Katariina Parhin väitöskirja käsitteli suomalaisen psykopatiadiagnoosin vaiheita 1900-luvun loppupuolelta 1960-luvun loppuun. Nyt hän työskentelee Oulun yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa, syntymäkohortteja käsittelevässä LIVES-hankkeessa. Tämän lisäksi hän on kiinnostunut huumeidenkäytöstä ja sitä koskevista psykiatrisista tulkinnoista 1960-70 -luvuilla. Se on kuitenkin hänen mukaansa enemmänkin "hupiprojekti", jonka parissa hän työskentelee vapaa-ajalla.

Vaikka termi katosi, ajatus taustalla ei kadonnut minnekään, sanoo psykopatian historiaa Suomessa tutkinut Katariina Parhi

Sodanjälkeisessä Suomessa psykopaatti-diagnoosin tarkoituksena oli sopeuttaa hankalana pidetyt yhteiskunnan jäsenet ja löytää heille ja heidän vaikealle käytökselleen selitys. Psykopaatiksi diagnosoituja oli juopoissa, vangeissa, irtolaisissa ja väkivaltaisissa puolisoissa, mutta myös taiteilijoiden, kirjailijoiden, sotilaiden, naapureiden ja perheenjäsenten keskuudessa.
Tieteenhistorioitsija Katariina Parhin mukaan psykopatia oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen diagnoosi. Kun yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen tuli särö, diagnoosi tarjosi ratkaisun.

Tiede  | 

Teksti Anni Hyypiö

Kuvat Anni Hyypiö

1950-luvun alussa jopa neljäsosa suomalaisten mielisairaaloiden potilaista diagnosoitiin psykopaateiksi.

Sodanjälkeisessä Suomessa diagnoosin tarkoituksena oli sopeuttaa hankalana pidetyt yhteiskunnan jäsenet ja löytää heille ja heidän vaikealle käytökselleen selitys. Psykopaatiksi diagnosoituja oli juopoissa, vangeissa, irtolaisissa ja väkivaltaisissa puolisoissa, mutta myös taiteilijoiden, kirjailijoiden, sotilaiden, naapureiden ja perheenjäsenten keskuudessa.

Termi on peräisin SaksastaPsychopathie-termi syntyi 1800-luvun loppupuolella osana saksalaisyhteiskunnassa tapahtuneita suuria muutoksia. Uusi termi otettiin käyttöön tunnetuilla psykiatrian klinikoilla Berliinin Charitéssa ja psykiatri Emil Kraepelinin johtamassa sairaalassa Münchenissa. Sieltä diagnoosi kulki 1900-luvun alussa oppimatkoja Saksaan tehneiden suomalaislääkäreiden mukana Suomeen. Diagnoosin yleistyessä ja termin tullessa tutuksi kansan keskuudessa psykopatia sai myös halventavan merkityksen. Lääketieteellinen diagnoosi muuttuikin ensin haukkumasanaksi, suli 1960-luvun lopulla osaksi uusia lääketieteellisiä termejä ja katosi.

Vaikka termi hävisi virallisesta tautiluokituksesta, jälkiä siitä löytyy edelleen persoonallisuushäiriöiden eri muodosta, sanoo psykopatian historiaa Suomessa tutkinut tieteenhistorioitsija Katariina Parhi.

Parhi väitteli Oulun yliopistosta vuonna 2018. Aate- ja oppihistorian alaan kuuluva Born to Be Deviant – Histories of the Diagnosis of Psychopathy in Finlandväitöskirja käsittelee suomalaisen psykopatiadiagnoosin vaiheita 1900-luvun loppupuolelta 1960-luvun loppuun. 

Tämän vuoden elokuussa hän sai Oulun yliopiston humanistisen tiedekunnan vuoden parhaan väitöskirjan palkinnon, ja joulukuussa myös Oulun yliopiston Eudaimonia-instituutin myöntämän väitöskirjapalkinnon.

Parhilta julkaistiin tämän vuoden elokuussa myös osittain väitöskirjaan perustuva kirja Sopeutumattomat – psykopatian historia Suomessa (Siltala, 2019).

Ei sairaus, vaan poikkeavuus

Nykykäytössä psykopatialla viitataan usein empatiakyvyttömyyteen, manipulatiivisuuteen ja pinnalliseen viehätysvoimaan. Historiallisesti käyttö oli kuitenkin erilaista, ja psykopatia kattoi monenlaisia mielenterveyden ja persoonallisuuden häiriöitä. Näistä osaa ei enää nykyään miellettäisi häiriöiksi. Väitöskirjansa tiivistelmässä Parhi toteaa, kuinka psykopatian määritelmät kuvastavat menneisyyden käsityksiä normaaliudesta.

Parhin mukaan psykopatia oli ennen kaikkea yhteiskunnallinen diagnoosi. Kun yksilön ja yhteiskunnan suhteeseen tuli särö, diagnoosi tarjosi ratkaisun. Psykopaatin merkkejä olivat esimerkiksi hyödyttömyys yhteiskunnalle, huono perimä, kuljeskelu, elätettävänä oleminen ja tunteisiin, vietteihin ja tahtoon liittyvä epänormaalius. 

Diagnoosin saaneiden joukossa oli esimerkiksi homoseksuaaleja, transsukupuolisia ja seksuaalisesti aktiivisia naisia. Psykopatiaa diagnosoitiin kuitenkin hyvin erilaissa yhteyksissä, eikä se ollut sidottu yhteiskunnalliseen asemaan.

Parhin mukaan psykopaatti-diagnoosin suurta suosiota selittää osittain suhteellisen löysä tapa tehdä diagnoosi. Oli paljon ihmisiä, joilla ei todettu mitään varsinaista sairautta, mutta jotka tavalla tai toisella kokivat sopeutumisen yhteiskuntaan vaikeaksi: he rettelöivät, juopottelivat, kuljeskelivat irtolaisina, yrittivät itsemurhaa. Tai kieltäytyivät aseista, kuten Arndt Pekurinen, joka sai Lapinlahden sairaalassa vakavan konstituonaalisen psykopatian diagnoosin. Pekurinen teloitettiin vakaumuksensa vuoksi vuonna 1941.

Arkisimmillaan kyse saattoi olla vain siitä, että henkilön jatkuvalle vaivalle ei löydetty mitään elimellistä syytä. Esimerkiksi Oulun piirimielisairaalassa oli useita tapauksia, joissa henkilö valitti pääkipua, jolle ei löydetty somaattista selitystä. (Nykytietämyksen valossa puhuttaisiin ehkä toiminnallisesta häiriöstä, poti­laan toimin­ta­kykyä ja elä­män­laatua hait­taavista oi­reista, joi­den syy ei somaat­ti­sissa tai psy­kiat­ri­sissa tutki­muk­sissa sel­viä.) Jos samaan aikaan kyseessä oli vielä ”vähän erikoinen tyyppi”, diagnoosi ratkaisi asian.

Psykopatiaa ei nähty kuitenkaan mielisairautena eikä psykopaatteja sairaina. Psykiatrit puhuivat poikkeavuudesta ja mielenterveyden ja mielisairauden välisestä rajatilasta – henkilö ei ollut sairas, mutta ei tervekään. Psykopatiaa pidettiin myös synnynnäisenä ja pysyvänä tilana.

Diagnoosin saadakseen henkilö lähetettiin mielisairaalaan arvioitavaksi joko omasta halustaan tai muiden toimesta. Psykopaatiksi tulkittuja otettiin sisään mielisairaaloihin, mutta heitä ei aina haluttu siellä pitää, Parhi sanoo.

”Esimerkiksi Oulussa ylilääkäri Konrad von Bagh kutsui psykopaatteja enimmäkseen sosiaalitapauksiksi.”

Psykopatia-diagnoosi oli usein yhteydessä työhön tai sen puuttumiseen. Monella diagnoosin saaneista oli taustalla jättäytyminen työelämästä.

Miksi työn puuttuminen oli merkittävää?

”Jos oli perhe, jossa perheenpää ei tehnyt töitä, se tarkotti köyhyyttä perheelle ja kurjuutta kunnalle. Siinä oli jo monta syytä selvittää tilanne. Jos hän vielä käyttäytyi muiden mielestä kummallisesti, tällaiset tapaukset saattoivat päätyä [psykiatriseen sairaalaan] arvioitavaksi”, Parhi sanoo.

Nykyaikana keskustellaan syrjäytymisestä ja sen syistä, pohditaan, kuinka yhteiskunta saattaa toimillaan syrjäyttää osan kansalaisistaan. Katariina Parhin mukaan ennen ajateltiin, että yksilössä oli joku vika, ei yhteiskunnassa – että työstä jättäytyminen liittyi jollain lailla henkilön persoonallisuuteen.

Yhteiskunta yritti silloinkin puuttua tilanteeseen monin tavoin, mutta puuttumisen keinot olivat nykyaikaa armottomampia.

”Ennen ei ole ollut tilaa ja mahdollisuutta ymmärtää jotakuta loputtomiin.”

Ymmärrystä, ei syyllistämistä

Katariina Parhin tutkimus edustaa tieteenhistoriallista näkökulmaa. Tutkimus syventää aiempaa lääketieteen tutkimusta ja myös selittää nykypäivää. Väitöskirjansa aiheen valinnasta hän on kertonut vuonna 2016 Oulun ylioppilaslehdessä julkaistussa jutussa.

Psykiatrian alan tutkimuksesta puuttuu usein yhteiskunnallinen konteksti, Parhi sanoo. Ja koska psykopatia-diagnoosi on ollut läpeensä yhteiskunnallinen, ei sen historiaa voi tarkastella erillään yhteiskunnasta ja ajastaan.

Parhin tutkimusaineistona ovat potilaskertomukset sekä tuomioistuimia varten laaditut mielentilalausunnot. Mukana Parhin väitöstutkimuksessa olivat Oulun piirimielisairaala, Lapinlahden sairaala, Niuvanniemen sairaala, Pitkäniemen sairaala sekä Turun vankimielisairaala. 

Tutkimusaineiston keruuseen kuului lupavaiheineen vuosia. Työssä tutkimuseettistä pohdintaa vaati esimerkiksi se, kuinka suhtautua aikalaislääkäreiden toimintaan. Nykytietämyksen valossa lääkäreiden tekemät päätökset olivat eettisesti kestämättömiä.

Toisaalta myös lääkäreiden arvioiminen nykypäivän kriteereillä on yhtälailla kestämätöntä, Parhi toteaa.

”Olen itse pyrkinyt selittämään ja ymmärtämään lääkäreiden toimintaa – miksi he ovat ajatelleet tietyllä tavalla. Koen sen hedelmällisempänä näkökulmana.”

Tutkimusaineistoon tutustumisessa Parhi yllättyi siitä, kuinka helppoa ihmisiä on ymmärtää riippumatta siitä, mitä he ovat tehneet. Hän korostaa, että ymmärtäminen ei tarkoita samaa kuin hyväksyminen.

Parhi sanoo myös, ettei potilaiden koko elämä ole potilasasiakirjoissa. Potilaskertomuksiin on kirjattu vain kriisit: epäonnistumiset, riidat, riehumiset, ryyppyreissut, tuhoisa käytös. Välttääkseen mielikuvan siitä, että potilaskertomus kertoisi ihmisestä kaiken, Parhikin on esitellyt teoksessaan potilaista vain diagnoosin kannalta relevantit tiedot.

Kirjassaan Parhi sanoo psykopaatin olevan historiallinen nimitys, joka ei menneisyydessä eikä nytkään kata kenenkään koko identiteettiä. Nimitys riisui ihmisyyttä ja jätti tilalle toisen ihmisen tekemän tulkinnan poikkeavuudesta.

Potilaskertomuksissa on paljon surua ja synkkiä asioita. Tunteet nousivat pintaan tutkimuksen alkuvaiheessa, Parhi sanoo. Hän sanoo olevansa tutkijan tunteiden puolestapuhuja – niitä on hyvä käsitellä tutkimuksen alkuvaiheessa, mutta loppuvaiheessa niiden tulisi jäädä taka-alalle. Tunteet voivat olla myös tutkimuseettinen työkalu. Parhi kirjoitti yhdessä Miisa Törölän kanssa tunteiden roolista tutkimuksessa myös artikkelin Tieteessä tapahtuu -lehteen.

Termi muuttui, entä sisältö?

Psykopatia-diagnoosi poistui käytöstä suomalaisesta tautiluokituksesta vuonna 1969. Sen jälkeen puhuttiin ensin luonnevikaisuudesta, myöhemmin persoonallisuushäiriöistä.

Se ei kuitenkaan tarkoittanut, että diagnoosit tai potilasryhmät olisivat kadonneet – vain termi katosi virallisesta käytöstä.

Parhin mukaan syynä psykopatia-diagnoosin poistumiseen oli osittain kansainvälinen, osittain kotimainen keskustelu. Suomessa noudatetaan kansainvälistä tautiluokitusjärjestelmää (ICD). 1960-luvun lopussa oli toteutumassa siirtyminen ICD 6:sta ICD 8:aan. Muutoksen yhteydessä kieltä modernisoitiin. Samanaikaisesti diagnoosin suosio oli jo laskenut, ja siihen suhtauduttiin myös kriittisesti.

Taustalla olevat asiat eivät ole silti muuttuneet, Parhi sanoo.

”Vaikka keksitään uusia termejä ja pyritään neutraaliin ilmaisuun, niihin saattaa silti kätkeytyä vanhoja merkityksiä. Potilaat voivat lukea nyt paperinsa, joten pitää olla tarkkana, mitä niihin kirjoitetaan. Silti jotain niissä pitäisi pystyä sanomaan, ilmaisemaan kollegoille mahdollisesti jotain, jonka merkitys on eri, mitä siinä suoraan lukee.”

Psykopatiadiagnoosin käytön muutokseen kytkeytyvät pakkolaitokset. Pakkolaitos, lempinimeltään pytty, oli vankilassa oleva erillinen osasto, jonne vaaralliseksi katsotut rikoksenuusijat tuomittiin määrittelemättömäksi ajaksi. Ennen kuin psykopaatti-diagnoosista luovuttiin, moni heistä tuomittiin juuri pakkolaitoksiin. Kun henkilön tilan katsottiin olevan kerran pysyvä ja parantumaton, eikö oikea paikka hänelle ollutkin muista eristyksessä?

Katariina Parhin mukaan Suomessa oltiin kuitenkin havaittu, ettei käytäntö oikeasti auttanut pakkolaitosvankeja. Silloin myös kriteereitä pakkolaitokseen määräämiseen tiukennettiin.

”Tapahtui isompi ajattelutavan muutos – ovatko kaikki [psykopaatiksi diagnosoidut] tosiaan näin patologisia? Syyllistyvätkö he aina uudelleen ja uudelleen rikoksiin? Vai ansaitsevatko he kuitenkin uusia mahdollisuuksia?”

Psykopaatti on hyvä vihollinen

Patrick BatemanHannibal Lecter, Francis Underwood, Villanelle. Populaarikulttuuri on täynnä fiktiivisten psykopaattien hirmutekoja. Myös tosielämän psykopaatit ovat suuren mielenkiinnon kohteena: Netflix tuo uusia true crime -dokumentteja julki loputtomana virtana, viimeisimpänä yli 600 naisen murhan tunnustaneesta Henry Lee Lucasista kertova The Confession Killer.

Psykopatiasta puhutaan nykypäivänä paljon. Sen merkitys on kuitenkin osittain eri kuin menneisyydessä, Parhi korostaa.

”Nykypsykopatian piirteet eivät näy samalla lailla menneisyyden psykopatiassa.  Ne ovat kyllä samaa jatkumoa: nykypsykopatian kaltaista löytyy menneisyydestäkin, mutta ennen se oli myös paljon muutakin.”

Kirjassaan Parhi muistuttaa, ettei psykopatia ilmestynyt kuin tyhjästä eikä kadonnut jälkiä jättämättä. Hänen mukaansa persoonallisuushäiriödiagnoosit ovat monella tapaa velkaa menneisyyden psykopatialle ja jatkavat sen perintöä, tullen esiin erityisesti rikoksiin tai jollain lailla ”hankaliin tyyppeihin” yhdistettyinä diagnooseina. Niitä myös tarjotaan viljalti selityksiksi niin presidentti Donald Trumpin kuin eksänkin huonoon käytökseen. (Parhi ja oikeuspsykiatrian dosentti Hanna Putkonen kirjoittivat Helsingin Sanomien mielipidepalstalla helmikuussa 2017 siitä, kuinka Trumpin leimaaminen narsistiseksi psykopaatiksi on väärin, sillä psykiatrian tehtävä ei ole luokitella hyviksiä ja pahiksia.)

Parhi nostaa esille tutkimusaineistostaan esimerkiksi tapaukset, jossa vanhemmat ovat huolestuneet tyttärensä seksuaalisesta käytöksestä.

”Tavallaan se kuulostaa räikeältä, että on huolestuttu siitä, kun tyttö on ollut kiinnostunut pojista. Se on on toki ollut sosiaalista kontrollia, nuoren naisen seksuaalista kontrollia. Mutta en tiedä, onko se nykypäivänä kuinka erilaista – ei kukaan sairaalan päätyisi, mutta nuoren naisen seksuaalista kontrollia ilmenee edelleen arjen tasolla. Tuohon aikaan se on ollut rajumpi juttu, johon on ehkäisyn puutteen vuoksi liittynyt raskauskysymyksetkin.”

Mutta mikä psykopaatissa niin kiinnostaa nykyihmistä?

Parhia itseään pahuuden tematiikka ei viehätä. Hän ei seuraa pahuuden kuvauksia, väkivaltaviihde ei tarjoa hänelle minkäänlaista nautintoa.

Kettil Bruun ja Nils Christie kirjoittivat teoksessaan Hyvä vihollinen: Huumausainepolitiikka Pohjolassa (1984) ”hyvästä vihollisesta”, jota koko yhteiskunta yhdenä rintamana vastustaa, ja jota on vaikeaa puolustaa leimautumatta epäilyttäväksi. Bruunista ja Christiestä huumeet ovat juuri tällainen hyvä vihollinen – jotain, jota on helppo vastustaa ja vaikeaa puolustaa.

Parhista myös psykopaatti on hyvä vihollinen: hän on pahuuden kiteytymä, joku, jota on helppo paheksua ja kauhistella.

”Silti hän on kiehtova, kadehdittavakin – että joku sillä lailla vain rymistelee menemään. On helpompaa puhua vaikkapa pahasta johtajasta kuin siitä dynamiikasta, miten paha johtaja pääsee valtaan. Tämä jälkimmäinen minua itseäni enemmän kiinnostaa.”

Kuka sopeutuu ja mihin?

Katariina Parhin tutkimusaineistoon sisältyvät myös Suomen rikoshistorian pahikset: tappajat, pahoinpitelijät, raiskaajat. Parhi olisi voinut kirjoittaa kirjan heistäkin.

Hän valitsi silti toisin – ei nykypäivän tulokulmaa, vaan tieteenhistoriallisen käsittelytavan, näyttääkseen sen, kuinka ilmiö on näyttäytynyt eri aikoina.

Jos hänellä joku viesti maailmalle ja lukijalle on, se on de-medikalisoiva. Medikalisoitumisella tarkoitetaan normaalin elämän lääketieteellistymistä, sitä, että lääketieteellinen näkökulma laajenee elämän muille osa-alueille. Esimerkiksi lihomisesta tai vanhenemisesta on tehty sairauksia.

”Jos jokin diagnoosi auttaa ihmistä, se on hyödyllinen. Toivoisin kuitenkin jäitä hattuun arjen psykokielihurmoksessa. Totta kai koen historiallisen tutkimuksen arvokkaana, mitä siellä menneisyydessä on. On siinä viesti nykypäivällekin – poikkeavuuden suhteellisuus.”

Katariina Parhin teoksen otsikossa puhutaan sopeutumattomista. Sopeutuminen – niin mihin? Pitääkö aina edes sopeutua?

”Ehkä tarvitseekin. Mutta se ei ole itsestäänselvää.”

Teoksen takakannessa todetaankin, että matka normaalista epänormaaliksi on lyhyt.

”Eilispäivän sopeutumaton voi olla tämän päivän suunnannäyttäjä.”

Julkaistu 11.12.2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja tiedeviestinnän opiskelija. Twitter: @AnniHyypio

Lue seuraavaksi

Vaatimus huippuudesta tukahduttaa tiedeyhteisöä

Essi Erkkilä

Ilmiöt

19.3.2020

Kirja-arvio: tiedekirja näyttää, että unta voi tutkia ja kysyy, voiko sitä ymmärtää

Raita Niva

Arviot

2.3.2020

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821