin tarkoituksiinsa.

On kuitenkin hyvä muistaa, että tekoäly ei ole mikään itsestään tietoinen monoliitti, ainakaan vielä. On vain kokoelma erilaisia ihmisen luomia ja kouluttamia sovellutuksia. 

Jotkut niistä voivat renkinä pysyessään vapauttaa ihmisiä keskittymään olennaisiin asioihin. 

Varmaa on ainakin se, että kaukana ei ole aika, jolloin ihmiset sijoittuvat työmarkkinoilla eriarvoisesti sen mukaan, ketkä osaavat hyödyntää tekoälyä ja ketkä eivät. 

ChatGPT muuten vastaa itseään koskeviin kysymyksiin aina toteamalla, että se on tietokoneohjelma, jolla ei ole henkilökohtaisia päämääriä. Ah, mutta niinhän se haluaa meidän uskovan. 

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää:

Syksyn yliopistovaltauksissa oli kyse toimeentuloa suuremmista asioista

Tänä syksynä olen seurannut huolestuneena, kun maamme uusi hallitus näyttää valinneen kurssikseen 90-luvun laman virheiden toistamisen. Olen seurannut myös innoissani, kun nuoret yllättivät koko Suomen valtaamalla korkeakoulujen kampuksia ympäri maan protestina hallituksen aikeille leikata heidän toimeentulostaan. Näin myös Oulun yliopistossa, jonka ovet keväällä suljin tuoreena maisterina. Innostusta herätti se, että protesteilla on kyseenalaistettu linja, joka […]

Tänä syksynä olen seurannut huolestuneena, kun maamme uusi hallitus näyttää valinneen kurssikseen 90-luvun laman virheiden toistamisen. Olen seurannut myös innoissani, kun nuoret yllättivät koko Suomen valtaamalla korkeakoulujen kampuksia ympäri maan protestina hallituksen aikeille leikata heidän toimeentulostaan. Näin myös Oulun yliopistossa, jonka ovet keväällä suljin tuoreena maisterina.

Innostusta herätti se, että protesteilla on kyseenalaistettu linja, joka on esitetty Suomessa pitkään vailla vaihtoehtoa. Kuten Sipilän hallitus kahdeksan vuotta aiemmin, myös Orpon kabinetti esittää kieron talouspolitiikkansa ”vastuullisena”, kuin taattonsa perintöä vaaliva poika. Isä kuritti raipalla, poika piikkiruoskalla.

Maailmalla säästöpolitiikan kriitikoihin kuuluva taloustieteen nobelisti ja Columbian yliopiston professori Joseph Stiglitz on pitkään painottanut, että julkisten menojen leikkaukset heikentävät kokonaiskysyntää ja verotuloja. Tätä kautta ne kasvattavat sitä valtiontalouden alijäämää, jota pitäisi kuroa umpeen. Vallitsevaa talousteoriaa vastaan asettumiselle on hyvät perusteet.

Niitäkin toki on, jotka väittivät mielipidekirjoituksissa, että opiskelijat olisivat hyväosaisia. Eduskunnassa puhuttiin tekoripsistä ja kalliista partavedestä. Väitteiden uskottavuus on sillä tasolla, että ne voi jättää omaan arvoonsa. Nykyisellä linjalla opiskelijoista taatusti tulee heikompiosaisia. Puheet rahan priorisoimisesta ”aidosti apua tarvitseville” on huono silmänkääntötemppu. Nykylinjalla isketään myös työttömien turvaan, työntekijöiden asemaan ja säästetään terveydenhuollosta. Samalla yli 10 000 euroa kuukaudessa tienaavien verotus kevenee eniten. On kiistatonta, että Orpon ja Purran hallitus on yläluokkaisten suomalaisten etujen ajaja.

Hallituksen arvostelua tärkeämpääkin on nuorten poliittisen aktiivisuuden kohoaminen. Toimeen tarttuivat juuri sen sukupolven edustajat, joita on moitittu kaikin tavoin yhteiskunnallisesti passiivisiksi. Sille, että juuri he löytävät suoran toiminnan keinot on nimittäin nyt tilausta.

Koulutusjärjestelmämme mukailee suoritusyhteiskunnan ihanteita ja tähtää tuottamaan enemmän korkeasti koulutettuja, entistä nopeamassa ajassa ja pienemmällä rahallisella tuella. Opiskelusuunta tulee tietää yhä nuoremmalla iällä.

Korkeakouluissa on paljon yhteisön ulkopuolelle jääneitä ihmisiä ja korona-aika vain lisäsi heidän määräänsä. Yksinäisyys on lisääntynyt nuorten keskuudessa, samoin mielenterveysongelmat.  Ympäröivän yhteiskunnan konsumeristiset arvot ihannoivat kilpailua, taloudellista vaurautta ja egoismia. Kaikki tämä kielii jälkiteollisen kapitalistisen yhteiskunnan syvälle juurtuneesta ihmisvastaisuudesta. Sen periaatteet on kyseenalaistettava, mikäli haluamme elää aidosti vapaina.

Sille on onneksi myös vaihtoehto. Yliopiston tehtävänä ei pidä olla kasvattaa elinkeinoelämälle ja julkiselle vallalle kuuliaisia alamaisia, vaan uteliaita ja kriittisesti ajattelevia ihmisiä, jotka pystyvät ratkomaan aikamme ongelmia. Jos pidät ihmistä laiskana, joka ei valmistu maisteriksi ajallaan, jota pitää sanktioida ja kontrolloida, hänestä tulee sellainen. Jos kohtelet ihmistä ahkerana, luotettavana nuorena, annat hänelle vapautta ja vastuuta, mutta myös tukea itsensä kehittämisessä, hänestä tulee sellainen. Se miten kohtelemme toisiamme, kertoo jotain ihmiskuvastamme. Päättäjiemme ihmiskuva on paljonpuhuva. 

Toivon, että syksy 2023 muistetaan siitä, kun uusi sukupolvi heräsi yhteiskunnallisesti. Toivon, että sen kyky olla vakuuttumatta auktoriteeteista ja tahto olla hyväksymättä epäoikeudenmukaisuutta jatkuu myös vanhempana ja valtaa alaa yhteiskunnassamme. Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. On aika käyttäytyä sen mukaisella tavalla.

Ja kun he seuraavan kerran osoittavat mieltään, on tässä vapaasti käytettäväksi yksi banderolliteksti. Sen on inspiroinut Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -teos. 

”Työni minä teen, mutta konttaan en rupee”.

Waltteri Niiranen

Filosofian maisteri pääaineena yleinen historia. Asiakeskeinen radikaali. Humoristi ja humanisti, joka tykkää 90-luvun Simpsoneista ja kissoista.

Lue lisää:

Siperia opettaa ja yliopisto kasvattaa

Hain yliopistoon osittain silkasta uhmasta ja osittain tylsistymisen tunteesta. Päätös kuitenkin osoittautui yhdeksi elämäni parhaista. 10 vuotta sitten saadessani viestin opiskelupaikasta Oulun ammattikorkeakoulussa eräs silloinen tuttuni sanoi, että jos otan tuon opiskelupaikan vastaan, menen siitä mistä aita on matalin enkä koskaan tule saamaan maisterin tutkintoa. Löimme vetoakin asiasta.  En ole tuon vuoden jälkeen edes ollut […]

Hain yliopistoon osittain silkasta uhmasta ja osittain tylsistymisen tunteesta. Päätös kuitenkin osoittautui yhdeksi elämäni parhaista.

10 vuotta sitten saadessani viestin opiskelupaikasta Oulun ammattikorkeakoulussa eräs silloinen tuttuni sanoi, että jos otan tuon opiskelupaikan vastaan, menen siitä mistä aita on matalin enkä koskaan tule saamaan maisterin tutkintoa. Löimme vetoakin asiasta. 

En ole tuon vuoden jälkeen edes ollut tekemisissä kyseisen henkilön kanssa, mutta silti hänen sanansa jäivät kaikumaan. Nyt maisteriksi valmistumisen kynnyksellä voin pikkumaisesti osoittaa taas yhden minua epäröineen luulot vääriksi. Onneksi tutkinnosta jää käteen hieman muutakin.

Matkani ekonomiksi ei ollut se kaikista suoraviivaisin. Valmistuin Oulun ammattikorkeakoulusta tradenomiksi ja välissä pohdin medianomi-opintoja. Kun haku Oulun kauppakorkeakoulun maisteriohjelmiin aukesi, hain hetken mielijohteesta tylsistyneenä pelkkään työntekoon ajatellen, että eihän minun tarvitse ottaa paikkaa vastaan, jos se ei siinä vaiheessa tunnukaan enää hyvältä idealta. Kävi ilmi, että päätös opiskelusta Oulun yliopistossa toikin minut juuri siihen pisteeseen, mihin pyrin pohtiessani medianomi-opintoja.

En missään vaiheessa kokenut välttämättä tarvitsevani ekonomin papereita. Uudet opinnot avasivat kuitenkin lopulta maailmankuvaani suunnattomasti. Jo pian alkoi selkeytyä, millaiset urapolut minulle ovatkaan mahdollisia. Liityin Oulun ylioppilaslehden avustajajoukkoon testatakseni siipiä luovalla alalla. Ilmeisesti siivet kantoivat, sillä kahdeksan kuukautta myöhemmin olin kirjoittamassa työsopimusta päätoimittajaksi.

Vuosi 2021 oli myös ensimmäinen vuosi, kun tein töitä arkipäivisin toimistoaikoina enkä öisin ja viikonloppuisin. Arkirytmin muutos avasti huomattavasti enemmän mahdollisuuksia sosiaaliseen elämään, kun elin samaan tahtiin valtaväestön kanssa. Löysin rinnalleni joukon vahvoja naisia, jotka jokainen on laajentanut maailmankatsomustani, auttanut vaikean elämäntilanteen yli ja opettanut uskomaan itseeni, vaikkakin välillä ratakiskosta vääntäen. He auttoivat minua näkemään, mikä elämässä on hyvää, kokemisen arvoista ja nautinnollista. 

Ammattikorkeakoulu oli minulle kymmenen vuotta sitten opintoja aloittaessa juuri se oikea vaihtoehto ja koen saaneeni ne opit, joita tarvitsin markkinoinnin alan töiden harjoittamiseen. Mutta maisteriohjelmassa pääsin sukeltamaan syvälle tieteeseen ja teoreettiseen puoleen. Se toi uutta puhtia alaa kohtaan.

Kuitenkin merkittävimpinä tekijöinä koulutus kasvatti ammatillista itseluottamusta, omien rajojen tunnistamista, henkistä kanttia sekä monia työelämässä arvokkaita taitoja, joita en jaksa alkaa tässä listaamaan – kuulette ne kyllä kursseilla. Vaikka yliopistoon hakeudutaan tutkinnon perässä, kasvattaa se kuitenkin eniten henkisesti.

Syyskuussa Oulun yliopistosta astelee ulos maisterin paperit kädessä täysin eri ihminen, kuin millaisena saavuin tänne kolme vuotta sitten. Ja ehkä myös 200 euroa rikkaampi.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

Vesa Suomisen viimeinen essee

Oulun informaatiotutkimuksen oppiaineen pitkäaikainen yliopistonlehtori Vesa Suominen nukkui pois uudenvuodenpäivänä. Moni tunsi Vesan opettajana mutta myös eläkkeellä ollessaan hän kunnostautui aina viimeisiä kuukausia myöten tieteilijänä. Koska harvoin näkee näin omistautunutta työtä tieteen hyväksi, allekirjoittaneen oli pakko kirjoittaa Vesan viimeisestä esseestä. Kirjoitus on yhtäältä muistokirjoitus mutta myös tositarina tieteelle omistautuneesta työskentelystä. Metodologian toimituksen sähköpostiin kolahti viesti […]

Oulun informaatiotutkimuksen oppiaineen pitkäaikainen yliopistonlehtori Vesa Suominen nukkui pois uudenvuodenpäivänä. Moni tunsi Vesan opettajana mutta myös eläkkeellä ollessaan hän kunnostautui aina viimeisiä kuukausia myöten tieteilijänä. Koska harvoin näkee näin omistautunutta työtä tieteen hyväksi, allekirjoittaneen oli pakko kirjoittaa Vesan viimeisestä esseestä. Kirjoitus on yhtäältä muistokirjoitus mutta myös tositarina tieteelle omistautuneesta työskentelystä.

Metodologian toimituksen sähköpostiin kolahti viesti vuosia edeltävästi tutulta kirjoittajalta Vesa Suomiselta. Viesti oli noin kolmen sivun pituinen tuttuun perusteelliseen tapaan. Olin vuosia aiemmin kirjoittanut systemaattisen analyysin hermeneuttisen teorian, johon myöhemmin Vesa kirjoitti sovellettavuutta tai käännöstä LID-alalle tai informaatiotutkimuksen alalle, miten haluaakaan muotoilla. 

Vesa halusi tiedustella tekstin pituusrajaa, joka meidän toimituksessamme on lähinnä viitteellinen. Suosittelemme lähinnä kirjaa 100 sivun kohdalla. Katsoin ensimmäisen luonnoksenn, josta näkyi jo, että kyllä tästä tekstistä hyvä vielä tulee, aineksissa oli runsaudenpulaa ja liikkeessä olevia argumentteja. Tekstin aineksista sai magnum opusmaisen kuvan, vaikka kyse oli tieteellisestä vertaisarvioitavasta esseestä. Mutta sellaisia ajatuksia olin tottunut Vesalta odottamaan. 

Teeman koonti oli työläs prosessi, jota hyvin kuvaa tämä edeltävien vuosien viestin loppu:

”PS. kuuntelin podcastisi. Itse olenkin koko kesän tuskaillut ehkä yli-innokkaan intuitioni tuottamassa umpikujassa, kun olen miettinyt, että olisiko Gabriel Naudén muutoin ilmeisen teknokraattisessa käsitykseen historiasta poliittisten operaatioiden mallikirjana jotenkin liitettävissä sellaista suhtautumista hiastoriaan ja traditioihin, mitä löytyy tietenkin Gadamerilta, mutta myös jo Gimbattista Vicolta vähän Naudén jälkeen ja ehkäpä katolisen kirkone apostolisesta traditiostakin hyvästi Naudéta aikaisemmin (mutta myös hänen aikanaan ajankohtaisesti – ainakin periaatteessa ja yleisemmin, vaikkei ehkä juuri hänelle).”

Vesa Suominen oli uuttera, asiantunteva ja erittäin lukenut tutkija ja pidetty opettaja (kuultu myös kolmannelta osapuolelta, mutta arvasin). Tutkijana Vesa edusti holistista tutkimuspainotusta ja oli perehtynyt erityisesti holismin aatelislajiin, hermeneutiikkaan. Se tarkkuus, mihin Vesa yleensä pyrki myös löytyi, mutta holistinen teoriapainotus on merkittävästi raskaammasta päästä ja vaatii enemmän aikaa. Kirjoituksen prosessointiaika oli ollut pitkä, mutta kirjoituksen ensimmäinen versio oli jo hyvin lähellä valmista.

Sitten eräänä syksyn päivänä sain puhelun, jossa Vesa totesi, että nyt voi käydä niin että tällä projektilla on terveyden nähden aikaraja. Tiedustelin vointia. mutta palasimme niin sanotusti sorvin ääreen jo saman puhelun aikana. Vaikka huono uutinen olikin se ei olennaisesti vaikuttanut Vesan työmoraaliin ja kirjoittaminen näyttäytyi edelleen tärkeänä. 

Ei voinut muuta kuin jatkaa. Versioita, pohdintaa ja rajauksia kaksi kuukautta. Essee muotoutui intensiivisemmin, keskustelut laajentuivat klassisista filosofista ajatuksista nykytieteen ja sivistyksen perusedellytyksiin. Välillä puhelu jouduttiin lopettamaan aiemmin kuin oli tarkoitus. Olin optimistinen, että Vesa saisi esseen liki valmiiksi vertaisarviointiin. Kuitenkin pieni pelko oli, että miten tässä käy. Ryhdyin etsimään arvioijia, kun kirjoitus oli lähestymässä loppusuoraa. Rohkaisin Vesaa, että tässä on vielä tärkeä kirjoitus myös alan filosofisena koontina. Teksti oli mielestäni alakohtaisen tieteenfilosofian timanttia, jota vielä hiottiin säihkyvään muotoonsa. 

Sitten sain Vesan vaimolta viestiä, että olisi hyvä, jos voisin saattaa esseen loppuun vertaisarviointiin ja editoida tekstin. Vertaisarviointi ei kysynyt tilannetta ja valitettavaa oli, että sen puoltavat tulokset tulivat myöhässä. Editoin tekstiä vielä edellisen editoinnin jälkeen loppuun kuusi tuntia ja mainitsin läheiselle kaverille, että olin kova jätkä ja itkin vain kolme tuntia. Lopputulos on luettavana Metodologia-lehden tämän vuoden 2023 numerossa IV

Tunsin kaikesta huolimatta voitonriemua. Vesan sanat ja ajatus tiedemaailmalle jatkuivat hänen kuolemastaan riippumatta vielä viimeisen kerran. Mielestäni Vesa ansaitsisi tieteilijänä sankarihautauksen esimerkillisestä tieteellisestä työstä, mutta tiedän ettei hän olisi halunnut sitä. Vaikka Vesa ei ollut emeritus professori, niin opin tästä silti mitä täysin palvellut tarkoittaa. Lopetan viestini Vesan viimeisestä työstä runooni tieteen tekemisestä. Kiitän kaikkia heitä, jotka auttoivat Vesaa loppuun saattamaan hänen työnsä.

Scientist

Scientists hold one of the highest privileges
The privilege of carrying one of the torches of humanity
Scientists can stumble, lose hope and despair
But they can never carry ill will
Those who do not shelter scientists in need cannot be true intellectuals
With only power and freedom of mind
Scientist is the guardian of human spirit and the human condition
Even in struggle task of the scientist is to dare
For many will not
We must examine our failings to proceed
Those who never err will never learn deeply
No scientist can achieve greatness without trials
No scientist can hold their ground without arguments
Scientist must meet success and disaster with same eyes
As a scientist, we carry the weight of science through our words
It is not a task of leisure
Its nature asks for longevity and time
Through our lives, we give the weight of science

Ari J. Tervashonka

Teksti: Ari Tervashonka