”Ei ole sääntöjä sille, miltä opettajan pitäisi näyttää”

Oulun yliopiston alumni Jessi Jokelainen on opettaja, somevaikuttaja ja aktiivinen kunnallispoliitikko. Hänelle on tärkeää saada oma ääni kuuluviin – tittelistä huolimatta. Kuvataitelijasta someopettajaksi ja poliitikoksi Jessi Jokelaisesta piti tulla alunperin kuvataiteilija. Vaikka omia näyttelyjäkin oli jo takana ja kaikki oli suunniteltu valmiiksi, se ei riittänyt kouluun pääsemiseen ensimmäisellä kerralla. Jokelainen päätyikin Oulun yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustieteitä. Tosin […]

Oulun yliopiston alumni Jessi Jokelainen on opettaja, somevaikuttaja ja aktiivinen kunnallispoliitikko. Hänelle on tärkeää saada oma ääni kuuluviin – tittelistä huolimatta.

Kuvataitelijasta someopettajaksi ja poliitikoksi

Jessi Jokelaisesta piti tulla alunperin kuvataiteilija. Vaikka omia näyttelyjäkin oli jo takana ja kaikki oli suunniteltu valmiiksi, se ei riittänyt kouluun pääsemiseen ensimmäisellä kerralla. Jokelainen päätyikin Oulun yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustieteitä. Tosin pääaine vaihtui nopeasti suomen kieleen.

”Suomen kielessä viehätti loogisuus – sehän on ikään kuin kielten matikkaa“, Jokelainen toteaa. ”Oli kiinnostava löytää tällainen matemaattis-looginen puoli itsestä.“

Opettajan sijaisuuksia Jokelainen pääsi tekemään jo opintojensa maisterivaiheessa. Samoihin aikoihin hän alkoi julkaisemaan Instagram-tilillään stooreja suomen kielestä ja kielenhuollosta.

Aikaansaava Jokelainen ryhtyi kirjoittamaan myös Kalevalle poliittis-yhteiskunnallista blogia. Tie on sittemmin auennut myös konkreettiseen poliittiseen vaikuttamiseen.

Omantyylistä opetusta – mutta ei stressiä omasta tyylistä

Opettajana Jokelainen pyrkii haastamaan omia opetustottumuksiaan ja pohtimaan, voisiko tehdä jotain eri tavoin kuin aikaisemmin. Hän seuraakin aktiivisesti sitä, mitä opetusmaailmassa tapahtuu. Jokelainen korostaa sosiaalisen median merkitystä alustana, jossa opettajat pystyvät vaihtamaan ajatuksia.

”Poimin sieltä sitten omaan tyyliin sopivia ideoita – ilman, että otan mitään paineita siitä, että pitäisi orjallisesti ottaa omaan opetukseen kaikki uudet vaikutteet.“ 

Yksi trendi, jonka kehitystä Jokelainen seuraa mielenkiinnolla, on flippaus. Tekniikan idea on, että opiskelijat opiskelevat opeteltavat aihealueet itsenäisesti. Opettajan rooli on antaa neuvoja oppimisprosessin aikana. 

“Inspiroidun myös oppilaista. Opettajana minun  ei ole tarkoituskaan olla jatkuvasti auktoriteetti, vaan opin itse välillä itse oppilailta.”

”Inhottaa se, että tietyille titteleille on tietyt odotukset“

Monessa eri ammatissa toimiessaan Jokelainen on huomannut, miten paljon ulkopuolelta tulevia rajoituksia tiettyihin ammattinimikkeisiin vielä liittyy. Somevaikuttajana Jokelainen saa herkästi palautetta siitä, mitä opettajana tai poliitikkona voi somessa sanoa. 

”Opettajaan ja poliitikkoon kohdistuu vähän samankaltaisia odotuksia“, Jokelainen pohtii. ”Molemmat ovat yleensä korkeasti koulutettuja ihmisiä, joita koskevat tietyt käyttäytymisnormit sekä vastuut ja velvollisuudet.“

Ja juuri näitä käyttäytymisnormeja Jokelainen ei jaksaisi yhtään enempää. Hänen mukaansa nykypäivänäkin ihmisillä on vielä hyvin kangistuneita käsityksiä siitä, mitä tietyssä roolissa oleva ihminen voi sanoa tai tehdä. 

”Miksi minun pitäisi nostaa itseni normaalin ihmisyyden yläpuolelle, koska minulla on titteli? En voi sanoa netissä, että ”kakka“, koska on olen poliitikko. Miksi en voi?“ Jokelainen haastaa.

”Opettajan ei tarvitse pukeutua Marimekko-kaapuun“

Jessi Jokelainen

Jokelainen toivoisi, että tulevaisuudessa opettajan rooli olisi vapaampi ja että tulevat opettajat voisivat tulla kouluun sellaisina kuin ovat. Tähän vaikuttaa kuitenkin olevan vielä matkaa. Jokelainen on esimerkiksi huomannut, että sosiaalisessa mediassa nuoret opettajat ovat hyvin epävarmoja siitä, miten opettaja voi pukeutua. 

”Jodelissa kysytään, että voinko laittaa hupparin töihin“, Jokelainen kertoo. „Itsekritiikki on järkyttävää.“

Jokelainen kannustaakin tulevia opettajia siihen, että he eivät ottaisi itseään tai omaa ammattikuntaansa liian vakavasti. 

”Ei ole olemassa sääntöjä siitä, miltä opettajan pitäisi näyttää. Maailmassa on monenlaisia ihmisiä – miksi ei voisi olla myös monenlaisia opettajia?“

Huoli tulevaisuuden yhteiskunnan tekstitaidoista

Jokelainen on huomannut, että yläasteikäiset eivät usein ymmärrä sitä, miksi heidän täytyy opiskella äidinkieltään.  

“Yleensä tyypillinen reaktio on, että oppilaat osaavat jo lukea suomen kieltä. Oppilaat eivät ymmärrä, mihin äidinkielen tunteja tarvitaan.”

Äidinkielen osaamisen tärkeyteen havahdutaan usein vasta aikuisiällä. Jokelainen painottaa oppilailleen, että lukutaito ei ole pelkästään mekaanista lukutaitoa. Tärkeää on esimerkiksi erilaisten asiayhteyksien ja tekstin vivahteiden ymmärtäminen sekä kyky tuottaa tilanteeseen sopivaa tekstiä. 

Pohjimmainen ongelma on mediassa paljon esillä ollut nuorten lukemisen väheneminen. 

“Ei voi tietää, miten tuotetaan hyvää tekstiä, jos ei ole nähnyt hyvää tekstiä”

Siitä, miten nuoret kieltä eri konteksteissa käyttävät tai mitä he lukevat, Jokelainen ei ole huolissaan. 

“Kielen muutosta ei voi estää, mutta se, miten saamme ylläpidettyä kommunikaatiota yhteiskunnassa, on äärimmäisen tärkeää.”

Äikkälive: kielioppia kaikille

Tulevaisuudessa tarvitaankin uusia tapoja lukemisen ja kirjoittamisen opettamiseen. Yksi keino voisi olla suomen kielen kieliohjeiden popularisointi sosiaalisessa mediassa. Tähän pyrki Jokelaisen muutama vuosi sitten Instagram-tilillään järjestämä 10 viikon Äikkälive. Viikoittaisissa livelähetyksissä käytiin suomen kielen kielioppi helposti ymmärrettävällä tavalla läpi. 

“Ihmiset ehkä mieltävät virallisten kanavien, kuten Kotimaisten kielten keskuksen, sivut liian vaikeatajuisiksi. On helpompi lähestyä ihmistä, joka on popularisoinut kieliopin helposti ymmärrettävään muotoon.”

Äikkäliven suosion innoittama Jokelainen haluaisi jatkaa suomen kielioppisääntöjen popularisointia sosiaalisessa mediassa myös tulevaisuudessa. Tosin hän ei ole aivan varma, kauanko jatkaa opetusalalla.

“Politiikka ehkä lähtee lopulta vetämään.”

KUKA?

JESSI JOKELAINEN

» Asuu Oulussa.

» Ammatiltaan äidinkielen-ja kirjallisuuden opettaja, kunnallispoliitiikko ja somevaikuttaja.

» Vasemmiston valtuustoryhmän jäsen Oulussa ja kaupunkihallituksen jäsen, Oulun vasemmistoliiton valtuustoryhmän varapuheenjohtaja

» Harrastaa lukemista, kirjoittamista ja käsitöitä.

?: Artikkelin kuvat Janica Karasti.

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Saamelaismuseon mesenaatti – linkki yhteisön ja yhteiskunnan välillä

Miten saamelaisten kulttuuriperintöä vaalitaan Suomessa? Entä ketkä sitä  vaalivat? Oulun yliopiston alumni Anni Guttorm kertoo roolistaan Saamelaismuseo Siidan amanuenssina. Anni Guttormin silmiin syttyy loiste, kun hän alkaa puhua saamelaiskulttuurin hyväksi tekemästään työstä. Tällä hetkellä Guttorm on virkavapaalla Saamelaismuseo Siidan amanuenssin virastaan. ”Me teemme tärkeää työtä. Jokaisella meillä oma rooli, mikä edesauttaa sitä, että saamelaiskulttuuri pysyy […]

TEKSTI Frida Ahonen

KUVAT Frida Ahonen

Miten saamelaisten kulttuuriperintöä vaalitaan Suomessa? Entä ketkä sitä  vaalivat? Oulun yliopiston alumni Anni Guttorm kertoo roolistaan Saamelaismuseo Siidan amanuenssina.

Anni Guttormin silmiin syttyy loiste, kun hän alkaa puhua saamelaiskulttuurin hyväksi tekemästään työstä. Tällä hetkellä Guttorm on virkavapaalla Saamelaismuseo Siidan amanuenssin virastaan.

”Me teemme tärkeää työtä. Jokaisella meillä oma rooli, mikä edesauttaa sitä, että saamelaiskulttuuri pysyy elinvoimaisena.”

Museossa tehdään työtä saamelaisen kulttuuriperinnön vaalimiseksi. Mutta mistä tarkalleen puhumme, kun puhumme saamelaisesta kulttuuriperinnöstä? 

Jyväskylän yliopiston museologian professori Janne Vilkunan mukaan kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan ”joukkoa menneisyydestä periytyneitä aineellisia ja aineettomia resursseja, jotka ihmiset tunnistavat jatkuvasti kehittyvien arvojensa, uskomustensa, tietojensa ja perinteidensä heijastumaksi ja ilmaisuksi niiden omistuksesta riippumatta”.

Esimerkkejä saamelaiskulttuurin perinnöstä ovat poronhoito, joikaaminen ja eri saamen kielet.

Eri tahot kulttuuriperintöä vaalimassa

Saamelaista kulttuuriperintöä vaalivat ja säilyttävät muun muassa saamelaiset muistiorganisaatiot, kuten Saamelaismuseo Siida, Saamelaisarkisto ja Giellagas-instituutissa toimiva Saamelainen kulttuuriarkisto. Näillä tahoilla on tärkeä rooli myös tiedon välittämisessä.

”Jokainen saamelainenhan myös omassa arjessaan vaalii omaa kulttuuriperintöään, mikä näkyy eri ihmisillä eri tavoin,” Guttorm toteaa. 

Saamelaiskulttuuria pidetään arvossa myös kansallisella tasolla. Guttorm iloitsee, että erityisesti viime vuosina saamelaiset ovat olleet enemmän esillä kansallisessa mediassa ja kulttuurikentällä. Esimerkiksi saamelaisen Niillas Holmbergin romaani Halla halla (2021) oli yksi vuoden 2022 Runeberg-palkintoehdokkaista. Saamelaiskulttuuria on käsitelty viime vuosina myös monipuolisesti eri näkökulmista, näyttämällä eri puolia Saamenmaasta ja saamelaisuudesta.  

”Yhä useammalla on tietoa sekä ymmärrystä saamelaiskulttuurista ja sitä kautta halua vaalia kulttuuriperintöämme.”

Kansallismuseon repatriaatio tukee saamelaisten kulttuurista itsehallintoa

”Yhtenä isona oman työn onnistumisina ovat olleet repatriaatiot: useamman vuoden aikana useat Suomen museot palauttaneet saamelaisille kuuluvia kokoelmiaan saamelaisalueelle.” Yksi viime vuosien merkittävimmistä valtakulttuurin tunnustuksista saamelaisille on ollut syyskuussa 2021 Suomen kansallismuseon mittavan saamelaiskokoelman siirtäminen alkuperäiselle kotiseudulleen Saamelaismuseo Siidan omistukseen. Jo Siidan perustamisvuonna 1998 Kansallismuseo lupasi, ettei se enää kartuta saamelaiskokoelmaansa. Saamelaiskokoelmia on kerätty 1600-luvulta lähtien moniin eurooppalaisiin museoihin. On laskettu, että Pohjoismaiden ja muun Euroopan museoissa on yli 50 000 saamelaiskulttuurista peräisin olevaa esinettä.

Guttormin mukaan palautuksen merkitys saamelaisyhteisölle on valtava. Monet saamelaiset tuntevat pystyvänsä palautuneiden kokoelmien esineiden ja valokuvien kautta luomaan uudelleen yhteyden esivanhempiinsa. Tämän yhteyden elvyttäminen on Guttormin mukaan yhteisöille elintärkeää. Lisäksi monet käsityöläiset tulevat tutustumaan esineisiin, jotta he voivat tehdä niistä uusintoja tai saada inspiraatiota. 

”Työtä on kuitenkin vielä paljon edessä,” Guttorm toteaa. ”Ei riitä, että kokoelmat konkreettisesti siirtyvät saamelaisalueelle, vaan tieto on saatettava sellaiseen muotoon, että yhteisöt pystyvät hyötymään siitä.”

”Saamelaismuseon kokoelmat ovat olemassa ensisijaisesti saamelaisyhteisöjä varten”

Saamelaismuseo Siida pyrkii vastaamaan saamelaisyhteisöjen tarpeisiin. Saamelaisyhteisöt ovatkin museon tärkein kohderyhmä, ja museo tekee monella tasolla yhteistyötä heidän kanssaan.

”Itse asiassa voisi sanoa, että kaikki museon toiminta on yhteistyötä saamelaisyhteisöjen kanssa,” Guthorm toteaa.

Yksilötasolla tämä yhteisötoiminta tarkoittaa sitä, että kokoelmia käy katsomassa paljon yhteisön jäseniä, kuten lapsia, opiskelijoita ja käsityöläisiä. Lisäksi museo tarjoaa erilaisia tapahtumia ja tilaisuuksia, joihin yhteisöjen jäsenet voivat halutessaan osallistua. Saamelaismuseolle on tärkeää, että yhteisön jäsenillä on matala kynnys tulla katsomaan kokoelmia.

Saavutettavuutta parannetaan esimerkiksi tuottamalla kokoelmiin liittyvää tietoa kaikilla kolmella Suomessa puhuttavilla saamen kielillä eli pohjoissaamella, inarinsaamella ja koltansaamella.

Siida tekee myös yhdistystason yhteistyötä eri saamelaisyhdistysten kanssa ympäri saamelaisaluetta, kansallisella tasolla sekä muissa Pohjoismaissa. Saamelaismuseo tekee myös yhteistyötä kaikkien keskeisten saamelaisorganisaatioiden, kuten Saamelaiskäräjien, saamelaisalueen koulutuskeskuksen ja Giellagas-instituutin kanssa. Esimerkkejä yhteistyöstä ovat yhdessä järjestettävät näyttelyt sekä erilaiset yhteiset kulttuuriperintöön liittyvät tutkimushankkeet. 

Anni Guttorm. Kuva: Frida Ahonen

Kulttuuriperinnön edistäminen perustuu ymmärrykselle

Kun ymmärrys ja tieto saamelaiskulttuurista kasvaa, on saamelaisen kulttuuriperinnön vaaliminen mahdollista muillekin kuin saamelaisille. Guthorm painottaa, että juuri tiedon ja ymmärryksen myötä on mahdollista, että saamelaiskulttuurin perinnön suojelemiseen saadaan mukaan muitakin kuin saamelaisia. 

”Saamelaiset ovat vähemmistö ja on tärkeää, että heidän oikeuksiaan vaalitaan”, Guttorm pohtii. “Ja oikeus omaan kulttuuriperintöön on yksi keskeisistä oikeuksista.”

Siksi on tärkeää, että muutkin kuin saamelaiset osallistuvat kulttuuriperinnön vaalimiseen. Esimerkiksi turismi on keskeinen kanava, jonka kautta tietoa saamelaisuudesta välitetään. Ei tule kuitenkaan unohtaa, että tämän tulee tapahtua saamelaisten kulttuuriperintöä kunnioittaen ja oikeaa tietoa välittäen. Lisäksi Guttorm alleviivaa, että oleellista on tuottaa palveluja yhteistyössä saamelaisten toimijoiden kanssa. Hyvä tietolähde Saamenmaalle suuntaavalle turistille on esimerkiksi Saamelaiskäräjien Oktavuohta-nettisivut, jossa on kattavasti tietoa saamelaiskulttuurista.

”Saamelaiskulttuuri on edelleen elinvoimainen”

”Kaikki kulttuurit muuttuvat ajan saatossa, ja saamelaiskulttuuri tulee myös muuttumaan. Ehkä jotkut perinteet häviävät tai ilmestyy uusia, tämän ajan tarpeisiin paremmin sopivia perinteitä”, Guttorm sanoo. “Ajattelen kuitenkin, että saamelaiskulttuuri on tällä hetkellä erittäin elinvoimainen.” 

Guttormin mukaan yhä useammat lapset ja nuoret haluavat vaalia omaa kulttuuriperintöään – etenkin perinteisiä taitoja halutaan oppia. Esimerkiksi eri saamelaistoimijoiden järjestämät käsityökurssit ovat suosittuja. On saamelaisia, jotka eivät ole kotona oppineet käsityötaitoja ja jotka haluavat oppia niitä kursseilla. 

Guttorm ei pidä esimerkiksi saamelaisten kaupungistumista ongelmana, vaan hän painottaa kulttuurin sopeutumista. ”Keskeinen juttu on se, että kaikilla saamelaisia eri puolilla maailmaa yhdistää vahva kotiseutuyhteys ja kuuluvuuden tunne jonnekin tänne pohjoiseen.”

Guttormin mukaan juuri omien juurien tunteminen kantaa perinteitä muutosten yli. On myös tärkeää tukea saamelaisia elinkeinoja, kuten poronhoitoa, jotka ovat erittäin keskeisiä kulttuurin säilymisen kannalta. Näihin elinkeinoihin kytkeytyvät vahvasti myös saamen kielet, jotka välittävät elinkeinoihin liittyvää tietoa sukupolvelta toiselle.

Suurimpana haasteena Guttorm näkee sen, miten kodeissa pystytään siirtämään kulttuuriperintöä tuleville sukupolville.

”Varmaan moni kamppailee sen kanssa, että on yksin äitinä, isänä tai vanhempana siirtämässä lapselle omaa kulttuuria,” Guttorm pohtii. ”Ovatko yhteiskunnalliset rakenteet, kuten päiväkoti ja koulu, riittäviä tuen saamiseen?” Guttorm muistuttaa, ettei tilanne ole sama kuin suomalaisissa kodeissa, joissa niin lastenohjelmat, koulukirjat kuin lastenkirjat ovat saatavilla suomeksi.

Aloitteita ja työtä saamelaisperinnön säilyttämiseksi on tehty viime vuosina niin saamelaisyhteisössä kuin sen ulkopuolella. Haastena vaikuttaa kuitenkin edelleen olevan se, mahdollistavatko valtakulttuurin rakenteet saamelaiskulttuurin perinnön vaalimisen myös tulevaisuudessa.

Frida Ahonen

Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.

Lue lisää:

Kahden korkeakoulun alumni Mari Korpela kyllästyi itseinhoon ja perusti kehorauhaa korostavan yrityksen

Koronapandemia sai Mari Korpelan miettimään elämäänsä uudelleen. Alituinen häpeä sai väistyä oman yrityksen ja kehorauhasta kertovan taiteen tieltä.

Häpeä liittyy kaikkeen. Se on tullut tutuksi, kertoo oululaisyrittäjä Mari Korpela.

”Ihmisten todellisuus on vääristynyt kuvittelemaan, mitä muut ajattelevat itsestä. Ihmiset häpeävät absurdejakin asioita, kuten ääntään tai omia korvannipukoitaan”, Korpela sanoo.

Tämä ei päde pelkästään ulkonäköön vaan myös muuhun elämään, kuten työhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin.

”Jatkuva stressaaminen ja pohtiminen vie aivokapasiteettia kaikelta tärkeämmältä. Vaikka joku paheksuisikin minua ja valintojani, se kertoo yleensä enemmän paheksujasta kuin minusta.”

Korpela alkoi purkaa tuntemuksiaan Instagram-tilinsä kautta. Nyt Instagram-seuraajia on jo yli 5 000 ja Korpelan turhautuminen häpeään on tarttunut muihinkin.

Kahden korkeakoulun kasvatti

Mari Korpela aloitti Oulun yliopistossa kasvatuspsykologian pääaineopinnot vuonna 2007 ja opinnot Oulun ammattikorkeakoulun tanssilinjalla vuonna 2008. Opiskeluaika oli repaleista, sillä Korpela opiskeli kahdessa eri oppilaitoksessa vuorovuosin ja välillä yhtä aikaa.

”Kaahasin aamun balettitunnilta suoraan luennolle”, Korpela nauraa.

Opiskelijana hän ei vielä tiennyt, mitä halusi elämältään ja valitsi sivuaineita opettajan ura mielessään. Elämä vei loppujen lopuksi 31 aivan toisaalle.

”Yleinen kysymys kasvatustieteiden opiskelijoilla on, että mihin tämä valmistaa tai mitä meistä voi tulla. Jälkeenpäin olen huomannut, että ihan mitä vaan.”

Opiskelujen ohessa Korpela työskenteli tanssinopettajana noin kymmenen vuotta. Omien häpeän kokemustensa takia Korpelalle oli tanssitunneilla tärkeää, että oppilaat eivät vertailisi itseään toisiin. Korpela onnistui, mutta hän kertoo itse kärsineensä kehokuvansa kanssa.

”Tanssi vei enemmän kuin antoi, joten lopetin tanssin kokonaan. Koin olevani vääränlainen tanssimaailmaan, vaikka en todellakaan ollut. Ei kukaan ole”, Korpela kertoo.

Uusi ura yrittäjänä

Valmistuttuaan ammattikorkeakoulusta 2013 ja yliopistosta 2015 Korpela työskenteli henkilöstöpalvelualalla noin kolme vuotta. Kun koronapandemia iski Korpela lomautettiin. Hän oli jo jonkin aikaa pohtinut työpaikan vaihtoa ja pandemia tarjosi hetken tarvittua miettimisaikaa.

Korpela halusi vaikuttaa. Hän tarvitsi äänitorven, jolla toteuttaa itseään ja pohti muun muassa blogin perustamista. Aikomus kuitenkin pysähtyi pelkoon: Mitä jos tutut lukisivat blogia?

Korpela kuitenkin päätti, että nyt oli aika päästää häpeästä irti. Hän tarttui juuri niihin asioihin, jotka tuntuivat pelottavilta.

”Aloin tehdä kaikkea, mikä minua hävetti. Postasin keskeneräisiä piirustuksia ja mietin, että hävettää, joten julkaisen. Sitten katsoin, loppuuko maailma. Mitään pahaa ei tapahtunut”, Korpela nauraa. Hän ei silti osannut aavistaa, että hänen piirustuksistaan tulisi hitti.

Kehorauhan puolestapuhuja

Korpelan postaamat piirrokset kertovat itsensä hyväksymisestä eli kehorauhasta. Instagram-tilillään Korpela on muun muassa julistanut, että ei suostu enää laihduttamaan vaan haluaa kunnioittaa itseään ja kehoaan sellaisena kuin ne ovat.

Korpela toteaa esimerkiksi, että ei arvota kehonsa osia erikseen tai keksi adjektiiveja kuvaamaan ulkomuotoaan.

”Suhtaudun siten, että tämä on keho. Se on nyt tällainen, joskus toisenlainen. Kieltäydyn aktiivisesti ajattelemasta, olenko esimerkiksi lihonut tai mitä muut ajattelevat”, Korpela kertoo.

”Olin aiemmin monesti ottanut projektin itselleni. Joskus se oli laihdutusprojekti, joskus itsensä hyväksymisprojekti. Eli nyt minä maanantaina alan rakastamaan itseäni ihan täysillä. Eihän se mene sillä tavalla”, hän lisää.

Näitä projekteja seurasi kyllästyminen.

”Hoksasin sen, miten paljon omat ajatukset pyörivät siinä, mitä muut minusta ajattelevat. Sitten aloin miettiä, että ketkä muut? En osannut edes nimetä, ketä varten yriin kerätä tietynlaista CV:tä tai ketä varten täytyy saada viisi kiloa pois. Silti se oli punainen lanka elämässä”, Korpela kertoo.

Loppujen lopuksi kysymykset tiivistyivät kahteen: ”mitä minä elämältäni haluan?” ja ”tätäkö tämä nyt on?” Koronasta johtunut lomautus tarjosi ajan vastata noihin kysymyksiin.

Kesällä 2020 Korpela perusti verkkokaupan, Mari Korpela Companyn, jossa hän myy taidettaan muun muassa taulujen, mukien ja paitojen muodossa. Hän ei enää häpeä ilmaista itseään.

”Toki tulee kuoppiakin. Välillä käpertyy siihen vanhaan ’minusta ei ole mihinkään’ ja ’mitä minä nyt tällaista’.

Huonoista päivistä huolimatta uuden kokeilu ei ole päättynyt. Korpela aloitti tammikuussa seksuaalikasvattajan opinnot Sexpo-säätiön kautta.

“Sexpon ensimmäisen seminaarin jälkeen olo on innostunut. Tiedän, että tuleva urani tulee kietoutumaan seksuaalikasvatuksen ympärille, ja kaikki aiemmat opintoni toimivat pohjana tälle, joten olen todella innoissani.”

Kuka?

MARI KORPELA

» 34-vuotias

» Asuu perheensä kanssa Oulussa.

» Valmistui tanssinopettajaksi Oulun ammattikorkeasta vuonna 2013.

» Valmistui Oulun yliopistosta vuonna 2015, pääaineenaan kasvatuspsykologia.

» Perusti keväällä 2020 yrityksensä Mari Korpela Company-verkkokaupan, jota voi seurata Instagram-tilin @marikorpelacompany kautta.

» Vapaa-aikanaan maalaa, lukee seksuaalisuuteen, psykologiaan ja menestymiseen liittyvää tietokirjallisuutta sekä viinittelee ystävien kanssa. Aloitti juuri burleskin. Suurin osa vapaa-ajasta kuluu perheen kanssa.

Juttua muokattu 22.3. Vaihdettu sana kehopositiivisuus sanaan kehorauha. Korjattu kuvatekstin virheellinen väittämä, että Korpela opiskelee seksuaaliterapeutiksi oikeaan muotoon eli seksuaalikasvattajaksi.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Tutkimusvilpistä ilmoittaminen yleistyy mutta kasvava osa epäilyistä on turhia, tutkimusetiikan ammattilainen Riitta Keiski kertoo

Tieteellisestä vilpistä puhutaan yhä enemmän ja tietoon tulevat epäilyt ovat nousussa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että sitä tapahtuisi enemmän kuin aiemmin, tutkimusetiikan asiantuntija Riitta Keiski kertoo.

Miten viitata tieteelliseen tekstiin ilman että plagioi? Miten käy, jos opinnäytetyö ei menekään läpi vaan tuomiona on plagiointi?

Akateemisessa maailmassa toimimiseen kuuluu tietty määrä eettisiä kysymyksiä. Niiden vastaukset eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia.

Tapaukset ovat aina erilaisia ja hyvin tulkinnanvaraisia, sanoo plagiointiepäilyjä selvittävä Riitta Keiski.

“Vaikka olen ollut mukana tutkimusetiikassa pitkään, tapaukset ovat erilaisia, vaikeita ja tulkintaan perustuvia, vaikka olisi kyse samasta plagiointiasiasta.”

Keiski toimii opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelimen, Tutkimuseettisen neuvottelukunta TENKin, puheenjohtajana. Lisäksi Keiski on Aineen- ja lämmönsiirtotekniikan professori Oulun yliopistossa ja toimii Oulun yliopiston etiikkatyöryhmässä. Käytännössä hän valvoo, että hyvä tieteellinen käytäntö toteutuu koko Suomessa.

Hyvä tieteellinen käytäntö tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että tutkija toimii eettisesti sovittujen tapojen mukaan. Keiski kertoo, että hyvän tieteellisen käytännön loukkauksia on neljää erilaista.

“Loukkauksia ovat sepittäminen, plagiointi, havaintojen vääristäminen ja anastaminen. Sitten on myös piittaamattomuus, joka voidaan pahimmillaan laskea hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseksi.”

Plagiointi tarkoittaa toisen tuottaman tiedon esittämistä omanaan. Havaintojen vääristäminen ja sepittäminen taas liittyvät tutkimustulosten vääristelyyn omaksi eduksi. Anastaminen voi olla kyseessä, jos on luvatta vienyt toisen tutkimusaiheen tai esimerkiksi kopioinut toisen rahoitushakemusta. 

Piittaamattomuus taas on monimuotoista huolimattomuutta ja laiminlyöntiä, joka voi osaltaan vääristää tutkimustulosten merkitystä tai aiheuttaa haittaa tutkimukseen osallistuneille.

Aiempaa enemmän epäilyjä

Viime vuosina hyvän tieteellisen käytännön loukkausepäilyjen määrä on kasvanut kymmenillä. TENKin toimintakertomuksen mukaan vuonna 2019 epäilyjä oli 34. Vuonna 2018 vastaava luku oli 40 ja aiempina vuosina vain 20 ja 25 välillä. Epäilyjen määrä on siis selvästi kasvussa. 

Vaikka edellisvuoden tilastoja ei ole vielä saatavilla, ei koronavuoden odoteta hidastaneen kasvua – pikemminkin toisin päin.

“Vuoden 2020 alussa tutkijoille lähetettiin kirje, jossa muistutettiin, että tässä ajassa voi tulla houkutus tehdä vilppiä. Esimerkiksi tekijän nimi on paljon helpompi jättää pois julkaisusta, kun ei olla läheisesti kontaktissa”, Keiski kertoo.

Kuinka yleisiä loukkaukset sitten ovat? 

Pahoja tapauksia tulee Keiskin mukaan Suomessa vastaan muutama joka vuosi, mutta epäilyjä taas senkin edestä. Silti, todettuja vilppitapauksia vuonna 2019 oli 13, kun vuonna 2017 vastaava luku oli 1. Myös ilmoitettujen tapausten ja turhien epäilyjen määrä on nousussa.

Vaikka julkisten epäilyjen määrä on kasvanut, ei Keiski usko, että kyseessä on varsinaisten loukkausten lisääntyminen. Pikemminkin kyseessä on lisääntynyt tietoisuus ja toiminta.

“Näkyvyys ja tiedeyhteisön tietoisuus ovat kasvaneet, mutta moni pillinpuhallus on perusteeton. Haluna voi olla esimerkiksi kostaa toiselle tutkijalle. Näiden erottaminen oikeista tapauksista on sitä työtä, mitä nyt valtakunnassa tehdään.”

Tieteeseen sotkeutuvat yhä useammin tunteet, Keiski kertoo. Hän muistaa esimerkiksi tapauksen, jossa plagioinnin ilmiantajana esiintynyt tutkija mustamaalasi epäiltyä mediassa ja esitti plagioinnin laajuudesta liioiteltuja tietoja, jonka seurauksena tilanne näytti pahemmalta kuin se oikeasti oli.

“Nykyään näkyy selvästi tapauksia, jossa on kyse kahden tutkijan välisestä kilpailusta ja katkeruudesta. Joskus akateemiset ristiriitatilanteet sotkeutuvat myös julkisuuteen.”

Vaikka toisen tutkijan mustamaalaaminen mediassa ei ole hyväksyttävää, kuuluu mediassa esiintyminen silti monen tutkijan työhön. Keiski näkee julkisuuden osana tutkijan tonttia, mutta toivoisi silti harkintaa julkisissa esiintymisissä.

“Usein media kysyy tutkijalta mielipiteitä. Vaikka tutkijalla on erilaisia mielipiteitä tai poliittisia kantoja, tulisi tutkijan olla tutkija myös julkisuudessa. Jos siihen sotkeutuu poliittinen tai joku muu ambitio, on se minusta hyvin kyseenalaista”, Keiski kertoo.

Kiristyvä kilpailu lisää kiusausta

Se, miksi tutkija päätyy loukkaamaan tieteellistä käytäntöä, on Keiskistä monimutkainen kysymys. Syitä löytyy useita ja ne tuntuvat lisääntyvän vuodesta vuoteen.

“Entistä kovempi kilpailu tutkimusrahoituksesta on yksi syy vilpin lisääntymiselle. Muita syitä ovat esimerkiksi kansainvälistyminen ja sektorien välisen tutkimuksen lisääntyminen, jopa avoin julkaiseminen tuo mukanaan omat tutkimuseettiset haasteensa”, Keiski kertoo.

Kansainvälisyyden ja sektorien eli myös yritysten ja tutkijoiden välisen yhteistyön ongelmakohtia ovat erilaiset standardit ja moraalit. Siinä, missä tutkija pyrkii objektiivisuuteen, voi yritys haluta ajaa omaa etuaan. Kansainvälisesti taas tutkimusetiikan opetus ja painotus vaihtelevat. Suomi on Keiskin mukaan esimerkillinen maa, josta jopa EU:n käytänteet ovat ottaneet oppia.

“Tiedeyhteisön valveutuneisuus näkyy siinä, miten yliopistot ovat ottaneet koulutukseen mukaan tutkimusetiikan”, hän sanoo.

Keiski opettaa itsekin tutkimusetiikkaa teknillisessä tiedekunnassa. Hän on opettanut etiikkaa eri muodoissa aina 1990-luvulta asti, jo silloin “kun plagiointia ei voinut tarkistaa copy-pastella”.

Miten opiskelija tai tutkija sitten päätyy loukkaamaan hyvän tieteen käytänteitä, hyvistä opeista huolimatta? Keiskin mukaan rikkeiden laajuus ja monimutkaisuus lisääntyy opintojen edetessä, mutta yleisin loukkausepäilyjen ryhmä on plagiointi.

“Kun opiskelija tekee gradua tai vaikka diplomityötä, plagiointi tulee vastaan. Nykyään, kun käytetään verkossa olevaa tietoa tai artikkeleita, on osattava referoida toisten tekemisiä oikealla tavalla. On osattava viitata toisen tekemään työhön oikein ja kiittää siitä, että joku on antanut oman tuottamansa tiedon julkisuuteen”, Keiski kertoo.

Tyypillisin ongelma tutkijoille taas on kirjoittajuus. Jokaisen tieteellisen julkaisun kohdalla on mietittävä, missä järjestyksessä prosessiin osallistuneiden kirjoittajien nimet mainitaan kirjoittajaluettelossa. Yksinkertaistettuna ensimmäiseksi pääsevä saa suurimman kunnian.

“Tutkijoita mietityttää, mitä täytyy tehdä, että voin olla ensimmäinen kirjoittaja. Kirjoittajuus on iso kysymys tutkijapuolella, mutta onneksi siihen löytyvät hyvät ohjeistukset.”

Yksinkertaiselta vaikuttava kysymys monimutkaistuu, kun yhtälöön lisätään tutkijan arjen kiire, kilpailu rahoituksesta ja paineet julkaista mahdollisimman paljon tiukalla aikataululla sekä mahdolliset eroavat mielipiteet ja moraalit kanssatutkijoiden kanssa.

Keiskin neuvo hyvän tieteellisen käytänteiden noudattamiseen on yksinkertainen: älä valehtele itsellesi niin onnistut toimimaan myös hyvien tieteellisten käytänteiden mukaisesti.

  

Riitta Keiski

64-vuotias.

» Kotoisin Halsualta, asunut Oulussa vuodesta 1976.

» TENKin puheenjohtaja alkuvuoteenvuoteen 2022 asti.

» Valmistui prosessitekniikan diplomi-insinööriksi 1981, lisensiaatiksi 1984 ja tohtoriksi 1991, toiminut professorina Oulun yliopistossa 2001 lähtien.

» Harrastaa marjastamista ja sienestämistä sekä lukemista ja äänikirjoja.

» Unelmoi siitä, että saa enemmän aikaa harrastuksilleen ja pystyy jäämään eläkkeelle hyvin mielin.

» Toivoo, että akateeminen maailma muuttuu yhteisöllisempään suuntaan.

» Saanut Chevalier des Palmes Académiques ritarin arvonimen Ranskan opetusministeriöltä vuonna 2012. On kolmen yliopiston kunniatohtori.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Tabu korvaa toisen – Sanna Karkulehto tutkii vaiettuja asioita

Kiellettyjä aiheita löytyy myös tutkimuksen kentältä, vaikka tutkimus osaltaan murtaa tabuja, kertoo kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto.

Onko yhä tabuja, vai onko kaikki jo sanottu ja tutkittu?

Ilman muuta tabuja on, sanoo Jyväskylän kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto.

“Tabun kulttuurinen rakenne on yksinkertaisesti sellainen, etteivät ne ilmiönä katoa yhteisöistä minnekään. Kun jonkun asian tai ilmiön tabuasema murtuu, tilalle tulee uusia tabuja tai vanhat uudistuvat”, hän kertoo.

Karkulehto tutkii itse muun muassa sukupuolta ja seksuaalisuutta. Hän valmistui kirjallisuuden maisteriksi Oulun yliopistosta 1999 ja tohtoriksi 2007, väitöskirjan aiheenaan queer-esitykset. Vaikka sukupuolesta ja seksuaalisuudesta puhutaan paljon, ne kantavat yhä mukanaan myös kielletyn ja vaietun asian sävyjä.

“Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä sekä sukupuolittunutta ja seksuaalista väkivaltaa koskevat aiheet voivat olla edelleen kovastikin vaiettuja ja vaiennettuja tietyissä konteksteissa. Maailmassa, Euroopassakin, on vieläkin maita, joissa näistä aiheista ei voi puhua ääneen tai niiden olemassaolo kielletään”, hän kertoo.

Suomessa taas esimerkiksi ilmastonmuutos, rasismi, lestadiolaisyhteisöjen vallankäyttö, lihavuustutkimus tai transoikeudet voivat aiheuttaa kuohuntaa ja suoranaisia kiistoja.

“Nykyisin harvoin tietenkään tutkitaan sellaisia aiheita, joita kaikki jotenkin paheksuisivat tai pitäisivät kiellettyinä, mutta tutkimuksenkin kentällä useista asioista on olemassa koulukuntaeroja, ja näkemykset saattavat muutenkin polarisoitua ja ylipolitisoitua.”

Esimerkkinä oman tutkimuksensa yhteiskunnallisista rajoista Karkulehto kertoo, että väkivaltatutkimuksessa törmää ristiriitoihin, sillä joidenkin mielestä väkivaltaa tulisi käsitellä täysin sukupuolineutraalisti.

“Väkivalta on kuitenkin sukupuolittunutta, ja sellaisena se on sekä sukupuolten välisen epätasa-arvon syy että sen seuraus”, hän teroittaa.

Tutkijana joutuu erilaisten näkökantojen lisäksi kohtaamaan myös suoranaista henkilöön menevää arvostelua. Karkulehdon mielestä syy on erityisesti viestintäympäristöjen muutoksessa. Sosiaalinen media on asettanut jotkut tutkijat hankalaan paikkaan.

“Tutkijat joutuvat yhä enemmän henkilökohtaisen kyseenalaistamisen, vähättelyn, häirinnän ja suoranaisen uhkailun ja esimerkiksi maalittamisen kohteiksi – ja vain siksi, että he tutkivat joidenkin mielestä epäsopivia tai kiellettyjä aiheita tai väärästä näkökulmasta tai ‘vääränlaisia’ tutkimustuloksia tuottaen”, professori kertoo.

Varmuutta ulkomailta

Vaikka Sanna Karkulehto toimii nykyään professorina Jyväskylässä, ei hänen urapolkunsa yliopisto-opiskelijasta professuuriin ollut mutkaton. Hän kertoo, ettei aluksi ollut edes varma pääaineestaan. Myös valmistumisen jälkeen hän ei ollut varma halusiko jäädä korkeakoulumaailmaan.

“Olen välillä poukkoillut työelämässä yliopiston ja ‘muun maailman’ välillä, kun yliopiston opetus- ja etenkin tutkimustyön kilpailullisuus sekä muut varjopuolet ovat tuntuneet liian raskailta, mutta yliopistoon olen kuitenkin palannut enkä ole sitä katunut.”

Aiempiin työtehtäviin lukeutuvat muun muassa jäätelönpakkaaja, kulttuurituottaja sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Karkulehto itse kokee jokaisen työtehtävän olleen hänelle merkittävä. Kuitenkin professuuriin valmistivat eniten alan opinnot.

“Opintoni ja opiskeluaikani ovat hyvin pitkälle tehneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen. Opiskelu on valmistanut minua professuuriin, mutta myös tarjonnut eväät moneen muuhun ammattiin.”

Eniten hyötyä opinnoistaan Karkulehto kokee saaneensa ulkomaanvaihdosta, jolle hän lähti opintojensa loppupuolella. Myös työelämän kannalta ulkomailla on ollut suuri merkitys.

“Urallani merkittäväksi käännekohdaksi osoittautui lähtö ulkomaille. Työskentely vierailevana tutkijana ulkomaisessa yliopistossa tarjosi sopivasti etäisyyttä ja valoi rohkeutta jättää oma kotiyliopisto ja alma mater ja siirtyä Oulusta uuteen työpaikkaan Jyväskylän yliopistoon”, hän kertoo.

Kuka?

Sanna Karkulehto

» 49-vuotias. Aikuinen tytär opiskelee varhaiskasvatusta Tampereella. Asuu puolison, kissan ja kahden koiran kanssa Oulussa.

» Valmistunut Oulun yliopistosta kirjallisuuden maisteriksi 1999 ja tohtoriksi 2007.

» Kirjallisuuden professori Jyväskylän yliopistossa.

» Toiminut aiemmin muun muassa vaatemyyjänä, nuorisotalon ohjaajana ja projektipäällikkönä.

» Parasta opinnoissa oli kaikki paitsi suomen murteiden tentti.

» Harrastaa lajienvälistä kumppanuutta kissan ja kahden koiran lisäksi kolmen hevosensa kanssa.

» Unelmoi tasavertaisesta yhteiskunnasta kaikille sukupuolesta, seksuaalisesta orientaatiosta, rodusta tai etnisestä taustasta, kansallisuudesta, uskonnosta, luokka-asemasta, asuinpaikasta, terveydestä, henkisestä ja ruumiillisesta koosta ja kyvykkyydestä sekä lajista riippumatta.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Metallikitaristista uraohjaajaksi ja kirjailijaksi – Sami Lopakalle oman paikan löytäminen vaati ajelehtimista ja aikaa

Jo ennen suomen kielen opintoja Sami Lopakka haaveili kirjoittavansa kirjan. Vaikka Lopakka on nykyään kirjailija kustantamon listalla, ura tuntuu yhä epätodelliselta.

Muusikko, kirjailija, hankepäällikkö, Sami Lopakka on kerännyt itselleen listan titteleitä. Lopakka lienee kaikista tunnetuin urastaan metalliyhtye Sentencedin kitaristina ja sanoittajana. Hän on kuitenkin myös suomen kielen maisteri – ja vähän molempia päällekkäin. 

“Tein opiskelun lomassa muusikon hommia vähintään puoliammattimaisesti – levytimme ja kiersimme maailmaa Sentencedin kanssa säännöllisesti. Valmistumiseni aikoihin päätimme lyödä myös bändin hautaan”, Lopakka kertoo.

Siirtymä opiskelijasta ja muusikosta maisteriksi oli Lopakalle haastavaa. Maailman kiertäminen vaihtui kotimaahan ja opiskelu töiden etsimiseen. Lopakka oli paperit saatuaan omien sanojensa mukaan hukassa.

“Olin monessakin mielessä uudessa tilanteessa ja melko kuutamolla. Lopulta ajauduin muutaman kaverin kanssa perustamaan yrityksen, jolla ei ollut juuri mitään tekemistä opintojeni kanssa.”

Yrittäjän ura kesti kuusi vuotta, mutta yritys ei Lopakan mukaan koskaan lähtenyt lentoon. Oli siis taas aika keksiä uusi polku. Silloin Lopakka päätyi alalle, joka tuntuu yhä omalta. Hän päätyi kehittämään palveluita, joita olisi itse kaivannut viitoittamaan polkua valmistumisen jälkeen.

“Yrityksen jälkeen olen ollut hommissa korkeakoulutettujen työllisyysasioihin keskittyvissä projekteissa ja hankkeissa. Sikäli tässä on looginen jatkumo, että juuri tällaisia hankepalveluja olisin itse valmistumisvaiheessa kaivannut. Työelämä oli siis alkuvaiheessa vähän ajelehtimista, mutta oma uoma löytyi lopulta pienellä viiveellä.”

Nykyään Lopakka toimii Urasammon hankepäällikkönä ja tarjoaa opastusta korkeakoulutetuille. Vaikka ala ei vastannutkaan suomen kielen maisterin työnkuvaa, on Lopakka silti kiitollinen opinnoista. 

“Opinnot määrittelivät itsellenikin tarkemmin, millainen osaaja olen ja en ole. Kyllä yliopistoaika koulii ihmisistä esille myös organisointikykyä, paineensietoa ja valmiutta itsensä jatkuvaan kehittämiseen. Työn oppii tekemällä, mutta opinnot tarjoavat työkaluja oppimiseen”, Lopakka kertoo. 

Elämän koulima kirjailija

Korkeakoulutettujen urapalveluiden lisäksi Sami Lopakka luo myös kirjallisuutta ja musiikkia, eikä näe lopettavansa kumpaakaan hetkeen. Kirjoittaminen ei suinkaan ole uutta, sillä hän tuotti Sentenced-yhtyeen sanoituksia jo opiskeluaikoinaan ja valitsi pääaineekseen suomen kielen juuri kielen ja kirjoittamisen takia. Yhtymäkohdista huolimatta opiskelijan, sanoittajan ja kirjailijan roolit ovat Lopakalle hyvin erilaiset. 

“Muusikon hommista en näe olleen hyötyä kirjailijana, muutoin kuin esikoisen aiheen valinnassa. Toki tietynlainen ilmaisukanava itsestä ulospäin on sanoittajana ja kirjailijana oltava häpeilemättömästikin auki. Biisien sanoittaminen ja proosa ovat kuitenkin aivan eri lajeja – vähän kuin kuulantyöntäjä siirtyisi maantiepyöräilyyn.”

Niin sanoittaminen kuin suomen kielen koulutusohjelmasta valmistuminen eivät taianomaisesti tehneet Lopakasta kirjailijaa, vaan luovaan työhön oli kasvettava erikseen. 

“Kirjailijoita ei synny auditorioissa, vaan elämän koulimina ja näppäimistöjen ääressä yön hämärinä tunteina. Fiktiiviseen kirjoittamiseen tarvitaan työkalujen lisäksi myös elettyä elämää polttoaineeksi”, Lopakka kertoo.

Elettyä elämää jos jotain löytyy kirjailijan teoksista. Hän itse kuvailee tekstinsä olevan “niin rujoa kamaa ja sen huumorikin niin sysimustaa, ettei sitä monikaan fiksu ihminen omalla nimellään julkaisisi”. Kuitenkin Lopakka julkaisi toisen romaaninsa Loka viime vuonna, aivan omalla nimellään. 

Yhä toisen teoksen julkaisun jälkeen kauan haaveissa elänyt kirjailijan ura tuntuu paikoitellen unenomaiselta.

“Romaanien kirjoittaminen oli kaukainen visio jo joskus parikymppisenä, mutta pidin sen toteutumista pitkään hyvin epätodennäköisenä. Tavallaan pidän sitä epätodennäköisenä edelleen, vaikka romaaneja on julkaistu jo kaksi”, Lopakka nauraa.

Nyt Loka-romaani on ehdolla Oulun kirjailijaseuran Botnia-palkinnon saajaksi. Botnia on erityisesti Pohjois-Pohjanmaalaiselle kirjailijalle vuosittain jaettava palkinto, joka jaetaan neljättä kertaa lokakuussa. 10 000 euron palkinnon ehdokkuus on merkki siitä, että Lopakan kirjailijan ura on selvästi totta, ja jopa nousussa. Lopakka on ehdokkuudesta otettu.

“Kyllä se hienolta tuntuu. Kirjoitustyö on niin yksinäistä hommaa ja minun tapauksessani vuosien työ, että jokainen tekstin saama valokeila tuntuu merkitykselliseltä.”

Jos romaanin kirjoittaminen on todella vuosien ja tuskan takana, miksi Lopakka jaksaa?

“Pohjimmiltaan kirjoitan siksi, että minulla on pakottava tarve huutaa tuuleen ja kaataa jotakin ulos omasta kaaoksestani. Minulle se on ollut ainoa tapa luoda tyhjästä jotakin itselleni merkityksellistä.”

Kuka?

Sami Lopakka

45-vuotias.

Kotoisin Oulusta ja viettänyt Oulun seudulla koko ikänsä.

Kirjailija, jonka esikoisteos Marras ilmestyi 2014. Uusin teos Loka on ehdolla ehdolla Botnia-palkinnon saajaksi 2020.

Työskentelee hankepäällikkönä Urasammossa kehittämässä korkeakoulutettujen urapalveluita.

Valmistunut Oulun yliopistosta filosofian maisteriksi suomen kielen koulutusohjelmasta 2005.

Toiminut aiemmin heviyhtye Sentencedin kitaristina 1989–2005 ja 6 vuotta yrittäjänä.

Muistelee opiskeluajoilta lämmöllä erityisesti gradun valmistumista ja vapautta valita opiskeluaineita puhtaasti kiinnostuksen mukaan.

Kehottaisi nykyopiskelijaa ajattelemaan työelämän mahdollisuuksia jo opiskeluaikoina sekä rakentamaan opiskelukavereista, opetushenkilöstöstä ja harrastepiireistä verkostoa työelämää varten. 

Vapaa-ajallaan harrastaa elokuvien ja musiikin sekä kirjallisuuden kuluttamista ja eräilyä.

Unelmoi mielenrauhasta. 

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää: