Kategoria: Arviot

Oulun musiikkivideofestivaalien (OMVF) taiteellinen johtaja Joel Karppanen kertoo, että hän haluaa valita ohjelmistoon monen tyyppisiä videoita, kaupallisista suuren budjetin tuotannoista taiteilijavetoiseen DIY-meininkiin – rapisevista formaateista tekoälyyn ja kiiltävään nykyhetkeen.

Hauntopoliksessa yhdistyvät kaupunki ja hauntologia. Hauntologian käsite on peräisin filosofi Jaques Derridalta.

Hauntopolis on uusiutuva organismi, jossa eri aikakaudet risteävät ja erilaiset tyylisuunnat, genret ja kulttuurit tulevat yhteen. 

Hauntopolis Oulu

Hauntologian ajatus on, että menneisyys ei koskaan katoa. Nykyhetkessä kummittelevat kaikki sellaiset tulevaisuudet, jotka on meille joskus luvattu, mutta ne eivät ole koskaan toteutuneet.

“Oikeastaan olen ollut menossa tätä teemaa kohti jo kolme vuotta. Oli itsestään selvää, kun oli tulossa kulttuuripääkaupunkivuosi Oulu2026, että halusin tehdä kaupunkiteemaisen ohjelmiston”, Karppanen kertoo.

Oululaisille hyvä esimerkki on 1990-luku. Silloin elettiin laman keskellä. Samaan aikaan Nokia ja teknologiabuumi sekä uudenlainen kansainvälisyys loivat valtavaa uskoa tulevaisuuteen. Oli tunne, että tulevaisuus alkaa hetkenä minä hyvänsä.

“Alakulttuurit, kuten myös Oulun musiikkivideofestivaalit syntyivät samaan aikaan. IT-buumi ja alakulttuurit olivat vuorovaikutuksessa keskenään. Nyt kun kävelen kaupungilla, huomaan, että osa näistä luvatuista tulevaisuuksista toteutui ja osa katosi”, Karppanen valaisee.

Paikat, tunnelmat ja musiikki vaikuttavat edelleen siihen, miten me näemme ja kuvittelemme Oulun nyt ja tulevaisuudessa. Hauntologia on kuin kaupungin aavemuisti. Vaikka menneet unelmat ovat poissa, ne eivät lakkaa vaikuttamasta.

Seuraava tärkeä kysymys onkin, että kun kulttuuripääkaupunkivuosi päättyy, mitä tästä jää käteen, mikä jää elämään ja mikä katoaa.

Avajaisesitys Blue ja Derek Jarmanin kaupunki

Festivaalien avajaisnäytöksessä Blue yhdistyivät useat taiteellisen johtajan näkemykset festivaalin ohjelmistosta, joita ovat tietynlainen outous, kokeellisuus, queer-näkökulmat ja avantgarde. Esitys oli myös monitaiteellinen kokonaistaideteos.

Derek Jarmanin Blue on yksi elokuvahistorian radikaaleimmista teoksista, joka koostuu pelkästään yhdestä sinisestä puolitoistatuntisesta kuvasta. Simon Fisher Turner loihti livenä esitykseen musiikin ja palkittu esitysrunoilija Niko Hallikainen tulkitsi Jarmanin tekstin.

“Jarman kirjoitti tekstin 90-luvun alussa, kun hän oli sairastunut AIDS:iin ja menettänyt miltei näkökykynsä. Hän näki vain sinisen eri sävyjä. Se ei ole varsinaisesti kaupunkifilmi, mutta voisi ajatella, että Jarmanin viimeinen elokuva sijoittuu alitajunnan kaupunkiin”, Karppanen pohtii.

Jarmanin elokuvissa queer- ja homoyhteisöt ovat keskiössä. Festivaalilla nähtiin myös hänen musiikkivideoitaan, joita hän teki muun muassa Pet Shop Boysille, Marianne Faithfullille ja Suedelle. Niissä urbaani rappio on yksi teemoista.

Monipuolisen taiteilijan Will You Dance With Me on dokumentti yhdestä illasta Itä-Lontoon homoklubilla.

“Jarmanin kaupunki on muutakin kuin rationaalinen infrastfuktuuri, jossa on kauppoja ja kuluttamisen paikkoja. Ne ovat myös ihmisten itsensä luomia väliaikaisia vyöhykkeitä. Kaupunki on paikka, jossa ihmiset kokoontuvat yhteen ja luovat uudenlaisia tapoja elää, olla ja juhlia.”

“1950-luvun suomalaisissa elokuvissa on klisee, että kun maalta muutettiin kaupunkiin, se oli kamala turmeltunut paikka. Niin onkin. Kaupunki on vitun siisti paikka elää, koska siellä on seksiä, huumeita ja rockia!”, Karppanen naurahtaa.

Korkealentoisuus yhdistyy lähestyttävyyteen

Jälkistrukturalistien teoriat, kuten viime vuoden teema hypertodellisuus ja nyt hauntologia, ovat vaikeasti hahmotettavia käsitteitä, joista on hankala saada tarttumapintaa, saati otetta.

“Ovat ne hankalia. En voi väittää, että itsekään tajuan kaikkea. Olen naureskellut, että ensimmäisenä vuotenani taiteellisena johtajana oli Jungia ja avaruusolentoja, viime vuonna Boudillard ja hypertodellisuus ja nyt Derrida ja hauntologia.”

“Musiikkivideo on populaarikulttuuria ja haluan liudentaa ylevän ja alevan raja-aitoja – kertoa, että musiikkivideo on taiteenlaji, joka kelpaa nykytaiteen kontekstiin. Toisaalta taidemuseoissa esitettävät teokset sopivat myös populaarikulttuuri-festareille. Ne eivät oikeasti ole niin kaukana toisistaan.”

Karppanen sanoo, että on kiehtovaa yhdistää vaikeina pidettyjä ajatuksia ja korkealentoisiakin juttuja ja tehdä niistä maanläheisiä ja lähestyttäviä.

“En halua kuitenkaan ajaa mitään tiettyä agendaa. Jokainen voi tulla festivaaleille eri reittejä pitkin, ei ole vain yhtä selkeää tapaa kokea Hauntopolista.”

Lineaarinen kehitys on ajatusharha

Kun katsotaan menneisyyteen ja toteutumattomiin tulevaisuuksiin, onko uuden tulevaisuuden kuvittelu kadonnut tai edes mahdollista? Derridan hauntologia-ajatusta popularisoinut kulttuurikriitikko Mark Fisher oli asian suhteen hyvin pessimistinen.

Karppasen ajatus on toiveikkaampi, vaikka on toisaalta sääli, että ei ole menty eteenpäin. Populaarikulttuurissa asiat ovat syklisiä ja jotkut asiat palaavat muotiin tietyn ajan jälkeen.

“Elektroninen musiikki oli viime vuosituhannen puolella kuin laboratorio. Kokeiltiin kaikenlaista. 2000-luvulla toistetaan pitkälti samoja asioita. Kärjistäen elokuvassakaan ei ole keksitty mitään uutta 1970-luvun jälkeen.”

Karppanen vastustaa kuitenkin ajatusta, että kehitys olisi ylipäätään lineaarista. On ajatusharha, että kehitys olisi progressiivista, että aina mennään eteenpäin.

Menneisyyteen katsominen on myös tapa käsitellä nykyhetkeä ja tarkastella sitä eri valossa. Sieltä voi poimia sellaisia juttuja, jotka resonoivat tässä ajassa ja luoda jotakin uutta.

“Esimerkiksi hauntologista estetiikkaa määrittävät nyt kaiken maailman rapinat. Kotimaiseen kilpailuun lähetetyissä videoissa oli nyt tosi paljon VHS:llä kuvattuja juttuja. Vanhojen formaattien syleily synnyttää tilaa ja uusi syntyy vanhan sisälle”, Karppanen pohtii.

Tekoälyä ja vanhoja formaatteja

Yhden näkökannan mukaan tekoäly on lähtökohtaisesti paha ja pelottava asia. Paluu menneeseen analogiseen aitouteen on vastaus keinotekoisen sisällön haasteeseen.

“Moralistinen keskustelu tekoälystä on todella tylsää, että onko sitä oikein käyttää. Totta kai siihen liittyy hirveä määrä eettisiä ongelmia ympäristön kannalta ja sosiaalisista näkökulmista.”

“Suomessa ollaan jääty vähän junnaamaan paikalleen siinä keskustelussa. Eurooppalaisessa kilpailussakin oli paljon tekoälymatskua, mutta se oli muutakin kuin sitä sloppia. Tekoälyä on käytetty luovasti, ei vain siksi, että mentäisiin sieltä, missä aita on matalin.”

Tekoälyä voi tutkia myös filosofisesti, että mitä se voisi välineenä merkitä. Toisaalta VHS:ää, kasimillistä ja 16 millistä filmiä käytetään edelleen.

“Se on yksi tapa maadoittaa itseään digitaalisessa maailmassa, jossa kaikki sisältö on pilvessä, Ne eivät kuitenkaan ole vastakkaisia voimia”, Karppanen tähdentää.

Kansainvälisiä ja eurooppalaisia videoita

OMVF:ssa on ohjelmistoa eri puolilta maailmaa. Tänä vuonna mukana oli vahva Afrikka-painotus ja festivaali teki yhteistyötä ugandalaisen Nyege Nyege -festivaalin kanssa.

“Musiikkivideokenttä on kansainvälinen. Mitä tahansa festaria katsoo, ohjelmisto on kuitenkin hyvin anglosentrinen. Populaarikulttuuri on Amerikka- ja länsikeskeskeistä. Haluan rikkoa sitä asetelmaa ja halusin nostaa Afrikka-fokuksen esille tänä vuonna”, Karppanen sanoo.

Viime vuonna festivaalilla oli pohjoismainen ja nyt eurooppalainen kilpailu. Ensi vuonna kilpailu on kansainvälinen ja kaikista maanosista on mahdollista päästä mukaan.

Eurooppalaiseen kilpailuun valittiin tänä vuonna 14 videota yhdeksästä maasta. Karppanen valitsi videot siten, että ne edustavat mahdollisimman monipuolisesti koko kenttää tuotantotavoiltaan, tyyliltään ja tarkoitukseltaan. 

Mukana oli ison budjetin kaupallisia videoita, 16 milliselle kuvattuja sekä tekoälyllä tehtyjä videoita. Tämä sopi hyvin festivaalin tämän vuoden eetokseen. 

Karppasella on jo ajatuksia ensi vuoden teemoista ja eetoksesta.

“Yksi asia johtaa toiseen. Nyt kun on tultu hypertodellisuudesta maadoittuneeseen kaupunkitodellisuuteen, luonteva kehitys on, että menemme ehkä vielä syvemmälle”, Karppanen summaa.

Oulun musiikkivideofestivaalit keräsivät tänä vuonna ennätysyleisön ja useat näytökset olivat loppuunmyytyjä.

Eeurooppalaisen musiikkivideokilpailun pääpalkinnon, Europumpelin, voittivat ranskalaiset Anouk Moyaux ja Huiqin Li videollaan Glox Olia – Lluvia de Ceniza. Kotimaisen kilpailun pääpalkinnon, Kultapumpelin, voitti Ida-Maria Olva videollaan Olva – Keijut ja perhoset.