Tekijä:

Hulluuden historiaa yli kaksikymmentä vuotta tutkinutta Petteri Pietikäistä ovat aina kiinnostaneet utopistien, anarkistien ja muiden ei-keskitien kulkijoiden kohtalot. Miten suhtautumisemme hulluuteen on muuttunut eri aikoina?

[…] Ja niin onneton sairas raudoitettuna kytketään johonkin nurkkaan tai pidetään saunassa salvan takana pimeässä ja pienestä kolosta annetaan hänelle ruokaa. Siellä hän saa yksinäisyydessä elää yöt ja päivät mitä kurjimmassa tilassa, nälässä ja janossa, kuumassa ja vilussa, liassa ja täynnä syöpäläisiä. Hän saa kuulla kovia sanoja ja kärsiä ylenkatsetta.

Mielenvikaisen hoidosta, Savo-lehti, 7/1889

Tällainen saattoi olla mielenterveyspotilaiden kohtalo aikana, jolloin laitoshoito ei ollut vielä yleistynyt Suomessa. Tavallisesti mielisairaat kaupattiin huutolaisina tai heitä kuljetettiin talosta taloon ”ruotilaisina” – pahimmassa tapauksessa vaivaiset eristettiin ja kahlittiin. 

Katkelma on Oulun yliopiston tieteiden ja aatteiden historian professorin Petteri Pietikäisen teoksesta Kipeät sielut: hulluuden historia Suomessa (2020). Kipeä sielut valottaa mielenterveyden historiaa Suomessa 1850-luvulta 1960-luvulle. Teos on jatkoa Pietikäisen vuonna 2013 ilmestyneelle kirjalle Hulluuden historia. 

Kylähulluista Hulluille päiville: kuka on hullu?

Vielä 1800-luvulla hullu oli yleistermi psyykkisesti sairaalle. 

Hullu-sanalla on kuitenkin aina ollut kielessämme myös muita merkityksiä. Pietikäisen mukaan esimerkiksi Juhani Ahon teoksessa on useita viittauksia hulluihin ja hulluuteen. Aho tarkoittaa käsitteellä kuitenkin mielenterveysongelmista kärsivän yksilön sijaan ihmisen tekojen typeryyttä tai arvaamattomuutta, esimerkiksi toteamuksessa ”Hullu se on, joka rahansa tyttöihin tärvää” (novellista Kello, Ensimmäiset novellit, 1883). 

Kielitoimiston sanakirjan mukaan sana tarkoittaa nykykielessä myös ”mieletöntä, hassua, hullunkurista” (KT sv. hullu). Tässä merkityksessä sana on otettu esimerkiksi tavaratalo Stockmannin Hullujen päivien alennuspäivien nimeen. 

Modernin psykiatrian kehittyessä Keski-Euroopassa 1800-luvulla hullu-termin korvasivat eri diagnoosien nimet. Antiikin ajoista asti hulluus oli jaettu kolmeen alalajiin: mania, melankolia ja frenetis. Hulluuden muuntuessa medikaaliseksi mielisairaudeksi vuosisadan kuluessa diagnoosien määrä kuitenkin monikertaistui ja alettiin puhua esimerkiksi sellaisista sairauksista kuin neurosyfilis eli aivokuppa, skitsofrenia ja maanis-depressiivisyys. Nykypäivänä käytämme käsitteitä mielenterveyspotilas tai psyykkisesti sairastunut (Sininauhaliitto).

Saako hullu-nimitystä sitten käyttää, kun puhutaan mieleltään sairaista? Pietikäinen korostaa, että sana ei ole sopiva, ellei henkilö itse päätä kutsua itseään hulluksi. Näinhän on tehnyt esimerkiksi kirjailija ja teatteriohjaaja Juha Hurme. 

”Juha Hurme on sivistynyt, kun tiesi sanan hullu olevan perinteinen termi.”

Psyykelääkkeillä suljetuista mielisairaaloista kohti avohoitoa

1900-luvulla psykiatrian painopisteen siirtyessä Euroopasta Yhdysvaltoihin moderni psykiatria toi mielenterveysongelmien hoitoon diagnoosien lisäksi toisen edistysaskeleen: psyykelääkkeet. Erityisesti klooripromatsiinin käyttöönotto Yhdysvalloissa vuonna 1955 oli ratkaiseva käänne.

Ennen modernien psyykelääkkeiden keksimistä 1950-luvulla mielenterveyshäiriöiden oireet, kuten hallusinaatiot ja sekavuus, näkyivät potilaissa sellaisinaan. Aiemmin potilaille pystyttiin tarjoamaan vain esimerkiksi unilääkkeitä tai huumaavia aineita, kuten tyrmäystipoiksi kutsuttua kloraalihydraattia ja oopium-johdannaisia, jotka eivät olleet kovin tehokkaita. Nykyään psyykkisesti sairaat taas saavat toimivan lääkityksen varhaisessa vaiheessa, jolloin oireet jäävät lievemmiksi.

Tutkijat ovat arvioineet psyykelääkkeiden käyttöönotolla olleen vaikutusta mielisairaaloiden hoitopaikkojen vähentymiseen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuodepaikat ovat vähentyneet viidessäkymmenessä vuodessa kymmenesosaan. Kun 1800-luvulla mielisairaalat toimivat usein sairastuneiden loppusijoituspaikkoina, 2000-luvulla vain harva viettää psykiatrisessa sairaalassa enää koko elämänsä.

Pietikäisen mukaan lääkkeiden avulla voidaan oikeuttaa lyhyitä hoitojaksoja yhteiskunnalle kalliiksi tulevien pitkien hoitojen sijasta. Mielisairauksia lääkkeet eivät kuitenkaan itsessään paranna, vaan niitä pitäisi käyttää vain lyhytaikaisesti terapian ja sosiaalisen tuen ohella. 

”Toki psyykelääkkeet auttavat ja on hyvä, että ne ovat olemassa, mutta niiden varaan ei pitäisi rakentaa järjestelmää”, Pietikäinen toteaa.

Sosiaalinen insinööritaito: hulluista kelpo kansalaisiksi

Pietikäisenkin tutkimaa hulluutta ei pidä rajata nykyaikaisen psykiatrisen diagnoosin saaneisiin henkilöihin, vain kaikkiin niihin poikkeaviin, jotka yhteiskunta on sulkenut tiettyinä aikoina ulkopuolelle. 

Pietikäinen kutsuu tällaista normista poikkeavien yksilöiden kohtelua sosiaaliseksi insinööritaidoksi (eng. social engineering). Käsitteellä tarkoitetaan yhteiskuntapoliittista suunnittelua, jonka tavoitteena on muuttaa tietyn ihmisryhmän käyttäytymistä toivotulla tavalla. Suunnittelu on koskenut eri aikoina esimerkiksi vankeinhoitoa, lastensuojelua, koulutusta tai terveydenhoitoa. Termin on tehnyt tunnetuksi tieteenfilosofi Karl Popper teoksessaan Avoin yhteiskunta ja sen viholliset (eng. The Open Society and its Enemies, 1945), ja eniten sitä on käytetty Ruotsin 1900-luvun historian tutkimuksessa, erityisesti puhuttaessa yhteiskuntasuunnittelusta ”kansankodin” (folkheim) rakentamisessa. 

Sopeuttamispolitiikkaa tulee aina tarkastella kontekstista käsin. Sata vuotta sitten suomalaisilla yhteiskuntasuunnittelijoilla oli hyvin erilainen käsitys siitä, kuka on ns. kunnon kansalainen kuin tämän päivän yhteiskuntainsinööreillä. Ajatus kansalaisten muovaamisesta yhteiskunnan tarpeisiin on kuitenkin edelleen voimissaan.

”Opiskelijoillekin yritetään tyrkyttää kunnon kansalaisuuden ideaalia ja saada teidät käyttäytymään niin, että valmistutte mahdollisimman nopeasti ja menette työelämään”, Pietikäinen huomauttaa. ”Hyötyajattelu näkyy edelleen: halutaan hyviä veronmaksajia, ei huonoja.”

Pietikäisen mukaan tärkein ero entisajan ja nykyajan sosiaalisen insinööritaidon välillä on tosin se, että nykyään sopeutumattomiin pyritään vaikuttamaan kurin sijasta ensisijaisesti pehmeillä keinoilla, esimerkiksi sosiaalisella tuella tai terapialla.

Nykykeskustelu hyväksyvämpää, mutta vakavasti sairaat jäävät edelleen näkymättömiin

Toinen selkeä ero aiempaan on se, että mielenterveysongelmista puhutaan nykyään avoimemmin. 

”Jos vähääkään seuraa sosiaalista mediaa, niin huomaa, että tästä [mielenterveysongelmista] keskustellaan.”

Harva kuitenkaan puhuu avoimesti vakavista mielisairauksista, kuten skitsofreniasta. Mediassa vakavista mielenterveyden ongelmista puhutaan usein vain rikostuomioiden yhteydessä, mikä syventää vaikeiden psykiatristen sairauksien stigmaa ennestään.

”On eri asia puhua ongelmista, jotka menevät ohi ja lievenevät, kuin siitä, että on koko loppuelämän jollakin lailla sen sairauden kahlitsema,” Pietikäinen sanoo. 

Pietikäinen pitää yhtenä syynä sitä, että ihmisten on helpompi ymmärtää lievempiä mielenterveysongelmia, kuten masennusta tai ahdistusta. Näistä on kaikilla meillä jonkinlaista omakohtaista kokemusta. Mieleltään vakavasti sairaaseen taas on vaikea suhtautua luontevasti, kun ei ole minkäänlaista käsitystä sairaudesta.

”En minäkään tiedä, millaista on olla mieleltään vakavasti sairas – se on niin vierasta.”

Toisaalta somessa jaettavista tarinoista nousevat usein esiin sankari- tai selviytymistarinat: masennusta tai muusta mielenterveysongelmasta kertovat henkilöt, jotka hehkuttavat sitä, miten ovat sairaudesta selvinneet ja mitä siitä oppineet. Kunnon kansalaisen ajatus vaikuttanee myös tämän narratiivin taustalla. Onko niin, että vain sellaiset mielenterveyspotilaat, jotka ovat jo ongelmistaan selviytyneet, ovat sopivia nyky-yhteiskuntaan?

Terveiden ja sairaiden välisen yhteyden vahvistaminen – oppia menneestä? 

Ennen psyykelääkkeiden keksimistäkin pyrittiin kehittämään vaihtoehtoisia hoitomuotoja laitoshoidolle – joista joistakin voisi kenties nykyäänkin ottaa mallia. Hyvä esimerkki on Sipoossa Nikkilän sairaalassa 1900-luvun alussa syntynyt ja erityisesti sotien välisenä aikana yleistynyt perhehoito. Nykyään käsite perhehoito viittaa sijaishuollon yhteen muotoon, jossa kodin ulkopuolella elävät lapset saavat uuden kodin sijaisperheessä.

Perhehoidossa potilas asui jossakin sairaalan lähistöllä sijaitsevassa maatalossa ja osallistui tilan töihin. Potilas oli mukana perheen arkielämässä ikään kuin yhtenä perheenjäsenenä, josta talolliset saivat tosin valtiolta korvauksen.

Vaikka perhehoito ei levinnyt koskaan laajalle Suomessa, on osoitettu, että sillä on ollut positiivinen rooli ennakkoluulojen hälventämisessä. Tutkimusten mukaan vaikuttaa siltä, että väestö suhtautui avoimemmin mielenterveyspotilaisiin sellaisilla paikkakunnilla, joilla perhehoitoa harjoitettiin.

”Jos esimerkiksi aloitettiin perhehoito kokonaan sellaisella paikkakunnalla, jossa oli ollut mielisairaala vaikka kymmenen vuotta,  niin siellä alueella oli ihmisillä enemmän ennakkoluuloja ja pelättiin mielisairaita”, Pietikäinen selventää. ”Siitä on ollut iso apu, että on nähty, että mielisairaat eivät ole pelottavia tai outoja.”

Se, miten mielenterveysongelmiin on kunakin aikakautena suhtauduttu, on vaihdellut ja eri aikoina mieleltään vakavasti sairaita on vuoroin pelätty, kahlittu, lääkitty tai kuunneltu. Esimerkiksi keskiajalla äänien kuulemista ei välttämättä pidetty mitenkään outona, vaan ajateltiin, että sekavia puhuvalla ihmisellä oli yhteys Jumalaan. 

Pietikäisen mukaan mielenterveysongelmat ovat osa ihmisyyttä ja elämää – terveen ja sairaan raja on loppujen lopuksi jatkumo. Yllättävät elämän kolhut ja vastoinkäymiset voivat johtaa vakavaan masennukseen tai ahdistukseen. Toisaalta on osoitettu, että aistideprivaatiossa terve ihminen muuttuu sekavaksi, ahdistuneeksi ja hallusinoivaksi muutamassa tunnissa

”Mieleltään sairaat ovat kuitenkin aika lailla samanlaisia kuin me niin sanotut normaalit. Voimmehan mekin olla välillä jossain episodissa – ei siinä ole mitään mystistä ja sitä on turha pelätä.”