Harrastamme häpeämistä – Miksi guilty pleasure pursuu joka mediasta?

Vanhat tutut realityt saavat uusia tuotantokausia ja markettien hyllyt pursuavat romanssipokkareita. Mutta kuka myöntää katsovansa Temppareita epäironisesti tai korkkaavansa töiden jälkeen Tanssin superäitien uuden kauden?

Ilmiöt  | 

Teksti Petra Uusimaa

Kuvat Siru Tirronen

Arkielämässä kohtaamme asioita, jotka usein tuottavat häpeää siitäkin huolimatta, että nautimme niistä. Häpeämme myöntää, että katsoimme kokonaisen tuotantokauden suosikkisarjaamme tai korvasimme aamupalan suklaaleivoksella. Häpeä on niin tyypillinen reagointikeino, että emme monestikaan huomaa kyseenalaistaa sitä. 

Miksi katsomme tosi-tv-ohjelmia, mutta häpeämme myöntää sitä julkisesti? Miksi häpeämme sitä, että luemme kymmenittäin dekkareita tai historiallisia romansseja sen sijaan, että tarttuisimme klassikkoon? Nautimme, mutta häpeämme myöntää, että nautimme. 

Ilmiötä kutsutaan termillä guilty pleasure, jolla viitataan häpeän ja nautinnon sekoittumiseen. 

“Guilty pleasure usein kääntyy suomeksi ‘salaiseksi paheeksi’, ja sillä viitataan sellaisen tekemiseen tai teoksen kuluttamiseen, joka syystä tai toisesta aiheuttaa yhtäaikaista mielihyvää ja häpeää”, sanoo elokuvatutkimuksen tohtoriopiskelija Aino Isojärvi. Hänen mukaansa guilty pleasurea ovat esimerkiksi elokuvat, jotka alan kriitikot ovat nimenneet huonolaatuiseksi.

“Mielihyvän on katsottu olevan olennaisessa yhteydessä häpeän tunteeseen – ikään kuin kokemus johtaisi vapautumiseen, joka puolestaan juontaisi juurensa siitä, että ylittää rajoja ja tekee jotain kiellettyä tai sosiaalisesti ei-hyväksyttyä”, jatkaa Isojärvi.

Kuluttaminen eskapismina

Häpeä voi siis olla vapauttava kokemus kun se linkittyy nautintoon. Pohjimmiltaan meistä jokainen haluaa vapaa-aikanaan tehdä asioita, joista nautimme. Pitkän päivän jälkeen levähdämme mieluusti sohvalla ja katsomme ja luemme juuri sitä, mitä haluamme. Juuri väsyneinä emme vaadi viihteeltä mitään muuta kuin sen, että se auttaa meitä unohtamaan kuluneen työpäivän tai -viikon – tarvitsemme siis eskapismia.

Guilty pleasure on parhaimmillaan eskapismia juuri siksi, että juonenkäänteet suosikkiohjelmissamme ovat absurdeja tosielämään verrattuna. Tuskin meistä kukaan joutuu tilanteeseen, jossa meitä viekoittelee kymmenkunta sinkkua. Saamme unelmoida elämästä, johon meillä ei ole mahdollisuutta tai jota realistisesti ajatellen emme edes haluaisi. Viihteeseen on helppo paeta arkielämän monotonisuutta.

“On kiehtovaa katsoa välillä toisten hullutteluja suhdekiemuroissa, elämänvalintoja ja urakäännöstä kohti laulajatähteyttä tai kovan harjoittelun tuloksena syntyneitä huippu-urheilusuorituksia, kun omia käytösmalleja ja ratkaisuja ohjaavat ja määrittävät arkisemmilta ja vähemmän hohdokkailta tuntuvat asiat, kuten vaikkapa omistusasunto, työ ja perhe, sekä jokaperjantainen käynti Prismassa”, tiivistää Isojärvi.

Isojärven mukaan viihdetutkimukset osoittavat, että kansaa kiinnostavat aiheet, jotka ovat tarpeeksi kaukana arkielämästämme. Tämä selittää esimerkiksi rikossarjojen ja dekkareiden suuren suosion suomalaisten keskuudessa. True crimen ja rikosohjelmien sekä -elokuvien suosio selittyy sillä, että me suomalaisina olemme tottuneet turvalliseen elämään. Viihteeseen on helppo uppoutua, kun se ei muistuta meitä normaalielämästämme.

Oman elämän viihdekriitikoita

Laatu nähdään yleensä objektiivisena arvona, joka ei ole riippuvainen henkilökohtaisesta nautinnosta. Sekä media että me itse määrittelemme sen, mikä on guilty pleasure ja mikä on laadukasta. Media melkein huomaamatta luo kuvaa siitä, miten jokin on intellektuellia viihdettä ja toinen jotain, jota täytyy hävetä.

Kirja- ja elokuvakriitikot antavat tähtiä ja määrittelevät sen, mikä on laadukasta ja yleisesti hyväksyttävää. Toisaalta klikkiotsikoilla varmistetaan se, että katsojan kiinnostus herää myös kohuohjelmien viimeisimmistä kiekuroista.

“Guilty pleasuren takana näyttäytyy perinteinen korkeakulttuuri-populaarikulttuuri-jako”, kertoo Aino Isojärvi.

Laadukkuuden määrittelijöitä ovat esimerkiksi yliopistot, kriitikot ja alan kuuluisimmat palkinnonjakajat. Isojärven mukaan erityisesti yhteiskunnallinen arvo määrittelee nykyään teoksen arvon. 

Mitä ajankohtaisempi ja kantaaottavampi, sitä arvostettavampi teos on yleisessä mielipiteessä.

Hyvänä esimerkkinä toimivat kirjallisuuden klassikkokaanonit, jotka määrittävät laatua. Netti on täynnä “nämä 100 klassikkoa sinun täytyy lukea elämäsi aikana”-listoja, mikä asettaa tietyntyyppisen kirjallisuuden viihdekirjallisuuden edelle. Nämä listat saavat meitä automaattisesti erottelemaan laadun ja viihteen. Kirjallisuus voi kuitenkin tietoisesti leikkiä viihteellisyydellään, kuten rakkausromaanien kliseitä ironisoivat satiiriset teokset.

Laadukkuus on myös aikasidonnaista, kuten Isojärvi osoittaa. Esimerkiksi Jane Austenin tai Brontën-sisarusten teoksia pidettiin naisille tarkoitettuna hömppänä 1800-luvulla, mutta nykyään ne ovat englantilaisen kirjallisuuden helmiä, joita jokaisen täytyisi lukea.

Isojärvi huomauttaa, että myös audiovisuaalisen sisällön ja kirjallisuuden välillä on ollut pitkään vastakkainasettelu. Hänen mukaansa elokuvia pidettiin kansanhuvina, kun taas kirjallisuus oli selvästi parempi kansan sivistykseen. 

“Audiovisuaalinen viihde näyttäytyy tässä yhteydessä vähemmän sivistävänä ja sitä myötä kulttuurisesti vähemmän arvokkaana luovana taiteenmuotona. Tämän oletuksen painolasti on edelleen raskas.”

Mikä tosi-tv:ssä viihdyttää?

Tosi-tv-ohjelmat näyttävät pohjimmiltaan olevan suurimpia salaisia paheitamme, ainakin katsojatilastojen mukaan. Post doc-tutkija Pauliina Tuomen mukaan tosi-tv-ohjelmat voivat tarjota vertaistukea, kunhan vain tabuja ei ylitetä liian rankasti. 

Tuomen mukaan myös tosi-tv-ohjelmat voidaan sijoittaa eri tasoisiin ohjelmiin. “Hyviä” realityjä ovat esimerkiksi sisustusohjelmat, kun taas alemmassa luokassa ovat tosi-tv:t, joissa rikotaan tabuja ja eettisiä normeja. Tärkeää on myös huomioida se, miten yksilöä käsitellään ohjelmassa. Toimiiko hän esimerkkinä muille ruokaremontissa tai liikunnan aloittamisessa vai esitetäänkö hänet sirkuseläimenä, jota on helppo pilkata netin syövereissä?

Tabut kuitenkin selvästi kiehtovat suomalaisia, erityisesti kun kyse on parisuhteesta ja rakkaudesta. Aihe on myös mediaseksikäs. Mitä shokeeraavampi aihe ja toteutustapa on, sitä enemmän katsojia ja klikkiotsikoita.

Mikä sitten saa ihmiset viihtymään niiden parissa? Tosi-tv-ohjelmien katsojaluvut ovat korkealla, vaikka kukaan ei oikeastaan myönnä katsovansa niitä. Ehkä syynä on juuri se, että ne käsittelevät tabuja tavalla, johon moni formaatti ei uskaltaudu. Esimerkiksi Big Brother ja Temptation Island ovat 20 katsotuimman listalla Nelosella vuonna 2020. Temptation Islandista on tehty jo kahdeksan kautta ja yhdeksäs on alkanut – tuskin ohjelmaa tehtäisiin, jos sille ei olisi katsojia.

Viihteeseen on helppo uppoutua, kun se ei muistuta meitä normaalielämästämme.

Parisuhdereality antaa mahdollisuuden tirkistellä toisen rakkauselämään. Seuraamme parisuhteiden syntymistä, niiden kohtaamia haasteita ja, ennen kaikkea draamaa, jota jokainen meistä janoaa viihteessä. Tuskin monikaan meistä uskaltautuisi avioitumaan tuntemattoman ihmisen kanssa tai bilettäisi kymmenien sinkkujen kanssa, joiden tarkoituksena on vietellä meidät. Siitä huolimatta näitä ohjelmia on kutkuttavaa katsoa televisiosta.

Ehkä tällaisten ohjelmien  katsomisen myöntäminen aiheuttaa häpeää, koska meidät on opetettu karttamaan tirkistelyä ja salakuuntelua. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu olla hiljaa tyytyväinen omaan elämäänsä, eikä jakaa yksityiskohtia kuin lähimmille perheenjäsenille. Tosi-tv:stä tutut henkilöt esittelevät elämäänsä ja syvimpiä tunteitaan kaikkien katsottavaksi, kun suomalaiset on opetettu olemaan hiljaa tunteistaan ja ongelmistaan.

Miten häpeä voisi auttaa meitä?

Tutkimukset osoittavat, että häpeä on hyvin tyypillinen tunne jokapäiväisessä elämässämme. Onko guilty pleasure kuitenkaan loppujen lopuksi häpeää puhtaimmillaan? Filosofian tutkijat Kriss Goffin ja Florian Cova pohtivat tutkimuksessaan, onko sana guiltiness, syyllisyys, oikea sana kuvaamaan sitä tunnetta, joka meissä syntyy, kun valitsemme romanttisen komedian tai tosi-tv-ohjelman dokumentin sijaan. Heidän mukaansa kyse on enemmänkin huonosta omatunnosta tai nolostumisesta, ei niinkään syyllisyydestä.

Totta kuitenkin on, että häpeämme sitä mistä pidämme. Coffin ja Cova laativat tutkimuksen, jossa he kysyivät tutkittavilta, miksi he häpesivät tietyistä tv-ohjelmista nauttimisesta. Useat tutkittavista vastasivat, että heitä hävetti, koska ohjelmassa tai elokuvassa ei ole mitään objektiivisesti hyvää. Toinen tyypillinen vastaus oli, etteivät he haluaisi kertoa toisille ihmisille katsovansa kyseistä ohjelmaa, koska he ajattelivat sen vaikuttavan siihen, mitä heistä ajatellaan. 

Näyttää kuitenkin siltä, että siitä nauttiminen, mikä hävettää meitä, on hyväksi meidän mielenterveydellemme. The New York Timesissa ilmestyneen artikkelin mukaan tosi-tv:n katsominen tai hömppäkirjan lukeminen voi olla hyvää taukoa aivoille. Psykologi Kristin Neffin mukaan ajattelemme yleensä, että vapaa-aikakin täytyisi käyttää kehittävään toimintaan. Joskus olisi hyvä antaa mielelle ajattelutauko ja keskittyä tekemään jotain, joka antaa nautintoa siitäkin huolimatta, että se ei kehitä meitä. 

Nauttimisen psykologia

Häpeä ja mielihyvä kävelevät käsi kädessä, kuten professori Ravi Dharin osoittaa. Hänen mukaansa häpeä tai huono omatunto linkittyvät usein mielihyvään. Saamme mielihyvää asioista, joiden pitämistä häpeämme. Esimerkiksi suklaapatukan syömiseen sekoittuu usein sekä huonoa omatuntoa että mielihyvää. 

Useat psykologiset tutkimukset osoittavat, että guilty pleasuret todellisuudessa voivat tuottaa mielihyvää ja onnellisuutta häpeästä huolimatta. Hyvin usein se suklaapatukan osto on hyvä idea, jos päivä on tuntunut raskaalta. Dharin mukaan joskus asiat, jotka tuottavat meille paljon häpeää, saavat meidät onnelliseksi. 

Miksi meidän täytyy hävetä asioita, jotka eivät pohjimmiltaan aiheuta pahaa kenellekään, edes itsellemme? Syyllisyyden tunteesta huolimatta tutkimuksen osoittavat, että jossakin määrin esimerkiksi Kardashianien katsominen saattaa olla aivoille ja mielelle hyväksi, koska myös stressitasomme pienentyvät. 

Kristin Neffin mukaan erityisesti tauko “ongelmanselvityksestä” tekee hyvää aivolle. Esimerkiksi meditaatiota on pidetty hyvänä keinona rentoutua, mutta Neffin mukaan myös median kulutus voi toimia hyvänä tapana rauhoittua. Antamalla mielellemme ja kehollemme lepoa kuuntelemme kehon merkkejä ja opettelemme olemaan armollisempia itsellemme. Voisiko Kardashianien kokonaisen kauden putkeen katsominen siis olla uusi meditaatiokeino?

Julkaistu 25.3.2021 numerossa 1/2021

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue seuraavaksi

Kampuskeskustelu käy kuumana, mutta mitä opiskelija haluaa?

Tuuli Heikura

Ilmiöt

27.5.2021

Ironia auttaa meitä pakenemaan todellisuutta – siksi se on nykyään kaikkialla

Tuuli Heikura

Ilmiöt

9.4.2021

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821