Ironia auttaa meitä pakenemaan todellisuutta – siksi se on nykyään kaikkialla

Poliitikot selittelevät sanomisiaan väärinymmärrettynä ironisena letkautuksena. Ylilauta taas on coolien, yhteiskunnallisista normeista viisveisaavien tyyppien virtuaalibunkkeri, joilla on omat julkimonsa. Yhtäkkiä postmodernismin ilmentämä ironia näkyy kaikkialla kulttuurissamme.

Ilmiöt  | 

Teksti Tuuli Heikura

Kuvat Maiju Putkonen

“Haen kohta Lidlin kassalle kesätöihin, vaikka ei ne mua kyllä sinnekään ota ku oon jo liian vanha”, heitän sarkastisesti ystävälleni naurun saattelemana. Oikeasti tahtoisin kertoa, kuinka ahdistunut olen ollut huonosta työtilanteestani viimeiset kaksi kuukautta ja tulevaisuus pelottaa. Mutta on vain niin paljon helpompaa sanoa se leikin varjolla – kepeästi ja hieman naureskellen, että kohta varmaan lähtee asuntokin alta. Samalla toivon, että toinen ymmärtää, mitä oikeasti tarkoitan. 

Postmodernista ironiasta puhutaan paljon kirjallisuuden ja taiteen yhteydessä, mutta se on nivoutunut suureksi osaksi kulttuuriamme myös laajemmassa kontekstissa. Ironia ohjaa  käyttäytymistämme ja erityisesti ulosantiamme. Ironinen ja itseironinen ote ihmisessä nähdään jopa ihailtavana piirteenä yksinkertaisen aitouden sijaan: ironian taitava ihminen koetaan nokkelaksi ja sivistyneeksi ennemmin kuin ivalliseksi ja ilkeäksi. 

“Mies tulee räkänokastakin, vaan ei turhan naurajasta” -mentaliteetti vaikutti suomalaisten sanallisessa ilmaisussa pitkään. Jäyhä, vaitonainen ja rehellinen kansa, joka puhuu vain, kun on jotain sanottavaa. 90-luvulla koittaneet suuret haasteet kuten lama ja sitä seurannut massatyöttömyys sekä globalisaatio. 

Juurettomuus ja epävarmuuden tunteet tulevaisuudesta nostivat pessimismin, pragmaattisuuden ja tiedostavuuden osaksi arkista kanssakäymistä erityisesti silloin nuoruuttaan elävien keskuudessa. Keskusteluissa kyynisyys ja ironia toimivat maskina epävarmuuden sietämiselle. 

X-sukupolven ja postmodernismin vallan myötä asenne muuttui entisestään, ja yhtäkkiä olemme tilanteessa, jossa kaverille voi laukoa mitä vain kunhan sitä seuraa kuittaus “hei, se oli vain läppää”. 

Todellinen viesti piilotetaan

Ironisoija sirottelee viestiinsä vihjeitä todellisesta mielipiteestään. Kun meemi Trumpin kampanjakiertueelta leviää viraalina Instagramin storyissa, sen jakaja mitä luultavimmin pyrkii ilmaisemaan vastustuksensa Trumpin ideologiaa kohtaan. 

Silti päällimmäisenä kuvasta huomataan miehelle ominainen mutristava ilme tai häiritsevän oranssihtava rusketus. Julkaisu luultavasti saa katsojan hymähtämään huvittuneesti, ehkä jopa jakamaan sen eteenpäin, koska hänkin samaistuu siihen jollakin tavalla.

Toini Rahtu, kielitieteiden ja ironian tutkija, on määritellyt ironian komponenteiksi negatiivisen sanoman, tuottajan intention ja ironian kohteen. Kun tarkoitus kätketään, jää tulkinta kuulijan harteille, mikä tekee ironiasta taiteenlajina erittäin subjektiivisen. 

Sanonnat kuten “meininki kuin Intiön mäellä” ja “luotettava kuin VR” esittävät sanojan tarkoituksen ivan keinoin, mutta perustavat negatiivisen sanomansa siihen, että kuulijalla on samankaltaisia kokemuksia ironian kohteesta. 

Tulkitessamme ironista letkautusta yhdistelemme tekstin osia ja viestejä paitsi toisiinsa, myös tekstin ulkoisiin tietoihin ja mahdollisiin henkilökohtaisiin kokemuksiin. Mikäli kuulija ei siis ole esimerkiksi Oulusta kotoisin, ei hänelle välttämättä aukea, että Intiön mäellä tarkoitetaan hautausmaata. 

Rahtu rinnastaa ironian leikillisyyteen. Ihmisellä on tarve ilmaista asia arvoituksellisesti, epäsuorasti ja monimerkityksellisesti. Mistä se tarve kumpuaa?

Ironia on asenne, jossa mikään ei ole pyhää            

Kulttuurin ironisoituminen on seurausta kokemusten ja toimintamallien yleistymisestä normeiksi. Ilmiölle ominaista on itsetietoisuus ja –riittoisuus sekä kaikenlaisten vakavien arvojen ja ihanteiden naurettavuus. 

Tämänkaltainen kulttuurinen anarkismi ulottuu aina mainontaan, politiikkaan, muotiin kuin televisioon – ne kaikki ovat ironian vallassa. Ne, jotka edelleen katsovat televisiota pelkkien suoratoistopalveluiden luukuttamisen sijaan, tietävät ajankohtaisohjelmat kuten Villi kortti ja Hyvät ja huonot uutiset, joiden koko konsepti perustuu tapahtumien ironiseen ja ivalliseenkin tarkasteluun. 

Tämäntyyppisten humoristipaneelien koostamien ohjelmien ironinen lähestymistapa on itse asiassa enemmän sääntö kuin poikkeus nykypäivän tv-ohjelmistossa. 

Ironinen lähestymistapa ei rajoitu pelkästään ajankohtaisohjelmiin. Sitcomeissa ironia ja ivallisuus ovat korvanneet perinteiset naurattavat kommellukset. Lidlin grillituotteiden mainosvideossa kehotetaan elämään “kuin viimeistä kesäpäivää”. Mikä lähti anarkismista, on muuttunut median käsissä valtavirtaiseksi lähestymistavaksi. 

Eikö mikään ole enää pyhää? Äärimmillään filosofian tohtori Frank Martela on ehdottanut ironian johtavan hyperironiaan. Tällä tarkoitetaan postmodernin ajattelun tilaa, jossa kaikkiin uskomuksiin ja näkökulmiin suhtaudutaan etäisyyttä ottavalla huumorilla. Ihmisenä hyperironikko on paitsi ironinen, myös itsetietoinen, kaikkea kyseenalaistava, eikä usko mihinkään, edes itseensä. Mikään ei ole pilkan yläpuolella, mikään ei ole pyhää. 

Ylen suosituimpiin podcasteihin kuuluva Radio Sodoma tiivistää hyperironian syvimmän olemuksen. Antti Holman luotsaama satiiri parodioi säälimättömästi tarinan keinoin suomalaista kulttuuria, uutisia, radiokanavien vakio-ohjelmia, uskovia, rokotevastaisia ja kaikkea tältä väliltä höystettynä suomen kielen laadukkaimmalla annilla – kirosanoilla ja rankalla alapäähuumorilla. Podcast kohtaa yhteiskunnallisia ongelmia mustan huumorin ja kärjistetyn ironian keinoin, eikä mikään ole ivan ulottumattomissa. 

Muutoinkin Antti Holman julkinen persoona ulostuloineen on mielenkiintoinen tarkasteltava itseironian näkökulmasta. Mies, joka kykenee julkisessa omaa nimeänsä kantavassa podcastissa nauramaan alkoholismilleen ja sen aiheuttamille häpeällisille hetkille, ansaitsee ironikon leiman. 

Samankaltaisia hahmoja löytyy sosiaalisen median kanavista useitakin. Tiia Rantasen ja Anna Karhusen luotsaama Kaverin puolesta kyselen -podcast perustuu juurikin nolouteen ja noloihin tapahtumiin. Näin itseironia ja nolous toimivat myös kontrollimekanismina – “kun nauran asialle ensin itse julkisesti, ei sitä voida käyttää minua vastaan” -mentaliteetilla. Näin henkilö poistaa muilta mahdollisuuden sosiaaliseen hylkäämiseen ja paheksuntaan vääränlaisen käytöksen vuoksi. 

Kyynisyys on ihailtavaa

Ironinen kulma ihmisessä koetaan luonteen nokkeluutena ja kyky nauraa itselleen nähdään usein itsevarmuuden merkkinä. Julkisesti nolo ihminen on koskematon ja sinut itsensä kanssa, vahva ja cool. Luultavasti tämän takia ironia kiehtoo myös muiden kertomana. 

Nykyihminen on kyyninen. Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Kliseessä piilee kuitenkin myös totuuden jyvä, joka nivoutuu vahvasti kulttuurin ironisoitumiseen. 

Veikka Lahtinen ja Pontus Purokuru ovat pohtineet aihetta podcastissaan Mikä meitä vaivaa?, jossa he kokevat ironian keinoksi kestää maailmaa. Heidän näkemyksensä mukaan ironia on tapa, jolla moderni ihminen pysyy kasassa kaiken sen tuhon keskellä, jota me ihmiskuntana ylläpidämme. 

Evoluution tuloksena homo sapiens on siis kehittynyt jo liian älykkääksi omaksi hyväkseen, ja nyt seuraavana asteena meidän täytyy kehittää keinoja, jotta kestämme itseämme ja luomaamme maailmaa. Tämän seurauksena pyrimme asettumaan tilanteen yläpuolelle ja etäännyttämään itsemme, mikä taas johtaa ylimieliseen, ironiseen ilmaisuun. 

Sosiaalisen median alustojen yleistyminen päätoimisena kommunikaatiokanavana on vain lyönyt bensaa ironian liekkeihin. Näiden pääkonsepti on yleisesti koettu olevan hyväksynnän hakeminen tykkäysten ja jakojen muodossa. Tämä vaikuttaa vahvistaneen monien taipumusta tarvita kanssaeläjien sosiaalista hyväksyntää. 

Samalla sosiaaliset mediat tarjoavat täydellisen kanavan ironisiin kannanottoihin, joihin ei kuitenkaan tarvitse sitoutua – kaikkihan häviää 24 tunnin kuluessa. Tällöin voimme ironian varjolla jakaa meemin, jonka sanoma kohtaa ideologiaamme tai kokemuksiamme tietystä aiheesta kuitenkaan menemättä liian syvälle aiheeseen. 

Koska alustojen toiminta ja interaktiivisuus perustuu juurikin riippuvuuteen muiden palautteesta, se asettaa meidät erittäin alttiiksi tuomitsemiselle. Ironisen ilmaisun kautta voimme verhota ideologiamme vitsin taakse ikään kuin vähentäen asian merkitystä itsellemme tai ainakin sitä varten, ettei se muille iske niin päin kasvoja, että he alkaisivat kyseenalaistaa viestin sanomaa ja tuomita sanottua tosissaan.

Onko taustalla sittenkin pelko?

Kansakuntaamme tuntuu vaivaavan tietynlainen kollektiivien hylkäämisen  ja nolouden pelko, mikä aiheuttaa sen, ettemme uskalla heittäytyä. Esimerkiksi yleisesti epäsuosittuina pidettyihin mielipiteisiin täytyy liittää disclaimer: tiedän tämän olevan uncool, mutta teen sen ironisesti.

Toisaalta ironinen toteamus toimii suojautumiskeinona, jolla osoitetaan tietoisuus omasta puutteellisuudestamme. Näin henkilö välttää tunteellisesti tukalan tilanteen ja pilkan kohteeksi joutumisen.

Nykyajassa tämä puolustuskeino on muuttunut automaatioksi. Arkista olemassaoloamme ja tekemistämme leimaa se, kuinka tiedämme, ettemme tiedä mistään mitään. Jälleen tuomalla esiin oma tietoisuutemme toiminnan epäcooliudesta vältämme sen, ettei kukaan muu voi käyttää sitä meitä vastaan ja näin nolata meitä. 

Linda Hutcheon on tutkinut ironian sosiaalista aspektia. Hän kertoo, että sitä ymmärretään paremmin tarkasti määritellyissä ryhmissä, jotka jakavat samankaltaisen sosiaalisen ympäristön. Tämä sallii ironian kehittymisen jopa tietynlaiseksi murteeksi tietyn ryhmän sisällä. Ironia vaatii yleisön, jonka jäsenet ymmärtävät jaettujen viittausten yhteyden niin sanotusti sisäpiirille tarkoitettuina vitseinä. 

Samoilla linjalla on populaarikulttuurin ja huumorin tutkija Antti Lindfors. Hän painottaa stand up -komiikan tutkimuksessaan ironian perustuvan yhteneväisyyssuhteiden tahalliselle manipuloinnille, ja konteksti jätetään usein tarkoituksella piiloon jättäen tilaa vastaanottajan tulkinnalle. Näin ironiaa voi tulkita myös välineenä ja prosessina. Se kutsuu lukijan kyseenalaistamaan tulkintojaan todellisuudesta, ja haastaa pohtimaan ja väittelemään. 

Meemikulttuuri on loistava ironisen ilmaisun ilmentymä, joka kiteyttää koko kulttuurin ironisoitumisen. Meemit ovat niin poliittisen kuin markkinoinnillisen vaikuttamisen työkaluja, jotka perustuvat intertekstuaalisuuteen, kulttuurisesti ajankohtaisiin ilmiöihin sekä vinoon huumoriin, jonka taakse pystytään leikkimielisen ivan keinoin varjoamaan oma mielipide. 

Meemit pelkistävät satiirin ja ideologiset viestit kuviksi, joita on helppo jakaa sen kummemmin ilmaisematta sitoutumistaan aiheeseen. Näin meihin ei voi sattua, koska emme laita itseämme kunnolla likoon. Sen sijaan voimme kuitata mahdollisen kyseenalaistuksen kuvan yksinkertaisella hauskuudella, vaikka sillä on meille syvempikin merkitys, mikä tekee meemistä jakamisen arvoisen.

Ironiassa on kyse tulkintojen ja haavoittuvuuden tunnustamisesta. Nokkelan itseilmaisun taakse pystyy verhoamaan paljon sellaista, mitä emme muuten uskaltaisi maailmalle tunnustaa. Ironia ja itseironia peilaavat hyvin aikamme uniikkiuden tavoittelun arvostamista, sosiaalisen hylkäämisen pelkoa ja maailmantuskaa. Kyky itseironiaan viestii kenties valheellisesti korkeasta itsetunnosta ja vahvuudesta, mitkä erityisesti individualistissa kulttuureissa ovat sosiaalisesti arvostettuja piirteitä. 

Edelleenkään en siis uskalla myöntää ystävälleni, kuinka kerta toisensa jälkeen “kiitos, mutta ei kiitos” -vastaukset työnhaussa vievät aina palasen itsetuntoa mennessään. Mieluummin kehotan tuomaan mukanaan nyrkkeilysäkin ja viinipullon nuudeleiden kyytipojaksi.

Julkaistu 9.4.2021 numerossa 1/2021

Tuuli Heikura

Kauppatieteiden maisteriopiskelija, joka nauttii kahvintuoksuisista hitaista aamuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee salaa henkirikostutkijan urasta. Tyhjentää kierroksilla käyvät aivonsa siivoamalla ja piirtämällä. Instagram: tuulikkki

Lue seuraavaksi

Kampuskeskustelu käy kuumana, mutta mitä opiskelija haluaa?

Tuuli Heikura

Ilmiöt

27.5.2021

Harrastamme häpeämistä – Miksi guilty pleasure pursuu joka mediasta?

Petra Uusimaa

Ilmiöt

25.3.2021

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821