Tekijä: Iida Putkonen

Utopia: Unelmakuvia vai yhteiskuntakritiikkiä?

Kuvitteltuja maailmoja ja hattarapilviä, neljän päivän työviikko tai perustulo. Tätä kaikkea on nykyään utopia. Vaikka utopisteja haukutaan naiiveiksi, voi utopistinen unelmakuvaauttaa myös ymmärtämään yhteiskuntaa ja keksimään uusia, vaihtoehtoisia toimintatapoja.

Ilmiöt

TEKSTI Kerttu Juutilainen

KUVAT Anniina Kuha

There is nothing more inglorious than that
glory that is gained by war.
― Thomas More, Utopia 1516

Muuttukaamme ikuisesti, Frank Snowden, Yalen yliopiston historian professori, lausui toiveensa koronaviruksen jälkeiselle tulevaisuudelle viime huhtikuussa. Epidemics and Society -teoksen viime vuonna julkaissut Snowden muistuttaa pandemioiden olleen historiallisesti lähtölaukauksia merkittäville suunnanmuutoksille ihmisen historiassa. Ne ovat lietsoneet sotia, inspiroineet poliittisia uudistuksia ja muuttaneet maailmankuvia.

Kun maailma siirtyi keväällä koronaviruksen pakottamana poikkeustilaan, toiveet jostain uuden alun kaltaisesta, toisenlaisesta todellisuudesta, nostivat varovaisina päätään. Viruksesta povattiin käännekohtaa, joka voisi muuttaa suhteen työhön, luontoon ja toisiimme, pakottaisi pohtimaan yhteiskunnallista arvojärjestystä uudelleen.

Pandemia näyttää yhteiskunnan paljaimmillaan. Snowdenin sanoin, se heijastelee ympäröivää todellisuutta, tuo näkyviin sen epäkohdat ja haavoittuvuudet. Toisaalta pandemia nostaa esiin kysymyksiä kuolevaisuudesta ja elämän tarkoituksesta, ja pakottaa pohtimaan yhteiskunnan tärkeimpiä tehtäviä ja kyvykkyyttä uudelleen. Suurien uhkien kynnyksellä piilee aina myös mahdollisuuksia.

Unelmia yhteiskunnista

Utopia-ajattelu, ihanneyhteiskuntien kuvitteleminen, on usein voimistunut kriisiaikoina. Varhaisen utopiakirjallisuuden klassikkona tavataan mainita Platonin Valtio (375 eaa), jossa hän kuvaa filosofikuninkaiden hallitsemaa ihanneyhteiskuntaansa. Ateenan ja Spartan välisen peloponnelaissodan jälkeen kreikkalaiset kaupunkivaltiot kärsivät poliittisesta kaaoksesta ja sodan aikana kasvaneen ateenalaisfilosofin on ajateltu luoneen teoksessaan tilanteelle vaihtoehtoa. Platonille valtion harmonia syntyi filosofian korkeasta arvosta ja yhteiskunnan tarkasta järjestyksestä, jossa jokaisella oli oma paikkansa ja tehtävänsä.

Täydellisen yhteiskunnan kuvaukseen pyrki myös Thomas More Utopia-teoksellaan (1516), jota on luettu kritiikkinä ja ratkaisuna keskiaikaisen feodaaliyhteiskunnan ongelmiin. Teoksen ensimmäisessä osassa More esittää kuvitellun Utopian saarella vierailleen löytöretkeilijän, Raphael Hythlodaeuksen, kritiikin Englannin vallitsevaa todellisuutta kohtaan. Arvostelun kohteeksi joutuvat maan tapa kohdella työttömiään, sen politiikan korruptio ja sotaisuus, sekä aateliset ”jotka elävät toimettomina niin kuin kuhnurit toisten työstä”.

Etymologisesti utopian käsite juontaa kreikan kielen sanoihin, ou-topos ja eu-topos, ei-paikkaan ja onnelliseen paikkaan. Tutuimmin sillä viitataan kuvitteellisiin unelmayhteiskuntiin tai utopiakirjallisuuden perinteisiin. Arkipuheessa utopia-sanalla viitataan usein epärealistisena ja mahdottomana pidettyyn.

Sisällöiltään utopiat ovat aina aikansa ja eri sosiaalisten ryhmien luomuksia, jotka saattavat kertoa enemmän omasta ajastaan ja ajattelijoidensa todellisuudesta kuin parhaasta mahdollisesta maailmasta. Toisaalta myös lukijat jättävät niihin jälkensä luodessaan teoksista omia tulkintojaan: Thomas Moren Utopiaa on luettu kuvauksena katolisesta munkkiyhteisöstä kuin kommunistisesta paratiisistakin.

Ihanneyhteiskuntien pohjapiirrosten lisäksi utopioilla nähdään myös muita merkityksiä. Sosiologi ja utopiatutkija Ruth Levitas tarkastelee utopioita yhteiskunnallisen ajattelemisen metodina, ennemmin kuin lopullisina päämäärinä. Hänen mukaansa utopiat ovat ennen kaikkea paremman olemassaolon halun ilmaisuja, pyrkimyksiä nykytilan ylittämiseen.

Levitasin mukaan utopia-ajattelulla on useita funktioita: se voi innostaa yhteiskunnalliseen toimintaan, auttaa tarkastelemaan nykytodellisuutta kriitisesti ja luomaan sille toivottuja vastakuvia. Utopioiden avulla voidaan kyseenalaistaa vallitsevan todellisuuden itsestäänselvyys ja pohtia sitä, mitä yhteiskuntana haluaisimme olla.

Yksityisiä karkumatkoja

Kylmän sodan jälkeistä aikaa ja niin kutsuttuja postmoderneja sukupolvia on soimattu vaihtoehdottomuudestaan, utopiattomuudestaan. Vallitsevat puhetavat utopioista johdattelevatkin usein dystopioihin, kertovat hajonneista yhteisökokeiluista tai Neuvostoliiton kaltaisista painajaisista. Esimerkiksi Karl Popperilta lainaavassa utopiakritiikissä utopioita pidetään kokonaisvaltaisina yhteiskunnallisina muutoksina, jolloin niiden
tavoitteleminen voi herkästi johtaa pakottamiseen ja totalitarismiin.

Ajan hengen kuvauksessa on aina syytä noudattaa varovaisuutta, ja sukupolvikokemusta yleistäessään saattaakin helposti puhua vain omastaan. Aikakautemme kuvaaminen erityisen utopiattomaksi voikin olla osaltaan vain aikalaisen likinäköisyyttä; myöhemmin saatamme huomata aikanamme otetun myös rohkeita utopistisia avauksia.

Jyväskylän yliopiston “Utopia metodina: Yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksien artikulaatioita” -tutkimushanke (2017–2019) lähestyi utopiaa mahdollisuutena. Hanke pyrki muodostamaan uudenlaista käsitystä utopiasta menetelmänä yhteiskunnan ymmärtämiseen. Hankkeessa utopioita tarkasteltiin demokratian ja mielikuvituksen tilojen mahdollistajina. Voidaan siis sanoa, että utopioissa nähdään myös tieteellistä potentiaalia. Utopiattomuus voikin olla liian vahva ajan leima, vaikka utopioita on toivottu myös takaisin. “Jos poliitikot eivät unelmoi, mitään uutta ei synny”, Ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, Robert Sundman, kirjoitti Ylen blogissa tammikuussa 2019. Sundmanin mielestä poliittisten liikkeiden pitäisi silkan yksityiskohtien virittämiseen sijaan näyttää, mikä on niille luovuttamatonta ja arvokasta, millaisia niiden unelmayhteiskunnat ovat.

Hektiseen teknologiseen kehitykseen nähden aikamme vaikuttaa kuitenkin yhä monin tavoin muutosvastarintaiselta. Politiikassa utopiat vaikuttavat olevan sivuroolissa, myös teknologian mahdollisuudet herättävät monissa pelkoja. Koronakevään jälkeen oli aistittavissa haluja palata pikaisesti takaisin entiseen, seisahtumatta todella pohtimaan uuden tilanteen antamia mahdollisuuksia. Filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti, Teppo Eskelinen, on kirjoittanut Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan verkkolehdessä, Alustassa (09/18), utopioiden ja poliittisen mielikuvituksen katoamisesta. Eskelinen viittaa filosofian opettajien havaintoon, että lukiolaisia on nykyään vaikea innostaa vaihtoehtoisten ihanneyhteiskuntien kuvittelemiseen. Ilmiö on huolestuttava, sillä perinteisesti juuri nuorten rooli on ollut vallitsevien olojen haastaminen ja tarvitun uuden kuvitteleminen.

Eskelinen näkee nuorten utopiattomuuden taustalla poliittisen lukittautumisen, jonka myötä monia instituutioita pidetään annettuina ja mahdottomina muuttaa. Politiikan lukitseminen kaventaa poliittista liikkumatilaa, mutta myös kuvittelukykyä, mikä voi olla uhkana jopa demokratialle. Uhka on todellinen, jos politiikkaa ei ohjaa näkymä paremmasta yhteiskunnasta. Kenen asioita silloin hoidetaan?

Utopiattomia nuoria on helppo ymmärtää: mikä mieli paremman yhteiskunnan kuvittelemisessa on, jos kokee, ettei sen eteen ole tehtävissä mitään. Toisaalta kun kyky kuvitella parempaa lakastuu, lakastuvat myös parempaan pyrkivät teot. Vaarallinen noidankehä on valmis.

Eskelinen kirjoittaa utopia-ajattelun hiipuneen yksilökeskeisiksi tavoitteiksi, kuten downshiftaukseksi, jossa yksilö pyrkii itse vähentämään työntekoa ja kulutusta. Vallitsevan todellisuuden epätyydyttäviin piirteisiin reagoidaan ottamalla niihin etäisyyttä. Ilmiötä on kutsuttu myös toivon yksityistymiseksi: paremman henkilökohtaisen elämän tavoittelu voi olla selviytymiskeino utopiattomuuden ja vaihtoehdottomuuden retoriikan ilmapiirissä. Utopia-ajattelun voikin nähdä elävän erilaisissa karkaamisen muodoissa, kuten kesämökkeilyssä, etelänmatkoissa tai luontoretkeilyssä, joilla voidaan tavoitella tunnetta omasta tilasta ja päätäntävallasta, hetkellisestä utopiasta.

Monet karkaamisen muodoista ovat vain etuoikeutetuimman väestönosan saavutettavissa, jolloin esimerkiksi vähävaraisten opiskelijoiden reaktioksi saattaa jäädä vain apatia ja ahdistus. Ja kun toisilla on valittavanaan pakopaikkoja, kesämökki ja lyhennetyn työviikon luksus, yhteisöllisempi muutospaine jää herkästi yksityisten utopioiden varjoon.

Tukahduttava vaihtoehdottomuus

Jos utopioita ajatellaan aikansa heijastumina, mitä nykyhetken väitetty utopiattomuus sitten kertoo meidän ajastamme? Jo ennen koronavirusta nykyjärjestelmän tulevaisuuteen on liittynyt ilmastonmuutoksen ja maailmanlaajuisen taloudellisen eriarvoistumisen kaltaisia suuria kysymyksiä. Niiden voisi kuvitella olevan utopia-ajattelulle parasta mahdollista polttoainetta, mutta näin ei kuitenkaan vaikuta olevan.

Nykyaikaan viitataan usein parhaana mahdollisena, ennen kaikkea ainoana mahdollisena, tarkentamatta kenelle se on paras mahdollinen tai miten pitkään nykyolojen on mahdollista kestää. Kehitysuskovaiselle nykyihmiselle suuri kauhistuksen ja epäonnistumisen paikka olisi myöntää kehityksen tapahtuneen väärään suuntaan.

Käsitykset todellisuudesta ja sen pohjalta tulevaisuudelle annetuista tavoitteista riippuvat siitä, kuka saa puhua ongelmistaan ja kuka kertoa niihin ratkaisuja. Toiveita paremmasta toimeentulosta tai lyhyemmästä työajasta on helppo tyrehdyttää utopistisina, jos seuraukset eivät kohdistu omaan nilkkaan. Utopiaksi leimaaminen onkin kovaa vallankäyttöä, jolla voidaan sivaltaa ja tukahduttaa varsin maltillisiakin ajatuksia. Näin utopiaa harhaudutaan pitämään realismin vastakohtana.

Ruth Levitas pyrkii realismin käsitteen haastamiseen: hän muistuttaa juuri nykyajan perustuvan monilta osiltaan täysin epärealistiselle perustalle, vain harvoja hyödyttävään talousjärjestelmään, jonka sisällä ei olla pystytty ratkaisemaan ekologista kriisiä. Levitas kirjoittaa muutoksen olevan paitsi olennainen, myös välttämätön.

Utopia-ajattelun ja realismin väliltä tulisikin purkaa turha vastakkainasettelu ja tarkastella uusin silmin sitä, mitä saatamme erehtyä pitämään utopistisena tai realistisena.

Siitä huolimatta nykyisyyden jatkuvuutta peräänkuuluttavat saavat kantaa uskottavuuden kaapua. Kirjoittaja, filosofi Mark Fisher on kuvannut vaihtoehdottomuuden kokemusta kapitalistiseksi realismiksi: vain nykytalousjärjestelmän logiikassa pysyttelevät avaukset tunnustetaan realistisiksi. Utopia-ajattelun ja realismin väliltä tulisikin purkaa turha vastakkainasettelu ja tarkastella uusin silmin sitä, mitä saatamme erehtyä pitämään utopistisena tai realistisena. Tämä vaatii perinteisen uskottavuuden olemuksen kyseenalaistamista ja julkisen puhetilan jakamista uudelleen.

Hajoamiseen päättyneistä utopiayhteisökokeiluista puhutaan usein kuin todisteina vaihtoehtojen mahdottomuudesta. Toisaalta juuri yhteisön mahdollisuus hajoamiseen voi kertoa myös hyvää sen rakenteista: hajoaminen voi olla oikea reaktio toimimattomuuteen, mahdollisuus silloin, jos rinnalla on jotain muuta mihin tukeutua.

Britannian hankaluus irtautua EU:sta kertoo järjestelmän säilyvyydestä, mutta tuskin sen erinomaisuudesta, vaan ennen kaikkea lukittuneisuudesta, tunkeutuneisuudesta kaikkialle ja siten hankalasta korvattavuudesta.

Toisaalta utopiakeskustelun keskittymisen hajonneisiin kokeiluihin viestii myös utopia-ajattelun kapeasta ymmärtämisestä yhteiskunnan pohjapiirroksina. Jos utopioita sen sijaan pyrittäisiin tarkastelemaan Levitasin tapaan ajattelun metodina ja yhteiskunnallisen toiminnan kirittäjinä, voisi se viedä keskustelua paljon kiinnostavampiin suuntiin.

Utopia voimavaraksi?

Olen pohtinut mitä tulevat sukupolvet lukevat aikanaan historiankirjoista sukupolvestani ja toimistamme koronakriisin aikana. Näkevätkö he kriisin vuosisadan mahdollisuutena ja mitä he ajattelevat meistä, jos se jää meiltä hyödyntämättä? Kriisin aiheuttamalla orastavalla mahdollisuuden tunteella on kuitenkin vielä pitkä matka edetä konkretiaksi, toiminnaksi tai edes ehdotukseksi jostain uudesta. Tässä hetkessä viruksen luoma seisahdus tuntuu herkästi uuden mahdollisuuden sijaan vain epätietoisuudelta, jonka aukealta tavallisen yksilön on vaikea suunnistaa.

Yhteiskunnallinen osallisuus toteutuu usein hyvin rajallisissa kehyksissä, kuten kuluttajuuden kautta. Samanaikaisesti merkittävä ratkaisujen vastuu sysätään yksilöiden kapeille harteille, mutta toisaalta kavahdetaan liian utopistisiksi miellettyjä avauksia. Ehkä opiskelijoiden keskuudessa yleisten ympäristöahdistuksen ja mielenterveyden ongelmien taustalla on sukupolveen tarttunut utopiattomuus, ja siihen nähden ristiriitaisesti, suuri ratkaisujen vastuu.

Kun julkisissa puheenvuoroissa toistuvasti tukahdutetaan maltillisiakin avauksia leimaamalla ne utopistisiksi, opimme tuntemaan utopian haukkumasanana. Harhaudumme uskomaan kaiken vaihtoehdottomuuteen, pienentämään ja mukauttamaan itseämme ja ideoitamme.

Kun julkisissa puheenvuoroissa toistuvasti tukahdutetaan maltillisiakin avauksia leimaamalla ne utopistisiksi, opimme tuntemaan utopian haukkumasanana.

Miten sitten voisimme tehdä utopioista ajattelumme voimavaroja, ennemmin kuin keskustelun tyrehdyttäjiä? Utopia työkaluna -teoksessa (2018) Keijo Lakkala purkaa utopioihin pinttyneitä ennakkoluuloja: utopiat eivät ole lopullisia, täydellisiä yhteiskuntia, vaan niitä rakennetaan suhteessa vallitsevaan yhteiskuntaan, sen ongelmien ratkaisuiksi ja vaihtoehdoiksi. Näin ollen utopian ei tarvitse tuntua lamaannuttavan kaukaiselta, vaan sitä voi ajatella myös yksittäisissä saavutuksissa, ajatuksissa ja vaihtoehtojen kokeiluissa.

Kuvitellun realismin ihanteen vallitessa, utopia-ajattelua on helppoa sivaltaa naiiviksi ja tunteelliseksi maailmanparantamiseksi. Tosiasiassa juuri utopia-ajatteluun kykenevät pitäisi tunnustaa merkittävinä yhteiskunnallisina ajattelijoina, jotka pystyvät tunnistamaan nykyhetken heikkoudet ja lisäksi kuvittelemaan uutta tilalle. Yrittäjissä palvotaan visioita ja innovointia, mutta visionäärisyyteen tulisi kannustaa myös muilla elämänaloilla, ennen kaikkea pyrkimyksissä yhteisöllisesti parempaan olemiseen.

Monet, joskus naurettavina pidetyt utopiat, orjuuden lakkauttamisesta ja maailmanlaajuiseen verkostoitumiseen, ovat sittemmin toteutuneet. Kun utopia käy toteen ja saa tilan, se katoaa herkästi näkyvistämme. Yhteiskuntien jatkuvaa muutosta on vaikeaa havaita vain yhden sukupolven aikana, mistä syystä on helppoa erehtyä uskomaan kaiken ikuisuuteen, luulla aikakauttaan erityisen pysähtyneeksi, ja sitten lamaantua itsekin.

Kuten Arundhati Roy kirjoitti huhtikuussa Financial Timesissa, pandemiat olevan historiallisesti portteja, jotka ovat pakottaneet ihmiskuntaa murtautumaan vanhasta, kuvittelemaan uutta sen tilalle. Koronavirus ei ole tässä poikkeus, vaan portti vanhan ja uuden maailman välillä. Sen läpi on syytä viedä ajastamme vain tarpeellinen, jättää kuolleet ideat ja ennakkoluulot taakseen.

Lisää utopioista:

Lakkala, Keijo & Nikulainen, Hannu: Utopia tänään: Yhteiskunnallisen mielikuvituksen metodologiaa.

Levitas, Ruth: Utopia as method: The imaginary reconstruction of society.

Era, Hanna; Lakkala, Keijo; Mentula, Minna & Suominen Simo: Utopia työkaluna: Irti vaihtoehdottomuuden valheesta.

Image 4.4.2019 ”Me ei olla enää me”

Sosiologi 2/2017: ”Mitä utopialla oikein tekee?” Utopia yhteiskuntakritiikin välineenä

Utopia metodina 31.7.2017: Utopia ja utooppinen ajattelu paremman olemassaolon haluna

Helsingin Sanomat 7.7.2020: ”YK:n erityisraportoija: Köyhyys ei ole vähentynyt maailmalla sitten 1990-luvun, vaikka maailmalla on puhuttu jopa köyhyyden voittamisesta

Julkaistu

SHARE

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Ilmiöt

Kerttu Juutilainen

Kumpi on kestävää kehitystä – tuulivoima vai alkuperäiskansan luontaiselinkeino? Kestävän kehityksen viikolla puhutaan saamelaisista ja kestävästä yritystoiminnasta

Kestävän kehityksen viikko järjestetään kampuksilla 5.–9.10. Avajaistapahtuman puhujista Sanna Taskila ja Petra Laiti käsittelevät pohjoisen kestävyyden avainkohtia. Projektipäällikkö Anni Huovinen kertoo tapahtuman järjestämisestä poikkeusoloissa.

Ilmiöt

TEKSTI Anna-Sofia Tastula

Viime vuodelta tuttu Kestävän kehityksen viikko järjestetään jälleen. Tällä kertaa Oulun yliopisto ja Oulun yliopiston ylioppilaskunta (OYY) järjestävät tapahtuman yhdessä Oulun ammattikorkeakoulun ja Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijakunnan (OSAKO) kanssa.

Tapahtuma järjestetään Oulussa toista kertaa. Tänä vuonna suurin osa tapahtumista on poikkeusoloista johtuen etänä. Viikon teemana on tällä kertaa pohjoinen kestävyys, jolla tarkoitetaan Pohjoismaiden vahvuuksia kestävän kehityksen toteuttamisessa. Viikon aikana aiheesta puhuvat muun muassa bio- ja kiertotalouden asiantuntijapalvelu Macon Oy:n varatoimitusjohtaja Sanna Taskila sekä Saamelaisnuorten puheenjohtajana toiminut Petra Laiti.

Tavoitteena yhteisöllisyys korkeakouluyhteisöjen välille

Tämän vuoden Kestävän kehityksen viikko järjestetään suurimmaksi osaksi kokonaan etänä. Osa tapahtumista myös striimataan paikan päältä, jolloin fyysisesti läsnä voi olla pieni yleisö. Muuten tapahtumat järjestetään pääosin virtuaaliympäristöissä. Pyöränkorjaustapahtuma järjestetään ulkotiloissa, ja muun muassa Biodiversiteetti-iltaan sekä opettajien kestävän kehityksen koulutukseen otetaan vastaan tilaisuuksiin ilmoittautuneet.

Keke-viikon järjestelyt itsessään on jouduttu tekemään täysin etänä. Järjestäjät ovat olleet yhteydessä toisiinsa kotikoneidensa kautta. 

“Järjestelyt ovat olleet helpompia, kun kaikki on voitu hoitaa kotitoimistolta käsin”, kommentoi Oulun Kestävän kehityksen viikon projektipäällikkö Anni Huovinen.

Itse tapahtumat voivat etänä olla hyvinkin erilaisia, mutta poikkeusoloista huolimatta järjestäjät ovat tyytyväisiä yhteistyöhön.

“Meillä on tosi hieno tiimi, jossa on jäseniä sekä yliopistolta, ammattikorkeakoulusta, OYY:ltä ja OSAKO:lta. Kaikki ovat tuoneet oman panoksensa valmisteluun ja ohjelmaan. Keke-viikon suunnittelu on monen kuukauden yhteinen rutistus, ja viikon lopulta saapuessa kaikki ovat varmasti pistäneet parastaan”, Huovinen kertoo.

Huovisen mukaan viime vuoden painopiste oli fyysisesti yliopistokampuksilla tapahtuvassa ohjelmassa, kuten luennoissa ja kahvitteluissa. Tänä vuonna kontaktitapaamisia ja yhteisiä ruokailuja ei ole voitu järjestää samassa mittakaavassa. Järjestävän tiimin toiveena on kuitenkin saada aikaan yhteisöllisyyden tunnetta erityisesti korkeakouluyhteisön kesken, mutta ilman fyysistä kontaktia se on vaikeampaa saavuttaa.

“Koko viikon päämääränä on kestävän kehityksen teeman pitäminen esillä korkeakouluyhteisön sisällä ja sen heijastaminen myös ulospäin. Tämän vuoden tapahtuman järjestäminen suurimmaksi osaksi virtuaalisesti vaikuttaa tilaisuuden luonteeseen paljon ja haastaa tiimin mielikuvitusta”, Huovinen kommentoi tapahtuman siirtämistä virtuaaliympäristöön.

Huovinen uskoo kestävän kehityksen teemojen tuovan vaihtelua korona-arkeen, vaikka nekin ovat yhteydessä keskenään. Hän toivoo, että mahdollisimman moni löytäisi tiensä virtuaalisiin tapahtumiin.

“Viime vuoden Keke-viikosta jäi hyvät muistot, ja toivon, että voimme saada saman hengen herätettyä myös tänä poikkeusvuonna”, Huovinen sanoo.

Kestävä kehitys on sekä eettistä että taloudellista voittoa

Kestävän kehityksen viikon puhujat valittiin viime vuonna saadun palautteen pohjalta. Myös työryhmä ja kestävän kehityksen neuvottelukunta, joka on opiskelijoillekin avoin keskustelufoorumi, antoivat ideoita puhujiksi. Näiden ajatusten pohjalta Keke-viikon järjestäjät valitsivat sopivimmat ideat tämän vuoden pohjoisen kestävyyden teemaan.

Macon Oy:n kiertotalouden asiantuntija Sanna Taskila puhuu kestävästä kehityksestä ympäristön ja talouden näkökulmasta. Macon Oy tarjoaa yrityksille asiantuntijapalveluita, joilla voidaan kartoittaa yritysten mahdollisuudet parantaa esimerkiksi energiatehokkuutta tai vähentää kulutusta. Taskila kertoo, että ympäristöasioiden huomioiminen ei ole liiketoiminnan kasvulta pois. Päinvastoin se voi toimia myös yrityksen etuna. Luennollaan Taskila käsittelee sitä, miten tieto ympäristöasioista voidaan muuttaa taloudelliseksi voitoksi ja miten yritykset voivat huomioida kestävyysasiat, vaikka resurssit ovat rajalliset. 

“Nykyään on paljon lisääntyvässä määrin ulkopuolista painetta yrityksiä kohtaan toimia tietyllä tavalla”, Taskila kertoo.

Hänen mukaansa on tärkeää oppia näkemään, miten yrityksen ympäristöasioiden kohentamisen kautta voidaan kasvattaa kilpailukykyä, luoda uutta kasvua ja parantaa taloudellista kannattavuutta. On opittava käyttämään tietoa joustavasti, viestimään uudesta tiedosta selkeästi ja huomioimaan yrityskohtaiset tarpeet ja haasteet. 

Sanna Taskila pitämässä Filippiineillä työpajaa kiertotaloudesta. Kuva Sanna Taskilan kotiarkistosta.

“On tärkeää päästä pois asenteesta, että esim. ilmastovaikutuksia määritetään vain ‘viherpesun’ vuoksi. Voi olla pettymys, miten pintapuolisesti asioita hoidetaan yrityksissä”, Taskila sanoo.

Taskilan mukaan useimmat yrittäjät haluavat tehdä asiat oikein. Useimmiten ympäristöasioiden sivuuttamisessa on kyse on resurssien tai tietojen puutteesta.

Taskila iloitsee siitä, jos saa asiakkaan kanssa keksittyä ratkaisuja, jotka parantavat yrityksen kestävyyttä. 

“Tunnen, että olen tässä oikealla asialla”, Taskila sanoo.

Sanna Taskilan puheenvuoro on kuultavissa Kestävän kehityksen viikon avajaistapahtumassa 5. lokakuuta kello 11.

Kestävää kehitystä alkuperäiskansojen oikeuksia puolustamalla

Suomen Saamelaisnuoret ry:n (Suoma Sámi Nuorat, SSN) puheenjohtajana ja Ellos Deatnu! -ryhmässä aktivistina toiminut Petra Laiti puhuu keke-viikolla kestävästä kehityksestä alkuperäiskansojen näkökulmasta. 

“Alkuperäisasukkaiden tietotaidon on osoitettu olevan avainasemassa siihen, miten ilmastokriisin vaikutuksia torjutaan alkuperäiskansojen asuttamilla mailla. Kuitenkin alkuperäiskansojen päätösvalta maistaan on usein heikko”, Laiti kertoo.

Suomen Saamelaisnuoret ry:n tavoitteena on toimia saamelaisnuorten edunvalvontajärjestönä sekä vahvistaa nuorten saamelaista identiteettiä lisäämällä tietoisuutta saamelaiskulttuurista ja -perinteistä. Ellos Deatnu! eli ‘Eläköön Teno!’ -ryhmä vastustaa Tenojoen kalastussopimusta, joka rajoittaa saamelaisten oikeutta kalastaa Tenon vesistöissä perinteisin pyyntikeinoin. Rajoitus vaikuttaa negatiivisesti muun muassa saamen kieliin, esimerkiksi kalastussanaston osalta, ja yleisesti saamelaiseen kulttuuriin.

Laitin mukaan määrittelemme usein kestävän kehityksen maailmaa syleileväksi pelastusaatteeksi, mutta todellisuudessa liikkeellä on myös varjopuoli, joka ilmenee eri kustannuksissa eri väestöryhmien kohdalla. Laiti käyttää esimerkkinä norjalaisia tuulivoimapuistoja, jotka osaltaan tukevat kestävää kehitystä mutta raivaavat tieltään saamelaisten poronhoitoalueita.

kestävän kehityksen viikko petra laiti
Petra Laiti on toiminut Saamelaisnuoret ry:n puheenjohtajana ja aktivistina Eläköön Teno! -liikkeessä. Kuva Petra Laitin kotiarkistosta.

“Kumpi siis on kestävää kehitystä – tuulivoima vai alkuperäiskansan luontaiselinkeino? Ja miten taata, että kestävä kehitys on kestävää kaikille eikä vain tiettyä projektia edistävälle taholle? Vastaus on osallisuuden takaaminen tasapuolisista lähtökohdista”, Laiti sanoo.

Tähän asti kaikkialla maailmassa alkuperäiskansojen osallistumis- ja päätösoikeutta omiin maihinsa on pystytty polkemaan, Laiti kertoo. Hänen mukaansa tähän puuttuminen on välttämätöntä luonnonvarojen ja resurssien ollessa kortilla, koska maailmassa yli 80 % jäljellä olevasta biodiversiteetistä sijaitsee alkuperäiskansojen mailla.

“Aihe on minulle paitsi henkilökohtaisesti tärkeä, se myös kuvastaa niitä valintoja, joita ilmastokriisi tulee pakottamaan yhteiskuntia tekemään. Alkuperäiskansojen suojelu on elintärkeää maailman biodiversiteetin suojelun kannalta. Minulle osallisuus merkitsee aitoa, merkityksellistä valtaa tehdä päätöksiä ja vaikuttaa omien elinolosuhteiden rakentamiseen. Tämä valta puuttuu saamelaisilta tällä hetkellä,” Petra Laiti sanoo.

Petra Laitin puheenvuoro on kuultavissa Kestävän kehityksen viikon avajaisissa 5. lokakuuta kello 11.

Luvassa myös:

Maanantai 5.10.

Kestävän kehityksen viikon avajaiset Linnanmaan kampuksella salissa LO124 klo 11

  • Tapahtumaa voi seurata joko paikan päällä tai etäyhteydellä (https://www.oulu.fi/virtualtellus)
  • Pääpuhujana toimii saamelaisaktivisiti Petra Laiti, joka puhuu alkuperäiskansojen roolista ilmastokriisin torjunnassa ja kestävässä kehityksessä
  • Puhumassa ovat myös Macon Oy:n Sanna Taskila, joka kertoo kestävän kehityksen ja uudenlaisen yritystoiminnan yhteistyöstä, sekä Solvedit-yhtiöstä Janne Hietaniemi, joka kertoo kestävän kehityksen mukanaan tuomista liiketoimintamahdollisuuksista Oulun alueella

Biodiversiteetti-ilta Oulun yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa klo 18

  • Aiheena on Euroopan unionin tuleva biodiversiteettistrategia vuodelle 2030
  • Ohjelmassa muun muassa Oulun yliopiston intendentti Anna Liisa Ruotsalaisen puheenvuoro ja opastettu kierros kasvitieteellisessä puutarhassa
  • Tapahtumaan on ilmoittautuminen

Tiistai 6.10.

Pyöränhuoltotempaus Linnanmaan kampuksen R-oven edustalla klo 9–15

  • Koneinsinöörikillan fuksit tekevät perushuoltoja polkupyörille Linnanmaan kampuksella
  • Tuo oma pyöräsi ja huollata se ilmaiseksi
  • Tule ajoissa, huoltoja tehdään niin paljon kuin ehditään!

Keskiviikko 7.10.

Climate Science -workshop verkossa klo 9.00–15.45

  • Workshopissa pohditaan, miten tieteen ja lainsäädännön yhteistyöllä saavutetaan tehokkaita toimia ympäristön hyväksi sekä sitä, millä vahvistaa kestävää kehitystä
  • Puhujina muun muassa ympäristöministeriön kansliapäällikkö Juhani Damski, Climate University -yhteisön koordinaattori Laura Riuttanen Helsingin yliopistosta ja Ilmatieteen laitoksen tutkimusprofessori Sami Romakkaniemi
  • Tapahtumaan on ilmoittautuminen (ilmoittauduttua saa linkin verkkotapahtumaan)

Brown Bag -lounasseminaari virtuaali-Tellus (https://www.oulu.fi/virtualtellus) klo 11

  • Seminaarissa keskustellaan poikkitieteellisesti elonkirjon köyhtymisen ympäristöllisistä ja yhteiskunnallisista yhteyksistä
  • Puhujina ovat Oulun yliopiston yliopistotutkija Pauliina Rautio kasvatustieteiden tiedekunnasta, yli-intendentti Marko Mutanen ekologian ja genetiikan tutkimusyksiköstä ja yliopistonlehtori Roger Norum kulttuuriantropologian koulutusohjelmasta
  • Seminaari järjestetään etänä

Ruokailtapäivä virtuaali-Tellus (https://www.oulu.fi/virtualtellus) klo 14

  • Tapahtumassa keskustellaan ruoantuotannosta ja sen aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä sekä siitä, miten sitä voidaan muuttaa kestävämmäksi esimerkiksi uusilla elintarvikkeilla
  • Keskustelemassa ja kysymyksiin vastaamassa ovat alan asiantuntijat ja ruoantuottajat Sanna Söderlund Baltic Sea Action Groupista, luonnonvara-alan lehtori Antti Hirvonen (Oamk), Antti Reen Finsect Oy:stä
  • Tapahtuma järjestetään etänä

Torstai 8.10.

Kestävä kampusarki -työpaja Howspace-työtila https://kestava-kampusarki.in.howspace.com/ klo 10

  • Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun yhteisen kestävän kampusarjen toiminpideohjelman sisällön suunnittelua virtuaalisessa työpajassa
  • Työpajaan orientoidutaan maanantaina 5.10. Howspace-työtilassa, varsinainen työskentely torstaina 8.10. kello 10

Perjantai 9.10.

Kuluta vähemmän – laadukkaamman arjen rakennus virtuaali-Tellus (https://www.oulu.fi/virtualtellus) klo 14

  • Puheenvuoron pitää Kestävän Kehityksen yrittäjä ja Zero Waste -aatteen puolestapuhuja Oona Jokinen
  • Puheessa otetaan kantaa nykypäivän kuluttamistottumuksiin ja annetaan käytännön vinkkejä kestävän arjen valintoihin
  • Tapahtuma järjestetään etänä

Muokattu 2.10. kello 10.40. Lisätty torstain ohjelmaksi Kestävä kampusarki -työpaja.

Julkaistu

SHARE

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Ilmiöt

Anna-Sofia Tastula

Arvio: Olipa kerran kassakaappimurto kertoo totuuden täydellisestä rikoksesta

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.

Kulttuuri

TEKSTI Pete Huttunen

Oulun teatteri: Olipa kerran kassakaappimurto: Tapaus Vietas 1971. Käsikirjoitus Mikael Niemi. Ohjaus Fiikka Forsman. Lavastus ja valosuunnittelu Jaana Kurttila. Äänisuunnittelu Jukka “Jussi” Lappalainen. Pukusuunnittelu Jaana Kurttila. Kampaus- ja maskeeraussuunnittelu Eija Juutistenaho. Projisoinnit Kyösti Niva. Rooleissa: Merja Pietilä, Timo Pesonen, Annina Rokka, Timo Reinikka, Mirjami Kukkola, Pete Miettunen, Pentti Korhonen, Tommi Saha, Hannu Pelkonen, Henri Halkola, Camilla Konn. Kesto noin 2 tuntia 30 minuuttia sisältäen väliajan. Ensi-ilta Oulun teatterin suurella näyttämöllä 12.9.

PERKELE! raikuu Vattenfallin toimistossa, vesivoimalatyömaalla, Pohjois-Ruotsin tuntureilla. Kassakaappi on murrettu ja työntekijöiden viiden viikon palkkarahat on viety. 541 000 kruunua käteistä pieninä seteleinä, palkkakuoriin jaettuna on kateissa. 

Oulun teatterin syyskausi avattiin poikkeusoloissa 12. syyskuuta täydellisellä rikoksella. Olipa kerran kassakaappimurto, on Fiikka Forsmanin sovitus Mikael Niemen tositapahtumiin perustuvasta modernista sadusta. 

Vietaksen vuoden 1971 kassakaappimurto jäi selvittämättä. Varkaat olivat ryömineet parakin alle ja leikanneet kassakaapin pohjan auki. Kaapin paikka oli merkitty lattian läpi lyödyllä naulalla, ja pölystä päätellen kaasupullot oli viety paikalle jo aikaa sitten. Kaapin lukko oli tärvelty, jotta pakenijat saivat lisäaikaa. Tämä oli pakko olla tukholmalaisten ammattilaisten työtä, sillä eihän tyhmät duunarit näin vaativaan rikokseen kykenisi. 

Idan (Merja Pietilä) isä, Börje (Timo Pesonen), on keväisin murtunut ja poissaoleva. Börje työskenteli voimalatyömaalla murron aikana. Kaikkia työntekijöitä kuulusteltiin. Voisiko rikos olla sittenkin sisäpiirin tekemä? 

Idan isoisä Petrus (Timo Reinikka) työskenteli työmaalla samaan aikaan Börjen kanssa. Isovanhemmat erosivat jo 80-luvulla, ja nyt Idan vanhempien liitto on hajoamassa. Ida uskoo, että vuoden 1971 tapahtumat vaikuttavat edelleen isään ja koko perheeseen. 

Mikael Niemen tarinassa rikos on tehty, ja näytelmä keskittyy syyllisen etsintään, syyllisyyteen ja ihmissuhteisiin. Ida aikoo ottaa selvää, mitä vuonna 1971 todella tapahtui. 

Paikalle saapuu myös Conny, isän työkaveri työmaalta. Pete Miettunen ottaa roolissa reippaasti tilaa, ja tunteet kipinöivät ilmassa. Lavastus pyörii villisti ja kerronta vaihtelee surutta kolmella vuosikymmenellä. Käynnissä on railakas veijaritarina.  

Vauhdikasta kerrontaa 

Näytelmän lavastus on viitteellinen. Nurkassa seisoo Volvo Amazon ja katosta roikkuu kolmiulotteisena taustakuvana valtava kassakaappi. Tilat luodaan muutamilla esineillä, esimerkiksi parilla pöydällä ja hetekoilla.

Näyttämön teatterikoneita kuitenkin käytetään. Perinteisesti siirtymät ajassa ja tilassa olisi tehty ehkä lavaa pyöräyttämällä, mutta nyt pyöriminen korostaa vain liikettä.  

Näytelmässä keskustellaan myös kekseliäästi aikakaudesta toiseen, jolloin hienovaraiset siirtymät ovat perusteltuja. Myös puvuilla ja kampauksilla (Jaana Kurttila ja Eija Juutistenaho) kerrotaan missä ajassa ollaan. Farssimaisessa kerronnassa olisi lisäksi toiminut ehkä reipas ulkoasujen liioittelu.   

Farssimaisuutta korostavat nopean rytmin ja ryntäilyn lisäksi lyhyet musiikkikatkelmat: nykyajassa soi esimerkiksi muutaman sekunnin pätkä euroviisuhitti “Euphoriaa” ja sitten 70-luvulla hetki Uriah Heepin “Easy Livingiä”.  

Yli 30 biisikatkelmaa lisäävät kyllä vauhtia ja vauhdin tuntua, mutta katkonaisuus ja ravailu on välillä rasittavan sirpaleista. Tilanteisiin törmäilevät porot muistuttavat kuitenkin tyylilajista, ja kerronta on parhaimmillaan riemastuttavaa. 

Teatteri pitää katsojistaan huolta 

Väliajalle siirrytään ohjeiden mukaan rauhallisesti järjestyksessä ja turvavälit mielessä. Tullessa maskipäiset järjestyshenkilöt ohjaavat omalle paikalle. Joka toinen rivi on tyhjä ja väliä naapuriin pitää jättää kaksi paikkaa. 

Lämpiöstä puuttuu iloinen puheensorina. Muutama seurue juttelee pöydissä hiljaa. Tarjoilut on etukäteen tilattu, sillä nyt paikalta ei voi ostaa lohileipää ja pikkupullollista skumppaa. 

Kaikki ihmiskontaktit on minimoitu ja jopa kulkusuunnat erotettu nauhoin. Tunnelma on epätodellinen, tuntuu kuin olisin mukana jossakin katastrofielokuvassa. 

Nyt on pakko palata katsomoon pakoon todellisuutta. On hienoa nähdä elävää teatteria pitkän tauon jälkeen.  

Onneksi suurella näyttämöllä on myös suuri katsomo, joten mukaan mahtuu rajoituksista huolimatta kohtalainen määrä ihmisiä. Toisaalta suuren lavan ongelma on, että se vaan on niin suuri. Kun esitetään pientä näytelmää, visuaalisuus kärsii ja näkymä hajoaa. 

Ei pelkkää kohellusta 

Näytelmän porot jo jolkottelevat lavalla, ja ehkä pian salaisuudet paljastuvat.  

Kassakaappimurto on toteutettu pienellä porukalla. Näyttelijöillä ja pukijoilla on kiire roolien vaihdossa. Useiden roolien lisäksi samat tyypit esiintyvät eri vuosikymmenillä. Tässä on onnistuttu ihailtavasti. Esimerkiksi Annina Rokka, Idan äidin roolissa, on uskottava niin 70-luvulla tytönhupakkona kuin nykyajassa huolestuneena vaimona ja äitinä. 

Henkilöhahmoja ja rönsyjä on tarinaan nähden paljon. Esimerkiksi lopussa paljastuva sedän homoseksuaalisuus saattaa olla Fiikka Forsmanin silmänisku Kansallisteatterin transkohulle. 

Sekavuus ja sirpaleisuus kuuluvat tyylilajiin, mutta aivot on osattava raksutella oikeaan asentoon. Välillä kohkaaminen puuduttaa, mutta ei näytelmä pelkkää ryntäilyä ole. 

Alussa kuulemme puheenvuoron saamelaisten ja luonnon puolesta. Lopussa Vattenfall-pomon (Pentti Korhonen) mielipuolisuutta lähentelevä monologi suuryhtiön voitoista tuo mieleen äskettäin lakkautetut tehtaat Suomessa. Kuka on lopulta todellinen ryöstäjä? 

Korhosen pysäyttävässä monologissa on sitä heittäytymistä ja hulluutta, jota olisin kaivannut näytelmästä lisää. Hienoisesta sekavuudestaan huolimatta Oulun teatterin syyskauden avaus viihdyttää alusta loppuun. Kannattaa heittäytyä teatterin upeiden näyttelijöiden kanssa selvittämään, kuka rikoksen lopulta teki.  

Julkaistu

SHARE

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Kulttuuri

Pete Huttunen

“Ihmisten kohtaaminen ja juttelu tekevät minut onnellisemmaksi” – Ouluuksin perustanut Päivi Mäkelä lähestyy tyylikkäitä oululaisia kehulla

Päivi Mäkelä neuvoo opiskelemaan niitä asioita jotka kiinnostavat. Tai ei tarvitse edes opiskella, jos ei halua – voi vain tehdäkin.

Alumnilta oppia Ihmiset Työelämä

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Sen tietää, kun näkee.

Kun Päivi Mäkelä valitsee kuvattavaa, hän katsoo ensin kokonaisuutta: millaiset vaatteet tällä on päällä, millä lailla kuvattava ilmaisee itseään, miten itsevarma on, miten hän kantaa itsensä. Sopivan ihmisen tunnistaa kokonaisuudesta.

Sitten Mäkelä kysyy, saisiko hänestä ottaa kuvan.

”Lähestyn kehulla. Kerron, että näytät tosi hyvältä. Sitten ihminen sanoo joo tai ei.”

Kohta kolmen vuoden ajan Mäkelä on kohdannut ja kuvannut ihmisiä Oulun kaduilla. Katutyylisivustolla Ouluuksissa hän on julkaissut kuvan ja kuvattavien lyhyen kertomuksen tyylistään. 

Ison osan kuvattavista Mäkelä bongaa Oulun keskustasta (”siellä liikkuu eniten ihmisiä”), mutta hän on kuvannut myös esimerkiksi Linnanmaan kampuksella, Vulcanaliassa (kaupallisessa yhteistyössä OYY:n kanssa) tai Qstockissa (kaupallisessa yhteistyössä Qstockin kanssa).

Noin 70 prosenttia kuvaan kysytyistä myös suostuu Mäkelän kuvattavaksi. Heistä valtaosa on nuoria, pari-kolmekymppisiä. 

Mäkelää on pyydetty kuvaamaan enemmän vanhempiakin ihmisiä, mutta heistä suurempi osa kieltäytyy. Hän arvelee nuorempien olevan tottuneita olemaan kameran edessä, jonka vuoksi kuvattavaksi asettuminen tuntuu luontevammalta.

”Valokuvaus on monelle herkkä paikka. Kameran edessä ollaan aika paljaana.”

Nyt Ouluuks ja vuonna 2015 perustettu verkkomedia Kaupunni ovat yhdistyneet saman verkkosivun alle. Ouluuksista tulee muutoksen myötä käytännössä Kaupunnin tyylipalsta.

Päivi Mäkelälle muutos tarkoittaa tulemista osaksi isompaa yhteisöä. Ouluuks on ollut hänen projektinsa, siten välillä myös aika lailla ”yksinäistä puurtamista”. Nyt ideoita on mahdollista kehittää ja sparrailla isommassa, asiastaan hyvin innostuneessa tiimissä.

Tämä vuosi on tarkoittanut Mäkelälle myös ammatillista muutosta. Vuodesta 2014 hän on työskennellyt aluekoordinaattorina Yrityskylä Pohjois-Pohjanmaalla. Yrityskylä on peruskoulun kuudes- ja yhdeksäsluokkalaisille suunnattu yhteiskunnan, talouden ja työelämän oppimiskokonaisuus, joka kannustaa yritteliäisyyteen.

Tästä keväästä alkaen hän on työskennellyt Yrityskylä-oppimiskokonaisuutta koordinoivalle Talous ja nuoret TAT:ille enää osa-aikaisesti, sillä hän haluaa keskittyä entistä enemmän Ouluuksiin.

Tai no, korona vaikutti tähänkin. Juuri kun Mäkelä oli jättäytynyt osa-aikaiseksi, käynnistyi koronakriisi. Sekin tosin vain hidasti siirtymää, ei kokonaan estänyt asiaa. Nyt syksyllä hän haaveilee keskittyvänsä vain Ouluuksiin.

Ansainta tulee Ouluuksin kaupallisista yhteistöistä. Jatkossa Mäkelä haluaisi myös myydä valokuvaus- ja sisällöntuotanto-osaamistaan yrityksille.

”Ultimaattinen unelmani olisi se, että voisin elättää itseni tällä. Katsotaan, millaisiin ratkaisuihin päädytään.”

“Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin”

Ensiajatus Ouluuksista syntyi vuonna 2010, kun Päivi Mäkelä oli vaihdossa Britanniassa Plymouthin yliopistossa. Nettiä selaillessaan hän törmäsi Hel Looksiin, vuonna 2005 Liisa Jokisen ja Sampo Karjalaisen luomaan helsinkiläistä katutyyliä esittelevään sivustoon. Konsepti vaikutti siistiltä. Kunpa joku tekisi jotain tällaista Oulussakin!

Idea oululaisesta katutyylisivustosta kypsyi lopulta seitsemän vuoden ajan. Elokuussa 2017 äitiyslomalaisena Mäkelä kaipasi itselleen tekemistä, jotain omaa, vauva-arkeen liittymätöntä projektia. Silloin ratkaisun tarjosi katutyylikuvaus.

Vaikka katutyylisivustoja on vuosien aikana perustettu ympäri Suomen, vain Helsinkiä kuvaavat Hel Looks ja Oulun Ouluuks näyttäisivät olevan enää aktiivisesti päivittyviä. Omaa projektiaan aloittaessaan Mäkelä lähetti Helsingin sivuston perustaneelle Jokiselle Instagramissa viestin ja kysyi, olisiko tyylisivua ok laajentaa myös Ouluun. Hän sai kannustavan viestin takaisin.

Oulussa on paljon mielenkiintoisia ihmisiä ja kiinnostavaa kulttuuria, mutta tietoa siitä on Mäkelän mielestään liian vähän. Kaupunkia hän kuvailee rennoksi, ystävälliseksi ja kauniiksi – omaksi kodiksi. Jos hän jotain haluaisi muuttaa, hän haluaisi tuoda paikallista kulttuuria aiempaa enemmän näkyville.

Tätä näkyvyysongelmaa Ouluuks ja Kaupunnikin haluavat yhdessä ratkoa.

Opiskele asioita, jotka kiinnostavat

Päivi Mäkelän toi kotipaikkakunnalta Pulkkilasta Ouluun oman ja puolison opinnot. Poikaystävä oli saanut opiskelupaikan Oulun yliopistossa kemian opinnoissa, Mäkelä mietti, mille itse alkaisi. Alaksi valikoitui lopulta kasvatuspsykologia.

Kaksi kuukautta valmistumisensa jälkeen hän pääsi oman alansa töihin Yrityskylään. Gradunsa yrittäjyyskasvatuksesta tehnyt Mäkelä työllistyi heti yrittäjyyskasvatuksen pariin. Aihe tuntui omalta ja mieluisalta.

Opinnoista on ollut hyötyä Ouluuksillakin, onhan se opettanut jotain siitä, kuinka ihmisen kanssa ollaan. Oma hyötynsä oli ainejärjestövuosista kasvatustieteilijöiden ainejärjestö Motivassa: nuo vuodet olivat Mäkelästä ensinnäkin todella mukavia, mutta ne opettivat myös asioiden järjestelystä ja organisoinnista.

Ammatinvalinta ei ollut opintojen aikana itsestäänselvyys. Kasvatuspsykologian opiskelu ei valmista yhteen, tiettyyn ammattiin, vaan tarjoaa mahdollisuuden moneen. Moni työllistyy kasvatusalalle, mutta skaala on laaja: yliopistojen uraseurantakyselyiden perusteella pääainetta opiskelleet ovat työllistyneet myös vaikkapa viestintäkonsulteiksi, psykologeiksi, toimitusjohtajiksi tai hr-sihteereiksi.

Se taas tarkoittaa sitä, että urapolku täytyy rakentaa itse. Vapaus voi olla ihanaa, mutta laajuudessaan myös ahdistavaa.

”Opintojen aikana yksi luennoitsija kehotti meitä opiskelemaan asioita, jotka tuntuvat hyvältä. Silloin ajattelin, että ei noin voi sanoa, antakaa mieluummin jokin valmis yhdistelmä! Mutta ihan hyvin nuo sanat ovat sitten vastanneet todellisuutta.”

Omaa polkuaan etsiville Päivi Mäkelä neuvoo nyt samoin: opiskele niitä asioita jotka kiinnostavat. Tai ei tarvitse edes opiskella, jos ei halua – voi vain tehdäkin.

”Tekemällä oppii. Itsensä epämukavuusalueelle laittaminen ei tunnu mukavalta, mutta kantaa hedelmää.”

Esimerkiksi valokuvausta Mäkelä on oppinut itse kuvaamalla. Hän kuvasi ensin omaa lastaan, kunnes rohkaistui kuvaamaan kaduille. Ouluuks-vuosien aikana taidot ovat kehittyneet.

Miltä kuvattavan kohtaaminen muuten tuntuu? Onko kuvausluvan kysyminen kolmen vuoden jälkeen helppoa?

Itse asiassa ei, Mäkelä toteaa. On päiviä, jolloin kuvattavia löytyy helpolla, eikä tuntemattoman, tyylikkään ihmisen lähestyminen aiheuta mitään ongelmaa.

Mutta on myös toisenlaisia päiviä. Sellaisia päiviä, jolloin ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta. 

Silloin potentiaaliset kuvattavat kävelevät tyylikkäine kenkineen ja asusteineen kameran ohi.

”Hyviä tyylejä on mennyt ohi, kun ei ole vain kysynyt.”

Päivi Mäkelä sanoo, ettei ole varsinaisesti luonnostaan erityisen sosiaalinen tyyppi. Jos hän viettää paljon aikaa isoissa ihmisjoukoissa, saattaa siitä toipumiseen mennä useita päiviä.

Siitä huolimatta hän kuvaa. Projekti antaa enemmän kuin ottaa.

”Ihmisten kohtaaminen ja juttelu tekevät minut onnellisemmaksi. Vaikka ei olekaan aina helppoa.”

Ja kun kuvaa yhden ihmisen, löytyy usein helpommin toinenkin kuvattava.

Kuka?
Päivi Mäkelä

» 32-vuotias.
» Kotoisin Pulkkilasta, asuu Oulussa.
» Vuonna 2017 aloittaneen katutyylisivusto Ouluuksin perustaja.
» Valmistunut kasvatustieteen maisteriksi Oulun yliopistosta vuonna 2014. Opiskeli pääaineenaan kasvatuspsykologiaa. Gradun aiheena oli yrittäjyyskasvatuksen yhteys elämänhallintataitojen kehittymiseen.
» Harrastaa kuntosalia ja joogaa.
» Toivoo pysyvänsä läpi elämän uteliaana ja kiinnostuneena uusia asioita kohtaan.

Julkaistu

SHARE

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Alumnilta oppia Ihmiset Työelämä

Anni Hyypiö

OYY:n Teemu Virtanen ehdolla Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajaksi

Teemu Virtanen on ehdolla OYY:n ehdokkaaksi Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtajaksi. Asiasta päätettiin 22. syyskuuta järjestetyssä edustajiston kokouksessa.

Opiskelu Uutiset

TEKSTI Iida Putkonen

Oulun yliopiston ylioppilaskunta (OYY) esittää Teemu Virtasta Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) puheenjohtajaksi vuodelle 2021. OYY:n edustajisto päätti asiasta yksimielisesti 22. syyskuuta.

Oulun yliopistossa biolääketieteellistä fysiikkaa opiskeleva Virtanen, 27, toimii tänä vuonna SYL:n hallituksen jäsenenä. Hänen vastuualueinaan ovat sosiaalipolitiikka, kuntavaalit ja strategia. Seuraavalle kaudelle puheenjohtaja ja hallitus valitaan marraskuun liittokokouksessa.

”Kuluneena vuonna SYL:ssä olen päässyt oppimaan paljon vaikuttamisesta sekä eduskunnan että ministeriötason päätöksenteosta. Strategia, strateginen linjanveto ja johtaminen, sekä poliittinen vaikuttaminen ovat olleet teemoja, joiden parissa olen työskennellyt läpi vuoden”, Virtanen kertoi lehdelle.

Virtanen hakee tänä vuonna puheenjohtajaksi, mutta ei halua hallituksen jäseneksi.

”Olen ehdolla puheenjohtajaksi, sillä siihen tehtävään minulla on SYL:lle kaikista eniten annettavaa ensi vuodelle. Minulla on mielestäni hyvä läpileikkaava näkemys opiskelijavaikuttamisesta ja järjestötoiminnasta aina ainejärjestötasolta, edustajistosta, ylioppilaskunnan johdosta ja nyt SYL:ssä työskentelystä. En ole käytettävissä hallitukseen, sillä näen SYL:n hallitusvuoden olevan suurempi mahdollisuus ja kasvunpaikka uusille kiinnostuneille, minun itseni sijaan.”

Tulevalla kaudella Virtanen näkee tärkeiden teemojen olevan erityisesti koronan vaikutukset opiskeluun ja opiskelijoiden hyvinvointiin.

Aiemmin Virtanen toimi Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen varapuheenjohtajana vuonna 2019. Hallituksessa hänen päävastuualueenaan oli sosiaalipolitiikka. OYY:n edustajisto nimesi Virtasen ehdolle SYL:n hallitukseen lokakuussa 2019.

Virtanen on toiminut myös esimerkiksi Sigma-killan puheenjohtajana ja edustajistoryhmä Tieteellisten ryhmänjohtajana. Lisäksi Virtanen on työskennellyt useissa eri hallinnon opiskelijaedustajan pesteissä.

”Teemu on rauhallinen ja helposti lähestyttävä persoona, joka kuuntelee työkavereitaan ja alaisiaan. Teemun osaaminen sosiaalipolitiikasta on vakuuttavaa, ja nyt kun opiskelijoiden hyvinvoinnista on kannettava entistä enemmän huolta, Teemu olisi paras valinta SYL:n puheenjohtajaksi”, kommentoi OYY:n pääsihteeri Kauko Keskisärkkä.

Oulun yliopistosta SYL:n puheenjohtajaksi on haettu viimeksi vuonna 2015. Tällöin paikkaa haki Siiri Nousiainen. Tätä ennen puheenjohtajaksi pyrki Eero Manninen vuonna 2012. Viimeisin OYY-taustainen Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja on Hannu Kemppainen vuodelta 1975.

Ennen Virtasta SYL:n hallituksessa ovat toimineet Oulusta Veera Alahuhta ja Jenny Vaara vuosina 2017 ja 2018.

Ehdokkaita ensi vuoden SYL:n puheenjohtajaksi ovat tähän mennessä nimenneet Tampereen ylioppilaskunta TREY sekä Vaasan yliopiston ylioppilaskunta VYY. TREY:n ehdokkaana on Annika Nevanpää ja VYY:n ehdokas on Aleksi Sandroos.

TREY on lisäksi asettanut ehdolle hallituksen jäseneksi Ville Jäppisen. Muita hallitusehdokkaita ovat asettaneet Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunta ISYY, josta ehdolla on Saara Tenhovuori, sekä Turun yliopiston ylioppilaskunta TYY, josta ehdolla on Camilla Saarinen.

Suomen ylioppilaskuntien liiton hallitus ja puheenjohtaja valitaan liittokokouksessa 12.–13. marraskuuta. SYL on opiskelijoiden etu- palvelu- ja kansalaisjärjestö, jonka jäseniä ovat Suomen yliopistojen ylioppilaskunnat. Järjestön jäseniin kuuluu noin 132 000 opiskelijaa ympäri Suomen. 

Julkaistu

SHARE

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Opiskelu Uutiset

Iida Putkonen

Järjestötoiminta saattaa mullistaa elämäsi, mutta tärkeintä on kuitenkin ystävät ja hauskanpito

“Vaikka Vulcanalian järjestömessut eivät tänä vuonna väritä lukuvuoden alkua, haluan kannustaa aivan jokaista opiskelijaa tuumailemaan hetken omaa suhdettaan opiskelijajärjestöihin”, kirjoittaa Katariina Sarja kolumnissaan.

Kolumni Mielipide Opiskelu

TEKSTI Katariina Sarja

Uusi lukuvuosi alkoi tänä syksynä poikkeuksellisella tavalla. Fuksit aloittivat opintonsa orientaatioviikoilla, jotka järjestettiin tiedekunnittain lähitoteutuksena. Ero aiempien vuosikurssien fuksisyksyihin on valtava: vuonna 2020 yliopisto-opintonsa aloittava ei löydä itseään tupaten täydeltä kampukselta etsimässä oikeaa luentosalia, ei metsästä haalarimerkkejä Vulcanalian järjestömessuilta tai saavu Vulcanalia Festivalille uuden pienryhmänsä kanssa. Aine- ja harrastejärjestöt eivät myöskään tule tutuiksi messuständeillä. Täysin realistista käsitystä kampuksen arkipäivästä ei pääse vielä syntymään.

Jouduimme ylioppilaskunnassa tekemään turvallisuussyistä raskaan päätöksen peruuttaa Vulcanalia syksyn 2020 osalta. Erityisesti Vulcanalian järjestömessujen peruuntuminen jättää myös monen opiskelijajärjestön vuoden käynnistymisen vajaaksi. Oman järjestön toimintaa ei pääse esittelemään samalla tavalla kuin aiemmin. On myös vaarana, että fuksit eivät löydä sitä juuri itselle täydellistä järjestöä, jonka pariin normaaliolosuhteissa olisi messujen kautta löytänyt.

Aine- ja harrastejärjestöt tekevät ensiarvoisen tärkeää työtä opiskelijayhteisön yhteenkuuluvuuden eteen.  Ainejärjestöt huolehtivat sydämellä jäsenistönsä edunvalvonnasta, hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Harrastejärjestöt kokoavat opiskelijoita yhteen vapaa-ajan aktiviteettien ääreen ja tarjoavat mahdollisuuden kehittyä niissä joko tavoitteellisesti tai harrastuspohjalta. Lisäksi sekä aine- että harrastejärjestöjen kautta opiskelija löytää takuuvarmasti uusia kavereita, vastapainoa opiskelulle sekä unohtumattomia kokemuksia. Voipa järjestöön liittymisen kautta elämään löytyä myös yllättäviä uusia suuntia.

Kerronpa esimerkin omasta elämästäni.

Aloitin omat yliopisto-opiskeluni Jyväskylän yliopistossa vuonna 2015. Pääaineeni, kirjallisuus, kiinnosti minua valtavasti, mutta samaan aikaan olin täysin ulapalla siitä, mitä sitten joskus haluaisin ja voisin tehdä työkseni. 

Fuksisyksynäni lähdin mukaan paikallisen ylioppilasteatterin toimintaan. Teatteriharrastus oli ollut jo joitain vuosia kiinteä osa elämääni, ja halusin ehdottomasti jatkaa vanhaa harrastusta uudessa kaupungissa. Vielä samana syksynä minua kosiskeltiin mukaan yhdistyksen tiedottajaksi seuraavalle vuodelle. Pesti tuntui tärkeältä ja pelottavalta, mutta päätin kokeilla, mitä harrastejärjestön hallitustoiminta voisi tuoda tullessaan. Ja paljon se toikin! Paitsi ajoittaista stressiä ja kiirettä, myös valtavasti onnistumisia – ja työuran. 

Ymmärsin harrastejärjestön tiedottajana, että haluan työskennellä kulttuurin ja tapahtumien tuotannon parissa. Opin hallituksessa paljon järjestötoiminnasta, tuottamisesta ja viestinnästä. Jatkoin hallitustoiminnan viitoittamalla tiellä, ja tänä päivänä työskentelen Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa (OYY) tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntijana. Harrastejärjestötoiminta kirjaimellisesti muutti elämäni, niin kornilta kuin se kuulostaakin.

Toiminnan ei tarvitse muuttua työuraksi. Työelämärelevanssia kertyy kuitenkin järjestössä puuhaillessa kuin huomaamatta. Tämä aspekti on vain yksi asia järjestötoiminnan tärkeyttä listatessa. Pidän arvossa ennen kaikkea sitä, että järjestön kautta opiskelija kiinnittyy opiskelijayhteisöön ja löytää sieltä oman paikkansa. Opiskelijajärjestöt ansaitsevat tästä suuret ja lämpimät kiitokset.

Vaikka Vulcanalian järjestömessut eivät tänä vuonna väritä lukuvuoden alkua, haluan kannustaa aivan jokaista opiskelijaa tuumailemaan hetken omaa suhdettaan opiskelijajärjestöihin. 

Jokaiselle fuksille tahdon sanoa: ota selvää OYY:n piirissä toimivista järjestöistä vaikkapa OYY:n verkkosivujen tai kotiisi tulleen Oulun ylioppilaslehden välistä löytyvästä Ylioppilaskuntaliitteestä. Mene rohkeasti mukaan toimintaan.  Uskallan väittää, että jokainen harrastejärjestö ottaa tulokkaat vastaan avosylin – uudet jäsenet kun ovat jokaisen yhdistyksen elinehto. Jos uuteen porukkaan solahtaminen jännittää, ota vaikka mukaasi kaveri samalta vuosikurssilta. Monet harrastejärjestöt järjestävät tutustumisiltoja tai muita matalan kynnyksen rekrytointitilaisuuksia, joihin kannattaa mennä tunnustelemaan, voisiko tässä olla juuri minun järjestöni.

Opiskelijajärjestöjä kehotan etsimään uusia tapoja rekrytoida ja mainostaa omaa toimintaansa kanssaopiskelijoille tänä poikkeuksellisena syksynä. 

Jokaista aine- ja harrastejärjestön toimintaan osallistunutta haluan kannustaa lähtemään mukaan jatkossakin, sekä miettimään, olisiko juuri minulla innostusta toimia järjestön hallituksessa seuraavana vuonna. 

Niille, jotka eivät ole vielä olleet järjestötoiminnassa mukana: myös N:nnen vuoden opiskelija voi löytää uutta intoa arkeensa uuden järjestön mukanaan tuoman porukan myötä.

Järjestö voi vaikuttaa jäsenensä elämään täysin odottamattomalla tavalla, kuten omalla kohdallani kävi. Toimintaan kannattaa kuitenkin lähteä mukaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se tekee ajasta yliopistolla unohtumatonta – ja aivan törkeän hauskaa!

Julkaistu

SHARE

Katariina Sarja

OYY:n tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija ja kirjallisuuden opiskelija, joka tykkää tapahtumista, järjestötoiminnasta ja kirjallisuudesta.

Lue lisää:

Kolumni Mielipide Opiskelu

Katariina Sarja