Oulun Ylioppilasteatterin Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus Aamiainen sotakentällä ja Paper Flow Buffet on juhlavuoden kunniaksi hämmentävän hieno

Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet.  Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen. Aamiainen sotakentällä Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe […]

Oulun ylioppilasteatteri täyttää jo kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi uusille jäsenille tarkoitettu Tuoretiski esittää teatterin pitkän historian ensimmäisen näytelmän, Fernando Arrabalin klassikon Aamiainen sotakentällä sekä siitä inspiraationsa saaneen näytelmän Paper Flower Buffet. 

Saman illan aikana nähdään kaksi näytelmää, joista toinen on ennakkotietojen perusteella englanninkielinen.

Aamiainen sotakentällä

Ohjaaja Heidi Maria Huotari kertoo koskettavassa esipuheessaan, miten lähelle näytelmän aihe tuli nykypäivän tilannetta Euroopassa. Tuleen ei kuitenkaan jääty makaamaan ja Arrabalin absurdi teksti ei lopulta kerro sotimisesta. 

Näytelmän alun koreografiassa kyllä tähtäillään ja ammuskellaan, mutta samalla ollaan myös karnevaalitunnelmissa.  

Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin.

Sotilaan isä (Olli Kaihua) ja äiti (Petra Määttä) saapuvat sotakentälle. Sotilas (Hiski Toikkanen) on ottanut vastapuolen taistelijan (Katriina Karjalainen) vangiksi ja koko porukka istahtaa viettämään sunnuntaipiknikiä.  

Asetelma on samankaltainen ja vähintään yhtä hämmentävä kuin kuuluisassa Manet’n maalauksessa Aamiainen ruohikolla.  

Vanki sidotaan välillä ja hänestä otetaan trofeekuva jalka vatsan päällä. Vangille tarjotaan kuitenkin ruokaa ja virvokkeita ja vihollista ei demonisoida. Sotilaat eivät oikein tiedä, miksi sotivat ja heillä on yhteisiä kokemuksia. Tylsää on ollut ja kumpikin ampuu tähtäämättä rukouksen saattelemana. 

Isä miettii taukoamatta, miten sota oli ennen kunniakasta ja hienoa, kun oli hevosia. Välillä lääkintämiehet (Kukka Heikkinen ja Henna Korkala) käyvät harmittelemassa, että ei ole ruumiita  kannettavaksi. Porukan päihtyessä jutut muuttuvat entistäkin levottomimmiksi. Huumori on tänäkin päivänä absurdia ja mustaa. Sota on mieletöntä.

Vaikka kyse on ylioppilasteatterin uusista kyvyistä, näyttelijätyö on ilmeikästä ja osaavaa. Uskon jokaista ruohikolla istuvaa, vaikka he kummia puhuvatkin. Näyttelijät ovat poikkeuksellisen hyviä, ja Huotari on saanut heidän välisensä dynamiikan toimimaan.

Paper Flow Buffet

Minä teen kukan jokaisesta kaverista, joka kaatuu. Sillä lailla tiedän, että vaikka minä tekisin kuinka monta, niitä ei koskaan ole tarpeeksi

Upean repliikin lausuu Aamiainen sotakentällä näytelmän vangiksi jäänyt sotilas. Hän on taitellut tylsinä hetkinä paperikukkia ja löytänyt puhdetyölle merkityksen. 

Paper Flower Buffet on saanut nimensä ja innoituksensa näistä sanoista. Esitiedoista poiketen näytelmä ei ole täysin englanninkielinen, sillä lavalla kuullaan useita kieliä. 

Näytelmä ei ole yhtenäinen tarina, saati juoninäytelmä. Paper Flower Buffet koostuu yksittäisistä monologeista ja dialogeista.  

Yksi kaipaa hevostaan, jota ei saanut satuloida. Suojeluskuntalainen kertoo kokemuksistaan Suomen sisällissodasta. Radisti puhuu ranskaksi jotakin ja yhdessä dialogissa palkkasotilas halua bailaamaan ja toinen kotiin perheensä luokse.  

Lavalla käy myös Fernando Arrabal ja kuulemme lumoavan hypnoottisen laulun punjabin kielellä esitettynä. 

Lopussa ohjaaja Anna-Kaisa Kettunen kietoo langat hellästi yhteen. Jokainen tarina mahtuu saman teeman alle.

Juhlavuoden Tuoretiskin ohjaajat Anna-Kaisa Kettunen ja Heidi Maria Huotari. Kuva Mari Kivioja.
Kahden näytelmän vaikuttava kokonaisuus

Tuoretiskin näytelmäkokonaisuus on hieno. Joskus tuntuu, että lumous himmenee selittämällä, sillä taitavissa käsissä ja sydämellä tehtynä hyviä asioita tapahtuu myös alitajuisesti. On kuitenkin kiinnostavaa kuulla, miten ohjaajat Heidi Maria Huotari ja Anna-Kaisa Kettunen rakensivat näytelmät. 

“Alusta lähtien oli ajatus, että tehdään juhlavuoden kunniaksi Oulun ylioppilasteatterin ensimmäinen teksti uudelleen 60 vuoden jälkeen.”

“Haaveena oli tehdä kaksi versiota samasta näytelmästä, mutta koska alkutekstiä ei löytynyt englanninkielisenä, toinen ryhmä päätyi uuteen käsikirjoitukseen. Onneksi tehtiin näin, koska tämä toimii niin hyvin”, ohjaajat kertovat. 

Ylioppilasteatterin ajatuksena on tehdä näytelmiä, jotka kumpuavat jäsenistä ja tekijöiden  kiinnostuksesta. Englanninkieliseen näytelmään päädyttiin myös kiinnostuneiden toiveesta. 

“Olimme Hurmos-järjestömessuilla esittelemässä OYT:a ja siellä kävi useita vaihto-opiskelijoita kysymässä, että olisiko mahdollista tehdä englanninkielinen näytelmä. Tuoretiski on hyvä alusta erilaisille toteutuksille”, Kettunen kertoo. 

Teatterin ensimmäisestä esityksestä vuosikymmenten takaa ei ohjaajilla ollut muuta tietoa kuin kuva perustajajäsenistä sekä edesmenneen ohjaajan nimi.

“Teksti ja suomennos ovat kuitenkin täysin samat kuin 60 vuotta sitten. Olen vähän vierastanut klassikkotekstejä, koska ne eivät ole aina kestäneet aikaa. Aamiainen sotakentällä on kuitenkin kestänyt ajan hammasta liiankin hyvin, ja aihe on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan.”

“Tekstihän on loistava. Siinähän keskitytään kaikkeen muuhun kuin sotaan ja tätä oli ihana tehdä”, Huotari kertoo. 

Kettunen kertoo, että Paper Flower Buffetin teksti tehtiin koko tiimin yhteistyönä. Suurin osa näyttelijöistä kirjoitti omat monologinsa, ja hän teki niiden pohjalta näytelmän rakenteen ja kohtausjärjestyksen. 

“Alkuperäisteksti käännettiin ensin englanniksi, että kaikki tiesivät mistä näytelmässä on kyse. Mietimme sitten yhdessä, mitä näytelmän teemoista, hahmoista ja elementeistä tuli mieleen. Kaikki saivat valita ainakin yhden asian, mikä pitää ehdottomasti olla mukana”, Kettunen kertoo.

Rohkeasti mukaan!

Juhlavuoden aikana ylioppilasteatterin toimintaan voi tutustua muun muassa klubeilla. Uudet ihmiset ovat tervetulleita tekemään teatteria. 

“Takana on 60 vuotta ylioppilasteatterin historiaa ja toivomme, että teatteria tehdään vielä ainakin seuraavat 60 vuotta.” 

“Olisi mahtava saada uusia teatterintekijöitä mukaan. Ylioppilasteatteri on kaikille avoin harrastajateatteri ja kaikki tehdään itse julisteista äänisuunnitteluun, valoihin, puvustukseen ja lavastukseen. Emme hae pelkästään näyttelijöitä.” Huotari ja Kettunen painottavat.

Oulun ylioppilasteatteri, Tuoretiski: Aamiainen sotakentällä. Käsikirjoitus Fernando Arrabal.  Suomennos Aili Palmén. Ohjaus Heidi Maria Huotari. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Puvustus  Heidi Maria Huotari. Lavastus työryhmä. Tekniikka Iina Huotari, Maija Koivulampi, Maria Antola. Lavalla Hiski Toikkanen, Olli Kaihua, Petra Määttä, Katariina Karjalainen, Kukka Heikkinen ja Henna  Korkala. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 24.2.
Paper Flower Buffet. Käsikirjoitus Paper Flower Buffet työryhmä. Ohjaus Anna-Kaisa Kettunen. Tuotanto/OYJ Ari-Matti Lappalainen. Lavastus ja pukusuunnittelu työryhmä. Ääni- ja valosuunnittelu Iina Huotari, Maija Koivulampi ja Maria Antola. España cañí viulusovitus Mau Järvinen. Rooleissa Meija Lohiniva, Ibrahim, Mira Naukkarinen, Patrick Nesbit, Vilma Tietäväinen ja Vilma Vanhala. Artikkelikuva Heidi Maria Huotari. 

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Hämähäkin puremaan on tympeä herätä! – Oulun Ylioppilasteatterin Viinasukeltajat on herkullisen outo komedia

Oulun Ylioppilasteatteri: Viinasukeltajat. Käsikirjoitus Matti Sipola. Ohjaus Matti Sipola ja Matias  Tapaninen. Tuotanto Maija Koivulampi. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Lavastus Eveliina Regina, Sanni-Elina Karvonen, Mika Turunen, Marjo Ervasti, Raija Kurkela ja Elisa Leppänen. Puvustus Raija Kurkela ja Marjo Ervasti. Maskeeraus Sanni-Elina Karvonen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Musiikki ja äänisuunnittelu Matias Tapaninen. Lavalla Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka, Laura […]

Oulun Ylioppilasteatteri: Viinasukeltajat. Käsikirjoitus Matti Sipola. Ohjaus Matti Sipola ja Matias  Tapaninen. Tuotanto Maija Koivulampi. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Lavastus Eveliina Regina, Sanni-Elina Karvonen, Mika Turunen, Marjo Ervasti, Raija Kurkela ja Elisa Leppänen. Puvustus Raija Kurkela ja Marjo Ervasti. Maskeeraus Sanni-Elina Karvonen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Jake Ronimus. Musiikki ja äänisuunnittelu Matias Tapaninen. Lavalla Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka, Laura Määttä, Tanja Lappalainen, Laura Ala-Anttila, Maria Antola ja Muhammad Ibrahim. Ensi-ilta  Valvenäyttämöllä 7.10.2022.

Sukeltaja nousee pinnalle ja vetää henkeä. Puolitoistatuntinen vauhdikas ja hämmentävä retki jonkin ajasta unohtuneen kaupungin laitamille alkaa. Oulun Ylioppilasteatterin absurdissa komediassa  sukelletaan viinaa. Matti Sipolan käsikirjoittama ja Sipolan sekä Matias Tapanisen ohjaama Viinasukeltajat on hauska ja omituinen teatterikokemus.

Sukeltajat elävät yhteiskunnan ulkopuolella. He nostavat viinapulloja hylyistä ja elävät myymällä vanhoja arvokkaita pulloja sopivaan hintaan. Jonkin tahon suunnitelmissa on nostaa kaikki hylyt kerralla, ja sukeltajien elinkeino on vaarassa.

Rannalla on selkeästi kuuma ja hahmot elävät maailman laidalla. Yksinkertainen lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat onnistuneita ja kohtaukset vaihtuvat saumattomasti tarkan valaistuksen avulla. Viinasukeltajien tunnelmalliseen maailmaan on helppo eläytyä. 

Pääosien näyttelijät ovat taitavia vaativissa rooleissaan. Elisa Leppänen, Jarkko Iisakka ja Laura Määttä loistavat viinasukeltajina ja Komppa-niminen hylkyjä nostava yrittäjä Tanja Lappalainen vakuuttaa pitkällä monologillaan.  

Sanoja on valtavasti, ja näytelmän kohokohtia ovat pitkät vuodatukset. Esimerkiksi Kompan yllättävä  pohdinta ihmisen sisällä olevista pienistä ihmisistä, joista täytyy pitää huolta, on oivaltava. Näytelmä on vaikuttavimmillaan kohtauksissa, joissa näyttelijät ovat rooleissaan sisällä ja sujuvasti sanojen takana. 

Kaikki näyttelijät ovat uskottavia, mutta tuntuu, että sivuhahmot hahmot ovat tarinassa turhia. Näytelmä olisi toiminut paremmin vain neljän hahmon voimin. Esimerkiksi tarinan kolmiodraama jää irralliseksi. Tiiviimpi ja myös lyhyempi toteutus olisi ollut tehokkaampi.

Näytelmä on jokaiselle omanlainen kokemus

Absurdi teksti ei noudata totutun tietoisen logiikan lakeja. Teatterilaji syntyi toisen maailmansodan  jälkeen ja perinteinen absurdi näytelmä kuvastaa ihmiselämän merkityksettömyyttä.

Sipolan teksti on kuitenkin pääosin hulvatonta komediaa, jossa korostuu eksistentiaalisen tuskan sijaan vapaa assosiaatio. Toisaalta Viinasukeltajat elävät ehkä dystopiassa, ehkä jopa viimeisellä rannalla.

Rohkeasti omanlaisensa ja omituinen teksti jättää mahdollisuuksia tulkinnoille. Välillä vaaditaan myös mielikuvitusta liittää kohtauksia toisiinsa. Mieli etsii kuitenkin merkityksiä.

Kuvassa Jarkko Iisakka ja Elisa Leppänen. Kuvat Akseli Taipale.

Pitkä näytelmä ilman väliaikaa olisi kaivannut selkeämpää jaksotusta ja rytmin muutoksia. Hyvissä  juonellisissa tarinoissa on usein alku, keskikohta ja loppu, joissa intensiteetti vaihtelee. Etenkin loppu on tärkeä. Aina ei tarvita nostattavaa finaalia, mutta katsojana on kiva itse huomata, milloin näytelmä päättyy.

Viinasukeltajat nousee silti aina pinnalle. Kerronta etenee vauhdikkaasti ja syviä merkityksiä ei jäädä  epätietoisena vatvomaan. Sen sijaan kannattaa pohtia tärkeämpiä asioita: Onko oikein herätä siihen, että hämähäkki puree kieleen? Onko oikein, että yksi sukeltaja saa toistuvasti ja näyttävästi turpaan?  

Mutta ovatko kaikki törmäilyt ja hölmöt sattumukset tarpeellista? Tässä kokonaisuudessa ne ovat, sillä näytelmä vaatii katsojalta keskittymistä. Pitkä kesto sekä valtava sanamäärä on paikoin uuvuttavaa. Hauskat kohtaukset jättävät tilaa hengittää. 

Pelkästä hölmöilystä ei kuitenkaan ole kyse. Lopussa mietitään omaehtoisen elämän merkitystä ja yhteiskuntaan sopeutumista. Halutessaan näytelmästä voi löytää myös kapitalistisen yhteiskunnan kritiikkiä. 

Absurdi näytelmä antaa vapauden kokea usealla tavalla. Yleisössä eri ihmiset nauroivat eri kohdissa. Sipolan teksti saattaa toimia eri tasoilla, tasojen välissä ja jopa niiden ulkopuolella. Jokaisella oli hauskaa omalla tavallaan.

Kesto: noin 1h 30 min

Seuraavat esitykset: ke 12.10., pe 14.10., la 15.10., ke 19.10., la 22.10., su 23.10., ke 2.11., pe 4.11., su 6.11., ke 9.11., pe 11.11. ja la 12.11. Kaikki esitykset klo 19 Valvenäyttämöllä.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Impronium: Kohtauksia hetkestä – Improvisaatioteatterin yhteinen ja jaettu ilo

Impronium: Kohtauksia hetkestä. Ohjaus Juhani Kuula. Tuottaja Marjo Ervasti. Aputuottaja Riikka Yli-Olli. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Viinikka. Valo- ja äänitekniikka Matias Tapaninen. Lavalla Marjo Ervasti, Pekka Hartikainen, Suvi Lindholm, Elina Koski, Laura Määttä, Suvi Vinblad ja Maria Hietanen. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 21.5.2022. Artikkelikuva Riikka Yli-Olli. Merenneitoja naarataan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan puolisoiksi suomalaisille. Lämpimiin virtoihin  tottuneet […]

Impronium: Kohtauksia hetkestä. Ohjaus Juhani Kuula. Tuottaja Marjo Ervasti. Aputuottaja Riikka Yli-Olli. Tuotanto/OYT Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Viinikka. Valo- ja äänitekniikka Matias Tapaninen. Lavalla Marjo Ervasti, Pekka Hartikainen, Suvi Lindholm, Elina Koski, Laura Määttä, Suvi Vinblad ja Maria Hietanen. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä 21.5.2022. Artikkelikuva Riikka Yli-Olli.

Merenneitoja naarataan Ensitreffit alttarilla -ohjelmaan puolisoiksi suomalaisille. Lämpimiin virtoihin  tottuneet merenneidot kohtaavat hyisissä vesissä tappajahain. Neidon uusi parisuhdekaan ei ole  ongelmaton ihmisoletetun kanssa. Asiassa onneksi auttaa parisuhde- ja seksuaaliterapia. Improvisaatioteatterissa voi tapahtua mitä vain, ja Oulun Ylioppilasteatterin Impronium-ryhmän esityksessä Kohtauksia hetkestä myös tapahtuu. Kukaan, edes näyttelijät eivät kuitenkaan tiedä  etukäteen juonta tai näytelmän kulkua. 

Hulvaton retki muistoihin

Tunnelma on intiimi ja jännittävä pienellä valvenäyttämöllä. Kaikki tapahtuu ihan vieressä.  Improvisaatioteatterissa vuorovaikutus yleisön kanssa on oleellinen osa esitystä. Yleisö myös päättää  esimerkiksi alkuasetelman, tapahtumapaikan ja antaa sanoja näyttelijöille inspiraatioksi.  

Aluksi yksi näyttelijä kyselee yleisöltä muistoja Impronium-ryhmän käsiteltäväksi. Yleisöstä kuuluu,  että näytelmässä on oltava ainakin laituri ja verta. Laituri herättää heti muistoja. 

Yksi on yrittänyt pienenä upottaa laiturin hyppimällä. Toinen on nähnyt teininä ihastuksensa pussailevan toisen kanssa laiturilla. Tarina ei kerro, nähtiinkö sitten verta, mutta kertoja ei vaikuta verenhimoiselta. 

Pian lavalla jo tapahtuu. Meno on villiä laiturilla, veden alla ja milloin missäkin. Samalla julkistetaan uusi ohjelmaformaatti, Ensitreffit laiturilla. Näytelmä ilman merenneitoa ei ole kovin hyvä, mutta tämä on. Merenneidot ovat kivoja ja heitä ei saisi kohdella huonosti. Joku näytelmän nähnyt saisi nyt käynnistää Mermaid Too -kampanjan. 

Näyttelijät ovat nopeita ja juonenkäänteet yllättävät hetki toisensa jälkeen. Hulvaton näytelmä elää,  ja yleisö on aidosti mukana. Yllättävät oivallukset ovat riemastuttavia. 

Jos joku tarjoaisi tällaista käsikirjoitusta, häntä katsottaisiin ymmärtävästi alta kulmien, taputettaisiin  olalle ja rauhoiteltaisiin: “Oleppa nyt, ei ole mitään hätän, Suvi meni just soittamaan ja pääset pian  turvaan.” Sekopäinen impronäytelmä pysyy kuitenkin rimaa hipoen kasassa, juuri niin kuin tällaisissa  pitääkin.

Ohjaaja Juhani Kuula valaisee improvisaation tekemistä

Kohtauksia hetkestä -näytelmä on vapaamuotoinen, free-form improvisaatioesitys. Vapaassa muodossa todellakin nyhjätään tyhjästä. 

Näytelmässä ei ole valmista rakennetta – ei rekvisiittaa tai rooliasuja. Näyttelijät reagoivat nopeasti  toistensa sanoihin ja eleisiin, ja vievät näytelmää uusiin suuntiin tai palaavat aiempaan.

Juhani Kuulalle tärkeintä improssa on uuden keksiminen ja yhdessä tekemisen riemu. Kuva Mari Kivioja.

Kohtauksia hetkessä on Juhani Kuulan ensimmäinen ohjaustyö. Vapaan improvisaation ohjaaminen  poikkeaa huomattavasti tekstilähtöisen näytelmän ohjaamisesta.  

– Käytännössä ohjaaminen on tsemppaamista, organisointia ja taiteellista johtamista. 

– Ennen varsinaisten tekniikoiden opettelua ryhmäydyttiin, tehtiin hauskoja harjoituksia ja leikittiin leikkejä. Huomasimme heti alkuun, että parasta syntyy, kun kaikilla hauskaa lavalla. 

– Lavalla näyttelijät ohjaavat itse tapahtumia, tekevät leikkauksia ja nostavat esiin uusia ja aiempia asioita, Juhani Kuula kertoo näytelmän ohjaamisprosessista.

Hetkeäkään ei ole tylsää

Improniumin koko porukka on käynyt useita erilaisia kursseja matkan varrella. Tässä tuotannossa on ollut mukana Ylioppilasteatterin ulkopuolinen kouluttaja. 

Ilona Ruohomäki on käynyt opettamassa, mitä vapaa improvisaatio on ja mihin suuntaan näytelmää kannattaa eri tilanteissa viedä, Kuula kertoo. 

Vaikka työryhmä on käynyt kursseja ja saanut opetusta, ajatus näyttelemisestä ilman tekstin ja valmiin roolin turvaa tuntuu kauhealta. 

– Välillä vähän hikoiluttaa. Apua, mitä jos ei yhtäkkiä tule mitään mieleen, mutta toisaalta siinä voi sanoa melkein mitä vain. Ilman käsikirjoitusta ja näytelmätekstiä näissä ei tule virheitä. 

– Improvisaatiossa on kiehtovaa jatkuva muutos – koko ajan tapahtuu uutta ja hetkeäkään ei ole tylsää. Tähän ei ainakaan voi kyllästyä. 

– Tärkeintä keksimisen ja yhdessä tekemisen riemu, Juhani Kuula summaa. 

Tekemisen riemu välittyy myös yleisöön. Jos sota ja taudit ahdistavat, Oulun ylioppilasteatterin  Impronium: Kohtauksia hetkestä tarjoaa riemukkaan hetken arjen ulkopuolella. Varmaa se ei toki ole, ja seuraavissa näytöksissä ei ole välttämättä merenneitoja. Etukäteen asiaa ei voi kukaan tietää.

Artikkelia muokattu 15.19: Lisätty näyttelijöihin Maria Hietanen.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Ortotopologian dosentti Aapo Heikkilä palaa yliopistolle: Markku Pölösen ohjaama näytelmä on riemastuttava henkilökuva poikkeusyksilöstä

Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1. Käsikirjoitus ja ohjaus Markku Pölönen. Rooleissa Mika Nuojua. Tuottajat Juha Vidgren, Kimmo Paananen ja Pia Ervasti. Puvustus Seija Mällinen. Maskeeraus Mirka Ojala. Valokuvat Timo Heikkala. Tuotanto yhdessä Oulun yliopisto, Oulun Yliopiston Ylioppilaskunta (OYY), Klaffi Tuotannot Oy, Suomen Filmiteollisuus Oy. Ensi-ilta Oulun yliopiston L1 -salissa 21.4.2022. Oulun yliopiston suurin sali L1 […]

Ortotopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1. Käsikirjoitus ja ohjaus Markku Pölönen. Rooleissa Mika Nuojua. Tuottajat Juha Vidgren, Kimmo Paananen ja Pia Ervasti. Puvustus Seija Mällinen. Maskeeraus Mirka Ojala. Valokuvat Timo Heikkala. Tuotanto yhdessä Oulun yliopisto, Oulun Yliopiston Ylioppilaskunta (OYY), Klaffi Tuotannot Oy, Suomen Filmiteollisuus Oy. Ensi-ilta Oulun yliopiston L1 -salissa 21.4.2022.

Oulun yliopiston suurin sali L1 on täynnä iloista puheensorinaa ja tunnelma on odottava. Pian alkaa  dosentti Aapo Heikkilän luento. Parhaat paikat salin edestä ovat menneet jo aikaa sitten, kuten  ortotopologian luennolla vuosikymmeniä sitten. Aapo Heikkilä on kuitenkin vaihtanut jo ulottuvuutta. Ehkäpä hän keskustelee teorioista para avaruudessa sinisten enkeleiden kanssa? Aapon henki elää kuitenkin täälläkin. Markku Pölönen on käsikirjoittanut ja ohjannut legendaarisen tähtiluennoitsijan elämästä huikean näytelmän Ortopologian lopulliset alkeet – dosentti Aapo Heikkilä L1.

Kuva Kimmo Paananen.

Luennolle osallistujien joukko on kirjava. Nuorimmille Aapo saattaa olla uusi tuttavuus, mutta osa on  varmasti tuntenut varjotutkijan ja osallistunut hänen luennoilleen. Yliopisto-opintonsa jo päättäneet  muistelevat, että suuressa salissa on käyty ainakin tenteissä. Mieleen on jäänyt myös salin ärsyttävät  portaat, joita noustaan askelmalta toiselle aina samalla jalalla. 

Aapo saapuu lavalle suosionosoitusten saattamana. Tapaamme illan aikana myös Aapon  lapsuudenystävän Jorma “Joppe” Ojalan, varadekaani Osmo Pulkkisen, konstaapeli Reino Torstin sekä rovasti Heimo Ignatiuksen. Kaikki roolit näyttelee Mika Nuojua hämmästyttävällä eläytymisellä  ja taidolla. Aapo on varmasti hengessä mukana eliminoituaan jollakin filtterillä ulottuvuuksien väliset esteet. 

Näytelmässä käydään läpi Aapon ja muiden hahmojen kertomana myyttisen legendan elämää  lapsuudesta lähtien. Jos on Mika Nuojualla useita rooleja, niitä oli myös Aapolla. Maanviljelijän poika  Haapavedeltä toimi muun muassa tekaistuilla papereilla opettajana Pulkkilassa sekä psykiatrina  Vaasassa. 

Yhteiskunta ei osannut arvostaa tällaista puoskarointia, vaikka ansiotodistukset ovat tietenkin aitoja:  “Kyllä se aito on, kun minä olen sen itse kirjoittanut”, Aapo toteaa. 

Tie vei suojelupoliisin kuulusteluihin ja lopulta Aapo sai pitkän vankeustuomion. Tarinan mukaan  presidentti Kekkonen kuitenkin armahti hänet heti Aapon anomuksen luettuaan.

Tieteellinen ura

Vasta perustettuun Oulun yliopistoon Aapo Heikkilä hakeutui fysiikan ja matematiikan luennoille 1960-luvun alussa. Pian hän nimitti itsensä ortotopologian dosentiksi ja sai työhuoneen fysiikan laitoksen siivouskomerosta. Yliopistossa hän toimi pitkään, noin 30 vuotta. Hänet tunnettiin laajasti  yliopistomaailmassa ja luentokutsuja sateli ympäri Suomen.  

Ortotopologia on Aapo Heikkilän kehittämä näennäistiede, oppi kaikista mahdollisista luonnonilmiöistä ja kaikesta olevaisesta. Tieteellinen termistö ja akateeminen koukeroinen esitystapa on Aapolla hallussa, mutta teorioita ei ole vielä pystytty todistamaan tai tuloksia toisintamaan. Ehkäpä dosentti oli liian paljon aikaansa edellä?

Kuva Kimmo Paananen.

Mielikuvitusrikkaasta, älykkäästä ja huumorintajuisesta dosentista tuli tiedeyhteisön lemmikki,  eräänlainen maskotti. Muutaman kerran vuodessa pidetyt luennot olivat performansseja ja ne vetivät suuret salit reunoja myöten täyteen. Hitaimmat jäivät ulkopuolelle.  

Hyväntahtoinen ja sydämellinen herrasmies ei turhia tärkeillyt. Hän ehkä ymmärsi, että luennot ovat  ainakin osaksi leikkiä, tieteen parodiaa. Hilpeästä tunnelmasta huolimatta yleisö ei nauranut hänelle vaan hänen kanssaan. 

Vauhdikasta kerrontaa

Aapon luento alkaa vauhdikkaasti ortotopologian luennolla ja tieteenalan peruskäsitteen ultrafiltterin määrittelyllä. Täysi sali kuulijoita on saman tien Nuojuan hyppysissä. Tähtiluennoitsijan valloittava tyyli maneereineen sekä nokkela tilannekomiikka on lennokasta. 

Ultrafiltteri on tärkeä työkalu. Sillä eliminoidaan yhtälöstä kaikki ylimääräinen, kuten numerot. Paras  ratkaisu yhtälöihin on: joko-tai. Luennolla sivutaan myös sinisen enkelin selviytymistä para avaruudessa. Tontun pään tilavuuden kaavaan emme tällä kertaa perehdy, sillä se kuuluu joulun alla pidettävään luentoon. 

Mika Nuojua vaihtaa roolia sujuvasti takkia ja lakkia vaihtamalla. Taitava näyttelijä ei muuta tarvitse,  ja yleisö pysyy mukana kerronnassa.

Ohjaaja Markku Pölönen samaistui Aapon optimismiin

Markku Pölönen on tunnettu erityisesti maalaiskomedioistaan, joissa on erikoisia ja erityisiä persoonia. Hahmoja yhdistävä piirre on suuri lämmin sydän. Pölösen pitkän elokuvauran kohokohtia  ovat muiden muassa Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Koirankynnen leikkaaja (2004). 

Pölösen näkökulma Aapon elämään ja persoonaan on ymmärtävä ja lempeä. Kaikki Aapon kertoma ei välttämättä ole ihan tarkalleen totta. Sillä ei ole lopulta väliä, myyttinen hahmo ja tarinat elävät  vuosikymmenestä toiseen. 

Markku Pölönen kertoo, että hän samaistui Aapossa katteettomaan optimismiin, jonka varaan hän kaikki hankkeensa rakensi.  

– Aapo herätti minussa lapsenomaisuudellaan suojeluvaiston, niin kuin tuntuu herättäneen lähes kaikissa aikanaan tapaamissaan ihmisissä. 

– Koskettavaa on Aapon pyyteettömyys; hänelle kelpasi vaatimatonkin elämä, mutta haaveena oli ansaita jollakin keinolla rahaa muun muassa tutkimuslaitteiden hankintaan. Aapo halusi auttaa ihmisiä.

– Aapon tarinassa on mielenkiintoisinta tapa, jolla hän löysi roolinsa tiedeyhteisön hassusti vääristävänä peilinä, Pölönen kertoo.

Tärkeä näytelmä erityisen ihmisen elämästä ja yliopistosta

Ortopologian lopulliset alkeet ei ole ainoastaan tirskuva komedia, tasoja on useita. Aapo on myös traaginen hahmo. Mielenterveyteen liittyvät pohdinnat liittyvät toiseen juttuun, mutta optimismistaan huolimatta kaikki ei ole Aapolle varmasti ollut helppoa. 

Ystävällinen ja kohtelias Aapo sai yliopistolla paljon ystäviä ja hänellä oli tärkeä terapeuttinen tehtävä vakavan ja raskaan puurtamisen keskellä. Hänen merkityksensä tunnustettiin opiskelijoiden ja henkilökunnan vireyden ylläpitäjänä. 

Kuva Kimmo Paananen.

Kaikki eivät kuitenkaan ilahtuneet, että uusi, vielä profiiliaan etsivä, yliopisto henkilöityy veijarimaiseen pseudotieteilijään. Nykyisin Aapon kaltaiselle persoonalle ei ehkä löytyisi tilaa, vaikka ihmisen kyky ja tarve haltioitua eivät ole varmasti muuttuneet. Väitteistä huolimatta ihmiset ovat edelleen suvaitsevaisia, vaikka joskus sanovat väärän sanan. Ajan ilmapiiri on kuitenkin raaistunut. 

Hieno näytelmä ja sen upea toteutus autenttisessa ympäristössä on Oulussa kulttuuriteko.  Näytelmä avaa toivottavasti kapealaisuuteen ja tulostavoitteisiin pakotettujen yliopistolaisen silmiä näkemään toisin. Miksi tiedon temppelistä on tehty talouden lainalaisuuksia noudattava halpahalli? Se ei ole luonnonlaki ainakaan tässä ulottuvuudessa. 

Jumalan kaava oli Aapolla työn alla. Sitä hän ei ehtinyt ratkaista. Kauniita unelmia ja haaveita kannattaa vaalia. Tätä voi pohtia vaikkapa vappuna opiskelijoiden karnevaaleissa.

Seuraavat näytökset: 28.4 ja 29.4. klo 18 ja 30.4. klo 15. 

Näytelmän lipputulot ohjataan lyhentämättömänä hyväntekeväisyyteen, Oulun yliopiston opiskelijoiden mielenterveystyön tukemiseen.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Arvio: Jäniksen vuosi. Lempeä ja hauska satiiri pienistä nisäkkäistä maailman pyörteissä

Oulun teatteri: Jäniksen vuosi. Käsikirjoitus Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä, Kristian Smeds. Perustuu Arto Paasilinnan romaaniin. Ohjaus Eljas Liinamaa. Lavastus Aino Koski. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Heli Haapalainen, Aki Pelkonen, Mirjami Kukkola, Timo Reinikka ja Tuula Väätäinen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 2.4.2022. Datanomi Vatasella on huono päivä. Elämä […]

Oulun teatteri: Jäniksen vuosi. Käsikirjoitus Esa Leskinen, Sami Keski-Vähälä, Kristian Smeds. Perustuu Arto Paasilinnan romaaniin. Ohjaus Eljas Liinamaa. Lavastus Aino Koski. Pukusuunnittelu Pasi Räbinä. Valosuunnittelu Elina Romppainen. Äänisuunnittelu Jukka Lappalainen. Kampaus- ja maskisuunnittelu Eija Juutistenaho. Rooleissa Heli Haapalainen, Aki Pelkonen, Mirjami Kukkola, Timo Reinikka ja Tuula Väätäinen. Ensi-ilta suurella näyttämöllä 2.4.2022.

Datanomi Vatasella on huono päivä. Elämä ei ole tuntunut hyvältä ja omalta pitkään aikaan.  Ajaessaan metsätietä Vatanen (Heli Haapalainen) päästää irti, hän ei enää jaksa. Ja sitten rytisee.  Vatanen herää metsässä ja löytää haavoittuneen Jäniksen (Aki Pelkonen). Vatanen ja Jänis, kaksi pientä nisäkästä, lähtevät matkalle. 

Onko Vatasella ja Jäniksellä enää toivoa? Oulun teatterin näytelmä Jäniksen vuosi alkaa syvistä vesistä, mutta kasvaa toivoa ja elämänuskoa huokuvaksi hauskaksi ja absurdiksi odysseiaksi. Näytelmän on ohjannut Eljas Liinamaa

Oulun teatterin Jäniksen vuosi perustuu Esa Leskisen, Sami Keski-Vähälän ja Kristian Smedsin Ryhmäteatterille 2013 tekemään käsikirjoitukseen. Smeds tunnetaan muun muassa  klassikkosovituksestaan Tuntematon sotilas, jota pidettiin teatterikerrontaa uudistavana  merkkiteoksena ja toisaalta myös pyhäinhäväistyksenä.  

Näytelmän käsikirjoitus perustuu Arto Paasilinnan suosittuun romaaniin, jonka julkaisusta on pian  kulunut 50 vuotta. Paasilinnan romaanin henki ei ole vanhentunut, ja näissä käsissä teos saa  railakkaan päivityksen nykyaikaan.

Puhuva Jänis on villi eläin ihmeellisessä maailmassa

Paasilinnan romaani on kaukainen, miltei viitteellinen lähtökohta. Teoksen humaani ja lempeästi  piikittelevä asenne ja ilmapiiri ovat kuitenkin tallella. Jäniksen vuosi on hellyttävä yhteiskunnallinen  satiiri. 

Pupukorvaiset kertojat vihjaavat aluksi, että ainakin jokin taso matkalla on unta. Vatasen tietoisuuden tilaan saattavat vaikuttaa myös kolhittu mieli, pitkät ryyppyputket ja taikasienet. Toisaalta jos metsän eläimet puhuvat sinulle, kaiken saa tulkita myös konkreettisesti. Jänis ei tuomitse. 

Oulun teatteri – Jäniksen vuosi. Kuvassa Heli Haapalainen, Mirjami Kukkola ja Timo Reinikka. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Pääosassa ei ole Paasilinnan kirjasta ja Risto Jarvan elokuvasovituksesta tuttu keski-ikäinen,  keskiluokkainen valkoinen mies. Heli Haapalainen täyttää Vatasen saappaat komeasti. Vatanen on “vain Vatanen”, jolla ei ole etunimeä ja sukupuolella ei ole merkitystä. 

Aki Pelkonen revittelee hulvattomana jäniksenä, jolla on myös herkkä puolensa. Mikään inhimillinen  tai eläimellinen ei ole tälle lähiöjänikselle vierasta. Näytelmässä on nelisenkymmentä herkullista sivuhahmoa, joita esittää vain neljä näyttelijää. Annika Apajalahti, Mirjami Kukkola, Timo Reinikka ja Tuula Väänänen hoitavat kaikki roolit hämmästyttävällä energialla ja rytmillä.

Hämmentävässä maailmassa nisäkäs katoaa

Ihmiset kamppailevat arki- ja työelämän vaatimusten ja paineiden kanssa. Ilmasto tuhoutuu, Euroopassa soditaan ja yhteiskunta eriarvoistuu. Aivoihin tulvii valtava määrä oikeaa ja väärää informaatiota jokaisena hetkenä. Masennuslääkkeitä syö Vatasen lisäksi yli puoli miljoonaa suomalaista. 

Tämän todellisuuden keskellä pieni nisäkäs ahdistuu ja kadottaa lapsuuden ihmettelyn taidon. Joka  puolelta tiiviiksi puristettu näkökenttä on jo niin ahdas, että kauneutta on mahdoton havaita. 

Lopulta ei ole merkityksellistä, onko matka Vatasen pään sisäinen vai todellinen. Mikä on todellista,  kun suljet silmäsi ja vaivut uneen? Onko taivaansini totta? 

Näyttämöllä Vatanen ja “tosi hyvin” karaokea laulava jänis ovat uskomattomia, mutta maailma on  totta. Huomiot yhteiskunnan epäkohdista ovat teräviä. Kapitalismi ja rötösherrat pyörittävät maailmaa. Vanhukset kärrätään hoitokotiin, jossa maksut ovat suuria ja hoito huonoa.

Kaikki piikit eivät ole teräviksi tarkoitettuja. Esimerkiksi eläinlääkäri (evp) Kärkkäinen (Timo Reinikka)  kuvataan omituisena hörhönä, joka uskoo homeopatiaan ja kaikkeen huuhaahan. Jollekin saattaa  tulla mieleen eräs kauppias, mutta tämä hahmo on onnistunut ja hauska.

Oulun teatteri – Jäniksen vuosi. Kuvassa Aki Pelkonen ja Heli Haapalainen. Kuva: Janne-Pekka Manninen.

Parhaissa tarinoissa on useita tasoja

Riemukkaat ja koskettavat tapahtumat seuraavat vauhdikkaasti toisiaan. Käsikirjoituksen ja toteutuksen onnistumisesta kertoo, että parhaimmillaan kohtaukset ovat samaan aikaan hauskoja, viisaita ja herkkiä. Tunnekirjon yhdistäminen toimivasti on äärimmäisen harvinaista, ja lopputulos on usein kiusallista katsottavaa. 

Kun ympäri Suomea riekkunut Vatanen passitetaan sairaalaan vähän latautumaan, hän pääsee  keskustelemaan ylihoitajan (Tuula Väänänen) kanssa. He käyvät läpi syviä tunteita, ja kohtauksessa  on valtava intensiteetti. Tunnelma ei ole kuitenkaan hetkeäkään raskas, vaikka kerronnassa ja sisällössä on useita tasoja. 

Kohtaus rajautuu katosta laskeutuvalla läpinäkyvällä verholla. Aino Kosken lavastus on pelkistetty ja  kuin unimaailmaan tyylitelty. Verhoja käytetään rajaamaan tilaa. Suuren näyttämön mittakaava sopii  parhaiten esimerkiksi suurmusikaaliin, jossa on valtavia joukkokohtauksia. Tehokas rajaaminen  tiivistää näyttämön pienille nisäkkäille sopivaksi. 

Verhot toimivat myös kuin esirippuina ja rajaavat Vatasen mielen – tajunnan ja alitajunnan kerroksia.  Välillä minimalistinen ja kaunis lavastus ja valaistus (Elina Romppainen) vie mukaan Vatasen ja jäniksen satumaailmaan. 

Pasi Räbinän luoma puvustus tukee kerrontaa, jossa on ihmeellisiä asioita. Koreilun ja näyttävyyden  sijaan pienillä asioilla on merkitystä. On selvää, että ihmisoletettukin kuulee paremmin tai ainakin toisin, kun saa jäniksen korvat. 

Lohduttava matka kohti tärkeitä asioita

Kahden pienen nisäkkään lohduttavalla matkalla ystävykset etsivät häiritylle mielelle rauhaa.  Maailma on kaoottinen paikka, ja oman paikkansa löytäminen ei ole helppoa. Kun ymmärtää ja hyväksyy, että perille ei voi koskaan päästä ja maailmakin on vielä kesken, oman kokoinen paikka saattaa löytyä. Jänis kehottaa pysähtymään ja ihmettelemään. Ehkä jossakin on vielä salaisuus.

Jäniksen vuosi on hauska, mutta lempeä satiiri. Jänis havainnoi ja ymmärtää, mutta ei saarnaa.  Jäniksellä on myös suuri sydän. Viihdyttävä näytelmä onnistuu yhdistämään kepeyden syviin inhimillisiin tunteisiin.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Tuoretiski: Kolkyt. Uudet tekijät pääsevät loistamaan Oulun Ylioppilasteatterissa

Oulun Ylioppilasteatteri. Tuoretiski: Kolkyt. Käsikirjoitus Maarit Nousiainen. Ohjaus ja Jenni  Ronkainen ja Maarit Nousiainen. Tuotanto Jenni Ronkainen, Maarit Nousiainen, Susanna Herranen, Peeta Moilanen. Tuotanto/OYT: Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Karjalainen. Puvustus,  lavastus ja tarpeisto Susanna Herranen ja Emilia Siponen. Maskeeraus Emilia Siponen, Peeta  Moilanen ja Susanna Herranen. Valosuunnittelu Mira Tolvanen, Peeta Moilanen. Äänisuunnittelu Emilia Siponen. Rooleissa Elisa Alakoski, […]

Oulun Ylioppilasteatteri. Tuoretiski: Kolkyt. Käsikirjoitus Maarit Nousiainen. Ohjaus ja Jenni  Ronkainen ja Maarit Nousiainen. Tuotanto Jenni Ronkainen, Maarit Nousiainen, Susanna Herranen, Peeta Moilanen. Tuotanto/OYT: Ari-Matti Lappalainen. Johtiskummi Essi Karjalainen. Puvustus,  lavastus ja tarpeisto Susanna Herranen ja Emilia Siponen. Maskeeraus Emilia Siponen, Peeta  Moilanen ja Susanna Herranen. Valosuunnittelu Mira Tolvanen, Peeta Moilanen. Äänisuunnittelu Emilia Siponen. Rooleissa Elisa Alakoski, Maria Antola, Susanna Herranen, Moona Komulainen, Peeta  Moilanen, Helmi Palokangas, Milja Rautio, Emilia Siponen ja Essi Vainio. Ensi-ilta Valvenäyttämöllä  25.3.

Nuoren naisen suhdekuviot ovat monimutkaisia ja pariutuminen on haastavaa. Ennen lähdettiin  baariin tai yökerhoon kuuntelemaan äärettömän kekseliäitä iskurepliikkejä kuten: “Onko sun  vanhemmat simpukoita, kun olet tuollainen helmi?”

Nykyisin kontaktia kiinnostuksen kohteeseen haetaan yhä useammin netissä – treffisivustoilla,  Tinderissä tai jopa perinteisillä somealustoilla, kuten Instagramissa.

Oulun Ylioppilasteatterin pienoisnäytelmä Tuoretiski: Kolkyt pureutuu hauskasti ja oivaltavasti  nuorten aikuisten naisten pariutumisen ja parisuhteiden iloihin ja ongelmakohtiin. Näytelmän on käsikirjoittanut Maarit Nousiainen ja ohjauksesta vastaa Nousiaisen kanssa Jenni Ronkainen.

Tuoretiski uusille tekijöille

Mutta mikä on Tuoretiski? Oulun Ylioppilasteatterin järjestösihteeri ja useissa tuotannoissa mukana  ollut Ari-Matti Lappalainen kertoo, että kaikkien Oulun Ylioppilasteatterin näytelmien castingit ovat avoimia kaikille yli 18-vuotialle näyttelemisestä ja teatterista kiinnostuneille. 

– Tuoretiski-näytelmäproduktiot ovat räätälöity kuitenkin varta vasten uusille jäsenhalukkaille.  Tuoretiskejä on järjestetty nykyisessä muodossaan vuodesta 2005 lähtien. Tuoretiski järjestetään  kerran vuodessa, vaikkakin syklistä on jouduttu silloin tällöin poikkeamaan. 

– Tavallisesti uusia jäseniä tulee teatteriin eniten Tuoretiskien kautta. Jotkut hakeutuvat heti  seuraaviin produktioihin ja haluavat mahdollisesti mukaan myös yhdistystoimintaan.  

– Toiset liittyvät jäseniksi ja lähtevät uudelleen mukaan, kun kiinnostava näytelmä osuu kohdalle.  Joillekin Tuoretiski voi olla kertaluontoinen kokeilu teatteriharrastamisen maailmaan – heitä on  kuitenkin vähemmistö, Lappalainen kertoo. 

Kuvassa Maria AntolaEssi VainioMoona Komulainen ja Milja Rautio. Kuva: Mira Tolvanen

Onnistunut lyhytnäytelmä

Lavalla on siis vain uusia tulokkaita, joilla ei varmasti kaikilla ole aiempaa, ainakaan laajaa kokemusta  näyttelemisestä. Alkuun vähän yleisössäkin jännittää. Mitä jos näytelmä on takkuilevan herttainen, kuten koulunäytelmät parhaimmillaan tai pahimmillaan?

Pian pelko kuitenkin unohtuu ja näyttelijät ja näytelmäteksti vievät mukanaan. 

Nooralla (Essi Vainio) on Raakelille (Milja Rautio) ja Eveliinalle (Maria Antola) kerrottavaa. Hän on  eronnut ja miettii nyt uusia kuvioita: Pitäisikö heittäytyä deittailun maailmaan vai vaihtaa  paikkakuntaa ja repäistä itsensä menneestä irti?

Tapahtumat sijoittuvat johonkin baariin yhden illan ajalle. Kolme naista keskustelee ja vähän  tanssahtelee. Karikatyyrimäiset sivuhenkilöt tuovat hieman staattiseen asetelmaan vauhtia ja  hauskoja tilanteita.

Tapaamme muiden muassa sitoutujan, eroajan, sarjaiskijän, sometyypin ja mukavan miehen.  Yhdyssanamies kirjoittaa ilmoituksiin sanat erikseen ja romantikko uskoo kaiken voittavaan rakkauteen. 

Asetelma on pääosien näyttelijöille haastava, sillä kolmikko käytännössä seisoo rivissä koko  näytelmän ajan. Liike olisi ehkä vapauttanut näyttelijät vieläkin paremmin eloon. Paikallaan  näytteleminen lipsahtaa helposti vuorosanojen lausumiseksi.

Riemukkaat sivuhenkilöt kuitenkin keskeyttävät kolmikon pohdinnat säännöllisesti ja rytmittävät  näytelmää onnistuneesti.

Tuoretiskin näyttelijät ovat taitavia, ja hetkeäkään ei ole kiusallista. Yleisöllä on hauskaa  puolituntisen alusta loppuun. Näytelmän ainoa harmituksen aihe onkin lyhyt kesto. Tätä olisi  katsonut ilolla pidempään.

Tuoretiskillä kaikilla on hauskaa

Tuoretiski -näytelmäkavalkadissa uudet tulokkaat pääsevät näyttelemään, lavastamaan,  maskeeraamaan, puvustamaan, tuottamaan, suunnittelemaan ja ajamaan valoja sekä ääniä. 

Kolkyt -näytelmässä Nooraa näyttelevä Essi Vainio kertoo, että hän ja useat muut työryhmästä olivat  nähneet Oulun Ylioppilasteatterin Instagramissa ilmoituksen Tuoretiskistä. 

– Maarit Nousiaisen käsikirjoittama näytelmä oli niin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava, että  nyt oli pakko hakea. Onneksi päätin osallistua, sillä tämä projekti on ollut todella antoisa ja mukava. 

– Siitä on noin 20 vuotta aikaa, kun olen viimeksi näytellyt yleisön edessä, joten hieman jännitti  nousta taas lavalle. Pieni jännitys on toki aina hyvästä. Yleisö eli ihanasti mukana ja antoi hyvää  energiaa lavalle, Vainio summaa.  

Tuoretiski: Kolkyt on uusille tekijöille merkittävä kokemus, ehkä jopa näytön paikka. Tärkein on  kuitenkin lopputulos, näytelmä yleisön edessä. Oulun Ylioppilasteatterin uudet tulokkaat onnistuvat pienen näytelmän toteutuksessa. Tehokas ja hauska käsikirjoitus on hyvä lähtökohta ja ilmapiiristä  aistii, että ohjaus on ollut antoisaa ja taitavaa.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää: