Jutut kategoriassa Kolumni - Oulun ylioppilaslehti

Usko koetuksella

Päätoimittaja Tuuli Heikura uskoo, että parhaat ja uudet ideat eivät pääse syntymään jatkuvan suorittamisen keskellä.

Nuorille tulevaisuus näyttäytyy enää harvoin yksiselitteisen toiveikkaana. Ei ole kyse siitä, että nuoret olisivat muuttuneet pessimistisemmiksi. Pikemminkin maailma on muuttunut tavalla, joka tekee pitkäjänteisestä suunnittelusta vaikeaa.

Vielä muutama vuosikymmen sitten tulevaisuus miellettiin ennen kaikkea edistyksen suuntana. Nyt siitä puhutaan selviytymisen kautta. Ilmastonmuutos, sodat, talouden epävarmuus, tekoälyn mullistama työelämä ja jatkuvasti nouseva eläkeiän odote ovat tehneet tulevaisuudesta jotain, mikä tuntuu enemmän uhalta kuin lupaukselta.

Sokea usko jatkuvaan kasvuun ja automaattiseen edistykseen on murtunut, eikä se välttämättä ole huono asia. Tilalle tarvitaan realistisempaa toivoa. Toivoa, joka tunnistaa ongelmat, mutta ei lakkaa etsimästä ratkaisuja. Tarvitsemme yhä enemmän luovuutta, kriittisiä ajattelijoita ja uteliaita olemassaolevien rakenteiden haastajia.

Yliopisto on parhaimmillaan paikka, jossa tulevaisuutta ei vain ennusteta vaan rakennetaan. Se vaatii kykyä kuvitella maailma myös toisenlaisena kuin se tällä hetkellä on. Ehkä juuri siksi tulevaisuususkon tärkein rakennusaine ei ole varmuus, vaan usko siihen, että epävarmuudestakin voi syntyä jotain uutta. Se kuitenkin vaatii aikaa.

Yliopistojen muuttuessa tuotantolaitoksiksi, joissa tärkeimpinä arvoina toimivat tehokkuus ja nopea valmistuminen, opiskelijoilta katkaistaan siivet. Parhaat ja uudet ideat jäävät suorittamisen alle.

Sivistys vaatii aikaa ajatella. Sen sijaan opiskelijoita opetetaan ennen kaikkea optimoimaan. Kaiken pitäisi kasvattaa omaa markkina-arvoa ja olla suoraan verrannollista konkreettiseen hyötyyn. Kun tehokkuudesta tulee itseisarvo, myös epäonnistumiselle jää yhä vähemmän tilaa. Ajan hukkaamisesta tulee synti, vaikka juuri eksyminen, epävarmuus ja keskeneräisyys ovat usein oppimisen tärkeimpiä vaiheita.

Opiskelu näyttäytyy yhtä useammin liukuhihnana, jonka päässä odottavat työmarkkinat – tai nykyään paremminkin mahdollisuus työmarkkinoista. Kaikkea arvokasta ei kuitenkaan voi perustella numeroilla tai cv-merkinnällä.

Yliopiston tehtävä ei ole ennen kaikkea tuottaa mahdollisimman nopeasti työmarkkinoille optimaalisia osaajia vaan ihmisiä, jotka uskaltavat ja kykenevät kyseenalaistamaan vallitsevia rakenteita. Muutoin kadotamme jotain, mitä ei voi kirjata tutkintotodistukseen: kyvyn kuvitella eri vaihtoehtoja ja haastaa status quota.

Julkaistu 18.9.202618.9.2026

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

Haahuilu ei ole ajanhukkaa

Kolumnistimme Tuuli Turunen uskoo, että aikalisän ottaminen, väärään suuntaan lähteminen tai uhkarohkea uravalinta voivat olla joskus kaikista parhaimpia päätöksiä.

Kolumni

TEKSTI Tuuli Turunen

Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa itselleni kirje tulevaisuuteen, ajattelin ensin, pitäisikö minun vain kieltäytyä. Tällä hetkellä olen nimittäin sellaisessa elämäntilanteessa, etten tiedä, miltä arkeni näyttää kuukauden kuluttua, saati sitten vuoden tai viiden päästä.

Valmistuin juuri korkeakoulusta ja ensimmäistä kertaa sitten peruskoulun en menekään syksyllä enää opiskelemaan. Muutin pois kotikaupungistani Oulusta, jossa olen koko elämäni asunut. Perustin toiminimen ja päätin hypätä täysipäiväiseen yrittäjyyteen.

Vaikka muutokset ovat kieltämättä isoja, toisinaan minusta tuntuu, että ihmiset ympärilläni jännittävät tilannetta enemmän kuin minä itse. Osa vaikuttaa olevan suorastaan peloissaan. Kysymykset, kuten “mikä on varasuunnitelmasi, jos et löydäkään asiakkaita uudesta kaupungista?” tai “eikö olisi turvallisempaa vain hakea palkkatöitä?” ovat varmasti relevantteja, mutta kannustavia ne eivät ole.

Uskon, että epäilijöiden kyselyt tulevat hyvästä paikasta, halusta auttaa ja huolehtia. Ihmiset, etenkin läheiset ovat luonnollisesti kiinnostuneita kuulemaan ajatuksistani ja suunnitelmistani tulevaisuuteen. Samalla en voi kuitenkaan olla miettimättä, kuinka paljon yhteiskunnasta kumpuavat paineet vaikuttavat kyseenalaistaviin asenteisiin.

Valtion nuorisoneuvoston vuonna 2025 teettämän Nuorisobarometrin mukaan 15–29‑vuotiaat nuoret kokivat eniten paineita työhön ja opintoihin liittyvistä asioista. Tutkimuksen mukaan moni nuori koki epävarmuutta ja turvattomuutta yhteiskunnallisten odotusten sekä yhteiskunnan asenne- ja arvoilmapiirin vuoksi.

Uskon, että paineita lisää ennen kaikkea se, että nuorten odotetaan aikuistuvan liian varhain. Itsensä etsimistä ja asioiden kokeilua ei arvosteta läheskään samalla tavalla, kuin tavoitteellista ja määrätietoista puurtamista. Jokaisella pitäisi olla jokin suuri unelma tai suunnitelma sekä tietysti varasuunnitelma ja vielä senkin varasuunnitelma. Eniten kehuja saavat ne, joilla oma haaveammatti on ollut selvänä jo eskarista asti. Haahuilua sen sijaan pidetään laiskana ja tarpeettomana ajanhukkana.

Todellisuudessa suvantovaiheet kuuluvat useimpien ihmisten elämään. On ihan tavallista, jos seuraava askel ei ole vielä selvillä ja nykyinenkin on hieman haparoiva. Aikalisän ottaminen, väärään suuntaan lähteminen tai uhkarohkea uravalinta voivat olla joskus kaikista parhaimpia päätöksiä. Itselleni on vasta ihan viime vuosina kirkastunut, millaisia juttuja haluan elämässäni tavoitella. Oivallukset ovat syntyneet nimenomaan uusia asioita kokeilemalla ja toteamalla, etteivät ne olleetkaan minua varten.

Viiden tai kymmenen vuoden kuluttua minun ei tarvitse olla johtotehtävissä, lentää business-luokassa tai omistaa suurta sijoitussalkkua. Toivon, että elän silloin tasapainoista arkea, jossa saan kokea onnen ja merkityksellisyyden tunteita. Olisin tyytyväinen, jos minulla olisi koti, jonka seinät saisin maalata ja jaloissa pyörisi koira, jota saisin lenkittää. Ja saisin rauhassa kokeilla, harhailla ja vaihtaa suuntaa vielä silloinkin, jos se tuntuu tarpeelliselta.

Julkaistu 16.9.2026

Tuuli Turunen

Oulun ammattikorkeakoulun opiskelija, joka rakastaa tarinoita, eläimiä ja syvällisiä keskusteluja teekupin äärellä. Todennäköisimmin häneen voi törmätä kirjastossa, lenkkipolulla tai patikointireitillä. Tuulin suurin unelma on koiranpentu ja omakotitalo Lapissa.

Lue lisää:

Oodi vapulle ja synninpäästö sen väliin jättämiselle

Vapulla on erityinen paikka opiskelijakulttuurissa. Vaan kuinka käy sen opiskelijan, jota kohmeisella nurmikolla istuminen, rastivahtien kanssa shottien vetäminen ja sitsilaulujen hoilaaminen ei houkuttele, pohtii päätoimittaja Tuuli Heikura pääkirjoituksessaan.

Pääkirjoitus

TEKSTI Tuuli Heikura

Omat kokemukseni opiskelijavapusta ovat hyvin rajalliset. Ensimmäisenä opiskeluvuotenani keväällä 2014 eli jo yli vuosikymmen sitten yritin kovasti liittyä mukaan tähän kollektiiviseen kokemukseen ja kiersimme opiskelukavereideni kanssa eräät bileet yhtenä iltana, suunnistuksen seuraavana päivänä ja kokoonnuimme taas yhteen vappuaattona heti aamupäivästä. Siinä vaiheessa kuitenkin oma innostukseni huhtikuista koleaa ulkoilmaa, puoliväkisin juomista ja univajetta kohtaan oli loppunut ja menin tyytyväisenä yöksi baaritiskin tienaavalle puolelle palvelemaan vappukansaa.

Edelleen vapun aikoihin palaan miettimään tätä yhtä kokemustani. Pohdin, jätettiinkö minulle antamatta cheat code monen viikon juhlinnasta selviämiseen? Olinko mahdollisesti pois sen orientaatiopäivän, jossa opetettiin oikean opiskelijamentaliteetin salat ja pidettiin intro oikeaoppisesta elimistön ja voimavarojen sääntelystä, joka mahdollistaa usean viikon ilonpidon?

Ymmärrän kyllä vapun merkityksen opiskelijakulttuurille. Opiskelijalle vappu on usein vuoden odotetuin hetki. Se merkitsee paitsi kevään huipentumaa myös hengähdystaukoa opintojen keskellä ja ennen kesätöihin siirtymistä.

Monille se on ensimmäinen kosketus korkeakouluyhteisön perinteisiin: kastajaiset, kulkueet ja laulut luovat tunteen kuulumisesta johonkin suurempaan. Juuri nämä kokemukset rakentavat identiteettiä opiskelijana ja vahvistavat sidettä omaan alaan ja yhteisöön. Vaan siinäpä se perimmäinen ongelma piileekin. Entä jos oma identiteetti ei resonoi tämänkaltaisten asioiden kanssa?

Vapun kuuluisi yhdistää, ylittää tiedekuntarajat ja tuoda yhteen eri taustoista tulevat opiskelijat luoden hetkeksi illuusion yhteisestä todellisuudesta, jossa arjen paineet väistyvät ja vain sillä on väliä, missä pidämme seuraavan pissatauon tai kenen luona otetaan välikuolema ennen illan baarijatkoja.

Tämän kaiken keskellä sillä opiskelijalla, joka ei tunne omakseen ympäristöä, jossa on tuhatpäisen joukon valkolakkisten, sitsilauluja hoilaavien hoipertelijoiden ympäröimänä, on kaksi vaihtoehtoa. Joko osallistua tapahtumiin puolipakolla ulkoisen paineen sanelemana tuntien olonsa vähintään epämukavaksi tai vetäytyä oman yksiönsä suojiin kärsimään fomoa menetetystä yhteisökokemuksesta.

Silloin tällöin minusta tuntuu, että opiskeluaikani jäi jotenkin vajavaiseksi, kun en kyennyt tuosta merkkipaalusta nauttimaan samalla tavalla kuin muut niin sanotun yhteisöni jäsenet. Toisaalta, jäikö kuitenkaan? Sain tutkintotodistukseni ja monia muita paljon lämpimämpiä muistoja. Yksi, vaikkakin usean viikon mittainen, kokemus tuskin määrittää kenenkään opiskeluajan onnistumista.

Julkaistu 27.4.202628.4.2026

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

Kansainvälinen ‘elämänkoulu’ antoi paljon työkaluja opiskelijaelämään – Euroopassa huitelu ei ollutkaan ajanhukkaa

Kolumnistimme Julia Virpi avaa, kuinka useat vietetyt välivuodet auttoivat opinnoissa.

Kolumni Opiskelu

TEKSTI Julia Virpi

Olin kuin kuka tahansa ekaluokkalainen: jännitti, hikoilutti, pelotti, innostutti. Reppu selkään, lippis päähän. Nyt aloitetaan ekaluokka.

Tällä kaavalla alkoi koulutaipaleeni 7-vuotiaana vuonna 1998. Vain silmänräpäys myöhemmin alkoi ensimmäinen päiväni Oulun yliopistolla vuonna 2024, täysin samalla kaavalla. Lippis vain oli erivärinen.

Olin juuri palannut Suomeen käytyäni keräilemässä työkokemusta Euroopan eri ilmansuunnista kymmenen vuoden ajalta. Kaikenlaista tuli puuhailtua: matkailualaa, yrittäjyyttä, vapaaehtoistöitä, panimoa, sisällöntuotantoa. Taskun pohjalle oli siis kerääntynyt melkoinen kokoelma erilaisia taitoja. Sosiaalinen pääoma ja vuorovaikutustaidot olivat myös kasvaneet huimasti.

Yliopisto kuitenkin hermostutti, koska en tiennyt mitä odottaa – olihan opiskeluelämä mielessäni aivan erilaista kuin työnteko, vaikka periaate oli sama: jotain oli saatava valmiiksi määräaikaan mennessä. Mutta pärjäisikö neuroepätyypillinen duunariperheen lapsi korkeakoulussa ollenkaan? Ymmärtäisinkö akateemisesta “jargonista” mitään? Mitä jos en ymmärtäisi yhtään mistään mitään? Olenko tehnyt kaiken ihan väärässä järjestyksessä?

Huomasin pian opintojen alettua, että minulla oli paljonkin sanottavaa. Humanistisella alalla huomasin pystyväni samaistumaan käytyihin aiheisiin sen perusteella, missä olin aikaa viettänyt viimeisen kymmenen vuoden aikana: arkeologian luennolla puhuin siitä, miten Kreikassa näkyi käsitöiden massaplagiointi turismin vuoksi, kulttuuriperinnön kurssilla kerroin ajastani keskiaikaisessa kauppakaupungissa Länsi-Euroopassa ja etnografiassa ehdotin ryhmätyöksi aihetta, jonka parissa olin tehnyt töitä yrittäjänä Englannissa. Ulkomailla huitelu oli sittenkin relevanttia opintojen kannalta. Hurraa!

Saan myös pohdittua esseiden aiheita monesta eri (ainakin itseni mielestä kiinnostavasti) näkökulmasta ja ajanhallintani on jokseenkin hanskassa – onhan työelämässä oltava täsmällinen. En varsinaisesti pelkää puhua, ehdottaa, kritisoida tai kysyä selvennystä. Reppureissuaikana opin myös tehokkaasti säästämistä, maantiedettä sekä kieliä. Kaikista on ollut ainakin tähän mennessä jotain hyötyä.

Kyllä, vietin siis useampia välivuosia. Välivuosi saattaa usein kuulostaa negatiiviselta asialta, tilalta josta pitää pyrkiä pois mahdollisimman pian. Itse lopetin laskemisen viiden välivuoden jälkeen. En ole ikinä kokenut eläväni välitilassa, sillä mielestäni yhtään mikään ei ole ajanhukkaa. Kaikesta oppii jotain.

Tulen aina suosittelemaan kansainvälisiä kokemuksia jos sellaiseen on mahdollisuus, oli se sitten pari kuukautta kesätöitä, vaihto-opiskeluvuosi tai kokonainen ura maailmalla. Kansainväliset kokemukset ovat olleet kohdallani myös yhdistävä tekijä muita opiskelijoita tavatessa. Tutustuin ensimmäisellä viikolla pariin opiskelijaan jotka olivat koukanneet yksi Berliinin ja toinen Brasilian kautta. Löysimme kaikki vähän sattumalta itsemme täältä Perämeren perukoilta ihmettelemästä, mihin elämä saattaakaan kuljettaa.

Ei ole mielekästä pohtia onko jotakin oikeaa tapaa suorittaa elämää, tai onko perinteinen vai käänteinen järjestys opintojen ja työelämän välillä parempi kuin toinen. Kukaan ei suorita elämää ketään paremmin. Itse ajattelen kuitenkin, että työelämätaidot valmistelivat minua ennen kaikkea ymmärtämään ihmisenä olemista ja sen eri muotoja, enkä usko että millään tieteenalalla tästä voisi olla haittaa. Eikä myöskään siitä oivalluksesta, että uudelleen voi aloittaa vaikka kuinka monta kertaa. Pienikin kierros oman piirin ulkopuolella laajentaa omaa perspektiiviä juuri sopivasti, ja kaikista kokemuksista jää jotain hyödyllisiä taitoja taskuun.

Julkaistu 8.9.20258.9.2025

Julia Virpi

Kulttuuriantropologian opiskelija, kirjoittaja sekä oman elämänsä Louis Theroux, joka ajattelee nopeasti mutta kapinoi vauhtia ihannoivaa yhteiskuntaa vastaan elämällä hitaasti.

Lue lisää:

Töissä oppii vain häpeämään

Kolumnistimme Marjut Lauronen uskoo, että työelämän konkariksi harjaantuu vain kantapään mokien kautta.

Kolumni Työelämä

TEKSTI Marjut Lauronen

Kevät puskee itseään eteenpäin jo kovalla vauhdilla. Monille opiskelijoille kevät tarkoittaa sulavan maan, joka paikan täyttävän katupölyn ja opintopisteiden kuumeisen laskemisen lisäksi horisontissa häämöttäviä kesätöitä. Osalla on edessä erityisen jännittävät paikat, kun kesä tuo tullessaan ensimmäisen oman alan työpaikan. Uuden työn alkamista odottaa innokkaana, onnellisena ja toiveikkaana.

Kukaan ei tosin varoittanut minua siitä, millaiseen häpeälimboon ensimmäinen oman alan työpaikka voi johtaa.

Ammatin kiemuroiden opettelun lisäksi talon tavat ja uudet tilat voivat aiheuttaa harmaita hiuksia. Häpeä voi löytää paikalle joko oikeiden mokien tai yliajattelun kautta. Etenkin jälkimmäinen lienee tuttu jokaiselle huijarisyndroomasta kärsivälle – esimerkiksi minulle.

Meille huijarisyndroomalaisille ensimmäinen kosketus oman alan töihin voi olla kova paikka. Alan opinnot ovat valmistaneet meitä työelämään palanen kerrallaan, rautaisiksi ammattilaisiksi. Nyt tukehdut informaatioähkyyn perehdytyksen aikana, kyseenalaistat kaiken oppimasi ja varot taukohuoneessa ettet käytä kenenkään lempimukia.

Oma häpeäni johtuu siitä, että pelkään mokaavani töissä. Täydellisyydentavoittelun ja lievän työnarkomanian yhdistelmään mokaaminen ei sovi sitten lainkaan. Samalla hävettäisi pettää minut palkanneen ihmisen arviointikyky. Itsensä vertailu alalla jopa vuosikymmeniä olleisiin on täysin päätöntä, mutta stressissä raksuttavat aivot eivät tätä kuuntele.

Todellisuudessa jokainen alalla pitempään ollut mokaa joskus. Kuka meistä nyt ei ole puhutellut väärää ihmistä minuuttitolkulla, laukaissut varashälytintä kello 4:00 aamulla tai tilannut 20 sijaan 200 pussia pähkinöitä – en ainakaan minä. Häpeä marinoi nämäkin hauskoiksi muistoiksi.

Olin itse viime kesänä ensimmäistä kertaa oman alani töissä kesätoimittajana. Oman häpeän huippuni saavutin onnekseni jo heti toisella työviikolla. Sain käskyn lähteä haastattelemaan silloista ympäristöministeriä soiden ennallistamisesta. Viimeisimmässä ohjeviestissä kerrottiin, että tilaisuus pidetään visusti sisätiloissa ja kenttäretki on peruttu aikataulullisista syistä. Jätin siis kumikengät toimituksen kaappiin ja varustauduin keikalle maihareissa ja pitkissä housuissa.

Muutaman tunnin päästä löydän itseni vetiseltä suolta likomärkänä. Kiroilen mielessäni sitä, miksen tarkistanut viestejä vielä kertaalleen ja kuinka idiootilta vaikutan huonoilla varusteillani. Litteroidessani ministerin haastattelua myöhemmin kuulen, kuinka vesi loiskuu kengissäni niiden imaistessa lisää vettä askel askeleelta.

Jälkikäteen ajateltuna tilanteessa ei ollut juuri mitään hävettävää – tilanne on pikemminkin hauska kommellus, joka ei vaikuttanut työni lopputulokseen lainkaan. Mokien ja häpeän myötä olen jälleen askeleen lähempänä kaikessa marinoitunutta konkaria. Eiväthän kaikki olisi selvinneet tällaisesta häpeästä – eihän?

Näin ainakin uskottelin itselleni autolle palatessa, kun kaadoin sameaa suovettä maihareistani ja hieroin hien ja hyttysmyrkyn seosta pois silmistäni.

Se jää vielä nähtäväksi, päättyykö häpeälimbo koskaan. Tekevälle sattuu, ja mokailu kasvattaa luonnetta. Ainakin uskottelen näin itselleni – heti seuraavaan yöunet vievään mokaan saakka.

Julkaistu 25.4.202525.4.2025

Marjut Lauronen

Tiedeviestinnän opiskelija, jota kiinnostaa kaikki kummallinen. Toivoton iltavirkku, joka yrittää oppia löytämään juuri ne oikeat sanat.

Lue lisää:

Tiedeviestintä pakotetaan pöytälaatikkoon

Kolumnistimme Kalle Parviainen pohtii tiedeviestinnän maisteriohjelman ei-lakkauttamista.

Kolumni

TEKSTI Kalle Parviainen

Oulun yliopiston väistyvä rehtori Jouko Niinimäki arvioi Kalevassa (8.12.) yliopiston vetovoimaa. Mikä olisikaan parempi vetovoimatekijä kuin valtakunnallisesti ainutlaatuiset ja laadukkaat opinto-ohjelmat?

Humanistisen tiedekunnan dekaanit ilmoittivat opiskelijoille ja osalle henkilökuntaa joulukuun alussa, että tiedeviestinnän maisteriohjelmaan ei oteta uusia opiskelijoita kevään 2025 yhteishaussa. Virallisesti ei puhuta ohjelman lakkauttamisesta. Nykyisten opiskelijoiden valmistuttua tutkinto-ohjelma siirretään pöytälaatikkoon odottamaan parempia aikoja, sillä nykyisellään sen ei nähdä palvelevan tiedekunnan strategiaa.

Taloustutkimuksen tekemän korkeakoulujen bränditutkimuksen perusteella tärkeimmät tekijät koulutusalaa valittaessa ovat alan kiinnostavuus ja tasokas opetus. Palautteen perusteella tiedeviestinnän opiskelijat ovat olleet erittäin tyytyväisiä koulutukseen. Myös työnantajat ovat pitäneet tutkintoa suuressa arvossa: yksistään tiedeviestinnän maisteriohjelman eli TIEMA:n mainitseminen on saattanut avata ovia moniin mahdollisuuksiin. Ohjelmalla on myös harvinaisen tiivis alumniverkosto.

Tiedeviestinnän koulutus on 2020-luvulla tärkeämpää kuin ohjelman perustamisen aikana vuonna 2007. Nykyisenä mis- ja disinformaation aikakautena tutkittuun ja tieteelliseen tietoon perustuvalle päätöksenteolle on huutava tarve yhteiskunnassa. Ohjelmasta valmistuneilla maistereilla on kyky popularisoida tiedettä ja tehdä vaikuttavaa monikanavaista viestintää eri yleisöille.

Pohjimmiltaan ohjelman sisäänoton lakkauttamisen taustalla on tietenkin raha. Vaikka tiedeviestinnän maisteriohjelmasta valmistuu varsin hyvällä tahdilla opiskelijoita, ei se riitä kattamaan opetuksen kuluja. Tiedekunta voi syyttää yliopiston sisäistä rahanjakomallia, yliopisto taas opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) valtakunnallista himmeliä. Myös viime vuosien leikkaukset koulutukseen, erityisesti aikuiskoulutustuen lakkauttaminen, todennäköisesti vaikuttavat pelkkien maisteriohjelmien hakijamääriin.

Ironista on myös, että yliopisto ei selkeästi tiedä, miten markkinoida juuri tiedeviestinnän ohjelmaa. Esimerkiksi marraskuisilla hakijan päivillä maisteriohjelma ei näkynyt lainkaan. Toisaalta, talon sisällä ei välttämättä haluta kilpailla omista opiskelijoista. Moni ei varmaan tiennyt, että Oulussa voi ylipäätään opiskella tiedeviestintää – vieläpä ainoana yliopistona Suomessa.

Oulun yliopiston hallintotapaa on kritisoitu julkisuudessa viime aikoina. On ollut epäonnistuneita ravintolakilpailutuksia ja hallituksen jäsenten eroamisia. Muutamassa päivässä tehty päätös tiedeviestinnän ohjelman suhteen asettuu tähän jatkumoon. Tiedeviestinnän kehittämiseen myönnettiin rahaa ensi vuodelle, tekeillä oli alumnihaastattelu, ja opintosuunnitelmaa ja yhteishaun markkinointitekstejä oli päivitetty. Ohjelma sisälsi juuri sitä poikki- ja monitieteellistä pöhinää, jota erilaisissa puheissa ja suunnitelmissa usein viljellään. Lisäksi se tarjosi polun monille Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijoille ylempään korkeakoulututkintoon. Tälläkään kertaa käytännön teot eivät siis vastaa juhlapuheita.

Klassinen sanonta hallinnon opiskelijaedustajien parissa kuuluu, että asioihin ei voi vaikuttaa vielä valmisteluvaiheessa, ja päätösten jälkeen onkin sitten liian myöhäistä. Usein todetaan myös, että iso laiva kääntyy hitaasti. Tällä kertaa Oulun yliopiston laiva kääntyi kuitenkin harmillisen nopeasti.

Julkaistu 13.12.2024

Kalle Parviainen

Kirjoittaja on Oulun ylioppilaslehden entinen toimitusharjoittelija ja opiskelee tiedeviestintää. Hän haluaa parantaa maailmaa viestimällä innostavasti monimutkaisista aiheista.