Kun helmikuun lopussa lähdin pitkään odotetulle Pariisin-matkalleni, Euroopan toiselle puolelle muutamassa tunnissa singahtaminen tuntui lastenleikiltä.
Tulevan poikkeusajan merkkejä oli tosin jo ilmassa. Metrossa kuulutukset muistuttivat hyvän käsihygienian tärkeydestä ja mikä tahansa viittaus Italiaan nauratti, mutta samalla hieman säpsähdytti. Uusi virus tuntui silti kaukaisuudessaan vaarattomalta.
Palatessani Suomeen 11.3. Kotimaan Energia veti vielä Helsinki-Vantaan saapumisaulassa mainoskampanjaa, jossa houkuttimena oli ilmainen lentomatka.
Seuraavien päivien aikana tapahtumat eskaloituivat ennennäkemättömään suuntaan: WHO julisti viruksen pandemiaksi, maa toisensa perään sulki rajansa, ihmiset ryntäsivät supermarketteihin ostamaan pastaa ja wc-paperia, ja sosiaalisessa mediassa alettiin jakaa haasteita, joissa piti esimerkiksi kertoa, mitä oli juuri tekemässä, piirtää appelsiini tai pallotella wc-paperirullaa polvilla ilman, että se tippuu maahan.
Alettiin puhua kriisistä.
Koronavirusepidemian voisi hahmottaa jonkinlaisena globalisaation ongelmien kulminoitumispisteenä. Elämme todellisuudessa, jossa maailman maat ovat niin kiinteästi toisiinsa kytkeytyneitä, että yksittäisen wuhanilaisen torin ikiaikainen tapa myydä eläviä lepakoita pystyy horjuttamaan koko maailman tasapainoa.
Globalisaation ongelmakohdat ja uhat ovat toki mietityttäneet ennenkin. Jo 1990-luvun lopulla globalisaatiokriittinen Attac-liike vaati muun muassa pääomaveron ottamista käyttöön. Liike nosti yhdeksi suurimmista ongelmakohdista maailman yhä voimakkaampaan jakautumiseen globalisaation voittajiin ja häviäjiin. 2010-luvulla ilmastonmuutos sekä viime vuosina erityisesti nuorten järjestämät ilmastomarssit ja -lakot ovat muuttaneet rajusti käsitystämme tulevaisuudestamme.
Mutta koskaan ennen ei oma välitön lähitulevaisuutemme ole avautunut edessämme näin epävarmana: Uskallanko kriisin jälkeisessä maailmassa matkustaa viereiselle paikkakunnalle tapaamaan isovanhempiani? Selviävätkö yhteiskuntamme kriisin aiheuttamasta taloudellisesta sekasorrosta? Miten Euroopan maat turvaavat huoltovarmuutensa kriisin jälkeisessä maailmassa, kun hyvinvointimme kannalta korvaamattomien teollisuudenalojen, kuten elintarviketeollisuuden ja lääketeollisuuden, tuotantoketjut on monimutkaisesti hajautettu ympäri maailmaa?
En vielä yhdy riemunkiljahduksiin, joiden mukaan usein pinnalliseksi ja stressaantuneeksi parjattu nykyihminen oppii nyt elämään hitaammin ja nauttimaan elämän yksinkertaisista valonpilkahduksista. Tai niihin, jotka innoissaan julistavat luonnon kukoistavan taas ihmisen ollessa poissa rakentamiltaan teiltä ja silloilta (esimerkiksi kuvat Venetsian delfiinien paluusta osoittautuivat väärennetyiksi).
Maailmanhistorian tuntema totuus on, että ihmisen on vaikea muuttaa kulutustottumuksiaan ja luopua jo saavuttamistaan eduista. Esimerkiksi nyt Yhdysvalloissa muoviteollisuus on alkanut, koronaviruksen aiheuttaman hygieeniapaniikin varjolla, vaatia muovipussien käytön rajoitusten lieventämistä epidemian ajaksi.
Aika näyttää, muuttaako koronaviruspandemia globalisaation suuntaa. Vai palaammeko sittenkin takaisin samaan vanhaan?
Julkaistu
SHARE
Frida Ahonen
Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.
Viime viikkojen aikana tuttu ja turvallinen arki on hajonnut ja epätodellisuuden tunne on tullut tutuksi. Epävarmuuden karkottamiseen ihminen kaipaa vastauksia. Kriisin hetkellä toivoo, että joku kertoo luotettavaa tietoa siitä, selvitäänkö tilanteesta ja millä keinoin. Silti hätkähdin, kun sosiaalisen median sivulla silmille hyppäsi paikallisen median tilausmainos, jonka mukaan ”myös totuutta voi seurata”.
Totuus kuulostaa vahvalta ja jopa uhittelevalta sanalta. Kuka uskaltaa sanoa omistavansa sen? Viime vuosina on puhuttu paljon kaiken suhteellisuudesta ja siitä, elämmekö totuuden jälkeistä aikaa. Keskustelussa tunteisiin vetoavat mielipiteet saavat enemmän huomiota kuin se, pitävätkö väitteet paikkaansa. Rikkaruohon tavoin somessa leviävistä valeuutisista on tullut yhä aidompia ja asiantuntijuus on kokenut inflaation.
Yhdysvaltalaisen tutkimuksen perusteella epätosi tieto uppoaa parhaiten vanhaan ikäpolveen, joka ei ole saanut samanlaista mediakriittisyyskasvatusta kuin nykynuoret. Meidän sukupolvemme on kasvatettu itsenäisiksi tiedonetsijöiksi ja oman elämämme asiantuntijoiksi.
Nykyaikana tietoon on vaivatonta päästä käsiksi. Ei tarvitse kuin avata älypuhelin, kun uusi informaatio syöksyy kuvavirtoina, videoina ja uutisotsikoina vastaan.
Sitkeä toisto saa meidät uskomaan melko yllättäviäkin asioita. Vaikka tiedon alkuperäiseen lähteeseen pääsisi käsiksi, tiedon ymmärtäminen ei ole silti aina yksinkertaista. Esimerkiksi tutkimustulosten tulkitseminen ja suhteuttaminen vaatii usein syvempää alan asiantuntemusta.
Vaikka olisi kuinka kriittinen, on helppoa tarttua myös virheelliseen tietoon tai omaa ajatusmaailmaa tukevaan yksipuoliseen näkökulmaan. Pyrimme pitämään maailmamme suhteellisen pysyvänä, jonka vuoksi omaksumme helposti ensimmäisen uskomuksen ja pitäydymme siinä. Silläkin on väliä, ketä ja millaisia ääniä mediassa seuraamme.
Eri alojen eksperttejä riittää joka lähtöön, sillä tänä päivänä on helppoa esiintyä asiantuntijana. Lausunnon antamiseen mediassa ei vaadita enää tietynlaista koulutusta ja erikoistumista alaan. Asiantuntijan tittelin voi saada somen seuraajamäärän tai yksilöllisen kokemuksen perusteella.
Tunnustan itsekin löytäneeni itsestäni oman elämäni Google-lääkärin ja virologin. On pelottavaa huomata, kuinka helposti syntyy harhainen käsitys kaiken hallitsemisesta ja tietämisestä. Kyllä minä osaan tehdä päätöksen siitä, kannattaako nyt mennä vähän flunssaisena töihin. Minä osaan olla varovaisempi kuin muut.
Sen lisäksi että suhtautuu omaan asiantuntijuuteen terveen kriittisesti, kannattaa miettiä, kannattaako aikaa käyttää kaikkien äänien kuunteluun. Kaikki tieto ei pohjaa tosiasioihin ja jotkut informaatiokanavat kannattaa sulkea kokonaan.
Voi olla, että absoluuttisen varmoja vastauksia ei aina löydy eikä aina tarvitsekaan. Joskus riittää, että turvaa sen hetken perustelluimpaan tietoon.
Julkaistu
SHARE
Anna-Kaisa Sitomaniemi
Tiedeviestinnän opiskelija, joka tuskailee, kun eniten kiinnostaa kaikki, mutta kaikelle ei ole aikaa.
Olen menossa haastattelemaan Eekoo Köngästä, kirjallisuuden graduopiskelijaa, kirjallisuus- ja populaarikulttuuritapahtuma Kummaconin yhtä järjestäjää sekä intohimoista cosplay-harrastajaa. Poikkeusaikojen vuoksi ovensa sulkeneiden ravintoloiden ja kahviloiden sijaan tapaamme Könkään kotona Kaijonharjussa.
Alaovelle saapuu hahmo, jolla on punaraidallinen essu, valkea, pitkälettinen peruukki, päälaella korvat ja käsilaukku. Tiedän saapuneeni oikealle ovelle.
“Halusin tänään asun, jossa olisi mukava olla ja jossa voisin myös siivota”, Köngäs avaa päivän asuvalintaansa, ihmismäistä versiota Muumimammasta.
“Muumimamma on lämmin ja pörröinen hahmo, ja koen olevani sellainen itsekin.”
Sanoista “costume” ja “play” juontuvan, pukuiluksi ja pukuleikiksi suomennetun cosplayn harrastajat pukeutuvat ja eläytyvät erilaisiksi hahmoiksi, fiktiivisiksi tai todellisiksi. Suosittuja hahmojen lähteitä ovat esimerkiksi animesta ja mangasta, sarjakuvista, tv-sarjoista ja videopeleistä tutut hahmot.
“Cossaajat” kokoontuvat muun muassa coneissa, erilaisista populaarikulttuurien genreistä kiinnostuneille faneille suunnatuissa tapahtumissa, joita järjestetään Suomessa vuosittain kymmeniä eri puolilla maata.
“Olen aina ollut eskapisti. Siinä missä jotkut pakenevat arjen tylsyyttä esimerkiksi alkoholiin, pakenen itse kirjoihin, videopeleihin ja nykyään myös cosplayihin”, Köngäs kertoo.
Ikuinen eskapisti
Kittilän Könkäältä kotoisin oleva Köngäs tiesi jo lukiovuosinaan haluavansa opiskelemaan kirjallisuutta. Hän kertoo tarinoiden olleen aina tärkeitä ja kasvaneensa “nenä kiinni kirjassa”.
Cosplayhin Köngäs tutustui aloitettuaan yliopisto-opinnot Oulussa. Kirjallisuuden vuosikurssilainen, Johanna Salminen, alkoi ideoimaan Ouluun omaa con-tapahtumaa, innostaen myös Könkään mukaansa. Ensimmäinen Kummacon järjestettiin vuonna 2015, sittemmin tapahtuma on pidetty vuosittain.
“Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen kiinnostivat tapahtuman järjestämisessä.”
Ensimmäinen Kummacon vei Könkään mukanaan myös cosplayn pariin, sittemmin hurahdus on ollut kokonaisvaltainen.
Yliopisto-opintojen rinnalla Köngäs on opiskellut itselleen myös kirjallisuusterapiaohjaajan pätevyyden Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa. Lopputyössään hän käsitteli cosplayta kirjallisuusterapian menetelmänä.
“Kirjallisuuterapia on taide- ja ilmaisuterapiaa, jossa käytetään työkaluina tekstejä, hahmoja ja asiakkaan omaa luovuutta. Cosplay kumpuaa myös luovuudesta, ja useat harrastajat suosivat hahmoja, jotka puhuttelevat heitä jollain tavalla. Minusta oli luonnollista pohtia ja kokeilla, voisiko cosplayn yhdistää näin kirjallisuuterapiaan.”
Kummaconin järjestäjäyhdistys ja omaehtoisen elokuvan tuottamisen kuvausryhmä Studio Korppikelan kautta Köngäs on ollut myös mukana käsikirjoittamassa cosplay-elokuvia, Fandomelokuva (2017) ja Fandom Squad (2018). Tällä hetkellä tekeillä on Pelielokuva, johon tulee hahmoja eri sarjoista.
Myös tekeillä olevan gradun aihe on syntynyt cosplay-harrastuksen innoittamana. Opinnäytteessään Köngäs käsittelee Kishimoto MasashinNaruto-sarjakuvan post-humanistisia piirteitä.
“Niin opinnot kuin harrastukset ovat lähteneet siitä, että tarinat ovat minulle tärkeitä.”
Pimeidenkin puolien käsittelyä
Osa cossaajista tekee pukunsa itse, osa turvautuu läheistensä apuun tai ostaa niitä valmiina. Köngäs luo asunsa itse ompelemalla tai erilaisista paloista kokoamalla. Osa tekee puvuista ja maskeistaan tarkasti niiden esikuvia jäljitteleviä, toiset luovat hahmojaan enemmän vapauksia ottaen. Köngäs kertoo itse kuuluvansa jälkimmäiseen joukkoon.
“Saan suurempaa iloa, kun pääsen leikittelemään.”
Köngäs cossaa hahmoja, joihin joillain tavoilla samastuu. Samastumispinnat voivat olla paitsi hahmojen myönteisiä, myös niiden synkempiä puolia.
“Olen parhaillaan tekemässä Overwatch-pelin Reaperia, joka on katkeroitunut, yksinäinen kostaja. Olisi hauska käsitellä omaa vihaani esimerkiksi tällaisen hahmon kautta.”
“Omista tuntemuksistaan saa eloa esittämäänsä hahmoon. Hahmojen kautta voi saada yhteyden myös sellaisiin puoliin itsessään, joita ehkä vähän myös pelkää.”
Köngäs kertoo käyttävänsä hahmojaan paitsi leikkimiseen ja luovuuden toteuttamiseen, myös itsetutkiskeluun. Hahmojen kautta hän on käsitellyt esimerkiksi mielenterveysongelmiaan ja tuonut niitä esiin.
“Omista tuntemuksistaan saa eloa esittämäänsä hahmoon. Hahmojen kautta voi saada yhteyden myös sellaisiin puoliin itsessään, joita ehkä vähän myös pelkää.”
Oulusta löytyi samanhenkisiä
“Minulle kummallinen merkitsee hyviä asioita, vaikka sen hyväksyminen itsessään on ollut aika pitkäkin matka.”
Köngäs kertoo olleensa Kittilässä rankasti koulukiusattu, mikä on conipiireissä monelle tuttu tarina. Ouluun muuton myötä hän löysi samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä ja kummallisuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset hälvenivät.
Con-tapahtumissa ilmapiiri on lämmin ja yhteisöllinen, mutta toisaalta niiden ulkopuolella cossaajana saa herkästi osakseen ihmisten tuijotusta, pilkkaakin.
“Itse en välitä ikävistä kommenteista, sillä olen tosi sanavalmis. Sekin voi riippua hahmostani, Muumimammana olen ehkä hieman arempi.”
Köngäs muistuttaa kummallisuuden olevan kuitenkin aina ihmisten keksimää. Kirjallisuusterapiaohjaajana hän on pitänyt harjoitusta, jossa ohjeistaa kirjoittamaan kirjeen niin kutsutulle tavallisten ihmisten komitealle.
“Harjoituksen tehtävänä on selittää, miksi esimerkiksi jalkapallon pelaaminen tai pilkkiminen on tavallista. Haluan herättää ihmisiä pohtimaan, mikä oikeastaan on kummallista.”
Onko cosplay sitten silkkaa fantasiaa vai kytkeytyykö se myös ympäröivään todellisuuteen?
Köngäs kertoo itse ottavansa cosplay-hahmoillaan myös kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Vuoden 2019 Oulu Pridessa hän kantoi viikingiksi pukeutuneena kylttiä, jossa luki: “Emme elä historiaa, tasa-arvoa siis nyt.”
Myös vuoden 2018 Oulu Pridella mukana ollut Muumimamma otti vahvasti kantaa. Tapahtumaan oli saapunut kaksi Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen edustajaa ison lakanan kanssa.
“Reagoin tilanteeseen huutamalla, että Muumimamma paheksuu ja natsit eivät saa pannukakkua. Koko kulkue nauroi.”
“Tykkään käyttää voimiani hyvään.”
Köngäs kertoo osallistuneensa myös Suomen mielenterveyspäivään jakaen somessa kuvia cos-hahmoistaan ja kertoen miten on niiden kautta voinut käsitellä omaa masennustaan.
“Tykkään käyttää voimiani hyvään.”
Köngäs uskoo, että kaikenikäisillä on tarvetta leikkiin ja luovuuden toteuttamiseen; suuri osa cossaajista onkin aikuisia.
“Jotkut pitävät cossaamista lapsellisena. Mutta mikä mieli on olla aikuinen, jos mitään hauskaa ei saa tehdä? Se on kaunista katsottavaa, kun ihmiset uskaltavat leikkiä ja päästää luovuuden valloilleen.”
Kuka?
Eekoo Köngäs
» 27-vuotias. Syntynyt ja kasvanut Kittilän Könkäällä. Oululaistunut yliopisto-opintojen myötä » N:n vuoden kirjallisuuden graduopiskelija. Toimii Kummaconin työvoimavastaavana sekä elokuva-kuvausryhmä ja Kummaconin järjestäjäyhdistys Studio Korppikelan hallituksen jäsenenä. Ollut mukana myös kulttuurintutkijoiden ainejärjestö Kultussa ja Pahkispeksissä. » Vapaa-aika kuluu populaarikulttuurin parissa, kuten videopelejä pelaten, Netflix-sarjoja katsoen ja erilaisiin tapahtumiin osallistuen. » Unelma-ammatti lapsena oli kirjailija. 8-vuotiaana oli kirjoittanut ainevihkoonsa asuvansa 25-vuotiaana Oulussa ja olevansa kirjailija. » Haluaa onnellisuutta.
Julkaistu
SHARE
Kerttu Juutilainen
Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.
Vuonna 1902 tyttölapsi syntyy ja kuolee. Suru on suuri. Äiti istuu samalla tuolilla seitsemän päivää juutalaisten perinteiden tapaisesti, kristitty isä pakenee Amerikkaan.
Tyttö tulee syntymään uudestaan monta kertaa 1900-luvun aikana; hän on nuori nainen sodan aikaisessa Saksassa, vallankumouksellinen vankileirillä ja unohteleva vanhus vanhainkodissa.
Jenny Erpenbeckiä (s. 1967) on tituuleerattu yhdeksi aikamme ajankohtaisiksi kirjailijoiksi. Itä-Berliinissä syntynyt kirjailija käsittelee teoksissaan Saksaa keskellä eurooppalaista myllerrystä. Erpenbeckiltä on aikaisemmin suomennettu kolme teosta, Päivien loppu ilmestyi alunperin saksaksi vuonna 2012. Teos ilmestyi nyt Jukka-Pekka Pajusen käännöksenä Tammen Keltainen kirjasto-sarjassa huhtikuun alussa. Pajusen käännös säilyttää Erpenbeckin kirjoitustyylin soljuvuuden.
Päivien loppu rakentuu menneisyyden kudelmien varaan; aika on omalakinen eikä välitä yksittäisen ihmisen kohtalosta. Kaikki kietoutuu yhteen 1900-luvun tapahtumiin Euroopassa. Teoksessa näkyvät maailmansodat, poliittiset myllerrykset ja sotien jälkeiset humanitaariset kriisit. Saksalaisena kirjailijana Erpenbeck on sotien jättämien traumojen keskiössä, mutta yhtä kaikki sota näyttäytyy turhana ja järjettömänä.
On mahdotonta sanoa onko teos juoni- vai henkilökeskeinen. Päätyisin vastaamaan, ettei kumpikaan. Erpenbeck kuvaa teoksessaan tavallista elämää, jossa yksittäiset, pieniltä tuntuvat päätökset muuttavat suuntaa täysin päinvastaisesti.
Pitempiä osioita tahdittavat intermezzot, välinäytökset, joissa kyseenalaistetaan elämän sattumavaraisuus. Mitä jos nainen olisi noussut vasemmistoikoniksi sen sijaan, että kuoli vankileirillä? Mitä jos elämä olisi ollut yksinkertaisesti oikeudenmukainen?
Erpenbeck kuitenkin osoittaa, että kaikki harvoin tapahtuu täysin oikein. Teoksessa korostuu elämän hetkellisyys ja kuoleman läsnäolo. Päivien loppu ei ole kuitenkaan lohduton; aina on joku, joka jää kaipaamaan.
Kertoja on ainoa, joka kirjassa pysyy muuttumattomana. Kertojan ääni ei jätä mitään huomioimatta, vaan kommentoi tapahtumia välillä miltei säälimättömästi. Samaan aikaan kieli on kauniin soljuvaa, sekoittaen realismia ja unenomaisuutta.
Päivien loppu on äärimmäisen hyvä esimerkki siitä, että teknologisesta ja älyllisestä kehittyneisyydestään huolimatta ihminen ei pysty leikkimään jumalaa; kuolema tulee, äkkiseltään, eivätkä suuret päätökset ole aina niitä, jotka muuttavat elämän kulkua.
Joskus kyseessä voi olla ainoastaan yksittäinen lause, askel, joka muuttaa kaiken peruuttamattomasti.
Julkaistu
SHARE
Petra Uusimaa
Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.
Maantieteen opintojen aikana Olli Karjalaisella ei ollut visioita tulevaisuudesta. Tutkijaksi hän päätyi vaiston varassa, seuraten asioita, jotka häntä kiinnostavat.
Tunturin laelta avautuva maisema on pysäyttävä. Tunturijonot, koko väripaletin kirjo ja lampien tyyni pinta kuljettavat ajatukset pois arjen kiireistä.
Tällaiset maisemat ovat aina vetäneet Olli Karjalaista puoleensa. Jo nuoruusvuosina hän suuntasi vapaa-ajallaan pohjoiseen kalastamaa ja retkeilemään. Nykyäänkin hän hakeutuu matkoillaan veden äärelle tai ylös, kohti korkeuksia.
”Sinne, missä on avaruutta. Vastapainoksi kaupungin ahtaudelle.”
Vaikka muut murheet luonnossa unohtuisivatkin, ilmastonmuutosta sielläkään ei pääse pakoon. Karjalainenkin on kehityssuunnasta tuskallisen tietoinen.
”Edellistalvena mietin monta kertaa, että toivottavasti näin lämpimistä talvista ei tulisi uutta normaalia.”
Karjalainen tutki aihetta myös väitöskirjassaan, joka tarkastettiin Oulun yliopistolla maaliskuussa 2020. Työssään hän tarkasteli ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöolosuhteiden vaikutusta ikiroutaan ja osoitti, millaisia uhkia ikiroudan sulaminen voi aiheuttaa arktisen alueen luonnolle ja rakennetulle ympäristölle.
Vaikka Suomessa ikirouta voi tuntua etäiseltä asialta, esimerkiksi Venäjällä, Kanadassa ja Alaskassa se vaikuttaa miljoonien ihmisten jokapäiväiseen elämään.
”Sulavasta ikiroudasta vapautuvilla kasvihuonekaasuilla voi olla myös globaali ilmaston lämpenemistä kiihdyttävä vaikutus.”
Vaiston varassa
Kun Karjalainen ylioppilaaksi valmistuttuaan pakkasi laukkunsa ja lähti Kajaanista Ouluun aloittaakseen opinnot yliopistolla, hänellä ei ollut juurikaan käsitystä siitä, millaista opiskelu maantieteen tutkimusyksikössä tulisi käytännössä olemaan. Yllätys oli myönteinen.
”Maantiede on osoittautunut olevan minulle sopiva tieteellinen koti.”
Sivuaineina hän opiskeli geoinformatiikkaa, tilastotiedettä, geologiaa ja venäjää. Kaikista on ollut sittemmin hyötyä työelämässä, vaikka varsinkaan opintojen alkupuolella Karjalaisella ei ollut vielä tarkkoja tulevaisuudensuunnitelmia.
”Menin jollain tavalla vaiston varassa tehden sitä mikä kiinnostaa ja ajatellen, että asiat järjestyvät. Pikku hiljaa tällä ”metodilla” ja mielenkiintoisten opintojen myötä alkoi muodostua idea siitä, että yliopistomaailmassa olisi mieluisaa tehdä työtä.”
Esimakua tutkijan työstä antoivat tutkimusavustajan pesti ja opetustehtävät maantieteen tutkimusyksikössä. Tehtävissä oppi monia konkreettisia, akateemisella uralla vaadittavia taitoja.
Eikä muukaan työkokemus hukkaan mennyt. Vielä opintojen aikana Karjalainen teki töitä roudarina ja kuvasi raveja televisioon.
”Joka työstä oppii jotain, ainakin taitoja työskennellä erilaisissa työyhteisöissä. Tällaisesta on hyötyä tutkimustyössä, sillä tutkimusta tehdään usein vaihtuvissa porukoissa, oli kyse sitten artikkeleiden kirjoittamisesta tai tutkijavierailuista muissa yliopistoissa.”
Tutkijan työssä myös aiemmasta retkeilykokemuksesta on ollut etua. Väitöskirjaa tehdessään Karjalainen vietti kaksi kesää Pohjois-Norjan tuntureilla ja kartoitti maaperän muodostumia ja routa-aktiivisuutta vaihtuvien työkavereiden kanssa.
”Kenttätyö on yksi alan parhaista puolista. Ensimmäinen viikko tai pari maastossa voi tuntua retkeilyltä, mutta seuraavat viikot jo kovalta työltä. Ainakin tähänastisissa maantieteellisissä tutkimusasetelmissa työni on vaatinut hyvin paljon liikkumista aamusta iltaan.”
Kaaoksesta selkeyteen
Karjalaisen kiinnostus kylmien alueiden geomorfologiseen toimintaan syttyi gradun aikana. Vuonna 2015 avautui mahdollisuus hakea tohtorikoulutettavaksi Suomen Akatemian rahoittamaan INFRAHAZARD-projektiin.
”Siihen päästyäni ikirouta ja sen sulamisesta aiheutuvat arktisen alueen rakennettuun ympäristöön kohdistuvat uhkat tulivat tutkimuksen keskiöön.”
Väitöstyössään Karjalainen osoitti, että huomattava osa arktisen alueen väestöstä ja infrastruktuurista sijaitsee korkean riskin alueilla, joissa rakennukset, tiet ja luonto ovat vaarassa, ellei tulevaan varauduta.
Vaikka kasvihuonekaasujen määrän lisääntyminen saataisiin pysäytettyä, ilmasto jatkaa lämpenemistään vielä pitkään. Osa sulavan ikiroudan vaikutuksista on täten väistämättömiä, mutta paljon on yhä tehtävissä.
”Pitkällä tähtäimellä tehokkain keino lieventää negatiivisia vaikutuksia on hidastaa ilmaston lämpenemistä. Rakennusteknisillä ratkaisuilla voidaan puolestaan hidastaa ikiroudan sulamista infrastruktuurin alla tai varmistaa sen kestävyys ikiroudan sulaessa.”
Ilmastonmuutos on monimutkainen kokonaisuus. Karjalainen kokee, että kirjallisuuteen tutustuminen ja oman tutkimuksen tekeminen ovat kuitenkin auttaneet häntä muodostamaan kaoottisesta uhkakuvasta selkeämmän käsityksen.
”Tässä mielessä tieto ei lisää tuskaa, vaan edesauttaa muutoksiin varautumista. En silti tahdo sanoa, että ilmastonmuutoksen vaikutukset olisivat yhtään vähäpätöisempiä kuin yleisesti esitetään.”
Ihminen sopeutuu
Karjalainen on viihtynyt luonnossa niin kauan, kuin muistaa.Siellä hänen huomionsa kiinnittyy esimerkiksi veden ja jään liikkeistä syntyneisiin maastonmuotoihin, ainutlaatuisiin pintoihin ja jääkauden aikaansaamiin muodostumiin.
”Epäilemättä nämä eivät kaikkien mielestä ole huomionarvoisia, mutta kun muodostumia riittävän pitkään tarkastelee kirjojen sivuilla ja maastossa, niin ne voi nähdä jopa esteettisesti miellyttävinä. Saan silti ehdottomasti iloa myös elävän luonnon ihmeistä.”
Tutkimuskohteekseen Karjalainen on valinnut katoavan luonnonvaran. Ikiroudan on havaittu sulavan paikoin jopa nopeammin kuin aiemmin on ennustettu.
Kaikesta huolimatta Karjalainen on toiveikas.
”Olen optimistinen tulevaisuuden suhteen. Nähtäväksi jää, onnistutaanko ilmastonmuutosta hillitsemään yleisten tavoitteiden mukaisesti mutta uskon, että ihmiskunta kykenee sopeutumaan muutoksiin ja hyvään elämään jatkossakin. Tämän edellytyksenä on mielestäni kuitenkin se, että myös elollisesta luonnosta pidetään huolta.”
Aivan kuten monen muunkin, väitöstyön jälkeen Karjalaisen arki on keskittynyt kotiin kaikkialla riehuvan koronaepidemian takia. Työ kuitenkin jatkuu tutkijana ja opettamisen merkeissä. Toistaiseksi ikiroudassa riittää vielä tutkittavaa moneltakin kantilta.
”Minulla ja tutkimustiimillämme on useita tutkimusideoita, joiden parissa haluan jatkaa. Tuntuu siltä, että työ on vasta alussa.”
Kuka?
Olli Karjalainen
» Kotoisin Kajaanista, asuu nykyisin Oulussa. » Valmistui maisteriksi vuonna 2013 ja tohtoriksi 2020. » Lukukausi Pietarissa osoitti, että yliopistouralla voi olla myös urbaani ja kansainvälinen puolensa. » Tutki väitöskirjassaan ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöolosuhteiden vaikutusta ikiroutaan. Jatkaa nyt tutkimus- ja opetustyötä maantieteen tutkimusyksikössä. » Harrastaa vapaa-ajallaan musiikkia, soittamista, luonnossa liikkumista ja telttailua perheensä kanssa.
Julkaistu
SHARE
Laura Juntunen
Toimittaja, joka innostuu kaikesta ja elää tarinoista.
Okkultismi tuo mieleen kynttilänvalossa suoritettuja rituaaleja ja piilotettuja symboleja, salaseuroja ja ikuisen elämän
etsintää. Mitä sanoisit, jos saisit tietää olevasi itsekin okkultisti?
Viikonloppu alkaa joogalla ja loppuu sunnuntain lehden horoskooppiin.
Kauriille luvataan tuotteliasta työviikkoa ja sotkuja ihmissuhteissa, kun oinas saa uskomattoman tilaisuuden, johon on parempi tarttua.
Pääsiäisenä noidat valtaavat kadut karkottamaan pahoja henkiä, vatsavaivoihin on hyvä ottaa inkivääriä ja radiossa soi AlmanKarma.
Arjessamme vilisee okkultismia aina luontaislääkinnästä kristallikoruihin ja takaisin. Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan kuulu kulttiin, palvo Saatanaa tai konsultoi meediota ennen suuria päätöksiä. Mitä siis on arjen okkultismi?
Kielitoimiston sanakirja määrittelee okkultismin selittämättömien ja yliluonnollisten ilmiöiden tai voimien tutkimuksena tai pelkästään salatieteenä. Perinteisesti okkultismin harjoittamista on astrologia eli tähdistä ennustaminen, alkemia ja magia.
Nykypäivänä okkultismi on levinnyt perinteisistä tieteistä popkulttuuriin. Salatieteilyllä on paikkansa ihmisten sydämissä, myös tutkitusti.
Viime vuonna julkaistussa Tiedebarometrissa joka kolmas suomalainen uskoi homeopatiaan ja joka viides telepatiaan. Joka kolmas ei ollut varma, uskoako telepatian olemassaoloon vai ei. Tiedebarometrissa mitataan suomalaisten suhdetta tieteeseen kolmen vuoden välein.
Vaikka usko salatieteisiin on suuressa kuvassa laskussa, on lähipiirissäsi silti todennäköisesti joku, joka uskoo ajatustensiirtoon.
Sekä homeopatia ja telepatia on perinteisesti luettu okkultismin, sala- tai vaihtoehtoistieteen, piiriin. Ne ovat tieteen ulkopuolelle jääviä menetelmiä, joita suurin osa tieteilijöistä ei hyväksy – vaikka molempia on aiemmin tutkittu myös yliopistoissa.
Kuuluisimmat salatieteilijät kuuluivat aikanaan erilaisiin salaseuroihin. Historiallisesti tunnetuimpia ovat alkemistit, vapaamuurarit ja ruusuristiläiset. Järjestäytyneiden liikkeiden lisäksi okkultisteiksi lasketaan myös muun muassa ennustajat ja selvännäkijät sekä erilaiset gurut.
Salatieteilijöitä yhdistää ajatus salatusta tiedosta, joka ei sovi tieteen valtavirtaan. Torjuttu tieto muodostuu monen liikkeen toiminnan ytimeksi ja asemoi myös okkultisteja tiedettä vastaan.
Okkultistit eivät kuitenkaan ole aina olleet tieteen hylkimiä, vaan jopa kunnioitettuja tiedeyhteisön jäseniä.
Spiritismi suosittu harrastus
Vaikka tänä päivänä horoskoopit tai tarot-korteista ennustaminen tuntuvat viihteeltä, olivat ne aikanaan myös tieteellisen tutkimuksen kohteena.
Kulttuurihistorian professori Marjo Kaartinen on tutkinut okkultismin historiaa osana 2018 perustettua Uuden etsijät -hanketta, joka tutkii okkultismia Suomessa.
Hän kertoo, että vielä 1800-luvulla okkultismi tai esoteria eivät olleet häpeän aiheita.
“Okkultismi ja spiritismi olivat suosittuja harrastuksia niin herrasväen kuin tavallisen kansan keskuudessa. Tämä ei suinkaan ollut salaista, vaan pikemminkin muodikasta.”
Silti, suomalainen historia ei mainitse okkultismia edes 1800-luvulta. Tällöin syntynyt kansallisaate ei halunnut sisällyttää outoa ja salaperäistä liikettä historiaan, kertoo samaisessa hankkeessa toimiva uskontotieteiden lehtori Tiina Mahlamäki.
Okkultismin historiaa on jälkeenpäin tutkittu, ja yhteyksiä okkultismiin on löydetty etenkin taiteilijapiireistä.
“1700-luvulla elänyt Emanuel Swedenborg, joka kirjoitti esimerkiksi tuonpuoleisesta, vaikutti taiteeseen paljon myös Suomessa. Hänen teoksiaan käännettiin ja myytiin kaupoissa, mutta hänet siivottiin myöhemmässä tutkimuksessa pois historiasta. Suomalaisista ainakin Runeberg, Snellman, Topelius ja Aleksis Kivi ottivat vaikutteita Swedenborgin kirjoituksista.”
Okkultismi on siis osa suomalaista kulttuuria, vaikka sitä ei historiankirjoissa luekaan. Vielä 1800-luvulla okkultismissa ei ollut mitään salattavaa. Kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen okkultismi liitettiin totalitarismin ja fasismin nousuun, ja sen suosio väheni huomattavasti.
“Okkulttien tieteiden yhdistävä tekijä oli aihe, joka oli piilossa, mutta jonka vaikutukset nähtiin maailmassa.”
Eurooppalaiset yhteiskuntatieteilijät ajattelivat 1900-luvun alussa, että salatieteet saivat ihmisen hylkäämään kriittisen ajattelun ja antautumaan tunteiden vietäväksi. Esimerkkinä tästä on ariosofia, joka ammensi niin okkultismista kuin rotuajattelusta. Osa ariosofian symboleista sulatettiin osaksi natsipropagandaa, mikä jätti jälkensä koko okkultismin kenttään.
Salatieteiden nähtiin heikentävän poliittista järjestelmää ja myötäilevän ääri-ideologioita, johtaen jopa Hitlerin ja Mussolinin valtaan. Tämän ajatuksen ohjaamana okkultismi erotettiin tieteellisestä maailmasta ja rajattiin omaksi, erilliseksi kulttuurikseen.
Ennen tätä eroa okkultismilla oli asemansa yhteiskunnassa ja tiedeyhteisössä. Salatieteet olivat paitsi muodikas harrastus, myös nimensä mukaisesti osa tieteiden kenttää, ja eri liikkeet ja seurat niin pyrkivät luomaan uutta tiedettä kuin liittämään uuden tiedon olemassa olevaan tieteelliseen maailmankuvaan. Tavoitteena ei ollut kaataa järjestelmiä, vaan luoda uutta täydentämään olemassaolevaa.
Se, mikä yhdisti okkultistisia tieteitä oli okkultti tai esoteerinen eli piilotettu tutkimusaihe, kertoo Tiina Mahlamäki.
“Okkulttien tieteiden yhdistävä tekijä oli aihe, joka oli piilossa, mutta jonka vaikutukset nähtiin maailmassa. Tällaisia aiheita olivat tähtien asentojen vaikutusten lisäksi esimerkiksi magnetismi ja sähkö.”
Astrologia ja astronomia olivat yhtenäinen oppiala. Mahlamäki kertoo, että niin lääkärit kuin kuninkaat tekivät päätöksiään tähtien asentojen perusteella.
Esimerkki historiallisesta okkultin tutkijasta on Rudolf Steiner. Okkultistisen antroposofian liikkeen perustaja ajatteli, että henkistä maailmaa voi havainnoida ja myös tutkia empiirisesti omien kokemustensa kautta. Hän halusi ulottaa tieteellisen tutkimuksen fyysisestä maailmasta henkiseen.
Steinerin lailla myös muut okkultistiset liikkeet halusivat laajentaa tieteen kenttää tutkimalla aiheita, joihin tiede ei vielä ylettynyt. Kuuluisa esimerkki uudesta tieteenalasta on alkemia.
Nykyisestä maineestaan huolimatta alkemia ei ollut pelkkää ikuisen elämän tai loputtoman kullan tavoittelua. Alkemisti pyrki ymmärtämään luonnon lakeja ja kunnioittamaan niitä, sekä ymmärtämään maailman luoneen Jumalan tahtoa. Tieteenalalla opiskeltiin Raamattua ja pyrittiin tuomaan Jumalan luomistyö loppuun.
Steinerin antroposofian lailla alkemistien oppeihin kuului ajatus henkisen ja fyysisen maailman suhteesta: se, mikä ilmenee maailmassa ja luonnossa, on olemassa myös ihmisessä itsessään.
“Vastaavuusopissa ajateltiin, että niin kuin ylhäällä, niin myös alhaalla. Esimerkiksi lääketieteessä ajateltiin, että tietyn elimen muotoiset kasvit voivat parantaa saman muotoisen elimen sairauksia. Näin luonnosta löydettiin vastaavuuksia”, Mahlamäki kertoo.
Kultakautenaan alkemiaa harjoitettiin kuninkaallisia hoveja myöten. Moni kuuluisa tiedemies, kuten Isaac Newton tai modernin lääketieteen isä Paracelsus olivat tunnettuja myös alkemisteina. Salatieteestä jalostui myöhemmin kemia, ja esimerkiksi tislaamisen prosessista on kiittäminen juuri alkemisteja.
“Tiede eteni niin nopeasti, että henkisen puolen tutkiminen tuntui loogiselta jatkumolta. Sähkö ja röntgen toivat aivan uusia ulottuvuuksia.”
Toinen menneisyyteen jäänyt henkisestä maailmasta kiinnostunut tieteenala on parapsykologia. Nimensä mukaisesti ala keskittyy paranormaaleihin psyykkeen ilmiöihin, joita olivat muun muassa telepatia, telekineesi ja kummitukset. Vaikka kummitustarinat kuulostavat nykytieteilijälle absurdilta, tutkittiin parapsykologisia ilmiöitä aina yliopistoissa asti. Yhdysvaltalaiseen Duken yliopistoon perustettiin oma koulutusohjelmansa alalle 1920-luvulla ja myös Suomessa toimi akateemikkojen perustama psyykkisten tutkimusten seura, jonka kaltainen toiminta jatkuu Suomessa yhä.
Meediot tai ajatustenlukijat eivät siis aikanaan olleet pelkkää lumetta ja huijausta, vaan ilmiöitä tutkittiin aidon uteliaasti.
“Tiede eteni niin nopeasti, että henkisen puolen tutkiminen tuntui loogiselta jatkumolta. Sähkö ja röntgen toivat aivan uusia ulottuvuuksia. Ajateltiin, että tieteen kehittyessä pystyttäisiin ottamaan yhteyttä vainajiin ja tutkimaan telepatiaa”, Mahlamäki selittää.
Okkultismin hengellisyys ja tutkimus eivät myöskään olleet ristiriidassa kristinuskoon perustuvan maailmankuvan kanssa. Hengellisyyden tavoittelu esimerkiksi meedion kautta nähtiin uskonnon tukipilarina: yksityinen hengellinen kokemus toimi yleisen uskonnollisuuden vahvistajana.
Jos tutkimuksen näkökulma on jo liki sata vuotta ollut, että okkultismi ei ole tiedettä, miksi ihmiset uskovat yhä telepatiaan?
Vaikka tiedeyhteisö hylkäsi salatieteet, ei okkultismi kuollut sukupuuttoon, vaan löysi uuden muodon.
Uushenkisyys ja okkultismin renessanssi
Alkemian ja astrologian valtakauden jälkeen okkultismi rajattiin tarkasti tieteellisen maailmakuvan ulkopuolelle. Irrationaaliseksi ja vaaralliseksi määriteltyjä salatieteitä ei haluttu liitettäväksi omaan tutkimusalaan.
Kysyntä henkisyydelle oli kuitenkin korkea, etenkin maailmansotien aiheuttaman tuhon jälkeen. Tätä kysyntää täyttämään syntyi uusi henkinen liike, new age, joka ammentaa erityisesti itämaisista uskonnoista. Liikkeeseen sisältyy muun muassa usko karmaan, meditointi ja jooga, usko astrologiaan ja vaihtoehtoisiin hoitomuotoihin.
New age, tai uushenkisyys, eroaa aiemmista liikkeistä siten, että se syntyi maailmassa, jossa henkisyys on erillään valtiorakenteista ja tieteestä. Liikkeeseen sisältyy ajatus irrallisuudesta ja jopa vastarinnasta. Kun satoja vuosia sitten okkultismi liitettiin tieteelliseen tutkimukseen, liitetään se nykyään tieteen imitointiin.
“Uushenkisyydessä on vastakulttuurinen ajatus, jossa halutaan pitää yllä hyljeksityn tiedon asemaa. Liikkeissä käytetään tieteellisiä välineitä, mutta niitä käytetään esimerkiksi kuvaamaan auroja, mikä ei ole akateemisesti mielekästä”, Mahlamäki selittää.
Tieteellisten välineiden ja keinojen hyödyntämistä kutsutaan tieteellistämiseksi. Tieteellistäminen on keino liittää omat näkemyksensä tieteeseen käyttämällä tieteellisiä käsitteitä, teorioita tai välineitä. Ero tieteeseen on siinä, että tieteellistäjä käyttää tiedettä valikoiden omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Kyseessä ei ole uusi tieteenala, joka haluaa rikastuttaa maailmaa, vaan irrallinen liike, joka pyrkii saamaan kunnioitusta vakiintuneen tieteenalan lailla.
Yhtäältä tieteellistäjä pyrkii siis liittoutumaan tieteen kanssa ja toisaalta vastustamaan sitä. Esimerkkinä tästä voi nähdä paljon puhuttaneen Goop lab -ohjelman. Netflixiin tammikuussa rantautunut ohjelma kertoo Gwyneth Paltrow’n johdolla erilaisista vaihtoehtohoidoista. Jaksoissa nähdään niin energiahoitoja kuin psykedeelisiä huumeita. Jokaista jaksoa edeltää lausuma: Tämän sarjan on tarkoitus viihdyttää ja antaa tietoa, ei toimia lääketieteellisinä neuvoina.
Sarjan julkaisun jälkeen aiheesta on käyty paljon keskustelua, ja striimauspalvelu on saanut kritiikkiä pseudotieteen levittämisestä. Ohjelmassa esitetään rinnakkain tieteellisiä tutkimuksia ja uskomushoitoja sekä haastatellaan vieraita tekemättä eroa kokemusasiantuntijoiden ja tutkijoiden välille. Goop lab perustuu kokemusasiantuntijuuteen ja seuraa täten okkultismin perintöä, jossa henkistä maailmaa voi havainnoida omien kokemusten kautta.
Ohjelma valaisee samalla okkultismin varjopuolta: uusissa “tieteissä” on valtava potentiaali väärinkäytölle.
Alkemistien aikaan huijareille maksettiin siitä, että he esittivät tekevänsä kultaa tyhjästä. Nykyään ihmiset ostavat lumelääkkeitä tai Goopin jademunia, joiden sanotaan parantavan vointia.
Koukku liikkeessä kuin liikkeessä onkin historian kautta sama: ne lupaavat lisätä hyvinvointia ja ymmärrystä niin itsestä kuin maailmasta.
Salatieteen lumo ja lohtu
Tieteen maailmankuvan rikastamisen rinnalla avain okkultismiin on itsensä kehittäminen. Rudolf Steiner ajatteli henkisyyden tutkimisen lisäksi, että ihminen voi kehittää henkisiä kykyjään kuten muitakin taitoja. Sama ajatus toistuu monen nykyisenkin liikkeen taustalla. Halu parantua ihmisenä määrittää niin homeopatiaa kuin enkeliuskoa, joiden kautta ihmiset etsivät parempaa elämää itselleen ja läheisilleen.
Sosiologi Paul Heelas määrittää new age -liikkeiden tausta-ajatuksen olevan, että ihmisen pahoinvointi johtuu yhteiskunnan ja kulttuurin normeista, jotka estävät ihmistä löytämästä aitoa itseään. Pahoinvointia aiheuttavista rajoituksista voi vapautua erilaisten harjoitusten avulla, kuten meditoimalla, tai äärimmäisissä tapauksissa juomalla hopeavettä.
Hyvinvointi on nykyisten okkultistien kulta: sitä tavoitellaan äärimmilleen viedyillä harjoituksilla, jotka pahimmassa tapauksessa vievät yhä kauemmas tavoitteesta. Kuitenkin lupaus hyvinvoinnista ja parannuksesta vetoavat moneen.
Toinen okkultismia määrittävä piirre on esoteerisuus eli salailu. Esoteriaan kuuluu ajatus tiedosta, joka kuuluu sisäpiirille ja jolla on voima pelastaa. Oman hyvinvoinnin lisäksi salaisuus antaa osallistujalle tunteen omasta tärkeydestä: olen päässyt sisäpiiriin, siksi olen arvokas. Sisäpiiri saattaa olla tiukkaan suljettu yhteisö, mikä itsessään on jo arvokas osallistujalle. Yhteisöllisyys ja samanhenkisten ihmisten löytäminen lisää sitomusta liikkeeseen ja osallistuja voi saada vertaistukea ja lohtua elämäntilanteeseensa.
Tiina Mahlamäki ja Nina Kokkinen kirjoittavat teoksessaan Moderni esoteerisuus ja okkultismi Suomessa (2020), että okkultismiin sisältyy myös sosiaalinen pääoma, jonka voi saavuttaa seuraamalla tiettyä polkua, esimerkiksi käymällä liikkeen kursseilla tai seuraamalla gurua.
Hyvinvointi on nykyisten okkultistien kulta: sitä tavoitellaan äärimmilleen viedyillä harjoituksilla, jotka pahimmassa tapauksessa vievät yhä kauemmas tavoitteesta.
Historiallisesti esoteria loi yhteisöllisyyttä myös eri säätyluokkien välille ja oli ensiaskeleena säätyrajojen ylittämiselle. Mahlamäki ja Kokkinen kertovat teoksessaan, että vapaamuurarius oli 1700-luvulla ensimmäinen areena, jolla niin ylimystö kuin talonpojat pystyivät toimimaan yhteisen aatteen hyväksi.
Kun aiemmin salaista tietoa jaettiin seuroissa tai jopa yliopistoissa, nykyään pelastavan tiedon voi ostaa netistä ja elämää neuvomaan palkata kenet tahansa. Neuvonantaja tuo lohtua ja varmuutta modernin epävarmuuden keskellä.
Guru tai johtaja voi tarjota myös auktoriteetin niille, jotka vastustavat perinteisiä auktoriteetteja kuten lääkäreitä tai tiedemiehiä.
“Eivät ihmiset arjessaan tarvitse tiedettä”, Mahlamäki toteaa.
”Jos koe menee hyvin tietty paita päällä, laittaa saman paidan seuraavaankin kokeeseen. Jos lintu koputtaa ikkunaan ja joku kuolee, ajatellaan sen olleen enne. Ihminen etsii malleja ja toistuvuuksia.”
Hän kertoo, että normaali arki ei suinkaan perustu tutkimustiedon hyödyntämiseen, ja tässä on okkultismin markkinarako: ihmisen aivot eivät toimi tieteen ehdoilla.
Sen sijaan ihminen hakee luonnostaan kuvioita tai kaavoja, tietynlaisia säännönmukaisuuksia, joilla selittää maailmaa.
“Jos koe menee hyvin tietty paita päällä, laittaa saman paidan seuraavaankin kokeeseen. Jos lintu koputtaa ikkunaan ja joku kuolee, ajatellaan sen olleen enne. Ihminen etsii malleja ja toistuvuuksia”, Mahlamäki kertoo.
Okkultismi ja esoteria tarttuvat näihin maagisiin ajatuksiin tarjoamalla niille selityksen ja antamalla ihmiselle kehyksen, jonka avulla kokea maailma merkitykselliseksi, hän jatkaa.
“Erilaiset uskonnot ja new age tarjoavat selityksiä. On olemassa enkeleitä tai erilaisia energioita, joiden avulla ilmiöt selitetään. Jos tieteen ja uskonnon selitykset eivät riitä, sitten kertomukset tulevat esoteriasta”, Mahlamäki kertoo.
“Ihmisillä on iso tarve ikään kuin kurottaa toiseen ulottuvuuteen ja saada tietoa.”
Rajatessaan okkultismin tieteen ulkopuolelle, tiedemaailma jätti myös tunteen ja tunne-elämän tieteen rajamaille. Tähän rakoon on okkultismin hyvä kiivetä ja siinä kasvaa: henkisiin tarpeisiin ei pystytä vastaamaan kovalla tieteellä ja valaistua on parempi gurun kuin mikroskoopin ohjeistamana.
Kokemuksiin ja tunteisiin vetoavat liikkeet saavat ihmisen liikuttumaan ja tarjoavat lohtua.
“Ihmisillä on iso tarve ikään kuin kurottaa toiseen ulottuvuuteen ja saada tietoa. Ajatus siitä, että maailmassa on enemmänkin kuin mitä näemme on monelle kiehtova. Tieto siitä, että emme ole maailmassa yksin ja tuonpuoleisessa on jotain viehättää”, Marjo Kaartinen kertoo.
Hän ajattelee, että esoterian yhteinen nimittäjä on juurikin lohtu.
“1800-luvulla spiritismi yleistyi, kun haluttiin yhteys kuolleisiin läheisiin. Silloin nuorena kuoleminen oli vielä yleisempää, mutta yhä edelleen ihminen tavoittelee itselleen lohtua new agen ja muun avulla. On lohduttavaa tietää, ettei ole yksin tässä maailmassa ja keskustella läheisen vainajan kanssa.”
Tieteen vastustaminen on myös yksi nykyokkultismin houkutus. Salatieteilijä haluaa itse ottaa asioista selvää sen sijaan, että nojaisi perinteisiin auktoriteetteihin. Halu kyseenalaistaa johtaa usein okkultismin, vaihtoehtoistieteen poluille. Litteä Maanpiiri eli Flat earth -liikkeeseen uskova ei halua kumartaa Nasaa eikä rokotteita vastustava lääkäreitä.
Vaikka äärimmäisimmät jäävuoren huiput tuntuvat lähinnä huvittavilta, kannattaa Tiedebarometrin mukaan 39 prosenttia suomalaista vaihtoehtoisen tiedon esittämistä sosiaalisessa mediassa. Heistä on hyvä, että somessa haastetaan tutkimustietoa ja esitetään asioille vaihtoehtoisia selitystapoja.
Nykypäivän noidat
Nykyään ero tieteen ja salatieteen välillä saattaa olla selkeä, mutta okkultismi ei suinkaan ole menettänyt jalansijaansa. Sen sijaan okkultismi tuntuu nousevan jälleen esille uudella voimalla, etenkin popkulttuurissa. Kuka nyt ei tuntisi Harry Potterin teelehdistä ennustavaa Punurmiota, The Witcherin noitaa Yenneferiä tai X-menin psyykikkoa Professori X:ää?
Okkultismi on median tuotteiden lisäksi arkipäivää ja vaikuttaa myös siellä, missä siitä ei puhuta. On arkista vedota karmaan, puhua etiäisistä tai kertoa kummitustarinoita. Myös antroposofi Steinerin mukaan nimetyt steinerkoulut ovat okkultistista perää, kuten myös horoskoopit ja jopa jooga.
Uskontotieteilijä Matti Rautaniemi on tutkinut joogaa ja kirjoittaa Joogan historia -teoksessaan (2020), että jooga liittyi aiemmin vahvasti hindulaisuuteen. Sen länsimainen suosio syntyi okkultismin perintöä kantavan new age -liikkeen levitessä.
Uskonnollisista juuristaan huolimatta jooga on arkipäiväistä monelle, ja tuskin liittyy uskontoon, vaikka se hyvinvointiin liittyykin.
Tiina Mahlamäki kertoo, että yllättävän moni nykyaikainen aate tai elämäntapa on okkultismin popularisoima.
“1900-luvulla okkultistit puhuivat joogasta, meditaatiosta ja jälleensyntymästä mutta myös kasvissyönnistä, polttohautauksista ja sukupuolten tasa-arvosta.”
Uushenkisyyden lisäksi okkultismi näkyy nykyään myös vanhojen liikkeiden uusissa nousuissa. Esimerkiksi noidat ovat tehneet paluun myös arkeen: Redditissä elää Witches vs. Patriarchy -yhteisö, joka ajaa feminismiä noituuden avulla ja laulajaLana del Rey kertoi vuonna 2017 noituneensa Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin.
Vaihtoehtoistieteen uutta nousua on yritetty selittää internetin kautta: netistä voi kuuluisasti löytää yhteisön mille tahansa ja kokemusasiantuntijoita asiasta kuin asiasta. Okkultismi on kuitenkin ollut esillä jo satoja vuosia ennen internetin olemassaoloa, ehkä jopa suuremmissa määrin.
“Okkultismi oli kansainvälistä jo 1800-luvulla. Esiintyjiä tuli ympäri maailmaa Suomeen pitämään spiritismisessioita ja toiminta oli hyvin julkista”, Kaartinen kertoo.
Vaikka maailmanlaajuinen yleisö helpottaa äänensä kuuluviin saamista, pystyi okkultistisen liikkeen perustamaan kuka tahansa jo pitkään ennen nettiä. Esimerkiksi spiritualismin perustajina pidetyt Foxin sisarukset olivat vain 10- ja 14-vuotiaita, kun he väittivät kommunikoivansa hengille ja aloittivat kansainvälisen villityksen.
Salaiset spiritismisessiot ovat saaneet etusivun sanomalehdistä ja selvännäkijänä tunnettu Aino Kassinen opasti Suomessa aikanaan niin Vesa-Matti Loiria kuin Risto Rytiä hengenasioissa. Katri Helena on kertonut uskovansa enkeleihin ja kuin ihmeen kaupalla ennustuksia lupaavat meediot pyörivät yhä aamutelevisiossa.
Salatieteen opit ovat kenties olleet salaisia, mutta liikkeiden olemassaolo ei suinkaan ole ollut piiloteltua tai edes kritisoitua.
Nykyään okkultismi on julkisen lisäksi kaupallista. Horoskooppeja myydään lehtiin ja kristalleja saa korukaupoista. Popkulttuuri ammentaa okkultismista jatkuvasti, oli kyseessä American Horror Story tai The Good Place. Salatieteiden opeista on tullut julkisia – ultimaattinen ironia.
Okkultismin ikiaikaista suosiota selittäänee se, että tiede voi vastata vain osaan ihmisen tarpeista. Tieteen alttarilla ei voi rukoilla.
Tiede ei vastaa tai lohduta, ei anna syypäätä tai mantraa, jota toistamalla voi päästä eroon vaivoistaan.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
