Kategoria: Kolumni

Siperia opettaa ja yliopisto kasvattaa

Hain yliopistoon osittain silkasta uhmasta ja osittain tylsistymisen tunteesta. Päätös kuitenkin osoittautui yhdeksi elämäni parhaista. 10 vuotta sitten saadessani viestin opiskelupaikasta Oulun ammattikorkeakoulussa eräs silloinen tuttuni sanoi, että jos otan tuon opiskelupaikan vastaan, menen siitä mistä aita on matalin enkä koskaan tule saamaan maisterin tutkintoa. Löimme vetoakin asiasta.  En ole tuon vuoden jälkeen edes ollut […]

Pääkirjoitus

TEKSTI Tuuli Heikura

Hain yliopistoon osittain silkasta uhmasta ja osittain tylsistymisen tunteesta. Päätös kuitenkin osoittautui yhdeksi elämäni parhaista.

10 vuotta sitten saadessani viestin opiskelupaikasta Oulun ammattikorkeakoulussa eräs silloinen tuttuni sanoi, että jos otan tuon opiskelupaikan vastaan, menen siitä mistä aita on matalin enkä koskaan tule saamaan maisterin tutkintoa. Löimme vetoakin asiasta. 

En ole tuon vuoden jälkeen edes ollut tekemisissä kyseisen henkilön kanssa, mutta silti hänen sanansa jäivät kaikumaan. Nyt maisteriksi valmistumisen kynnyksellä voin pikkumaisesti osoittaa taas yhden minua epäröineen luulot vääriksi. Onneksi tutkinnosta jää käteen hieman muutakin.

Matkani ekonomiksi ei ollut se kaikista suoraviivaisin. Valmistuin Oulun ammattikorkeakoulusta tradenomiksi ja välissä pohdin medianomi-opintoja. Kun haku Oulun kauppakorkeakoulun maisteriohjelmiin aukesi, hain hetken mielijohteesta tylsistyneenä pelkkään työntekoon ajatellen, että eihän minun tarvitse ottaa paikkaa vastaan, jos se ei siinä vaiheessa tunnukaan enää hyvältä idealta. Kävi ilmi, että päätös opiskelusta Oulun yliopistossa toikin minut juuri siihen pisteeseen, mihin pyrin pohtiessani medianomi-opintoja.

En missään vaiheessa kokenut välttämättä tarvitsevani ekonomin papereita. Uudet opinnot avasivat kuitenkin lopulta maailmankuvaani suunnattomasti. Jo pian alkoi selkeytyä, millaiset urapolut minulle ovatkaan mahdollisia. Liityin Oulun ylioppilaslehden avustajajoukkoon testatakseni siipiä luovalla alalla. Ilmeisesti siivet kantoivat, sillä kahdeksan kuukautta myöhemmin olin kirjoittamassa työsopimusta päätoimittajaksi.

Vuosi 2021 oli myös ensimmäinen vuosi, kun tein töitä arkipäivisin toimistoaikoina enkä öisin ja viikonloppuisin. Arkirytmin muutos avasti huomattavasti enemmän mahdollisuuksia sosiaaliseen elämään, kun elin samaan tahtiin valtaväestön kanssa. Löysin rinnalleni joukon vahvoja naisia, jotka jokainen on laajentanut maailmankatsomustani, auttanut vaikean elämäntilanteen yli ja opettanut uskomaan itseeni, vaikkakin välillä ratakiskosta vääntäen. He auttoivat minua näkemään, mikä elämässä on hyvää, kokemisen arvoista ja nautinnollista. 

Ammattikorkeakoulu oli minulle kymmenen vuotta sitten opintoja aloittaessa juuri se oikea vaihtoehto ja koen saaneeni ne opit, joita tarvitsin markkinoinnin alan töiden harjoittamiseen. Mutta maisteriohjelmassa pääsin sukeltamaan syvälle tieteeseen ja teoreettiseen puoleen. Se toi uutta puhtia alaa kohtaan.

Kuitenkin merkittävimpinä tekijöinä koulutus kasvatti ammatillista itseluottamusta, omien rajojen tunnistamista, henkistä kanttia sekä monia työelämässä arvokkaita taitoja, joita en jaksa alkaa tässä listaamaan – kuulette ne kyllä kursseilla. Vaikka yliopistoon hakeudutaan tutkinnon perässä, kasvattaa se kuitenkin eniten henkisesti.

Syyskuussa Oulun yliopistosta astelee ulos maisterin paperit kädessä täysin eri ihminen, kuin millaisena saavuin tänne kolme vuotta sitten. Ja ehkä myös 200 euroa rikkaampi.

Julkaistu

SHARE

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteriopiskelija, joka nauttii kahvintuoksuisista hitaista aamuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee salaa henkirikostutkijan urasta. Tyhjentää kierroksilla käyvät aivonsa siivoamalla ja piirtämällä.

Lue lisää:

Pääkirjoitus

Tuuli Heikura

Vesa Suomisen viimeinen essee

Oulun informaatiotutkimuksen oppiaineen pitkäaikainen yliopistonlehtori Vesa Suominen nukkui pois uudenvuodenpäivänä. Moni tunsi Vesan opettajana mutta myös eläkkeellä ollessaan hän kunnostautui aina viimeisiä kuukausia myöten tieteilijänä. Koska harvoin näkee näin omistautunutta työtä tieteen hyväksi, allekirjoittaneen oli pakko kirjoittaa Vesan viimeisestä esseestä. Kirjoitus on yhtäältä muistokirjoitus mutta myös tositarina tieteelle omistautuneesta työskentelystä. Metodologian toimituksen sähköpostiin kolahti viesti […]

Ihmiset Kolumni Tiede

Oulun informaatiotutkimuksen oppiaineen pitkäaikainen yliopistonlehtori Vesa Suominen nukkui pois uudenvuodenpäivänä. Moni tunsi Vesan opettajana mutta myös eläkkeellä ollessaan hän kunnostautui aina viimeisiä kuukausia myöten tieteilijänä. Koska harvoin näkee näin omistautunutta työtä tieteen hyväksi, allekirjoittaneen oli pakko kirjoittaa Vesan viimeisestä esseestä. Kirjoitus on yhtäältä muistokirjoitus mutta myös tositarina tieteelle omistautuneesta työskentelystä.

Metodologian toimituksen sähköpostiin kolahti viesti vuosia edeltävästi tutulta kirjoittajalta Vesa Suomiselta. Viesti oli noin kolmen sivun pituinen tuttuun perusteelliseen tapaan. Olin vuosia aiemmin kirjoittanut systemaattisen analyysin hermeneuttisen teorian, johon myöhemmin Vesa kirjoitti sovellettavuutta tai käännöstä LID-alalle tai informaatiotutkimuksen alalle, miten haluaakaan muotoilla. 

Vesa halusi tiedustella tekstin pituusrajaa, joka meidän toimituksessamme on lähinnä viitteellinen. Suosittelemme lähinnä kirjaa 100 sivun kohdalla. Katsoin ensimmäisen luonnoksenn, josta näkyi jo, että kyllä tästä tekstistä hyvä vielä tulee, aineksissa oli runsaudenpulaa ja liikkeessä olevia argumentteja. Tekstin aineksista sai magnum opusmaisen kuvan, vaikka kyse oli tieteellisestä vertaisarvioitavasta esseestä. Mutta sellaisia ajatuksia olin tottunut Vesalta odottamaan. 

Teeman koonti oli työläs prosessi, jota hyvin kuvaa tämä edeltävien vuosien viestin loppu:

”PS. kuuntelin podcastisi. Itse olenkin koko kesän tuskaillut ehkä yli-innokkaan intuitioni tuottamassa umpikujassa, kun olen miettinyt, että olisiko Gabriel Naudén muutoin ilmeisen teknokraattisessa käsitykseen historiasta poliittisten operaatioiden mallikirjana jotenkin liitettävissä sellaista suhtautumista hiastoriaan ja traditioihin, mitä löytyy tietenkin Gadamerilta, mutta myös jo Gimbattista Vicolta vähän Naudén jälkeen ja ehkäpä katolisen kirkone apostolisesta traditiostakin hyvästi Naudéta aikaisemmin (mutta myös hänen aikanaan ajankohtaisesti – ainakin periaatteessa ja yleisemmin, vaikkei ehkä juuri hänelle).”

Vesa Suominen oli uuttera, asiantunteva ja erittäin lukenut tutkija ja pidetty opettaja (kuultu myös kolmannelta osapuolelta, mutta arvasin). Tutkijana Vesa edusti holistista tutkimuspainotusta ja oli perehtynyt erityisesti holismin aatelislajiin, hermeneutiikkaan. Se tarkkuus, mihin Vesa yleensä pyrki myös löytyi, mutta holistinen teoriapainotus on merkittävästi raskaammasta päästä ja vaatii enemmän aikaa. Kirjoituksen prosessointiaika oli ollut pitkä, mutta kirjoituksen ensimmäinen versio oli jo hyvin lähellä valmista.

Sitten eräänä syksyn päivänä sain puhelun, jossa Vesa totesi, että nyt voi käydä niin että tällä projektilla on terveyden nähden aikaraja. Tiedustelin vointia. mutta palasimme niin sanotusti sorvin ääreen jo saman puhelun aikana. Vaikka huono uutinen olikin se ei olennaisesti vaikuttanut Vesan työmoraaliin ja kirjoittaminen näyttäytyi edelleen tärkeänä. 

Ei voinut muuta kuin jatkaa. Versioita, pohdintaa ja rajauksia kaksi kuukautta. Essee muotoutui intensiivisemmin, keskustelut laajentuivat klassisista filosofista ajatuksista nykytieteen ja sivistyksen perusedellytyksiin. Välillä puhelu jouduttiin lopettamaan aiemmin kuin oli tarkoitus. Olin optimistinen, että Vesa saisi esseen liki valmiiksi vertaisarviointiin. Kuitenkin pieni pelko oli, että miten tässä käy. Ryhdyin etsimään arvioijia, kun kirjoitus oli lähestymässä loppusuoraa. Rohkaisin Vesaa, että tässä on vielä tärkeä kirjoitus myös alan filosofisena koontina. Teksti oli mielestäni alakohtaisen tieteenfilosofian timanttia, jota vielä hiottiin säihkyvään muotoonsa. 

Sitten sain Vesan vaimolta viestiä, että olisi hyvä, jos voisin saattaa esseen loppuun vertaisarviointiin ja editoida tekstin. Vertaisarviointi ei kysynyt tilannetta ja valitettavaa oli, että sen puoltavat tulokset tulivat myöhässä. Editoin tekstiä vielä edellisen editoinnin jälkeen loppuun kuusi tuntia ja mainitsin läheiselle kaverille, että olin kova jätkä ja itkin vain kolme tuntia. Lopputulos on luettavana Metodologia-lehden tämän vuoden 2023 numerossa IV. 

Tunsin kaikesta huolimatta voitonriemua. Vesan sanat ja ajatus tiedemaailmalle jatkuivat hänen kuolemastaan riippumatta vielä viimeisen kerran. Mielestäni Vesa ansaitsisi tieteilijänä sankarihautauksen esimerkillisestä tieteellisestä työstä, mutta tiedän ettei hän olisi halunnut sitä. Vaikka Vesa ei ollut emeritus professori, niin opin tästä silti mitä täysin palvellut tarkoittaa. Lopetan viestini Vesan viimeisestä työstä runooni tieteen tekemisestä. Kiitän kaikkia heitä, jotka auttoivat Vesaa loppuun saattamaan hänen työnsä.

Scientist

Scientists hold one of the highest privileges
The privilege of carrying one of the torches of humanity
Scientists can stumble, lose hope and despair
But they can never carry ill will
Those who do not shelter scientists in need cannot be true intellectuals
With only power and freedom of mind
Scientist is the guardian of human spirit and the human condition
Even in struggle task of the scientist is to dare
For many will not
We must examine our failings to proceed
Those who never err will never learn deeply
No scientist can achieve greatness without trials
No scientist can hold their ground without arguments
Scientist must meet success and disaster with same eyes
As a scientist, we carry the weight of science through our words
It is not a task of leisure
Its nature asks for longevity and time
Through our lives, we give the weight of science

Ari J. Tervashonka

Teksti: Ari Tervashonka

Julkaistu

SHARE

Kahden kerroksen väkeä

“Suomi tarvitsee kunnianhimoisia rakenteellisia uudistuksia, jotka tukevat työllisyyttä, talouskasvua ja julkista taloutta.” Näin toteaa Valtionvarainministeriön virkamiespuheenvuoro. Yhtenä uudistuksena 8.12.2022 julkaistussa puheenvuorossa esitetään lukukausimaksuja kaikkiin korkeakoulututkintoihin.  Ehdotus on talouden näkökulmasta ymmärrettävä. Korkeakoulutusta halutaan lisätä, mutta se olisi toteutettava ilman ylimääräistä valtion velkaantumista. Oikeastaan parasta olisi, jos koulutuksen määrä ja laatu kasvaisivat, mutta menot silti supistuisivat. Jo […]

Kolumni Opiskelu

TEKSTI Olli Laitinen

“Suomi tarvitsee kunnianhimoisia rakenteellisia uudistuksia, jotka tukevat työllisyyttä, talouskasvua ja julkista taloutta.” Näin toteaa Valtionvarainministeriön virkamiespuheenvuoro. Yhtenä uudistuksena 8.12.2022 julkaistussa puheenvuorossa esitetään lukukausimaksuja kaikkiin korkeakoulututkintoihin. 

Ehdotus on talouden näkökulmasta ymmärrettävä. Korkeakoulutusta halutaan lisätä, mutta se olisi toteutettava ilman ylimääräistä valtion velkaantumista. Oikeastaan parasta olisi, jos koulutuksen määrä ja laatu kasvaisivat, mutta menot silti supistuisivat. Jo nyt korkeakouluilla on mahdollista periä lukukausimaksuja EU ja ETA-alueen ulkopuolelta tulevilta opiskelijoilta. Lukukausimaksujen yksityiskohdat, kuten maksujen suuruuden ja sen, mihin niistä saatava raha käytettäisiin, ministeriö jättäisi korkeakoulujen selvitettäväksi.

Virkamiespuheenvuorossa painotetaan, että opintojen maksullisuus voidaan toteuttaa sosiaalisesti kestävästi kehittämällä tukijärjestelmää. Mallia otettaisiin luultavimmin Britanniasta, jossa lukukausimaksujen takaisinmaksu on sidottu tutkinnon suorittamisen jälkeiseen tulotasoon. Tutkinnon suorittanut, huonosti palkattu ihminen voi saada jopa kaikki lukukausimaksunsa anteeksi, mikäli ansiot jäävät riittävän alhaisiksi. Opintojen alkaessa tai niiden aikana lukukausimaksuja ei siis tulisi maksettavaksi.

Valtiovarainministeriön virkamiespuheenvuoron taustamuistiossa on kuitenkin useita huolestuttavia kohtia. Muistiossa todetaan, että korkeakoulut voisivat lukukausimaksujen avulla erikoistua: opiskelija voisi päättää valitseeko lukukausimaksuja perivän korkeakoulun, jossa on tarjolla enemmän pienryhmäopetusta vai koulun, joka tukeutuu enemmän edullisempiin opetusmenetelmiin.

Maksuton koulutus on ollut suomalaisen sivistyksen kulmakivi – mutta kauanko vielä?

On naiivia todeta, että opiskelija voisi valita kalliimman tai edullisemman yliopiston. Tietystihän se joillekin onnekkaille on valinta, samoille opiskelijoille joilla on mahdollisuus valita mistä päin kaupunkia he haluaisivat vanhempiensa ostavan opiskeluajan yksiön heille.

Nykyisen tutkimustiedon mukaan vähävaraisemmista taustoista tulevat opiskelijat ovat kuitenkin vähemmän halukkaita ottamaan lainaa. Samanlaisen “valinnan” vähävarainen voi tehdä päättäessään sijoittaako opintolainansa rahastoihin, ja syökö opintoajan pelkkiä papuja ja riisiä. 

Lukukausimaksut ohjaisivat Suomen korkeakoulujärjestelmää kahden kerroksen malliksi, jossa hyväosaiset maksaisivat paremmasta ja laadukkaammasta koulutuksesta, ja vähävaraisten olisi tyydyttävä halpatutkintoihin.

Mikä yliopisto edes haluaisi profiloitua edullisempien opetusmenetelmien yliopistoksi? Erityisesti Pohjois-Suomen ja maakuntien yliopistojen kannattaa pitää eriarvoistumisen uhka mielessä. Jo nyt nuoret ihmiset valuvat pääkaupunkiseudulle koulutuksen ja työn perässä. Miksi kukaan haluaisi enää opiskella maakuntien yliopistoissa, jos se tarkoittaa huonompaa työtilannetta tulevaisuudessa. 

Lukukausimaksuilla olisi kiistaton vaikutus työmarkkinoihin, ja eniten koulutuksestaan maksanut olisi luonnollisesti myös arvokkainta työvoimaa. Ei kai kukaan palkkaa massaluennoilla kouluttaunutta lääkisopiskelijaa, jos vaihtoehtona on leikkaussaleissa karaistunut opiskelija.

Valtiovarainministeriö on julkaissut puheenvuoroja jo vuodesta 1991 lähtien, ja niiden vaikutus on ollut merkittävä säästölistauksia tehtäessä. Tulevalla eduskunnan vaalikaudella säästöpaineet ovat suuremmat kuin ehkä koskaan ennen. Maksuton koulutus on ollut suomalaisen sivistyksen kulmakivi – mutta kauanko vielä?

Julkaistu

SHARE

Olli Laitinen

Oulun ylioppilaslehden toimitusharjoittelija. Viestinnän kandidaatti ja tiedeviestinnän maisteriopiskelija. Haaveilee laadukkaasta yleiskoneesta.

Lue lisää:

Kolumni Opiskelu

Olli Laitinen

Kunpa vastaan ei tulisi ketään tuttua

Ennen lomaa koittaa usein opiskelijan arjessa hetki, jolloin palautetaan viimeiset tehtävät, pakataan, ostetaan juna- tai bussiliput tai lastataan auto täyteen ja suunnataan kohti kotia. Kodilla tarkoitan tässä sitä paikkaa, jossa kasvoi teiniksi, tai jopa aikuiseksi. Ei sitä pientä opiskelijayksiötä, jonka jääkaapissa odottaa vain valo ja eilisen nuudeliannoksen jämät. Lapsuudenkoti itsessään saattaa herättää lämpimiä muistoja. Sinne […]

Kolumni Opiskelu

TEKSTI Essi Markkula

Ennen lomaa koittaa usein opiskelijan arjessa hetki, jolloin palautetaan viimeiset tehtävät, pakataan, ostetaan juna- tai bussiliput tai lastataan auto täyteen ja suunnataan kohti kotia. Kodilla tarkoitan tässä sitä paikkaa, jossa kasvoi teiniksi, tai jopa aikuiseksi. Ei sitä pientä opiskelijayksiötä, jonka jääkaapissa odottaa vain valo ja eilisen nuudeliannoksen jämät.

Lapsuudenkoti itsessään saattaa herättää lämpimiä muistoja. Sinne matkustaessa joutuu kuitenkin usein ohittamaan vanhan koulun, urheilukentän, lapsuudenystävien kotitaloja tai paikan, jossa entisen ihastuksen kanssa pussaili. Ja ehkä riiteli ja erosi.

Joistakin tämä tuntuu ihanalta nostalgiatripiltä. Onneksi olkoon, jos olet yksi heistä. Kaikissa vanhat kulmat eivät kuitenkaan aiheuta riemua, vaan enemmänkin pakokauhua. Ajatus entisen yläasteen kulmilla kävelemisestä tai tutussa lähikaupassa käynnistä voivat tuntua lamauttavilta.

Olen jutellut asiasta paljon tuttujeni kanssa ja huomannut, etten ole ainoa, jota kotipaikkakunnalle paluu ahdistaa. Keskusteluissa on noussut usein esiin ajatus, johon monen on varmasti helppo samaistua: ”kunpa ei tulisi vastaan ketään tuttua”.

Kotikunnan kyltin ohittaminen saa sydämen tykyttämään ja posket punoittamaan. Rapistunut nuorisotalo puistattaa ja aiheuttaa ahdistavia takaumia teinivuosilta. Tekee mieli puristua kasaan ja palata takaisin nykyiseen turvalliseen arkeen. Jos ahdistus saa suuret mittasuhteet, voi kotiin palaaminen olla todella stressaavaa.

Psykopodiaa-podcastissa psykologi Nina Lyytinen keskustelee psykologian ilmiöistä muiden asiantuntijoiden kanssa. Podcastin Stressin ja ahdistuksen säätely -jaksossa vieraana oleva psykoterapeutti Hanna Markuksela kertoo ahdistuksen olevan fysiologinen tunne. Ahdistus voi siis näyttäytyä myös fyysisinä oireina, joita ovat esimerkiksi ruuansulatuskanavan häiriöt, sykkeen kohoaminen, lihaskireydet ja jopa kipu.

Markuksela kehottaa miettimään oman ahdistuksen triggereitä, eli mitkä asiat laukaisevat sen. Jaksossa todetaan, että ahdistuksesta kärsivä ihminen kuulee usein sanat: ”yritä olla ajattelematta sitä”. Markuksela kuitenkin rohkaisee sallimaan itselle lyhyen hetken, jolloin voi luvan kanssa märehtiä ahdistavaa asiaa, eikä keskittyä työntämään sitä pois mielestä.

Kokeilin sallia itselleni hetken, jolloin pohdin, ahdistuin ja märehdin asiaa huolella. Huomasin, että en pidä kovinkaan paljon teiniaikaisesta itsestäni. Hän oli holtiton, itsekeskeinen ja epävarma – kuten teinit usein ovat. Kotipaikkakunta saa minut automaattisesti muistelemaan juuri näitä vuosia elämästäni.

Yleensä tiedostan, etten ole enää samanlainen kuin teininä, mutta vanhaa koulua tuijottaessa entisestä itsestä on vaikeampaa pyristellä irti. Tuntuu, kuin joutuisi hetkeksi imaistuksi takaisin menneeseen, vaikka on kulkenut pitkän matkan kasvaakseen siitä pois – ja se ahdistaa.

Helposti myös kuvittelee muiden näkevän sinut samanlaisena kuin olit nuorisoseuran kesädiskossa joskus vuonna 2007. Siksi vanhaan tuttuun törmätessä saattaa tulla äkillinen halu piiloutua. Tuntuu kuin täytyisi todistella, että näetkö kuinka aikuistunut olen nykyään, enkä lainkaan se sama tyyppi, jonka sinä muistat. En kuitenkaan suosittele tekemään näin, sillä luultavasti häntä ei kiinnosta.

Lähetän voimia kaikille, jotka saavat näppylöitä jo vanhan kouluruokalan ajattelemisesta, tai hengenahdistusta entisen Siwan seinustalla nököttävästä moporivistöstä. Kun seuraavan kerran palaat kotiseudulle, muista, että palaat sinne vahvempana itsenäsi, vaikka olisitkin vielä pohjimmiltasi sama tyyppi kuin siellä asuessasi.

Voit päättää ottaa hiukan etäisyyttä koko paikkaan, tai voit pikkuhiljaa alkaa rakentaa tilannetta, jossa kotipaikkakunta ei enää ahdista. Ehkä vielä joskus muistelet siellä elettyä elämää ilolla. Joka tapauksessa, valinta on sinun.Itselläni ahdistusta helpotti lopulta kliseinen, mutta tehokas aika.

Julkaistu

SHARE

Essi Markkula

Ylen toimittaja ja pian valmistuva journalisti. Kotoisin noin 5 000 asukkaan Sievistä, josta ei enää niin usein ahdistu, vaan palaa kotiin muistelemaan lämmöllä teinirakkauksiaan, hölmöilyjään ja huolettomampaa nuoruutta.

Lue lisää:

Kolumni Opiskelu

Essi Markkula

Aktivismia kiitos!

Mukavuudenhaluinen nykyihminen tyytyy sosiaalisen median päsmäröintiin oikean aktivismin sijasta. Maailmankuulu toisinajattelija, yksi eniten siteerattu modernin ajan akateemikko ja Massachusettsin teknillisen korkeakoulun kieliteteen emeritusprofessori Noam Chomsky totesi 4. toukokuuta 2021 Yhdysvaltalaisen Fordhamin yliopiston opiskelijoiden järjestämässä Zoom-keskustelutilaisuudessa hyytävän näkemyksensä:  “Teidän sukupolvenne joutuu päättämään jatkaako organisoitunut ihmisyhteiskunta olemassaoloaan, vai ei. Meidän on päätettävä juuri nyt, jatkuuko itsetuhon ja […]

Kolumni

TEKSTI Waltteri Niiranen

Mukavuudenhaluinen nykyihminen tyytyy sosiaalisen median päsmäröintiin oikean aktivismin sijasta.

Maailmankuulu toisinajattelija, yksi eniten siteerattu modernin ajan akateemikko ja Massachusettsin teknillisen korkeakoulun kieliteteen emeritusprofessori Noam Chomsky totesi 4. toukokuuta 2021 Yhdysvaltalaisen Fordhamin yliopiston opiskelijoiden järjestämässä Zoom-keskustelutilaisuudessa hyytävän näkemyksensä: 

“Teidän sukupolvenne joutuu päättämään jatkaako organisoitunut ihmisyhteiskunta olemassaoloaan, vai ei. Meidän on päätettävä juuri nyt, jatkuuko itsetuhon ja lajituhon kehitys sellaiseen käännekohtaan, josta ei ole paluuta, vai ponnistelemmeko realististen, toteutettavien ja ulottuvilla olevien ratkaisujen kautta, emme ainoastaan ihmiskunnan selviytymiseen, vaan kaikille parempaan elämään.”

Ajatus siitä, että nykyinen sukupolvi ratkaisee inhimillisen elämän jatkuvuuden herättää varmasti muutakin kuin vastuuntuntoa. Pelkoa esimerkiksi. Mutta Chomsky on oikeassa. Ihmiskunnalla on oikeastaan kolme suurta haastetta: ympäristökriisi, sosiaalis-taloudellinen epätasa-arvo ja joukkotuhoaseiden uhka.

Hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n huhtikuun alussa julkaiseman raportin mukaan ihmiskunnan on toteutettava merkittäviä päästövähennyksiä kymmenen vuoden kuluessa pysäyttääkseen ilmaston lämpeneminen kriittisenä pidettyyn kahteen asteeseen. Hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin mukaan vuonna 2020 maailman 2153 miljardööriä omistivat enemmän varallisuutta kuin 4,6 miljardia ihmistä varallisuusportaan pohjalla. Bulletin of the Atomic Scientists -julkaisu arvioi tammikuussa ihmisen aiheuttaman joukkotuhon todennäköisemmäksi kuin kylmän sodan aikana asettamalla niin sanotun Tuomionpäivän kellon vain sadan sekunnin päähän “keskiyöstä”.

Yhteiskunnallisiin epäkohtiin on vaikutettu aikaisemminkin. Inhimillistä kehitystä on edistetty historian varrella parhaiten aktivismin avulla. Abolitionistit ajoivat orjuuden lopettamista, suffragetit naisten äänioikeutta, työväenjärjestöt turvallisia työoloja ja parempaa palkkaa. Nämä asiat ovat toteutuneet suuressa osassa maailmaa. Suomessa vaadittiin vuonna 1905 suurlakolla yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta ja se saatiin ensimmäisenä Euroopassa.

Aktivismilla on saavutettu paljon, vaikka sen harjoittajat ovat olleet usein omana aikanaan hyljeksittyjä toisinajattelijoita. Kansalaisoikeusaktivisti ja pastori Martin Luther King Jr. oli eläessään mielipiteitä jakava ja jopa vihattu hahmo. Etelä-Afrikan rotuerottelun vastainen aktivisti Nelson Mandela oli suuren osan elämästään vangittuna mielipiteidensä vuoksi ja häntä pidettiin kotimaansa lisäksi osassa länsimaista terroristina. Mandela pääsi vankilasta vuonna 1990, voitti Nobelin rauhanpalkinnon työstään rotuerottelun päättämiseksi vuonna 1993 ja tuli valituksi Etelä-Afrikan presidentiksi vuonna 1994. Yhdysvallat poisti Mandelan terroristien listaltaan vasta vuonna 2008.

Sinunkin epäsuosittu ajatuksesi voi olla jonkun ajan päästä valtavirtaa. Edesmennyt brittiläinen parlamentaarikko Tony Benn määritti viisi kysymystä, jotka valtaapitäville tulisi esittää: Mitä valtaa sinulla on, mistä olet sen saanut, kenen intressien vuoksi käytät sitä, kenelle olet vastuussa ja miten pääsemme sinusta eroon? Viimeinen kysymys on erityisen tärkeä. Edistys on vaatinut tähän mennessä sitä, että ihmiset ovat uskaltaneet kyseenalaistaa, vaatia parempaa, organisoitua ja tarvittaessa protestoida vallitsevaa järjestelmää vastaan. Me saamme elää paremmin, nauttia kansalaisoikeuksista ja esimerkiksi äänestää, koska joku joskus uskalsi olla eri mieltä ja aikaansa edellä. Lopulta eliittien on ollut pakko omaksua uudet ajatukset, koska omaksumatta jättäminen olisi johtanut siihen, että heistä hankkiudutaan eroon.

On hyvä, että meidän aikanamme on ihmisoikeusaktivisti Malala Yousaftzain ja ilmastoaktivisti Greta Thunbergin kaltaisia ihmisiä, jotka eivät hyväksy asioita sellaisena kuin ne ovat. He ovat esimerkkejä meille muille.

Esimerkkejä sikäli, kun kontrasti heidän harjoittamansa aktivismin ja turhanpäiväisen some-aktivismin välillä ei voisi olla suurempi. Ajallemme on tyypillistä, että yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa lyhytaikaiset osallistumistavat, kuten kansalaisaloitteiden allekirjoittaminen, mutta myös sosiaalisen median spontaanisti syntyvät ilmiöt ovat suosittuja samalla, kun sitoutuneempi osallistuminen on menettänyt suosiota. Järjestöjen, puolueiden ja ammattiliittojen jäsenmäärät ovat laskeneet kulta-ajoista, kuten myös äänestysaktiivisuus vaaleissa.

Uusissa menetelmissä on varmasti hyvätkin puolensa, esimerkiksi uusien paikasta riippumattomien “verkostorakenteiden” synnyttämisessä, kuten joku politiikan tutkija sanoisi. Osalle ihmisistä näyttää kuitenkin muodostuneen harhaluulo, että sosiaalisen median aktiivisuus olisi yhtä vaikuttavaa kuin reaalitodellisuuden osallistuminen. Ilmeisesti ihmiset luulevat tekevänsä jotain merkittävää vaihtamalla profiilikuvaansa milloin minkäkin maan lipun värit, tykkäämällä jostain julkaisusta, käyttämällä pinnalla olevaa “hästägiä” tai taivastelemalla samaa mieltä olevien kanssa jollakin palstalla, kuinka eri tavalla ajattelevat ovat väärässä ja tyhmiä.

Internet-ajan mukavuudenhaluisten ihmisten mielessä maailma muuttuu yhtä helposti kuin Woltista saa ruokaa: ilman, että tarvitsee ajatella liikaa tai nostaa hanuriaan penkistä. Motivaattorina toimii tykkäyksistä ja huomiosta syntyvä lyhyt dopamiiniryöppy aidon yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamisen sijaan.

Päsmäröinti somessa ei ole aktivismia. Se oli aktivismia, kun vuonna 1970 Helsingin yliopiston opiskelija-aktiivit Erkki Tuomioja ja Ilkka-Christian Björklund joutuivat putkaan osoittaessaan mieltä Persian diktaattori shaahi Reza Pahlavia vastaan. Shaahi vieraili tuolloin presidentti Urho Kekkosen luona.

Eräs eläköitynyt Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian lehtori toivoi pari vuotta sitten, että opiskelijat uskaltaisivat olla nykyään enemmän radikaaleja. Nykyiset yliopisto-opiskelijat ovat kieltämättä aika laimeita suhteessa sukupolveen, joka osallistui Helsingin vanhan ylioppilastalon valtaamiseen. 

Entisellä ylä-asteen historian ja yhteiskuntaopin opettajallani vuosikymmen sitten oli periaate, että jos oppilas organisoi mielenosoituksen, hän sai yhteiskuntaopin numeroksi kympin. Sama opettaja myös valitteli, ettei hän veljiensä tavoin ollut koskaan joutunut putkaan. Opettaja ilmoittikin tavoitteekseen joutua putkaan ennen 60-vuotissyntymäpäiväänsä.

Tässä on ideaa. Haluatko siis muuttaa maailmaa? Jätä sosiaalisen median tekovaikuttaminen, järjestä mielenosoitus ja joudu putkaan. Jos syy on oikein hyvä, järkevät ihmiset kyllä ymmärtävät. Ja halu taata inhimillisen elämän ja sivilisaation jatkuvuus on hyvä syy. Niin hyvä, että saatan jopa liittyä seuraan.

Julkaistu

SHARE

Waltteri Niiranen

Asiakeskeinen radikaali. Humoristi ja humanisti, joka tykkää 90-luvun Simpsoneista ja kissoista.

Lue lisää:

Kolumni

Waltteri Niiranen

ADHD vaikuttaa opiskelijan arkeen

Saavut jälleen kampukselle viime tingassa, ja edessä on neljän tunnin luento. Vaikka aihe on kiinnostava, jo ensimmäisen tunnin aikana keskittymisesi alkaa herpaantua. Huomaat luokassa olevan pianon. Loppuluennon joudut keskittymään luentoa enemmän siihen, ettet nouse penkistä soittamaan Kissanpolkkaa opiskelukavereidesi iloksi. Kuulostaako tutulta? ADHD-liiton verkkosivujen mukaan muun muassa yllä kuvatun kaltaisista oireista kärsii 2–4 % aikuisväestöstä. ADHD:n […]

Henkinen hyvinvointi Kolumni Mielipide Opiskelu

Saavut jälleen kampukselle viime tingassa, ja edessä on neljän tunnin luento. Vaikka aihe on kiinnostava, jo ensimmäisen tunnin aikana keskittymisesi alkaa herpaantua. Huomaat luokassa olevan pianon. Loppuluennon joudut keskittymään luentoa enemmän siihen, ettet nouse penkistä soittamaan Kissanpolkkaa opiskelukavereidesi iloksi.

Kuulostaako tutulta? ADHD-liiton verkkosivujen mukaan muun muassa yllä kuvatun kaltaisista oireista kärsii 2–4 % aikuisväestöstä. ADHD:n ja opiskelun yhdistäminen ei aina ole helppoa, sillä keskittymishäiriö tuo mukanaan monenlaisia haasteita opiskelijan arkeen. Oulun yliopistolla kokoontuvasta pienryhmästä voi saada apua oireiden kanssa selviytymiseen ja oppia löytämään omat vahvuutensa opiskelijana.

Mikä ADHD on?

ADHD, Attention Deficit Hyperactivity Disorder, on aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, johon voi kuulua tarkkaamattomuutta ja/tai ylivilkkautta. Salakarin ja Virran (2018) ADHD-aikuisen selviytymisopas 2.0 -kirjassa häiriön kerrotaan aiheuttavan haasteita kognitiivisissa toiminnoissa, kuten tiedonkäsittelyssä, toiminnanohjauksessa ja työmuistissa. ADHD on kehityksellinen häiriö, eli se alkaa jo lapsuudessa. Joillakin oireet lieventyvät lapsuuden jälkeen, ja toisilla oireet tuottavat haasteita myös aikuisena.

ADHD vaikuttaa aivojen toimintaan, mikä aiheuttaa erilaisia oireita. Vaikka voi vaikuttaa siltä, että ADHD-oireisen aivot käyvät jatkuvasti ylikierroksilla, on tilanne kuitenkin juuri päinvastainen. Tutkimusten mukaan joko ADHD-aivojen verenvirtaus tai aineenvaihdunta on hidastunut. Tämä madaltaa aivojen aktivaatiotasoa, mikä voi johtaa ylivilkkauteen ja keskittymisvaikeuksiin. On esitetty, että ylivilkkaus johtuisi aivojen pyrkimyksestä kohottaa aktiviteettitasoaan.

Apua opiskeluarkeen pienryhmätoiminnasta

Oulun yliopistolla viime syksynä startannut Huomaa vahvuutesi -opiskelutaitoryhmä on suunnattu ADHD-diagnoosin saaneille opiskelijoille. Ryhmän ideana on auttaa opiskelijoita löytämään omat vahvuutensa, ja antaa työkaluja arjessa ja opinnoissa pärjäämiseen.

Toinen ryhmän vetäjistä, opintopsykologi Pauliina Junnikkala kertoo opiskelutaitoryhmän idean lähteneen vuonna 2020 julkaistusta uudesta ADHD:n psykologisesta hoito-ohjelmasta aikuisille. Junnikkalan mukaan opiskelutaitoryhmä perustuu tähän lyhythoitomalliin, mutta mallia sovelletaan opiskelutaitojen näkökulmaan sopivaksi.

”Jokaisella tapaamiskerralla on eri teema, joita ovat muun muassa tarkkaavuuden ylläpitäminen ja vaihtaminen toiseen asiaan, aloittamisen vaikeus sekä ajanhallinta.” kertoo Junnikkala.

”Tapaamisissa keskustellaan pienryhmässä, ja sitä kautta voi saada vertaistukea muilta samojen asioiden kanssa painivilta opiskelijoilta. Opiskelijat tekevät erilaisia käytännön harjoitteita, ja lisäksi ryhmässä jaetaan vinkkejä oman arjen helpottamiseksi. Osa vinkeistä tulee meiltä opintopsykologeilta, mutta myös pienryhmän jäsenet jakavat niitä toisilleen.” Junnikkala sanoo.

Keskittymishäiriö vaikuttaa opiskelukykyyn

ADHD:n aiheuttamat kognitiiviset haasteet vaikuttavat opiskelukykyyn monin eri tavoin. Aivojen välittäjäaineiden, pääosin dopamiinin ja adrenaliinin, tehoton toiminta heikentää tiedonvälitystä ADHD-oireisen aivoissa. Tämä hidastaa tiedon käsittelyä ja uuden tiedon sisäistämistä, ja esimerkiksi monimutkaisia ohjeita voi olla vaikea ymmärtää. Lisäksi heikentynyt työmuisti aiheuttaa haasteita esimerkiksi tenttiin lukiessa.

Toiminnanohjauksen haasteet näkyvät muun muassa ajanhallinnassa ja arjen suunnittelussa, mikä näkyy esimerkiksi myöhästelynä ja sotkuisena kotina. Myös tehtävien priorisointi tuottaa usein vaikeuksia, minkä vuoksi opiskelutehtävien tärkeysjärjestykseen laittaminen on hankalaa.

Junnikkalan mukaan monet opiskelun haasteet liittyvät oppimistehtävien tekemiseen ja palauttamiseen. Tehtävien aloittaminen voi olla vaikeaa, ja tehtäviä tehdään viime tingassa. Myös määräajoissa pysyminen tuottaa haasteita. Toisinaan poukkoilu eri tehtävien välillä voi aiheuttaa sitä, että lopulta ei saa tehtyä mitään valmiiksi. Ongelmat korostuvat, jos tehtävän aihe ei ole opiskelijan mielestä kiinnostava.

ADHD-oireisen keskittyminen herpaantuu helposti luennoilla ja tenteissä, koska ulkoiset ärsykkeet kuten taustamelu tai putoilevat kynät vievät huomion. Myös impulsiivisuus voi haitata opinnoissa pärjäämistä. Se voi ilmetä esimerkiksi yhtäkkisenä innostumisena, jolloin kaikki muut asiat unohtuvat. Siinä missä joku valitsee juhlimisen tenttiin lukemisen sijaan, joku toinen saattaa oksentaa tenttipaperille kaiken lukemansa, ja unohtaa vastata varsinaiseen kysymykseen.

Toisinaan aivot ovat kuin radio, jossa on kaikki kanavat samaan aikaan päällä – pää on täynnä ajatuksia, mutta niistä ei saa selvää. Joskus taas on päiviä, kun aivot tuntuvat käyvän hitaalla, eikä päässä liiku oikein mitään. Kummankaan ei voi sanoa edistävän oppimista.

Voiko ADHD:sta olla hyötyä opiskellessa?

ADHD:lla voi olla myös positiivisia vaikutuksia opiskelun kannalta, ja siksi opiskelutaitoryhmänkin nimi on Huomaa vahvuutesi. Positiivisia vaikutuksia voivat olla muun muassa kekseliäisyys ja spontaanius. Idea esimerkiksi oppimistehtävän aiheesta voi syntyä hetkessä. Parhaimmillaan toiminta on hyvinkin tehokasta ja nopeaa.

”ADHD-diagnoosin saaneilla opiskelijoilla voi olla monenlaisia vahvuuksia, joita voi käyttää hyödyksi opiskellessa. Omista kiinnostuksenkohteista voi innostua loputtomasti, niihin jaksaa paneutua, ja voi päästä tietynlaiseen ”flow-tilaan”. Myös luovuus on vahvasti läsnä monien ADHD-diagnoosin saaneiden elämässä. Joillakin taas on kyky nähdä asiat isommassa mittakaavassa.” Junnikkala kertoo.

Diagnoosi voi olla helpotus

Vaikka ADHD alkaa jo lapsuudessa, monet saavat diagnoosin vasta aikuisena. Usein arvaamattomasti joka suuntaan poukkoilevat superpallolapset diagnosoidaan viimeistään koulun alkaessa. ADHD-lapsi voi kuitenkin olla myös hiljainen, omiin maailmoihinsa uppoutunut haaveilija, jonka haasteet eivät näy ulospäin. Jälkimmäisessä tapauksessa hakeudutaan usein vasta aikuisena ADHD-testeihin, kun opiskelujen tai työelämän vaikeusaste kasvaa ja oma arki alkaa tuntua mahdottomalta.

Junnikkalan mukaan diagnoosi on monelle oikeastaan helpotus, sillä se voi selittää monia asioita omasta historiasta ja omia toimintamallejaan voi oppia ymmärtämään paremmin. Diagnoosin myötä voi ehkä hyväksyä itsensä sellaisena kuin on sekä hakea tukea arkeen tai opintoihin. Tuki voi olla esimerkiksi kuntoutusta tai yksilöllisiä opintojärjestelyjä.

”Jos tunnistaa itsessään monia ADHD-oireita, kannattaa etsiä luotettavaa tietoa aiheesta esimerkiksi ADHD-liiton sivuilta. Kaikilla ihmisillä on joskus ADHD-tyyppisiä oireita, mutta kannattaa miettiä, kuinka paljon niitä on, ja vaikeuttavatko ne merkittävästi omaa arkea. Kannattaa keskustella myös lähiomaisen kanssa, ovatko he huomanneet arjen toiminnoissa merkittäviä haasteita.” lisää Junnikkala.

Jokainen ADHD-ihminen on erilainen ja oirekirjo on moninainen. Jotkut voivat olla karismaattisia ja hauskoja esiintyjiä, siinä missä toiset taas hajamielisiä haaveilijoita. Tärkeää on muistaa, että keskittymishäiriöiset eivät ole tyhmiä tai laiskoja, heidän aivonsa vain toimivat epätyypillisellä tavalla.

HELMI SUVISAARI

Kirjoittaja on ADHD-diagnoosin aikuisena saanut tiedeviestinnän maisteriopiskelija.

Julkaistu

SHARE