Itseään ja huonoja päiviä ei pääse pakoon edes unelma-ammatissa. Vaikka puhelimeen kilahteli ilouutisia siitä, minne kaikkialle Totta-romaanin käännösoikeudet oli myyty, ja naistenlehdet sävyttivät kirjailijan elämään glamouria, Riikka Pulkkinen, 35, ei tuntenut oloaan aina hohdokkaaksi.
”Tulin kotiin yksin tärisevänä ja söin goudajuustoviipaleita suoraan paketista keittiössäni, jossa kiiltomadot vilistivät tiskipöydällä”, hän palaa syksyyn 2010.
Oululaislähtöinen kirjailija on viime vuodet kiertänyt maailman kirjallisuustapahtumissa kuin poptähti. Koskelassa kasvanut Pulkkinen nyökkää tekevänsä nyt työtä, josta hädin tuskin uskalsi teininä unelmoida.
Myös Juha Itkosen, 40, haave kirjailijuudesta on toteutunut. Vakiintunut asema kotimaisen kirjallisuuden seuratuimpien nimien joukossa ei ole tullut ilman hapuilua. Väliin on mahtunut humanismia ja hyväksymiskirjeet niin kauppakorkeakoulusta kuin valtiotieteistä.
”Halusin oikean ammatin, koska arvelin perheeni arvostavan sellaista. Isäni kuitenkin kielsi menemästä kauppikseen. Hän sanoi, että olen liian pehmeä sinne.”
Kuuliainen Itkonen valitsi viestinnän opiskelun, hankki maisterin paperit, ahkeroi toimittajan töitä ja alkoi kirjoittaa vapaa-ajallaan novelleja, joista lopulta muodostui esikoisromaani.
Pulkkinen miettii, että hänen ja kirjailijatuttava Itkosen kasvuympäristöt tavanomaisissa kolmen lapsen ydinperheissä olivat epäoletettava lähtökohta luoville urille. Kiinteistönvälittäjän tai lääkärin lapsena ei välttämättä ajattele työllistävänsä itseään taiteellisella kyvykkyydellään, toisin kuin vaikkapa näyttelijäperheiden kasvatit.
Vasta ulkoapäin saatu tuki avasi tulevien kirjailijoiden silmät omalle osaamiselleen. Pulkkista kannustivat Kastellin lukion äidinkielenopettajat ja rohkaisevat kommentit luovan kirjoittamisen kursseilla yliopistossa. Itkonen tarttui kavereidensa vitsiin, että hänestä tulee runoilija. Taiteilija-sana tuntuu edelleen vieraalta, minkä hän luulee johtuvan juuri taustastaan.
”Minulla ei ole sellaista automaattista itsevarmuutta, että olen mahtava, luova tyyppi”, Itkonen analysoi.
Pulkkinen on samoilla linjoilla, sillä uuden romaanin työstäminen edellyttää häneltä eräänlaista identiteettikriisiä ja itsetunnon rippeiden kokoamista. Kirjailija kirjoittaa itsensä kautta, mutta joutuu myös muuttumaan toiseksi, kuvittelemaan. Proosan kirjoittaminen on identiteettiprojekti.
Seitsemän tequilaa Nelivitosessa
Juha Itkonen innostuu, että haluaisi lukea Riikka Pulkkisen esseen ”Nuoruuteni Oulu”, kun kuulee, että sanapari herättää kollegassa muistikuvat rikinkatkuisesta ja loskaisesta Heinäpäästä kevättalvella, jolloin pilvet roikkuivat matalalla ja edessä oli 20 kilometrin lenkki.
Kummallakin on kokemusta kilpajuoksusta. Amatööriurheilijaisänsä perässä radoille suunnannut Itkonen lopetti vakavan harrastamisen yläasteella. Pulkkinen treenasi kovaa vielä urheilulukion valmennusryhmässä.
”En ollut mitenkään cool teini. Rupesin 16-vuotiaana lukemaan Kierkegaardia, mutta uusia kiinnostuksenkohteita piti salailla koulukavereilta ja valmentajalta. Siellä periaatteena oli suorittaa vain pakolliset kurssit ja keskittyä urheiluun”, kertoo Pulkkinen, joka oli urheilulukion ainoa filosofian neljännen kurssin opiskelija, ja piti muille ylimääräisen esitelmän Wittgensteinista.
Hän alkoi ymmärtää, ettei tulevaisuus ehkä olekaan urheilussa.
Kirjailijat näkevät juoksemisessa ja kirjoittamisessa paljon samaa, esimerkiksi romaanin viimeistelyvaihe muistuttaa urheiluleiriä. Itkosen mielestä taiteilijaluonteella on kuitenkin vaikea viihtyä kilpaurheilupiireissä, joissa kaikki energia suunnataan kurinalaisesti ja yksisilmäisesti vain treenaamiseen. Pulkkinen muistaa, että urheilijoille ruumis ei ollut moniulotteinen vaan lähinnä instrumentaalinen. Kysymyksille esimerkiksi kehon ja mielen suhteesta tuhahdeltiin.
Kilpaurheilu sai jäädä ja Pulkkinen aloitti vuoden kestäneet kirjallisuuden opinnot Oulun yliopistossa. Se oli ratkaiseva käänne, hyvää aikaa ennen muuttoa Helsinkiin.
”Tutustuin yhteen parhaista ystävistäni ja keksin itselleni identiteetin, että olen se tyyppi, joka voi juoda seitsemän tequilaa ja mennä aamulla tenttiin. En ehkä seitsemää, neljä”, hän muistelee huvittuneena iltoja 2000-luvun alun 45 Specialissa.
Kilpaurheilun jättäminen aloitti myös Itkosen elämässä uuden vaiheen ja uuden identiteetin. Lukiossa hän löysi ympärilleen tiiviin ystäväporukan, jonka kanssa perusti bändin. Lisäksi hän viihdytti kavereitaan kirjallisella nokkeluudellaan.
”Kirjoitin hauskoja tarinoita. Olin humoristi. Sitten se katosi johonkin, valitettavasti”, Itkonen naurahtaa lakonisesti.
Hämeenlinnan luovassa skenessä pyörivät Juha Itkosen kanssa 1990-luvun alussa esimerkiksi muusikot Matti Johannes Koivu ja Karri Miettinen eli Palecafe sekä elokuva-alalle päätyneitä ihmisiä. Pikkukaupungin suojaisaa kuplaa leimasi positiivinen ajanvietteen puute. Se oli Itkosen mielestä monella tavalla paras mahdollinen kasvupaikka.
”Rajatussa kaupungissa, rajatussa tilassa oli helppo tuntea itsensä merkitykselliseksi. Luulimme olevamme kovempia kuin olimmekaan”, hän näkee jälkeenpäin.
Turtles vai Godard?
Raadollinen todellisuus paljastui Juha Itkoselle, kun idylli vaihtui pääkaupunkiin. Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan hän järkyttyi, kun ympärillä ei ollutkaan pysyvää ryhmää tai paikkaa, vaan hän vaelsi suuruuden keskellä. Muistiinpanot tuolta vuodelta ovat kirjailijan mukaan todella synkkiä.
Humus-kuppilan lämminhenkiseen tukikohtaan tottunut Pulkkinen ei Helsingin yliopistossa löytänyt luennolle edes kartan kanssa eikä törmännyt opiskelukavereihinsa joka päivä.
Hän kertoo pohtineensa lapualaislähtöisen kirjailijaystävänsä Taina Latvalan kanssa, minkälaista olisi ollut kasvaa kultturellien helsinkiläisteinien seurassa ja viettää aikaa Orionissa klassikkoelokuvia katsellen.
”Meidän pikku teattereihimme tulivat Nuija ja tosinuija tai Turtles. Näimme Godardin elokuvat sitten kolmekymppisenä.”
Girls-sarjan luojan Lena Dunhamin tuore kirja Sellainen tyttö sai Pulkkisen miettimään omia lähtökohtiaan. Manhattanin taiteilijaperheiden lapset kasvavat kuuluisuudessa, ja heidän tulevaisuutensa luovaan työhön on pedattu.
Kirjailija arvelee, että bloggaajat tai Instagram-julkkikset saattavat olla seuraava kuuma ryhmä, joka julkaisee myös kirjoja. He ovat tottuneet puhuttelemaan yleisöään ja luoneet julkisen identiteetin. Tällainen tie kirjailijaksi olisi kovin erilainen kuin Suomessa on totuttu. Pulkkinen jää miettimään, mikä vaikutus uudella asetelmalla kirjalliseen prosessiin tulee olemaan.
Nostalgikko nostaa päätään Itkosessa, kun hän kysyy, voiko 90-luvun Hämeenlinnan kaltaisia luovia tyhjiöitä enää syntyä tässä ajassa, kun kaikki on saatavilla.
”Mehän ei silloin tiedetty, mitä muut tekevät. Oma maailma, kuinka harhainen tahansa, oli minulle luovuuden edellytys. Kaiken ulkopuolisen pystyi sulkemaan pois. Se on kirjoittamisen kannalta vieläkin tärkeää, mutta vaikeampaa saavuttaa.”
Maailma on nyt erilainen kuin kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten. Samoin kirjailijoiden oma elämänpiiri on ottanut harppauksen, joka vaikuttaa myös heidän lastensa kasvuympäristöön: Itkosen pojan ensimmäisiä sanoja oli mozzarella. Pulkkisen vajaa parivuotias tytär on kulkenut äitinsä mukana San Franciscossa, New Yorkissa, Frankfurtissa ja Madridissa, mutta ei ole koskaan käynyt Kuhmossa, mistä Pulkkisen vanhemmat ovat kotoisin.
”Olen pari kertaa pitchannut romaanikäsikirjoitustani Park Avenuella. Kun sanoo vahtimestarille, että etsin sitä ja sitä tyyppiä tästä pilvenpiirtäjästä, tuntee olevansa hirvittävän kaukana kotoa. Kyllä minä sitä Kuhmoakin maailmalla mietin”, Pulkkinen sanoo.
Itkonen tiivistää, että sukupolvien väliin muodostuu eroja. Siitä on kirjoitettu muutama kirjakin.
Tärkeä kokemus
Rakkaus ja suru, muistot ja lähihistoria, aikuisuuden kynnyksellä avautuvat maailmat, sukupolvien kerrokset ja eri tavoin samat tapahtumienkulut näkevät kertojanäänet ovat tuttuja niin Juha Itkosen kuin Riikka Pulkkisen romaaneista.
Pulkkisen mielestä kummankaan proosassa ei ole kyse puhtaasta realismista, vaan teokset liukuvat realismin tasoilta toisille, totuuden suhteellisuuteen ja muistamisen häilyvyyteen.
Itkonen toteaa, ettei hänellä ole mielikuvitusta.
”Mielelläni kirjoittaisin vetäviä scifitarinoita tai maagista realismia, mutta en osaa. Olen löytänyt maastoni. Se kumpuaa omasta persoonastani ja taustastani.”
Hän määrittelee, että kokemukset ja tietty maailmankuva ovat kaikki, mitä hänellä on. Niitä ei voi eikä tarvitse vaihtaa.
Pulkkinenkin uskoo, että oma historia näkyy romaaneissa väistämättä. Hänen mielestään jokainen romaani on yritys kysyä uudelleen kysymys, onko kirjoittajassa enemmän kuin yksi tarina.
”Se saattaa olla vähän ahdas ajatus, mutta toisaalta on mielenkiintoista verrata kirjoja toisiinsa. Jokainen kokemus muuttaa ihmistä ja jatkuva kysyminen muokkaa myös tarinaa”, hän muotoilee.
Kirjoittamisen aloitettuaan Pulkkinen luuli, että kokemuksella ei ole mitään tekemistä prosessin kanssa, mutta vähitellen hän huomasi, miten eri elämänkokemukset vaikuttavat kuvittelukykyyn. Kokemukset on pakko ottaa tekstiin.
Ensin molempien oli kuitenkin kirjoitettava muusta. Varsinaisesti Oulua Pulkkinen käsitteli vasta kolmannessa romaanissaan Vieras. Kuhmoa hän sivusi toisessa teoksessaan Totta, jossa hän kuvaa esimerkiksi vanhan miehen tuntoja syöpään kuolevan vaimonsa rinnalla.
Kirjailija kertoo pohtineensa, kuinka kaukaa itsestään voi kirjoittaa. Samaa on miettinyt Itkonenkin, joka esikoisromaanissaan Myöhempien aikojen pyhiä kuvasi kahta mormonilähetyssaarnaajaa.
”Olin ylpeä, kun sain kiitosta, että se oli niin epätyypillinen aihe ja etäällä minusta. Toisen romaanin kohdalla, Anna minun rakastaa enemmän, tajusin, että se on romaani, jonka olin alun perin ajatellut kirjoittaa”, Itkonen kuvaa hetkeä, jolloin ymmärsi kokemusten merkityksen työhönsä.
Sittemmin hän on julkaissut esimerkiksi omaelämäkerrallisia elementtejä hyödyntävän romaanin Seitsemäntoista ja hämeenlinnalaisesta perheestä kertovan järkäleen Hetken hohtava valo.
Kirjallisuuskriitikot tuntuvat molempien mielestä arvostavan teoksia, joitten tapahtumat eivät ole voineet sattua kirjailijoille itselleen. Toisaalta on myös väärä luulo, että realistisilta vaikuttavien kirjojen tekijöiden elämä olisi sellaista, mistä he kirjoittavat.
On olemassa toinenkin lokero, johon he eivät ilman kolahduksia koe mahtuvansa: palkintoraadit ja lukijat kaipaavat kriittisiä kuvauksia juuri tämän hetken ihmisistä ja päivänpolttavista yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Pulkkisen mielestä toisia miellyttävän tekstin kirjoittaminen näyttäisi poseeraamiselta, sillä kirjallisen projektin on oltava leikkiä ja täysin vapaata.
Itkonen ei halua sekoittaa kirjallisuutta journalismiin. Hän karsastaa puheita ”tärkeistä” kirjoista ja aiheista, sillä ihannekirjallisuudessa kaikki aiheet ovat yhtä tärkeitä.
”Toki voidaan kysyä, miksi pitää kirjoittaa etuoikeutettujen ja hyvinvoivien ihmisten pienistä ongelmista”, myöntää Itkonen, jota on joskus kritisoitu ainaisesta keskiluokan kuvaamisesta.
Hän sanoo olleensa onnekas, kun on kokenut maailman hyvänä ja ihmiset ovat kohdelleet häntä hyvin. Siksi hän ei usko voivansa kirjoittaa pessimististä romaania, vaan haluaa teoksillaan välittää toivoa ja ajankohtaisten kysymysten sijasta käsitellä ikuisia teemoja, kuten ajan kulumista, vanhenemista ja kuolemaa.
Valitse pelkosi
Taannoisissa kustantamon juhlissa kirjailijakaksikko päätyi keskustelemaan kuolemanpelosta. Riikka Pulkkinen huomasi, että hänen kuolemanpelkonsa heräsi samaan aikaan, kun hän alkoi kirjoittaa esikoisromaaniaan. Hän muistaa päivänkin: 15. syyskuuta vuonna 2000. Juha Itkosen kuolemanpelko sen sijaan lievittyi fiktion kirjoittamisen myötä.
”Tilalle tuli toinen kauhea pelko, merkityksettömyysahdistus. Päädyimme siihen, että kirjoittaja pelkää joko kuolemaa tai sitä, että millään ei ole enää mitään väliä”, Itkonen muistaa keskustelun.
Pulkkisen mielestä ne ovat kuitenkin saman kysymyksen kaksi eri puolta.
”Anteeksi, nyt on pakko siteerata Heideggeria, mutta se kai sallitaan, koska juureni Oulun yliopistossa ovat heideggerilaiset”, filosofiaa opiskellut kirjailija pahoittelee hekotellen.
”Kysymys kuuluu: Miksi olla jotain, kun yhtä hyvin voisi olla olematta mitään.”
Hänelle kirjoittaminen jäsentää juuri tätä dilemmaa olemassaolosta. Itkonen hyväksyy näkemyksen, sillä kirjoittaminen on elämän arvoituksen käsittelemistä, merkityksen etsimistä ja sen löytymättömyyteen liittyvän ahdistuksen lieventämistä.
”Minun mielestäni taas merkityksen löytäminen tarkoittaisi kuolemaa, kysymysten loppumista. Mitä muuta elämä on kuin kysymysten esittämistä ja väliaikaisten vastausten löytämistä?” Pulkkinen kysyy.
Filosofiatuokio jatkuu, kun kirjailijat pohtivat onnen olevan hetkellistä. Pitkään Pulkkinen luuli, että onni on paikka, johon saavutaan, mutta oppi, että on olemassa hyviä ja huonoja päiviä. Niihin auttavat tanssi, viini ja suklaa.
Myös Itkonen sanoo hahmottavansa elämän hetkinä, kohottuneina ja merkityksellisinä sekä vähemmän loistokkaina, jolloin merkityksettömyysahdistus vaivaa.
”Välillä tulee ihania ja hämmästyttäviä hetkiä, jopa kokonaisia päiviä. Ja seuraavana päivänä istuukin Ikean parkkipaikalla eikä jaksa poistua autosta”, Itkonen kertoo tosielämän keski-ikäisyyskokemuksestaan.
”Olisit ottanut selfien siitä”, Pulkkinen ehdottaa.
”Se olisi ironiaa, 59 tykkäystä. Jos haluan oikeasti kertoa, miltä minusta tuntuu, siitä pitää kirjoittaa. Niin se välittyy”, hän perustelee.
Kirjoitettavaa siis riittää, kun entiset juoksijat jahtaavat alati pakenevia merkityksiä, olivat ne sitten kohottuneita tai masentavia.
