Siperia opettaa ja yliopisto kasvattaa

Hain yliopistoon osittain silkasta uhmasta ja osittain tylsistymisen tunteesta. Päätös kuitenkin osoittautui yhdeksi elämäni parhaista. 10 vuotta sitten saadessani viestin opiskelupaikasta Oulun ammattikorkeakoulussa eräs silloinen tuttuni sanoi, että jos otan tuon opiskelupaikan vastaan, menen siitä mistä aita on matalin enkä koskaan tule saamaan maisterin tutkintoa. Löimme vetoakin asiasta.  En ole tuon vuoden jälkeen edes ollut […]

Hain yliopistoon osittain silkasta uhmasta ja osittain tylsistymisen tunteesta. Päätös kuitenkin osoittautui yhdeksi elämäni parhaista.

10 vuotta sitten saadessani viestin opiskelupaikasta Oulun ammattikorkeakoulussa eräs silloinen tuttuni sanoi, että jos otan tuon opiskelupaikan vastaan, menen siitä mistä aita on matalin enkä koskaan tule saamaan maisterin tutkintoa. Löimme vetoakin asiasta. 

En ole tuon vuoden jälkeen edes ollut tekemisissä kyseisen henkilön kanssa, mutta silti hänen sanansa jäivät kaikumaan. Nyt maisteriksi valmistumisen kynnyksellä voin pikkumaisesti osoittaa taas yhden minua epäröineen luulot vääriksi. Onneksi tutkinnosta jää käteen hieman muutakin.

Matkani ekonomiksi ei ollut se kaikista suoraviivaisin. Valmistuin Oulun ammattikorkeakoulusta tradenomiksi ja välissä pohdin medianomi-opintoja. Kun haku Oulun kauppakorkeakoulun maisteriohjelmiin aukesi, hain hetken mielijohteesta tylsistyneenä pelkkään työntekoon ajatellen, että eihän minun tarvitse ottaa paikkaa vastaan, jos se ei siinä vaiheessa tunnukaan enää hyvältä idealta. Kävi ilmi, että päätös opiskelusta Oulun yliopistossa toikin minut juuri siihen pisteeseen, mihin pyrin pohtiessani medianomi-opintoja.

En missään vaiheessa kokenut välttämättä tarvitsevani ekonomin papereita. Uudet opinnot avasivat kuitenkin lopulta maailmankuvaani suunnattomasti. Jo pian alkoi selkeytyä, millaiset urapolut minulle ovatkaan mahdollisia. Liityin Oulun ylioppilaslehden avustajajoukkoon testatakseni siipiä luovalla alalla. Ilmeisesti siivet kantoivat, sillä kahdeksan kuukautta myöhemmin olin kirjoittamassa työsopimusta päätoimittajaksi.

Vuosi 2021 oli myös ensimmäinen vuosi, kun tein töitä arkipäivisin toimistoaikoina enkä öisin ja viikonloppuisin. Arkirytmin muutos avasti huomattavasti enemmän mahdollisuuksia sosiaaliseen elämään, kun elin samaan tahtiin valtaväestön kanssa. Löysin rinnalleni joukon vahvoja naisia, jotka jokainen on laajentanut maailmankatsomustani, auttanut vaikean elämäntilanteen yli ja opettanut uskomaan itseeni, vaikkakin välillä ratakiskosta vääntäen. He auttoivat minua näkemään, mikä elämässä on hyvää, kokemisen arvoista ja nautinnollista. 

Ammattikorkeakoulu oli minulle kymmenen vuotta sitten opintoja aloittaessa juuri se oikea vaihtoehto ja koen saaneeni ne opit, joita tarvitsin markkinoinnin alan töiden harjoittamiseen. Mutta maisteriohjelmassa pääsin sukeltamaan syvälle tieteeseen ja teoreettiseen puoleen. Se toi uutta puhtia alaa kohtaan.

Kuitenkin merkittävimpinä tekijöinä koulutus kasvatti ammatillista itseluottamusta, omien rajojen tunnistamista, henkistä kanttia sekä monia työelämässä arvokkaita taitoja, joita en jaksa alkaa tässä listaamaan – kuulette ne kyllä kursseilla. Vaikka yliopistoon hakeudutaan tutkinnon perässä, kasvattaa se kuitenkin eniten henkisesti.

Syyskuussa Oulun yliopistosta astelee ulos maisterin paperit kädessä täysin eri ihminen, kuin millaisena saavuin tänne kolme vuotta sitten. Ja ehkä myös 200 euroa rikkaampi.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

Mielenterveys puhuttaa, kuten sen kuuluukin

Mielenterveys, henkinen hyvinvointi, mielen hyvinvointi, henkinen tasapaino.. vaikka mielenterveyden tabujen vähentämisen eteen on tehty paljon työtä viime vuosina, liittyy aiheeseen edelleen paljon stigmaa ja oikean sensitiivisyyden asteen hakemista. Miten puhua asioista oikein termein, ketään loukkaamatta? Milloin on oikein puhua mielen sairauksista, milloin taas ongelmista ja milloin yleisesti hyvinvoinnista? Mikä on ero persoonallisuushäiriöiden ja mielenterveyden ongelmien […]

Mielenterveys, henkinen hyvinvointi, mielen hyvinvointi, henkinen tasapaino.. vaikka mielenterveyden tabujen vähentämisen eteen on tehty paljon työtä viime vuosina, liittyy aiheeseen edelleen paljon stigmaa ja oikean sensitiivisyyden asteen hakemista. Miten puhua asioista oikein termein, ketään loukkaamatta?

Milloin on oikein puhua mielen sairauksista, milloin taas ongelmista ja milloin yleisesti hyvinvoinnista? Mikä on ero persoonallisuushäiriöiden ja mielenterveyden ongelmien välillä? Myönnän, että itseänikin hieman jännittää aiheesta kirjoittaminen juuri sen sensitiivisyyden ja henkilökohtaisuuden vuoksi.

Asiasta tekee edelleen monisyisemmän vielä se, että sitä ei voi rajata vain mielen vointiin – on niin kokonaisvaltaista, mikä vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme ja päinvastoin. Fyysinen vointi, stressi, arjen kiire, taloudelliset vaikeudet. Sosiaalinen ympäristömme. Makroympäristö.  Nämä ovat myös lieveilmiöitä, samoin kuin persoonallisuutemme. Kuinka se muovautuu elinympäristömme vaikutuksesta, kuinka me muovaamme sitä, kuinka sisäinen maailmamme vaikuttaa sen muovautumiseen? Ovatko kaikki henkisen hyvinvoinnin haasteet välttämättä negatiivisia, kuinka voisimme löytää niistä myös positiivista? 

Olen kokenut tämän revelaation myös itse saadessani vaativan persoonallisuuden diagnoosin. Diagnoosin jälkeiseen aikaan liittyi useita itsetutkiskelun vaiheita, joista ensimmäinen oli epäusko. Minullako persoonallisuushäiriö? En kai minä nyt niin outo ole? Pikkuhiljaa asia alkoi iskostua tajuntaani. Aloin ymmärtää, miksi. Opin vertaamaan omia käyttäytymis- ja ajatusmallejani muihin sosiaalisessa ympäristössäni. Mutta miksi niinkään tarvitsisi tehdä? Eivät he ole minä. 

Koin läpi myös vaiheen, jossa identifioin itseäni todella vahvasti diagnoosin kautta. ”Minä nyt vain toimin näin, koska minulla on tämä ongelma”. Vaan ei diagnoosi tarkoita, että sen mukaan täytyy elää. 

Diagnoosi ei ole mikään käyttäytymisen sääntökirja, jonka mukaan omaa olemassaoloaan täytyy ohjata. Vaikka vaativan persoonallisuuden termikin kertoo sen olevan nimenomaan persoonaa muovaava ja suuri persoonallisuuteen vaikuttava tekijä, ei se tarkoita, että vaativa persoonallisuus olen minä. Olen myös niin paljon muuta – lojaali, välittävä, itsepäinen, kunnianhimoinen ja varautunut. Osa näistä piirteistä voidaan liittää vaativaan persoonallisuuteen, ja varmasti osa sitä, miksi olen niin kunnianhimoinen, liittyy vaativuuteen itseäni kohtaan, mutta ennen kaikkea koen olevani kaikkia edellä mainitsemiani adjektiiveja – en vaativa persoonallisuus. Ihan kuten mikään uudessa Oulun ylioppilaslehden numerossa 4/2021 esitetyistä asioista ei määrittele meitä tai muita, mutta toivottavasti auttaa ymmärtämään. 

Valaisevia lukuhetkiä uuden lehtemme parissa.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

Pääkirjoitus: Olen pian maisteri, mutta se ei tunnu saavutukselta

"Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia", kirjoittaa päätoimittaja Iida Putkonen.

Loppu häämöttää. Kevät on nostanut auringon päiväunia häiritsevälle korkeudelle ja hurjimmat jäätelökioskit ovat jo avanneet ovensa. Vappu on vain nurkan takana, tai jo alkanut, riippuen siitä kenen ajanlaskua noudattaa.

Lupasin itselleni viime vuonna, että en kirjoita koronasta ellei minun ole pakko. Olen siis kuuliaasti kirjoittanut kaikesta muusta, samalla hyvin tietoisena siitä, että jokaista maailman kolkkaa värittää yhä pandemia. Myös minun maailmaani.

Lähtökohtaisesti minulla ei ole korona-aiheeseen lisättävää: en osaa spekuloida tartuntakäyriä tai ennustaa tulevaisuuden maailman menoa. Mutta menneisyydestä voin kertoa.

Aloitin syksyllä 2019 maisteriopintoni ohjelmassa, johon hain sen käytännönläheisyyden takia.

Kävin syksyn kursseilla, joilla loistin: sain tehdä sitä, mitä rakastan. Keväällä korona iski. Tuli tiedotustilaisuus, sulku ja liuta uudissanoja kuten koronalinko ja omaehtoinen karanteeni. Käytännön sijaan tuli etäopetus ja pettymys. Kaikki tuntevat jo tarinan, joten hypätään takaisin tähän päivään.

On huhtikuu 2021. Valmistun maisteriksi samaisesta koulutusohjelmasta. On yhä Pandemia. Ajelehdin muiden lailla pyörremyrskyn silmässä, mutta olen jo tottunut tahtiin. Ja kas, maisterinkin paperit sain samalla pyörityksellä! 

Yliopisto on varmasti suoritukseeni oikein tyytyväinen. Paperilla kaikki on varsin hienoa ja juhlavaa. Olen perheeni ensimmäinen maisteri, valmis tasan viidessä opintovuodessa ja koronasta huolimatta ulkona työelämässä. Kaikki tämä tuntuu  kuitenkin lähinnä irvokkaalta. 

Haen tutkintotodistukseni vuoronumerolla postista. En tiedä syönkö kakkua, koska pelkään että tapan perheeni ei-maisterit, jos kutsun heidät käymään. En pääse publiikkiin eikä kukaan laula minulle gaudeamus igituria. En pääse palaamaan lähiopetukseen enää koskaan, vaan valmistun ammattitaidolla, jonka olen raapinut kokoon Zoomissa esiteltyjen diojen osista oikeiden kurssisisältöjen sijaan. 

Ja jos kaikesta huolimatta jään historiaan, jään historiaan tavalla, jota en halua.

En jää tilastoihin opiskelijana, joka haki käytännönläheiseen koulutukseen ja päätyi tiskaamaan etäluennolla ja tyytymättömänä postimaisteriksi. Jään yliopiston silmissä yhdeksi niistä opiskelijoista, jota korona ei hidastanut. Riemuvoitoksi yliopistolle ja yhteiskunnalle, nuoreksi joka tahdonvoimalla jaksoi ja jaksoi! 

Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia. Ja teen sen yksin, kuten olen tehnyt kaiken, siitä asti kun päätin etten kirjoita koronasta. 

Olen pian valmis maisteri, eikä se tunnu saavutukselta. Se tuntuu omalta maalilta, jolla varmistan, että vastapuoli voittaa. Teen tietä seuraaville unelmoijille, joille toivon parempaa. Ja ansaittua tutkintotodistusta enemmän jään odottamaan omaa vuoroani rokotusjonossa, johon olen oikeutettu vain olemalla olemassa.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Tabu – Paljon puhuttu kielletty asia

Tabuista puhutaan mediassa paljon. Jonkinlainen tabu on jokaiselle tuttu, mutta päätoimittaja Iida Putkonen väittää, että aiheessa riittää yhä puhuttavaa.

Kuten kuka tahansa journalisti, tai ainakin keskinkertaisesti äidinkielen tunneilla pärjännyt, tietää kaikki tarinat on jo keksitty ja kerrottu vähintään kerran. 

Kun tarinan nimeää tabuksi, se kuitenkin saa ylleen mystisyyden viitan. Nyt puhutaan hys-hys -asiasta, josta ei oikeastaan saisi puhua ääneen. 

Viime aikoina tabuista on puhuttu paljon. Keskustelu on keskittynyt siihen, onko nykyään enää tabuja vai onko kaikki sanottu jo kertaalleen. Toisaalta asioita on myös käsitelty paljon tabunimikkeen kautta. Suuri kysymys lieneekin, onko enää tabuja, jos kaikesta saa kertoa median otsikoita myöten? 

Tabu tarkoittaa yksinkertaisuudessaan jotain kiellettyä tai paheksuttua, tai siitä puhumista. Nykyään tabu tuntuu toisinaan olevan turvallinen leima asialle, josta puhuminen on vaikeaa tai epämukavaa. Se on otsikko, joka annetaan asialle, jonka on tarkoitus säväyttää, tai selitys, joka annetaan aiheelle ilman sen suurempaa kyseenalaistusta. Se on jako hyvään ja pahaan, sopivaan ja sopimattomaan, rohkeuteen ja vaikenemiseen. 

Paradoksaalista tabukeskustelusta tekee se, että sitä määrittävät asiat, joista voidaan jo puhua. Esimerkit tabuista ovat usein aiheita, joiden puhumiskynnys on jo ylitetty, kuten mielenterveys tai terapia. On vaikea puhua asioista, joista ei oikeasti saa puhua. 

Vaikka tabua sanana viljellään paljon, uskallan väittää ettei keskustelu ole tehnyt sitä tyhjäksi. Vaikka jokaisesta aiheesta on puhuttu vähintään suljetuin ovin ja kaikki tarinat on kerrottu kertaalleen, ei tarinoiden kertominen ole maailmasta loppunut. 

Myönnän, että Suomessa tabu, jota media voi käsitellä, ei ole tabu sanan äärimmäisessä merkityksessä. En pelkää menettäväni työpaikkaani tai joutuvani marttyyriksi kirjoitettuani tabuista. Pikemminkin tabu on nykyään aihe, joka pakottaa kohtaamaan oman epämukavuuden ja joskus myös yhteiskunnan rajat. 

Se mikä tabukeskustelusta kuitenkin usein jää näkemättä ja sanomatta on ironisesti yhä voimissaan olevat tabut. Kuten sanottu, sanomattomasta on vaikea puhua, tai ainakaan löytää asianomaista puhumaan aiheesta. Kulissien takana myös tämän lehden aiheiksi on valikoitunut asioita, joista puhumisen kynnys oli lopulta liian suuri. Niissäkin jutuissa, jotka olemme saaneet painaa, ovat monet halunneet muuttaa nimensä. 

Tabut ovat paljon käsitelty aihe, mutta kenties kiinnostavin kysymys on kuitenkin se, millainen maailma olisi, jos tabuja ei olisi lainkaan. Silti, tabut antavat aihetta puheeseen ja kirjoittamiseen. Kaikkia tarinoita ei tulkita samalla tavalla ajasta toiseen, ja tuttujakin tarinoita on tarve aika ajoin tarkastella kriittisesti. 

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Uutta kohti, vaikka väkisin

Uudet asiat pelottavat, mutta ne auttavat kasvamaan, kirjoittaa päätoimittaja.

Syksy merkitsee uuden alkua niin koulumaailmassa kuin elämässä yleisesti. Syksyllä kaapista kaivetaan vanhat, tutut ja turvalliset villasukat ja suunnataan uusiin maisemiin, uusiin opintoihin tai takaisin töihin kesän jälkeen.

Aina uudet asiat eivät kuitenkaan ole innostavia, tai edes ennustettavia. Tänä vuonna kaikille lienee tullut tutuksi uudet muutokset, tai ainakin yhtäkkinen tarve opetella käyttämään Zoomia. Vaikka videopuheluissa voikin olla käyttämättä housuja, on uutuus aina sopeutumista vaativaa ja monella tavalla kuluttavaa. Joskus on vaikeaa pitää itsestään kiinni, kun kaikki elämässä muuttuu. Uuden edessä voi olla hukassa, tuuliajolla, ennen kuin uusi elämä löytää omat uomansa, joihin asettua. 

Jouduin itse uuden ääreen  tahtomattani, kun heräsin heinäkuisena aamuna siihen, että katostani tippui vettä. Tilanne oli minulle täysin uusi ja tuntematon. Käytin hyvän tovin sängyn vieressä seisomiseen ja tuijottamiseen, ennen kuin osasin toimia. Oli surrealistista kokea hetki, jolloin koin olevani aidosti uudessa tilanteessa: irti arjen normaalista, ilman totuttuja toimintatapoja. Tokenin kuitenkin pian ja soitin apua, mutta uudet tilanteet eivät loppuneet siihen.

Menetin koko opiskeluaikojeni kodin vesivahingolle. Jouduin siirtämään elämäni uuteen paikkaan täysin vailla suunnitelmia tai ennakkoajatuksia. Huomasin että muutos, etenkin odottamaton sellainen, sai minut tuntemaan oloni turvattomaksi. Yhtäkkiä tuttu lattia sylki sukanpohjiin vettä ja valvoin öitä odottaen uutta vedenpaisumusta. 

Pelkäsin uuden elämäntilanteen vievän altani kodin lisäksi myös muun turvan ja elämän eteen tehdyn edistyksen. Pelkäsin joutuvani aloittamaan alusta, aivan kuin viimeiset neljä vuotta olisi pyyhitty pois. Lopulta hukkasin muutossa yhden asian: lattialastan, jota olin vihannut jo vuosia. En siis saanut dramaattista menetystarinaa.

Nyt, vajaa kuukausi uuden asunnon valtaamista myöhemmin, osaan jo etsiä keittiöpyyhkeitä oikeasta laatikosta ja huomaan uutuuden olleen omalla tavallaan virkistävää. Välillä meinaan pyöräillä väärään osoitteeseen tai luetella vanhan postinumeron, mutta muutos ei ole syönyt minua ihmisenä. Pikemminkin toisin päin.

Uusien asioiden ja tilanteiden kohtaaminen ei vain kasvata, se antaa myös tilaisuuden arvioida omaa elämää uudelleen. Muuttolaatikoita pakatessa voi heittää omasta elämästään pois ne osat, joista ei pidä. Ja uudessa osoitteessa voi aloittaa alusta juuri niin paljon kuin haluaa.

Syksy tuo monelle mukanaan uusia ihmisiä ja paljon uutta opittavaa. Osa on varmasti pelottavaa uutuutta, sitä, jossa ei tiedä pärjääkö tai uskaltaako. Mutta osa on myös, ainakin jälkikäteen tarkasteltuna, sellaista, joka antaa tilaisuuden määritellä itsensä uudelleen. Syksyllä saat pakata itsestäsi parhaat osat mukaan ja jättää loput muistoihin. Etenkin uusien ihmisten seurassa voi myös itsestä löytyä jotain uutta. Uutuus, vaikka pelottavaakin, on myös tilaisuus.

Uutta elämässäni on muuttoilmoituksen lisäksi myös uusi työ. Istun jälleen tämän lehden päätoimittajan tuolissa, tällä kertaa vakituisesti. Muuttolaatikoiden purkamisen ja itseni uudelleenarvioimisen välissä olen ehtinyt tehdä myös töitä, ja julkaista printtilehden teemalla uutuus. Toivon, että tänä syksynä löydät lehdestämme jotain minkä avulla voit peilata alkavaa syksyäsi ja niitä asioita, jotka muutosten keskellä tuovat sinulle turvaa.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Suoritukset tuovat järjestystä outoon kevääseen

"Etenkin kriisin keskellä suoritteiden tekeminen ja listaaminen tuo järjestystä kaaokseen. Tarmokas puuhastelu luo uskoa siihen, että vaikka muuten elämme keskellä mieletöntä kaaosta, jokin asia menee silti eteenpäin – edistyy, valmistuu, tulee päätökseen", kirjoittaa Anni Hyypiö pääkirjoituksessaan.

Tämä kummallinen kevät muutti suhtautumisemme ajankäyttöön. Maaliskuun puolivälin jälkeen ei ole ollut asiaa entiseen tapaan vierailuille, bileille, elokuvateattereihin, kahviloihin, kirjastoihin tai kokouksiin. 

Kodin ulkopuoliselta elämältä sulkeutuminen on vapauttanut käyttöömme aikaa: kun kalenteri tyhjenee menoista, olisi periaatteessa mahdollisuus tehdä vaikka mitä. Kerrankin olisi siis aikaa siivota keittiön kaapit, lukea klassikoita, kuunnella äänikirjoina klassikoita, leipoa hapanjuurileipää, katsoa sinfoniaorkestereiden etälähetyksiä, kirjoittaa kirjeitä tärkeille ihmisille, aloittaa juoksukoulu ja ilmoittautua puolimaratonille, kilistellä kavereiden kanssa zoom-aftereilla. 

Nyt olisi siis hyvä aika tehdä kaikki ne asiat, joita normaalissa arjessa ei ehdi tehdä.

Koska asun kahden etätöitä tekevän aikuisen muodostamassa taloudessa, työpäivieni jälkeiset tunnit ovat olleet pääasiassa vapaita velvoitteista. Kun on siis kerrankin ollut aikaa, olen käyttänyt poikkeustilaa erilaisten suoritteiden tekemiseen: siivonnut kaappeja, leiponut pikkurieskoja ja kakkuja, kirjannut ylös juoksuminuutteja. (Ostin myös uuden sieni- ja kasvikuivurin, hinta 39,90.) 

Syynä tälle on pelko siitä, että jos nyt en tee kaikkia hyödyllisiä, kehittäviä ja opettavaisia asioita kun kerrankin aikaa olisi, en tee niitä koskaan. Silloin koko poikkeustila olisi mennyt hukkaan. 

Vasta myöhemmin olen herännyt miettimään sitä, miksi kriisitilanne ylipäänsä pitäisi käyttää hyödyksi. 

Vaikka pidän kotoilua myös rentouttavana puuhana sinänsä, olen välillä miettinyt, tuotammeko nyt leipomis-, siivoamis- ynnä muita -suoritteita myös siksi, että olemme niin kasvaneet ja tottuneet siihen jatkuvan toiston myötä. Niin opinnoissa kuin työelämässä meitä jatkuvasti mitataan ja arvioidaan tuottamiemme suoritusten perusteella. Jotta voimme osoittaa olevamme tuottavia ja aikaansaavia yksilöitä, tarvitaan jotain, jota voi mitata. 

Toisaalta etenkin nyt kriisin keskellä suoritteiden tekeminen ja listaaminen tuo järjestystä kaaokseen. Tarmokas puuhastelu luo uskoa siihen, että vaikka muuten elämme keskellä mieletöntä kaaosta, jokin asia menee silti eteenpäin – edistyy, valmistuu, tulee päätökseen. En tiedä, milloin ja millä keinoin poikkeustila päättyy, mutta tiedän, että edessäni on tämä valmis, tuoksuva hapanjuurileipä. 

Tai ehkä leipä on lopulta vain leipä – ehkä omatkin analyysi-yritykseni ovat vain kriisille ominaista sijaistoimintaa, halua selittää outo poikkeustilanne itselle ymmärrettäväksi.

Olen omalla kohdallani huomannut, että erilaisia toimeliaita suoritteita tekemällä ostan mielenrauhaa vain olemiselle. Kun olen käyttänyt päiväni tunnit hyödyllisesti, voin mennä rauhallisin mielin sänkyyn selaamaan puhelinta ja nukkumaan. Nukkumisessa parasta on se, että silloin saa kerrankin vain olla. 

Tosin toimittaja Anu Silfverberg kirjoittaa unettomuutta käsittelevässä Long Play -artikkelissaan Unen sankarit, että myös unesta on tullut suorite. Nukkumisenkin voi tehdä paremmin – nukkua vaadittava määrä (ainakin 8 tuntia), optimaalisissa olosuhteissa (viileä, hiljainen, pimeä tila), kaikkensa sen eteen tehneenä (älylaitteet pois tuntia ennen nukkumista).

Toistaiseksi olen nukkunut ilman minuuttien laskemista. Mutta illalla aion kuitenkin pestä saunan.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: