Vaikka termi katosi, ajatus taustalla ei kadonnut minnekään, sanoo psykopatian historiaa Suomessa tutkinut Katariina Parhi

Sodanjälkeisessä Suomessa psykopaatti-diagnoosin tarkoituksena oli sopeuttaa hankalana pidetyt yhteiskunnan jäsenet ja löytää heille ja heidän vaikealle käytökselleen selitys. Psykopaatiksi diagnosoituja oli juopoissa, vangeissa, irtolaisissa ja väkivaltaisissa puolisoissa, mutta myös taiteilijoiden, kirjailijoiden, sotilaiden, naapureiden ja perheenjäsenten keskuudessa. Tieteenhistorioitsija Katariina Parhin mukaan psykopatia oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen diagnoosi. Kun yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen tuli särö, diagnoosi tarjosi ratkaisun.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

1950-luvun alussa jopa neljäsosa suomalaisten mielisairaaloiden potilaista diagnosoitiin psykopaateiksi.

Sodanjälkeisessä Suomessa diagnoosin tarkoituksena oli sopeuttaa hankalana pidetyt yhteiskunnan jäsenet ja löytää heille ja heidän vaikealle käytökselleen selitys. Psykopaatiksi diagnosoituja oli juopoissa, vangeissa, irtolaisissa ja väkivaltaisissa puolisoissa, mutta myös taiteilijoiden, kirjailijoiden, sotilaiden, naapureiden ja perheenjäsenten keskuudessa.

Termi on peräisin SaksastaPsychopathie-termi syntyi 1800-luvun loppupuolella osana saksalaisyhteiskunnassa tapahtuneita suuria muutoksia. Uusi termi otettiin käyttöön tunnetuilla psykiatrian klinikoilla Berliinin Charitéssa ja psykiatri Emil Kraepelinin johtamassa sairaalassa Münchenissa. Sieltä diagnoosi kulki 1900-luvun alussa oppimatkoja Saksaan tehneiden suomalaislääkäreiden mukana Suomeen. Diagnoosin yleistyessä ja termin tullessa tutuksi kansan keskuudessa psykopatia sai myös halventavan merkityksen. Lääketieteellinen diagnoosi muuttuikin ensin haukkumasanaksi, suli 1960-luvun lopulla osaksi uusia lääketieteellisiä termejä ja katosi.

Vaikka termi hävisi virallisesta tautiluokituksesta, jälkiä siitä löytyy edelleen persoonallisuushäiriöiden eri muodosta, sanoo psykopatian historiaa Suomessa tutkinut tieteenhistorioitsija Katariina Parhi.

Parhi väitteli Oulun yliopistosta vuonna 2018. Aate- ja oppihistorian alaan kuuluva Born to Be Deviant – Histories of the Diagnosis of Psychopathy in Finlandväitöskirja käsittelee suomalaisen psykopatiadiagnoosin vaiheita 1900-luvun loppupuolelta 1960-luvun loppuun. 

Tämän vuoden elokuussa hän sai Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan vuoden parhaan väitöskirjan palkinnon, ja joulukuussa myös Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutin myöntämän väitöskirjapalkinnon.

Parhilta julkaistiin tämän vuoden elokuussa myös osittain väitöskirjaan perustuva kirja Sopeutumattomat – psykopatian historia Suomessa (Siltala, 2019).

Ei sairaus, vaan poikkeavuus

Nykykäytössä psykopatialla viitataan usein empatiakyvyttömyyteen, manipulatiivisuuteen ja pinnalliseen viehätysvoimaan. Historiallisesti käyttö oli kuitenkin erilaista, ja psykopatia kattoi monenlaisia mielenterveyden ja persoonallisuuden häiriöitä. Näistä osaa ei enää nykyään miellettäisi häiriöiksi. Väitöskirjansa tiivistelmässä Parhi toteaa, kuinka psykopatian määritelmät kuvastavat menneisyyden käsityksiä normaaliudesta.

Parhin mukaan psykopatia oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen diagnoosi. Kun yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen tuli särö, diagnoosi tarjosi ratkaisun. Psykopaatin merkkejä olivat esimerkiksi hyödyttömyys yhteiskunnalle, huono perimä, kuljeskelu, elätettävänä oleminen ja tunteisiin, vietteihin ja tahtoon liittyvä epänormaalius. 

Diagnoosin saaneiden joukossa oli esimerkiksi homoseksuaaleja, transsukupuolisia ja seksuaalisesti aktiivisia naisia. Psykopatiaa diagnosoitiin kuitenkin hyvin erilaissa yhteyksissä, eikä se ollut sidottu yhteiskunnalliseen asemaan.

Parhin mukaan psykopaatti-diagnoosin suurta suosiota selittää osittain suhteellisen löysä tapa tehdä diagnoosi. Oli paljon ihmisiä, joilla ei todettu mitään varsinaista sairautta, mutta jotka tavalla tai toisella kokivat sopeutumisen yhteiskuntaan vaikeaksi: he rettelöivät, juopottelivat, kuljeskelivat irtolaisina, yrittivät itsemurhaa. Tai kieltäytyivät aseista, kuten Arndt Pekurinen, joka sai Lapinlahden sairaalassa vakavan konstituonaalisen psykopatian diagnoosin. Pekurinen teloitettiin vakaumuksensa vuoksi vuonna 1941.

Arkisimmillaan kyse saattoi olla vain siitä, että henkilön jatkuvalle vaivalle ei löydetty mitään elimellistä syytä. Esimerkiksi Oulun piirimielisairaalassa oli useita tapauksia, joissa henkilö valitti pääkipua, jolle ei löydetty somaattista selitystä. (Nykytietämyksen valossa puhuttaisiin ehkä toiminnallisesta häiriöstä, poti­laan toimin­ta­kykyä ja elä­män­laatua hait­taavista oi­reista, joi­den syy ei somaat­ti­sissa tai psy­kiat­ri­sissa tutki­muk­sissa sel­viä.) Jos samaan aikaan kyseessä oli vielä ”vähän erikoinen tyyppi”, diagnoosi ratkaisi asian.

Psykopatiaa ei nähty kuitenkaan mielisairautena eikä psykopaatteja sairaina. Psykiatrit puhuivat poikkeavuudesta ja mielenterveyden ja mielisairauden välisestä rajatilasta – henkilö ei ollut sairas, mutta ei tervekään. Psykopatiaa pidettiin myös synnynnäisenä ja pysyvänä tilana.

Diagnoosin saadakseen henkilö lähetettiin mielisairaalaan arvioitavaksi joko omasta halustaan tai muiden toimesta. Psykopaatiksi tulkittuja otettiin sisään mielisairaaloihin, mutta heitä ei aina haluttu siellä pitää, Parhi sanoo.

”Esimerkiksi Oulussa ylilääkäri Konrad von Bagh kutsui psykopaatteja enimmäkseen sosiaalitapauksiksi.”

Psykopatia-diagnoosi oli usein yhteydessä työhön tai sen puuttumiseen. Monella diagnoosin saaneista oli taustalla jättäytyminen työelämästä.

Miksi työn puuttuminen oli merkittävää?

”Jos oli perhe, jossa perheenpää ei tehnyt töitä, se tarkotti köyhyyttä perheelle ja kurjuutta kunnalle. Siinä oli jo monta syytä selvittää tilanne. Jos hän vielä käyttäytyi muiden mielestä kummallisesti, tällaiset tapaukset saattoivat päätyä [psykiatriseen sairaalaan] arvioitavaksi”, Parhi sanoo.

Nykyaikana keskustellaan syrjäytymisestä ja sen syistä, pohditaan, kuinka yhteiskunta saattaa toimillaan syrjäyttää osan kansalaisistaan. Katariina Parhin mukaan ennen ajateltiin, että yksilössä oli joku vika, ei yhteiskunnassa – että työstä jättäytyminen liittyi jollain lailla henkilön persoonallisuuteen.

Yhteiskunta yritti silloinkin puuttua tilanteeseen monin tavoin, mutta puuttumisen keinot olivat nykyaikaa armottomampia.

”Ennen ei ole ollut tilaa ja mahdollisuutta ymmärtää jotakuta loputtomiin.”

Ymmärrystä, ei syyllistämistä

Katariina Parhin tutkimus edustaa tieteenhistoriallista näkökulmaa. Tutkimus syventää aiempaa lääketieteen tutkimusta ja myös selittää nykypäivää. Väitöskirjansa aiheen valinnasta hän on kertonut vuonna 2016 Oulun ylioppilaslehdessä julkaistussa jutussa.

Psykiatrian alan tutkimuksesta puuttuu usein yhteiskunnallinen konteksti, Parhi sanoo. Ja koska psykopatia-diagnoosi on ollut läpeensä yhteiskunnallinen, ei sen historiaa voi tarkastella erillään yhteiskunnasta ja ajastaan.

Parhin tutkimusaineistona ovat potilaskertomukset sekä tuomioistuimia varten laaditut mielentilalausunnot. Mukana Parhin väitöstutkimuksessa olivat Oulun piirimielisairaala, Lapinlahden sairaala, Niuvanniemen sairaala, Pitkäniemen sairaala sekä Turun vankimielisairaala. 

Tutkimusaineiston keruuseen kuului lupavaiheineen vuosia. Työssä tutkimuseettistä pohdintaa vaati esimerkiksi se, kuinka suhtautua aikalaislääkäreiden toimintaan. Nykytietämyksen valossa lääkäreiden tekemät päätökset olivat eettisesti kestämättömiä.

Toisaalta myös lääkäreiden arvioiminen nykypäivän kriteereillä on yhtälailla kestämätöntä, Parhi toteaa.

”Olen itse pyrkinyt selittämään ja ymmärtämään lääkäreiden toimintaa – miksi he ovat ajatelleet tietyllä tavalla. Koen sen hedelmällisempänä näkökulmana.”

Tutkimusaineistoon tutustumisessa Parhi yllättyi siitä, kuinka helppoa ihmisiä on ymmärtää riippumatta siitä, mitä he ovat tehneet. Hän korostaa, että ymmärtäminen ei tarkoita samaa kuin hyväksyminen.

Parhi sanoo myös, ettei potilaiden koko elämä ole potilasasiakirjoissa. Potilaskertomuksiin on kirjattu vain kriisit: epäonnistumiset, riidat, riehumiset, ryyppyreissut, tuhoisa käytös. Välttääkseen mielikuvan siitä, että potilaskertomus kertoisi ihmisestä kaiken, Parhikin on esitellyt teoksessaan potilaista vain diagnoosin kannalta relevantit tiedot.

Kirjassaan Parhi sanoo psykopaatin olevan historiallinen nimitys, joka ei menneisyydessä eikä nytkään kata kenenkään koko identiteettiä. Nimitys riisui ihmisyyttä ja jätti tilalle toisen ihmisen tekemän tulkinnan poikkeavuudesta.

Potilaskertomuksissa on paljon surua ja synkkiä asioita. Tunteet nousivat pintaan tutkimuksen alkuvaiheessa, Parhi sanoo. Hän sanoo olevansa tutkijan tunteiden puolestapuhuja – niitä on hyvä käsitellä tutkimuksen alkuvaiheessa, mutta loppuvaiheessa niiden tulisi jäädä taka-alalle. Tunteet voivat olla myös tutkimuseettinen työkalu. Parhi kirjoitti yhdessä Miisa Törölän kanssa tunteiden roolista tutkimuksessa myös artikkelin Tieteessä tapahtuu -lehteen.

Termi muuttui, entä sisältö?

Psykopatia-diagnoosi poistui käytöstä suomalaisesta tautiluokituksesta vuonna 1969. Sen jälkeen puhuttiin ensin luonnevikaisuudesta, myöhemmin persoonallisuushäiriöistä.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että diagnoosit tai potilasryhmät olisivat kadonneet – vain termi katosi virallisesta käytöstä.

Parhin mukaan syynä psykopatia-diagnoosin poistumiseen oli osittain kansainvälinen, osittain kotimainen keskustelu. Suomessa noudatetaan kansainvälistä tautiluokitusjärjestelmää (ICD). 1960-luvun lopussa oli toteutumassa siirtyminen ICD 6:sta ICD 8:aan. Muutoksen yhteydessä kieltä modernisoitiin. Samanaikaisesti diagnoosin suosio oli jo laskenut, ja siihen suhtauduttiin myös kriittisesti.

Taustalla olevat asiat eivät ole silti muuttuneet, Parhi sanoo.

”Vaikka keksitään uusia termejä ja pyritään neutraaliin ilmaisuun, niihin saattaa silti kätkeytyä vanhoja merkityksiä. Potilaat voivat lukea nyt paperinsa, joten pitää olla tarkkana, mitä niihin kirjoitetaan. Silti jotain niissä pitäisi pystyä sanomaan, ilmaisemaan kollegoille mahdollisesti jotain, jonka merkitys on eri, mitä siinä suoraan lukee.”

Psykopatiadiagnoosin käytön muutokseen kytkeytyvät pakkolaitokset. Pakkolaitos, lempinimeltään pytty, oli vankilassa oleva erillinen osasto, jonne vaaralliseksi katsotut rikoksenuusijat tuomittiin määrittelemättömäksi ajaksi. Ennen kuin psykopaatti-diagnoosista luovuttiin, moni heistä tuomittiin juuri pakkolaitoksiin. Kun henkilön tilan katsottiin olevan kerran pysyvä ja parantumaton, eikö oikea paikka hänelle ollutkin muista eristyksessä?

Katariina Parhin mukaan Suomessa oltiin kuitenkin havaittu, ettei käytäntö oikeasti auttanut pakkolaitosvankeja. Silloin myös kriteereitä pakkolaitokseen määräämiseen tiukennettiin.

”Tapahtui isompi ajattelutavan muutos – ovatko kaikki [psykopaatiksi diagnosoidut] tosiaan näin patologisia? Syyllistyvätkö he aina uudelleen ja uudelleen rikoksiin? Vai ansaitsevatko he kuitenkin uusia mahdollisuuksia?”

Psykopaatti on hyvä vihollinen

Patrick BatemanHannibal Lecter, Francis Underwood, Villanelle. Populaarikulttuuri on täynnä fiktiivisten psykopaattien hirmutekoja. Myös tosielämän psykopaatit ovat suuren mielenkiinnon kohteena: Netflix tuo uusia true crime -dokumentteja julki loputtomana virtana, viimeisimpänä yli 600 naisen murhan tunnustaneesta Henry Lee Lucasista kertova The Confession Killer.

Psykopatiasta puhutaan nykypäivänä paljon. Sen merkitys on kuitenkin osittain eri kuin menneisyydessä, Parhi korostaa.

”Nykypsykopatian piirteet eivät näy samalla lailla menneisyyden psykopatiassa.  Ne ovat kyllä samaa jatkumoa: nykypsykopatian kaltaista löytyy menneisyydestäkin, mutta ennen se oli myös paljon muutakin.”

Kirjassaan Parhi muistuttaa, ettei psykopatia ilmestynyt kuin tyhjästä eikä kadonnut jälkiä jättämättä. Hänen mukaansa persoonallisuushäiriödiagnoosit ovat monella tapaa velkaa menneisyyden psykopatialle ja jatkavat sen perintöä, tullen esiin erityisesti rikoksiin tai jollain lailla ”hankaliin tyyppeihin” yhdistettyinä diagnooseina. Niitä myös tarjotaan viljalti selityksiksi niin presidentti Donald Trumpin kuin eksänkin huonoon käytökseen. (Parhi ja oikeuspsykiatrian dosentti Hanna Putkonen kirjoittivat Helsingin Sanomien mielipidepalstalla helmikuussa 2017 siitä, kuinka Trumpin leimaaminen narsistiseksi psykopaatiksi on väärin, sillä psykiatrian tehtävä ei ole luokitella hyviksiä ja pahiksia.)

Parhi nostaa esille tutkimusaineistostaan esimerkiksi tapaukset, jossa vanhemmat ovat huolestuneet tyttärensä seksuaalisesta käytöksestä.

”Tavallaan se kuulostaa räikeältä, että on huolestuttu siitä, kun tyttö on ollut kiinnostunut pojista. Se on on toki ollut sosiaalista kontrollia, nuoren naisen seksuaalista kontrollia. Mutta en tiedä, onko se nykypäivänä kuinka erilaista – ei kukaan sairaalan päätyisi, mutta nuoren naisen seksuaalista kontrollia ilmenee edelleen arjen tasolla. Tuohon aikaan se on ollut rajumpi juttu, johon on ehkäisyn puutteen vuoksi liittynyt raskauskysymyksetkin.”

Mutta mikä psykopaatissa niin kiinnostaa nykyihmistä?

Parhia itseään pahuuden tematiikka ei viehätä. Hän ei seuraa pahuuden kuvauksia, väkivaltaviihde ei tarjoa hänelle minkäänlaista nautintoa.

Kettil Bruun ja Nils Christie kirjoittivat teoksessaan Hyvä vihollinen: Huumausainepolitiikka Pohjolassa (1984) ”hyvästä vihollisesta”, jota koko yhteiskunta yhdenä rintamana vastustaa, ja jota on vaikeaa puolustaa leimautumatta epäilyttäväksi. Bruunista ja Christiestä huumeet ovat juuri tällainen hyvä vihollinen – jotain, jota on helppo vastustaa ja vaikeaa puolustaa.

Parhista myös psykopaatti on hyvä vihollinen: hän on pahuuden kiteytymä, joku, jota on helppo paheksua ja kauhistella.

”Silti hän on kiehtova, kadehdittavakin – että joku sillä lailla vain rymistelee menemään. On helpompaa puhua vaikkapa pahasta johtajasta kuin siitä dynamiikasta, miten paha johtaja pääsee valtaan. Tämä jälkimmäinen minua itseäni enemmän kiinnostaa.”

Kuka sopeutuu ja mihin?

Katariina Parhin tutkimusaineistoon sisältyvät myös Suomen rikoshistorian pahikset: tappajat, pahoinpitelijät, raiskaajat. Parhi olisi voinut kirjoittaa kirjan heistäkin.

Hän valitsi silti toisin – ei nykypäivän tulokulmaa, vaan tieteenhistoriallisen käsittelytavan, näyttääkseen sen, kuinka ilmiö on näyttäytynyt eri aikoina.

Jos hänellä joku viesti maailmalle ja lukijalle on, se on de-medikalisoiva. Medikalisoitumisella tarkoitetaan normaalin elämän lääketieteellistymistä, sitä, että lääketieteellinen näkökulma laajenee elämän muille osa-alueille. Esimerkiksi lihomisesta tai vanhenemisesta on tehty sairauksia.

”Jos jokin diagnoosi auttaa ihmistä, se on hyödyllinen. Toivoisin kuitenkin jäitä hattuun arjen psykokielihurmoksessa. Totta kai koen historiallisen tutkimuksen arvokkaana, mitä siellä menneisyydessä on. On siinä viesti nykypäivällekin – poikkeavuuden suhteellisuus.”

Katariina Parhin teoksen otsikossa puhutaan sopeutumattomista. Sopeutuminen – niin mihin? Pitääkö aina edes sopeutua?

”Ehkä tarvitseekin. Mutta se ei ole itsestäänselvää.”

Teoksen takakannessa todetaankin, että matka normaalista epänormaaliksi on lyhyt.

”Eilispäivän sopeutumaton voi olla tämän päivän suunnannäyttäjä.”

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Viikon Tiedekysymys: Voiko optimistiksi oppia?

Positiivinen ajattelu myönnetään usein luonteenpiirteeksi ja muuttumattomaksi ominaisuudeksi. Voiko optimismin kuitenkin oppia, ja onko optimismi pessimismiä parempi?

Ollakko optimisti vai pessimisti, onko sillä lopulta merkitystä? 

Kyllä on, jos kasvatuspsykologian väitöskirjatutkijalta Jutta Karhulta kysytään.

Karhun mukaan optimismi on positiivista uskoa tulevaisuuteen, kun taas pessimismi on äärimmillään ajatus siitä, että asiat ovat tuhoon tuomittuja. Hän kertoo, että optimismi ja pessimismi ovat ääripäitä, ja suurin osa ihmisistä sijoittuu janalla keskivaiheille, hieman optimismin puolelle. Ääripääkään ei tarkoita jatkuvaa iloisuutta tai surua, vaan se on ikään kuin uskomusten perusvire. 

Entä onko ihmistyypeissä eroja, ja onko toinen uskomustyyli toista parempi?

Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa optimismia tutkiva Karhu kertoo tutkimuksensa lähteneen juuri ajatuksesta optimismin hyödyistä. 

“Optimismi näyttää olevan monella tavoin hyödyllistä. Tutkimustuloksissa korostuvat positiiviset terveysvaikutukset aina hampaiden pesusta sairauksista toipumiseen.”

Terveysvaikutusten lisäksi optimismin on todettu olevan yhteydessä myös onnellisuuteen, ahkeruuteen, työllisyyteen sekä tyydyttävämpiin sosiaalisiin suhteisiin. Pessimismi taas ei näytä pitkällä aikavälillä tuottavan mitenkään mairittelevia tuloksia ihmisen hyvinvoinnin kannalta; pessimismi on tutkimuksessa yhdistetty muun muassa masentuneisuuteen, vetäytymiseen ja päihdeongelmiin. 

“Itseäni optimismin tutkimuksessa motivoi se, että se näyttää saavan ihmisen liikkeelle. Optimisti sitoutuu toimimaan paremman huomisen eteen, koska uskoo toiminnan positiivisiin vaikutuksiin. Pessimismi taas voi ajaa lamaantumiseen ja ”mitäpä se hyvejää” -asenteeseen”, Karhu kertoo.

Jos pessimismi todella on pahasta, voiko siitä oppia pois?

Karhun mukaan siihen, onko optimismi synnynnäistä tai voiko sitä oppia, ei ole täysin selkeää vastausta. Optimismi ja pessimismi ovat osittain synnynnäisiä piirteitä, joihin vaikuttaa selvästi myös varhainen vuorovaikutus. 

Toisaalta optimismi ja pessimismi voivat kehittyä myös kasautuvien elämäntapahtumien vaikutuksesta: jos kokee, että lopulta asiat aina kääntyvät parhain päin, on helppo uskoa niin tapahtuvan jatkossakin. Jos taas tottuu jatkuviin vastoinkäymisiin etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa, voi päätyä pessimistiseen uskomustyyliin.

Toivoa kuitenkin on, sillä optimismia voi tiettyjen näkemysten mukaan myös oppia. Jutta Karhu kertoo, että 2000-luvulla on korostettu positiivista ajattelua sekä ratkaisukeskeisyyttä ja erilaiset terapiasuuntauksetkin tähtäävät juuri optimistisen ajattelun opetteluun. 

Karhu huomauttaa, että positiivisuuden korostamisesta huolimatta ei ikäviäkään asioita tule jättää huomiotta.

“Olen lukenut esimerkiksi filosofi Sami Pihlströmin kirjoituksia, joissa kehotetaan ihmistä huomaamaan myös negatiivinen. Surun, pahan ja  kärsimyksen huomaaminen on moraalisen toiminnan perusta, ja tätä ei pitäisi tietenkään sivuuttaa.”

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

”Ihmiskunta on aina halunnut nähdä pitkälle” – Ella Peltonen ymmärtää koneita, mutta tarvitsee ihmistä kertomaan ihmisen haasteista

Tietotekniikan tutkija Ella Peltonen haluaa nähdä pitkälle. Tavoitteessa auttaa teknologia.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Maiju Pohjanheimo

Teknologia ympäröi meidät. Se kiertyy älykellona ranteen ympärille ja painautuu korvaa vasten kuulokkeena. Teknologia kurkottaa katseellaan ihmisaisteja kauemmas, lähemmäs ja syvemmälle.

Tästä kaikesta on kiinnostunut tietotekniikan tutkija Ella Peltonen, jonka erikoisalaa on ubiikki tietotekniikka. Sillä tarkoitetaan kaikkialla läsnäolevaa laskentaa, ympäristöönsä sulautuvaa teknologiaa – käytännössä kaikkia muita älylaitteita paitsi perinteistä tietokonetta. Ubiikki teknologia kattaa niin älykellot ja -korut, kännykät kuin kotien älykkäät televisiot ja jääkaapit.

Peltosen erityisenä kiinnostuksenkohteena ovat sensorit. Samoin kuin ihminen voi tehdä havaintoja ympäristöstään aistien avulla, kone tekee havaintoja sensorien avulla. Koneellisten havaintojen perusteella voidaan kehittää tekoälyä, joka taas voi olla ihmisen apuna monella tavalla.

Peltosta innostaa se, kuinka kone voi auttaa ihmistä lisäämään tietoisuutta.

“Ihmiskunta on aina halunnut nähdä pitkälle. Kun on haluttu kohdata muita, on rakennettu autoja ja lentokoneita ja on lähdetty kehittämään erilaisia viestintäjärjestelmiä. Moderni tietotekniikka tuo vielä sellaisia mahdollisuuksia, joita meillä ei vielä tällä hetkellä ole.”

Pitkiä päiviä ja luovaa työtä

Ella Peltonen työskentelee Oulun yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa 6G-lippulaivassa. Helsingin yliopiston kasvatin toi Ouluun sekä halu vaikuttaa kiinnostavassa projektissa että toive palata takaisin Suomeen. Ennen Oulua hän toimi post doc -tutkijana Irlannissa Corkin yliopistossa data-analytiikan tutkimuskeskuksessa.

Peltosen työ on soveltavaa tutkimusta, eli tutkimustyön tuloksena syntyy käytännön sovellutuksia – niitä juhlapuheissa innolla kaivattuja innovaatioita.

Niiden syntyminen vaatii paljon poikkitieteellistä yhteistyötä. 

“Minä ymmärrän kyllä koneita, mutta tarvitsen ihmisen, kuten sosiologin, kirurgin tai psykologin kertomaan, mitä ihmisen kokemat haasteet ovat.”

Syksy on tutkijalle kiireistä aikaa. Lukukauden alkaessa uudet ja vanhat opiskelijat saapuvat kampukselle ohjattavaksi. Tutkimusartikkeleiden aikataulut puskevat päälle, ja tutkimusrahoitustakin pitäisi tietysti hakea.

Vaikka työtä riittää, tutkijuus oli Ella Peltoselle oikea alavalinta, sen hän on tiennyt jo opintojen alusta.

“Mieluummin teen tätä kuin istuisin jossain firmassa. Tämä työ sopii minulle.”

Tutkijan arki oli läsnä jo lapsuudenperheessä. Mallia näytti äiti, matemaatikko Kirsi Peltonen. Taustaltaan Peltonen sanoo olleensa “kympin tyttö”, ja yliopistoon hakeminen tuntui siksikin luontevalta.

Peltosella ei ole koodarin stereotyyppistä taustaa: vaikka perheessä olikin aina ollut tietokone ja pelikonsoleita, ei hän ollut himopelaaja tai muuten erityisen uppoutunut tietokonemaailmaan. Koodaamaankin hän oppi vasta yliopistossa.

Peltonen oli aina kyllä ollut kiinnostunut matematiikasta. Opiskelualaksi Helsingin yliopistossa valikoitui tietotekniikka, sillä hän kaipasi soveltavampaa alaa kuin matematiikka. Hän haki opiskelemaan myös silloiseen Taideteolliseen korkeakouluun graafista suunnittelua, ja tippui vasta ihan hakuprosessin loppumetreillä.

Ehkä kuitenkin parempi näin. Jo ensimmäinen opiskeluvuosi vakuutti Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla.

“Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”

Tutkijana Twitterissä

Nykypäivän tutkijalta vaaditaan julkaisulistan kasvattamisen ohella myös viestimistä. Ella Peltosen viestintäväline on Twitter, jossa hän sekä jakaa linkkejä tutkimusartikkeleihinsa että kommentoi tiedemaailmaa ja sen ilmiöitä laajemminkin.

Hän pitää tärkeänä sitä, että tutkijat kertovat tutkimuksestaan suoraan suurelle yleisölle. Somessa tutkija voi vastata yleisön kysymyksiin ja tuoda faktoja mukaan keskusteluun. Muuten keskustelu jää toimittajille ja asiaan perehtymättömille.

Some kaivaa osasta kommentoijista kammottavimmat puolet esiin. Ella Peltonen ei ole joutunut ryönäkommentoinnin kohteeksi. Hän arvelee teknologian olevan tietyllä lailla turvallinen aihe – moni näkee sen hyödyt ja pitää sitä tärkeänä.

Peltosen mukaan suomeksi  twiittaaminen on tosin vaikeampaa kuin englanniksi. Suomessa sanat ovat pitkiä, ja merkkirajoitus pakottaa ilmaisemaan itseään tiiviisti, jolloin vaikutelma voi olla tyly. Tämä taas vaatisi lukijaltakin viestin suodattamista.

Ehkä sitäkin, ettei joka asiaan tarvitsisi ottaa aina kantaa ihan heti: “Olisi hyvä, jos jengi ei reagoisi ihan joka asiaan niin nopeasti.”

“Mutta onneksi on sitten hyvät reaktio-gifit olemassa.”

”Perusrahoituksesta leikkaamisen taustalla on kai ollut pelko siitä, että tänne jäisi norsunluutornissa olevia muumioita, jotka tutkivat vain abstrakteja ja hyödyttömiä asioita. Kun taas kilpaillun rahan ajatuksena on, että ne briljanteimmat ajatukset pääsevät esiin. Mutta tilanne on nyt se, että riippumatta idean briljanttiudesta kaikkien on koko ajan pakko hakea rahoitusta.”

Tänä syksynä yksi Peltosen Twitter-kritiikin kohteista on ollut hankehumppa, eli tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyvä työläs hakuprosessi.

Suomalaisten yliopistojen rahoitusjärjestelmä koostuu perusrahoituksesta ja kilpaillusta rahoituksesta. Ensimmäisen maksaa valtio rahoitusmallin avulla, toista taas haetaan yliopistojen ulkopuolisilta tahoilta, esimerkiksi Suomen Akatemialta, Business Finlandilta, EU:lta ja erilaisilta säätiöiltä.

Kilpaillun rahoituksen ajatuksena on ollut tutkimuksen tehostaminen ja laadun lisääminen  – raha menee parhaan hakemuksen luo.

“Perusrahoituksesta leikkaamisen taustalla on kai ollut pelko siitä, että tänne jäisi norsunluutornissa olevia muumioita, jotka tutkivat vain abstrakteja ja hyödyttömiä asioita. Kun taas kilpaillun rahan ajatuksena on, että ne briljanteimmat ajatukset pääsevät esiin. Mutta tilanne on nyt se, että riippumatta idean briljanttiudesta kaikkien on koko ajan pakko hakea rahoitusta”, Peltonen toteaa.

Jos hän saisi päättää, tutkimuksen pitkäjänteiseen tekemiseen annettaisiin enemmän perusrahoitusta. Jos rahoitus ei olisi katkolla muutaman vuoden välein, henkilöstöä voisi vakinaistaa enemmän.

“Perusrahoituksen lisääminen ei tarkoittaisi sitä, että meillä pyörisi täällä nuukahtaneita ikäloppuja tutkijaranttuja. Kilpailua alalla on jo nyt”, Peltonen toteaa.

“Tutkijatkin ovat ihmisiä, mekin tarvitsemme leivän päälle muutakin kuin ylähuulen.”

Muutos syntyy rakenteissa

Peltonen on tottunut kommentoimaan tutkimusaihettaan medialle. Hän on avannut Helsingin Sanomille “mitä se koodaaminen ihan oikeasti on?” (18.7.2018) ja kertonut Yliopisto-lehdessä ettei “tekoäly syö meitä” (10/2017).

Yksi kysymys saa Peltosen huokaamaan syvään. Tämä samainen kysymys on esitetty hänelle ja hänen kollegoilleen lukuisia kertoja.

Kysymys kuuluu näin: kuinka saada lisää naisia teknologia-alalle?

“Tekemällä maailmasta tasa-arvoisempi.”

Kysymys on rakenteista. Ei siitä, järjestetäänkö kivoja tsemppari-iltoja tai mentoriohjelmia naisille. Tai sillä, tehdäänkö enemmän lehtijuttuja teknologia-alalla toimivista naisista – kuten Peltosesta.

Toki näilläkin on merkitystä, Peltonen sanoo. Esikuvat ovat hyväksi, ja hengennostatustilaisuudet voivat valaa uskoa itseen. Mutta yksin kosmeettiset muutokset eivät auta, kun ongelma on yhteiskunnan rakenteissa. Pitäisi palkata lisää naisia ja antaa heille rahoitusta ja työmahdollisuuksia. Eli rikotaan yhteiskunnan sukupuolittuneita rakenteita.

“Kysy siis tämä sama kysymys seuraavaksi myös mieheltä.”

 

Jo ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingin yliopistossa vakuutti Ella Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla. “Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”
Jo ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingin yliopistossa vakuutti Ella Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla. “Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”

Tekoäly ei osaa vielä juonia

Teknologian turmelema tulevaisuus on suosittu aihe tieteiskirjallisuudessa. Uskooko Peltonen näihin tulevaisuuskuviin?

Teknologia on toki paha, jos sitä käytetään pahaan. Peltosen mukaan inhimilliselle pahanteolle on ollut välineet aina, nyt vain keinot ovat virittyneet suurempaa tuhoa varten.

Ella Peltonen on itsekin scifin ystävä. Hänestä tappamaan ohjelmoidut robotit ovat sinänsä realistinen skenaario – “helppo homma, pistetään vain tappamaan kaikkea mitä tulee vastaan”. Mutta itsetietoinen, motivoitunut ja omia tarkoitusperiään toteuttava tekoäly?

Ei, sellaista ei ole näköpiirissä.

Hän ymmärtää, mikä teknologiassa pelottaa. Kauhukuva on, että teknologia ei ole kontrolloitavissa, ja että se karkaa käsistä.

Näin voi käydäkin, mikäli asiat hoidetaan huonosti. Huolimattomasti rakennettuun järjestelmään voi jäädä aukko, jonka läpi hakkeri voi porautua ja varastaa dataa. Silloinkin syypäänä katastrofiin on ihminen, ei paha teknologia.

Uskottavana scifi-kuvauksena hän pitää vaisun vastaanoton saanutta trilleriä Transendencea (2014). Wally Pfisterin esikoisohjauksessa polonium-luodista kuolettavasti haavoittuvan tekoälytutkijan (Johnny Depp)  mieli syötetään tietokoneeseen arvattavan kohtalokkain seurauksin.

Elokuvassa on Peltosen mukaan muutama uskottava elementti: ilkeän teknologian motivaatio tulee ihmisestä, supertekoälyn vaativa laskentateho on huomioitu, eikä näköpiirissä ole yhtään höpsöä robottia.

Loppuratkaisukin on realistinen – kaikki harmi loppuu, kun netti pistetään poikki.

 

Kuka?

Ella Peltonen

» 30-vuotias. Kotoisin pääkaupunkiseudulta, asuu Oulussa ja Utsjoella.
» Työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopistossa 6G-lippulaivaohjelmassa.
» Valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen koulutusohjelmasta 2013. Väitteli tohtoriksi helmikuussa 2018. Väitöskirja käsitteli älypuhelimen energiankulutuksen mallintamista ja sitä, mitä pidemmän akunkeston saavuttamiseksi voi tehdä.
» Palkittiin Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen vuoden nuorena opettajana vuonna 2012 ja vuoden nuorena tutkijana vuonna 2015. Sai vuonna 2015 Marc Weiserin Best Paper Award -palkinnon. Vuonna 2017 tietojenkäsittelijöiden kansainvälinen naisverkosto N2 listasi hänet yhdeksi nousevista tähdistä.
» Lapsena unelma-ammatti oli tähtitieteen tutkija.
» Vapaa-ajallaan lukee hömppäromaaneja, tuijottaa suoratoistopalveluista historiallista draamaa tai kuljeskelee Lapissa.
» Toivoo, että maailma olisi kaikille mukavampi paikka elää.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Valoa tutkimuksesta

Mistä valoa loppuvuoden pimeyteen? Kysyimme neljältä Oulun yliopiston tutkijalta, mikä heidän alallaan herättää toivoa. Vastauksissa toivonkipinöitä herättävät esimerkiksi mahdollisuus vaikuttaa ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen ja halu auttaa tulevaisuuden ongelmissa. Tutkimus voi paljastaa meille lisää itsestämme ja antaa toivoa menneisyyden paremmasta ymmärtämisestä ja nykyisyydessä paremmin elämisestä.

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Jenna Tajakka

 

"Toivoa kiertotalous herättää siksi, että se on tehokas keino pysäyttää ilmastonmuutos", sanoo Katja Ohenoja.
”Toivoa kiertotalous herättää siksi, että se on tehokas keino pysäyttää ilmastonmuutos”, sanoo Katja Ohenoja.

 

Hiilidioksidia vähemmäksi sivuvirtojen hyötykäytöllä

”Tutkin teollisuuden sivuvirtojen ja jätemateriaalien hyötykäyttöä. Käytännössä tutkin siis esimerkiksi miten lentoliikenteestä syntyviä haittamateriaaleja pystytään hyötykäyttämään nykyisen kaatopaikoittamisen sijaan. Teollisuudesta syntyy suuria määriä erilaisia tuhkia ja kuonia, joille etsimme turvallista käyttöä, sillä ne sisältävät usein raskasmetalleja tai muita haittamateriaaleja.

Yksi hyötysovellus on rakennusmateriaalit, joihin tutkimusryhmäni keskittyy. Tässä tutkimuksessa on kaksi näkökulmaa: tiheään asutuissa maissa esimerkiksi lentotuhkan läjittäminen vie paljon tilaa, ja toisaalta etsimme materiaaleja, jotka korvaavat sementin. Sementin tuotannosta syntyy yhtä paljon hiilidioksidipäästöjä kuin lentoliikenteestä, joten sen korvaaminen muilla materiaaleilla olisi yksi keino vähentää haitallisia päästöjä.

Uskon, että ongelma ratkeaa tulevaisuudessa tutkimuksen avulla. Sivuvirtamateriaaleja otetaan käyttöön koko ajan yhä laajemmin ja laajemmin. Kiertotalous on nykyään esillä huomattavasti enemmän kuin aiemmin ja toteutuu jo osittain. Siitä kirjoitetaan mediassa ja jopa yksittäiset bloggaajat ovat alkaneet kiinnittää siihen huomiota viimeisen vuoden aikana. Lisääntynyt huomio näkyy myös tutkimuspuolella, sillä tutkimusryhmänikin on kasvanut ja nykyään töitä on melkein enemmän kuin tekijöillä on aikaa.

Tutkimuksemme tarkoitus on oikeastaan, ettei sen tulos näkyisi ihmisten arjessa, vaan olemassa olevia ratkaisuja pystyttäisiin korvaamaan saumattomasti sivuvirtapohjaisilla. Jos tulos kuitenkin näkyy, se näkyy siinä, että tulevaisuudessa rakennusmateriaaleja on enemmän. Jos menee ostamaan sementtiä, voi vertailla materiaalien hiilijalanjälkiä ja vaihtoehtoja on useampia.

Materiaalien moninaistuminen synnyttää uusia yrityksiä ja laajentaa olemassa olevien tehtaiden toimintaa. Esimerkiksi Tornion terästehtaalle ollaan juuri rakentamassa kuonankäsittelylaitosta.

Toivoa kiertotalous herättää siksi, että se on tehokas keino pysäyttää ilmastonmuutos. Yksittäinenkin asia kuten sementti on merkittävä tekijä päästöjen kannalta. Jos siitä syntyviä päästöjä saataisiin vähennettyä edes puolella, sillä olisi iso vaikutus. Vielä vuosi sitten en olisi ollut näin toiveikas, mutta nyt tuntuu, että toivoa on ja uudet investointipäätökset, kuten Tornio, valavat sitä lisää.”

Katja Ohenoja, Kuitu- ja partikkelitekniikan tutkimusyksikkö

 

 

"Uskon, että tutkimuksellamme on suurta merkitystä tulevaisuudessa, ja että se mahdollistaa monia ennennäkemättömiä sovelluksia, joita en osaa vielä edes kuvitella", sanoo Jussi-Pekka Jansson.
”Uskon, että tutkimuksellamme on suurta merkitystä tulevaisuudessa, ja että se mahdollistaa monia ennennäkemättömiä sovelluksia, joita en osaa vielä edes kuvitella”, sanoo Jussi-Pekka Jansson.

 

Uusia ulottuvuuksia 3D-kuvantamisella

”Tutkin laserin avulla tehtävää 3D-kuvantamista eli laitetta, joka arvioi perinteisen leveyden ja korkeuden lisäksi etäisyyttä eli syvyyttä. Kehitämme laitetta, jonka tarkoituksena on päästä matkapuhelinkameran kokoon muutaman kympin hintaan. Käytännössä laite toimii mittaamalla aikaa, joka salamavalolla kestää kohteeseen ja takaisin kennolle. Näin jokaisen pikselin etäisyys mitataan erikseen.

Uskon, että teknologia yleistyy lähitulevaisuudessa, ja että siitä tulee itsestään selvä osa arkea esimerkiksi osana matkapuhelinten kameroita. Tämä auttaisi tunnistamaan puhelimen käyttäjän ja kuvattavat kohteet muotojen perusteella automaattisesti. Juuri nyt tutkimuksessa kuumana aiheena on myös augmented reality eli lisätty todellisuus, jonka avulla kameralla otettuun kuvaan voi lisätä kohteita, joita ei oikeasti ole. 3D-kuvantamisen avulla kamera selvittäisi myös etäisyyden, jotta se osaa lisätä kohteen oikealle paikalle kuvassa.

Teknologiaa tarvitaan esimerkiksi automaattisissa autoissa, jotka havaitsevat esteitä ja varoittavat kuljettajaa. Monenlaiset robotit tarvitsevat ihmismäistä konenäköä liikkumiseen. Syvyysnäkö mahdollistaisi robottien käytön tavaroiden siirtämisessä ja valmistamisessa sekä uuden tasoisen automaation. Traktorit voisivat toimia pelloilla itsenäisesti, koska ne näkisivät ympäristönsä. Metsä- ja kaivinkoneet voisivat olla automatisoituja. Myös esimerkiksi automaattisten dronejen pitäisi löytää itsestään laskeutumispaikka, mikä vaatii konenäköä.

Kehitettävä teknologia tukee reaaliaikaista kuvantamista eli live 3D-kuvaa, jonka avulla esimerkiksi valvontajärjestelmät kehittyvät uudelle tasolle. Kodin ovet voisivat tunnistaa, kuka on tulossa sisään ja avata oven sen perusteella. Hoitorobotti tai valvontajärjestelmä voisi hälyttää apua perustuen siihen, että järjestelmä näkee jonkun makaavan maassa tai jos tämän rintakehän liikkeen perusteella hengitys loppuu.

Reaaliaikaisuus tukee myös eleohjausta: käsien, jalkojen tai pään asentoja ja liikkeitä havainnoimalla voitaisiin ohjata eri laitteita. Uskoisin, että teknologia yleistyy matkapuhelimiin viiden vuoden sisällä.

Toivoa herättää se, että teknologia voi auttaa tulevaisuuden ongelmissa. Tutkimuksen avulla voidaan automatisoida ja tehostaa monia toimintoja sekä lisätä ihmisten turvallisuutta niin kotona ja työpaikoilla kuin liikenteessä. Esimerkiksi vanhukset voivat teknologian avulla selviytyä kauemmin kotioloissa.

Uskon, että tutkimuksellamme on suurta merkitystä tulevaisuudessa, ja että se mahdollistaa monia ennennäkemättömiä sovelluksia, joita en osaa vielä edes kuvitella.”

Jussi-Pekka Jansson, Elektroniikan piirit ja järjestelmät -tutkimusyksikkö

 

 

"Eläimillä on helpompi tutkia aiheita, jotka ovat meille tabuja. Asioita pystyy tutkimaan paremmin, kun ilmiö ei ole henkilökohtainen, kuten ihmisiä tutkittaessa", sanoo Arja Kaitala.
”Eläimillä on helpompi tutkia aiheita, jotka ovat meille tabuja. Asioita pystyy tutkimaan paremmin, kun ilmiö ei ole henkilökohtainen, kuten ihmisiä tutkittaessa”, sanoo Arja Kaitala.

 

Eläintutkimuksella lähemmäksi ihmisyyttä

Tutkin eläinten käyttäytymistä, esimerkiksi seksuaalivalintaa ja jälkeläisten hoitoa. Tällä hetkellä tutkin kiiltomatoja eräänlaisena ”terminaaliprojektina”: ajattelin, että jään kohta eläkkeelle, joten teen, mitä olen aina halunnut tehdä.

Kiiltomadot ovat eksoottisia, koska yleensä luonnossa koiraat koreilevat. Esimerkiksi uroslinnut ovat värikkäitä ja naaraat eivät. Kuitenkin kiiltomadoilla naaraat loistavat ja koiraat etsivät loistavimman naaraan parikseen.

Tutkin sitä, miksi juuri naaraat loistavat ja mitä kustannuksia siitä koituu. Saimme vasta selville, että jokainen yö, kun naaras loistaa turhaan, se voi menettää 20 prosenttia munistaan. Kiiltomadot eivät syö aikuisena mitään, joten kustannus on naaraalle suuri. Tutkimme myös sitä, miten naaraiden kannattaisi loistaa, jotta koiraan saisi mahdollisimman nopeasti.

Tutkimustuloksiamme voi myös yleistää. Ihminenkin toimii parinvalinnassa osaksi biologisin perustein, ja parinvalintaamme ohjaavat monet asiat kuten tuoksut, ei pelkästään älykkyys. Tiedämme tutkimuksen perusteella, missä kannattaa olla, jos paria valitaan.

Kiiltomatokoiraat valitsevat suurimman ja kirkkaimman yksilön, joten pienen himmeän yksilön kannattaa olla kaukana isommasta, jotta se tulisi valituksi. Parinvalinnassa on aina mahdollisuus valita, mutta valinta edellyttää vertailua. Jos vertailu estetään, huonompikin yksilö voidaan valita.

Aihetta ei ole aiemmin tutkittu pohjoismaissa lainkaan. Tällä hetkellä ohjauksessani on Helsingissä väitöskirja, jossa tutkitaan valosaasteen vaikutusta kiiltomatojen käytökseen. Tältä kannalta tutkitaan siis myös ihmisen vaikutusta kiiltomatoihin: kannattaisiko pihalla olla liikkeen aktivoimat valot, jos mökille haluaa kiiltomatoja? Uskon, että tulevaisuudessa meidän on helppo ohjeistaa tutkimuksen pohjalta esimerkiksi siihen, minkä värisiä valoja kannattaa suosia.

Toivoa tutkimuksessa herättää se, että eläinten käyttäytymistutkimus on tullut uudestaan esille. Suosiota selittää se, että ihmisen käyttäytymisessä on paljon eläimellisyyttä ja eläimet ovat paljon kyvykkäämpiä kuin ikinä on ajateltu. Eläimet pystyvät oppimaan sekä hahmottamaan ja huijaamaan toisiaan. Esimerkiksi Olli Loukola on opettanut kimalaiset pelaamaan jalkapalloa, mitä kukaan ei voinut ikinä kuvitellakaan.

On luultu, että kieli on pelkästään ihmisen ominaisuus, mutta nyt tiedetään, että kaikki kielen määritelmät pätevät myös moniin eläimiin. Esimerkiksi delfiineillä ja valailla on löydetty jopa selviä murteita. Toivoisin, että eläinten kognitioon keskityttäisiin jatkossa enemmän.

Eläimillä on myös helpompi tutkia aiheita, jotka ovat meille tabuja. Asioita pystyy tutkimaan paremmin, kun ilmiö ei ole henkilökohtainen, kuten ihmisiä tutkittaessa. Esimerkiksi homoseksuaalisuus ei ole eläimille tabu ja joillakin eläimillä se on jopa yleisempää kuin ihmisillä. Eläimiä tutkittaessa päästään myös paremmin käsiksi ilmiöiden syihin.

Eläinten käyttäytymistutkimus on osoittanut, että kaikki, mitä on pidetty pelkästään ihmisten ominaisuuksina, on löydetty myös jossain määrin eläimillä. Se on lähentänyt meitä toisiinsa, ja sen takia tämä ala on jännittävä.”

Arja Kaitala, Ekologian ja genetiikan tutkimusyksikkö

 

 

"Omalta pieneltä osaltaan tämäkin projekti voi antaa toivoa menneisyyden paremmasta ymmärtämisestä ja nykyisyydessä paremmin elämisestä", sanoo Markku Hokkanen.
”Omalta pieneltä osaltaan tämäkin projekti voi antaa toivoa menneisyyden paremmasta ymmärtämisestä ja nykyisyydessä paremmin elämisestä”, sanoo Markku Hokkanen. Kuva: Anni Hyypiö.

 

Menneisyydestä ymmärrystä ja oppia

”Tutkin historiaa, erityisesti kolonialismia ja Afrikan modernia historiaa sekä lääkinnän ja parantamisen historiaa.

Historiantutkimus ei etene yhtä suoraviivaisesti kuin esimerkiksi luonnontieteet, vaan siihen kuuluu jatkuva uudelleentulkinta, epäily ja kritiikki. En voi luvata keksiväni tehokasta rokotetta malariaan tai kylmäfuusiota ratkaisuna ilmastokriisiin, mutta historiantutkimus itsessään sisältää toivon mahdollisuuden. Niin kauan kuin yritämme ymmärtää menneisyyttä ja erilaisia ajattelun, toiminnan ja olemassaolon tapoja, toivoa on. Ihmiset voivat oppia menneisyydestä, ja muuttaa maailmaa.

Historia opettaa kriittistä kysymysten esittämistä ja lähdekritiikkiä, mikä mahdollistaa valheiden ja vallankäytön tunnistamisen. Tämän vuoksi vallanpitäjät etenkin autoritäärisissä maissa haluavat usein hallita myös historiaa. Silti he epäonnistuvat historian hallinnassa toistuvasti, mistä jopa pessimisti saa aihetta toivoon.

Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten länsimaissa saatettiin vakavasti esittää, että Afrikalla ei ole merkittävää omaa historiaa. Sittemmin tutkijayhteisö on vakiinnuttanut Afrikan historian paitsi omana alanaan, myös erottamattomaksi osaksi maailmanhistoriaa. Esimerkiksi afrikkalaisten toimijoiden rooli paitsi Afrikan, myös Atlantin piirin historiassa ja maailman aktiivisina rakentajina ymmärretään nykyään paljon paremmin.

Myös orjakaupan, rasismin ja kolonialismin historiasta löytyy perusteita toivolle. Voidaan nähdä, miten sorron ja hyväksikäytön kriitikot ja vastustajat saavuttivat vähitellen merkittäviä voittoja, eikä esimerkiksi nykyajan ihmisoikeusajattelua ja kansainvälistä lainsäädäntöä voida ymmärtää ilman tätä pitkää historiaa.

Tutkimus on paljastanut myös kolonialismin väkivallasta yhä enemmän sitä, miten ja miksi väkivaltaa harjoitettiin, ketkä sitä harjoittivat, ketkä hyötyivät ja ketkä kärsivät – huolimatta siitä, että väkivallan harjoittajilla on historiassa usein tapana kieltää tekonsa ja siirtomaa-ajan arkistoja on systemaattisesti hävitetty.

Tällä hetkellä olen aloittamassa kansainvälisen tutkijaryhmän kanssa uutta tutkimushanketta parantamisen ja politiikan historioista 1800- ja 1900-lukujen Afrikassa. Kyseessä on yhteistyöprojekti, jollaista joitakin vuosia sitten tuskin olisi voinut edes ajatella.

Internet ja digitalisaatio mahdollistavat lähteiden, tutkimusten ja erilaisten tutkimusresurssien jakamisen afrikkalaisten ja länsimaisten tutkijoiden, sekä opiskelijoiden ja yleisöjen välillä. Omalta pieneltä osaltaan tämäkin projekti voi antaa toivoa menneisyyden paremmasta ymmärtämisestä ja nykyisyydessä paremmin elämisestä.

Omissa tutkimuksissani lääkinnän ja parantamisen historiasta voidaan nähdä myös toivon kipinöitä. Ihmiset ovat kautta aikain sairastuneet, etsineet hoitokeinoja ja tapoja terveyteen. Tämä universaali pyrkimys saattaa ihmisiä yhteen.

Sairauden, kärsimyksen ja parannuksen äärellä ihmiset kommunikoivat yllättävän tehokkaasti yli kielirajojen, pyrkivät yhteistyöhön, saavuttavat yhteisymmärrystä, tekevät kompromisseja ja tunnustavat toistensa ihmisyyden, vaikka toivo parantumisesta saattaa päättyä pettymykseen.”

Markku Hokkanen, Historia-, kulttuuri- ja viestintätieteiden tutkimusyksikkö

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Oulun yliopiston professori Heli Jantuselle myönnettiin naisille suunnattu innovaatiopalkinto

Oulun yliopiston mikroelektroniikan tutkimusyksikköä johtava Heli Jantunen sai naisten in­no­vaa­tio­pal­kin­non. Jantuselle myönnettiin viime vuonna myös Nokia Säätiön tunnustuspalkinto.

Oulun yliopiston teknillisen fysiikan professori Heli Jantunen on saanut naisille suunnatun innovaatiopalkinnon. Palkinto voidaan myöntää naiselle tai naisista koostuvalle ryhmälle tieteellisesti merkittävästä innovaatiosta teknologian tai talouden alalta. Jantuselle palkinto myönnettiin matalien lämpötilojen keraamisten komponenttien valmistusmenetelmästä.

Eduskunnan varapuhemies Paula Risikko luovutti palkinnon Helsingissä keskiviikkona 22. toukokuuta. 110 000 euron suuruinen palkinto jaettiin nyt kolmatta kertaa.

Professori Heli Jantunen johtaa Oulun yliopiston mikroelektroniikan tutkimusyksikköä. Hän on ensimmäisenä maailmassa kehittänyt ultramatalassa lämpötilassa yhteissintrattavia sähkökeraameja, joiden kuvataan olevan merkittävä kansainvälinen läpimurto.

Eduskunnan myöntämä innovaatiopalkinto on perustettu vuonna 2016, kun eduskunta juhlisti yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden 110-vuotista historiaa. Palkinto myönnetään vuosina 2017, 2018 ja 2019. Viime vuonna palkinnon sai uudenlaisia meijerituotteita kehittänyt Päivi Myllärinen.

Palkintoprosessin on järjestänyt Tekniikan Akatemia -säätiö (TAF), ja voittajan on valinnut eduskunnan kansliatoimikunta.

Jantunen sai viime vuonna myös Nokia Säätiön tunnustuspalkinnonPalkinto myönnettiin hänen panoksestaan mikroelektroniikan materiaalien tutkimukseen, valmistukseen sekä komponenttien kehittämiseen liittyvästä työstä.

Muokattu 17.6.2019 kello 13.50: Korjattu Jantusen professorinimike oikeaksi.  

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Suomalaiseen Tiedeakatemiaan valittiin vuosikokouksessa uudet jäsenet, uusien joukossa kolme professoria Oulun yliopistosta

Suomalaisen Tiedeakatemian uudet jäsenet on valittu 12. huhtikuuta pidetyssä vuosikokouksessa. Uusien jäsenten joukossa on kolme professoria Oulun yliopistosta: matematiikan professori, luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Maarit Järvenpää, molekyylibiologian professori Johanna Myllyharju ja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen. Tiedeakatemia jakaantuu matemaattis-luonnontieteelliseen ja humanistiseen osastoon. Järvenpää ja Myllyharju valitiin matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon, Kinnunen humanistiseen osastoon. Tiedeakatemian jäseniksi kutsutaan ansioituneita ja yleisesti arvostettuja kotimaisia […]

Suomalaisen Tiedeakatemian uudet jäsenet on valittu 12. huhtikuuta pidetyssä vuosikokouksessa.

Uusien jäsenten joukossa on kolme professoria Oulun yliopistosta: matematiikan professori, luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Maarit Järvenpää, molekyylibiologian professori Johanna Myllyharju ja Suomen ja Pohjois-Euroopan historian professori Tiina Kinnunen.

Tiedeakatemia jakaantuu matemaattis-luonnontieteelliseen ja humanistiseen osastoon. Järvenpää ja Myllyharju valitiin matemaattis-luonnontieteelliseen osastoon, Kinnunen humanistiseen osastoon.

Tiedeakatemian jäseniksi kutsutaan ansioituneita ja yleisesti arvostettuja kotimaisia ja ulkomaisia tieteenharjoittajia. Jäsenyys on arvostettu saavutus tutkijan uralla.

Suomalainen Tiedeakatemia on vuonna 1908 perustettu yleistieteellinen seura, jonka tehtävänä on edistää tieteellistä tutkimusta sekä toimia korkeatasoista tiedettä edustavien tutkijoiden yhdyssiteenä. Akatemia järjestää esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia, kustantaa tieteellisiä julkaisuja ja tekee aloitteita ja antaa lausuntoja tiedettä ja tieteenharjoittajia koskevissa kysymyksissä. Akatemia myös jakaa vuosittain noin kaksi miljoonaa euroa apurahoja.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: