Kesätöiden mullistava vaikutus

Tärkeintä on vain tehdä. Näin ajattelee Henri Pulkkinen, joka tunnetaan myös nimellä Paperi T. Oulun ylioppilaslehden (6/2015) haastattelussa (s. 26) hän sanoo, että kaikki tekeminen johtaa aina johonkin uuteen projektiin, josta taas saa uusia ideoita seuraavaan. Samastun tuohon ajatukseen. Kun tekee asioita yksi kerrallaan, eikä liikaa mieti tulevaa ja rakenna laskelmoidusti uraansa, oma polku syntyy […]

Tärkeintä on vain tehdä. Näin ajattelee Henri Pulkkinen, joka tunnetaan myös nimellä Paperi T. Oulun ylioppilaslehden (6/2015) haastattelussa (s. 26) hän sanoo, että kaikki tekeminen johtaa aina johonkin uuteen projektiin, josta taas saa uusia ideoita seuraavaan.

Samastun tuohon ajatukseen. Kun tekee asioita yksi kerrallaan, eikä liikaa mieti tulevaa ja rakenna laskelmoidusti uraansa, oma polku syntyy huomaamatta. Joskus vahingossakin. Tämä ei tarkoita sitä, että suorittaisi kursseja päämäärättömästi tai kävisi töissä siellä sun täällä. Pitää tehdä sitä, mistä on kiinnostunut ja mikä innostaa kehittämään itseään.

Ystäväni kertoi hiljattain tyytyväisenä kuluneen kesän työkokemuksestaan Hyvinkäällä. Jo toukokuussa hän oli innoissaan, kun oli vihdoin saanut unelmiensa kesätyön ympäristötekniikan alalla, jota hän sivuaineenaan opiskelee. Kolmena keväänä kaverini oli hakenut samantyyppisiä paikkoja, mutta joutunut tyytymään pääaineensa tuotantotalouden töihin. Niiden sisältö ei häntä kiinnostanut, ja noissa työympäristöissä vain rahalla oli ollut merkitystä.  Aiempien kesätöidensä takia ystäväni ajatteli, ettei halua valmistua. Työelämään siirtyminen ei houkutellut, koska töissä oli aina ollut ankeaa.

Tavatessamme ystäväni hihkui: ”Töissä onkin mukavaa!” Hänelle oli uutta, ettei aamuisin ärsyttänyt nousta sängystä ja lähteä töihin. Nosturifirmassa ympäristöasioiden parissa työskentely oli ollut erittäin motivoivaa, koska työllä tuntui olevan tarkoitus. Kesän alussa hänellä oli suuret odotukset tulevasta työstä. Pelko liian kovista odotuksista oli turha, koska ne jopa ylittyivät. Enää ystäväni ei aio lykätä valmistumista, koska työelämässä on tarjolla mielenkiintoisia haasteita.

Tällaiset kokemukset ovat mahtavia, koska ne osoittavat, että omista intohimoista ja kiinnostuksenkohteista on hyvä pitää kiinni ja kivuta niitä kohti. Kannattaa sinnikkäästi hakea työpaikkoja, jotka kiinnostavat, eikä pidä lannistua, jos ensimmäisillä kerroilla ei tärppää. Jokainen työpaikka opettaa aina jotakin, joten reitin varrelle osuvat tympeätkin kokemukset ovat arvokkaita.

Ennen pahimpia opiskelukiireitä on hyvä miettiä, mitä kesätyöt antoivat ja mitä niistä sai irti. Toivottavasti käteen jäi muutakin kuin numeroita pankkitilille.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Digiajan käsityöläinen

Elektroniikkaa opiskellut Antti Pohjola on unelmatyössään ohjelmistosuunnittelijana. Myös vapaa-ajallaan hän viihtyy koodien parissa.

Kun Antti Pohjola, 32, aloitti opintonsa Oulun yliopistossa vuonna 2001, IT-kupla oli juuri puhjennut. Kun hän valmistui kuusi vuotta myöhemmin, ohjelmistoala oli jälleen kovassa kasvussa.

”Tuntuu, että IT-ala elää sykleissä. Nokian irtisanomisten jälkeen monet ovat työllistyneet uusiin firmoihin ja tälläkin hetkellä ohjelmistoalan työpaikkoja on paljon auki”, Pohjola kuvaa alan nykytilannetta.

Hän toteaa, että nykyään ohjelmistoja käytetään joka asiassa kännyköistä verkkopankkiin ja ala kasvaa koko ajan. Ohjelmistokehittäjä on jopa ohittanut rekkakuskin yleisimpänä ammattina joissain Yhdysvaltojen osavaltioissa.

Elektroniikkaa sähkötekniikan osastolla opiskellut Pohjola työskentelee tällä hetkellä ohjelmistopalveluja tarjoavalla Siili Solutionsilla. Hänen tiensä työelämään on diplomi-insinöörille melko tyypillinen.

”Tein opintoihin liittyvän harjoituskurssin eräälle yritykselle, jonka jälkeen pääsin sinne kesätöihin. Erikoista oli ainoastaan se, että yritys ei saanut ottaa kesätyöntekijöitä, joten sain suoraan vakituisen työsopimuksen”, Pohjola nauraa.

Opinnoista laaja pohja

Pohjola kokee saaneensa opinnoista hyvän pohjan työelämää varten ja etenkin käytännönläheisistä harjoituskursseista oli hyötyä. Opintoihin sisältyi kuitenkin paljon myös sellaista, mihin hän ei työelämässä ole törmännyt.

”Elektroniikka on laaja ala ja opinnot kattavat paljon koodaamisesta aina analogiapiirien toimintaan. Työelämässä taas keskitytään suppeampiin asiakokonaisuuksiin. Toisaalta laajuudesta ei ole haittaakaan, eihän sitä opiskellessaan vielä tiedä mihin päätyy töihin”, hän pohtii.

Laaja on myös eri tutkintojen kirjo, jolla ohjelmistoalalle voi työllistyä. Pohjola mainitsee, että hänen työkavereistaan löytyy monien alojen osaajia aina maanmittausinsinööreistä matemaatikkoihin ja fyysikkoihin. Työssä monet vielä erikoistuvat tietyn työkalun tai ohjelmointikielen asiantuntijoiksi.

”Minusta tässä on myös paljon käsityöläisammatin piirteitä. Vähän niin kuin puuseppä tekee tuolin, joku tekee ohjelman hienommin tai nopeammin kuin toinen.”

Oma kiinnostus tärkeintä

Pohjola toteaa työn pitävän hyvin mukana tekniikan nopeassa kehityksessä, mutta hän suunnittelee myös vapaa-ajallaan esimerkiksi mobiilisovelluksia.

”Osaksi kyse on ammattitaidon ylläpitämisestä, mutta enimmäkseen teen sovelluksia ihan vaan harrastuksenani, koska se on mukavaa. Kun työstään pitää tarpeeksi, samaa hommaa jaksaa tehdä työpäivän jälkeenkin”, Pohjola hymyilee.

Oma harrastuneisuus onkin Pohjolan mielestä yksi tärkeimmistä asioista ohjelmistoyrityksiin töihin haettaessa.

”Yrityksissä ei välttämättä tiedetä, mistä yliopistokursseissa on kyse. Parhaiten oman osaamisensa voi todistaa, kun esittelee jonkin konkreettisen asian, esimerkiksi itse tekemänsä sovelluksen.”

Kuka?
» Antti Pohjola
» Valmistunut vuonna 2007 diplomi-insinööriksi elektroniikan koulutusohjelmasta.
» Opinnoissa parasta oli vapaus suunnitella itse, mille kursseille osallistuu.
» Haastavinta opiskeluissa oli kurssien harjoitustyöt ja tenttien kasautuminen yleensä lukukauden loppuun.
» Ensimmäinen oman alan työ Yomi software oy:ssä.
» Töissä Siili Solutionsilla ohjelmistoinsinöörinä vuodesta 2008.
» Elää omaa unelmaansa, koska viihtyy työssään ja aikaa riittää myös kiipeily- ja lasketteluharrastuksiin.

Heidi Hahtola

Tiedeviestinnän opiskelija ja freelancer, joka kurkottaa usein oman käsityskykynsä ulkopuolelle.

Lue lisää:

Merkitysten jäljittäjät

Riikka Pulkkisen ja Juha Itkosen poluille on mahtunut sekä identiteetin puntarointia että ammatillista epäröintiä. Kirjailijoita ajaa työhönsä kaksi pelkoa.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Tuua Savuoja

Itseään ja huonoja päiviä ei pääse pakoon edes unelma-ammatissa. Vaikka puhelimeen kilahteli ilouutisia siitä, minne kaikkialle Totta-romaanin käännösoikeudet oli myyty, ja naistenlehdet sävyttivät kirjailijan elämään glamouria, Riikka Pulkkinen, 35, ei tuntenut oloaan aina hohdokkaaksi.

”Tulin kotiin yksin tärisevänä ja söin goudajuustoviipaleita suoraan paketista keittiössäni, jossa kiiltomadot vilistivät tiskipöydällä”, hän palaa syksyyn 2010.

Oululaislähtöinen kirjailija on viime vuodet kiertänyt maailman kirjallisuustapahtumissa kuin poptähti. Koskelassa kasvanut Pulkkinen nyökkää tekevänsä nyt työtä, josta hädin tuskin uskalsi teininä unelmoida.

Myös Juha Itkosen, 40, haave kirjailijuudesta on toteutunut. Vakiintunut asema kotimaisen kirjallisuuden seuratuimpien nimien joukossa ei ole tullut ilman hapuilua. Väliin on mahtunut humanismia ja hyväksymiskirjeet niin kauppakorkeakoulusta kuin valtiotieteistä.

”Halusin oikean ammatin, koska arvelin perheeni arvostavan sellaista. Isäni kuitenkin kielsi menemästä kauppikseen. Hän sanoi, että olen liian pehmeä sinne.”

Kuuliainen Itkonen valitsi viestinnän opiskelun, hankki maisterin paperit, ahkeroi toimittajan töitä ja alkoi kirjoittaa vapaa-ajallaan novelleja, joista lopulta muodostui esikoisromaani.

Pulkkinen miettii, että hänen ja kirjailijatuttava Itkosen kasvuympäristöt tavanomaisissa kolmen lapsen ydinperheissä olivat epäoletettava lähtökohta luoville urille. Kiinteistönvälittäjän tai lääkärin lapsena ei välttämättä ajattele työllistävänsä itseään taiteellisella kyvykkyydellään, toisin kuin vaikkapa näyttelijäperheiden kasvatit.

Vasta ulkoapäin saatu tuki avasi tulevien kirjailijoiden silmät omalle osaamiselleen. Pulkkista kannustivat Kastellin lukion äidinkielenopettajat ja rohkaisevat kommentit luovan kirjoittamisen kursseilla yliopistossa. Itkonen tarttui kavereidensa vitsiin, että hänestä tulee runoilija. Taiteilija-sana tuntuu edelleen vieraalta, minkä hän luulee johtuvan juuri taustastaan.

”Minulla ei ole sellaista automaattista itsevarmuutta, että olen mahtava, luova tyyppi”, Itkonen analysoi.

Pulkkinen on samoilla linjoilla, sillä uuden romaanin työstäminen edellyttää häneltä eräänlaista identiteettikriisiä ja itsetunnon rippeiden kokoamista. Kirjailija kirjoittaa itsensä kautta, mutta joutuu myös muuttumaan toiseksi, kuvittelemaan. Proosan kirjoittaminen on identiteettiprojekti.

Seitsemän tequilaa Nelivitosessa

Juha Itkonen innostuu, että haluaisi lukea Riikka Pulkkisen esseen ”Nuoruuteni Oulu”, kun kuulee, että sanapari herättää kollegassa muistikuvat rikinkatkuisesta ja loskaisesta Heinäpäästä kevättalvella, jolloin pilvet roikkuivat matalalla ja edessä oli 20 kilometrin lenkki.

Kummallakin on kokemusta kilpajuoksusta. Amatööriurheilijaisänsä perässä radoille suunnannut Itkonen lopetti vakavan harrastamisen yläasteella. Pulkkinen treenasi kovaa vielä urheilulukion valmennusryhmässä.

”En ollut mitenkään cool teini. Rupesin 16-vuotiaana lukemaan Kierkegaardia, mutta uusia kiinnostuksenkohteita piti salailla koulukavereilta ja valmentajalta. Siellä periaatteena oli suorittaa vain pakolliset kurssit ja keskittyä urheiluun”, kertoo Pulkkinen, joka oli urheilulukion ainoa filosofian neljännen kurssin opiskelija, ja piti muille ylimääräisen esitelmän Wittgensteinista.

Hän alkoi ymmärtää, ettei tulevaisuus ehkä olekaan urheilussa.

Kirjailijat näkevät juoksemisessa ja kirjoittamisessa paljon samaa, esimerkiksi romaanin viimeistelyvaihe muistuttaa urheiluleiriä. Itkosen mielestä taiteilijaluonteella on kuitenkin vaikea viihtyä kilpaurheilupiireissä, joissa kaikki energia suunnataan kurinalaisesti ja yksisilmäisesti vain treenaamiseen. Pulkkinen muistaa, että urheilijoille ruumis ei ollut moniulotteinen vaan lähinnä instrumentaalinen. Kysymyksille esimerkiksi kehon ja mielen suhteesta tuhahdeltiin.

Kilpaurheilu sai jäädä ja Pulkkinen aloitti vuoden kestäneet kirjallisuuden opinnot Oulun yliopistossa. Se oli ratkaiseva käänne, hyvää aikaa ennen muuttoa Helsinkiin.

”Tutustuin yhteen parhaista ystävistäni ja keksin itselleni identiteetin, että olen se tyyppi, joka voi juoda seitsemän tequilaa ja mennä aamulla tenttiin. En ehkä seitsemää, neljä”, hän muistelee huvittuneena iltoja 2000-luvun alun 45 Specialissa.

Kilpaurheilun jättäminen aloitti myös Itkosen elämässä uuden vaiheen ja uuden identiteetin. Lukiossa hän löysi ympärilleen tiiviin ystäväporukan, jonka kanssa perusti bändin. Lisäksi hän viihdytti kavereitaan kirjallisella nokkeluudellaan.

”Kirjoitin hauskoja tarinoita. Olin humoristi. Sitten se katosi johonkin, valitettavasti”, Itkonen naurahtaa lakonisesti.

Hämeenlinnan luovassa skenessä pyörivät Juha Itkosen kanssa 1990-luvun alussa esimerkiksi muusikot Matti Johannes Koivu ja Karri Miettinen eli Palecafe sekä elokuva-alalle päätyneitä ihmisiä. Pikkukaupungin suojaisaa kuplaa leimasi positiivinen ajanvietteen puute. Se oli Itkosen mielestä monella tavalla paras mahdollinen kasvupaikka.

”Rajatussa kaupungissa, rajatussa tilassa oli helppo tuntea itsensä merkitykselliseksi. Luulimme olevamme kovempia kuin olimmekaan”, hän näkee jälkeenpäin.

Turtles vai Godard?

Raadollinen todellisuus paljastui Juha Itkoselle, kun idylli vaihtui pääkaupunkiin. Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän järkyttyi, kun ympärillä ei ollutkaan pysyvää ryhmää tai paikkaa, vaan hän vaelsi suuruuden keskellä. Muistiinpanot tuolta vuodelta ovat kirjailijan mukaan todella synkkiä.

Humus-kuppilan lämminhenkiseen tukikohtaan tottunut Pulkkinen ei Helsingin yliopistossa löytänyt luennolle edes kartan kanssa eikä törmännyt opiskelukavereihinsa joka päivä.
Hän kertoo pohtineensa lapualaislähtöisen kirjailijaystävänsä Taina Latvalan kanssa, minkälaista olisi ollut kasvaa kultturellien helsinkiläisteinien seurassa ja viettää aikaa Orionissa klassikkoelokuvia katsellen.

”Meidän pikku teattereihimme tulivat Nuija ja tosinuija tai Turtles. Näimme Godardin elokuvat sitten kolmekymppisenä.”

Girls-sarjan luojan Lena Dunhamin tuore kirja Sellainen tyttö sai Pulkkisen miettimään omia lähtökohtiaan. Manhattanin taiteilijaperheiden lapset kasvavat kuuluisuudessa, ja heidän tulevaisuutensa luovaan työhön on pedattu.

Kirjailija arvelee, että bloggaajat tai Instagram-julkkikset saattavat olla seuraava kuuma ryhmä, joka julkaisee myös kirjoja. He ovat tottuneet puhuttelemaan yleisöään ja luoneet julkisen identiteetin. Tällainen tie kirjailijaksi olisi kovin erilainen kuin Suomessa on totuttu. Pulkkinen jää miettimään, mikä vaikutus uudella asetelmalla kirjalliseen prosessiin tulee olemaan.

Nostalgikko nostaa päätään Itkosessa, kun hän kysyy, voiko 90-luvun Hämeenlinnan kaltaisia luovia tyhjiöitä enää syntyä tässä ajassa, kun kaikki on saatavilla.

”Mehän ei silloin tiedetty, mitä muut tekevät. Oma maailma, kuinka harhainen tahansa, oli minulle luovuuden edellytys. Kaiken ulkopuolisen pystyi sulkemaan pois. Se on kirjoittamisen kannalta vieläkin tärkeää, mutta vaikeampaa saavuttaa.”

Maailma on nyt erilainen kuin kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten. Samoin kirjailijoiden oma elämänpiiri on ottanut harppauksen, joka vaikuttaa myös heidän lastensa kasvuympäristöön: Itkosen pojan ensimmäisiä sanoja oli mozzarella. Pulkkisen vajaa parivuotias tytär on kulkenut äitinsä mukana San Franciscossa, New Yorkissa, Frankfurtissa ja Madridissa, mutta ei ole koskaan käynyt Kuhmossa, mistä Pulkkisen vanhemmat ovat kotoisin.

”Olen pari kertaa pitchannut romaanikäsikirjoitustani Park Avenuella. Kun sanoo vahtimestarille, että etsin sitä ja sitä tyyppiä tästä pilvenpiirtäjästä, tuntee olevansa hirvittävän kaukana kotoa. Kyllä minä sitä Kuhmoakin maailmalla mietin”, Pulkkinen sanoo.

Itkonen tiivistää, että sukupolvien väliin muodostuu eroja. Siitä on kirjoitettu muutama kirjakin.

Tärkeä kokemus

Rakkaus ja suru, muistot ja lähihistoria, aikuisuuden kynnyksellä avautuvat maailmat, sukupolvien kerrokset ja eri tavoin samat tapahtumienkulut näkevät kertojanäänet ovat tuttuja niin Juha Itkosen kuin Riikka Pulkkisen romaaneista.

Pulkkisen mielestä kummankaan proosassa ei ole kyse puhtaasta realismista, vaan teokset liukuvat realismin tasoilta toisille, totuuden suhteellisuuteen ja muistamisen häilyvyyteen.
Itkonen toteaa, ettei hänellä ole mielikuvitusta.

”Mielelläni kirjoittaisin vetäviä scifitarinoita tai maagista realismia, mutta en osaa. Olen löytänyt maastoni. Se kumpuaa omasta persoonastani ja taustastani.”

Hän määrittelee, että kokemukset ja tietty maailmankuva ovat kaikki, mitä hänellä on. Niitä ei voi eikä tarvitse vaihtaa.

Pulkkinenkin uskoo, että oma historia näkyy romaaneissa väistämättä. Hänen mielestään jokainen romaani on yritys kysyä uudelleen kysymys, onko kirjoittajassa enemmän kuin yksi tarina.
”Se saattaa olla vähän ahdas ajatus, mutta toisaalta on mielenkiintoista verrata kirjoja toisiinsa. Jokainen kokemus muuttaa ihmistä ja jatkuva kysyminen muokkaa myös tarinaa”, hän muotoilee.

Kirjoittamisen aloitettuaan Pulkkinen luuli, että kokemuksella ei ole mitään tekemistä prosessin kanssa, mutta vähitellen hän huomasi, miten eri elämänkokemukset vaikuttavat kuvittelukykyyn. Kokemukset on pakko ottaa tekstiin.

Ensin molempien oli kuitenkin kirjoitettava muusta. Varsinaisesti Oulua Pulkkinen käsitteli vasta kolmannessa romaanissaan Vieras. Kuhmoa hän sivusi toisessa teoksessaan Totta, jossa hän kuvaa esimerkiksi vanhan miehen tuntoja syöpään kuolevan vaimonsa rinnalla.

Kirjailija kertoo pohtineensa, kuinka kaukaa itsestään voi kirjoittaa. Samaa on miettinyt Itkonenkin, joka esikoisromaanissaan Myöhempien aikojen pyhiä kuvasi kahta mormonilähetyssaarnaajaa.

”Olin ylpeä, kun sain kiitosta, että se oli niin epätyypillinen aihe ja etäällä minusta. Toisen romaanin kohdalla, Anna minun rakastaa enemmän, tajusin, että se on romaani, jonka olin alun perin ajatellut kirjoittaa”, Itkonen kuvaa hetkeä, jolloin ymmärsi kokemusten merkityksen työhönsä.

Sittemmin hän on julkaissut esimerkiksi omaelämäkerrallisia elementtejä hyödyntävän romaanin Seitsemäntoista ja hämeenlinnalaisesta perheestä kertovan järkäleen Hetken hohtava valo.

Kirjallisuuskriitikot tuntuvat molempien mielestä arvostavan teoksia, joitten tapahtumat eivät ole voineet sattua kirjailijoille itselleen. Toisaalta on myös väärä luulo, että realistisilta vaikuttavien kirjojen tekijöiden elämä olisi sellaista, mistä he kirjoittavat.

On olemassa toinenkin lokero, johon he eivät ilman kolahduksia koe mahtuvansa: palkintoraadit ja lukijat kaipaavat kriittisiä kuvauksia juuri tämän hetken ihmisistä ja päivänpolttavista yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Pulkkisen mielestä toisia miellyttävän tekstin kirjoittaminen näyttäisi poseeraamiselta, sillä kirjallisen projektin on oltava leikkiä ja täysin vapaata.
Itkonen ei halua sekoittaa kirjallisuutta journalismiin. Hän karsastaa puheita ”tärkeistä” kirjoista ja aiheista, sillä ihannekirjallisuudessa kaikki aiheet ovat yhtä tärkeitä.

”Toki voidaan kysyä, miksi pitää kirjoittaa etuoikeutettujen ja hyvinvoivien ihmisten pienistä ongelmista”, myöntää Itkonen, jota on joskus kritisoitu ainaisesta keskiluokan kuvaamisesta.

Hän sanoo olleensa onnekas, kun on kokenut maailman hyvänä ja ihmiset ovat kohdelleet häntä hyvin. Siksi hän ei usko voivansa kirjoittaa pessimististä romaania, vaan haluaa teoksillaan välittää toivoa ja ajankohtaisten kysymysten sijasta käsitellä ikuisia teemoja, kuten ajan kulumista, vanhenemista ja kuolemaa.

Valitse pelkosi

Taannoisissa kustantamon juhlissa kirjailijakaksikko päätyi keskustelemaan kuolemanpelosta. Riikka Pulkkinen huomasi, että hänen kuolemanpelkonsa heräsi samaan aikaan, kun hän alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan. Hän muistaa päivänkin: 15. syyskuuta vuonna 2000. Juha Itkosen kuolemanpelko sen sijaan lievittyi fiktion kirjoittamisen myötä.

”Tilalle tuli toinen kauhea pelko, merkityksettömyysahdistus. Päädyimme siihen, että kirjoittaja pelkää joko kuolemaa tai sitä, että millään ei ole enää mitään väliä”, Itkonen muistaa keskustelun.

Pulkkisen mielestä ne ovat kuitenkin saman kysymyksen kaksi eri puolta.

”Anteeksi, nyt on pakko siteerata Heideggeria, mutta se kai sallitaan, koska juureni Oulun yliopistossa ovat heideggerilaiset”, filosofiaa opiskellut kirjailija pahoittelee hekotellen.
”Kysymys kuuluu: Miksi olla jotain, kun yhtä hyvin voisi olla olematta mitään.”

Hänelle kirjoittaminen jäsentää juuri tätä dilemmaa olemassaolosta. Itkonen hyväksyy näkemyksen, sillä kirjoittaminen on elämän arvoituksen käsittelemistä, merkityksen etsimistä ja sen löytymättömyyteen liittyvän ahdistuksen lieventämistä.

”Minun mielestäni taas merkityksen löytäminen tarkoittaisi kuolemaa, kysymysten loppumista. Mitä muuta elämä on kuin kysymysten esittämistä ja väliaikaisten vastausten löytämistä?” Pulkkinen kysyy.

Filosofiatuokio jatkuu, kun kirjailijat pohtivat onnen olevan hetkellistä. Pitkään Pulkkinen luuli, että onni on paikka, johon saavutaan, mutta oppi, että on olemassa hyviä ja huonoja päiviä. Niihin auttavat tanssi, viini ja suklaa.

Myös Itkonen sanoo hahmottavansa elämän hetkinä, kohottuneina ja merkityksellisinä sekä vähemmän loistokkaina, jolloin merkityksettömyysahdistus vaivaa.

”Välillä tulee ihania ja hämmästyttäviä hetkiä, jopa kokonaisia päiviä. Ja seuraavana päivänä istuukin Ikean parkkipaikalla eikä jaksa poistua autosta”, Itkonen kertoo tosielämän keski-ikäisyyskokemuksestaan.

”Olisit ottanut selfien siitä”, Pulkkinen ehdottaa.

”Se olisi ironiaa, 59 tykkäystä. Jos haluan oikeasti kertoa, miltä minusta tuntuu, siitä pitää kirjoittaa. Niin se välittyy”, hän perustelee.

Kirjoitettavaa siis riittää, kun entiset juoksijat jahtaavat alati pakenevia merkityksiä, olivat ne sitten kohottuneita tai masentavia.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Suhteettoman hyvä elämä

Ei-toivottuna välivaiheena parisuhteettomuudesta pyristellään eroon. Mutta ehkä itsekseen onkin kivaa.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Mikael Heikkinen

Joko se kaveri on löytynyt? Oletko liian vaativa, kun kukaan ei kelpaa? Seurusteletko?

Näitä äärimmäisen henkilökohtaisia kysymyksiä omillaan eläville esittävät niin tädit, sedät, kaverit kuin puolitutut, vaikka pariutuminen ei ole päätös tai hankinta. Siihen liittyy lukematon määrä muuttujia.

”Painostaville uteluille voi asettaa rajat. Häpeilevä selitteleminen saattaa vain vahvistaa sinkun omaa negatiivista suhtautumista tilanteeseensa”, sanoo Väestöliiton Parisuhdekeskuksen psykologi Elina Nurminen.

Hän arvelee, että erilaiset elämäntilanteet kiinnostavat, koska sosiologisesti katsottuna ihmiset pyrkivät symmetriaan. Seurustelusuhde tuntuu olevan oletusarvo, ja suhteen puuttumiselle etsitään syitä. Silti Nurmisen mukaan yli miljoona suomalaista asuu yksin. Heistä osa elää parisuhteessa, mutta tarkkoja määriä ei ole voitu tilastoida.

Suhteettomuusstatus on saanut julkisissa puheissa saman vaarallisuusleiman kuin istuminen. Molemmat tappavat. Sinkut sairastavat ja ovat yksinäisiä. Yksin eläminen on vieläpä kallista, kun kukaan ei jaa ruoka- ja asumismenoja. Kuka tuollaiseen viiteryhmään haluaisi kuulua? Moni kuitenkin kuuluu, eikä koe asiaa ongelmaksi.

Aina itsenäinen

Joskus Elina Huikari, 30, ajatteli, että peruskoulun jälkeen jatketaan lukioon, sitten opiskelemaan, löydetään mies, mennään naimisiin, töihin ja ostetaan talo. Toisin kävi.

Parisuhde päättyi neljä vuotta sitten. Oulun yliopiston Clinical Research Centerissä bioanalyytikkona työskentelevä Huikari hankki Oulunsalosta omakotitalon itselleen 27-vuotiaana.
”Tajusin, että voin tehdä yksinkin niitä asioita, joita haluan. En minä siihen miestä tarvitse”, hän kuittaa.

Remonttitaitoiselle ja pihatöissä viihtyvälle Huikarille talon hoitaminen ei ole ylivoimaista. Isolla tontilla mahtuvat tepastelemaan kolme koiraa, kaksi kissaa ja muutama kani. Ainoa asia, joka häntä taloinvestoinnissa hirvitti oli rahojen riittäminen, kun kallein hankinta siihen mennessä oli ollut tietokone. Huikari on kuitenkin oppinut huolehtimaan laina-asioista, vakuutuksista ja auton ylläpidosta. Kukaan ei ole epäillyt hänen pärjäämistään.

”Olen aina tehnyt asiat omalla tavallani ja ollut hyvin itsenäinen. Ehkä se on ihan persoonassani”, hän pohtii ja arvelee ominaisuuden johtuvan omasta lapsuudesta harvaan asutulla alueella, jossa tekeminen piti keksiä itse.

Lähipiiri ei ole myöskään painostanut kumppanin etsimiseen. Hänen suvussaan on muitakin itsekseen eläviä.

”Joskus olen miettinyt, miksi samassa tilanteessa on niin moni. Veljenikin on ollut vuosia sinkku. Ehkä muissa perhepiireissä turvaudutaan toisiin ihmisiin helpommin”, Huikari miettii.

Tökeröitä kommentteja hän ei koe usein saaneensa. Aiheeseen liittyviä heittoja on tullut lähinnä samanikäisiltä miehiltä, jotka eivät aina ymmärrä, että hän ei metsästä miestä tai hingu äidiksi.

Vapaus ehtona

Kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla ja pitkään sen jälkeenkin on aivan yleistä elää parisuhteettomana. Elämänvaihetta leimaavat opiskelu ja kumppanin haku. Kaksi suurta kysymystä kuuluvat, mitä tehdä työkseen ja kenen kanssa jakaa elämä.

Korkeakouluopiskelun yleistymisen ja yksilöä korostavan kulttuurimme myötä etsikkovuodet tuntuvat korostuneen.

Nuoruuden päättämättömyys ja suurten valintojen pähkäileminen eivät lopu kolmenkymmenen ikään. Akateemiset analysoijat ja pätkätöitä tekevä sukupolvi ovat tottuneet sitoutumattomuuteen myös seurustelusuhteissa.

Vaikka suhteettomana eläminen on yleinen ilmiö, siihen liitettävät ikävänpuoleiset stereotypiat pysyvät sitkeinä. Suhteettomat ovat milloin liian itsenäisiä ja vaativia naisia, milloin pelimiehiä tai reppanoita. Psykologi Elina Nurminen kumoaa negatiiviset mielikuvat, sillä sinkkujen joukkoon mahtuu kaikenlaisia ihmisiä.

”Toki itsenäinen täytyy olla, koska sinkku huolehtii kaikesta itse. Aktiivisesti läheisyyttä hakeva mies voi joutua pelurin maineeseen, vaikka tyydyttää vain luonnollista kaipuutaan. Sinkkuus on elämäntilanne eikä yksiselitteisesti kerro mitään persoonallisuudesta”, Nurminen huomauttaa ja lisää, että sama ihminen voi tilanteesta riippuen olla parisuhteessa, eronnut tai sinkku.

Sinkkuus on elämäntilanne eikä yksiselitteisti kerro mitään persoonallisuudesta.

Suhteeseen ei enää lähdetä niinkään taloudellisista syistä tai järkiperustein. Psykologi on havainnut, että toista ihmistä ei välttämättä tarvita, vaan tunne on vahvin motivaattori suhteen solmimiselle.

Nykyihminen saa halutessaan elää omillaan. Silti puheissa vilisevät parisuhdetta jahtaavat sinkut, surulliset yksinäiset ja yksineläjät. Sentään vanhapiika ja peräkammarinpoika ovat saaneet jäädä takavuosikymmenten kielenkäyttöön – ainakin vakavamielisissä keskusteluissa.

Ehkä on aika puhua itsekseen eläjistä. Heistä, jotka eivät ole yksin, yksinäisiä eivätkä välttämättä etsi pakonomaisesti seurustelukumppania.

Lupa tehdä toisin

Itsekseen eläminen voi olla aktiivinen valinta. Vapaus lähteä, matkustaa, kokea ja nähdä maailmaa merkitsevät näille ihmisille enemmän kuin kumppanilta saatava tuki. Psykologi Nurminen muistuttaa, että parisuhde on vain yksi elämän osa-alue työn, harrastusten sekä ystävyys- ja sukulaissuhteiden lisäksi.

Itsekseen elävä uskaltaa hakea minuuttaan ja muuttua tavoittelemaansa suuntaan ilman kumppanista erilleen kasvamisen pelkoa.

”Saa elää siten kuin tahtoo. Sinkuilla on usein aktiivinen elämä kodin ulkopuolella, heillä on ystäviä, laajat verkostot ja monet haluavat vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin työn tai harrastusten kautta.”

Vilkas sosiaalinen elämä ei kuitenkaan poista emotionaalista yksinäisyyttä: Ihmisellä on tarve läheiseen suhteeseen. Elina Nurminen mainitsee alankomaalaisesta tutkimuksesta, jossa selvitettiin nuorten aikuisten asenteita sinkkuutta kohtaan. Heistä 96 prosenttia olisi vaihtanut itsekseen elämisen parisuhteeseen.

Kulttuurisesti nuoruus on venähtänyt, mutta biologialle ihminen ei mahda mitään. Sisäinen kaipuu läheisyyteen, seksuaalisuuden toteuttamiseen ja suvun jatkamiseen ajavat modernit itselliset etsimään toisiaan.

Viime kevään tv-hitti Ensitreffit alttarilla näytti, että sinkut ovat hauskoja ja fiksuja seuraihmisiä, urheilullisia, kauniita ja menestyviä. Se ei kuitenkaan riittänyt. He halusivat naimisiin.
Vaikka kaikki muu elämässä olisi hyvin, parisuhteen puuttuminen saattaa tuntua liian suurelta varjolta. Psykologi Nurminen sanoo, että itsetunto rakentuu ihmissuhteissa. Alkukantaiset heimotkin elävät laumoina. He eivät ole yksilöä korostavan kulttuurin kyllästämiä.

”Ihminen hakee hyväksyntää ja vastausta omaan tunnetason tarvitsevuuteensa. Ilman pariutumista ja suvun jatkamista kuolisimme sukupuuttoon.”

Kaksin yksin

Parisuhteissa koetaan emotionaalista läheisyyttä ja onnellisuutta, tyydytetään seksuaalisia tarpeita, hankitaan lapsia. Instituutio ja ihmiskunta säilyvät.

Elina Nurminen huomauttaa, että itsekseen eläminen ei tarkoita vipinän puutetta tai seksittömyyttä, koska ilman parisuhdetta voi deittailla niin paljon kuin jaksaa. Hän on selvittänyt Tinderin käyttäjien kokemuksia. Osalle se on kanava seksikumppanien etsintään, toisille taas vakavan parisuhteen tavoitteluun.

”Monet ovat sanoneet, että deittaillessa rohkeus tehdä aloitteita kasvaa. Positiivinen palaute tuntuu hyvältä”, Nurminen kuvailee.

Myös parisuhteessa voi olla yksinäinen. Psykologi Nurminen hoksauttaa, että lapsiperhearkea elävät saattavat kadehtia meneviä sinkkuja. Suhteissa voidaan kokea sosiaalista yksinäisyyttä, jos ystäviä ei ehdi tavata.

Kulttuuriantropologi Anna Reetta Rönkä perehtyy väitöskirjassaan yksinäisyyden kokemiseen lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Hän kertoo, että todennäköisemmin yksinäisyyttä aiheuttaa läheisen ystävän puute kuin kumppanittomuus.

”Aika harva haastattelemistani henkilöistä oli sinkku. Hankalin tilanne oli niillä, joilla ei ollut läheisiä ystäviä eikä seurustelusuhdetta”, Oulun yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa työskentelevä Rönkä summaa julkaisemattoman tutkimuksensa alustavia analyysejä.

Vuoden 1986 Pohjois-Suomen syntymäkohortin osallistujista 222 oli tuntenut olonsa erittäin yksinäiseksi 16-vuotiaana. Heistä Rönkä haastatteli 39:ää sillä hetkellä 28–29-vuotiasta koehenkilöä.

Tutkija määrittelee yksinäisyyden ei-toivotuksi, moniulotteiseksi ja subjektiiviseksi kokemukseksi. Ihmisellä on tunne, että joko sosiaalisten suhteiden määrässä, laadussa tai molemmissa on parannettavaa.

Parisuhdetta enemmän yksinäisyyteen vaikuttavat esimerkiksi tilannetekijät ja konteksti, kuten muutto toiselle paikkakunnalle sekä sosiokulttuuriset normit eli ulkopuolelta tuleva paine ja omat odotukset siitä, mitä sosiaalisten suhteiden tulisi olla.

Itsekseen elävä Elina Huikari ei tunne oloaan yksinäiseksi, vaan eläimet, perhe ja laaja sosiaalinen verkosto tuovat seuraa. Elämän eri vaiheista on tarttunut mukaan ihmisiä, joitten kanssa hän voi käydä teatterissa, taidenäyttelyissä, keikoilla, matkoilla ja viettää iltaa. Muutaman läheisen ystävänsä kanssa Huikari pysty puhumaan mistä tahansa.

Ulkopuolisuuden häivähdyksen Huikari saattaa tuntea opiskelukavereittensa seurassa, sillä monet heistä ovat perustaneet perheen. Tyttöjenilloissa puheenaiheet pyörivät miehissä ja pienissä lapsissa.

”Jostain syystä miehet eivät puhu naisista ja lapsistaan”, Huikari kertoo havaintonsa.

Suhdeharha

Yksin elämisensä kanssa kärvistelevä saattaa erehtyä uskomaan, että suhde tekisi arjesta auvoisen ja juhlasta täydellisen. Rakkauden ruusunpunaista suloisuutta voivat kuitenkin sabotoida mustasukkaisuus, nalkuttaminen, riitely, pettäminen tai hyväksikäyttö.

Läheisessä suhteessa on kohdattava omat kipukohtansa ja toisen ärsyttävyys. Pintaan nousevat samat kysymykset kuin yksin eläessäkin: Riitänkö muille? Uskallanko luottaa tuohon ihmiseen? Jäänkö yksin?

”Parisuhde perustuu siihen, että on ykkönen jonkun elämässä. Kannamme lapsuudessa opittuja kiintymyssuhdetyylejä parisuhteisiimme”, psykologi sanoo.

En ole vastuussa kenenkään tunteista tai hyvinvoinnista. On ihana tulla kotiin, kun kukaan ei puhu mitään.

Takertuvassa kiintymyssuhteessa käsitys itsestä on negatiivinen, mutta toiset nähdään myönteisessä valossa. Takertuja pelkää hylkäämistä, koska ei pohjimmiltaan usko kelpaavansa toiselle.
Nurminen kertoo, että välttelevä kiintymystyyli on tutkimusten perusteella yleistymässä. Välttelevästi kiintyvä ei luota toisten ihmisten hyvyyteen. Hän ajattelee omasta itsestään positiivisesti, hän on pärjääjä, joka ei tarvitse muita.

”Tämä on kulttuurisen ihanteemme mukaista, mutta ei vastaa psyykkisiä ja biologisia tarpeita”, Nurminen korostaa.

Ihanteellisimmassa tilanteessa ihminen muodostaa turvallisia kiintymyssuhteita, joissa kokee olevansa tutustumisen arvoinen ja uskaltaa päästää toisen ihmisen lähelleen.

Kulttuuriantropologi Röngän mukaan on ristiriitaista, että yhteiskunnassamme samaan aikaan korostetaan suhteisuutta ja individualismia. Hän antaa yksinäisyyttä tunteville toivoa, sillä yksinäisyys ei aina ole pysyvää, vaan voi lievittyä elämänkulussa ja liittyä tilapäisesti esimerkiksi lomiin, viikonloppuihin, kotona vietettyyn aikaan tai opiskeluun. Kaikkeen tottuu, myös yksin olemiseen.

”Jotkut haastattelemistani olivat alkaneet viihtyä yksin. Heillä oli mahdollisuus itsetutkiskeluun ja sosiaalisten taitojen tarkkailuun. Myös empatiakyvyn koettiin paranevan ja olemassa olevia suhteita osattiin arvostaa”, Rönkä miettii oman ajan positiivisia puolia.

Kaikki on hyvin

Elina Huikarin mielestä hänen elämänsä pyörii eteenpäin eikä siitä puutu mitään, vaikka hänellä ei ole parisuhdetta. Asiat ovat järjestyksessä. Työn, lemmikkien, talonhoitamisen, pihatöitten ja ystävien lisäksi hän lukee, käy lenkkipolulla ja kuntosalilla. Hänellä on hauskaa itsekseen.

”Tällä hetkellä tuntuu, että omat suunnitelmani ovat tärkeämpiä kuin toisen ihmisen sovittaminen elämääni. Suhteiden yrittäminen olisi väärin toista kohtaan. En kaipaa parisuhdetta samalla tavalla kuin nuorempana”, hän sanoo. Yhteiselo toisen kanssa on kokeiltu.

Huikari ei ole julistanut elävänsä loppuelämäänsä itsekseen, mutta hän näkee parisuhteissa tietynlaista sosiaalista painetta, koska siinä ei samalla tavalla voi vetäytyä toisen seurasta kuin ystävyyssuhteissa.

”Minun ei tarvitse olla vastuussa toisen ihmisen tunteista tai hyvinvoinnista. On ihana tulla kotiin esimerkiksi festariviikonlopun jälkeen, kun kukaan ei puhu siellä mitään”, hän huokaa.
Itsekseen elämisen parhaiksi puoliksi Huikari listaa oman tilan ja sen, että menemisiään ei tarvitse sumplia kenenkään kanssa.

”Onhan se hienoa, että pärjää itse. Minulla on vahva olo.”

Huikari kertoo oivaltaneensa, ettei onnellisuus saa olla ulkopuolisista asioista riippuvaista, koska parisuhde, talous tai terveys saattavat reistailla. Pysyvää sen sijaan on se, että on tyytyväinen siihen, mikä on hyvin. Se lähtee itsestä.

Norminpurkutalkoot

Itsekseen eläminen vaatii rohkeutta tehdä omia valintoja ja olla rehellinen tunteilleen. Psykologi Nurminen korostaa, että tärkeintä on miettiä, mikä on itselle oikea tapa elää. Hän kehottaa jokaista jo varhaisessa vaiheessa parikymppisenä miettimään, mitä mahdollisesti haluaa elämältään.

”Jos haluaa suhteen, on tehtävä aloitteita, etsittävä ja oltava tavoitettavissa. Omat asetukset täytyy säätää sen mukaan. Prosessi on aivokemiaa. Jos yksinäisyyden kokee negatiivisena, tilanne todennäköisesti motivoi ihastumaan”, psykologi selittää.

Myös epämieluisaksi koettu tai toimimaton suhde on helpompi jättää taakseen, jos siitä seuraava itsekseen elely ei kauhistuta. Itse rakennettu minuus ja kokemus pärjäämisestä auttavat. Nurminen sanoo, että tasapainottelemme erillisyyden ja läheisyyden välillä koko elämämme ajan.

Parisuhteettomuuden voi nähdä mahdollisuutena omasta elämästä nauttimiseen.

Nurminen toteaa, että on kurjaa ajatella elämän alkavan vasta sitten, kun kumppani löytyy.

”Jos on sujut oman elämäntilanteensa kanssa, on helpompi löytää sekä sosiaalisesti että emotionaalisesti palkitsevia suhteita”, hän sanoo.

Nurminen nostaakin tyytyväisyyden omaan elämään lähtökohdaksi niin suhteissa kuin itsekseen eläville. Silloin on mahdollista kokea, että elämä omin päin on aivan yhtä arvokasta kuin kaksin.
Kaikkea ei voi saada. Yhdellä on parisuhde, toinen haluaa olla riippumaton maailmanmatkaaja, kolmas sisustaa omistusasuntoaan.

Ehkä on aika parisuhdenorminpurkutalkoille. Parisuhde ei ole absoluuttinen tie hyvään elämään. Onnellinen voi olla monella tavalla.

Moderneista prinsseistä ja prinsessoista kertova satu voisi päättyä toteamukseen, että riippumatta siitä, oliko suhteessa vai ei, hän eli onnellisena elämänsä loppuun saakka.

Lähteenä käytetty: Osmo Kontulan ja Eija Maarit Ojalan teosta Tarvitseeko minua kukaan? – Keski-ikäiset yksineläjät perhekeskeisessä yhteisössä (Väestöntutkimuslaitos 2002).

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Kun arkijärki ei riitä

Tuutoropiskelija laajentaa yhteisten pohdintojen kautta sekä muitten että omien ajatustensa ratoja. Pelkkä luennoilla istuminen ei riitä siihen, että yliopisto pystyisi valmistamaan asiantuntevia osaajia työmaailmaan.

TEKSTI Sanna Häyrynen

KUVAT Anna Mansisto

Jos joku haluaa oppia, häntä pitää auttaa. Tätä mieltä on kemianopiskelija Tuomas Vielma, joka pyrkii estämään sen, että kenenkään opintopisteet – tai jopa tutkintotodistuksen saaminen – jäisivät roikkumaan ylitsepääsemättömien aivopähkinöiden vuoksi.

”Ovathan kurssit välillä aivan hemmetin vaikeita!” hän tuskastelee.

Siksi Vielma on opastanut opiskelukavereitaan kemianopiskelijoiden tuutortuvalla.

Reilu vuosikymmen sitten ainejärjestö Valenssi onnistui saamaan huoneen omatoimista tukiopetusta varten. Kemian laitoksen tammikuisesta muutosta asti tuutortupa on sijainnut Valenssin kopiksi kutsuttavalla kiltahuoneella.

Tupa on sermein rajattu tila. Sinne opiskelijat ovat vieneet yliopistolta pelastettuja tietokoneita ja kirjaston poistolaareista napattuja oppikirjoja. Tuvalle voi mennä milloin tahansa ja kysyä kiltahuoneella oleskelevilta kavereilta tukea.

Myös järjestettyä lisäoppia annetaan, jos kursseihin ei kuulu pakollisia laskuharjoituksia. Toissa vuonna fysikaalisen kemian ensimmäisen kurssin kanssa kävi onni, kun tuutoropetuksen toteuttamiseen saatiin ylioppilaskunnalta Universitas-rahaa. Avustuksen voi käyttää vain kerran, joten toiminta jatkuu vapaaehtoisten voimin.

”Nyt olen kaverin kanssa ideoinut, että laboratorioharjoitusten valmisteluun ja raportointiin voisi antaa tuutorointia, koska tehtävät ovat usein todella työläitä ja aikaa menee enemmän kuin opintopisteet antaisivat olettaa”, Vielma suunnittelee.

Auttavat ajatusmallit

Aina ideointiin ei riitä kavereita. Viime kevään fysikaalisen kemian toisen kurssin tuutoropetusta Vielma antoi yksin.

Hän ei koe, että tuutorointi veisi kohtuuttomasti aikaa, vaikka siitä ei palkkiota saakaan. Fysikaalisen kemian tuutortuokioita Vielma antoi kymmenelle osallistujalle kevätlukukaudella neljä tuntia keskiviikkoisin. Valmisteluun meni pari tuntia lisää, kun Vielma kävi laskut läpi, teki muistiinpanot ja mietti, missä virheitä voisi ilmetä.

”Fysikaalisen kemian kvanttimekaniikan asiat ovat niin abstrakteja, ettei niitä voi arkijärjellä ymmärtää. Yritän tarjota yksinkertaistavia ajatusmalleja”, hän kertoo opetustavoistaan.
Vielma esimerkiksi saattaa visualisoida lämpöenergian tuottamisprosessin piirtämällä atomeja esittäviä palloja, jotka tökkivät toisiaan ja levittävät lämpöä.

Kun kysyy oikeanlaiset kysymykset, rattaat lähtevät liikkeelle ja tuutoroitava saa ideasta kiinni.

Kysyminen on toinen toimiva konsti.

”Kun kysyy oikeanlaiset kysymykset, rattaat lähtevät liikkeelle ja tuutoroitava saa ideasta kiinni. Sitten ajatusta voi työstää eteenpäin ja ongelmat ratkeavat.”

Tuutorin ei Vielman mukaan tarvitse olla ylivoimainen luonnontieteen asiantuntija. Oleellisinta on keskusteleminen ja näkökulmien vaihtaminen.

Opettajaksi Vielma ei tähtää, vaan voisi nähdä itsensä nimenomaan fysikaalisen kemian asiantuntijatehtävissä. Tuutoroinnin kautta hän on oppinut ymmärtämään, miten opiskelukaverit ajattelevat tuon alueen ilmiöistä. Myös kemiaan kuuluu pohtiminen.

Tuloksen kanssa ulos

Alun alkaen tuutortupa on kuulemma matematiikan puolestapuhujan, Oulun yliopistossa opettaneen Alli Huovisen keksintö. Matematiikan, kemian ja fysiikan opiskelijat ovat ottaneet toiminnan omakseen. Teknillisessä tiedekunnassa järjestetään laskuharjoituksia, ja muilla aloilla opiskelijat voivat järjestää omatoimisesti esimerkiksi lukupiirejä tai study group -kokoontumisia, joissa tehtäviä ratkotaan yhdessä.

Tuomas Vielma kannustaa ainejärjestöjä tarjoamaan bileitten lisäksi tukea myös opiskeluun, koska se ei välttämättä vaadi edes rahallisia uhrauksia, vaan viitseliäisyyttä.

Hän on havainnut, että tuutortoiminnalla on suora vaikutus oppimistuloksiin. Ne, jotka käyvät laskuharjoituksissa tai tuutortuvalla saavat parempia arvosanoja tenteistä. Pelkät numerot eivät silti ratkaise. Olennaista on ymmärtää ilmiöt.

”Jos meistä halutaan kouluttaa asiansa osaavia kemistejä, pelkkä luennoilla käyminen ja ulkoa opettelu eivät riitä”, Vielma näpäyttää.

Omalta oppiaineeltaan hän toivookin ohjatun tuutoroinnin mahdollistamista esimerkiksi materiaaleja tarjoamalla.

”On väärin, jos opettaja tentin jälkeen sanoo, että tämä olisi pitänyt tehdä näin ja näin, jos tietoa ei ole annettu missään”, hän sanoo.

Tuutoreiden tarkoitus ei silti ole tehdä opettajien työtä, vaan tarjota kanava yhteiselle syventymiselle. Vielma korostaa, etteivät tulevaisuuden luonnontieteilijätkään homehdu omissa kammioissaan, sillä he tekevät ryhmätyötä. Hänen mielestään ei ole väliä, onko kyse orgaanisesta kemiasta vai henkilökemiasta. Keskustelu auttaa molemmissa.

 

Kuka?
» Tuutoropiskelija Tuomas Vielma.
» 21 vuotta.
» Asunut aina Oulussa, tällä hetkellä Värtössä.
» Opiskelee kemiaa pääaineenaan. Sivuaineina matematiikkaa ja fysiikkaa.
» Oli kesän töissä tutkimusassistenttina Kokkolassa Bolidenin sinkkitehtaan tutkimuslaboratoriossa. Edelliskesänä samassa tehtaassa prosessinhoitajana. Työskennellyt lisäksi rakennustyömailla.
» Kemianopiskelijoiden ainejärjestö Valenssin puheenjohtaja. Toiminut myös excumestarina ja Valenssin lehden päätoimittajana.
» Aktiivisena tuutorina kemianopiskelijoiden tuutortuvalla.
» Kouluaikoina toimi tukioppilaana.
» Lapsena unelma-ammatteja olivat astronautti, tähtitieteilijä ja leipuri.
» Vapaa-ajalla treenaa painonnostoa.
» Haaveilee valmistuvansa hyvillä papereilla ja saavansa mielenkiintoisen asiantuntijatyön.
» Toivoo, että opiskelijat uskaltaisivat motivoida toisiaan oppimaan.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää:

Päivitetty Pegasus

Linnanmaan kampuksen ainoaan kirjastoon Pegasukseen on kesän remontin myötä saatu lisää ryhmätyöskentelytiloja ja lukupaikkoja.

Elokuun lopussa valmistuva Pegasuksen remontti luo kirjastoon 100 yksittäistä lukupaikkaa ja 30 ryhmätyötilaa lisää. Kirjaston toisen ja kolmannen kerroksen tiloista suurin osa on muutettu opiskelutiloiksi ja kolmannesta kerroksesta löytyy nyt noin 100 hiljaista lukupaikkaa. Kaikkiaan opiskelupaikkoja uudistuneessa Pegasuksessa on reilu 600.

Tilaa on saatu kirjakokoelmia supistamalla, lehtikokoelmia sähköiseen muotoon siirtämällä ja ottamalla uudiskäyttöön vähentyneen henkilökunnan työhuoneita.

Kokoelmien supistaminen ja poistuvien kirjojen kriteereistä päättäminen on tehty yhteistyössä tiedekuntien ja kirjaston välillä. Pegasuksesta ja Telluksesta fyysisesti poistuneet kirjat eivät ole hävinneet kuitenkaan käytöstä, vaan ne on siirretty Kuopion varastokirjastoon, josta niitä voi edelleen lainata maksutta, kertoo ylikirjastonhoitajana 31. elokuuta saakka toimiva Päivi Kytömäki.

Poistuvat kirjat olivat vanhaa aineistoa eli teoksia, joita ei ole kymmeneen vuoteen lainattu. Kirjakokoelmat ovat pysyneet muuten 1. ja 2. kerroksessa, mutta kaunokirjallisuus on siirtynyt kolmanteen kerrokseen.

Muita uudistuksia Pegasuksessa ovat muun muassa tilojen selkeyttäminen, valaistuksen parantaminen ja uusi palautusautomaatti, josta asiakkaat saavat kuitin palautetuista kirjoista kuten Oulun kaupungin pääkirjastolla. Palautusautomaatti lisäksi lajittelee kirjat, mikä helpottaa kirjaston henkilökunnan työtä.

Tellus seuraavaksi remontissa

Vaikka kirjasto Telluksesta lakkautettiin, sinne jää ryhmätyötiloja ja lukupaikkoja, mutta tila täytyy ensin remontoida. Syyskuussa alkavan remontin on määrä valmistua loppuvuoteen mennessä. Kiinteistöinsinööri Timo Haverinen kertoo, että Tellukseen tulee 80 työpistettä, ryhmätyötiloihin 180 paikkaa  ja hiljaiselle työskentelualueelle 20 paikkaa. Lisäksi 40 paikan mikroluokka on opiskelijoiden käytössä opetuksen ulkopuolisina aikoina.

Ennen vuoden vaihdettakin opiskelijoiden täytyy päästä opiskelemaan itsenäisesti.

Haverinen sanoo, että heillä on työn alla löytää mahdollisimman pian korvaavia työskentelytiloja Telluksen läheisyydestä remontin ajaksi. Entisen Lunan tilat Tellusta vastapäätä on yksi vaihtoehto tilapäisille työtiloille, mutta siitä ei ole vielä varmuutta.

”Aikaisempaan verrattuna Pegasuksen ja Telluksen remonttien jälkeen ryhmätyötiloja ja lukupaikkoja on enemmän”, vakuuttaa Päivi Kytömäki.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää: