Lokakuun 3. päivänä vuonna 1959 Oulussa vallitsi juhlatunnelma. Syksyisenä lauantaipäivänä aurinko vilahteli pilvien välistä, väkeä liikkui kaupungilla tuhatmäärin. Liput liehuivat salossa.
Suuri muutos oli saapunut kaupunkiin, ja nyt sitä juhlistettiin koko Oulun voimin. Laki Oulun yliopistosta oli allekirjoitettu 8. heinäkuuta 1958, ja reilua vuotta myöhemmin oli yliopiston ensimmäisten avajaisten aika.
Kaupungin suurin saatavilla oleva kokoushuoneisto, NMKY:n tennishalli, oli täynnä siististi pukeutunutta juhlakansaa. Kaupunginorkesteri istui korotetulla tasolla, juhlavieraat kylki kyljessä täysillä penkkiriveillä. Vieraiden joukossa olivat muun muassa eduskunnan varapuhemies Johannes Virolainen, pääministeri V.J.Sukselainen, kansanedustaja, entinen opetusministeri Kerttu Saalasti, akateemikot Martti Haavio ja Kustaa Vilkuna ja Oulun hiippakunnan piispa Olavi Heliövaara.
Oli kyseessä sitten ministeri tai akateemikko, pukukoodi ohjasi vieraita kunnioittavan juhlavaan pukeutumiseen: frakki tai tumma puku, naisilla tumma lyhyt puku ilman hattua, kunniamerkit.
Juhlan alkaessa saliin astui akateemikkojen, korkeakoulujen kanslerien ja rehtorien sekä yliopiston väliaikaisen konsistorin ja vt. professorien ja apulaisprofessorien muodostama kulkue. Muun yleisön seisoessa, orkesterin soittaessa Erik Tulindbergin menuettia, akateeminen kulkue saapui saliin Oulun yliopiston ensimmäisen rehtorin Pentti Kaiteran johtamana. Juhlaväki kasvoi vielä muutamalla hengellä, kun presidentti Urho Kekkonen ja hänen vaimonsa Sylvi Kekkonen, maaherrat Kalle Määttä ja Martti Miettunen puolisoineen ja adjutantit saapuivat saliin Porilaisten marssin saattelemana. Pentti Kaiteran pitämän avajaisesitelmän jälkeen tervehdykset kuultiin presidentti Urho Kekkoselta, opetusministeri Heikki Hosialta ja Helsingin yliopiston rehtorilta, professori Edwin Linkomieheltä.
NMKY:n ääriään myötä täynnä olevan hallin lattiataso oli täynnä tuolirivejä, ja vaille tuolia jääneitä ylioppilaita seisoi parvekkeilla ja niille johtaville portailla.
Heidän joukossaan ei ollut Matti Kauppi. Monen muun ylioppilaan tavoin hän seurasi avajaisjuhlaa televisiosta Oulun lyseon juhlasalissa, muutaman sadan metrin päässä juhlapaikasta.
Hän suhteensa yliopistoon oli kuitenkin erilainen kuin monella juhlavieraalla: parin päivän päästä avajaisista hän aloittaisi opinnot yhtenä Oulun yliopiston ensimmäisistä 424 opiskelijasta.
Metsän kautta kotiin
Kempeleestä kotoisin oleva Matti Kauppi kuuli Oulun yliopiston avaamisesta keväällä 1959, suorittaessaan vielä asepalvelustaan Pohjan prikaatissa Oulussa. Elokuussa järjestettiin erilliset pääsykokeet biologien kaikissa kolmessa oppiaineessa, kasvi-, eläin- ja maantieteessä. Kokeista selvittyään Kaupille saapui tieto: tervetuloa Oulun yliopistoon!
Kiinnostus luontoon ja sen ihmeisiin oli ilmennyt jo koulupoikana. Kun muut kempeleläiset kansakoululaiset valitsivat koulupäivän päätteeksi maantiereitin päästäkseen mahdollisimman nopeasti kotiin, Kauppi ja eräs hänen ystävänsä kulkivat mieluummin metsän kautta. Kaverista tuli myöhemmin puutarhuri, Kaupista biologi.
Aloittaessaan toimintansa 60 vuotta sitten Oulun yliopisto järjestäytyi aluksi filosofiseen ja teknilliseen tiedekuntaan. Osaksi yliopistoa liitettiin jo vuonna 1953 perustettu Oulun opettajakorkeakoulu, lääketieteellinen tiedekunta aloitti syksyllä 1960.
Kaupilla opiskelija-arkeen tutustuminen alkoi pian yliopiston avajaisten jälkeen Oulun keskustassa Kasarmintie 7:ssa, nykyisen taidemuseon tiloissa. Åströmin konttorirakennuksen ylin kerros oli kokonaan vuokrattu Oulun yliopiston kasvi- ja eläintieteen laitoksille.
Kaupilla on edelleen tallessa opintokirja, johon suoritetut tentit ja luennot merkittiin. Ensimmäiset merkinnät ovat lokakuun alusta 1959, kun professori Lauri Siivosen eläinmorfologian kurssi käynnistyi.
Opetusta annettiin luennoilla ja kursseilla. Kursseihin käytettiin Kaupin mukaan nykyhetkeen verrattuna paljon aikaa: yksi kurssi saattoi sisältää kolme tuntia viikossa ja kestää koko talven. Päivät olivat täysiä, kurssia ja luentoja oli aamusta pitkälle iltapäivään, vain tunnin, parin tauko välissä. Koska opiskelijoilla ei ollut omaa ravintolaa, ruokatunnilla syötiin joko omia eväitä tai pyöräiltiin keskustaan Albertinkujan Tekun talolle.
Nuori yliopisto sai paljon aiemmilta yliopistoilta. Helsingistä ja Turusta Oulu sai ensimmäiset professorinsa, samaten vuosisadan alun mallia olevat messinkiset Leitz-mikroskoopit tulivat Helsingistä. Ensimmäisenä vuonna professorit toivat opetusta varten omia näytteitä mukanaan. Näin oli tehtävä, jotta nuorilla biologian opiskelijoilla olisi jotain tutkittavaa.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi.”
Myös kurssiassistentit keräsivät ja säilöivät itse kasveja kuivaamalla ja säilömällä formaliiniin. Homeita kasvatettiin itse leivällä lasikuvun alla, leväsieniä jopa kärpäsen raadoilla.
Mikroskoopeissa tutkittava materiaali oli preparoitava, eli näyte oli käsiteltävä tutkimista varten itse, Kauppi muistelee. Esimerkiksi kasveja tutkiessa opiskelijan tuli ensin nostaa purkista säilytysnesteessä kelluva näyte ja leikata siitä hyvin ohuita leikkeitä tutkittavaksi. Ensimmäisten kurssien elävin muisto on formaliiniin säilöttyjen kasvin ja eläinten kamala haju. Toisaalta Kaupista tuli jatkuvan partakoneen terällä tehtävän leikkausharjoituksen myötä taitava leikkaaja.
Kursseista pidettiin lukukauden lopussa kirjallinen loppukuulustelu, josta tuli merkintä arvosanoineen opintokirjaan. Opintoviikkoja tai -pisteitä ei alkuvaiheessa kerätty, ja myös opinnäytetöiden ohjaus oli yliopiston alkuvuosina vähäistä. Matti Kaupin mukaan opiskelija työskentelikin opinnäytteiden parissa paljolti itsenäisesti, välillä myös hakaten päätä itsenäisesti seinään tehdessään turhaa työtä ohjauksen puutteessa.
Suhde luentoja pitäviin professoreihin oli hyvin muodollinen, Kauppi muistelee.
“Professorit olivat suuria herroja. Me opiskelijatkin olimme herroja ja neitejä, mutta professoreita piti puhutella erittäin kunnioittavasti – ei nyt sentään herra professoriksi. ”
Kaupin opiskeluviikko oli kuusipäiväinen. Maanantai ja tiistai oli varattu eläintieteelle, keskiviikko ja torstai kasvitieteelle, perjantai ja lauantai maantieteelle.
Oliko opiskelu tuoreessa yliopistossa raskasta? Kuinka kuormittavaa opiskelu tuolloin oli?
Matti Kaupin mukaan hän kyllä istui muiden tapaan luennoilla kiltisti, olivathan luennot elintärkeitä. Ei siksi, että osallistumisia olisi erityisen tarkkaan seurattu, vaan siksi, että luennoille oli osallistuttava, jos halusi tietää mitä siellä puhuttiin. Erillisiä jaettavia luentomonisteita ei ollut, ellei sitten kanssaopiskelija ystävällisesti monistanut omia muistiinpanojaan kalkkeeripaperin avulla. Kursseja Kauppi piti muutenkin luentoja mukavampina, sillä niissä oli luentoja väljemmät aikataulut.
Töitä siis tehtiin, mutta ehkä tahti oli nykyistä rauhallisempi: “Meillä oli aikaa!”
Manimyyrien myyntiä
Vaikka opiskeluviikko jatkui lauantaille asti, mahtui oululaisen opiskelijan elämään muutakin kuin luentoja ja tenttejä.
Matti Kaupille opiskelijaelämän luomisessa ylioppilaskunta oli isossa roolissa. Hänen mukaansa oululaisen opiskelijaelämän kehittyminen alkoi varsinaisesti vasta, kun ylioppilaskunta muutti alkuvuonna 1960 Kauppurienkatu 2:een. Taloa kutsuttiin Kaupin mukaan tuttavallisemmin kunnan taloksi: mennään kuntaan, eli ylioppilaskuntaan.
Hänellä itsellään on OYY:n ensimmäinen jäsenkortti. Sen hän sai oikeastaan sattumalta.
Asuessaan Oulun ensimmäisessä opiskelija-asuntotalossa Domus Botnicassa Kauppi kuuli huhuja, että samasta talosta huoneen saaneelta ylioppilaskunnalta saisi pian jäsenkortteja. Asiasta kuultuaan Kauppi ja kämppäkaveri Pekka Keränen koputtivat toimiston ovelle heti kello 16, ja saivat korttinsa: Kaupille tuli numero 1, Keräselle numero 2.
Sittemmin jäsenkortista on koitunut Kaupille ainakin se hyöty, että sillä pääsi jonon ohi ylioppilastalo Rauhalan avajaistansseihin.
“Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Matti Kauppi osallistui opintojen ohella kiltatoimintaan. Hän oli perustamassa Oulun yliopiston biologikilta Syntaksista, ja sihteeriksi valittuna hän kirjoitti myös perustavan kokouksen pöytäkirjan. 1960-luvulla oululaisopiskelijat tekivät myös kovasti töitä opiskelija-asuntopulan helpottamiseksi: Kauppikin oli mukana keräämässä paperia ja myymässä manimyyriä, myyrämaskotteja, joilla rahoitettiin Välkkylän ylioppilaskylän rakentamista.
Kauppi oli myös mukana marraskuussa 1966 marssimassa keskustasta Kuivasjärvelle osana suurta opiskelijatempausta. Marraskuun ensimmäisenä päivänä toistatuhatta oululaisopiskelijaa marssi pitkän matkan kaivamaan kuoppaa ja täyttämään peltoa. Kyseessä oli symbolinen teko: tuolloin tuleva yliopistoalue oli vielä soista peltomaisemaa, ja opiskelijat halusivat tehdä osansa kaivamalla yliopiston perustan. Tempaus ei ollut protesti, vaan positiivinen mielenosoitus, jonka tarkoituksena oli osoittaa kiitollisuutta yliopiston sijaintipaikasta.
Oulun ylioppilaslehdessä tilannetta kuvattiin näin: “Tykki puhui ja rehtori puhui ja rehtori sai ensimmäisen yliopiston avaimen. Raketit lentelivät ilmaan, valkolakit söivät hernekeittoa, joivat kaljaa ja taas ammuttiin tykillä.”
Jo ennen yliopiston aloittamista Oulussa oli toiminut useamman vuoden ajan Oulun opettajakorkeakoulu. Opettajakorkeakoulun opiskelijat käynnistivät esimerkiksi “Operaatio Lohkareen”, malmilohkareiden myyntitempauksen, jolla kerättiin rahaa opiskelija-asuntolaa varten. Opettajakorkeakoululla oli myös oma ylioppilaskuntansa, joka toimitti omaa opiskelijalehteään, organisoi harrastuskerhoja, järjesti juhlia ja organisoi tiettävästi esimerkiksi Oulun ensimmäisen vappulakituksen. Frans Mikael Franzénin sijaan lakin sai vappuna 1958 Uno Aron Kaarnavenepoika-pronssiveistos. Silloiset ylioppilaat pitivät piispa Franzénia liian arvovaltaisena kohteena lakitettavaksi, eikä hänen päänsä koko ollut käytössä olleelle ylioppilaslakille sopiva.
Matti Kauppi muistelee, ettei itse juuri tavannut pedagogian opiskelijoita. No, moni heistä asui kyllä samassa talossa Toivoniemen Domus Botnicassa, ja joskus heihin törmäsi opiskelijariennoissa. Hän muistelee opettajaopiskelijoiden järjestäneen myös railakkaita juhlia, joista yksi johti radion seremonialliseen hautaamiseen Merikosken alakanavaan.
“Mutta me olimme kilttejä poikia.”
Yliopisto ei antanut lähteä
Matti Kaupin kanssa samaan aikaan aloittaneiden tavoitteet olivat selvillä: biologian ja maantieteen lehtorin pätevyys taskuun ja ulos maailmaan!
Kauppikin oli jo siirtymässä yliopistolta eteenpäin, kohti valmistumista ja opettajuutta. Siinä vaiheessa, kun hän olisi ollut opintojensa puolesta valmis työelämään, hän jäikin syventämään opintojaan. Vuonna 1965 hän tapasi yliopistolla tulevan vaimonsa Annelin, jolla käynnistyivät fysikaalisen kemian ja biokemian opinnot. Matti Kauppi päätti seurata hänen perässään takaisin opintoihin.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Molemmat opiskelivat vuosien ajan töiden rinnalla kasvatustiedettä, erilaisia kenttäopintoja, lisäkursseja tietokoneiden käytöstä – kaikkea, mitä opetustehtävissä yliopistolla tarvitsi. Vuosien aikana syntyivät myös väitöskirjat. Anneli Kauppi tutki lehtipuiden kantojen rakenteellisia ja toiminnallisia mahdollisuuksia vesametsäkasvatuksessa. Matti Kauppi kehitteli väitöskirjassaan menetelmiä, joilla herkkiä jäkäliä käytetään välineenä ilman saastetutkimuksessa.
“Siinä vaiheessa kun minun piti lähteä yliopistolta, lähdinkin opiskelemaan kemiaa ja biokemiaa.”
Kauppi oli työskennellyt jo opintojen ohella kurssiassistenttina professorin apulaisena. Sen jälkeen työura jatkui Oulun yliopistolla erilaisissa määräaikaisissa töissä tuntiopettajana, assistenttina, puutarha-amanuenssina, muutamaan otteeseen virkaatekevänä apulaisprofessorina. Jäkälät pysyivät edelleen tärkeimpänä tutkimuskohteena ja yhteistyötä tehtiin useiden ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Osassa julkaisuista myös vaimo Anneli oli osallisena.
Yksi Kaupin työtehtävistä oli yliopiston kasvitieteellisen puutarhan rakentaminen. Se rakennettiin alkujaan Hupisaarille, josta kaupungin oma puutarha oli siirtynyt Peltolaan väljempiin tiloihin. Työ puutarhan parissa käynnistyi keväällä 1961. Kasvit tulivat Helsingin yliopiston kasvitieteellisestä puutarhasta, josta Raikko Ruotsalo toimitti ne Ouluun, mukana tarkat ohjeet kasvien sijoittamisesta.
Hupisaarille kaavailtiin myös itse yliopiston sijoittamista, erilaisissa vuokratiloissa asustavalla Oulun yliopistolla kun ei ollut yliopiston ensimmäisinä vuosina yhtä yhtenäistä tilaa. Yliopistoa ehdotettiin sijoitettavaksi niin Sanginsuuhun, Virpiniemeen kuin keskustan liepeille Koskikeskukseenkin.
Matti Kauppiakin ohjeistettiin valitsemaan Hupisaaren puista ja pensaista ne, joita ei ainakaan saisi poistaa yliopiston vallatessa alueen. Kauppi valitsikin, mutta yliopisto sijoitettiin lopulta Linnanmaalle. Kasvitieteellinen puutarha seurasi perästä kampukselle vuonna 1983.
Elämä, ura, ystävät
Matti Kauppi eläköityi yliassistentin virasta vuonna 2000. Oulun yliopisto antoi Kaupille oikeastaan kaiken: vaimon, tutkinnon, työn, ison osan ystävistä ja tuttavista, suunnan elämälle.
“Elämän sisältö, työ ja huvikin”, Matti Kauppi kuvaa yliopiston roolia elämässään.
“Merkitykseltään sataprosenttisen tärkeä”, täydentää Anneli Kauppi.
Lapsena Matti Kauppi oli ajatellut, josko hänestä tulisi kasvinjalostaja tai biologian opettaja. Jos ei ura urkenisi yliopistolla, niin sitten olisi mukava työskennellä puutarhurina.
Ei hänestä tullut biologian lehtoria, niin kuin monesta, ja niin kuin alun perin piti. Ei kasvinjalostajaa tai puutarhanjohtajaakaan, vaikka hän hoiti jälkimmäistä pestiä vuoden ajan.
Mutta 81 vuotta elämää on sujunut hyvässä kunnossa, ehkä juuri siksi, että hän on harrastanut puutarhanhoitoa.
Ja vielä tämänkin muiston yliopisto on Kaupille antanut:
Yliopiston avajaispäivänä Matti Kauppi halusi nähdä kaupungin järjestämän ilotulituksen Koskikeskuksen yllä. Kun näkymä ei tuntunut oikein riittävältä oman kerroksen parvekkeelta, hän nousi Domus Botnican neljännen kerroksen parvekkeelle.
Ilotulitus oli houkutellut parvekkeelle paljon opiskelijoita. Yhtäkkiä Kauppia työnnettiin sivuun – joku tärkeän oloinen mieshenkilö otti parvekkeelta tilaa. Syynä olivat arvovieraat: ilotulitus kiinnosti myös maaherra Kalle Määtän puolisoa Jenni Määttää ja presidentti Urho Kekkosen puolisoa Sylvi Kekkosta.
“Muistan, että siinä minä sitten Kekkosen rouvan olkapään yli katselin ilotulitusta.”
Jutun lähteinä käytetty lisäksi Matti Kaupin haastatteluja Yliopiston arki – tallennushankkeessa (haastattelijat Tiina Kuokkanen ja Tiia Salo) ja Aktuumin numerossa 2/08, Oulun korkeakouluseuran (nyk. Oulun yliopistoseura) julkaisua Oulun yliopiston avajaisista, Anna Niemisen toimittamaa OYY:n historiateosta Uunosta Välkyksi – Oulun yliopiston ylioppilaskunta vuosina 1959–2009 (2009) ja sanomalehti Kalevan 4. lokakuuta 1959 julkaistua numeroa.
Muokattu 8.10.2019 kello 17.20: Korjattu Kaupin väitöskirja-aihetta koskeva väärä tieto: aiheena oli jäkälät, ei punajäkälä.
Matti Kauppi
» Yksi Oulun yliopistossa syksyllä 1959 opintonsa aloittaneista alumneista.
» Valmistunut Oulun yliopistosta maisteriksi vuonna 1965, lisensiaatiksi 1972 ja tohtoriksi 1980. Pro gradu -työn aiheena laiduntamisen vaikutukset Liminganlahden rantaniittyjen kasvillisuuteen, lisensiaatin työn aiheena jäkälien lannoitusmahdollisuudet ja jäkälien käytöstä ilman saastumisen indikaattoreina. Väitöskirja käsitteli jäkälien käyttöä ilmansaastumisen tutkimuksessa.
» Aloitti assistenttina Oulun yliopiston kasvianatomian kurssilla keväällä 1962. Työskenteli Oulun yliopistolla eri tehtävissä vuoteen 2000 asti.
”Kovin paljon on muuttunut Oulussa niistä päivistä, kun yliopisto aloitti, ja kovin paljon kaikista muutoksista on Oulun yliopiston ansiota. Voin vain olla iloinen, että minulle on myönnetty mahdollisuus kertoa tästä Oulun ylioppilaslehden sivuilla 60 vuoden jälkeen. Työiloa ja luottamusta tulevaan kaikille yliopistossa työtään tekeville ja uutta opiskeleville!”
