Tekijä: Iida Putkonen

Oulun maisemat

Kulttuurimatkamme alkaa visuaalisella tutkailulla: miltä Oulu näyttää ja miten se näytetään?

Matti Kinnusen ohjaamassa nuorisodraamassa Miss Farkku-Suomi (2012) ja Visa Koiso-Kanttilan draamaelokuvassa Kaiken se kestää (2017) kaupungista tuodaan esiin samat tutut maisemat.

Elokuvissa seikkaillaan Ainolanpuiston silloilta Tuiraan, kävellään jäillä ja seurataan muuttolintuja ja joutsenia lumen vallatessa maiseman. Luontokuvausta määrittävät korkeat männyt ja koivumetsät, virtaava vesi ja talvella kaiken peittävä jää.

Oulun luontoa kuvaa myös Kirsti Simonsuuri teoksessaan Pohjoinen yökirja (1981).

“Se mikä tässä kirjassa on pohjoista ja pimeää, on oikeastaan Oulua. — Missään ei synkkyys ole syvempi kuin täällä. Pellot ovat tekstiilejä, karkeaa rohdinta, ja niiden yllä on harmaa harso, rempottava taivas.”

Simonsuuren kuvaus Oulun luonnosta on lohduton ja karu: hän vertaa Oulua nyljettyyn nahkaan, jonka pinnalla näkyvät vain sisälmysten jätteet.

Luonnon lisäksi popkulttuurissa Oulua määrittää arkkitehtuuri. Ville Ranta esittää sarjakuvassaan Oululaisia suurmiehiä, että Oulusta puuttuu ihminen, joka uskaltaisi esittää rumien kivirakennusten purkamista.

Teollinen rakentaminen onkin iso osa Oulu-kuvaa erityisesti Kaiken se kestää -elokuvassa, jossa 70-luvun Oulussa vastustetaan kerrostalojen rakentamista puutalojen tilalle. Elokuvassa päähenkilön isovanhempien itse rakentama talo revitään alas väkisin ja lopulta poliisit raahaavat vanhukset pois tulevan kerrostaloalueen alta. Kerrostalot saavat elokuvassa sydämettömän ja kylmän sävyn, kun niitä rakennuttava yritys asettaa rahan ihmisten edelle.

Simonsuuren kuvaus Oulun luonnosta on lohduton ja karu: hän vertaa Oulua nyljettyyn nahkaan, jonka pinnalla näkyvät vain sisälmysten jätteet.

Myös toinen Oulu-elokuva, Miss Farkku-Suomi, ottaa kantaa saman aikakauden rakentamistyyliin: ”Tyypillinen oululainen haluaa rakentaa harmaista tiilistä ruman mutta kestävän talon ja linnoittautua sinne. — Mitäänsanomattomuuden maisema, jonka päälle kohoaa vesitorni pakottaa ihmiset tekemään valintoja joita ne ei itse halua.”

Täysin toisenlainen kuvaus Oulun kaupunkimaisemasta löytyy Ville Rannan teoksista Sankaritekoja (2011) ja Suurenmoinen voitto (2015). Rannan sarjakuvissa päähenkilönä on harhoista kärsivä ritari, joka näkee Oulun poikkeavalla tavalla. Hänelle nykypäivän Oulu on maaginen paikka, jossa Miss Farkku-Suomen ahdistava vesitorni onkin lumoavan neidon satumainen torni. Ritari etsii Tuirasta kartanoa, kun Kaiken se kestää -elokuvassa Tuirassa miehet painivat Merikulman edessä ja haukkuvat toisiaan homoiksi.

Totuus ei Rannankaan teoksissa ole lopulta kovin maaginen, vaan tornin neito on ostanut vanhan vesitornin “kun halvalla sai” ja Linnansaaren velhokin muuttaa halvemman vuokran perässä Koskelaan.

Oulun ilmapiiri

Toinen tutkimuskohteemme on Oulun ilmapiiri: miltä Oulu tuntuu?

Ilmapiiriltään Oulu näyttäytyy popkulttuurissa usein kaukaisena ja muusta maailmasta erillisenä matkakohteena tai taakse jätettynä kotipaikkana. Kirsti Simonsuuren Pohjoinen yökirja syntyi, kun kirjailija palasi maailmalta Ouluun. Hän vertaakin läpi teoksen Oulua muuhun maailmaan – lähes poikkeuksetta negatiivisessa valossa.

Kaukaisuutta ja eristyneisyyttä kielii myös Ville Rannan Kyllä eikä ei: ”Tämä kaupunki Euroopan pohjoisella reunalla unohtuu maailmalta. Ja minä sen mukana. Ajattelen suunnattomia, pimeitä maita ja meriä, jotka ympäröivät sitä joka puolelta…” Teoksessa oululainen kokee unohtuvansa eristyksissä kaupunkinsa mukana.

Unohduksesta Oulussa pyrkii pois myös Miss Farkku-Suomessa päähenkilö Välde, joka kärsii Oulun pienuudesta ja haaveilee lähtevänsä maailmalle.

Elokuvassa myös Miss Farkku-Suomeksi nimetty Pike on kadehdinnan kohde, kun tämä pääsee matkustamaan pienestä Oulusta Lontooseen. Lopulta Välde saa onnellisen loppunsa, pääsyn Helsinkiin.

Ville Rannan Oululaisia suurmiehiä -sarjakuvaromaani korostaa samaa ahtautta: Oulu on suurmiehille ahdistava paikka, josta pyritään pois.

Kokonaisuudessaan Oulun ilmapiiri näyttää määräytyvän enemmän sen puutteiden kuin todellisten ominaisuuksien kautta: Ouluun liittyvät ne huonot piirteet, jotka ovat vastakohtana muulle maailmalle.

Kuitenkin myös myönteistä kuvausta on – esimerkiksi Kirsti Simonsuuri kuvaa Oulua myös paljautensa takia arvokkaana paikkana, joka tarjoaa työtä rehellisille raatajille. Kenties ilmapiirin ahtaus ja vaikeus sopeutua viestivätkin vain siitä, ettei Oulun ilmapiiri sovi kaikille. Ne, jotka eivät kaipaa maailmalle, pärjäävät ja voivat jopa olla onnellisia.

Oululaisia suurmiehiä -sarjakuvassa eräs hahmo sanookin toiselle, joka ei koe Oulua omakseen näin: ”Minäkään en ennen viihtynyt Oulussa, mutta vika ei ollut paikkakunnassa, minä itse olin vääränlainen.”

Oululaiset itse

Viimeisenä tutkimme itse oululaisia: millainen on popkulttuurin antama kuva paljasjalakasesta oululaisesta?

Oululainen on populaarikulttuurissa epäystävällinen ja tyly ja etenkin ulkopuolisille.

Kirsti Simonsuuri kirjoittaa asiasta Pohjoisessa yökirjassa näin: ”Ehkä pohjoisessa ihmiset eivät ole tottuneet siihen ajatukseen, että toiset ihmiset, hyvin kaukaakin tulleet, ovat yhtä todellisia ihmisiä kuin he itse ovat.”

Kaukaisuus muusta maailmasta tekee hänen mielestään siis oululaiselle vaikeaksi samaistua ulkopuolisiin, mikä johtaa kylmyyteen näitä kohtaan.

Oululaisia määrittääkin kulttuuristen teosten läpi eräänlainen sisäänpäinkääntyneisyys. Oululaiset pitävät yhtä, mutta sulkevat samalla muut ulkopuolelle ja karttavat vieraita. Ero oululaisten ja muun maailman välillä ei kuitenkaan ole pelkästään oululaisten ylläpitämä.

Kaiken se kestää –elokuvassa päähenkilö Vesan ystävä muuttaa Helsinkiin ja kertoo tulleensa murteensa takia ulkopuolisena kiusatuksi. Tilanne ratkeaa kuitenkin pian, sillä hän kehuu ”vetäneensä paria jätkää turpaan”, minkä seurauksena kiusaaminen loppui. Tähän Vesa kommentoi: ”Oikein, oululaisille ei vittuilla!”

Esimerkistä on löydettävissä myös positiivinen piirre oululaisissa: me pidämme toistemme puolia ja puolustamme kotikaupunkimme kunniaa. 

”Oikein, oululaisille ei vittuilla!”

Luonto on karu, ja niin on oululainenkin. Simonsuuri kirjoittaa, että ”pohjoinen yksinkertaistaa ja karu kasvuympäristö synnyttää sitkeitä ja vähään tyytyviä” oululaisia, jotka ovat kuitenkin harvinaisen aitoja.

Ville Ranta esittää oululaisten olevan mulkkuja – mutta mukavia mulkkuja. Ehkä mukava mulkku onkin vain toinen ilmaisu suorasukaiselle tyypille ja aitous on tämän koruttomuuden kääntöpuoli.

Mikä siis on lopulta se tekijä, joka erottaa oululaisen muista? Mikä on oululaisten jakama kokemus, johon ulkopuolinen ei voi samaistua ja jonka takia oululainen ei myöskään samaistu muihin?

Simonsuuri nimeää yhdistäväksi piirteeksi pohjoisen elämän murheellisuuden: ”Kenties ulkopuoliset eivät ymmärrä tätä kaamoksen ja lumen tuomaa painoa ja murhetta, joka yhdistää pohjimmiltaan oululaiset toisiinsa.” Pohjoinen yökirja kuvaa elämän pohjoisessa olevan vaativaa ja vaativan myös erikoisen sitkeän luonteen siitä selviämään.

Oululainen sitkeys tulee esille etenkin elokuvissa, joissa päähenkilöt kestävät selkäsaunat ja rahallisen ahdingon ja selviävät vaikeuksistaan Oulun ilmapiirin ahtaudesta huolimatta.

Kaikkiaan jos kulttuuria on uskominen, keskiverto-oululainen on siis harmaassa kivitalossa asuva ja vähän tyly tyyppi, jolle ei vittuilla tai se vetää turpaan.

Oululainen kestää selkäsaunat ja vaikeudet, mutta ei niiden seurauksena juttele kuin toisille oululaisille. Silti oululainen on harvinaisen aito ja tylyn ulkokuorensa alla uskollinen.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 21.2.2019 ilmestyneessä Oulun ylioppilaslehden numerossa 1/2019.