Tony Manninen sanoo vieneensä pohjan sananlaskulta ”ei leikki leivässä pidä”. Pelien ansiosta hän löysi opiskelualansa, päätyi tekemään väitöskirjaa ja ryhtyi yrittäjäksi.
Olisipa niin paljon Legoja, etteivät ne loppuisi kesken, haaveili Tony Manninen lapsena. Nyt hänellä on oikea Lego-vuori työpaikallaan peliyritys LudoCraftin toimistolla.
Pelien kehittäjät voivat huilata myös bändihuoneessa tai karkkihyllyn ääressä. Virikkeiden tarkoituksena on inspiroida työhön.
”Toimistolla haluan auttaa työntekijöitä, pyrin keskustelemaan ja olemaan läsnä. Budjettilaskelmat ja hallinnolliset työt voin tehdä muualla”, toimitusjohtaja Manninen kuvailee periaatteitaan.
Häntä kiehtoo, mitä yllättävää syntyy, kun laitetaan ihmisjoukko yhdessä pähkäilemään. LudoCraftin pelitkin suunnitellaan yleensä useammalle kuin kahdelle pelaajalle. Firmassa toivotaan, että pelien avulla maailma muuttuisi paremmaksi paikaksi.
”Emme ole niin hörhöjä, että kuvittelisimme maailman pelastuvan. Mutta esimerkiksi kulttuurista suvaitsevaisuutta opettava peli lapsille tai suuhygieniapeli kuutosluokkalaisille voi olla vaikuttava.”
Tärkeää on pelien yhteiskunnallinen merkitys. Manninen luonnehtiikin, että ludocraftilaiset suhtautuvat peleihin akateemisen analyyttisesti. Toimitusjohtaja itse löysi akateemisen maailman aikoinaan mutkien kautta.
Merkittävä lehtileike
Ensimmäiset tv-pelit olivat Tony Manniselle hänen omien sanojensa mukaan tajunnan räjäyttävä kokemus.
”Kun näin tennispelin, jossa pallo pomppi liikkuvien palkkien välissä ja kuului plip plop, olin hämmentynyt ja ihmeissäni, että pystyin itse ohjaamaan, mitä ruudulla tapahtuu.”
Ensin Manninen opiskeli vuoden tähtitiedettä Oulun yliopistossa, koska ala kuulosti ”maailmaa syleilevältä ja eksoottiselta”. Saldoksi tuli viisi opintoviikkoa.
”Kävin kyllä joka päivä yliopistolla pelaamassa pelejä pääteluokassa, joka oli nykyisen Telluksen paikalla. Pelasin tekstipohjaisia online-pelejä. Pelikaverit olivat ympäri maailmaa, mikä oli siihen aikaan mieletön kokemus, kun ei ollut vielä nykyaikaisia nettipelejä”, muistelee Manninen.
Yliopisto jäi toistaiseksi, etsikkovaihe alkoi. Kun Mannisen isä toi lehtileikkeen, jossa kerrottiin Raahen tietokonealan oppilaitoksesta, pojalle valkeni, että tietokoneista voi saada työn.
Tietokonealan ammattikorkeakoulu- ja yliopisto-opintojen aikana 1990-luvulla Manninen ajautui virtuaalisten oppimisympäristöjen kehittämisen pariin. Tuore diplomi-insinööri houkuteltiin tekemään vielä väitöskirja.
Peliaiheinen väitöstutkimus valmistui vuonna 2004, ja sitä seurasivat määräaikainen professorin virka sekä pelitutkimusryhmän johtaminen.
Kun tutkimukselle ei herunut enää rahaa, ryhmä jatkoi vuodesta 2007 lähtien pelien kehittämistä yksityisellä rahalla – LudoCraft-nimisenä yrityksenä.
Opintoja voi pelata
Pelit edustavat Manniselle ennen kaikkea leikkiä.
”Mikä on ihmiselle ja ihmisyhteisölle tärkeintä? Leikki. Ihminen oppii leikkimällä, harjoittelee sosiaalisia tilanteita, pitää yhteisön kasassa”, hän luettelee.
Mannista harmittaa, että aikuiset unohtavat leikin tärkeyden.
”Kaikki pitäisi peruskoulussa opettaa leikkimään. Leikki on vapaaehtoista, mielikuvitusta hyödyntävää, eri näkökulmista asioita tarkastelevaa, kokeellista, riskin ottoa, uskaltamista, unelmoimista.”
Mokaamisen sietäminen liittyy sekä peliin että leikkiin. Kun tulee game over, saa uuden tilaisuuden. Peli, jossa ei epäonnistu, on Mannisen mielestä tylsä.
”Opinnoissakin voi ajatella epäonnistumiset opettavaisina kokemuksina. Ne pakottavat miettimään uusia strategioita”, hän vertaa pelimaailmaan.
Tietotekniikan opintojen harjoitustyöt olivat Manniselle eräänlaista peliä. Valmiiksi annettujen esimerkkien sijaan hän sovelsi tehtävistä omat versionsa, jotka liittyivät peliaiheisiin. Kokeilut opettivat.
Kun nykyinen peliyrittäjä peilaa menneisyyteensä, hän ajattelee, että pelit ovat olleet johdattava unelmataso, mutta lopputulokseen hän ei ole voinut kovin paljon itse vaikuttaa.
”Sattumalla on suuri rooli. Koskaan ei voi tietää, milloin käänteentekevä hetki tulee. Se voi tulla vaikka tavallisena päivänä yliopiston alakuppilassa.”
Kuka?
Tony Manninen
» Valmistunut tietotekniikan diplomi-insinööriksi Oulun yliopistosta 1999. Diplomityö käsitteli virtuaalisia oppimisympäristöjä. Insinööritutkinto Raahen tietokonealan oppilaitoksesta
» Väitellyt filosofian tohtoriksi tietojenkäsittelytieteestä 2004. Aiheena oli vuorovaikutus peleissä.
» Työskentelee toimitusjohtajana peliyritys LudoCraftissa.
» Yliopisto-opinnoissa parasta oli omia polkuja kulkeminen. ”Tein samaan aikaan oman alan töitä. Opiskelin illat ja viikonloput.”
» Haastavinta opiskeluissa oli oli paletin hallinta. ”Insinöörimäisesti järjestin tehtävät ja niihin käytettävän ajan taulukkoon.”
» Ensimmäinen oman alan työt olivat järjestelmäylläpidossa ja ATK-tukihenkilönä.
» Unelmoi lentolupakirjan päivittämisestä.
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
Vuoden opiskelijaksi valittu Senni Suhonen joutui hektisen puheenjohtajavuotensa aikana luotsaamaan oululaisia arkkitehtiopiskelijoita kohti suurta muuttoa. Hän pitää vuoden tärkeimpänä tehtävänään hyvän ilmapiirin ylläpitämistä. “Meidän lafkan tekevät ihmiset, eivät seinät”, hän sanoo.
Viime vuoden joulukuussa Aleksanterinkadulla koitti perjantai-ilta, jota oululainen Senni Suhonen muistelee lämmöllä.
Tuona iltana otetuissa valokuvissa moni kuohuviinilasia kantava vieras hymyilee auliisti kameralle. Hymyt ovat kuitenkin hieman surumielisiä, aavistuksen haikeita.
Eikä ihme, olihan juhlassa kyse jäähyväisistä jollekin rakkaalle, jollekin tärkeälle, omalle vanhalle lafkalle.
Perjantaina 9.12. järjestetyssä Lafka all night long -tapahtumassa Oulun yliopiston arkkitehtuurin tiedekunnan opiskelijat, alumnit ja henkilökunta jättivät jäähyväisensä pitkään palvelleelle kampukselle.
Tilat oli jo vuosi sitten myyty peliyhtiö Fingersoftille ja rakennusyhtiö Rakennusteholle, mutta sinä joulukuisena iltana kampuksella palattiin pelejä edeltävään aikaan. Jäähyväisillan ohjelmaan kuului muun muassa luento jokaiselta tiedekunnan vuosikymmeneltä, muistotilaisuus, tanssia ja yösnägäri. Tapahtuma huipentui arkkitehtien Kiltatalolla järjestettyyn aamusaunaan.
Senni Suhonen seurasi juhlan kulkua Oulun Arkkitehtikillan hallituksen puheenjohtajana. Hän kertoo liikuttuneensa siitä, miten lämpimiä tunteita vanhat tilat synnyttivät niin uusissa kuin vanhoissa opiskelijoissa.
Suhonen kuitenkin tiesi, että vaikka luopuminen vanhasta tekee kipeää, sama yhteisöllisyyden tunne voi syntyä myös noin kuuden kilometrin päässä sijaitsevalla Linnanmaalla.
“Koitimme siinä luoda ihmisiin uskoa, että meidän lafkan tekevät ihmiset, eivätkä seinät”, Suhonen sanoo nyt kahvikupin äärellä.
Vuodesta 2011 asti valitulta Vuoden opiskelijalta odotetaan opintojen hyvän etenemistahdin lisäksi opiskeluaikana osoitettua aktiivisuutta opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi.
Vuoden opiskelija ei siis keskity ainoastaan omaan akateemiseen erinomaisuuteensa, vaan hän edistää yhteisöllisyyttä, innostaa, motivoi ja tsemppaa muita.
Valintaperusteissa Suhosta kiitellään Oulun Arkkitehtikillan eteen tehdyn työn lisäksi innostavuudestaan ja kannustavuudestaan: hän on onnistunut pitämään yllä hyvää ilmapiiriä tiedekunnan suurista muutoksista huolimatta.
Suhonen on saamastaan tunnustuksesta mielissään ja kiitollinen. Hänen mukaansa hyvän ilmapiirin ylläpito olikin tärkein tehtävä haastavana puheenjohtajavuonna.
“Koska olin puheenjohtaja vuonna jolloin edessä häämötti raskas muutto, koin tehtäväkseni nostattaa hyvää tunnelmaa, etsiä ne hyvät asiat”, Suhonen sanoo.
Arkkitehtikoulutus yhdistää tieteen, taiteen ja käytännöllisyyden
Oikeastaan Senni Suhosen tie olisi aivan hyvin viedä niin Kontinkankaalle, Linnanmaalle kuin keskustan kampuksellekin.
Vaikka Nivalasta kotoisin oleva Suhonen haki ja pääsi opiskelemaan biologiaa Oulun yliopistoon syksyllä 2012, takaraivossa kutkutti kiinnostus arkkitehtuuriin ja lääketieteeseen.
Biologian fuksina Suhonen huomasikin arpovansa kahden vaihtoehdon välillä: ryhtyäkö arkkitehdiksi vai lääkäriksi, lääkäriksi vai arkkitehdiksi, kas siinä kiperä pulma.
Lopulta arkkitehtikoulutus voitti. Suhosen mukaan alassa innosti mahdollisuus yhdistää tieteellinen, taiteellinen ja käytännöllinen työ. Ja miksipäs ei, matemaattis-luonnontieteellisten aineiden lisäksi hän on ollut aina kiinnostunut myös kuvataiteesta.
Vuonna 2013 arkkitehtuurin hakukohteissa ennakkotehtäviä oli kolme, jokaisessa tehtävänä tarkastella eri näkökulmista italialaiskirjailija Italo CalvinonNäkymättömät kaupungit -romaanissa kuvattua Armillan kaupunkia.
Ennakkotehtävävaiheessa Suhonen alkoi epäröidä. Pitkän ja haastavan hakuprosessin aloittaminen hirvitti: osaanko näitä asioita sittenkään?
“Onneksi isä kuitenkin patisti tekemään tehtävät ja lähettämään ne”, hän nauroi, ja jatkaa:
“Hakuvaiheessa ajattelin näin: tuonne kun pääsen, siitä alkaa jotain hienoa!”
Muutto on edessä
Suhonen ei ollut uumoiluissaan väärässä. Syksyllä 2013 hän aloitti opintonsa arkkitehtifuksina yhdessä 39 muun ensimmäisen vuoden opiskelijan kanssa.
Verratessaan biologian ja arkkitehtuurin fuksivuotta Suhonen näkee suurimmaksi eroksi opintojen vaativuuden.
“Biologian opiskelu ensimmäisenä vuonna oli aika helppoa, tenttikirjojen lukemista ja luentojen kuuntelemista. Arkkitehdin opinnoissa pitää pyrkiä koko ajan kehittelemään jotain uutta, jotain, mitä kukaan ei sinulle suoraan kerro”, hän sanoo.
Suhoselle siirtyminen Linnanmaalta Oulun keskustaan avasi aivan uuden maailman. Oulun yliopiston arkkitehtiopiskelijat olivat opiskelleet omalla tunnelmallisella kampuksellaan vuodesta 1959. Tilaa oli omaan käyttöön varsin mukavasti: arkkitehdeillä oli käytössään noin 3 150 neliömetriä kahdessa eri rakennuksessa.
“Kun omassa käytössä oli koko kortteli, porukka hitsautui todella hyvin yhteen”, Suhonen sanoo.
Aleksanterinkadun kampuksella oli mahdollisuus ýmpärivuorokautiseen opiskeluun, ja mahdollisuutta myös käytettiin ahkerasti: lafkalla työskenneltiin yötä myöten erityisesti isoja harjoitustöitä tehdessä.
“Kirjaston säkkituolit toimivat välillä levähdyspaikkoina”, Suhonen muistelee.
Muutoksia oli tosin ilmassa. Jo Suhosen fuksivuonna kampuksella uumoiltiin, että muutaman vuoden päästä edessä olisi muutto Linnanmaalle, olihan Suomen yliopistokiinteistöt Oy (SYK) jo vuonna 2012 irtisanonut vanhan kivikoulun vuokrasopimuksen. Muuttosuunnitelmia vastustivat ankarasti niin kampuksen opiskelijat kuin opettajatkin. Ponteva vastustus ei kuitenkaan torpannut muuttohanketta.
Kun päätös muutosta lopulta tuli, Suhonen itse lohduttautui ajatuksella, että kävi miten kävi, hän ehtisi sentään opiskella kandiksi vanhalla kampuksella.
Senni Suhonen sanoo puheenjohtajavuonna halunneen tehdä tiedotuksesta avoimempaa. “Osittain sen takia lähdin myös tilatyöryhmään, linkiksi opiskelijoiden ja hieman hämärien asioiden välille.”
Työrutiini auttoi opinnoissa
Lopulta Senni Suhonen pääsi vaikuttamaan muuttoon ja sen onnistumiseen enemmän kuin fuksina ehkä arvelikaan.
Vuonna 2016, tiedekunnan suurena muutto- ja myllerrysvuonna, hän toimi Oulun Arkkitehtikillan puheenjohtajana. Killan lisäksi hän pohti arkkitehtien tilakysymyksiä tiedekunnan tilatyöryhmässä. Vaikuttamistyötä hän teki lisäksi hallinnon opiskelijaedustajana arkkitehtuurin tiedekunnan tiedekuntahallituksessa ja tiedekunnan johtoryhmässä.
Luottamustehtävien lisäksi Suhonen edisti samana vuonna ahkerasti opintojaan. Hän valmistui kandidaatiksi aikataulussaan (erityismaininnalla erinomainen), järjesti killan poikkitieteellistä kaupunkisuunnittelua koskevaa työpajaa, osallistui vuosikurssinsa varainkeruuseen ja aloitti uudessa työssä arkkitehtitoimistossa.
Ehtikö hän vuoden 2016 aikana kertaakaan levähtää? Tai edes nukkua?
“Ei ollut paljoakaan tylsiä – tai edes vapaita – hetkiä. Kalenteria katsoessani en tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa”, Suhonen toteaa.
Järkyttävästä työmäärästä hän sanoo selvinneen aikatauluttamisella ja tietynlaisella päättävyydellä: rankasta vuodesta oli vain puserrettava läpi.
Vaikka monelle opiskelijalle uudessa duunissa aloittaminen voi tarkoittaa opintojen viivästymistä, Suhoselle kävi täysin päinvastoin. Helmikuussa 2016 alkanut osa-aikainen työ LUO arkkitehdit -toimistossa auttoi kandivaiheen kurssien saamisessa siunattuun päätökseensä.
“Kun kurssit olivat jo lähestymässä finaaliaan, työrutiini teki työskentelystä vielä tehokkaampaa”, Suhonen kertoo.
Puheenjohtajasta vanhaksi
Joulukuisesta perjantai-illasta on kulunut nyt puolisen vuotta.
Arkkitehtien jäähyväisjuhlat on juhlittu, ja vanhaa kampusta isännöivät uudet omistajat. Fingersoftin ja Rakennustehon käsissä arkkitehtien vanhasta kampuksesta tulee moderni pelikampus, joka on omistajiensa mukaan ”maailman paras peliekosysteemi vuonna 2020”
Arkkitehdit opiskelevat nyt Linnanmaalla. Vielä tämän vuoden ajan he opiskelevat väistötiloissa, Telluksen takana J- ja K-ovien välisellä alueella. Suhosen arvion mukaan uusiin tiloihin arkkitehdit pääsevät muuttamaan näillä näkymin vuoden 2018 tammikuun aikana.
Muuttunut on myös Senni Suhosen luottamustehtävien luonne.
Puheenjohtajapestiä seurasi siirtyminen Arkkitehtikillan hallituksen vanhaksi. Vanhana hänen pääasiallisena tehtävänään on siirtää tietoa eteenpäin uusille toimijoille, neuvoa ja jeesata kiperissä kohdissa.
“Hallituksemme on tänä vuonna aika nuori, oli kiva lähteä vielä porukkaan mukaan. Nyt tosin taitaa olla viimeinen hallituspestini, vanhasta ei taida olla enää paluuta takaisin”, hän nauraa.
Loppujen lopuksi Senni Suhosen tunnelmat menneestä vuodesta ovat kaikesta kiireestä, muutoksesta ja hektisyydestä huolimatta positiiviset.
“En vaihtaisi, vaikka ehkä en jaksaisi enää uudestaan.”
Kuka?
Senni Suhonen
>> Neljännen vuoden arkkitehtiopiskelija
>> 24 vuotta.
>> Kotoisin Nivalasta.
>> Tekniikan kandidaatti.
>> Oulun Arkkitehtikillan taloudenhoitaja vuonna 2015, puheenjohtaja vuonna 2016, killan vanha vuonna 2017. Toiminut opiskelijaedustajana arkkitehtuurin tiedekunnan tiedekuntahallituksessa ja johtoryhmässä ja opiskelijajäsenenä tiedekunnan tilatyöryhmässä.
>> Vuonna 2015 Suhonen voitti asemakaavakurssiin kuuluvan opiskelijoiden suunnittelukilpailun Karjasillan koulun ja lähialueen tulevasta käytöstä.
>> Oulun yliopiston Vuoden opiskelija 2017.
>> Työskentelee oululaisessa LUO arkkitehdit -arkkitehtitoimistossa.
>> Harrastaa ratsastusta ja pianonsoittoa. ”Jokin uusi liikuntaharrastus houkuttelisi kovasti.”
Mikä?
Vuoden opiskelija
>> Vuodesta 2011 lähtien Oulun yliopistopäivänä alumnijuhlassa on julkistettu Vuoden alumnin ohella Vuoden opiskelija.
>> Vuoden opiskelijan valinnan kriteereinä ovat opiskeluaikana osoitettu aktiivisuus opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi sekä opintojen hyvä etenemistahti. Vuoden opiskelija innostaa, motivoi ja tsemppaa muita ja edistää yhteisöllisyyttä.
>> Vuoden opiskelijaksi nimettävän henkilön tulee olla perustutkinto-opiskelija. Esitettävä henkilö ei voi olla ylioppilaskunnan hallituksen jäsen tai toimihenkilö eikä yliopiston ylimpien päätöksentekoelinten jäsen.
>> Päätöksen tekee Oulun yliopistoseura OYY:n entisten toimijoiden alumniyhdistys Rauhala-klubin esityksestä.
>> Vuonna 2016 Vuoden opiskelijaksi valittiin Mia Hautala.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Oululainen kulttuuriantropologian opiskelija Veera Alahuhta valittiin Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) vuoden 2017 hallituksen jäseneksi. Veeran hallitusvuotta käsittelevän juttusarjan toisessa osassa otamme selvää muun muassa siitä, mitä Lapinrinteellä ajateltiin kehysriihen tuloksista, mitä kehyviikolle kuuluu ja mitä tuntemuksia Keskustan Opiskelijaliiton ylimääräinen liittokokous herättää.
Oulun ylioppilaslehti seuraa kansainvälisistä asioista ja kehitysyhteistyöstä vastaavan Veeran Alahuhdan SYL-aiheisia kuulumisia läpi hallitusvuoden. Tällä kertaa kyselimme kevään keskeisimmät kuulumiset: mitä Lapinrinteen toimistolla ajateltiin kuntavaaleista ja kehysriihestä, miltä kehyviikon tulevaisuus näyttää ja miltä kesälomalle jääminen tuntuu.
Hei Veera, viime keskustelustamme on kulunut nelisen kuukautta. Miten aika on kulunut SYL:n toimistolla?
Uusi viestintäasiantuntija ja harjoittelija ovat aloittaneet tehtävissään. Uusi viestintäharkkari on aivan mahtava, hän on elävöittänyt suuresti viestintäämme. Hyvä, että viestintämme ei ole aina niin harmaata virkamiesotetta, mistä meitä on haukuttu (nauraa).
Toukokuun alussa järjestettiin eurooppalaisen kattojärjestömme European Students’ Unionin liittokokous, jossa SYL:istä paikalla olivat minä, kv-asiantuntija, hallituksen puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja. Kokouksessa tehtiin muun muassa henkilövalintoja, lisäksi päivitettiin linjapaperi koulutuksen laadusta.
Kokouksessa laadittiin myös yhteinen kannanotto LGBT+ -opiskelijoiden oikeuksista, ja se hyväksyttiin yksimielisesti. Oli mahtavaa olla mukana tekemässä sitä linjausta! Eurooppalainen opiskelijaliike otti siinä ison liikkeen yhdenvertaisuuden puolesta.
Miten kuntavaalit näkyivät Lapinrinteen toimistolla?
Kuntavaalit sitoivat paljon resursseja. Varsinkin pari vaaleja edeltävää viimeistä viikkoa vei aikaamme. Aivan erityisesti vaalit työllistivät sosiaalipoliittista sektoria, Siltsu (Jani Sillanpää, hallituksen jäsen) ja Silja (Silja Silvasti, sosiaalipolitiikan asiantuntija) tekivät ison työn. Toki suurin osa toimistosta oli jollain tavalla mukana.
Kuinka paljon huhtikuun kehysriihen asiat työllistivät teitä?
Lobbausta tehtiin ahkerasti niin soposektorin, koko toimiston kuin yhdessä Samokinkin (Suomen opiskelijakuntien liitto) kanssa. Tapasimme kansanedustajia, ministereitä ja heidän avustajiaan ja puhuimme siitä, kuinka tärkeää huoltajakorotus olisi opiskelijoillemme. Teimme siis perinteistä kabinettilobbausta.
Viestimme otettiin hyvin vastaan, selvästi he kokivat tärkeäksi perheellisten opiskelijoiden aseman parantamisen.
Suurin opiskelijoita koskeva asia olikin opintotuen huoltajakorotus. Myös SYL iloitsi siitä näkyvästi. Riemu keräsi myös kritiikkiä: olihan taustalla kuitenkin raskaat opintotukileikkaukset. Oliko kritiikki sinusta oikeutettua?
Huoltajakorotuksen tulo oli hieno päätös. Vaikka summa jäi pienemmäksi kun toivottiin, on hienoa, että se on nyt osa opintotukea.
Ymmärrän silti hyvin myös kritiikin. Tosi on, että opintotuesta on leikattu todella paljon. Tässä vaiheessa ei ollut kuitenkaan realistista vaatia leikkausten poistamista tai perumista. Ainut realistinen mahdollisuus oli saada tämä uusi elementti opintotukeen.
Ei se tietenkään aiempia leikkauksia poista, mutta tässä tässä taloudellisessa tilanteessa se oli paras, mihin pystyttiin. Tällä tavalla pystyttiin lisäksi ohjaamaan lisätukea kaikista haavoittuvimmille tuensaajille, eli lapsiperheille. Se oli meille tärkeää.
Onko kehitysyhteistyöhankkeiden rahoitus selkeytynyt sitten viime keskustelumme?
Suunnitelmat menevät koko ajan eteenpäin, mutta vielä ei ole mitään valmista sovittuna. Tahtoa järjestämiseen on, se koetaan tärkeäksi niin Lapinrinteellä kuin ylioppilaskunnissakin.
Viritteillä on loka-marraskuussa järjestettävä kehyhankkeita koskeva joukkorahoituskampanja. Kampanjan ajatuksena on se, että opiskelijat ovat historiallisestikin olleet ensimmäisenä pistämässä kehitysyhteistyötoimintaa pystyyn. Kun kehy-toiminta nyt kärsii hallituksen leikkauksista, opiskelijoiden on taas tartuttava itse toimeen.
Kyse on ensimmäistä kertaa järjestettävästä oppimistapahtumasta, joka pureutuu elinikäisen oppimisen tiellä oleviin haasteisiin. Tapahtumassa tuodaan oppimisen ympärillä pyöriviä toimijoita yhteen keskustelemaan siitä, mitä elinikäinen oppiminen on. Mitkä ovat parhaat tavat edistää oppimista? Miten päivittää osaamistaan niin, ettei osaamistaso laske?
Miten tapahtuma näkyy muualla kuin Helsingissä? Vai onko se suunnattu vain helsinkiläisille opiskelijoille?
Tapahtuma ei ole suunnattu vain helsinkiläisille, vaikka päätapahtuma Helsingissä onkin. Suunnitteilla on ollut järjestää satelliittitoimintaa, eli tuoda muuta [tapahtumaan liittyvää] toimintaa esille myös muualla Suomessa.
Totta kai tapahtumaan halutaan opiskelijaosallistujia [ympäri Suomen] mahdollisimman paljon. Meillä on tapahtuman suunnittelua varten oma Dare-tiimi, jolta voi kysyä neuvoa edullisen majoituksen ja matkojen etsimisessä.
Keskustan Opiskelijaliitto (KOL) ilmoitti järjestävänsä syyskuussa ylimääräisen liittokokouksen, jonka aiheena on liiton kannan muodostus automaatiojäsenyyteen. Mitä se sinusta tarkoittaa?
Se on liiton oma poliittinen linja, jonka voivat ottaa. Heillä on vapaus linjata tästä asiasta.
Onko tällä liittokokouksen päätöksellä vaikutusta automaatiojäsenyyden tulevaisuuteen?
Sitä [automaatiojäsenyysasiaa] ei ole mainittu hallitusohjelmassa. Kiinnostaa toki, mitä opiskelijaliitot tekevät.
Pääsetkö viettämään kesälomaa, vai työllistääkö SYL läpi vuoden?
Toimistolla on aina joku päivystämässä, vähintään puhelimen päässä. Vaikka lomaa onkin sekä henkilökunnalla että hallituksella, tietyllä lailla reaktiovalmiudessa kyllä ollaan koko ajan.
Lepoa tarvitaan, sillä syksy on järjestötoimijalle tosi kiireinen. Odotan sen olevan yhtä putkea, josta sitten joulukuussa putkahdan ulos ja ihmettelen – mitäs tässä nyt tapahtui!
Ylipäänsä kevät on kulunut tosi nopeasti – vähiin käy, ennen kuin loppuu. Mitä enemmän opettelee uutta ja hyppää uusiin tilanteisiin, sitä nopeammin aika tuntuu menevän. Siinäpä aikani onkin kulunut, uutta tehdessä ja opetellessa!
Mikä on merkittävin tänä keväänä opettelemistasi asioista?
Spontaani julkinen puhuminen. Vaikka en ole ollut erityisen ujo aiemminkaan, tänä keväänä olen todella ottanut sen asenteen, että jos johonkin tilaisuuteen menen, uskallan avata siellä myös suuni.
Oppimista on ollut siinä, miten saa sanottua julkisesti jotain järkevää tiiviisti ja fiksusti ja niin, ettei sydän niin tykyttäisi. Siihenkin olen oppinut, vaikkei se mukavalta tunnu vieläkään!
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Kansainvälisissä bisneskuvioissa kouliintuneella Jarmo Okkosella on näkemystä yt-neuvottelujen hoitamiseen. Oulun yliopiston henkilöstöjohtajana hän uskoo, että ihmisten kuunteleminen kannattaa. Akateemisessa keskustelukulttuurissa kuunneltavaa riittää.
Onneksi Jarmo Okkonen tykkää tehdä töitä. Viime marraskuussa aloittaneen Oulun yliopiston henkilöstöjohtajan vapaa-aika on kevään aikana jäänyt vähiin. Haastatteluunkin Okkonen ehti pikaisesti palaverien välissä.
Kalenterin pitää täynnä Oulun yliopiston muutoshanke, johon kuuluvat yt-neuvottelut ja palvelurakenteen uudistus. Muuta kuin opetus- ja tutkimushenkilöstöä koskevat yt-neuvottelut alkoivat tammikuussa. Okkosen tehtävänä on ollut tarkastella yliopiston henkilöstön organisoitumista ja rakenteita sekä istua varsinaisissa yt-neuvotteluissa.
”Tärkeää on kuunteleminen ja kysymysten esittäminen”, hän sanoo.
Jotta johtajalla olisi henkilöstöön luottamukselliset suhteet, on oltava valmis vastaanottamaan työntekijöiden näkemyksiä.
”Alkuperäiset suunnitelmat usein muuttuvat keskustelujen perusteella. Nytkin olisimme voineet päätyä hyvin erilaiseen tulokseen ilman kunnon keskustelua.”
Toukokuussa yliopiston hallitus ilmoitti, että neuvottelujen tuloksena irtisanotaan enintään 35 henkilöä, 40 määräaikaista työsuhdetta päättyy ja 41 virkaa lakkautuu eläköitymisten myötä.
Neuvotteluissa myös päätettiin, että yliopiston palvelurakenne uudistetaan perustamalla neljä lähipalvelutiimiä tiedekuntaklustereille. Nykyisistä työtehtävistä on lakkautettu 156 ja avattu 155 uutta tehtävää henkilöstön sisäiseen hakuun.
Okkonen korostaa, että muutos on tehtävä yhdessä henkilöstön kanssa. Uusi rakenne on vain väline. Työnkuvien sisältöjen kehitystyö alkaa elokuussa, kun uudet tiimit käynnistävät toimintansa.
”Minulle rakenteen uudistus tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että menemme asiakaslähtöisempään suuntaan”, sanoo Okkonen ja tarkoittaa asiakkailla palvelujen käyttäjiä eli tässä tapauksessa tiedekuntia.
Opettaja päätyi bisnesmaailmaan
Koulutukseltaan Jarmo Okkonen on luokanopettaja. Kohtalokkaaksi urakäänteeksi opettajalle koitui hurahtaminen tietokoneavusteiseen opetukseen. Okkonen ylläpiti verkko-oppimisympäristöä ja päätyi 1990-luvun lopulla teknologiabuumin myötä Nokialle töihin tekniseen tukeen.
Koulutus soveltui myös henkilöstöhallinnon tehtäviin, joihin Okkonen pian pestattiin.
Nokian huippuvuosina hän työskenteli henkilöstöpäällikkönä kansainvälisissä ympyröissä ja eteni lopulta henkilöstöjohtajaksi.
Myöhemmin Okkonen näki Nokialla myös vähemmän mairittelevat ajat. 2010-luvun taitteessa Nokia joutui lakkauttamaan matkapuhelinten tuotantoaan rajusti eri puolilla maailmaa. Vuonna 2012 tuhansien työntekijöiden tie yhtiössä päättyi: osa irtisanottiin, ja osa irtisanoutui itse. Okkonen kuuluu irtisanoutuneisiin.
”Oma tehtäväni siirtyi Kiinaan. Jälkeenpäin voi kuitenkin sanoa, että nuo ajat opettivat valtavasti, vaikka vaikeita olivatkin.”
Nokia-uransa jälkeen Okkonen perusti henkilöstöjohtamisen konsultointiyrityksen.
”Konsultoinnissa on kyse siitä, että autetaan johtoa huomaamaan ongelmat, jotka estävät työntekijöiden onnistumista ja rakennetaan ratkaisuja esteiden poistamiseksi”, Okkonen selventää.
Hän on erikoistunut esimiesten ja henkilöstön valmennukseen, mikä tarkoittaa yksityiskohtaista keskustelua vaikeuksien nujertamiseksi ja vaikkapa esimiesten toimintatapojen muuttamista.
Okkonen näkee opettajan työssä paljon samaa kuin henkilöstöhallinnon johtotehtävissä. Molemmissa on tarkoituksena saada asiat tapahtumaan ilman, että niihin tarvitsee oppilaita tai henkilöstöä pakottaa.
Henkilöstöjohtaja kertoo pitäneensä opettajan työstä ja arvostaa ammattia edelleen.
”Olen opettajakollegoilleni toisinaan sanonut, että joku päivä vielä palaan. Ei se olisi hullumpi vaihtoehto.”
Yliopistossa asioita punnitaan pitkään
Kahdeksan kuukauden kokemuksella yliopistossa työskentelystä Okkonen osaa vertailla akateemisen työyhteisön ja yritysmaailman piirteitä. Yhteistä molemmille on, että isoissa organisaatioissa on aina monenlaisia, laajalle hajaantuneita toimintakulttuureja.
”Jos joku asia toimii yhdessä tiimissä tai tiedekunnassa, se ei toimi toisessa.”
Okkonen on kuitenkin huomannut yliopistossa esimiestoiminnan poikkeavan siitä, mihin hän on aiemmassa työssään tottunut.
”Akateemisen vapauden perinne mahdollistaa sen, että jokainen voi opettaa ja tutkia hieman omista lähtökohdistaan. Yksityisessä yrityksessä olisi suoraviivaisempi ja voimakkaampi ohjaus”, hän vertaa.
Okkonen sanoo, että yrityksissä päätökset tehdään rivakammin, kun taas yliopistossa asioita punnitaan pitkään. Toisinaan se on ihmetyttänyt häntä, mutta Okkonen näkee, että nimenomaan keskustelukulttuurin vuoksi yliopistolaitos on kestänyt aiempiakin myllerryksiä.
Useissa muutosprosesseissa urallaan mukana ollut Jarmo Okkonen sanoo, että jokainen muutos on omanlaisensa. Yhteistä niille on se, että ihmiset kokevat irtisanomiset henkilökohtaisesti.
”Vaikka irtisanottaisiin vain yksi ihminen, se on hänelle iso asia. Jälleen korostuu kyky kuunnella.”
Siksi johdon on aina muistettava, että suunnitelmat ovat vain lähtökohtia, jotka muuttuvat, kun työntekijöitä kuunnellaan.
Okkonen odottaa, että pahimmat yt-kevään kiireet jäävät taakse, ja syksyn puolella päästään käytännön toiminnan kehittämiseen uusien lähipalvelutiimien kanssa. Kuunteleminen jatkuu.
Kuka?
>> Jarmo Okkonen
>> 53 vuotta.
>> Asuu Haukiputaalla. Kotoisin Rovaniemeltä.
>> Työskennellyt 1.11.2016 alkaen Oulun yliopiston henkilöstöjohtajana.
>> Valmistunut 1992 kasvatustieteiden maisteriksi Oulun yliopistosta.
>> Ennen työtään Oulun yliopiston henkilöstöjohtajana työskenteli viimeiset pari vuotta Stora Enson Veitsiluodon tehtaan henkilöstöpäällikkönä. Sitä ennen yli 10 vuotta Nokialla henkilöstöpäällikkönä ja myöhemmin henkilöstöjohtajana. Uransa ensimmäiset yhdeksän vuotta teki luokanopettajan töitä. Osakkaana 2012 perustetussa henkilöstöjohtamisen konsultointiyritys PractiColissa.
>> Vapaa-ajallaan viettää aikaa perheensä kanssa, pelailee golfia ja toimii jalkapalloseura Haukiputaan Pallon puheenjohtajana.
>> Lapsuuden unelma-ammatti oli veturinkuljettaja.
>> Haaveilee, että perheellä ja omilla lapsilla olisi hyvä tulevaisuus.
>> Toivoo, että Suomi ja Pohjois-Suomi pärjäisivät kansainvälisessä kilpailussa.
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
Kansainvälisessä luokanopettajakoulutuksessa opiskellut Laura Vanhanen kiinnostui jo opiskeluaikanaan koulutuspolitiikasta ja koulutusviennistä. Koulutuksen kehittämistä koskevat työtehtävät ovat vieneet häntä maasta toiseen. Häntä harmittaakin se, ettei opintojen aikana tullut opiskeltua ahkerammin kieliä ja käytyä enemmän vaihto-opintojaksoilla.
”Lopetin juuri pakolaislasten opettajien kouluttamisen, ja kävelen läheiseen kahvilaan. Siellä pitäisi olla hyvä internet-yhteys”, kertoo iloinen ääni Skype-puhelun kautta.
Ääni kuuluu Laura Vanhaselle, joka on haastatteluhetkellä työkomennuksella Kreikan pakolaisoperaatiossa. Vanhanen työskentelee Kirkon Ulkomaanavulla koulutussektorin kehittämisen asiantuntijana, ja matkustaa työnsä vuoksi paljon. Työtehtävät vievät Vanhasen usein kehittyville alueille ja hauraisiin valtioihin.
Oulusta kotoisin oleva Vanhanen aloitti opintonsa Oulun yliopistossa vuonna 2006. Syyksi Oulun yliopistoon hakemiselle Vanhanen kertoo halun opiskella opettajaksi kansainvälisessä luokanopettajakoulutuksessa.
Opiskelupaikan valitseminen ei ollut Vanhaselle helppoa, sillä häntä eniten kiinnostava opettajankoulutusohjelma sijaitsi omassa kotikaupungissa, jossa kaikki oli hänelle jo tuttua.
Valinnan ratkaisi lopulta se, että Oulussa opetuksessa keskityttiin Vanhaselle tärkeisiin oppimiseen ja oikeudenmukaisuuteen liittyviin globaaleihin teemoihin.
”Oulun yliopiston englanninkielinen luokanopettajakoulutus on todella laadukas ja vastaa kasvavaan tarpeeseen. Eri maiden opetusjärjestelmiä ja koulumaailman käytäntöjä tarkastellaan kriittisesti ja ravistelevasti. Oulussa on maailman paras globaaleja kysymyksiä painottava luokanopettajan koulutus, jos niin saa sanoa.”
Järjestöjen kautta maailmalle
Vanhanen työskenteli opintojensa aikana eri järjestöissä. Valmistumisen aikaan hän oli Erasmus -harjoittelussa Brysselissä Pohjois-Suomen EU-aluetoimistossa. Sen jälkeen hän siirtyi Euroopan parlamenttiin europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen (kok.) avustajaksi. Vanhanen on ehtinyt työskennellä lisäksi muun muassa Suomen nuorisoyhteisö Allianssilla sekä Women without Borders -järjestössä Wienissä projektiavustajana.
Kasvatustieteiden maisteriksi valmistumisen jälkeen hänen tiensä vei eduskuntaan sivistysvaliokunnan silloisen puheenjohtajan Raija Vahasalon (kok.) avustajaksi.
Vanhasen mukaan eduskunnassa oppi kotimaisen koulutuspolitiikan tekijät ja prosessit.
”Suomalaisen koulutusjärjestelmän ymmärrys siitä, miten systeemi rakentuu, on kansainvälisesti kova juttu.”
Nykyään työkomennukset vievät Vanhasta ympäri maailmaa, ja monipuolisemmasta kielitaidosta olisi etua. Häntä on jäänyt harmittamaan, ettei opintojen aikana tullut käytyä enemmän vaihto-opintojaksoilla ja opiskeltua enempää kieliä.
”Opiskelin lukiossa ranskaa, ja kävin Ranskassa vaihdossa. Yliopistossa olisi kannattanut opiskella enemmän kieliä. Akateemisten vaihto-ohjelmien tuella on kätevää muuttaa uuteen maahan, missä kieltä on pakko opetella. Sen arvon huomasi vasta jälkikäteen.”
Vaikka Vanhanen on valmistunut luokanopettajaksi, hän on tehnyt opettajan töitä hyvin vähän, ainoastaan muutamien viikkojen sijaisuuksia.
”Mutta on sekin tavallaan opettamista, kun selvittää Afrikan sarvessa sijaitsevassa Eritreassa paikallisen opetusministeriön virkamiehille sitä, miten oppijakeskeinen pedagogiikka, leikillisyys tai vaikka opettajien tehokas täydennyskoulutus ovat toteuttamiskelpoisia.”
Kirkon Ulkomaanavulle Vanhanen päätyi eduskunnan kautta.
”Osallistuin eduskunta-avustajana monenlaisiin työryhmiin, joissa valmisteltiin lainsäädäntöä koulutuksen viemisestä muualle. Silloiset koulutusviennin visiot olivat melko pielessä, joten otin selvää missä ja miten vastaavia hankkeita tehdään kestävämmin ja reilusti. Siksi hain Kirkon Ulkomaanavulle, jossa osataan viedä koulutusta sinne missä sitä kipeimmin tarvitaan.”
Koulutuspolitiikka vetää puoleensa
Yliopistossa Vanhanen oppi, kuinka koulutus on poliittista joka maassa. Vanhasta hallituksen koulutusleikkaukset hirvittävät.
Silti hän pitää vielä törkeämpänä kuilua meidän ja kehitysmaiden resurssien välillä, vaikka teknologia, tieto ja taidot jokaisen koulunkäynnin mahdollistamiseksi ovat olemassa.
”Silti on miljoonia lapsia ja nuoria, jotka eivät tällä hetkellä pääse kouluun.”
Vanhanen myöntää oppimisen ja koulutuspoliittisten kysymysten olevan hänen intohimojaan. Ne ovat myös yksi syy sille, miksi hän työskentelee humanitaarisessa operaatiossa koulutusasiantuntijana.
”Nyt yhteistyössä UNICEF:n kanssa tuemme Kreikkaan saapuneiden pakolaislasten ja -nuorten koulunkäyntimahdollisuuksia, koska osa on ollut jo vuosia pois koulusta. Kreikassa tikittää aikapommi, jos pakolaiset eivät pääse kouluun. Iso haaste on keksiä, miten kreikkalaiset nuoret ja kotimaistaan paenneet nuoret oppisivat yhdessä ammattitaitoja tai edes tutustuisivat toisiinsa. Nyt järjestän Ateenassa koodauskursseja, sillä ohjelmointi motivoi molempia nuorisoryhmiä, ja kas – siinä sivussa saa uusia kavereita.”
Vanhanen kritisoi yliopiston opinnoissa sitä, että tiedekunnat ovat yhä erillään. Vanhasesta valloilla on edelleen ajattelu, että tietty tutkinto työllistää vain tietylle alalle. Suomalaiset korkeakoulut ovat jäljessä siinä, kuinka opiskelijoita voisi kannustaa vapaaehtoistyöhön ja globaalien haasteiden ratkomiseen.
Vanhanen kertoo oppineensa työelämässä sen, että maisteritason opinnot alalta kuin alalta antavat tukevan pohjan kokeilla mitä vaan. Hänen mukaansa useimpia asioita opitaan parhaiten tekemällä.
”Tuloksia syntyy, kun yhdessä kokeillaan sitä mitä ei vielä osata. Kuulostaa kliseiseltä, mutta niin se on.”
Kuka?
>> Laura Vanhanen
>> Valmistunut 2012 kasvatustieteen maisteriksi pääaineenaan kasvatustiede. Sivuaineena opiskeli englantilaista filologiaa ja kulttuurienvälistä osaamista (Education for Intercultural Competencies).
>> Töissä Helsingissä Kirkon Ulkomaanavulla koulutussektorin kehittämisen asiantuntijana.
>> Yliopisto-opinnoissa parasta oli osaava ja kannustava kansainvälisen luokanopettajakoulutuksen opetushenkilöstö.
>> Haastavinta opiskeluissa oli opintojen, työjaksojen ja vapaaehtoistyön yhteen sovittaminen.
>> Ensimmäinen oman alan työ oli kansanedustaja Raija Vahasalon (kok.) avustajana toimiminen.
>> Kasvatustieteen pro gradu -tutkielma käsitteli koulutusvientiä ja koulutuksen kaupallistumista.
>> Unelmoi pääsevänsä kesälomalla mökille Suomeen.
Julkaistu
SHARE
Heli Paaso-Rantala
Oulun yliopiston tiedeviestinnän opiskelija, joka ei aina pysy mukana maailman menossa.
Amerikkalaista jalkapalloa harrastava Satu Roiha hamuaa maailman kärkeen. Hän kaataa ennakkoluulot, joiden mukaan laji olisi pelkkää aggressiivista kamppailua tai vain miehille sopivaa.
Satu Roihan hihojen alta pilkottavat mustelmaiset kädet. Hän myöntää näyttävänsä usein siltä, että olisi joutunut hakatuksi.
”Kauhistelijoille selitän, että toiselle kävi kovempaa. Onneksi adrenaliini peittää kivun, niin mustelmien syntymistä ei huomaa”, takapuolustajan paikkaa Oulu Northern Lights -joukkueessa pelaava Roiha sanoo.
Hän on se, joka taklaa. Roihan peruskauraa on tarttua vastustajasta kiinni ja kaataa tämä maahan. Onneksi pudotus on lyhyt, sillä amerikkalaisessa jalkapallossa pyritään pysyttelemään mahdollisimman matalana.
Silti joskus sattuu. Roihan jalkapöytään on tullut hiusmurtuma, polvet ovat vääntyilleet ja sormiakin on murtunut.
”Tykkään mennä näyttämään vammojani lääkärille, niin samalla opin loukkaantumisiin liittyviä asioita”, lääketiedettä opiskeleva Roiha naureskelee.
Hän sanoo, että taitojen karttuessa vammatkin vähenevät, kun varusteita oppii hyödyntämään niin, että ne suojaavat.
Hienous piilee rajuuden alla
Harrastuksensa alkuvaiheessa Roiha myöntää kompensoineensa tekniikan puutetta vauhdilla ja voimalla. Hän oli nähnyt joitakin vuosia aiemmin Yhdysvalloissa käydessään sikäläistä yliopistosarjan amerikkalaista jalkapalloa.
Näkemästään Roihalle jäi mielikuvaksi ronski fyysisyys.
”Kun sääntöjä ei ymmärrä, huomaa vain kontaktin. Sen taustalla on kuitenkin tarkka strategia. Nyt pidän lajia todella mielenkiintoisena”, hän makustelee.
Ottelun asetelman muodostavat hyökkäävä ja puolustava joukkue. Hyökkääjät pyrkivät kuljettamaan pallon maalialueelle, ja puolustajat yrittävät estää heitä.
Nopeiden hyökkäyspyrähdysten aikana on luettava toisten aikeita ja vastattava niihin.
Roihan mielestä peli on itse asiassa hidasta. Hyökkäysyrityksiä seuraa aina pieni tauko, jolloin palataan alkuun.
”Tämä on taktinen peli. Se joukkue voittaa, joka on opetellut hommansa paremmin. Jokaisen on pelattava yhteen. Yksilönä ei juurikaan loisteta”, puolustaja toteaa.
Satu Roiha on kiinni paikassa maajoukkueeseen, joka lähtee kesäkuussa Kanadaan maailmanmestaruuskilpailuihin. Vaikka karsinnat maajoukkuepaikoista ovat vielä käynnissä, Roiha näkee itsensä jo Kanadassa.
Heti huipulle
Satu Roihan urheiluhistoriaan kuuluu pitkä lista lajeja: uinti, yleisurheilu, kansantanssi, jalkapallo, kuntosali, jooga ja juoksu. Lukion jälkeen hän vietti Ilmajoella vuoden ja kävi lääketieteen pääsykokeeseen valmentavaa kurssia. Tuolloin kämppäkaveri houkutteli Roihan kokeilukerralle amerikkalaisen jalkapallon harjoituksiin. Sieltä jäi matkaan innostus, ja opiskelupaikan napattuaan hän liittyi keväällä 2014 Oulussa Northern Lights -joukkueeseen. Roiha sai ensimmäisen kevään jälkeen kutsun maajoukkueleirille.
”Parin viikon jälkeen koin, että kuulun porukkaan. Se oli hieno tunne yksilölajien harrastamisen jälkeen.”
Suomen mestaruudesta joukkue kilpailee Vaahteraliigassa ja on yltänyt pronssille vuosina 2011, 2014 ja 2015. Voitto tuli 2012. Oulun yliopistokin on noteerannut menestyksen ja palkinnut yliopistossa opiskelevat Northern Lights -naiset urheilumitaleilla.
Tänä vuonna Vaahteraliiga alkaa toukokuussa ja huipentuu finaaliin syyskuussa. Kesällä joukkueen jokainen viikonloppu kuluu otteluissa – MM-kilpailuviikonloppua ja lepoviikkoa lukuun ottamatta.
Roiha on kiinni paikassa maajoukkueeseen, joka lähtee kesäkuussa Kanadaan maailmanmestaruuskilpailuihin. Ne järjestetään joka neljäs vuosi. Vaikka karsinnat maajoukkuepaikoista ovat vielä käynnissä, Roiha näkee itsensä jo Kanadassa.
”Viime vuonna pääsin pelaamaan Suomi–Ruotsi-maaotteluun. Olihan se hienoa pelata Suomi-paita päällä. Oli televisiokamerat ja Maamme-laulu soi”, hän muistelee.
Jenkkifutis opettaa itsearvostusta
Sen lisäksi, että amerikkalainen jalkapallo on myös naisten laji, se on kaikenlaisten naisten laji. Joukkueeseen pääsemiselle ei ole tiukkoja vaatimuksia, vaan erilaisia vahvuuksia hyödynnetään pelissä: tarvitaan esimerkiksi kookkaita ja voimakkaita pelaajia, pieniä ja vikkeliä hyökkääjiä sekä tarkkasilmäisiä ja nopeasti reagoivia pelinlukijoita.
Naiset pelaavat täysin samoin säännöin kuin miehet. Northern Lightsin naiset ovat iältään 18-vuotiaista päälle kolmikymppisiä. Nopeudessa ja voimassa miehet päihittävät naiset kuitenkin jo murrosiässä, joten sekajoukkueet eivät ole mahdollisia.
”Treenaamme kyllä yhtä aikaa miesten joukkueen kanssa. He arvostavat meitä eivätkä ole mitenkään vähätteleviä”, Roiha sanoo.
Hänelle laji edustaakin sitä, että jokainen hyväksytään sellaisena kuin on. Harrastus on opettanut katsomaan itseä eri tavalla.
”Kukaan ei tule sanomaan, että pitäisi vaikka laihduttaa. Minulla ei ehkä aina ole ollut kovin hyvä kuva vartalostani. Tässä kuitenkin korostuu se, että pärjään juuri tällaisena kuin olen”, Roiha pohtii.
Kun joku kehuu taitoja, Roihalle tulee tunne, että hän on hyvä. Ja se tuntuu hyvältä.
Kuka?
>> Satu Roiha
>> 24 vuotta.
>> Asuu Kaukovainiolla. Kotoisin Rovaniemeltä.
>> Opiskelee neljättä vuotta lääketiedettä Oulun yliopistossa.
>> Tehnyt työharjoitteluja amanuenssina OYS:n kirurgian ja sisätautien osastoilla.
>> Harrastaa amerikkalaista jalkapalloa Oulu Northern Lights -joukkueessa. Oheisharjoitteluna käy kuntosalilla, lenkkipolulla, ryhmäliikuntatunneilla ja uimassa. Mukana myös futsal-ringissä.
>> Lapsuuden haaveammatti oli lääkäri – äidin ja tädin esimerkin innoittamana.
>> Haaveilee amerikkalaisen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuihin pääsemisen lisäksi opiskelujen jälkeen matkustelevansa keikkatyöpätkien lomassa. Uusi elämänvaihe houkuttaa: ”Opiskelijaelämä on yllättävän rankkaa.”
>> Toivoo, että ihmiset selvittäisivät konfliktitilanteet keskustelemalla eivätkä sotimalla tai tappelemalla. ”Vaikka harrastusvalinnasta ei tätä toivetta ehkä uskoisi.”
Julkaistu
SHARE
Sanna Häyrynen
Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu.
Twitter: @sannahayrynen
