Pääkirjoitus: Olen pian maisteri, mutta se ei tunnu saavutukselta

"Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia", kirjoittaa päätoimittaja Iida Putkonen.

Loppu häämöttää. Kevät on nostanut auringon päiväunia häiritsevälle korkeudelle ja hurjimmat jäätelökioskit ovat jo avanneet ovensa. Vappu on vain nurkan takana, tai jo alkanut, riippuen siitä kenen ajanlaskua noudattaa.

Lupasin itselleni viime vuonna, että en kirjoita koronasta ellei minun ole pakko. Olen siis kuuliaasti kirjoittanut kaikesta muusta, samalla hyvin tietoisena siitä, että jokaista maailman kolkkaa värittää yhä pandemia. Myös minun maailmaani.

Lähtökohtaisesti minulla ei ole korona-aiheeseen lisättävää: en osaa spekuloida tartuntakäyriä tai ennustaa tulevaisuuden maailman menoa. Mutta menneisyydestä voin kertoa.

Aloitin syksyllä 2019 maisteriopintoni ohjelmassa, johon hain sen käytännönläheisyyden takia.

Kävin syksyn kursseilla, joilla loistin: sain tehdä sitä, mitä rakastan. Keväällä korona iski. Tuli tiedotustilaisuus, sulku ja liuta uudissanoja kuten koronalinko ja omaehtoinen karanteeni. Käytännön sijaan tuli etäopetus ja pettymys. Kaikki tuntevat jo tarinan, joten hypätään takaisin tähän päivään.

On huhtikuu 2021. Valmistun maisteriksi samaisesta koulutusohjelmasta. On yhä Pandemia. Ajelehdin muiden lailla pyörremyrskyn silmässä, mutta olen jo tottunut tahtiin. Ja kas, maisterinkin paperit sain samalla pyörityksellä! 

Yliopisto on varmasti suoritukseeni oikein tyytyväinen. Paperilla kaikki on varsin hienoa ja juhlavaa. Olen perheeni ensimmäinen maisteri, valmis tasan viidessä opintovuodessa ja koronasta huolimatta ulkona työelämässä. Kaikki tämä tuntuu  kuitenkin lähinnä irvokkaalta. 

Haen tutkintotodistukseni vuoronumerolla postista. En tiedä syönkö kakkua, koska pelkään että tapan perheeni ei-maisterit, jos kutsun heidät käymään. En pääse publiikkiin eikä kukaan laula minulle gaudeamus igituria. En pääse palaamaan lähiopetukseen enää koskaan, vaan valmistun ammattitaidolla, jonka olen raapinut kokoon Zoomissa esiteltyjen diojen osista oikeiden kurssisisältöjen sijaan. 

Ja jos kaikesta huolimatta jään historiaan, jään historiaan tavalla, jota en halua.

En jää tilastoihin opiskelijana, joka haki käytännönläheiseen koulutukseen ja päätyi tiskaamaan etäluennolla ja tyytymättömänä postimaisteriksi. Jään yliopiston silmissä yhdeksi niistä opiskelijoista, jota korona ei hidastanut. Riemuvoitoksi yliopistolle ja yhteiskunnalle, nuoreksi joka tahdonvoimalla jaksoi ja jaksoi! 

Mitä yliopisto ei näe, on kun jään valumaan kriisin vanavedessä ulos viisivuotisesta identiteetistäni opiskelijana ilman juhlallisuuksia. Ja teen sen yksin, kuten olen tehnyt kaiken, siitä asti kun päätin etten kirjoita koronasta. 

Olen pian valmis maisteri, eikä se tunnu saavutukselta. Se tuntuu omalta maalilta, jolla varmistan, että vastapuoli voittaa. Teen tietä seuraaville unelmoijille, joille toivon parempaa. Ja ansaittua tutkintotodistusta enemmän jään odottamaan omaa vuoroani rokotusjonossa, johon olen oikeutettu vain olemalla olemassa.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Keskustakampusselvitys julki: ”Tiedekunnista humanistinen, kauppatieteellinen ja tieto- ja sähkötekniikka olisi helpointa sijoittaa keskustakampukselle”

Oulun kaupunki julkaisi tänään 26. huhtikuuta kaupunginvaltuustolle viime viikolla tehdyn Oulun yliopiston keskustakampusselvityksen. Suunnitteluvarausselvityksestä käy ilmi, mitä toimintoja yliopisto aikoo jatkossa säilyttää Linnanmaalla ja mitä siirtää keskustaan. Selvityksessä kerrotaan, että Linnanmaalta keskustakampukselle siirtyvistä tiedekuntien toiminnoista päätetäänhankesuunnittelun edetessä eli kuluvan vuoden aikana. Selvityksessä kerrotaan, että ”yhtenäisen Linnanmaa-kokonaisuuden näkökulmista” yliopisto voisi luopua päärakennuksestaan, Tietotalosta, Ympäristötietotalosta, kauppakorkeakoulun tiloista […]

Oulun kaupunki julkaisi tänään 26. huhtikuuta kaupunginvaltuustolle viime viikolla tehdyn Oulun yliopiston keskustakampusselvityksen. Suunnitteluvarausselvityksestä käy ilmi, mitä toimintoja yliopisto aikoo jatkossa säilyttää Linnanmaalla ja mitä siirtää keskustaan.

Selvityksessä kerrotaan, että Linnanmaalta keskustakampukselle siirtyvistä tiedekuntien toiminnoista päätetään
hankesuunnittelun edetessä eli kuluvan vuoden aikana. Selvityksessä kerrotaan, että ”yhtenäisen Linnanmaa-kokonaisuuden näkökulmista” yliopisto voisi luopua päärakennuksestaan, Tietotalosta, Ympäristötietotalosta, kauppakorkeakoulun tiloista sekä kirjasto Pegasuksen tiloista.

Tiedekunnista taas helpoimmiksi siirrettäviksi nimetään humanistinen tiedekunta, kauppakorkeakoulu sekä tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta. Tiloista luopumisesta päätetään, kun vuokranantajan Suomen Yliopistokiinteistöt Oy:n kanssa on käyty neuvotteluja, yliopisto kertoo.

Perusteita sille, mitkä tiedekunnat muuttaisivat tulevaisuudessa keskustakampukselle on haettu selvityksessä erikoistiloista. Erikoistiloilla tarkoitetaan Linnanmaalla sijaitsevia laboratorioita ja pajoja, jotka on selvityksen mukaan tarkoitus säilyttää jatkossakin Linnanmaalla. Nämä erikoistilat sitovat selvityksen mukaan teknillisen tiedekunnan ja luonnontieteellisen tiedekunnan jatkossakin Linnanmaan kampukselle.

Kasvatustieteellinen tiedekunta jäisi Linnanmaalle Oulun normaalikoulun sijainnin takia, sillä normaalikoulu toimii yliopiston harjoittelukouluna opettajaopiskelijoille. Keskustakampukselle olisi siis helpointa siirtää alat, jotka eivät tarvitse erikoistiloja tai hyödy Linnanmaan sijainnista erityisesti.

Selvityksessä kerrotaan myös, että yliopiston sisäiset palvelut voisivat jatkossa sijaita pääosin Linnanmaalla ”huomioiden kuitenkin keskustakampukselle tulevat toiminnat sekä opiskelijoiden ja henkilökunnan tarvitsemat lähipalvelut”. Toimistotiloja keskustakampukselle luonnehditaan monitilatoimistoina, eli muunneltavina työtiloina.

Työtiloja suunnitellaan hankkeen myöhemmissä vaiheissa tarkemmin. Tämänhetkisessä suunnittelussa opiskelijoita on laskettu olevan keskustakampuksella 4000 ja suunnitteilla on niin suuria monitoimisaleja kuin ryhmätyötiloja ja yksilötyöskentelytiloja.

Keskustakampusrakennuksen suunnittelu on vielä alkuvaiheissa. Yliopiston aikomuksena on järjestää arkkitehtikilpailu rakennuksen kaavoittamista varten hankkeen suunnitteluvaiheen loppupuolella. Selvityksen mukaan suunnitteilla on useaan kerrokseen jakautuva kampus.

Rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen tulisi julkista tilaa, toiseen kerrokseen puolijulkista tilaa ja ylempiin kerroksiin opiskelu- ja toimistotilat. ”Aulasta avautuu kaikille avoin kansantori, jonka yhteydessä ovat mm. kirjasto ja ravintola”, suunnitelmassa kuvaillaan. Kampukselle on suunniteltu joustavien monitoimisten opetustilojen lisäksi myös liiketiloja.

Kampuksen suunnitteluvarausselvityksessä korostetaan myös kestävää kehitystä. Yliopisto lupaa ympäristösertifioitua kampusta, jonka jokaisessa osassa on huomioitu ympäristöystävällisyys.

”Yliopisto haluaa parantaa kaikkien toimitilojensa energiatehokkuutta ja pienentää toiminnan hiilijalanjälkeä. Keskustakampus on vähäautoinen kampus, joka tukeutuu joukkoliikenteeseen ja kestäviin liikkumismuotoihin, mutta parkkitilaa on myös haluaville tarjolla. Tämän monikäyttöisen kampuksen suunnittelua ohjaavia arvoja ovat toiminnallisuus, kustannustehokkuus, kestävä kehitys, hiilineutraalius ja osallisuus”, selvityksessä kuvaillaan.

Kustannuksiltaan kampuksen hinnaksi on selvityksessä asetettu noin 100 000 000 euroa. Hankesuunnittelu jatkuu vuoden 2021 loppuun asti ja jos suunnitteluvaraus etenee toteutukseen asti, kampuksen rakentaminen on määrä aloittaa vuonna 2025.

Suunnitteluvarausselvitys käytiin läpi aiemmin tänään pidetyssä valtuustoseminaarissa ja aiheesta keskustellaan lisää tänään pidettävässä kaupunginvaltuuston kokouksessa. Kokous alkaa kello 17 ja sitä voi seurata suorana kaupungin Youtube-kanavalta.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Ironia auttaa meitä pakenemaan todellisuutta – siksi se on nykyään kaikkialla

Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironisena letkautuksena. Ylilauta taas on coolien, yhteiskunnallisista normeista viisveisaavien tyyppien virtuaalibunkkeri, joilla on omat julkimonsa. Yhtäkkiä postmodernismin ilmentämä ironia näkyy kaikkialla kulttuurissamme.

TEKSTI Tuuli Heikura

KUVAT Maiju Putkonen

“Haen kohta Lidlin kassalle kesätöihin, vaikka ei ne mua kyllä sinnekään ota ku oon jo liian vanha”, heitän sarkastisesti ystävälleni naurun saattelemana. Oikeasti tahtoisin kertoa, kuinka ahdistunut olen ollut huonosta työtilanteestani viimeiset kaksi kuukautta ja tulevaisuus pelottaa. Mutta on vain niin paljon helpompaa sanoa se leikin varjolla – kepeästi ja hieman naureskellen, että kohta varmaan lähtee asuntokin alta. Samalla toivon, että toinen ymmärtää, mitä oikeasti tarkoitan. 

Postmodernista ironiasta puhutaan paljon kirjallisuuden ja taiteen yhteydessä, mutta se on nivoutunut suureksi osaksi kulttuuriamme myös laajemmassa kontekstissa. Ironia ohjaa  käyttäytymistämme ja erityisesti ulosantiamme. Ironinen ja itseironinen ote ihmisessä nähdään jopa ihailtavana piirteenä yksinkertaisen aitouden sijaan: ironian taitava ihminen koetaan nokkelaksi ja sivistyneeksi ennemmin kuin ivalliseksi ja ilkeäksi. 

“Mies tulee räkänokastakin, vaan ei turhan naurajasta” -mentaliteetti vaikutti suomalaisten sanallisessa ilmaisussa pitkään. Jäyhä, vaitonainen ja rehellinen kansa, joka puhuu vain, kun on jotain sanottavaa. 90-luvulla koittaneet suuret haasteet kuten lama ja sitä seurannut massatyöttömyys sekä globalisaatio. 

Juurettomuus ja epävarmuuden tunteet tulevaisuudesta nostivat pessimismin, pragmaattisuuden ja tiedostavuuden osaksi arkista kanssakäymistä erityisesti silloin nuoruuttaan elävien keskuudessa. Keskusteluissa kyynisyys ja ironia toimivat maskina epävarmuuden sietämiselle. 

X-sukupolven ja postmodernismin vallan myötä asenne muuttui entisestään, ja yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa kaverille voi laukoa mitä vain kunhan sitä seuraa kuittaus “hei, se oli vain läppää”. 

Todellinen viesti piilotetaan

Ironisoija sirottelee viestiinsä vihjeitä todellisesta mielipiteestään. Kun meemi Trumpin kampanjakiertueelta leviää viraalina Instagramin storyissa, sen jakaja mitä luultavimmin pyrkii ilmaisemaan vastustuksensa Trumpin ideologiaa kohtaan. 

Silti päällimmäisenä kuvasta huomataan miehelle ominainen mutristava ilme tai häiritsevän oranssihtava rusketus. Julkaisu luultavasti saa katsojan hymähtämään huvittuneesti, ehkä jopa jakamaan sen eteenpäin, koska hänkin samaistuu siihen jollakin tavalla.

Toini Rahtu, kielitieteiden ja ironian tutkija, on määritellyt ironian komponenteiksi negatiivisen sanoman, tuottajan intention ja ironian kohteen. Kun tarkoitus kätketään, jää tulkinta kuulijan harteille, mikä tekee ironiasta taiteenlajina erittäin subjektiivisen. 

Sanonnat kuten “meininki kuin Intiön mäellä” ja “luotettava kuin VR” esittävät sanojan tarkoituksen ivan keinoin, mutta perustavat negatiivisen sanomansa siihen, että kuulijalla on samankaltaisia kokemuksia ironian kohteesta. 

Tulkitessamme ironista letkautusta yhdistelemme tekstin osia ja viestejä paitsi toisiinsa, myös tekstin ulkoisiin tietoihin ja mahdollisiin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Mikäli kuulija ei siis ole esimerkiksi Oulusta kotoisin, ei hänelle välttämättä aukea, että Intiön mäellä tarkoitetaan hautausmaata. 

Rahtu rinnastaa ironian leikillisyyteen. Ihmisellä on tarve ilmaista asia arvoituksellisesti, epäsuorasti ja monimerkityksellisesti. Mistä se tarve kumpuaa?

Ironia on asenne, jossa mikään ei ole pyhää            

Kulttuurin ironisoituminen on seurausta kokemusten ja toimintamallien yleistymisestä normeiksi. Ilmiölle ominaista on itsetietoisuus ja –riittoisuus sekä kaikenlaisten vakavien arvojen ja ihanteiden naurettavuus. 

Tämänkaltainen kulttuurinen anarkismi ulottuu aina mainontaan, politiikkaan, muotiin kuin televisioon – ne kaikki ovat ironian vallassa. Ne, jotka edelleen katsovat televisiota pelkkien suoratoistopalveluiden luukuttamisen sijaan, tietävät ajankohtaisohjelmat kuten Villi kortti ja Hyvät ja huonot uutiset, joiden koko konsepti perustuu tapahtumien ironiseen ja ivalliseenkin tarkasteluun. 

Tämäntyyppisten humoristipaneelien koostamien ohjelmien ironinen lähestymistapa on itse asiassa enemmän sääntö kuin poikkeus nykypäivän tv-ohjelmistossa. 

Ironinen lähestymistapa ei rajoitu pelkästään ajankohtaisohjelmiin. Sitcomeissa ironia ja ivallisuus ovat korvanneet perinteiset naurattavat kommellukset. Lidlin grillituotteiden mainosvideossa kehotetaan elämään “kuin viimeistä kesäpäivää”. Mikä lähti anarkismista, on muuttunut median käsissä valtavirtaiseksi lähestymistavaksi. 

Eikö mikään ole enää pyhää? Äärimmillään filosofian tohtori Frank Martela on ehdottanut ironian johtavan hyperironiaan. Tällä tarkoitetaan postmodernin ajattelun tilaa, jossa kaikkiin uskomuksiin ja näkökulmiin suhtaudutaan etäisyyttä ottavalla huumorilla. Ihmisenä hyperironikko on paitsi ironinen, myös itsetietoinen, kaikkea kyseenalaistava, eikä usko mihinkään, edes itseensä. Mikään ei ole pilkan yläpuolella, mikään ei ole pyhää. 

Ylen suosituimpiin podcasteihin kuuluva Radio Sodoma tiivistää hyperironian syvimmän olemuksen. Antti Holman luotsaama satiiri parodioi säälimättömästi tarinan keinoin suomalaista kulttuuria, uutisia, radiokanavien vakio-ohjelmia, uskovia, rokotevastaisia ja kaikkea tältä väliltä höystettynä suomen kielen laadukkaimmalla annilla – kirosanoilla ja rankalla alapäähuumorilla. Podcast kohtaa yhteiskunnallisia ongelmia mustan huumorin ja kärjistetyn ironian keinoin, eikä mikään ole ivan ulottumattomissa. 

Muutoinkin Antti Holman julkinen persoona ulostuloineen on mielenkiintoinen tarkasteltava itseironian näkökulmasta. Mies, joka kykenee julkisessa omaa nimeänsä kantavassa podcastissa nauramaan alkoholismilleen ja sen aiheuttamille häpeällisille hetkille, ansaitsee ironikon leiman. 

Samankaltaisia hahmoja löytyy sosiaalisen median kanavista useitakin. Tiia Rantasen ja Anna Karhusen luotsaama Kaverin puolesta kyselen -podcast perustuu juurikin nolouteen ja noloihin tapahtumiin. Näin itseironia ja nolous toimivat myös kontrollimekanismina – “kun nauran asialle ensin itse julkisesti, ei sitä voida käyttää minua vastaan” -mentaliteetilla. Näin henkilö poistaa muilta mahdollisuuden sosiaaliseen hylkäämiseen ja paheksuntaan vääränlaisen käytöksen vuoksi. 

Kyynisyys on ihailtavaa

Ironinen kulma ihmisessä koetaan luonteen nokkeluutena ja kyky nauraa itselleen nähdään usein itsevarmuuden merkkinä. Julkisesti nolo ihminen on koskematon ja sinut itsensä kanssa, vahva ja cool. Luultavasti tämän takia ironia kiehtoo myös muiden kertomana. 

Nykyihminen on kyyninen. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Kliseessä piilee kuitenkin myös totuuden jyvä, joka nivoutuu vahvasti kulttuurin ironisoitumiseen. 

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru ovat pohtineet aihetta podcastissaan Mikä meitä vaivaa?, jossa he kokevat ironian keinoksi kestää maailmaa. Heidän näkemyksensä mukaan ironia on tapa, jolla moderni ihminen pysyy kasassa kaiken sen tuhon keskellä, jota me ihmiskuntana ylläpidämme. 

Evoluution tuloksena homo sapiens on siis kehittynyt jo liian älykkääksi omaksi hyväkseen, ja nyt seuraavana asteena meidän täytyy kehittää keinoja, jotta kestämme itseämme ja luomaamme maailmaa. Tämän seurauksena pyrimme asettumaan tilanteen yläpuolelle ja etäännyttämään itsemme, mikä taas johtaa ylimieliseen, ironiseen ilmaisuun. 

Sosiaalisen median alustojen yleistyminen päätoimisena kommunikaatiokanavana on vain lyönyt bensaa ironian liekkeihin. Näiden pääkonsepti on yleisesti koettu olevan hyväksynnän hakeminen tykkäysten ja jakojen muodossa. Tämä vaikuttaa vahvistaneen monien taipumusta tarvita kanssaeläjien sosiaalista hyväksyntää. 

Samalla sosiaaliset mediat tarjoavat täydellisen kanavan ironisiin kannanottoihin, joihin ei kuitenkaan tarvitse sitoutua – kaikkihan häviää 24 tunnin kuluessa. Tällöin voimme ironian varjolla jakaa meemin, jonka sanoma kohtaa ideologiaamme tai kokemuksiamme tietystä aiheesta kuitenkaan menemättä liian syvälle aiheeseen. 

Koska alustojen toiminta ja interaktiivisuus perustuu juurikin riippuvuuteen muiden palautteesta, se asettaa meidät erittäin alttiiksi tuomitsemiselle. Ironisen ilmaisun kautta voimme verhota ideologiamme vitsin taakse ikään kuin vähentäen asian merkitystä itsellemme tai ainakin sitä varten, ettei se muille iske niin päin kasvoja, että he alkaisivat kyseenalaistaa viestin sanomaa ja tuomita sanottua tosissaan.

Onko taustalla sittenkin pelko?

Kansakuntaamme tuntuu vaivaavan tietynlainen kollektiivien hylkäämisen  ja nolouden pelko, mikä aiheuttaa sen, ettemme uskalla heittäytyä. Esimerkiksi yleisesti epäsuosittuina pidettyihin mielipiteisiin täytyy liittää disclaimer: tiedän tämän olevan uncool, mutta teen sen ironisesti.

Toisaalta ironinen toteamus toimii suojautumiskeinona, jolla osoitetaan tietoisuus omasta puutteellisuudestamme. Näin henkilö välttää tunteellisesti tukalan tilanteen ja pilkan kohteeksi joutumisen.

Nykyajassa tämä puolustuskeino on muuttunut automaatioksi. Arkista olemassaoloamme ja tekemistämme leimaa se, kuinka tiedämme, ettemme tiedä mistään mitään. Jälleen tuomalla esiin oma tietoisuutemme toiminnan epäcooliudesta vältämme sen, ettei kukaan muu voi käyttää sitä meitä vastaan ja näin nolata meitä. 

Linda Hutcheon on tutkinut ironian sosiaalista aspektia. Hän kertoo, että sitä ymmärretään paremmin tarkasti määritellyissä ryhmissä, jotka jakavat samankaltaisen sosiaalisen ympäristön. Tämä sallii ironian kehittymisen jopa tietynlaiseksi murteeksi tietyn ryhmän sisällä. Ironia vaatii yleisön, jonka jäsenet ymmärtävät jaettujen viittausten yhteyden niin sanotusti sisäpiirille tarkoitettuina vitseinä. 

Samoilla linjalla on populaarikulttuurin ja huumorin tutkija Antti Lindfors. Hän painottaa stand up -komiikan tutkimuksessaan ironian perustuvan yhteneväisyyssuhteiden tahalliselle manipuloinnille, ja konteksti jätetään usein tarkoituksella piiloon jättäen tilaa vastaanottajan tulkinnalle. Näin ironiaa voi tulkita myös välineenä ja prosessina. Se kutsuu lukijan kyseenalaistamaan tulkintojaan todellisuudesta, ja haastaa pohtimaan ja väittelemään. 

Meemikulttuuri on loistava ironisen ilmaisun ilmentymä, joka kiteyttää koko kulttuurin ironisoitumisen. Meemit ovat niin poliittisen kuin markkinoinnillisen vaikuttamisen työkaluja, jotka perustuvat intertekstuaalisuuteen, kulttuurisesti ajankohtaisiin ilmiöihin sekä vinoon huumoriin, jonka taakse pystytään leikkimielisen ivan keinoin varjoamaan oma mielipide. 

Meemit pelkistävät satiirin ja ideologiset viestit kuviksi, joita on helppo jakaa sen kummemmin ilmaisematta sitoutumistaan aiheeseen. Näin meihin ei voi sattua, koska emme laita itseämme kunnolla likoon. Sen sijaan voimme kuitata mahdollisen kyseenalaistuksen kuvan yksinkertaisella hauskuudella, vaikka sillä on meille syvempikin merkitys, mikä tekee meemistä jakamisen arvoisen.

Ironiassa on kyse tulkintojen ja haavoittuvuuden tunnustamisesta. Nokkelan itseilmaisun taakse pystyy verhoamaan paljon sellaista, mitä emme muuten uskaltaisi maailmalle tunnustaa. Ironia ja itseironia peilaavat hyvin aikamme uniikkiuden tavoittelun arvostamista, sosiaalisen hylkäämisen pelkoa ja maailmantuskaa. Kyky itseironiaan viestii kenties valheellisesti korkeasta itsetunnosta ja vahvuudesta, mitkä erityisesti individualistissa kulttuureissa ovat sosiaalisesti arvostettuja piirteitä. 

Edelleenkään en siis uskalla myöntää ystävälleni, kuinka kerta toisensa jälkeen “kiitos, mutta ei kiitos” -vastaukset työnhaussa vievät aina palasen itsetuntoa mennessään. Mieluummin kehotan tuomaan mukanaan nyrkkeilysäkin ja viinipullon nuudeleiden kyytipojaksi.

Tuuli Heikura

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.

Lue lisää:

OYY:n hankekoordinaattoriksi Timi Kärki, tapahtumatuottajaksi Kati Kantonen ja yhteisöasiantuntijaksi Eetu Leinonen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa aloittaa kolme uutta työntekijää. Alkuvuoden aikana haussa olivat hankekoordinaattorin paikka hyvinvointituutoreihin liittyvässä hankkeessa sekä tapahtumatuottajan ja yhteisöasiantuntijan paikat ylioppilaskunnassa. Read this article in English. Ensimmäinen uusi työntekijä valittiin 5. maaliskuuta pidetyssä OYY:n hallituksen kokouksessa. Opetus- ja kulttuuriministeriön tukeman hyvinvointihankkeen koordinaattoriksi valittiin Timi Kärki. Kärki opiskelee historiaa Oulun yliopistossa ja on toiminut OYY:n […]

Oulun yliopiston ylioppilaskunnassa aloittaa kolme uutta työntekijää. Alkuvuoden aikana haussa olivat hankekoordinaattorin paikka hyvinvointituutoreihin liittyvässä hankkeessa sekä tapahtumatuottajan ja yhteisöasiantuntijan paikat ylioppilaskunnassa.

Read this article in English.

Ensimmäinen uusi työntekijä valittiin 5. maaliskuuta pidetyssä OYY:n hallituksen kokouksessa. Opetus- ja kulttuuriministeriön tukeman hyvinvointihankkeen koordinaattoriksi valittiin Timi Kärki.

Kärki opiskelee historiaa Oulun yliopistossa ja on toiminut OYY:n edustajistossa. Hän aloitti työnsä OYY:llä viime viikolla. Hankekoordinaattorin paikkaa haki määräaikaan mennessä 15 ihmistä joista kolme haastateltiin. Hankekoordinaattorin on määrä toimia vuoden 2022 loppuun asti edistämässä hyvinvointituutori-toimintaa Oulun yliopistossa.

”Tuntuu oudolta hypätä opiskelijan roolista yhtäkkiä asiantuntijaksi. On mahtavaa päästä tekemään merkityksellistä työtä ja pyrkiä parantamaan opiskelijoiden hyvinvointia suuremmalla mittakaavalla kuin ennen. Pyrin siihen, että kaikilla on mahdollisuus löytää itselleen sopivaa ajanvietettä ja löytää myös uusia kavereita harrastuksista”, Kärki kommentoi lehdelle.

Viime torstaina 25. maaliskuuta OYY:n hallitus valitsi kokouksessaan ylioppilaskunnalle uuden tapahtumatuottajan ja yhteisöasiantuntijan. Aiemmin työnimikkeet ovat kuuluneet yhdelle työntekijälle, tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntijalle. Edellisen tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntijan irtisanouduttua nimikkeet erotettiin omiksi työtehtävikseen helmikuussa 2021.

Ylioppilaskunnan tapahtumatuottajaksi valittiin torstaina Kati Kantonen. Kantonen on kasvatustieteiden maisteri Jyväskylän yliopistossa. Tapahtumatuottajan paikkaa haki yhdeksän ihmistä, joista kolme haastateltiin. Tapahtumatuottaja vastaa muun muassa lukuvuoden avajaistapahtuman järjestämisestä.

Yhteisöasiantuntijaksi valittiin 11 hakijan ja neljän haastatellun joukosta Eetu Leinonen. Leinonen opiskelee Oulun yliopistossa tilastotieteitä ja suomen kieltä. Hän toimi OYY:n hallituksen puheenjohtajana vuonna 2020 sekä OYY:n koulutuspoliittisen asiantuntijan sijaisena alkuvuodesta 2021. Leinonen aloitti työnsä yhteisöasiantuntijana maanantaina 29. maaliskuuta. Yhteisöasiantuntijan tehtävä on määräaikainen ja se kestää vuoden 2022 loppuun asti.

”Tavoitteenani tässä työssä on olla läsnä opiskelijoille ja järjestöille. Lisäksi pyrin työssäni kehittämään yliopiston ja ylioppilaskunnan yhteisöllisyyttä ja valvomaan erityisesti kansainvälisiin asioihin liittyviä etuja. Tunnelma on tällä hetkellä innostunut ja toivon pian pääseväni aloittamaan työt täyttä höyryä”, Leinonen kertoi lehdelle ensimmäisenä työpäivänään.

OYY:n pääsihteeri Kauko Keskisärkkä kertoo olevansa tyytyväinen valintoihin.

”Valitut edustavat hyvin eri taustoja: mukana on toimintaan enemmän perehtynyt henkilö Leinonen, hieman toimintaa tunteva Kärki että täysin uutta näkökulmaa tuova henkilö Kantonen”, Keskisärkkä kertoo.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Harrastamme häpeämistä – Miksi guilty pleasure pursuu joka mediasta?

Vanhat tutut realityt saavat uusia tuotantokausia ja markettien hyllyt pursuavat romanssipokkareita. Mutta kuka myöntää katsovansa Temppareita epäironisesti tai korkkaavansa töiden jälkeen Tanssin superäitien uuden kauden?

TEKSTI Petra Uusimaa

KUVAT Siru Tirronen

Arkielämässä kohtaamme asioita, jotka usein tuottavat häpeää siitäkin huolimatta, että nautimme niistä. Häpeämme myöntää, että katsoimme kokonaisen tuotantokauden suosikkisarjaamme tai korvasimme aamupalan suklaaleivoksella. Häpeä on niin tyypillinen reagointikeino, että emme monestikaan huomaa kyseenalaistaa sitä. 

Miksi katsomme tosi-tv-ohjelmia, mutta häpeämme myöntää sitä julkisesti? Miksi häpeämme sitä, että luemme kymmenittäin dekkareita tai historiallisia romansseja sen sijaan, että tarttuisimme klassikkoon? Nautimme, mutta häpeämme myöntää, että nautimme. 

Ilmiötä kutsutaan termillä guilty pleasure, jolla viitataan häpeän ja nautinnon sekoittumiseen. 

“Guilty pleasure usein kääntyy suomeksi ‘salaiseksi paheeksi’, ja sillä viitataan sellaisen tekemiseen tai teoksen kuluttamiseen, joka syystä tai toisesta aiheuttaa yhtäaikaista mielihyvää ja häpeää”, sanoo elokuvatutkimuksen tohtoriopiskelija Aino Isojärvi. Hänen mukaansa guilty pleasurea ovat esimerkiksi elokuvat, jotka alan kriitikot ovat nimenneet huonolaatuiseksi.

“Mielihyvän on katsottu olevan olennaisessa yhteydessä häpeän tunteeseen – ikään kuin kokemus johtaisi vapautumiseen, joka puolestaan juontaisi juurensa siitä, että ylittää rajoja ja tekee jotain kiellettyä tai sosiaalisesti ei-hyväksyttyä”, jatkaa Isojärvi.

Kuluttaminen eskapismina

Häpeä voi siis olla vapauttava kokemus kun se linkittyy nautintoon. Pohjimmiltaan meistä jokainen haluaa vapaa-aikanaan tehdä asioita, joista nautimme. Pitkän päivän jälkeen levähdämme mieluusti sohvalla ja katsomme ja luemme juuri sitä, mitä haluamme. Juuri väsyneinä emme vaadi viihteeltä mitään muuta kuin sen, että se auttaa meitä unohtamaan kuluneen työpäivän tai -viikon – tarvitsemme siis eskapismia.

Guilty pleasure on parhaimmillaan eskapismia juuri siksi, että juonenkäänteet suosikkiohjelmissamme ovat absurdeja tosielämään verrattuna. Tuskin meistä kukaan joutuu tilanteeseen, jossa meitä viekoittelee kymmenkunta sinkkua. Saamme unelmoida elämästä, johon meillä ei ole mahdollisuutta tai jota realistisesti ajatellen emme edes haluaisi. Viihteeseen on helppo paeta arkielämän monotonisuutta.

“On kiehtovaa katsoa välillä toisten hullutteluja suhdekiemuroissa, elämänvalintoja ja urakäännöstä kohti laulajatähteyttä tai kovan harjoittelun tuloksena syntyneitä huippu-urheilusuorituksia, kun omia käytösmalleja ja ratkaisuja ohjaavat ja määrittävät arkisemmilta ja vähemmän hohdokkailta tuntuvat asiat, kuten vaikkapa omistusasunto, työ ja perhe, sekä jokaperjantainen käynti Prismassa”, tiivistää Isojärvi.

Isojärven mukaan viihdetutkimukset osoittavat, että kansaa kiinnostavat aiheet, jotka ovat tarpeeksi kaukana arkielämästämme. Tämä selittää esimerkiksi rikossarjojen ja dekkareiden suuren suosion suomalaisten keskuudessa. True crimen ja rikosohjelmien sekä -elokuvien suosio selittyy sillä, että me suomalaisina olemme tottuneet turvalliseen elämään. Viihteeseen on helppo uppoutua, kun se ei muistuta meitä normaalielämästämme.

Oman elämän viihdekriitikoita

Laatu nähdään yleensä objektiivisena arvona, joka ei ole riippuvainen henkilökohtaisesta nautinnosta. Sekä media että me itse määrittelemme sen, mikä on guilty pleasure ja mikä on laadukasta. Media melkein huomaamatta luo kuvaa siitä, miten jokin on intellektuellia viihdettä ja toinen jotain, jota täytyy hävetä.

Kirja- ja elokuvakriitikot antavat tähtiä ja määrittelevät sen, mikä on laadukasta ja yleisesti hyväksyttävää. Toisaalta klikkiotsikoilla varmistetaan se, että katsojan kiinnostus herää myös kohuohjelmien viimeisimmistä kiekuroista.

“Guilty pleasuren takana näyttäytyy perinteinen korkeakulttuuri-populaarikulttuuri-jako”, kertoo Aino Isojärvi.

Laadukkuuden määrittelijöitä ovat esimerkiksi yliopistot, kriitikot ja alan kuuluisimmat palkinnonjakajat. Isojärven mukaan erityisesti yhteiskunnallinen arvo määrittelee nykyään teoksen arvon. 

Mitä ajankohtaisempi ja kantaaottavampi, sitä arvostettavampi teos on yleisessä mielipiteessä.

Hyvänä esimerkkinä toimivat kirjallisuuden klassikkokaanonit, jotka määrittävät laatua. Netti on täynnä “nämä 100 klassikkoa sinun täytyy lukea elämäsi aikana”-listoja, mikä asettaa tietyntyyppisen kirjallisuuden viihdekirjallisuuden edelle. Nämä listat saavat meitä automaattisesti erottelemaan laadun ja viihteen. Kirjallisuus voi kuitenkin tietoisesti leikkiä viihteellisyydellään, kuten rakkausromaanien kliseitä ironisoivat satiiriset teokset.

Laadukkuus on myös aikasidonnaista, kuten Isojärvi osoittaa. Esimerkiksi Jane Austenin tai Brontën-sisarusten teoksia pidettiin naisille tarkoitettuna hömppänä 1800-luvulla, mutta nykyään ne ovat englantilaisen kirjallisuuden helmiä, joita jokaisen täytyisi lukea.

Isojärvi huomauttaa, että myös audiovisuaalisen sisällön ja kirjallisuuden välillä on ollut pitkään vastakkainasettelu. Hänen mukaansa elokuvia pidettiin kansanhuvina, kun taas kirjallisuus oli selvästi parempi kansan sivistykseen. 

“Audiovisuaalinen viihde näyttäytyy tässä yhteydessä vähemmän sivistävänä ja sitä myötä kulttuurisesti vähemmän arvokkaana luovana taiteenmuotona. Tämän oletuksen painolasti on edelleen raskas.”

Mikä tosi-tv:ssä viihdyttää?

Tosi-tv-ohjelmat näyttävät pohjimmiltaan olevan suurimpia salaisia paheitamme, ainakin katsojatilastojen mukaan. Post doc-tutkija Pauliina Tuomen mukaan tosi-tv-ohjelmat voivat tarjota vertaistukea, kunhan vain tabuja ei ylitetä liian rankasti. 

Tuomen mukaan myös tosi-tv-ohjelmat voidaan sijoittaa eri tasoisiin ohjelmiin. “Hyviä” realityjä ovat esimerkiksi sisustusohjelmat, kun taas alemmassa luokassa ovat tosi-tv:t, joissa rikotaan tabuja ja eettisiä normeja. Tärkeää on myös huomioida se, miten yksilöä käsitellään ohjelmassa. Toimiiko hän esimerkkinä muille ruokaremontissa tai liikunnan aloittamisessa vai esitetäänkö hänet sirkuseläimenä, jota on helppo pilkata netin syövereissä?

Tabut kuitenkin selvästi kiehtovat suomalaisia, erityisesti kun kyse on parisuhteesta ja rakkaudesta. Aihe on myös mediaseksikäs. Mitä shokeeraavampi aihe ja toteutustapa on, sitä enemmän katsojia ja klikkiotsikoita.

Mikä sitten saa ihmiset viihtymään niiden parissa? Tosi-tv-ohjelmien katsojaluvut ovat korkealla, vaikka kukaan ei oikeastaan myönnä katsovansa niitä. Ehkä syynä on juuri se, että ne käsittelevät tabuja tavalla, johon moni formaatti ei uskaltaudu. Esimerkiksi Big Brother ja Temptation Island ovat 20 katsotuimman listalla Nelosella vuonna 2020. Temptation Islandista on tehty jo kahdeksan kautta ja yhdeksäs on alkanut – tuskin ohjelmaa tehtäisiin, jos sille ei olisi katsojia.

Viihteeseen on helppo uppoutua, kun se ei muistuta meitä normaalielämästämme.

Parisuhdereality antaa mahdollisuuden tirkistellä toisen rakkauselämään. Seuraamme parisuhteiden syntymistä, niiden kohtaamia haasteita ja, ennen kaikkea draamaa, jota jokainen meistä janoaa viihteessä. Tuskin monikaan meistä uskaltautuisi avioitumaan tuntemattoman ihmisen kanssa tai bilettäisi kymmenien sinkkujen kanssa, joiden tarkoituksena on vietellä meidät. Siitä huolimatta näitä ohjelmia on kutkuttavaa katsoa televisiosta.

Ehkä tällaisten ohjelmien  katsomisen myöntäminen aiheuttaa häpeää, koska meidät on opetettu karttamaan tirkistelyä ja salakuuntelua. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu olla hiljaa tyytyväinen omaan elämäänsä, eikä jakaa yksityiskohtia kuin lähimmille perheenjäsenille. Tosi-tv:stä tutut henkilöt esittelevät elämäänsä ja syvimpiä tunteitaan kaikkien katsottavaksi, kun suomalaiset on opetettu olemaan hiljaa tunteistaan ja ongelmistaan.

Miten häpeä voisi auttaa meitä?

Tutkimukset osoittavat, että häpeä on hyvin tyypillinen tunne jokapäiväisessä elämässämme. Onko guilty pleasure kuitenkaan loppujen lopuksi häpeää puhtaimmillaan? Filosofian tutkijat Kriss Goffin ja Florian Cova pohtivat tutkimuksessaan, onko sana guiltiness, syyllisyys, oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta, joka meissä syntyy, kun valitsemme romanttisen komedian tai tosi-tv-ohjelman dokumentin sijaan. Heidän mukaansa kyse on enemmänkin huonosta omatunnosta tai nolostumisesta, ei niinkään syyllisyydestä.

Totta kuitenkin on, että häpeämme sitä mistä pidämme. Coffin ja Cova laativat tutkimuksen, jossa he kysyivät tutkittavilta, miksi he häpesivät tietyistä tv-ohjelmista nauttimisesta. Useat tutkittavista vastasivat, että heitä hävetti, koska ohjelmassa tai elokuvassa ei ole mitään objektiivisesti hyvää. Toinen tyypillinen vastaus oli, etteivät he haluaisi kertoa toisille ihmisille katsovansa kyseistä ohjelmaa, koska he ajattelivat sen vaikuttavan siihen, mitä heistä ajatellaan. 

Näyttää kuitenkin siltä, että siitä nauttiminen, mikä hävettää meitä, on hyväksi meidän mielenterveydellemme. The New York Timesissa ilmestyneen artikkelin mukaan tosi-tv:n katsominen tai hömppäkirjan lukeminen voi olla hyvää taukoa aivoille. Psykologi Kristin Neffin mukaan ajattelemme yleensä, että vapaa-aikakin täytyisi käyttää kehittävään toimintaan. Joskus olisi hyvä antaa mielelle ajattelutauko ja keskittyä tekemään jotain, joka antaa nautintoa siitäkin huolimatta, että se ei kehitä meitä. 

Nauttimisen psykologia

Häpeä ja mielihyvä kävelevät käsi kädessä, kuten professori Ravi Dharin osoittaa. Hänen mukaansa häpeä tai huono omatunto linkittyvät usein mielihyvään. Saamme mielihyvää asioista, joiden pitämistä häpeämme. Esimerkiksi suklaapatukan syömiseen sekoittuu usein sekä huonoa omatuntoa että mielihyvää. 

Useat psykologiset tutkimukset osoittavat, että guilty pleasuret todellisuudessa voivat tuottaa mielihyvää ja onnellisuutta häpeästä huolimatta. Hyvin usein se suklaapatukan osto on hyvä idea, jos päivä on tuntunut raskaalta. Dharin mukaan joskus asiat, jotka tuottavat meille paljon häpeää, saavat meidät onnelliseksi. 

Miksi meidän täytyy hävetä asioita, jotka eivät pohjimmiltaan aiheuta pahaa kenellekään, edes itsellemme? Syyllisyyden tunteesta huolimatta tutkimuksen osoittavat, että jossakin määrin esimerkiksi Kardashianien katsominen saattaa olla aivoille ja mielelle hyväksi, koska myös stressitasomme pienentyvät. 

Kristin Neffin mukaan erityisesti tauko “ongelmanselvityksestä” tekee hyvää aivolle. Esimerkiksi meditaatiota on pidetty hyvänä keinona rentoutua, mutta Neffin mukaan myös median kulutus voi toimia hyvänä tapana rauhoittua. Antamalla mielellemme ja kehollemme lepoa kuuntelemme kehon merkkejä ja opettelemme olemaan armollisempia itsellemme. Voisiko Kardashianien kokonaisen kauden putkeen katsominen siis olla uusi meditaatiokeino?

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Kahden korkeakoulun alumni Mari Korpela kyllästyi itseinhoon ja perusti kehorauhaa korostavan yrityksen

Koronapandemia sai Mari Korpelan miettimään elämäänsä uudelleen. Alituinen häpeä sai väistyä oman yrityksen ja kehorauhasta kertovan taiteen tieltä.

Häpeä liittyy kaikkeen. Se on tullut tutuksi, kertoo oululaisyrittäjä Mari Korpela.

”Ihmisten todellisuus on vääristynyt kuvittelemaan, mitä muut ajattelevat itsestä. Ihmiset häpeävät absurdejakin asioita, kuten ääntään tai omia korvannipukoitaan”, Korpela sanoo.

Tämä ei päde pelkästään ulkonäköön vaan myös muuhun elämään, kuten työhön, harrastuksiin ja ihmissuhteisiin.

”Jatkuva stressaaminen ja pohtiminen vie aivokapasiteettia kaikelta tärkeämmältä. Vaikka joku paheksuisikin minua ja valintojani, se kertoo yleensä enemmän paheksujasta kuin minusta.”

Korpela alkoi purkaa tuntemuksiaan Instagram-tilinsä kautta. Nyt Instagram-seuraajia on jo yli 5 000 ja Korpelan turhautuminen häpeään on tarttunut muihinkin.

Kahden korkeakoulun kasvatti

Mari Korpela aloitti Oulun yliopistossa kasvatuspsykologian pääaineopinnot vuonna 2007 ja opinnot Oulun ammattikorkeakoulun tanssilinjalla vuonna 2008. Opiskeluaika oli repaleista, sillä Korpela opiskeli kahdessa eri oppilaitoksessa vuorovuosin ja välillä yhtä aikaa.

”Kaahasin aamun balettitunnilta suoraan luennolle”, Korpela nauraa.

Opiskelijana hän ei vielä tiennyt, mitä halusi elämältään ja valitsi sivuaineita opettajan ura mielessään. Elämä vei loppujen lopuksi 31 aivan toisaalle.

”Yleinen kysymys kasvatustieteiden opiskelijoilla on, että mihin tämä valmistaa tai mitä meistä voi tulla. Jälkeenpäin olen huomannut, että ihan mitä vaan.”

Opiskelujen ohessa Korpela työskenteli tanssinopettajana noin kymmenen vuotta. Omien häpeän kokemustensa takia Korpelalle oli tanssitunneilla tärkeää, että oppilaat eivät vertailisi itseään toisiin. Korpela onnistui, mutta hän kertoo itse kärsineensä kehokuvansa kanssa.

”Tanssi vei enemmän kuin antoi, joten lopetin tanssin kokonaan. Koin olevani vääränlainen tanssimaailmaan, vaikka en todellakaan ollut. Ei kukaan ole”, Korpela kertoo.

Uusi ura yrittäjänä

Valmistuttuaan ammattikorkeakoulusta 2013 ja yliopistosta 2015 Korpela työskenteli henkilöstöpalvelualalla noin kolme vuotta. Kun koronapandemia iski Korpela lomautettiin. Hän oli jo jonkin aikaa pohtinut työpaikan vaihtoa ja pandemia tarjosi hetken tarvittua miettimisaikaa.

Korpela halusi vaikuttaa. Hän tarvitsi äänitorven, jolla toteuttaa itseään ja pohti muun muassa blogin perustamista. Aikomus kuitenkin pysähtyi pelkoon: Mitä jos tutut lukisivat blogia?

Korpela kuitenkin päätti, että nyt oli aika päästää häpeästä irti. Hän tarttui juuri niihin asioihin, jotka tuntuivat pelottavilta.

”Aloin tehdä kaikkea, mikä minua hävetti. Postasin keskeneräisiä piirustuksia ja mietin, että hävettää, joten julkaisen. Sitten katsoin, loppuuko maailma. Mitään pahaa ei tapahtunut”, Korpela nauraa. Hän ei silti osannut aavistaa, että hänen piirustuksistaan tulisi hitti.

Kehorauhan puolestapuhuja

Korpelan postaamat piirrokset kertovat itsensä hyväksymisestä eli kehorauhasta. Instagram-tilillään Korpela on muun muassa julistanut, että ei suostu enää laihduttamaan vaan haluaa kunnioittaa itseään ja kehoaan sellaisena kuin ne ovat.

Korpela toteaa esimerkiksi, että ei arvota kehonsa osia erikseen tai keksi adjektiiveja kuvaamaan ulkomuotoaan.

”Suhtaudun siten, että tämä on keho. Se on nyt tällainen, joskus toisenlainen. Kieltäydyn aktiivisesti ajattelemasta, olenko esimerkiksi lihonut tai mitä muut ajattelevat”, Korpela kertoo.

”Olin aiemmin monesti ottanut projektin itselleni. Joskus se oli laihdutusprojekti, joskus itsensä hyväksymisprojekti. Eli nyt minä maanantaina alan rakastamaan itseäni ihan täysillä. Eihän se mene sillä tavalla”, hän lisää.

Näitä projekteja seurasi kyllästyminen.

”Hoksasin sen, miten paljon omat ajatukset pyörivät siinä, mitä muut minusta ajattelevat. Sitten aloin miettiä, että ketkä muut? En osannut edes nimetä, ketä varten yriin kerätä tietynlaista CV:tä tai ketä varten täytyy saada viisi kiloa pois. Silti se oli punainen lanka elämässä”, Korpela kertoo.

Loppujen lopuksi kysymykset tiivistyivät kahteen: ”mitä minä elämältäni haluan?” ja ”tätäkö tämä nyt on?” Koronasta johtunut lomautus tarjosi ajan vastata noihin kysymyksiin.

Kesällä 2020 Korpela perusti verkkokaupan, Mari Korpela Companyn, jossa hän myy taidettaan muun muassa taulujen, mukien ja paitojen muodossa. Hän ei enää häpeä ilmaista itseään.

”Toki tulee kuoppiakin. Välillä käpertyy siihen vanhaan ’minusta ei ole mihinkään’ ja ’mitä minä nyt tällaista’.

Huonoista päivistä huolimatta uuden kokeilu ei ole päättynyt. Korpela aloitti tammikuussa seksuaalikasvattajan opinnot Sexpo-säätiön kautta.

“Sexpon ensimmäisen seminaarin jälkeen olo on innostunut. Tiedän, että tuleva urani tulee kietoutumaan seksuaalikasvatuksen ympärille, ja kaikki aiemmat opintoni toimivat pohjana tälle, joten olen todella innoissani.”

Kuka?

MARI KORPELA

» 34-vuotias

» Asuu perheensä kanssa Oulussa.

» Valmistui tanssinopettajaksi Oulun ammattikorkeasta vuonna 2013.

» Valmistui Oulun yliopistosta vuonna 2015, pääaineenaan kasvatuspsykologia.

» Perusti keväällä 2020 yrityksensä Mari Korpela Company-verkkokaupan, jota voi seurata Instagram-tilin @marikorpelacompany kautta.

» Vapaa-aikanaan maalaa, lukee seksuaalisuuteen, psykologiaan ja menestymiseen liittyvää tietokirjallisuutta sekä viinittelee ystävien kanssa. Aloitti juuri burleskin. Suurin osa vapaa-ajasta kuluu perheen kanssa.

Juttua muokattu 22.3. Vaihdettu sana kehopositiivisuus sanaan kehorauha. Korjattu kuvatekstin virheellinen väittämä, että Korpela opiskelee seksuaaliterapeutiksi oikeaan muotoon eli seksuaalikasvattajaksi.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää: