Nuorena Ella Peltosella oli hirveä hinku päästä pois Suomesta. Peltonen pääsikin: Kaliforniaan, Iso-Britanniaan, Irlantiin, Australiaan. Näinä vuosina hän kuitenkin oppi, että samaa arkea sielläkin eletään – ja sama tutkimusrahoituksen hankehumppa on käynnissä ulkomaillakin.

”Ihmiskunta on aina halunnut nähdä pitkälle” – Ella Peltonen ymmärtää koneita, mutta tarvitsee ihmistä kertomaan ihmisen haasteista

Tietotekniikan tutkija Ella Peltonen haluaa nähdä pitkälle. Tavoitteessa auttaa teknologia.

Ihmiset  | 

Teksti Anni Hyypiö

Kuvat Maiju Pohjanheimo

Teknologia ympäröi meidät. Se kiertyy älykellona ranteen ympärille ja painautuu korvaa vasten kuulokkeena. Teknologia kurkottaa katseellaan ihmisaisteja kauemmas, lähemmäs ja syvemmälle.

Tästä kaikesta on kiinnostunut tietotekniikan tutkija Ella Peltonen, jonka erikoisalaa on ubiikki tietotekniikka. Sillä tarkoitetaan kaikkialla läsnäolevaa laskentaa, ympäristöönsä sulautuvaa teknologiaa – käytännössä kaikkia muita älylaitteita paitsi perinteistä tietokonetta. Ubiikki teknologia kattaa niin älykellot ja -korut, kännykät kuin kotien älykkäät televisiot ja jääkaapit.

Peltosen erityisenä kiinnostuksenkohteena ovat sensorit. Samoin kuin ihminen voi tehdä havaintoja ympäristöstään aistien avulla, kone tekee havaintoja sensorien avulla. Koneellisten havaintojen perusteella voidaan kehittää tekoälyä, joka taas voi olla ihmisen apuna monella tavalla.

Peltosta innostaa se, kuinka kone voi auttaa ihmistä lisäämään tietoisuutta.

“Ihmiskunta on aina halunnut nähdä pitkälle. Kun on haluttu kohdata muita, on rakennettu autoja ja lentokoneita ja on lähdetty kehittämään erilaisia viestintäjärjestelmiä. Moderni tietotekniikka tuo vielä sellaisia mahdollisuuksia, joita meillä ei vielä tällä hetkellä ole.”

Pitkiä päiviä ja luovaa työtä

Ella Peltonen työskentelee Oulun yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa 6G-lippulaivassa. Helsingin yliopiston kasvatin toi Ouluun sekä halu vaikuttaa kiinnostavassa projektissa että toive palata takaisin Suomeen. Ennen Oulua hän toimi post doc -tutkijana Irlannissa Corkin yliopistossa data-analytiikan tutkimuskeskuksessa.

Peltosen työ on soveltavaa tutkimusta, eli tutkimustyön tuloksena syntyy käytännön sovellutuksia – niitä juhlapuheissa innolla kaivattuja innovaatioita.

Niiden syntyminen vaatii paljon poikkitieteellistä yhteistyötä. 

“Minä ymmärrän kyllä koneita, mutta tarvitsen ihmisen, kuten sosiologin, kirurgin tai psykologin kertomaan, mitä ihmisen kokemat haasteet ovat.”

Syksy on tutkijalle kiireistä aikaa. Lukukauden alkaessa uudet ja vanhat opiskelijat saapuvat kampukselle ohjattavaksi. Tutkimusartikkeleiden aikataulut puskevat päälle, ja tutkimusrahoitustakin pitäisi tietysti hakea.

Vaikka työtä riittää, tutkijuus oli Ella Peltoselle oikea alavalinta, sen hän on tiennyt jo opintojen alusta.

“Mieluummin teen tätä kuin istuisin jossain firmassa. Tämä työ sopii minulle.”

Tutkijan arki oli läsnä jo lapsuudenperheessä. Mallia näytti äiti, matemaatikko Kirsi Peltonen. Taustaltaan Peltonen sanoo olleensa “kympin tyttö”, ja yliopistoon hakeminen tuntui siksikin luontevalta.

Peltosella ei ole koodarin stereotyyppistä taustaa: vaikka perheessä olikin aina ollut tietokone ja pelikonsoleita, ei hän ollut himopelaaja tai muuten erityisen uppoutunut tietokonemaailmaan. Koodaamaankin hän oppi vasta yliopistossa.

Peltonen oli aina kyllä ollut kiinnostunut matematiikasta. Opiskelualaksi Helsingin yliopistossa valikoitui tietotekniikka, sillä hän kaipasi soveltavampaa alaa kuin matematiikka. Hän haki opiskelemaan myös silloiseen Taideteolliseen korkeakouluun graafista suunnittelua, ja tippui vasta ihan hakuprosessin loppumetreillä.

Ehkä kuitenkin parempi näin. Jo ensimmäinen opiskeluvuosi vakuutti Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla.

“Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”

Tutkijana Twitterissä

Nykypäivän tutkijalta vaaditaan julkaisulistan kasvattamisen ohella myös viestimistä. Ella Peltosen viestintäväline on Twitter, jossa hän sekä jakaa linkkejä tutkimusartikkeleihinsa että kommentoi tiedemaailmaa ja sen ilmiöitä laajemminkin.

Hän pitää tärkeänä sitä, että tutkijat kertovat tutkimuksestaan suoraan suurelle yleisölle. Somessa tutkija voi vastata yleisön kysymyksiin ja tuoda faktoja mukaan keskusteluun. Muuten keskustelu jää toimittajille ja asiaan perehtymättömille.

Some kaivaa osasta kommentoijista kammottavimmat puolet esiin. Ella Peltonen ei ole joutunut ryönäkommentoinnin kohteeksi. Hän arvelee teknologian olevan tietyllä lailla turvallinen aihe – moni näkee sen hyödyt ja pitää sitä tärkeänä.

Peltosen mukaan suomeksi  twiittaaminen on tosin vaikeampaa kuin englanniksi. Suomessa sanat ovat pitkiä, ja merkkirajoitus pakottaa ilmaisemaan itseään tiiviisti, jolloin vaikutelma voi olla tyly. Tämä taas vaatisi lukijaltakin viestin suodattamista.

Ehkä sitäkin, ettei joka asiaan tarvitsisi ottaa aina kantaa ihan heti: “Olisi hyvä, jos jengi ei reagoisi ihan joka asiaan niin nopeasti.”

“Mutta onneksi on sitten hyvät reaktio-gifit olemassa.”

”Perusrahoituksesta leikkaamisen taustalla on kai ollut pelko siitä, että tänne jäisi norsunluutornissa olevia muumioita, jotka tutkivat vain abstrakteja ja hyödyttömiä asioita. Kun taas kilpaillun rahan ajatuksena on, että ne briljanteimmat ajatukset pääsevät esiin. Mutta tilanne on nyt se, että riippumatta idean briljanttiudesta kaikkien on koko ajan pakko hakea rahoitusta.”

Tänä syksynä yksi Peltosen Twitter-kritiikin kohteista on ollut hankehumppa, eli tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyvä työläs hakuprosessi.

Suomalaisten yliopistojen rahoitusjärjestelmä koostuu perusrahoituksesta ja kilpaillusta rahoituksesta. Ensimmäisen maksaa valtio rahoitusmallin avulla, toista taas haetaan yliopistojen ulkopuolisilta tahoilta, esimerkiksi Suomen Akatemialta, Business Finlandilta, EU:lta ja erilaisilta säätiöiltä.

Kilpaillun rahoituksen ajatuksena on ollut tutkimuksen tehostaminen ja laadun lisääminen  – raha menee parhaan hakemuksen luo.

“Perusrahoituksesta leikkaamisen taustalla on kai ollut pelko siitä, että tänne jäisi norsunluutornissa olevia muumioita, jotka tutkivat vain abstrakteja ja hyödyttömiä asioita. Kun taas kilpaillun rahan ajatuksena on, että ne briljanteimmat ajatukset pääsevät esiin. Mutta tilanne on nyt se, että riippumatta idean briljanttiudesta kaikkien on koko ajan pakko hakea rahoitusta”, Peltonen toteaa.

Jos hän saisi päättää, tutkimuksen pitkäjänteiseen tekemiseen annettaisiin enemmän perusrahoitusta. Jos rahoitus ei olisi katkolla muutaman vuoden välein, henkilöstöä voisi vakinaistaa enemmän.

“Perusrahoituksen lisääminen ei tarkoittaisi sitä, että meillä pyörisi täällä nuukahtaneita ikäloppuja tutkijaranttuja. Kilpailua alalla on jo nyt”, Peltonen toteaa.

“Tutkijatkin ovat ihmisiä, mekin tarvitsemme leivän päälle muutakin kuin ylähuulen.”

Muutos syntyy rakenteissa

Peltonen on tottunut kommentoimaan tutkimusaihettaan medialle. Hän on avannut Helsingin Sanomille “mitä se koodaaminen ihan oikeasti on?” (18.7.2018) ja kertonut Yliopisto-lehdessä ettei “tekoäly syö meitä” (10/2017).

Yksi kysymys saa Peltosen huokaamaan syvään. Tämä samainen kysymys on esitetty hänelle ja hänen kollegoilleen lukuisia kertoja.

Kysymys kuuluu näin: kuinka saada lisää naisia teknologia-alalle?

“Tekemällä maailmasta tasa-arvoisempi.”

Kysymys on rakenteista. Ei siitä, järjestetäänkö kivoja tsemppari-iltoja tai mentoriohjelmia naisille. Tai sillä, tehdäänkö enemmän lehtijuttuja teknologia-alalla toimivista naisista – kuten Peltosesta.

Toki näilläkin on merkitystä, Peltonen sanoo. Esikuvat ovat hyväksi, ja hengennostatustilaisuudet voivat valaa uskoa itseen. Mutta yksin kosmeettiset muutokset eivät auta, kun ongelma on yhteiskunnan rakenteissa. Pitäisi palkata lisää naisia ja antaa heille rahoitusta ja työmahdollisuuksia. Eli rikotaan yhteiskunnan sukupuolittuneita rakenteita.

“Kysy siis tämä sama kysymys seuraavaksi myös mieheltä.”

 

Jo ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingin yliopistossa vakuutti Ella Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla. “Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”

Jo ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingin yliopistossa vakuutti Ella Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla. “Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”

Tekoäly ei osaa vielä juonia

Teknologian turmelema tulevaisuus on suosittu aihe tieteiskirjallisuudessa. Uskooko Peltonen näihin tulevaisuuskuviin?

Teknologia on toki paha, jos sitä käytetään pahaan. Peltosen mukaan inhimilliselle pahanteolle on ollut välineet aina, nyt vain keinot ovat virittyneet suurempaa tuhoa varten.

Ella Peltonen on itsekin scifin ystävä. Hänestä tappamaan ohjelmoidut robotit ovat sinänsä realistinen skenaario – “helppo homma, pistetään vain tappamaan kaikkea mitä tulee vastaan”. Mutta itsetietoinen, motivoitunut ja omia tarkoitusperiään toteuttava tekoäly?

Ei, sellaista ei ole näköpiirissä.

Hän ymmärtää, mikä teknologiassa pelottaa. Kauhukuva on, että teknologia ei ole kontrolloitavissa, ja että se karkaa käsistä.

Näin voi käydäkin, mikäli asiat hoidetaan huonosti. Huolimattomasti rakennettuun järjestelmään voi jäädä aukko, jonka läpi hakkeri voi porautua ja varastaa dataa. Silloinkin syypäänä katastrofiin on ihminen, ei paha teknologia.

Uskottavana scifi-kuvauksena hän pitää vaisun vastaanoton saanutta trilleriä Transendencea (2014). Wally Pfisterin esikoisohjauksessa polonium-luodista kuolettavasti haavoittuvan tekoälytutkijan (Johnny Depp)  mieli syötetään tietokoneeseen arvattavan kohtalokkain seurauksin.

Elokuvassa on Peltosen mukaan muutama uskottava elementti: ilkeän teknologian motivaatio tulee ihmisestä, supertekoälyn vaativa laskentateho on huomioitu, eikä näköpiirissä ole yhtään höpsöä robottia.

Loppuratkaisukin on realistinen – kaikki harmi loppuu, kun netti pistetään poikki.

 

Kuka?

Ella Peltonen

» 30-vuotias. Kotoisin pääkaupunkiseudulta, asuu Oulussa ja Utsjoella.
» Työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopistossa 6G-lippulaivaohjelmassa.
» Valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen koulutusohjelmasta 2013. Väitteli tohtoriksi helmikuussa 2018. Väitöskirja käsitteli älypuhelimen energiankulutuksen mallintamista ja sitä, mitä pidemmän akunkeston saavuttamiseksi voi tehdä.
» Palkittiin Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen vuoden nuorena opettajana vuonna 2012 ja vuoden nuorena tutkijana vuonna 2015. Sai vuonna 2015 Marc Weiserin Best Paper Award -palkinnon. Vuonna 2017 tietojenkäsittelijöiden kansainvälinen naisverkosto N2 listasi hänet yhdeksi nousevista tähdistä.
» Lapsena unelma-ammatti oli tähtitieteen tutkija.
» Vapaa-ajallaan lukee hömppäromaaneja, tuijottaa suoratoistopalveluista historiallista draamaa tai kuljeskelee Lapissa.
» Toivoo, että maailma olisi kaikille mukavampi paikka elää.

Julkaistu 12.11.2019 numerossa 4/2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja tiedeviestinnän opiskelija. Twitter: @AnniHyypio

Lue seuraavaksi

Viikon Tiedekysymys: Voiko optimistiksi oppia?

Iida Putkonen

Tiede

22.11.2019

Oulun yliopisto otti kantaa Mannerheimin kuvaa koskevaan kohuun

Anni Hyypiö

Uutiset

21.11.2019

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821