Kauheiden kuvitelmien maailma – kauhistuttavat dystopiat viihdyttävät, mutta ne myös varoittavat siitä, mitä meillä voi olla edessä

Luemme ja katsomme mielellämme kauheita tulevaisuuskuvia. Emmekö osaa enää kuvitella tulevaisuuteemme kuin kauhua ja tuhoa?

Ilmiöt  | 

Teksti Anni Hyypiö

Kuvat Ville Paananen

Viime vuonna hiljaiset naiset saapuivat punaiseen puettuna, pää kumarassa, hiukset ja kasvot valkoisten päähineiden peittäminä.

Naiset olivat paikalla, kun Irlanti syksyllä 2017 äänesti kansanäänestyksessä aborttilainsäädännön muuttamisesta, kun Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence vieraili Philadelphiassa viime keväänä, kun presidentti Donald Trump vieraili Lontoossa, kun Argentiinan senaatti viime kesänä käsitteli aborttioikeuden höllentämistä.

Protestoijien ei tarvinnut juurikaan tehdä mitään – jo heidän olemassaolonsa, hiljainen kokoontumisensa oli viesti.

Punaiseen puetut naiset ovat Margaret Atwoodin menestysromaanin Orjattaresi (1985) hahmoja, orjattaria eli jalkavaimoja, jotka on alistettu täysin fundamentalistimiesten tahdon alle. Orjattaresi sijoittuu synkkään lähitulevaisuuteen, tuhoisan ekokatastrofin jälkeiseen aikaan vanhatestamentillisten fundamentalistien hallitsemassa Gileadin tasavallassa, jossa valtaosa naisista on hedelmättömiä. Siksi raskauteen kykenevät naiset on valjastettu yläluokkaisten perheiden synnytyskoneiksi.

Moni tunnisti lehtikuvien naiset ilman kuvatekstiäkin, sillä romaanin pohjalta tehty, vuonna 2017 ensiesityksenä saanut televisiosarja Handmaid’s tale – Orjattaresi nousi ilmiömäisen suosituksi. Nyt Atwood suunnittelee kirjoittavansa romaanille jatko-osan – yli kolmekymmentä vuotta ensimmäisen osan jälkeen.

Kuten punaiseen pukeutuneet valkohilkkaiset orjattaret, myös dystopiat, synkkääkin synkemmät tulevaisuuskuvat, tuntuvat olevan nyt kaikkialla. Lähitulevaisuuteen sijoittuvia, tuhoavan teknologian tarinoita kertova Netflixin Black Mirror -sarja on ollut sekä arvostelu- että katsojamenestys. Western-aiheista robottiteemapuistoa kuvaava tv-sarja Westworld sai ensimmäisen kauden ilmestymisvuonnaan 2016 huikean lähdön, kunnes toinen kausi latisti intoa.

Jotain oleellista dystopioiden suosiosta kertonee sekin, että Nora Roberts,  yksi maailman suosituimmista viihdekirjailijoista, on tarttunut dystopioihin peräti kokonaisen trilogian verran. Trilogian ensimmäinen osa, Ensimmäinen vuosi, ilmestyi Gummeruksen kustantamana suomeksi tämän vuoden alussa.

Kuvitellut kauhut siis selvästi myyvät. Mutta osaatko nimetä yhtään tulevaisuuskuvausta, jossa kaikki menisikin lopulta ihan mukavasti? Vai emmekö osaa enää kuvitella kauniimpaa tulevaisuutta?

Mitä tapahtui: minne katosivat utopiat?

Ihminen on optimistinen otus

Oulun yliopiston kirjallisuudentutkija Jyrki Korpua suhtautuu kysymykseen dystopioiden suosiosta innostuneesti.

Aihe on hänelle tuttu: hän on julkaissut useita artikkeleita aiheesta, ja J.R.R.Tolkienin teoksia käsittelevä väitöskirja on yhteydessä utopioihin Atlantis-myytin kautta. Korpua on ollut mukana myös toimittamassa dystopioita käsittelevää artikkelikokoelmaa, joka julkaistaan ensi vuonna.

Haastatteluhetki on varsin otollinen. Korpuan kirjoittaessa dystopioita käsittelevän kokoelman johdantotekstiä yhdessä Saija Isomaan ja Jouni Teittisen kanssa maailmalta kantautui toinen toistaan karmeampia uutisia. Viime lokakuussa julkistettiin hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n ilmastoraportti, jonka mukaan perustavanlaatuista ja nopeaa muutosta tarvitaan, mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan pitää vain 1,5 asteessa.

IPCC:n raporttia seurasivat muut yhtä synkät raportit: lajien monimuotoisuus on vakavasti uhattuna! Hyönteiset loppuvat maailmasta! Ja kun hyönteiset loppuvat, loppuvat myös linnut!

“Me elämme nyt tilannetta, jossa dystopia on mahdollinen. Se ei ole enää pelkkä ikävä skenaario”, Korpua muotoilee.

Vaikka myydyimpien kirjojen ja katsotuimpien leffojen listausta katsellessa voisi luulla nykyhetken olevan dystopioiden huippuhetki, Korpuan mukaan 1900-luku oli dystopioiden vuosisata. Aldous Huxleyn totalitaristista 2500-luvun Lontoota kuvaava Uusi uljas maailma julkaistiin 1932, George Orwellin Isoveljen valvonnan alla olevaa maailmaa kuvaava Vuonna 1984 julkaistiin 1949, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 vuonna 1953.

Klassisten dystopiakuvausten yhtymäkohdat historiallisiin kauheuksiin olivat selvät: toisen maailmansodan tuhot, keskitysleirit ja totalitarististet hirmuhallitsijat olivat lähellä kirjoittajia.

“Ihminen on optimistinen otus, se on yksi tärkeimmistä keinoistamme selviytyä.”

Mutta miksi ne sitten viehättävät edelleen? Haluavatko ihmiset vain mehustella sarjalla surkeita sattumuksia?

Sitä miettii myös Jyrki Korpua. Koska uutiset ovat niin synkkiä, luulisi, ettei lisäsynkistely enää jaksaisi kiinnostaa.

“Tavallisesti esimerkiksi sota-aikana eskapismi nostaa päätään. Kurjien olosuhteiden keskellä halutaan yleensä lukea paremmista olosuhteista”, Korpua sanoo.

“Ihminen on optimistinen otus, se on yksi tärkeimmistä keinoistamme selviytyä.”

Toisaalta monissa dystopioissa on selvästi jotain, joka puhuttelee juuri tässä hetkessä. Orjattaresi -sarja tuli ruutuihin Yhdysvalloissa keväällä 2017, Trumpin kauden alussa. Poliittista keskustelua ovat leimanneet kysymykset aborttioikeudesta Irlannin ja Argentiinan lisäksi myös Yhdysvalloissa, ja Suomessakin, kun ulkoministeri Timo Soini (sin.) loppukesästä puolusti blogissaan aborttivastaisia kantojaan.

Jyrki Korpuan mukaan presidentti Trumpin aika vaikuttaisi olevan erityisen otollinen juuri dystopioille. Vuoden 2017 alussa Amazon kertoi, että Orwellin Vuonna 1984 pomppasi Yhdysvalloissa myyntilistojen jälkeen, kun Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conway oli puhunut medialle “vaihtoehtoisista faktoista”.

Tampereen yliopistossa Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa -tutkimushanketta johtavan kirjallisuuden dosentin Saija Isomaan mukaan utopiat ovat dystopioita selkeästi vanhempi kirjallinen genre.

“Samoin kuin journalismissa, hyviä uutisia ei koeta aina uutisen arvoiseksi, ja vain huonot uutiset ovat uutisia. Ihmisen mieli kiinnittyy uhkakuviin.”

Utopiakirjallisuuden alkulähteeksi on määritelty Thomas Moren Utopia (1516), jossa kuvataan kuvitteellisen valtion ihanteellinen yhteiskuntajärjestelmä. Moren teoksen ohella tunnettuja, lajia luoneita utopiateoksia ovat muun muassa Platonin (427–347 eaa.) Valtio, Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1623), Francis Baconin Uusi Atlantis (1627), William Morrisin Huomispäivän uutisia (1890) ja Aldous Huxleyn Saari (1962).

Nyt elämme dystooppisen mielikuvituksen aikoja, Isomaa sanoo. Hänen mukaansa dystopioiden suosion nousuun on vaikuttanut jatkuvasti kehittyvä teknologia.

“Länsimaisessa historiassa uskoimme 1800-luvun lopulle asti, että tieteen ja teknologian avulla voimme luoda utopian. 1900-luvulla huomasimme, että samoilla välineillä maailma voidaan tuhota”, Isomaa sanoo.

1900-luvulla maailma huolestui toden teolla ympäristön saastumisesta ja atomipommista – molempien takana oli tiede ja tutkimus. Kehitys ei vienytkään ihmistä kohti kullanhohtoista ihanaa tulevaisuutta, vaan kohti tuhoa, kauhua ja kärsimystä.

Pahimmillaan edessä oli ydinsota ja molemminpuoleinen varma tuho, mutual assured destruction.

Kauheaa, kyllä, mutta kiinnostavaa – jotain, jonka parissa aivot voivat askarrella.

“Samoin kuin journalismissa, hyviä uutisia ei koeta aina uutisen arvoiseksi, ja vain huonot uutiset ovat uutisia. Ihmisen mieli kiinnittyy uhkakuviin”, Isomaa toteaa.

Ovatko utopiat liian tylsiä?

Mikä dystopiassa sitten kiehtoo? Miksemme pakene todellisuutta mieluummin mukavamman elämän kuvauksiin, vaan miksi haemme helpotusta vielä hirveämmistä tulevaisuuskuvista?

Yksi syy dystopioiden suosioon on käytännöllinen. Utopioissa kuvataan usein ihanteellista tilannetta, jossa asiat ovat jo hyvin ja kaikin tavoin järjestyksessä.

Siis: mihin ihanuudesta voi enää edetä? Miten saada tarinaan kiinnostava kaari, jos asiat ovat jo lähtökohtaisesti hyvin ja jatkossa mahdollisesti vielä paremmin?

Klassisille utopioille tyypillistä onkin staattisuus, pysyvyys. Staattisuuden lisäksi ne sijoittuvat usein menneisyyteen, aikaan, joka on jo menetetty – kuten Raamatun Paratiisi, ne ovat jo kadotettuja, hävinneet ihmisten hallusta.

“Tyypillisimmissä utopioissa kuvataan, kuinka joku matkaaja eksyy ja löytää sattumalta utooppisen yhteisön. Matkustaja tutustuu yhteisöön dialogin kautta, jossa utopian asukkaat kertovat, miten he ovat yhteisönsä järjestäneet. Se voi olla tylsää luettavaa nykynäkökulmasta”, Isomaa sanoo.

“Lisäksi on vaikeaa kirjoittaa utopiaa, joka ei olisi saarnaava tai besserwissermäinen.”

Sen sijaan dystopia tarjoaa kiinnostavan kehyksen tutkia monenlaisia teemoja, kuten ihmisen halua selviytyä vaikeissakin olosuhteissa. Dystopioihin voi sijoittaa kauheiden asioiden lisäksi koskettavia rakkaustarinoita ja kuvauksia ystävyydestä.

Yhtenä hieman yllättävänä dystopiakuvauksena Isomaa mainitsee J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan (1997–2007). Harry Potterin maailmassa uhkaa aiheuttaa kirjasarjan kuluessa valtaan nouseva hirmuhallitsija Voldemort, joka jaottelee yhteiskunnan rasistisesti hyviin (noidat ja velhot) ja epätoivottaviin (jästit, tavalliset ihmiset, puoliveriset noidat) ihmisiin. Potterit kuvaavat paljon muutakin kuin Voldemortin pahuutta: yhteiskunnan eriarvoisuutta, kuolemaa, rakkautta, pelkojen voittamista.

Toisaalta myös utopioita on monenlaisia, Jyrki Korpua luettelee: on poliittisia utopioita, paikallisia utopioita, ajallisia utopioita. Yhteistä niille kaikille on kuvaus siitä, millainen maailma olisi parempi.

Unelma Neuvostoliitosta oli utopia, samaten yhteiskuntafilosofi Karl Marxin (1818–1883) tuotannossa oli utopistisia elementtejä.

“Tänä päivänä harva pystyisi edes kirjoittamaan staattista utopiaa”, Korpua sanoo.

Siinä missä utopia on kuvaus siitä, millainen tulevaisuus olisi toivottava ja hyvä (tai millainen on jo ollut asioiden järkevä järjestely), dystopiat varoittavat meitä siitä, mikä voi olla vielä tulossa.

Korpuan mukaan Orjattaresi-teoksen taustalla on Yhdysvalloissa kytevä pelko uskontojen ylivallan vaikutuksista. Liberaalimman yhteiskuntaluokan sisällä pelätään fundamentalistista kristillisyyttä.  Saija Isomaan mukaan Michel Houellebecqin romaani Alistuminen (Soumission, 2015) on esimerkki vastaavasta islamia koskevasta pelosta

Jyrki Korpua huomauttaa, että utopiat ja dystopiat ovat myös lopulta hyvin lähellä toisiaan. Toisen dystopia on toisen utopia, kuten Charlotte Perkins Gilmanin feministisessä teoksessa Herland (1915). Teos kuvaa yhteiskuntaa, jossa miehet ovat kuolleet sukupuuttoon.

“Toisille kuvaus on utopiaa, toisille dystooppinen”, Korpua sanoo.

”Teos kuitenkin esitetään utopian konventioiden kautta, eli se on tarkoitettu luettavana feministisenä utopiana”, Isomaa huomauttaa.

Jyväskylän yliopistossa on tutkittu utopioiden poliittista ulottuvuutta. Yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen Utopia metodina -hankkeen tavoitteena on ollut muotoilla uudenlainen yhteiskuntatieteellisesti orientoitunut käsitys utopiasta menetelmänä ja metodina yhteiskunnan ymmärtämiseen.

Yliopiston verkkosivuilla julkaistussa haastattelussa (31.10.2017) hankkeen johtaja Olli-Pekka Moisio ilmaisi huolensa siitä, kuinka nykypolitiikka on ottanut utooppisen ajattelun haltuun.

Moision mukaan tällöin ei pyritä siihen, että ihmiset vapautuisivat elämään kykyjensä mukaisesti ja tavoittelemaan kokonaista kasvua ihmisenä, vaan ajattelutapaa käytetään omiin päämääriin.

“Koko aikakausi on pelkkää utooppista puhetta: haetaan uusia opetussuunnitelmia, työllistymisen tapoja ja innovaatioita, jotka perustuvat utooppiseen ajattele laatikon ulkopuolelta -fraasiin. Ovatko nämä utopioita, jotka nykyisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuen kääntyvät enemmän dystopioiksi, joilla puretaan loputkin rippeet hyvinvointivaltiosta”, Moisio toteaa haastattelussa.

Suomalaisen kirjallisuuden tutkija Lieven Ameel on tutkinut kerronnallisuutta kaupunkisuunnittelussa, erityisesti Kalasataman ja Jätkäsaaren kehityksessä. Ameel on tutkinut esimerkiksi sitä, millaisia kuvitelmia Helsingin Jätkäsaaren suunnittelua koskeviin kertomuksiin on liitetty. Antti Tuomaisen ilmastonmuutoksen jälkeistä Helsinkiä kuvaavassa romaanissa Parantaja (2012) Kalasataman alue kuvataan rappioituneena, ilmastopakolaisten asuttamana alueena.

Teknologia synkistää tulevaisuuden

Monissa dystopiamaailmoissa pelon ja kauhun aiheuttajana on kehittynyt teknologia.

Terminaattori -elokuvassa ja -tv-sarjassa lopullisen tuhon tuoja on Skynet, tekoäly, joka haluaa tuhota ihmiskunnan säilyttääkseen itsensä.

Wachowskin sisarusten Matrix-trilogiassa (1999–2003) ihmistä kyvykkäämmäksi kehittynyt tekoäly ottaa ihmiskunnan hallintaansa ja käyttää sitä omana energialähteenään.

Jyrki Korpuan mukaan ihmiset pelkäävät teknologiassa ennen kaikka sen käyttäjää – toista ihmistä.

“Läpi ihmiskunnan historian olemme käyttäneet asioita toisia ihmisiä vastaan. Ihmisen historiassa on kehitetty aina uusia keinoja tuhota toisia. Siksi oletuksena on, että tekniikka toisen käsissä johtaa katastrofiin”, Korpua kuvailee.

“Länsimainen ihminen on individualisti. Koneiden ja yhteiskunnan valvonnassa yksityisyys menetetään.”

Toisaalta nykyhetkeä tai tulevaisuutta koskevista kuvauksista teknologiaa ei voisi enää oikein jättää poiskaan, onhan tekniikka niin oleellinen osa jokapäiväistä arkeamme.

Teknologiassa monia pelottaa sen potentiaali tuhota ihmisen autonomisuus, Korpua sanoo. Dystopioissa teknologia alistaa ihmisen oman tahtonsa alle, mikä on luomakunnan kruunulle kauhistus. Matrixin kuva ihmisestä älykkäiden koneiden patterina tiivistää pelon iskevimmin.

“Länsimainen ihminen on individualisti. Koneiden ja yhteiskunnan valvonnassa yksityisyys menetetään”, Korpua sanoo.

Monissa dystopioissa käsitellään myös sitä, miten mediaa voidaan käyttää ihmisten orjuuttamiseen. Tästä tunnettu esimerkki on David Cronenbergin häiritsevä kyberpunk-teos Videodrome (1983), jonka maailmassa television välittämillä väkivaltaisilla videohallusinaatioilla on mahdollisuus muuttaa myös katsojan ruumista.

Mielenkiintoisen kuvauksen median hallinnasta kertoo The Truman Show (1998), jossa yksi ihminen – Jim Carreyn esittämä Truman Burbank – elää elämäänsä rakennetussa ja käsikirjoitetussa onnelassa, tietämättään erittäin suositun tosi-tv-ohjelman tähtenä.

Moniin dystopioihin kuuluukin vahvasti vapauden tematiikka. Dystooppisissa maailmoissa ihmiselle kuuluvan vapauden on vienyt joko pahantahtoinen itsevaltias, orjuuttava teknologia tai tyrannimainen valtiokoneisto, ja hänen täytyy taistella saadakseen sen takaisin.

Toisinaan hän onnistuu siinä, toisinaan ei. Korpuan mukaan nuorisokirjallisuuden dystopiakuvauksissa tarinalla on yleensä toiveikas loppu, klassisilla dystopioilla taas ei.

Kehittynyt teknologia ei kuitenkaan pelota ainoastaan kirjailijoita ja käsikirjoittajia. Yksi tunnetuista tekoälypessimisteistä on Oxfordin yliopiston professori, futurologi Nick Bostrom, joka Guardianin haastattelussa (12.6.2016) totesi koneälyn olevan ihmiskunnalle jopa ilmastonmuutosta suurempi haaste. Bostromin mukaan ihmisen tason ylittävä tekoäly toteutuu ennen vuotta 2050.

Teknologiayrittäjä Elon Muskin tukeman OpenAI-tutkimusryhmän uutisoitiin vastikään keskeyttäneen tekoälykokeilunsa, sillä se koettiin liian vaaralliseksi. OpenAI:n luoma GPT2-tekstigeneraattori kykenee tuottamaan itsenäisesti uskottavan oloista tekstiä. Tätä taas voidaan hyödyntää valeuutisten tuottamisesa. Tekstin tuottamisen lisäksi järjestelmä pystyy myös esimerkiksi vastaamaan sille esitettyihin kysymyksiin.

Pelottava tulevaisuus onkin jo täällä!

Toisaalta tulevaisuus ja kehittyvä teknologia voi tuoda mukanaan myös hyvää.

”Otsonikerroksen oheneminen on esimerkiksi ongelma, josta minun lapsuudessani puhuttiin paljon, mutta jonka tilanne on sittemmin parantunut”, Saija Isomaa muistuttaa.

Dystopiat varoittavat

Dystopioihin kuuluu oleellisesti yhteiskuntakritiikki. Dystopioiden maailmoissa totuttu yhteiskuntarakenne on romahtanut ja jokin on mennyt pahasti, lopullisesti pieleen.

“Suurin osa dystopioista on meidän maailman kuvauksia, joissa jokin nyky-yhteiskunnan huolestuttava tendenssi vahvistuu ja saa valtaa. Aiheena voi olla vaikka ilmastonmuutos tai yhteiskunnan eriarvoistuminen”, Saija Isomaa kuvaa.

Hyvin ajankohtainen esimerkki varoittavasta dystopiasta on Sinclair Lewisin satiirinen Meillä ei sitä voi tapahtua (1935), joka kuvaa fasismin nousua Yhdysvalloissa kuvitteellisen populistipoliitikon, Berzelius Windripin kautta. Teos toimii varoituksena: se, mikä tapahtui 1930-luvun Saksassa, voi tapahtua myös täällä. Teos myi verkkokirjakauppa Amazonissa kuin häkä vuoden 2016 lopussa, Trumpin valinnan jälkeen.

Kurjien ilmastouutisten maailmassa ekokatastrofia kuvaavat dystopiat tuntuvat pelottavan läheisiltä. Vuonna 2004 julkaistu elokuva The Day After Tomorrow kuvaa kasvihuoneilmiön järisyttäviä ja peruuttamattomia vaikutuksia näyttävillä erikoistehosteilla.

Suomessa esimerkiksi Risto Isomäki ja Johanna Sinisalo ovat kuvanneet ekokatastrofin tuloa ja syitä hienovaraisemmin: Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) -romaanin uhkana ovat napajäätiköiden sulamisesta syntyvät tsunamit ja niiden aiheuttamat tulvat, Sinisalon Enkelten verta (2011) kertoo mehiläisten katoamisen kauhistuttavista seurauksista.

Saija Isomaan mukaan dystopiakirjailijat voivat kokea, että heidän vastuullaan on herätellä ihmisiä ja kertoa, millainen tulevaisuus voi olla.

“Tarinoilla on parhaassa tapauksessa todella paljon valtaa”, Isomaa sanoo. Hän nostaa esimerkiksi juuri Atwoodin Orjattaren. Kun kirjoitat oikein kauhistuttavan kuvauksen, se voi innostaa toimintaan jopa 30 vuotta myöhemmin

Toisaalta dystopioihin kuuluu usein myös häivähdys toivoa. Vaikka teos käynnistyisi kauheasti, se voi päättyä toiveikkaasti: dystopia sisältää siis myös utopian siemenen.

Esimerkiksi Suzanne Collinsin tunnettu Nälkäpeli-trilogia käynnistyy lohduttomasti Panem-nimisen diktatuurin yksinvallasta, mutta päättyy toiveeseen normaalimmasta, paremmasta tilanteesta.

Voivatko utopiat tehdä paluun?

Dystopiat siis hallitsevat mielikuvitustamme nyt. Onko se kuitenkaan pysyvä tilanne?

Jyrki Korpuan mukaan ei.

“Toivo ja toivottomuus kulkevat aaltoliikkeessä.”

Korpuan mukaan esimerkiksi 1990-luku oli tavallaan varsin utopistinen vuosikymmen. Berliinin muuri oli murtunut, kylmä sota päättyi, Neuvostoliitto hajosi, Euroopan Unioni perustettiin, Lähi-idän rauhanprosessi eteni. Francis Fukuyama puhui jo demokratian voitosta ja historian loppumisesta – tästä eteenpäin seuraisi vain hyviä aikoja!

Toki vuosikymmeneen kuului myös kauheita tapahtumia: Balkanilla sodittiin verisiä Jugoslavian hajoamissotia, Afrikassa Ruandassa toteutettiin kansanmurha.

Silti Korpua näkee, että tuota vuosikymmentä kuvasi ennemmin toivo kuin toivottomuus. Nyt tilanne on taas vallan toinen.

Saija Isomaa huomauttaa, että 1990-luku oli kuitenkin Suomen kirjallisuudessa juuri dystopioiden nousun aikakausi – yhteiskunnan toiveikkuus ei välttämättä näy kirjallisuudessa.

”Ylipäänsä vuosisatojen ja -tuhansien vaihteisiin on aina liittynyt kaikenlaisia pelkoja, ja tämä näkyy myös kotimaisessa 90-luvun kirjallisuudessa.”

“Toivo ja toivottomuus kulkevat aaltoliikkeessä.”

Myöskään Isomaa ei usko, että dystopiat hallitsevat ikuisesti.

Teknologia ja tiede voivat tuhota, mutta niiden avulla voi myös korjata ongelmia. Lääketieteen edistymisen seurauksena elämme pidempään ja terveempinä kuin aiemmin.

Miksemme sitten voisi kuvitella tarinoita, joissa asiat voisivat kehittyä parempaan suuntaan, Isomaa sanoo.

“Olisi kiinnostavaa nähdä, millaisia utopioita meidän maailmastamme voitaisiin kirjoittaa. Periaatteessahan näyttää siltä, että monet teknologian tuottamista ekologisista ongelmista olisivat korjattavissa paremman teknologian avulla. Tällä hetkellä nuortenkirjallisuudessa nuoret myös syrjäyttävät epäeettisiä hallitsijoita (kuten Nälkäpelissä ja Harry Potterissa), mutta vielä ei keskitytä kuvaamaan sitä, miten he jälleenrakentavat aiempaa paremman maailman. Voisi ajatella, että paremman maailman jälleenrakentamisen kuvaus olisi luonteva utooppinen jatko nykydystopioille ja tapa alkaa taas kirjoittaa utopioita”, Isomaa sanoo.

”Jo Nooan tarina Raamatussa on tämäntyyppinen: pahuus poistetaan, ja hyvät ihmiset aloittavat alusta. Toisaalta tiedetään, mitä siitäkin tuli, koska Nooan tarina sijoittuu oletetusti nykyisen ihmiskunnan historiaan.”

Paremman maailman utooppisesta luomisesta on jo ituja monessa tässäkin artikkelissa mainitussa teoksessa.

Silti mikään teos ei ole vielä keskittynyt uuden maailman kuvaukseen, mikä mahdollistaisi uuden utopiakirjallisuuden syntymisen, Isomaa sanoo.

Postapokalyptisissä tarinoissa tällainen tarina on tosin jo mahdollinen: kun aiempi sivilisaatio syystä tai toisesta tuhoutuu, tuhossa henkiinjääneet rakentavat yhteiskunnan uudestaan.

”Jo Nooan tarina Raamatussa on tämäntyyppinen: pahuus poistetaan, ja hyvät ihmiset aloittavat alusta. Toisaalta tiedetään, mitä siitäkin tuli, koska Nooan tarina sijoittuu oletetusti nykyisen ihmiskunnan historiaan”, Isomaa sanoo.

”Tämä on yksi nykydystopian teemoista: pystyykö ihmiskunta rauhanomaiseen elämään vai tärveleekö se väistämättä omalla pahuudellaan kaikki yritykset elää sopusointuisesti yhteisössä?”

Dystopia on onnekkaiden genre

Paradoksaalista kyllä, dystopia on onnekkaiden ihmisten laji, Isomaa ja Korpua sanovat.

Saija Isomaan mukaan tulevaisuuden miettiminen ja analysointi vaatii sitä, että on tarpeeksi resursseja sen pohtimiseen.

“Jos meillä menisi oikeasti huonosti, energiamme kuluisi vain selviytymiseen. Mutta nyt aikaamme kuuluu myös tulevaisuuden suunnittelu ja yritykset hallita sitä. Se vain on kovin vaikeaa”, Saija Isomaa sanoo.

Myös Jyrki Korpuan mukaan dystopioiden suosio kertoo siitä, että länsimaissa eletään vielä verrattain rauhallisessa ja yltäkylläisessä maailmassa.

“Jos meillä menisi oikeasti huonosti, energiamme kuluisi vain selviytymiseen. Mutta nyt aikaamme kuuluu myös tulevaisuuden suunnittelu ja yritykset hallita sitä. Se vain on kovin vaikeaa.”

Kun omat olosuhteet ovat turvatut, voi hyvillä mielin uppoutua kauhun ja epätoivon kuvauksiin.

“On mielenkiintoista seurata sitä, mitä tapahtuu, jos maailma ei alakaan toimia, jatkuuko dystopiakirjallisuuden suosio edelleen. Veikkaan, että ei”, Korpua sanoo.

Dystopioiden suosio on siis kuin kanarialintu kaivoksessa: niin kauan kun nautimme kauheista tulevaisuuskuvauksista, ei toivo ole vielä menetetty.

Julkaistu 26.2.2019 numerossa 1/2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja. Henkensä pitimiksi tuottaa säännöllisen epäsäännöllisesti kirjoituksia, kuvia ja kuvituksia maailmasta ja sen menosta. Instagram: @anniskelualue. Twitter: @AnniHyypio

Lue seuraavaksi

Äänestetäänkö nyt rauhasta, rajoista vai ilmastosta? Kokosimme tietopaketin eurovaaleista

Anni Hyypiö

Ilmiöt

21.5.2019

Koulutusputkiliukumäestä suoraan hyiseen veteen – valmistuminen voi olla ilon ja onnistumisen sijaan yksi elämän suurimmista kriiseistä

Anna Asplund

Ilmiöt

2.5.2019

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821