Jutut kategoriassa Päähenkilö - Sivu 3 8:stä

Oman käden kautta kirjoitettua historiaa

Mikko Myllykangas näkee yleisen itsemurhakeskustelun toistavan jo historiasta tuttuja piirteitä, vaikka ilmiöstä puhutaankin aiempaa enemmän. Pyrkimykset selittää itsemurhia ovat hänestä usein yksinkertaistavia ja keskenään ristiriitaisia.

Ihmiset Päähenkilö

TEKSTI Juhani Kenttä

Lähes aution yliopiston uumenista löytyy pitkätukkainen mies. Hän on Mikko Myllykangas, tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksiköstä. Opiskelijoiden keskuudessa hänen opettamansa kurssi itsemurhan historiasta on ollut suosittu jo monena vuonna. Myllykangas ei itse koe, että hänellä olisi erityisen henkilökohtainen suhde aiheeseen.

”Uskallan väittää, että oman hengen vieminen käy joskus ihan jokaisen mielessä tavalla tai toisella. Jos ei käy, saa laittaa viestiä lehden toimitukseen”, Myllykangas naurahtaa.

Tekona itsemurha on verrattain harvinainen, mutta sen ajatteleminen on hyvin inhimillistä. Myllykangas vertaa sitä ajatukseen lottovoitosta, josta haaveileminen silloin tällöin ei nosta senkään tapahtumisen todennäköisyyttä. Ajatuksissa kumpikin voi tuntua helpolta ratkaisulta monimutkaisiin ongelmiin.

Ensimmäisen kerran Myllykangas itse lähestyi aihetta lukiossa, kun hän teki terveystiedon kurssille esitelmän mielenterveyshäiriöistä, joiden kuvauksissa itsemurhan riski mainittiin usein. Esitelmän pitämisestä hän muistaa luokkatovereiden tirskumisen, mikä viesti hänelle aiheen olleen tabu.

Seuraavan kerran Myllykangas palasi aihepiiriin vasta väitöskirjassaan. Aihe tuli keksittyä ystävien kanssa iltaa istuessa, kun itsemurha-sana mainittiin ohimennen. Maininta sai Myllykankaan pohtimaan, kuinka paljon sen historiaa oli tutkittu. Alustava kysymys oli itsensä tappaneen ihmisen sosioekonomisen aseman vaikutus keskusteluun. Hän halusi siis tutkia, kuinka eri tavoilla teosta keskusteltiin, jos tekijät vaihtelivat yritysjohtajasta rappioalkoholistiin.

Tohtoriopiskelija kuitenkin koki nopeasti, että hänen pitää tuntea aiheesta käytyä tieteellistä keskustelua, että voi hahmottaa paremmin nykyistä kulttuurista keskustelua. Näkökulman muuttamista tuki, että aiempaa tieteenhistoriallista tutkimusta itsemurhasta oli olemassa ylipäätään vähän. Tutkimusaiheeksi rajautui tuolloin itsemurhan lääketieteellistyminen eli kasvava pyrkimys selittää ilmiötä mielenterveyshäiriöiden tai sairauksien seurauksena.

Poikkeusyksilön ongelma

Tutkijan työssään Myllykangas on keskittynyt tekojen sijaan niistä käytyihin keskusteluihin, jotka kertovat paljon aikansa hengestä. Hän toteaa, että vaikka kulttuurit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, edelleen selitysmallit palaavat poikkeusyksilöön, joka eroaa jollain tavalla meistä muista “normaaleista.” Kun aikaisemmin yksilö oli uskonnollisen tulkinnan mukaan riivattu, nyt hän on lääketieteelliseltä tulkinnalta sairas.

Myllykankaan mielestä on hyvä, että mielenterveydestä puhutaan nykyään enemmän, mutta on myös harhaanjohtavaa pitää sitä ainoana selitysmallina itsemurhaan. Yksioikoisissa selityksissä sivuutetaan usein kaikki ympäröivän kulttuurin ja olosuhteiden vaikutukset. Teon taustalta voi löytyä esimerkiksi taloudellisia ja sosiaalisia vaikeuksia yhtä usein kuin todennettavia mielenterveysongelmia.

”Ainahan sitä voi mennä sanomaan, että sulla on nyt vain tällainen välittäjäaineista johtuva ongelma. Syö tästä näitä merkitysnappeja, niin koet itsesi tärkeäksi”, tutkija haastaa.

Myllykangas haluaakin kysyä, että jos itsemurhan oletetaan olevan seurausta mielenterveysongelmista, joita voi hoitaa esimerkiksi mielialalääkkeillä ja terapialla, edustaako itsemurha silloin yksilön osaamattomuutta hyödyntää näitä keinoja. Hän vertaa tilannetta siihen, että psykiatrisessa tulkinnassa mielialalääkkeisiin suhtaudutaan usein kuin turvavyön käyttämiseen autossa.

”Niitä kannattaa käyttää, vaikka ei suunnittelisikaan ajavansa kolaria. Jos kuitenkin ajaa kolarin ja kuolee, kenen syy se on silloin? Kuskin? Ei se nyt ainakaan autovalmistajan tai liikennevalistuksen syy voi olla!” Myllykangas heittää.

Jos kuskista käännetään siis katse hänen elämänsä rakenteisiin ja häntä ympäröivään kulttuuriin, selitysten etsinnästä seuraakin monimutkaisempi keskustelu.

Kulttuurin vaikutukset

Jo 1800-luvulla esitettiin, että itsemurha-alttius olisi periytyvää ja geenitutkimuksessa on myöhemmin yritetty paikallistaa tätä perimää.

Myllykangas kuitenkin ehdottaa, että jos yhdessä suvussa esiintyy toistuvasti itsemurhia, voi olla aiheellisempaa kysyä, millainen keskustelukulttuuri suvussa on vaikeiden asioiden ympärillä. Suomalainen tapakulttuuri on ylipäätään omiaan ruokkimaan puutteellista tapaa käsitellä henkilökohtaisia vaikeuksia.

”Hiljainen, kiltti lapsi on yhtä kuin ihannelapsi. Mutta hiljainen ei ilmaise surua sen liiemmin kuin iloakaan. Sama käytös jatkuu aikuisuudessa näkyvänä pärjäämisen kulttuurina. Aina ‘pärjätään’, vaikka menisi kuinka huonosti.”

Toisaalta suorituskeskeiseen yhteiskuntakritiikkiin kiinnittyvä selitys on sekin ajoittain viety toiseen ”ääripäähän”, kuten hän havaitsi tutkiessaan 1960–70-lukujen vaihteen poliittisten liikkeiden kapitalismikriittisiä kannanottoja.

”60-luvun lopun hengen mukaisesti myös itsemurha nähtiin ainoastaan järjestelmän tuotteena. Se taas sivuuttaa yksilön oman toimijuuden täysin”, tutkija muistuttaa.

Myllykangasta kiinnostaa tutkijana erityisesti tilastoista ja keskustelusta ilmenevät ristiriidat. Yhtenä sellaisena hän nostaa esiin tulkinnan, että mielialalääkkeiden lisääntyneellä käytöllä olisi suora yhteys itsemurhien laskuun. Tämä tulkinta ei kuitenkaan huomioi sitä, että lääkkeitä käyttävät eniten naiset, mutta vuosikymmenestä toiseen itsemurhan tekijöitä ovat pääsääntöisesti alemman sosiaaliluokan miehet. Tutkijoiden keskuudessa onkin paljon erimielisyyksiä. Myllykangas palaa aina muistuttamaan, että kyseessä on monisyinen kysymys.

”Kirjailija Charles Bukowski sanoi, että parhaat meistä lähtevät oman käden kautta ja me muut taas jäämme ihmettelemään, että miksi meidän luota haluttiin pois. Ajatuksessa on itua, koska teko jättää sen läheltä kokeneet aina painimaan vaikeiden kysymysten kanssa”

Silti myöskään kollektiivinen syyllisyys ei hänen mielestä edesauta keskustelua. Hän toteaa, että monia tieteenaloja on pitkään yhdistänyt pyrkimys selittää itsemurhaa kuin luonnonilmiönä muiden joukossa, kun keskustelua olisi aika avata kohti kysymyksiä, miten itsemurhia voitaisiin ennakoida ja miten yhteiskuntaa voisi kehittää niitä ehkäiseviksi. Peruuttaminen lopputuloksen jälkipuinnista kauemmas taaksepäin edustaisi etenemistä myös tieteelliselle keskustelulle.

Kuka?

Mikko Myllykangas

» 39-vuotias. Syntynyt Kajaanissa, asunut 20 vuotta Oulussa.

» Tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksikössä. Tällä hetkellä mukana Biocenterin fibroottisten sairauksien tutkimushankkeessa, jossa tutkii stressin historiaa.

» Opiskeli alun perin tietojenkäsittelytiedettä Oulussa, vaihtoi opiskelujen aikana häntä enemmän kiinnostaneeseen historiaan. Väitteli tohtoriksi 2014.

» Harrastaa koirien kanssa ulkoilua, liikuntaa ja kitaran soittoa metallibändissä. Suicidal black metal ei ole lempigenrejä.

» Unelmoi, että työ pysyy jatkossa yhtä mielenkiintoisena ja saa jatkaa myös luovaa toimintaa musiikin parissa.

Apua itsetuhoisiin ajatuksiin:

» Valtakunnallinen KRIISIPUHELIN päivystää numerossa 09 2525 0111 vuoden jokainen päivä ja yö 24/7. Palvelua ylläpitää MIELI ry.

» Kriisikeskukset ympäri Suomen.

» Nuorille Sekasin-chat osoitteessa https://sekasin247.fi/ (palvelee arkisin klo 9-24 ja viikonloppuisin klo 15-24) sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelin 116 111 ma–pe klo 14–20 ja la–su klo 17–20. MLL:n chat osoitteessa https://nuortennetti.fi

» Aikuisille Solmussa-chat sekä muut Tukinetin palvelut.

» Opiskelijoille: Jos kuulut YTHS:n piiriin, varaa aika paikalliselta toimipisteeltäsi. Myös Nyyti ry järjestää tukea.

Julkaistu 9.11.202018.11.2020

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Oulun yliopiston uusi koulutusvararehtori Tapio Koivu haluaa tuoda tieteen kaikille

Tapio Koivu uskoo, että tiede on avainasemassa tulevaisuuden yhteiskunnassa. Uuden työpaikan edessä hänellä on paljon opittavaa, mutta intohimo koulutukseen kantaa.

Ihmiset Opiskelu Päähenkilö

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Iida Putkonen

Oulussa ei törmää yhteenkään ihmiseen, joka kulkisi nenä pystyssä. Näin uutta kotikaupunkiaan luonnehtii Oulun yliopiston uusi koulutusvararehtori Tapio Koivu.

Koivu aloitti työtehtävässään heinäkuussa. Ennen koulutusvarasrehtorin pestiä Koivu tunnettiin tiedekeskus Heurekan johtajana. Hyppäys pohjoiseen korkeakoulumaailmaan saattaa vaikuttaa uppoamiselta suoraan syvään päähän, mutta Koivu näkee asian toisin.

“Olen ollut tieteen ja tutkimusmaailman kanssa tekemisissä 32 vuotta, joista viimeiset 6 vuotta Heurekassa tiedekasvatuksen parissa”, Koivu aloittaa.

“Ihmiset ajattelevat aina, että tiedekeskus on vain lapsia varten. Se aiheuttaa minulle näppylöitä. Tiedekeskuksilla on tarjottavaa myös ihan tavallisille aikuisille”, Koivu jatkaa.

Uuden koulutusvararehtorin mielestä tieteestä käytävä yhteiskunnallinen keskustelu tulisi laajentaa koskemaan kaikkia ikäluokkia. Pisa-tuloksista puhumisen sijaan tulisi keskittyä myös aikuisiin ja heidän suhteesensa tieteeseen.

“Maailma ei parane pelkästään tiedekasvatuksella. Asenteet tiedettä kohtaan pitää saada muuttumaan koko väestössä. Se on se, mikä ratkaisee. Tieteeseen orientoituminen ei lopu siihen, kun koulu loppuu”, Koivu sanoo.

Nyt Tapio Koivu jatkaa tieteen aseman parantamista korkeakoulumaailmassa. Tiedemaailman lisäksi myös yliopisto on hänelle tuttu – hän nauraa olevansa “melkein alumni” neljästä eri yliopistosta.

Koivu aloitti opintonsa Otaniemessä, silloisessa teknillisessä korkeakoulussa, nykyisessä Aalto-yliopistossa, rakennusosastolla. Hän teki väitöskirjan Tampereen teknilliselle yliopistolle ja oli tutkimusvaihdossa Stanfordin yliopistossa. Lopulta Koivu päätyi Helsingin yliopiston palkkalistoille vastaamaan tutkimushallinnosta ja innovaatiotoiminnasta.

Erityisesti vuodet Helsingin yliopistossa ovat Koivun mielestä tärkeitä nykyisen työnkuvan kannalta. “Liittymäpintaa yliopistomaailmaan on paljon, ja tuttuja ja kollegoja löytyy ympäri maailmaa.”

Tuttuudesta huolimatta Oulun ja Helsingin väliltä löytyy eroja, myös yliopistomaailmasta. Koivun mielestä Oulun yliopisto on Helsingin vastapariaan dynaamisempi ja suoraviivaisempi, osittain sen lyhyemmän historian takia. Esimerkkinä dynaamisesta päätöksenteosta Oulun yliopistossa on keskustakampuksesta tehty päätös. Koivu näkee päätöksen positiivisena mahdollisuutena.

“Uskon että tulevat sukupolvet kiittävät nyt tehtyä päätöstä. Myös talouden puolesta päätös kestää erittäin hyvin päivänvaloa”, Koivu kommentoi.

Kohti avoimempaa oppimista

Vaikka johtajuus on Tapio Koivulle tuttua, on koulutusvarasrehtorin työ hänelle vielä uuden opettelua. Koivu näkee rehtorin olevan vastuussa koulutuksen suunnittelusta niin, että Oulun yliopisto tulee entistä tunnetummaksi ja houkuttelevammaksi.

“Oululla on hillittömän iso rooli keskisestä Suomesta ylöspäin kaikessa opetuksessa, mitä tässä maassa voi tapahtua. Haluan saada Oulun yliopistolle sellaisen aseman, jonka se koulutuksen osalta ansaitsee”, Koivu kertoo.

Koulutusvararehtori vastaa yliopistolla pääasiallisesti koulutuksen kehittämisestä viisivuotisen kautensa aikana. Koivun kausi alkoi heinäkuussa ja kestää kesään 2025 asti. Uusi koulutusvararehtori haluaa viedä opetusta yhä monialaisempaan, kansainvälisempään ja tuloksellisempaan aikaan.

“Minua kutkuttaisi monialaisuuden hyödyntäminen enemmän myös koulutuksessa: opetus olisi poikkialaisempaa ja olisi mahdollista tarjota paljon joustavammin räätälöityjä opintoja yli tiedekuntarajojen”, Koivu selittää.

Erityisesti Tapio Koivu näkee poikkitieteellisyyden auttavan tulevaisuuden osaajien kouluttamisessa. Hän näkee tulevaisuuden työpaikkojen vaativan laajempaa kouluttautumista. Useamman tiedekunnan ja koulutusohjelman hyödyntämisen lisäksi Koivu toivoo, että Oulun yliopisto pystyy jatkossa hyödyntämään myös muiden yliopistojen tarjontaa.

“Toivoisin, että ei rajoituttaisi Oulun yliopiston seiniin, vaan tehtäisiin yhteistyötä muiden yliopistojen kanssa myös kansainvälisesti. Avautuminen Eurooppaan ja ulkomaille on minun sydäntäni lähellä.”

Myös yhteistyö Oulun ammattikorkeakoulun kanssa on Koivun työpöydällä. Tarkkoja suunnitelmia koulutusvararehtori ei paljasta, mutta kertoo näkevänsä mahdollisuuksia koulutuksen kehittämiselle molemmissa oppilaitoksissa.

“Amkkien käytännönläheisyys voi ruokkia ratkaisulähtöisempiä opintokokonaisuuksia myös yliopistolla, kun taas toiseen suuntaan teoreettisuus ja tiedepohjaisuus voivat tuoda vahvuutta amkin puolelle”, Koivu sanoo.

Yhteisöllisyys ruohonjuuritasolta

Oulun yliopiston strategia Koivun kaudella painottaa erityisesti opiskelijakokemuksta. Koulutusvararehtorin valinnassa keskeistä oli Koivun intohimo juuri opiskelijoiden kokemuksen parantamiseen. Hänen mielestään avain ongelmaan on yksinkertainen: opiskelijat itse.

“Se, että yliopistolle syntyy yhteisöllinen fiilis ei synny siitä, että norsunluutornista yritetään ohjata miten se pitäisi tehdä. Jos opiskelijat eivät ole siinä tiiviisti mukana itse sitä luomassa, mennään kyllä pieleen.”

Koivun mielestä mieluinen opiskelijakokemus syntyy opiskelijoiden omasta tekemisestä ja hallinto ja yliopisto auttavat prosessia tarjoamalla puitteita ja resursseja järjestää toimintaa.

“Filosofisesti on tärkeä ymmärtää, että opiskelijoiden määrääminen boksiin tekemään jotain, mistä pitäisi syntyä opiskelijakokemus, ei toimi. Pitäisi kuunnella ja selvittää yhdessä miten se parhaiten syntyy.”

Tällä hetkellä opiskelijoiden kokemukseen vaikuttaa Koivun mielestä yksi erityisen suuri haaste: koronakriisistä selviäminen ja sen vaikutukset opiskeluun.

“Se, miten tämä tulee muuttamaan opiskelua pysyvästikin, on iso juttu. Osa etäilystä jää pysyväksi ilmiöksi ja siinä on hyvät puolensa, mutta jos ei haeta oikeaa tasapainoa, on vaara menettää hyviä opiskelijoita yhteisön ulkopuolelle. En halua että opiskelijat kokevat jäävänsä jonnekin laitamille ja syrjään.”

Tämän ja muiden opiskelijoita koskevien haasteiden eteen Tapio Koivu tulee työskentelemään seuraavat viisi vuotta. Hän toivoo, että opiskelijat uskaltaisivat tuoda ongelmiaan esille ja aikoo kehittää keinoja ja kanavia saada opiskelijoiden näkemyksiä aidosti esiin päätöksenteossa.

“Voi olla, että joudun iskemään päätäni kaiken näköisiin pieniin siiloihin, mutta odotukseni on että työtä täytyy tehdä, jotta yhteistyö kaikkien toimijoiden välillä lähtee sujumaan. Odotan, että pääsen työntämään itseni ulos mukavuusalueeltani”, Koivu toteaa.

Kuka?

Tapio Koivu

» 56-vuotias. Syntynyt Helsingissä, asunut suurimman osan elämästään Espoossa.

» Oulun yliopiston koulutusvararehtori 30.6.2025 asti. Korvasi koulutusvararehtorina Helka-Liisa Hentilän, joka aloitti tehtävässä 1.9.2015.

» Entinen tiedekeskussäätiön toimitusjohtaja, jolloin vastasi muun muassa tiedekeskus Heurekan johtamisesta.

» Toiminut aiemmin tutkijana VTT:llä sekä Helsingin yliopiston tutkimuksen toimialajohtajana.

» Rakennusalan diplomi-insinööri, valmistui tekniikan tohtoriksi 2002.

» Harrastaa vapaa-ajallaan squashia.

» Unelmoi hyvästä, tasapainoisesta elämästä ja haluaa saada aikaan hyvää. Työelämän jälkeen haaveilee kirjailijan urasta.

Julkaistu 27.8.20207.9.2020

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

”Saan suurempaa iloa, kun pääsen leikittelemään” – Eekoo Köngäs käyttää cosplayta leikkimiseen, luovuuden toteuttamiseen ja itsetutkiskeluun

Eekoo Könkäälle cosplay on luovuutta, leikittelyä ja itsetutkiskelua.

Ihmiset Päähenkilö

TEKSTI Kerttu Juutilainen

KUVAT Elina Korpi

Olen menossa haastattelemaan Eekoo Köngästä, kirjallisuuden graduopiskelijaa, kirjallisuus- ja populaarikulttuuritapahtuma Kummaconin yhtä järjestäjää sekä intohimoista cosplay-harrastajaa. Poikkeusaikojen vuoksi ovensa sulkeneiden ravintoloiden ja kahviloiden sijaan tapaamme Könkään kotona Kaijonharjussa.

Alaovelle saapuu hahmo, jolla on punaraidallinen essu, valkea, pitkälettinen peruukki, päälaella korvat ja käsilaukku. Tiedän saapuneeni oikealle ovelle.

“Halusin tänään asun, jossa olisi mukava olla ja jossa voisin myös siivota”, Köngäs avaa päivän asuvalintaansa, ihmismäistä versiota Muumimammasta.

“Muumimamma on lämmin ja pörröinen hahmo, ja koen olevani sellainen itsekin.”

Sanoista “costume” ja “play” juontuvan, pukuiluksi ja pukuleikiksi suomennetun cosplayn harrastajat pukeutuvat ja eläytyvät erilaisiksi hahmoiksi, fiktiivisiksi tai todellisiksi. Suosittuja hahmojen lähteitä ovat esimerkiksi animesta ja mangasta, sarjakuvista, tv-sarjoista ja videopeleistä tutut hahmot.

“Cossaajat” kokoontuvat muun muassa coneissa, erilaisista populaarikulttuurien genreistä kiinnostuneille faneille suunnatuissa tapahtumissa, joita järjestetään Suomessa vuosittain kymmeniä eri puolilla maata.

“Olen aina ollut eskapisti. Siinä missä jotkut pakenevat arjen tylsyyttä esimerkiksi alkoholiin, pakenen itse kirjoihin, videopeleihin ja nykyään myös cosplayihin”, Köngäs kertoo.

Ikuinen eskapisti

Kittilän Könkäältä kotoisin oleva Köngäs tiesi jo lukiovuosinaan haluavansa opiskelemaan kirjallisuutta. Hän kertoo tarinoiden olleen aina tärkeitä ja kasvaneensa “nenä kiinni kirjassa”.

Cosplayhin Köngäs tutustui aloitettuaan yliopisto-opinnot Oulussa. Kirjallisuuden vuosikurssilainen, Johanna Salminen, alkoi ideoimaan Ouluun omaa con-tapahtumaa, innostaen myös Könkään mukaansa. Ensimmäinen Kummacon järjestettiin vuonna 2015, sittemmin tapahtuma on pidetty vuosittain.

“Yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen kiinnostivat tapahtuman järjestämisessä.”

Ensimmäinen Kummacon vei Könkään mukanaan myös cosplayn pariin, sittemmin hurahdus on ollut kokonaisvaltainen.

Yliopisto-opintojen rinnalla Köngäs on opiskellut itselleen myös kirjallisuusterapiaohjaajan pätevyyden Pohjois-Pohjanmaan kesäyliopistossa. Lopputyössään hän käsitteli cosplayta kirjallisuusterapian menetelmänä.

“Kirjallisuuterapia on taide- ja ilmaisuterapiaa, jossa käytetään työkaluina tekstejä, hahmoja ja asiakkaan omaa luovuutta. Cosplay kumpuaa myös luovuudesta, ja useat harrastajat suosivat hahmoja, jotka puhuttelevat heitä jollain tavalla. Minusta oli luonnollista pohtia ja kokeilla, voisiko cosplayn yhdistää näin kirjallisuuterapiaan.”

Kummaconin järjestäjäyhdistys ja omaehtoisen elokuvan tuottamisen kuvausryhmä Studio Korppikelan kautta Köngäs on ollut myös mukana käsikirjoittamassa cosplay-elokuvia, Fandomelokuva (2017) ja Fandom Squad (2018). Tällä hetkellä tekeillä on Pelielokuva, johon tulee hahmoja eri sarjoista.

Myös tekeillä olevan gradun aihe on syntynyt cosplay-harrastuksen innoittamana. Opinnäytteessään Köngäs käsittelee Kishimoto Masashin Naruto-sarjakuvan post-humanistisia piirteitä.

“Niin opinnot kuin harrastukset ovat lähteneet siitä, että tarinat ovat minulle tärkeitä.”

Pimeidenkin puolien käsittelyä

Osa cossaajista tekee pukunsa itse, osa turvautuu läheistensä apuun tai ostaa niitä valmiina. Köngäs luo asunsa itse ompelemalla tai erilaisista paloista kokoamalla. Osa tekee puvuista ja maskeistaan tarkasti niiden esikuvia jäljitteleviä, toiset luovat hahmojaan enemmän vapauksia ottaen. Köngäs kertoo itse kuuluvansa jälkimmäiseen joukkoon.

“Saan suurempaa iloa, kun pääsen leikittelemään.”

Köngäs cossaa hahmoja, joihin joillain tavoilla samastuu. Samastumispinnat voivat olla paitsi hahmojen myönteisiä, myös niiden synkempiä puolia.

“Olen parhaillaan tekemässä Overwatch-pelin Reaperia, joka on katkeroitunut, yksinäinen kostaja. Olisi hauska käsitellä omaa vihaani esimerkiksi tällaisen hahmon kautta.”

“Omista tuntemuksistaan saa eloa esittämäänsä hahmoon. Hahmojen kautta voi saada yhteyden myös sellaisiin puoliin itsessään, joita ehkä vähän myös pelkää.”

Köngäs kertoo käyttävänsä hahmojaan paitsi leikkimiseen ja luovuuden toteuttamiseen, myös itsetutkiskeluun. Hahmojen kautta hän on käsitellyt esimerkiksi mielenterveysongelmiaan ja tuonut niitä esiin.

“Omista tuntemuksistaan saa eloa esittämäänsä hahmoon. Hahmojen kautta voi saada yhteyden myös sellaisiin puoliin itsessään, joita ehkä vähän myös pelkää.”

Oulusta löytyi samanhenkisiä

“Minulle kummallinen merkitsee hyviä asioita, vaikka sen hyväksyminen itsessään on ollut aika pitkäkin matka.”

Köngäs kertoo olleensa Kittilässä rankasti koulukiusattu, mikä on conipiireissä monelle tuttu tarina. Ouluun muuton myötä hän löysi samoista asioista kiinnostuneita ihmisiä ja kummallisuuden ja ulkopuolisuuden kokemukset hälvenivät.

Con-tapahtumissa ilmapiiri on lämmin ja yhteisöllinen, mutta toisaalta niiden ulkopuolella cossaajana saa herkästi osakseen ihmisten tuijotusta, pilkkaakin.

“Itse en välitä ikävistä kommenteista, sillä olen tosi sanavalmis. Sekin voi riippua hahmostani, Muumimammana olen ehkä hieman arempi.”

Köngäs muistuttaa kummallisuuden olevan kuitenkin aina ihmisten keksimää. Kirjallisuusterapiaohjaajana hän on pitänyt harjoitusta, jossa ohjeistaa kirjoittamaan kirjeen niin kutsutulle tavallisten ihmisten komitealle.

“Harjoituksen tehtävänä on selittää, miksi esimerkiksi jalkapallon pelaaminen tai pilkkiminen on tavallista. Haluan herättää ihmisiä pohtimaan, mikä oikeastaan on kummallista.”

Onko cosplay sitten silkkaa fantasiaa vai kytkeytyykö se myös ympäröivään todellisuuteen?

Köngäs kertoo itse ottavansa cosplay-hahmoillaan myös kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Vuoden 2019 Oulu Pridessa hän kantoi viikingiksi pukeutuneena kylttiä, jossa luki: “Emme elä historiaa, tasa-arvoa siis nyt.”

Myös vuoden 2018 Oulu Pridella mukana ollut Muumimamma otti vahvasti kantaa. Tapahtumaan oli saapunut kaksi Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen edustajaa ison lakanan kanssa.

“Reagoin tilanteeseen huutamalla, että Muumimamma paheksuu ja natsit eivät saa pannukakkua. Koko kulkue nauroi.”

“Tykkään käyttää voimiani hyvään.”

Köngäs kertoo osallistuneensa myös Suomen mielenterveyspäivään jakaen somessa kuvia cos-hahmoistaan ja kertoen miten on niiden kautta voinut käsitellä omaa masennustaan.

“Tykkään käyttää voimiani hyvään.”

Köngäs uskoo, että kaikenikäisillä on tarvetta leikkiin ja luovuuden toteuttamiseen; suuri osa cossaajista onkin aikuisia.

“Jotkut pitävät cossaamista lapsellisena. Mutta mikä mieli on olla aikuinen, jos mitään hauskaa ei saa tehdä? Se on kaunista katsottavaa, kun ihmiset uskaltavat leikkiä ja päästää luovuuden valloilleen.”

Kuka?

Eekoo Köngäs

» 27-vuotias. Syntynyt ja kasvanut Kittilän Könkäällä. Oululaistunut yliopisto-opintojen myötä
» N:n vuoden kirjallisuuden graduopiskelija. Toimii Kummaconin työvoimavastaavana sekä elokuva-kuvausryhmä ja Kummaconin järjestäjäyhdistys Studio Korppikelan hallituksen jäsenenä. Ollut mukana myös kulttuurintutkijoiden ainejärjestö Kultussa ja Pahkispeksissä.
» Vapaa-aika kuluu populaarikulttuurin parissa, kuten videopelejä pelaten, Netflix-sarjoja katsoen ja erilaisiin tapahtumiin osallistuen.
» Unelma-ammatti lapsena oli kirjailija. 8-vuotiaana oli kirjoittanut ainevihkoonsa asuvansa 25-vuotiaana Oulussa ja olevansa kirjailija.
» Haluaa onnellisuutta.

Julkaistu 23.4.202028.4.2020

Kerttu Juutilainen

Tieteiden ja aatteiden historian opiskelija, runojen ystävä ja Saul Goodmanin salainen ihailija.

Lue lisää:

Vastuuta, ei politiikkaa – Eelis Palokangas pyrkii auttamaan niin harrastuksissa kuin töissä

Ylioppilasliikkeessä muutoksia ajanut Eelis Palokangas haluaa auttaa muita niin vapaa-ajallaan kuin töissäkin.

Ihmiset Päähenkilö

TEKSTI Laura Juntunen

KUVAT Laura Juntunen

Syksyllä 2018 kohistiin, kun Oulun yliopiston ylioppilaskunnan linjavedossa ehdotettiin ylioppilaskunnan automaatiojäsenyydestä luopumista. Ylioppilaskunnan linjapaperiin asian ajaneen, lääketieteen opiskelija Eelis Palokankaan alullepanemasta kannanotosta keskusteltiin ympäri Suomen, aina eduskuntaa myöten.

Seuraavan kerran Palokankaan nimi nousi esiin loppuvuodesta 2019, kun edustajisto päätti leikata ainejärjestöjen avustuksia. Jatkossa tukea saavat vain pienimmät ainejärjestöt. Aloitteen takana oli Lääketieteellisen vaaliliiton edustajistoryhmä (LED), johon Lääketieteellisen killan puheenjohtajanakin toimiva Palokangas kuuluu.

Vuoden 2017 vaaleissa edustajistoon noussut Palokangas on ehtinyt olla monessa mukana. Vaikka Palokangas on muuttanut ylioppilaskunnan käytäntöjä, hän ei halua nähdä itseään poliitikkona.

“Politiikalla on vähän ikävä kaiku. Mielestäni siihen sanaan liittyy tietynlaista lyhytnäköisyyttä. Näen edustajistotyöni ja muun enemmän järjestövaikuttamisena kuin politiikkana”, Palokangas sanoo.

Miksi sitten vaikuttaa, ellei taustalla ole poliittinen motivaatio?

Järjestötoiminta on harrastus

23-vuotiaaksi Palokankaalla on paljon kokemusta erilaisissa kokouksissa istumisesta, valtuustoista ja järjestöistä. Rovaniemellä kasvanut Palokangas hakeutui yläasteella nuorisovaltuustoon opettajansa kannustamana.

Siellä vierähti kaksi kautta eli neljä vuotta. Seuraavaksi tie vei Suomen Nuorisovaltuustojen Liittoon, Lapin piirijärjestöön.

Yliopistossa kiltatoimintaan hakeutuminen tuntui varsin luonnolliselta jatkolta.

“Voisi kai sanoa, että se on minulle harrastus. Olen aika vastuuntuntoinen tyyppi, joka haluaa osallistua asioihin sivustaseuraamisen sijaan. Tulee ajatus, että jos ei kukaan muu hae niin kai minun sitten pitäisi”, Palokangas sanoo.

Voisi kuvitella, että Palokankaalla olisi mielessä jokin visio uudenlaisesta ylioppilaskunnasta. Näin ei kuitenkaan ole. Hän ei myöskään allekirjoita mitään aatetta tai ideologiaa, eikä omista puolueen jäsenkirjaa.

“En ole vielä halunnut valita mitään puoluetta. Antaa ajatusten sen osalta kypsyä vielä. Olisi harmillista valita kantansa liian nuorena ja huomata myöhemmin, ettei se tunnukaan omalta”, hän selittää.

Palokankaalle keskustelua herättäneissä muutosehdotuksissa on ollut kyse vastuuntunnosta. Esimerkiksi aiempi ainejärjestöjen rahoitusmalli oli aiheuttanut mielipahaa Kontinkankaan kampuksella jo pitkään.

“Kontinkankaan killoista vain terveystieteet ovat saaneet avustuksia. Se on harmittanut täällä aika paljon, ottaen huomioon, että Kontinkankaalta tulee kuitenkin noin 10 prosenttia koko ylioppilaskunnan jäsenmaksuista. Tässä oli siis puhtaasti kyse omien äänestäjiemme toiveesta”, Palokangas sanoo.

Vaikka Palokangas kokee yhä ylioppilaskuntien automaatiojäsenyyden yksilönvapauden vastaisena hän korostaa, ettei ole millään tapaa ylioppilaskuntavastainen.

“Se olisi mielestäni vähän outoakin, kun olen toiminnassa niin laajasti mukana”, hän hymähtää.

Maailman paras ammatti

Nyt Palokangas on alkanut suunnitella järjestötyöstä ja opiskelijavaikuttamisesta vetäytymistä.

Tämänkään päätöksen takaa ei löydy sen suurempaa dramatiikkaa. Palokangas on ehtinyt olla mukana jo monta vuotta, ja oma valmistuminen häämöttää keväällä 2021. Näin ollen kuluva vuosi 2020 tulee olemaan viimeinen, jonka hän voi olla kokonaisuudessaan toiminnassa mukana.

“On aika antaa muillekin onnistumisen kokemuksia järjestökentällä. Mielestäni on myös tärkeää, että työssä on jatkuvuutta. Siksi vastuuta on ryhdytty jo jakamaan muille”, hän sanoo.

Kun Palokankaalta tiedustelee, onko hänellä vielä jotain radikaaleja yllätyksiä takataskussa ennen sivuun siirtymistä, häntä alkaa naurattaa.

“Ei, Linnanmaalla voidaan henkäistä helpotuksesta. Mutta jos vakavasti puhutaan niin lähiaikoina näen tärkeänä ennen kaikkea sen, että OYS:n sairaalahanke toteutetaan myös opiskelijoiden etua ajatellen. Hanke tulee vaikuttamaan vuosikymmeniä eteenpäin. Jos sairaala tehdään opiskelijoiden kannalta hyvin eli huolehditaan siitä, että siellä on riittävät opiskelutilat, saadaan hyviä ja tyytyväisiä opiskelijoita joista yhä useampi toivottavasti jäisi pohjoiseen myös töihin.”

Palokankaalle ammatinvalinta on ollut selvä jo pitkään, vaikka ensikosketus lääketieteeseen ei niin mukava ollutkaan.

“Olin yhdeksännellä luokalla isän työpaikalla tet-harjoittelussa. Se oli hyvin jännittävää. Kun pääsin ensimmäistä kertaa mukaan potilashuoneeseen, tuli saman tien huono olo”, hän muistelee huvittuneena.

Nykyään lääkärin ammatti tuntuu maailman parhaalta työltä.

“Opiskeluaikana olen vasta ymmärtänyt, miten monipuolinen ammatti tämä on. Suuntautumisvaihtoehtoja on valtavasti. Tässä ammatissa pääsee todella lähelle ihmistä ja saa osakseen sellaista luottamusta, mitä harvoissa ammateissa pääsee koskaan kokemaan.”

Viime kädessä lääkärin työssä on kyse samoista asioista, jotka saivat Palokankaan lähtemään mukaan myös järjestötyöhön ja opiskelijapolitiikkaan: auttamisesta ja vastuuntunnosta.

“Haluan olla hyödyksi, olla hyvä siinä mitä teen ja auttaa muita työlläni”, Palokangas tiivistää.

Kuka?

Eelis Palokangas

» 23-vuotias. Syntynyt ja kasvanut Rovaniemellä. Oululaistunut yliopisto-opintojen myötä.

» Lääketieteen opiskelija. Mukana järjestötoiminnassa ja opiskelijapolitiikassa. Toimii Oulun Lääketieteellisen killan puheenjohtajana vuonna 2020.

» Vapaa-ajallaan on itseoppinut valokuvaaja, joka tallentaa järjestelmäkameraansa tähtitaivasta, revontulia ja Oulua. Lisäksi Palokangas harrastaa kuntosalilla käymistä ja pelaa tennistä.

» Unelma-ammatti lapsena: Alakoulussa haaveili vielä yleisesti tiedemiehen tehtävistä. Luonnontieteet ja tekniikka ovat kiinnostaneet aina, ja haave lääkärinurasta selkiytyi yläasteella.

» Haluaa järjestötyöhön osallistumalla olla tekemässä parasta opiskelukokemusta Kontinkankaalla.

Toimitus huomauttaa, että Kontinkankaan killoista avustuksia ovat Terveystieteiden kilta ry:n lisäksi saaneet biokemian opiskelijoiden ainejärjestö Histoni ry sekä Oulun lääketieteen tekniikan opiskelijoiden ainejärjestö OLTO ry.

Julkaistu 27.2.20204.3.2020

Laura Juntunen

Toimittaja, joka innostuu kaikesta ja elää tarinoista.

Lue lisää:

”Ihmiskunta on aina halunnut nähdä pitkälle” – Ella Peltonen ymmärtää koneita, mutta tarvitsee ihmistä kertomaan ihmisen haasteista

Tietotekniikan tutkija Ella Peltonen haluaa nähdä pitkälle. Tavoitteessa auttaa teknologia.

Ihmiset Päähenkilö Tiede

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Maiju Pohjanheimo

Teknologia ympäröi meidät. Se kiertyy älykellona ranteen ympärille ja painautuu korvaa vasten kuulokkeena. Teknologia kurkottaa katseellaan ihmisaisteja kauemmas, lähemmäs ja syvemmälle.

Tästä kaikesta on kiinnostunut tietotekniikan tutkija Ella Peltonen, jonka erikoisalaa on ubiikki tietotekniikka. Sillä tarkoitetaan kaikkialla läsnäolevaa laskentaa, ympäristöönsä sulautuvaa teknologiaa – käytännössä kaikkia muita älylaitteita paitsi perinteistä tietokonetta. Ubiikki teknologia kattaa niin älykellot ja -korut, kännykät kuin kotien älykkäät televisiot ja jääkaapit.

Peltosen erityisenä kiinnostuksenkohteena ovat sensorit. Samoin kuin ihminen voi tehdä havaintoja ympäristöstään aistien avulla, kone tekee havaintoja sensorien avulla. Koneellisten havaintojen perusteella voidaan kehittää tekoälyä, joka taas voi olla ihmisen apuna monella tavalla.

Peltosta innostaa se, kuinka kone voi auttaa ihmistä lisäämään tietoisuutta.

“Ihmiskunta on aina halunnut nähdä pitkälle. Kun on haluttu kohdata muita, on rakennettu autoja ja lentokoneita ja on lähdetty kehittämään erilaisia viestintäjärjestelmiä. Moderni tietotekniikka tuo vielä sellaisia mahdollisuuksia, joita meillä ei vielä tällä hetkellä ole.”

Pitkiä päiviä ja luovaa työtä

Ella Peltonen työskentelee Oulun yliopistossa Suomen Akatemian rahoittamassa 6G-lippulaivassa. Helsingin yliopiston kasvatin toi Ouluun sekä halu vaikuttaa kiinnostavassa projektissa että toive palata takaisin Suomeen. Ennen Oulua hän toimi post doc -tutkijana Irlannissa Corkin yliopistossa data-analytiikan tutkimuskeskuksessa.

Peltosen työ on soveltavaa tutkimusta, eli tutkimustyön tuloksena syntyy käytännön sovellutuksia – niitä juhlapuheissa innolla kaivattuja innovaatioita.

Niiden syntyminen vaatii paljon poikkitieteellistä yhteistyötä.

“Minä ymmärrän kyllä koneita, mutta tarvitsen ihmisen, kuten sosiologin, kirurgin tai psykologin kertomaan, mitä ihmisen kokemat haasteet ovat.”

Syksy on tutkijalle kiireistä aikaa. Lukukauden alkaessa uudet ja vanhat opiskelijat saapuvat kampukselle ohjattavaksi. Tutkimusartikkeleiden aikataulut puskevat päälle, ja tutkimusrahoitustakin pitäisi tietysti hakea.

Vaikka työtä riittää, tutkijuus oli Ella Peltoselle oikea alavalinta, sen hän on tiennyt jo opintojen alusta.

“Mieluummin teen tätä kuin istuisin jossain firmassa. Tämä työ sopii minulle.”

Tutkijan arki oli läsnä jo lapsuudenperheessä. Mallia näytti äiti, matemaatikko Kirsi Peltonen. Taustaltaan Peltonen sanoo olleensa “kympin tyttö”, ja yliopistoon hakeminen tuntui siksikin luontevalta.

Peltosella ei ole koodarin stereotyyppistä taustaa: vaikka perheessä olikin aina ollut tietokone ja pelikonsoleita, ei hän ollut himopelaaja tai muuten erityisen uppoutunut tietokonemaailmaan. Koodaamaankin hän oppi vasta yliopistossa.

Peltonen oli aina kyllä ollut kiinnostunut matematiikasta. Opiskelualaksi Helsingin yliopistossa valikoitui tietotekniikka, sillä hän kaipasi soveltavampaa alaa kuin matematiikka. Hän haki opiskelemaan myös silloiseen Taideteolliseen korkeakouluun graafista suunnittelua, ja tippui vasta ihan hakuprosessin loppumetreillä.

Ehkä kuitenkin parempi näin. Jo ensimmäinen opiskeluvuosi vakuutti Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla.

“Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”

Tutkijana Twitterissä

Nykypäivän tutkijalta vaaditaan julkaisulistan kasvattamisen ohella myös viestimistä. Ella Peltosen viestintäväline on Twitter, jossa hän sekä jakaa linkkejä tutkimusartikkeleihinsa että kommentoi tiedemaailmaa ja sen ilmiöitä laajemminkin.

Hän pitää tärkeänä sitä, että tutkijat kertovat tutkimuksestaan suoraan suurelle yleisölle. Somessa tutkija voi vastata yleisön kysymyksiin ja tuoda faktoja mukaan keskusteluun. Muuten keskustelu jää toimittajille ja asiaan perehtymättömille.

Some kaivaa osasta kommentoijista kammottavimmat puolet esiin. Ella Peltonen ei ole joutunut ryönäkommentoinnin kohteeksi. Hän arvelee teknologian olevan tietyllä lailla turvallinen aihe – moni näkee sen hyödyt ja pitää sitä tärkeänä.

Peltosen mukaan suomeksi twiittaaminen on tosin vaikeampaa kuin englanniksi. Suomessa sanat ovat pitkiä, ja merkkirajoitus pakottaa ilmaisemaan itseään tiiviisti, jolloin vaikutelma voi olla tyly. Tämä taas vaatisi lukijaltakin viestin suodattamista.

Ehkä sitäkin, ettei joka asiaan tarvitsisi ottaa aina kantaa ihan heti: “Olisi hyvä, jos jengi ei reagoisi ihan joka asiaan niin nopeasti.”

“Mutta onneksi on sitten hyvät reaktio-gifit olemassa.”

”Perusrahoituksesta leikkaamisen taustalla on kai ollut pelko siitä, että tänne jäisi norsunluutornissa olevia muumioita, jotka tutkivat vain abstrakteja ja hyödyttömiä asioita. Kun taas kilpaillun rahan ajatuksena on, että ne briljanteimmat ajatukset pääsevät esiin. Mutta tilanne on nyt se, että riippumatta idean briljanttiudesta kaikkien on koko ajan pakko hakea rahoitusta.”

Tänä syksynä yksi Peltosen Twitter-kritiikin kohteista on ollut hankehumppa, eli tutkimusrahoituksen hakemiseen liittyvä työläs hakuprosessi.

Suomalaisten yliopistojen rahoitusjärjestelmä koostuu perusrahoituksesta ja kilpaillusta rahoituksesta. Ensimmäisen maksaa valtio rahoitusmallin avulla, toista taas haetaan yliopistojen ulkopuolisilta tahoilta, esimerkiksi Suomen Akatemialta, Business Finlandilta, EU:lta ja erilaisilta säätiöiltä.

Kilpaillun rahoituksen ajatuksena on ollut tutkimuksen tehostaminen ja laadun lisääminen – raha menee parhaan hakemuksen luo.

“Perusrahoituksesta leikkaamisen taustalla on kai ollut pelko siitä, että tänne jäisi norsunluutornissa olevia muumioita, jotka tutkivat vain abstrakteja ja hyödyttömiä asioita. Kun taas kilpaillun rahan ajatuksena on, että ne briljanteimmat ajatukset pääsevät esiin. Mutta tilanne on nyt se, että riippumatta idean briljanttiudesta kaikkien on koko ajan pakko hakea rahoitusta”, Peltonen toteaa.

Jos hän saisi päättää, tutkimuksen pitkäjänteiseen tekemiseen annettaisiin enemmän perusrahoitusta. Jos rahoitus ei olisi katkolla muutaman vuoden välein, henkilöstöä voisi vakinaistaa enemmän.

“Perusrahoituksen lisääminen ei tarkoittaisi sitä, että meillä pyörisi täällä nuukahtaneita ikäloppuja tutkijaranttuja. Kilpailua alalla on jo nyt”, Peltonen toteaa.

“Tutkijatkin ovat ihmisiä, mekin tarvitsemme leivän päälle muutakin kuin ylähuulen.”

Muutos syntyy rakenteissa

Peltonen on tottunut kommentoimaan tutkimusaihettaan medialle. Hän on avannut Helsingin Sanomille “mitä se koodaaminen ihan oikeasti on?” (18.7.2018) ja kertonut Yliopisto-lehdessä ettei “tekoäly syö meitä” (10/2017).

Yksi kysymys saa Peltosen huokaamaan syvään. Tämä samainen kysymys on esitetty hänelle ja hänen kollegoilleen lukuisia kertoja.

Kysymys kuuluu näin: kuinka saada lisää naisia teknologia-alalle?

“Tekemällä maailmasta tasa-arvoisempi.”

Kysymys on rakenteista. Ei siitä, järjestetäänkö kivoja tsemppari-iltoja tai mentoriohjelmia naisille. Tai sillä, tehdäänkö enemmän lehtijuttuja teknologia-alalla toimivista naisista – kuten Peltosesta.

Toki näilläkin on merkitystä, Peltonen sanoo. Esikuvat ovat hyväksi, ja hengennostatustilaisuudet voivat valaa uskoa itseen. Mutta yksin kosmeettiset muutokset eivät auta, kun ongelma on yhteiskunnan rakenteissa. Pitäisi palkata lisää naisia ja antaa heille rahoitusta ja työmahdollisuuksia. Eli rikotaan yhteiskunnan sukupuolittuneita rakenteita.

“Kysy siis tämä sama kysymys seuraavaksi myös mieheltä.”

Jo ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingin yliopistossa vakuutti Ella Peltosen siitä, että hän on oikealla polulla. “Taide on hyvä harrastus, mutta en päätynyt sitä työkseni tekemään. Jotain yhteneväistä sillä on silti tutkimuksen kanssa – pitkiä päiviä ja luovaa työtä.”

Tekoäly ei osaa vielä juonia

Teknologian turmelema tulevaisuus on suosittu aihe tieteiskirjallisuudessa. Uskooko Peltonen näihin tulevaisuuskuviin?

Teknologia on toki paha, jos sitä käytetään pahaan. Peltosen mukaan inhimilliselle pahanteolle on ollut välineet aina, nyt vain keinot ovat virittyneet suurempaa tuhoa varten.

Ella Peltonen on itsekin scifin ystävä. Hänestä tappamaan ohjelmoidut robotit ovat sinänsä realistinen skenaario – “helppo homma, pistetään vain tappamaan kaikkea mitä tulee vastaan”. Mutta itsetietoinen, motivoitunut ja omia tarkoitusperiään toteuttava tekoäly?

Ei, sellaista ei ole näköpiirissä.

Hän ymmärtää, mikä teknologiassa pelottaa. Kauhukuva on, että teknologia ei ole kontrolloitavissa, ja että se karkaa käsistä.

Näin voi käydäkin, mikäli asiat hoidetaan huonosti. Huolimattomasti rakennettuun järjestelmään voi jäädä aukko, jonka läpi hakkeri voi porautua ja varastaa dataa. Silloinkin syypäänä katastrofiin on ihminen, ei paha teknologia.

Uskottavana scifi-kuvauksena hän pitää vaisun vastaanoton saanutta trilleriä Transendencea (2014). Wally Pfisterin esikoisohjauksessa polonium-luodista kuolettavasti haavoittuvan tekoälytutkijan (Johnny Depp) mieli syötetään tietokoneeseen arvattavan kohtalokkain seurauksin.

Elokuvassa on Peltosen mukaan muutama uskottava elementti: ilkeän teknologian motivaatio tulee ihmisestä, supertekoälyn vaativa laskentateho on huomioitu, eikä näköpiirissä ole yhtään höpsöä robottia.

Loppuratkaisukin on realistinen – kaikki harmi loppuu, kun netti pistetään poikki.

Kuka?

Ella Peltonen

» 30-vuotias. Kotoisin pääkaupunkiseudulta, asuu Oulussa ja Utsjoella.
» Työskentelee tutkijatohtorina Oulun yliopistossa 6G-lippulaivaohjelmassa.
» Valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen koulutusohjelmasta 2013. Väitteli tohtoriksi helmikuussa 2018. Väitöskirja käsitteli älypuhelimen energiankulutuksen mallintamista ja sitä, mitä pidemmän akunkeston saavuttamiseksi voi tehdä.
» Palkittiin Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen laitoksen vuoden nuorena opettajana vuonna 2012 ja vuoden nuorena tutkijana vuonna 2015. Sai vuonna 2015 Marc Weiserin Best Paper Award -palkinnon. Vuonna 2017 tietojenkäsittelijöiden kansainvälinen naisverkosto N2 listasi hänet yhdeksi nousevista tähdistä.
» Lapsena unelma-ammatti oli tähtitieteen tutkija.
» Vapaa-ajallaan lukee hömppäromaaneja, tuijottaa suoratoistopalveluista historiallista draamaa tai kuljeskelee Lapissa.
» Toivoo, että maailma olisi kaikille mukavampi paikka elää.

Julkaistu 12.11.201929.11.2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

”En osaa ratkaista melkein mitään, mutta ainakin voin osoittaa sen henkilön suuntaan, jota kannattaa mennä häiritsemään” – Bruno Gioia Sandler oppii vaikeuksista eikä väsy ylittämään esteitä

Kasvatustieteiden kattokillan puheenjohtaja Bruno Gioia Sandler kasvoi ulkopuolisesta ydinhenkilöksi. Hänelle esteiden ylittäminen on niin itsestään selvää, että kysyttäessä miksi hän taistelee, vastaus on yksinkertainen: Koska pystyn.

Ihmiset Päähenkilö

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Elina Korpi

In English

Bruno Gioia Sandlerin ei ollut määrä päätyä Ouluun, saati sitten jäädä. Aiemmin markkinointia ja liiketaloutta opiskellessaan Gioia Sandler tapasi kuitenkin vaihdossa suomalaisen Jennin.

”Voi sanoa, että tulin tänne rakkauden perässä.”

Nyt Suomeen saapumisesta on yli viisi vuotta ja Gioia Sandler on yhä Oulussa. Syy jäämiseen oli ala, joka alkuvaikeuksien jälkeen tuntui omalta.

Gioia Sandler koki ulkopuolisuutta jo pääsykoepäivänä.

”Näin vain nuoria suomalaisia yliviivaustussien ja mindmappien kanssa. Minä ilmestyin paikalle vanhempana kahden lyijykynän kanssa.”

Tunne vieraudesta ei päättynyt, vaikka tieto opiskelupaikasta saapui. Gioia Sandler oli Oulun luokanopettajaopiskelijoiden OLO ry:n ainoa kansainvälinen fuksi, eikä fuksioppaassa ollut sanaakaan englantia.

Vaikeudet eivät lannistaneet Gioia Sandleria, vaan ruokkivat halua vaikuttaa.

Omista ongelmista yhteiseen taisteluun

“Minulla on päässäni utooppinen maailma, jonka saavuttamiseksi teen töitä”, Gioia Sandler kertoo.

Utopiassa ihmiset työskentelevät yhteistä hyvää kohti, ja kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa. Jokainen on arvokas, eivät vain he, joille on jaettu oikeat kortit. Gioia Sandler kokee, että vaikuttaminen on hänen velvollisuutensa, koska hän on itse saanut hyvän käden.

Kohdattuaan epätasa-arvoa kansainvälisenä opiskelijana, Gioia Sandler halusi parantaa samassa tilanteessa olevien opiskelijoiden asemaa yliopistossa. Toisena opiskeluvuotenaan hän lähti mukaan OLOn hallitukseen ja pureutui tutuksi tulleeseen ongelmaan, kieleen.

”Jos porukassa ei ole ainoatakaan ei-suomenkielistä, ei välttämättä huomaa, ettei jotain löydy englanniksi”, Gioia Sandler sanoo.

Pian halu vaikuttaa laajeni ja Gioia Sandler asettui ehdolle ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa. Yllätyksekseen hänet valittiin mukaan heti.

Edustajistossa Gioia Sandler halusi saada kansainvälisten opiskelijoiden kokemukset kuuluviin. Hän oli kuitenkin se, joka sai nähdä asioita, joille oli ollut sokea.

”Aiemmin en tuntenut opiskelijoita muista tiedekunnista tai tutkinto-ohjelmista. Edarissa näin, että kaikki opiskelijat kärsivät samoista asioista”, hän kertoo.

Nykyään Gioia Sandler vaikuttaa myös kasvatustieteiden tiedekunnan uuden kattokillan Kaski ry:n perustajajäsenenä ja puheenjohtajana. Hän kertoo opiskelutovereiden lähestyvän häntä pulmiensa kera. Se ei suinkaan kiireistä huolimatta haittaa, vaan tekee puheenjohtajan iloiseksi.

”Fuksina tuntui, etten tiennyt mitään ja oli vain ongelma toisensa jälkeen. Minulla ei ollut ketään, kenelle puhua tai keneltä pyytää apua. Siksi olen otettu siitä, että minulle puhutaan.”

Gioia Sandler haluaa kuitenkin korostaa, ettei ole näkyvästä roolistaan huolimatta taistellut yksin, vaan mukana on ollut monta tukijaa ja taistelijaa.

”Vihaan kuvaa sankarista. Jotkut ovat kysyneet, miten teen kaiken. En tee tätä yksin, vaan mukana on iso joukko ihmisiä”, hän toteaa.

Vaikkei hän suostukaan sankariksi, puheenjohtaja on iloinen saadessaan auttaa.

”En osaa ratkaista melkein mitään, mutta ainakin voin osoittaa sen henkilön suuntaan, jota kannattaa mennä häiritsemään.”

Opettajana voi vaikuttaa ruohonjuuritasolla

Ennen kansainvälistä luokanopettajalinjaa Gioia Sandler opiskeli Espanjassa konetekniikkaa, automekaniikkaa sekä markkinointia ja liiketaloutta. Useista aloista huolimatta omaa juttua ei löytynyt.

Opettaminen ei ollut Gioia Sandlerin ensimmäinen vaihtoehto tai lapsuuden haaveammatti – päinvastoin. Siinä, missä hänen opiskelukaverinsa kertovat silmät loistaen halunneensa opettajiksi lapsesta asti, heräsi Gioia Sandler ajatukseen vasta myöhemmin.

”Minulle opettajat olivat enemmänkin vihollisia. Olen ollut vaikeuksissa opettajien kanssa koko elämäni”, hän kertoo.

Ikävät kokemukset opettajista saivat kuitenkin Gioia Sandlerin ajattelemaan opettajan vastuuta, niin kielteistä kuin myönteistä.

”Ymmärsin, että opettajat vaikuttavat siihen, millainen maailmasta tulee. Silloin jokin päässäni naksahti ja sanoi ’tämä voisi olla minun juttuni.’”

Utopistisesta idealismistaan huolimatta Gioia Sandler pyrkii löytämään konkreettisia keinoja vaikuttaa. Opettajuus on hänelle yksi näistä keinoista: tapa vaikuttaa lähiympäristöön.

”Uutisissa näkee kamaluuksia ja tuntuu, että maailma murenee ja asiat ovat poissa omista käsistä. Ehkä juuri siksi jatkan sen parissa, mihin voin vaikuttaa. Yritän tuoda taistelun sille kentälle, joka minulla on”, hän selittää.

Tärkeintä on osata epäonnistua

Tie ei ole ollut mutkaton tai aina palkitseva, mutta Gioia Sandlerin silmissä tärkein oppi löytyy vaikeuksista.

”Se saattaa olla perseestä ja tulee olemaan kivuliasta, mutta siitä voi oppia.”

Gioia Sandlerille yliopiston tärkein anti on ollut vaikeuksien käsitteleminen ja niistä ylitse pääseminen.

“Suurimman osan ajasta olen juoksemassa päin seinää ja turhautumassa”, hän kertoo.

Entä jos edessä oleva seinä ei anna periksi? No, sitten peruutetaan ja juostaan uudestaan vähän lujempaa. Kokeilla voi kaverin kanssa tai eri tulokulmasta.

Ja jos kaikki muu pettää, otetaan mukaan iso vasara, Gioia Sandler sanoo.

Palkitseviakin hetkiä löytyy. Parasta Gioia Sandlerin mielestä on huomata, että omat taistelut ovat helpottaneet toisten tietä. Hänestä kansainvälisten opiskelijoiden huomioimisessa on tehty suuria parannuksia.

”Minulle nousi melkein kyyneleet silmiin, kun luin OLOn fuksiopasta ja kaikki oli kaksikielistä”, hän kertoo.

Vain viisi vuotta sitten samassa tilanteessa Gioia Sandler oli yksin, ilman tarvittavia tietoja tai yhteyksiä. Nyt hänen ansiostaan uusilla opiskelijoilla on hieman helpompaa.

Ja vaikkei muutos näy suurimmalle osalle opiskelijoista, se ei Gioia Sandleria haittaa.

”Ehkä on vain yksi opiskelija, jolle asia on tärkeä. Ajatus siitä, että teemme jotain vähemmistöä varten, antaa toivoa.”

Kuka?

Bruno Gioia Sandler

» 31-vuotias.
» 5. vuoden kansainvälinen luokanopettajaopiskelija.
» Asuu Oulussa yhdessä tyttöystävänsä kanssa.
» Syntynyt Argentiinassa, kasvoi Espanjassa ja on asunut ympäri maailmaa.
» Kaski ry:n puheenjohtaja ja OYY:n edustajiston jäsen.
» Puhuu sujuvasti espanjaa ja englantia sekä jonkin verran suomea ja ranskaa.
» Sai Oulun yliopiston tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuspalkinnon vuonna 2018.
» Harrastaa pyöräpooloa ja pyöräilyä, lukemista ja talvisin hiihtoa.
» Paras suomalainen sana on pistorasia.
» Jos voisi matkustaa ajassa, lähtisi mukaan opiskelijajärjestöihin jo ensimmäisenä opintovuotenaan.

Julkaistu 29.8.201912.11.2019

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.