Maisteriudesta on kadonnut hohto – ja se on oikeastaan hyvä asia

”Arjen maisterius on sitä, ettei pelkää työvuoria, vaan tietää selviävänsä melkein mistä tahansa”, kirjoittaa Sanna Häyrynen kolumnissaan.

Kolumni  | 

Teksti Sanna Häyrynen

Osallistuin vähän aikaa sitten kahvipöytäkeskusteluun kahden opiskelijan ja kolmen valmistuneen maisterin kanssa. Me maisterit innostuimme antamaan sillä kuuluisalla rintaäänellä ryyditettyjä ohjeita gradun tekemiseen.

”Ei kannata yrittää tieteellistä läpimurtoa.”

”Älä kuvittele voivasi vastata kovin moneen kysymykseen.”

”Ei tarvitse tavoitella hyvää arvosanaa, koska ei sitä kukaan kysy koskaan.”

Jäimme pohtimaan, miksi gradusta ja kursseista tavoitellaan viitosia, kun niitä ei valmistumisenjälkeisessä elämässä pääse oikein missään esittelemään.

Joskus työnhaun epätoivoissa olen itsekin kyseenalaistanut, mitä merkitystä koko tutkinnolla on, kun se ei tehnytkään minusta työnhakumarkkinoiden kuumaa valuuttaa, vaan yhden yleismaisterin tuhansien joukossa. Olen kuitenkin varma, että jos minulla ei olisi tutkintoa, sen perään kyseltäisiin. Tuskin olisin nykyisessä työssänikään ilman maisterinpapereita.

 

Kun opiskeluaikana muodostunut tuttavapiiri pullistelee maistereita tai sellaisiksi päätyviä, suoritettu tutkinto ei ole millään tavalla erityinen juttu. Maistereitahan nyt on joka nurkalla!

Maisteriudella on vaikea ylpeillä, sillä maisterius on kärsinyt inflaation. Joitakin kymmeniä vuosia sitten saatettiin ihastella, kun maisteri saapui isolta kirkolta maalle ylioppilaslakki päässään – jos mustavalkoisia Suomi-filmejä on uskominen.

Ehkä maisterius on siksikin kantajalleen hankalasti käsiteltävää, että räjähdysmäisestä maisteripopulaation kasvusta johtuen suuri osa maistereista on ensimmäisen tai toisen polven maistereita.

Minäkään en ole tekemisilläni kulkenut pitkin suvun perinteiden polkua. Ennemminkin olen astunut vieraalle maaperälle, jolla tallustellessani en tiedä, miten pitäisi olla. Onko tutkinto merkityksetön pikku juttu vai yksi elämäni suurimmista saavutuksista?

Maisterius ei määritä identiteettiäni enkä aktiivisesti miellä kuuluvani joukkoon nimeltä maisterit. Joskus havahdun siihen, että totta tosiaan, olen maisteri, kuinka mahtavaa!

Maisteriudella mässäily tuntuu silti turhalta alleviivaukselta. Vielä ysärillä oli hauskaa, kun Alivaltiosihteerin humoristit näsäviisastelivat tituleeraten itseään maistereiksi. Nyt sellainen tuoksahtaisi tunkkaiselta jopa sketsiviihteessä.

Etuliitteitä tai identiteettejä tärkeämpää maisteriudessa on se, että tutkinnon suorittaja mitä todennäköisimmin on opintojen aikana harjaantunut hahmottamaan kokonaisuuksia ja jaksaa istua pakertamassa.

Arjen maisterius on nimittäin sitä, ettei pelkää työvuoria, vaan tietää selviävänsä melkein mistä tahansa. Samalla voi olla iloinen siitä, että on monien muiden tavoin etuoikeutettuna hyvinvointivaltion ihmisenä saanut hankkia ylemmän korkeakoulututkinnon ja ainakin jonkin verran käsitystä maailmanmenosta.

Julkaistu 29.8.2019 numerossa 3/2019

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue seuraavaksi

Hyvinvointiskene keskittyy yksilöön ja jättää varjoonsa vain koko maailman

Juhani Kenttä

Kolumni

16.9.2019

Mitä enemmän tapaamme toisiamme, sitä epätodennäköisemmin tapamme toisiamme

Janne Hakkarainen

Kolumni

9.9.2019

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821