Tutkimus: Kruunun ja Pohjanmaan käskynhaltijoiden vallankäyttö 1600-luvun alussa

Tutkija Maria Julku väitteli huhtikuussa historia-, kulttuuri- ja viestintätieteistä aiheenaan ”Vallan ja tiedon rajamailla. Kruunun ja Pohjanmaan käskynhaltijoiden vallankäyttö 1600-luvun alussa.” Mutta miten käskynhaltijat toimivat 1600-luvulla? Tutkimuksessa selvitettiin muun muassa, erosiko käskynhaltijoiden toiminta esimerkiksi Oulun seudulla siitä, miten muilla alueilla toimittiin. 1600-luvun alussa Suomi kuului Ruotsiin, josta vuosisadan kuluessa tuli eurooppalainen suurvalta. Ruotsi päätyi hallitsemaan […]

Tutkija Maria Julku väitteli huhtikuussa historia-, kulttuuri- ja viestintätieteistä aiheenaan ”Vallan ja tiedon rajamailla. Kruunun ja Pohjanmaan käskynhaltijoiden vallankäyttö 1600-luvun alussa.” Mutta miten käskynhaltijat toimivat 1600-luvulla? Tutkimuksessa selvitettiin muun muassa, erosiko käskynhaltijoiden toiminta esimerkiksi Oulun seudulla siitä, miten muilla alueilla toimittiin.

1600-luvun alussa Suomi kuului Ruotsiin, josta vuosisadan kuluessa tuli eurooppalainen suurvalta. Ruotsi päätyi hallitsemaan laajaa aluetta, johon kuuluivat lähes koko nykyisen Suomen alue sekä suuri osa nykyistä Baltiaa. Valtakunnan laajuuden vuoksi kuningas nimitti eri alueille käskyhaltijoita eli tietyllä alueella hallitsijaa edustavia viranhaltijoita. Käskynhaltijoiden tehtävät vaihtelivat sen mukaan, missä päin valtakuntaa he toimivat.

”Tukholman käskynhaltijoiden tehtävät olivat erilaiset kuin reuna-alueella. Pohjanmaan käskynhaltijoiden toimintaan vaikutti vahvasti kruunun arktinen politiikka, jota erityisesti Kaarle IX ajoi. Tavoitteena oli paitsi vakiinnuttaa pohjoisraja, myös laajentaa Ruotsin valtaa Jäämerelle ja Vienanmerelle asti, katkaista Venäjän käymä Jäämeren kauppa sekä saada Lapin verotus ja resurssit Ruotsin hallintaan. Näihin tavoitteisiin liittyivät myös Pohjanmaan käskynhaltijoille annetut tehtävät”, Julku kertoo.

Yhteydenpito keskusvallan kanssa

Pohjanmaan seutu oli Tukholmasta katsottuna periferiaa, ja yhteydenpito keskushallintoon oli vaikeaa. Pitkien etäisyyksien takia viestienvaihto oli hidasta eikä kuningas voinut vierailla Pohjanmaan alueella usein. Pohjanmaan käskynhaltijoiden tehtävänä oli erityisesti Oulun ja Kajaanin linnojen rakentaminen, ja käskynhaltijat tekivätkin paljon itsenäisiä päätöksiä linnojen rakentamisen sekä esimerkiksi sotaretkien suhteen.

”Linnojen rakentamisessa käskynhaltijat tekivät itsenäisiä ratkaisuja jokapäiväisessä toiminnassaan. Herttua-aikanaan Kaarle IX oli osallistunut todella tiiviisti Örebron linnan korjaamiseen, mutta sama ei onnistunut kuninkaana Oulun ja Kajaanin linnojen suhteen. Käskynhaltijat kyllä kysyivät neuvoa erinäisissä hallinnollisissa asioissa. He tunsivat alueensa parhaiten, joten he esimerkiksi esittivät vähävaraisuuden takia verohelpotuksia – erään kerran käskynhaltija niitä myös myönsi, vaikka hänellä ei valtuuksia siihen ollut.”

Digitointi tutkijan apuna

Ruotsin valtakunnan käskynhaltijoista ei ole kovinkaan paljon aikaisempaa tutkimusta. Sen vuoksi osaa Julkun käyttämästä aineistosta ei ole käytetty tutkimuksessa aikaisemmin, esimerkiksi historioitsija Johannes Messeniuksen nelisivuista valituskirjelmää, jossa hän esittää syytöksiä käskynhaltija Erik Haren käytöksestä. Julku kuitenkin korostaa, että valituskirjelmässä esitettyjen syytösten todenperäisyyttä on vaikea arvioida.

Nykyään suuri osa alkuperäisestä aineistosta on digitoitu, mikä helpottaa tutkijan työtä. Haasteilta ei silti voi välttyä, mutta onneksi kärsivällisyys palkitaan.

”Painettujen kirjeiden lukeminen oli aloittelijalle helpompaa kuin käsialalla kirjoitettujen. Henkilökohtaisena haasteena minulla oli, etten ollut aiemmin joutunut paljonkaan tekemisiin vanhan ruotsin tai vanhojen käsialojen kanssa. Aluksi täysin käsittämättömätkin lähteet aukenivat hiljalleen, kun niitä yksinkertaisesti vain jaksoi yrittää lukea”, Julku toteaa.

Käskynhaltijoiden toiminnan jäljet

Käskynhaltijoiden toiminta jätti jälkiä, joita voi havaita Oulun seudulla edelleen.

”Konkreettisena todisteena käskynhaltijoiden toiminnasta ovat tietenkin Oulun ja Kajaanin linnarauniot. Vähemmän selvästi 1600-luvun toiminta näkyy nykyaikana aluehallinnon perinteessä. Oulun lääniä johti maaherra ennen nykyisiä aluehallintovirastoja. Käskynhaltijan virka muutettiin vuonna 1634 maaherran viraksi. Käskynhaltijoiden myötä Pohjanmaalle luotiin 1600-luvun alussa paikallinen keskushallinto.”

Julkun tutkimus tuo tärkeää lisätietoa Ruotsin valtakunnan 1600-luvun pohjoisen reuna-alueen hallinnosta, joka on jäänyt aikaisemmassa tutkimuksessa sivuun. Uusi tutkimus myös korjaa aikaisemman tutkimuksen virhetulkintoja, sillä keskeisin aikaisempi tutkimus on paikoin sadan vuoden takaa.

”Tutkimus käsittelee valtionmuodostuksen kannalta keskeistä yksittäisten viranhaltijoiden roolia sekä toimintaa reuna-alueella. Valtionmuodostuksen historiassa rajaseuduilla onkin keskeinen rooli. Paikallisesta kontekstista huolimatta tutkimukseni ei tuota vain mikrotason empiria, vaan liittää ilmiöt laajempaan kontekstiin ja ottaa huomioon koko Ruotsin valtakunnan”, Julku summaa.

Artikkelin kirjoittaja Essi Salmela on tuottanut artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.

Yhtä hyviä kuin – tyttöjen vertailu poikiin matemaattisissa taidoissa elää edelleen

Lukuisissa tutkimuksissa tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa ei ole havaittu eroja, mutta silti stereotyyppiset käsitykset taitoeroista elävät jossain määrin edelleen. ”Lahjakas poika, ahkera tyttö” -stereotypia ei ole täysin kuopattu. Lähdin kartoittamaan, miten tyttöjen matemaattisesta osaamisesta puhutaan, ja mitä vaikutuksia sillä voi olla. Yhtä hyviä kuin pojat Moni on ehkä törmännyt hyvää tarkoittavaan lauseeseen ”tytöt ovat […]

Lukuisissa tutkimuksissa tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa ei ole havaittu eroja, mutta silti stereotyyppiset käsitykset taitoeroista elävät jossain määrin edelleen. ”Lahjakas poika, ahkera tyttö” -stereotypia ei ole täysin kuopattu. Lähdin kartoittamaan, miten tyttöjen matemaattisesta osaamisesta puhutaan, ja mitä vaikutuksia sillä voi olla.

Yhtä hyviä kuin pojat

Moni on ehkä törmännyt hyvää tarkoittavaan lauseeseen ”tytöt ovat yhtä hyviä matematiikassa kuin pojat”. Vuonna 2021 yhdysvaltalainen psykologian ja lingvistiikan tutkija Ellen Chestnut kollegoineen havaitsi, että lauserakenteella ”yhtä hyviä kuin” (”as good as”) ei saada aikaan mielikuvaa yhdenveroisesta osaamisesta. Taikasana on tässä yhteydessä sana ”kuin”, jota myös Kotimaisten kielten keskuksen mukaan käytetään suomen kielessä vertailussa.

Chestnutin ja kollegoiden vuonna 2021 valmistuneessa tutkimuksessa käytettiin ”girls/boys are as good as boys/girls at x”-rakenteen lause-esimerkkejä. Aikuisille lauseiden verbit olivat epäsanoja, ja lapsille sukupuolineutraaleiksi koettuja tekemisiä.

Tulokset osoittivat, että ”as good as”, ”yhtä hyviä kuin” asetelmassa jälkimmäisenä ollut nähtiin luonnostaan kyvykkäämmäksi, ja ensimmäisenä olleen osapuolen arvioitiin joutuvan näkemään enemmän vaivaa saavuttaakseen saman tuloksen. Sukupuolten paikkoja vaihdeltiin lauseissa. Chesnut ja kollegat totesivat, että tuloksista voidaan päätellä, että tyttöjen osaamisesta puhuttaessa lausahdus ”työt ovat yhtä hyviä matematiikassa kuin pojat” voi olla jopa haitallinen, koska se asettaa tytöt asemaan, jossa heitä vertaillaan poikiin.

Chestnut kollegoineen toteaa, että puheessa nämä konnotaatiot ovat kuitenkin niin hienovaraisia, että niitä on vaikeampi havaita varsinkin verrattuna esimerkiksi avoimeen tai räikeään seksismiin. Ilmiö on luonnollisesti laajempi kokonaisuus kuin pelkkä yksittäinen lausahdus, mutta osaamispuhe on osa kokonaisuutta.

Tunne matemaattisesta kyvykkyydestä voi siis rakentua historian ja sukupuolenkin kautta.

Viestinnän ja toiminnan merkitys

Haastattelin kasvatustieteiden tiedekunnan koulutusdekaani, matematiikan ja luonnontieteen didaktiikan yliopistolehtoria Sari Harmoista. Hän on myös STEAM (Science, Technology, Engineering, Arts, Mathematics) oppimisen ja opettamisen dosentti Turun yliopistossa. Harmoinen toteaa stereotyyppisten asenteiden näkyvän jo pienille lapsille. Aina asenteet eivät näy suoraan vaan hienovaraisemmin, kuten esimerkiksi silloin kun eritellään leluja tai annetaan mahdollisuuksia toimintaan sukupuolen mukaan – ”Annetaan esimerkiksi vasara pojalle käteen, eikä edes tarjota sitä tytölle”, Harmoinen pohtii.

Hän kertoo aidon esimerkin koulumaailmasta: yhteisessä projektissa pojille annettiin tehtäväksi rakentaa sähkötyökaluilla opettajan kanssa, kun taas tytöt laitettiin erilliseen tilaan ilman opettajaa suunnittelemaan sisustamista. Harmoinen summaa ”On paljon piilossa tapahtuvaa viestintää, mutta myös toimintaa, ja nehän kaikki rakentavat osallistujan tunnetta siitä, että olemmeko ”yhtä hyviä kuin””.

Harmoinen painottaa, ettei tyttöjen ja poikien matemaattisessa osaamisessa tai kyvykkyydessä ei ole havaittu eroja tutkimuksissa. Sen sijaan pystyvyystunne voi olla erilainen. Harmoinen tuo esille, kuinka kentältä kuulee tyttöjen herkästi sanovan ”ei äitikään ole tätä osannut, en minäkään tätä osaa”. Tunne matemaattisesta kyvykkyydestä voi siis rakentua historian ja sukupuolenkin kautta.

Ammattien segregoituminen haasteena

Haastattelin Oulun yliopistossa väitöskirjatutkijana toimivaa Satu Kalevaa. Kaleva on tutkinut oppiaineiden vaikutusta jatko-opintopolkuihin, ja erityisesti matematiikan vaikutusta niihin, sekä miten oppiainekiinnostus, matemaattinen minäpystyvyys ja sukupuoli vaikuttavat koulutusala-kiinnostukseen. Kalevan tutkimuskohteena on myös, miten STEM-alan kiinnostus syntyy sekä miten naisia voitaisiin kannustaa STEM-aloille.

Kalevan alustavat tutkimustulokset osoittavat, että vaikka nuoren oppiainekiinnostus ja minäpystyvyys osaltaan vaikuttavat nuoren koulutusalakiinnostukseen, kaikkein vahvimmaksi vaikuttimeksi koulutusalakiinnostuksen syntyyn on yhä vastaajan sukupuoli Oulun lukiolaisten keskuudessa. Tähän vaikuttavat Kalevan mukaan monet tekijät, muun muassa kaverit ja perhe.

Tytöt olivat myös huomattavasti poikia vähemmän kiinnostuneita STEM-aloista, ja vastasivat kyselyssä, etteivät tiedä alasta tarpeeksi. Kaleva toteaa: ”Matematiikan opiskelussa ollaan menty eteenpäin ja ero esimerkiksi pitkän matematiikan valinnassa lukiossa on kaventunut, mutta työelämässä sukupuolinen segregaatio näyttäytyy yhä todella vahvasti erityisesti Suomessa verrattuna muihin Euroopan maihin”.

Harmoinen toteaa ammattien segregoitumisen mahdollisesti vaikuttavan siten, että esimerkiksi teknisistä innovaatioista jää puuttumaan jotain, jos työryhmistä puuttuu moniäänisyys.

Harmoinen on tutkinut naisten palkkaukseen liittyviä asioita, ja hän huomauttaa, kuinka ammattien segregoitumisella on vaikutusta myös tulotasoihin – naiset työskentelevät aloilla, joissa palkkataso on matalampi ja näin ollen heidän keskiansionsa jäävät matalammaksi. Kalevaa puolestaan huolestuttaa erityisesti se, että tietoyhteiskuntaa ja tulevaisuuttamme rakentavat tällä hetkellä valtaosin miehet. Olisi ensiarvoisen tärkeää saada tähän työhön mukaan tasapuolisesti niin miehiä kuin naisia.


Tietoa ja kannustusta

Sari Harmoinen kertoo, kuinka tyttöjen oma suhtautuminen matemaattisiin aineisiin muuttuu alakoulun lopulla negatiivisemmaksi. Harmoinen huomauttaakin, että jos asiaan lähdetään vaikuttamaan vasta yläkoulussa, se on liian myöhäistä: – ”Minäpystyvyyden tunnetta ja kyvykkyyden tunnistamista pitäisi lähteä vahvistamaan jo varhaiskasvatuksessa”.

Satu Kaleva puhuu sukupuolisensitiivisen ohjauksen puolesta. Hän kertoo ohjauksen olevan tarpeellista, koska saatamme olla sokeita sille, kuinka paljon annamme sukupuolen vaikuttaa. Kalevan mukaan olisi tärkeää että ”uskallettaisiin lähteä omien kiinnostuksen kohteiden ja vahvuuksien perusteella liikkeelle, ei sukupuolen” (Kaleva et. al., 2022a).  

Työtilanne on Kalevan mukaan esimerkiksi ICT-aloilla tällä hetkellä Oulussa erittäin hyvä: ”Nyt kun eletään neljännen teollisen vallankumouksen kynnyksellä, STEM-alojen mahdollisuudet tulevat kasvamaan mittavasti. Meidän pitää huolta, että nuorilla on siitä tietoa”. Pohdimmekin Kalevan kanssa yhdessä ääneen, miksei ICT-aloja markkinoida enemmän naisille hyvällä työllistymisnäkökulmalla, kuten esimerkiksi hoitoaloilla tehdään.

Tyypittely – hyötyä vai haittaa?

Tyypittelyllä on vaaransa. Samalla kun segregaatiota yritetään purkaa, sorrutaanko tyypittelemään naiset ja miehet perinteisiin kategorioihin ja sukupuolirooleihin? Toisaalta moni lahjakas nainen kertoo kirjassa Naislahjakkuus, kuinka heidän on täytynyt korostaa maskuliinisuuttaan menestyäkseen. Esimerkiksi vahvasti segregoituneilla teknillisillä aloilla soisi olevan enemmän tilaa kaikenlaisille ihmisille, ei vain maskuliiniseen työkulttuuriin sopeutuville.


Jos tyypittelyä korostetaan liikaa, onko mahdollista, että sorrutaan rakentamaan itseään toteuttavia ennusteita ja saadaan näin ja saadaan tytöt itsekin ajattelemaan olevansa altavastaajia, tai ”yhtä hyviä kuin pojat” tai kuinka ”kyllä tytötkin” osaavat?  

Toisaalta asioiden lakaiseminen maton alle ei tuota tulosta. Selvää kuitenkin on, kuten Kaleva ja Harmoinen molemmat toteavat, että henkilön omaan kiinnostukseen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, eikä tarjota stereotyyppisiä vaihtoehtoja automaattisesti. Myös puheeseen, arviointiin ja käytännön esimerkkeihin tulee kiinnittää huomiota.

Harmoisen sekä Kalevan haastatteluista sekä esimerkiksi Chestnutin ja kollegoiden tutkimuksesta käy ilmi, että hienovaraisellakin stereotyyppisellä kohtelulla voi olla pitkäkantoisia vaikutuksia sekä yksilöllisesti että yhteiskunnallisesti.

Artikkelin kirjoittaja Anna Haapakangas on toteuttanut artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.

Hyvä uni loksauttaa päivän opit muistiin

Valtava määrä unitutkimuksia viittaavat siihen, että hyvällä unella on positiivinen vaikutus oppimiseen. Osa päivällä oppimistamme asioista siirtyy pitkäaikaiseen muistiin pysyvästi ja asiat loksahtavat paikalleen. Korkeakoulu-opiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimus (KOTT) vuodelta 2021 osoittaa, että 25,9 % opiskelijoista kokee päiväväsymystä. Dosentti Tarja Stenberg on tutkinut unen vaikutusta muistiin ja oppimiseen. Stenberg kertoo, että aivojen tutkimus on aivojen […]

Valtava määrä unitutkimuksia viittaavat siihen, että hyvällä unella on positiivinen vaikutus oppimiseen. Osa päivällä oppimistamme asioista siirtyy pitkäaikaiseen muistiin pysyvästi ja asiat loksahtavat paikalleen. Korkeakoulu-opiskelijoiden terveys- ja hyvinvointitutkimus (KOTT) vuodelta 2021 osoittaa, että 25,9 % opiskelijoista kokee päiväväsymystä.

Dosentti Tarja Stenberg on tutkinut unen vaikutusta muistiin ja oppimiseen. Stenberg kertoo, että aivojen tutkimus on aivojen muovautumismekanismien tutkimusta, joka on kehittynyt hurjasti viime vuosina. Unen tärkeyden tutkimus keskittyy ymmärtämään juuri näitä perustoimintoja, joiden tunteminen on välttämätöntä muistia ja oppimista parantavien menetelmien kehittämisessä. Muistiin painamisen keinoja on jo keksitty kokeellisten menetelmien avulla.

Mitä muut tutkimukset osoittavat unesta, muistista ja oppimisesta?

Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Mikael Sallinen on vuoden 2013 tutkimuksellaan tullut samoihin päätelmiin Stenbergin kanssa unesta, muistista ja oppimisesta; uni tukee kognitiivisia toimintoja, joita tarvitaan opitun materiaalin mieleen painamisessa, muistissa säilyttämisessä sekä muistista palauttamisessa. Tämän lisäksi unen aikana osa valveilla syntyneistä muistijäljistä aktivoituu ja vahvistuu. 

Aivotutkija Minna Huotilainen kertoo, että päivän aikana oppimamme asiat jäävät aktiiviseen muistiin. Illalla aivoissa alkaa tiivistystyö, jonka aikana valikoituvat ne asiat, jotka siirtyvät pitkäaikaiseen muistiin. Siirron onnistuessa opitut asiat siirtyvät pitkäkestoiseen muistiin ja pysyvät siellä.  Siirron epäonnistuttua, edellisenä päivänä opitut asiat eivät siirry pitkäkestoiseen muistiin eikä niitä muisteta seuraavana päivänä.

Mitä aivomme puuhaavat yöllä?

Illalla muistamamme asiat saattavat muovautua uudelleen yön aikana. Kuvitelma siitä, että aivomme ovat passiivisia yön aikana voidaan unohtaa. 

Nykyään tiedetään, että aivotoiminta on unenkin aikana aktiivista ja että, unen aikainen aivotoiminta on keskeistä aivojen toiminnalle niiden ollessa hereillä. Muistin ja oppimisen tutkiminen perusmekanismien tasolla on pitkälti aivojen muovautumisen tutkimusta. Näiden perusmekanismien tunteminen on välttämätöntä, kun muistin ja oppimisen menetelmiä kehitetään.

Mitä aivoissamme tapahtuu päivällä?

Aivomme vastaanottaa suuria tietomääriä päivittäin, josta ainoastaan pieni määrä tavoittaa aivokuoren ja tietoisuuden, kertoo Stenberg. Tieto jää talteen lyhytaikaiseen muistiin, hippokampukseen. Tiedon määrän kasvulla on rajansa ja niin on myös synapsien määrän ja vahvuuden lisäyksellä.

Synapsi kuluttaa energiaa ja kasvaa sitä mukaan, kun se vastaanottaa viestejä. Tämä johtaa siihen, että hermoverkon sopeutuminen heikkenee ja sitä myötä katoaa. Tämän prosessin jälkeen emme enää opi uutta. Monet päivän aikana syntyvistä synapseista katoavat, mutta osa syntyvistä synapseista vahvistuu unen aikana – juuri ne, joiden kautta oppiminen välittyy.

Arvoitus on vielä, kuinka jäävät tai katoavat synapsit valikoituvat. Synapsien toiminnasta ei ole vielä uutta tutkimustietoa.

Muistin ja oppimisen keskeiset ongelmat

Ongelmana on, miten tilaa vapautetaan uusien asioiden oppimiseen ja muistamiseen sekä miten opittu sopeutuu jo olemassa olevaan tietoon tuhoamatta mitään tärkeää. 

Stenbergin tutkimus osoittaa, että systeemitasolla muistin parantamisen teorian taustalla ajatus on tämä: uusi aine koodataan aivokuoreen ja siirretään hippokampukseen lyhytaikaiseen muistiin, josta se palautetaan vähitellen ja pitkälti unen aikana takaisin pitkäkestoiseen muistiin. Tämän prosessin aikana hippokampuksesta tuleva informaatio   aktivoi useita aivokuoressa jo olevia muistijälkiä. Tämä luo uusia muistijälkiä, jotka sekä sulauttavat että muokkaavat uutta tietoa. 

Uudet ja mielenkiintoiset kokemukset jäävät paremmin mieleen. Tiedämme kokemuksesta, että tämä pitää paikkansa. Ilmiö voidaan havaita jyrsijöiden tutkimuksen aikana tapahtuvana theeta aktiivisuuden lisääntymisenä. Myös dopamiinin lisääntynyt erittyminen vaikuttaa siihen, että muistamme meitä kiinnostavat asiat paremmin, sanoo Stenberg.

Voidaanko muistin rakennetta ja toimintaa verrata tietokoneen kiintolevyyn?

Tämmönen vertaus on vallinnut – ei enää. Tieto kiintolevyllä pysyy siinä muodossa kuin se on sinne kirjattu. Muisti puolestaan on luovasti muotoiltu, koska unen aikainen aivotoiminta muuttaa jatkuvasti aivojen sisältöä, kun tietoisuutemme on pois pelistä. Sen takia on vaikea myöhemmin tietää, mikä oli alkuperäinen ja mikä muuttunut versio , kertoo Stenberg. 

Oppimista voidaan vahvistaa menetelmällä, jolla aktivoidaan uudelleen haju- ja äänivihjeitä unen aikana. Ihmiskokeita on tehty yhdistämällä oppimisen aikana tietty esine tiettyyn hajuun. Unen aikana suoritetut magneettikuvaukset osoittavat, että hippokampus aktivoituu hajuaistin suhteen samalla kun muistin toiminta parani, kertoo Stenberg. 

KOTT-tutkimuksen mukaan korkeakouluopiskelijoista neljäsosa potee päiväväsymystä. Uneen pitäisi panostaa enemmän, jotta aivot jaksaisivat vastaanottaa uutta tietoa. Synapsi kasvaa ja kuluttaa energiaa tietomäärän myötä, kun taas synapsit vahvistuvat unen aikana. Tämän takia tietoa ei voida ottaa vastaan rajattomasti. Unesta ja oppimisesta tehdyt tutkimukset osoittavat samaan suuntaan, hyvä uni on perustana uuden oppimiselle ja muistamiselle. 

Muistin ja oppimisen menetelmiä kehitetään koko ajan. Muistimme rakennetta ja toimintaa ei enää verrata kiintolevyyn. Muistimme toimii luovasti. Unen aikainen aivojen toiminta muuttaa aivojen sisältöä jatkuvasti.

Kirjoittaja Suvi Nevala on tehnyt artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.

Tutkimusprojektia johtavat suunnitelmallisuus ja rahoitus

Oulun yliopiston tutkimusyksiköissä on jatkuvasti meneillään erilaisia tutkimusprojekteja. Mutta miten projekti aloitetaan, mitä sen aikana tapahtuu ja kuinka se tulee päätökseen? Selvitin tutkimusprojektin kaarta yliopistonlehtori Maria Frickiltä (FT, suomen kieli), joka johtaa projektia Kielellinen ja ei-kielellinen vuorovaikutus monikulttuurisessa arjessa. Tutkijat projektin keskiössä Tutkimusprojekti voi kestää useita vuosia. Projekti, jota Frick johtaa, kestää vuodesta 2019 vuoteen […]

Oulun yliopiston tutkimusyksiköissä on jatkuvasti meneillään erilaisia tutkimusprojekteja. Mutta miten projekti aloitetaan, mitä sen aikana tapahtuu ja kuinka se tulee päätökseen? Selvitin tutkimusprojektin kaarta yliopistonlehtori Maria Frickiltä (FT, suomen kieli), joka johtaa projektia Kielellinen ja ei-kielellinen vuorovaikutus monikulttuurisessa arjessa.

Tutkijat projektin keskiössä

Tutkimusprojekti voi kestää useita vuosia. Projekti, jota Frick johtaa, kestää vuodesta 2019 vuoteen 2025. Projektin aikana tutkittavaa ilmiötä tarkastellaan useista eri näkökulmista. “Hankkeen tutkijat tekevät tutkimusta sekä yksin että yhdessä että yhteistyössä muiden yliopiston tutkijoiden kanssa”, Frick kertoo. 

Projektista riippuen työllistettävät tutkijat saattavat olla jo tiedossa ennen tutkimuksen aloittamista, kun taas joskus tutkijahaku julkaistaan vasta rahoituksen varmistuttua. LinBo-tutkimusprojektissa tutkijoita on jopa kuusi, vaikka Frickin mukaan on yleisempää, että palkattuja tutkijoita on projektin parissa vain kaksi tai kolme. “Olemme onnellisessa asemassa, sillä meillä on tällä hetkellä peräti kaksi rahoitusta”, Frick kertoo. Palkattavien tutkijoiden määrä riippuu rahoituksesta. Tutkimusprojektin vastuullinen johtaja tekee tutkimusta osana työtään, kuten myös Frick tekee. “Työhöni kuuluu opetusta, opinnäytteiden ohjaamista, tutkimusprojektien vetämistä, rahoituksenhakua ja tutkimusta”, Frick listaa. Opiskelijatkin voivat olla osana projektia tekemällä esimerkiksi opinnäytetyönsä projektin aineistosta ja projektin tutkijoiden ohjauksessa.

Suunnitelmallisuutta rahoituksen vastineeksi

Tutkimusprojektin aloitusta edeltää tutkimusaiheen ideointi. Sen aikana pohditaan ja kartoitetaan ajankohtaisia ja toistaiseksi tutkimattomia aiheita. Ideointiin saattaa kulua useampi vuosi. “[Ideointi] aloitettiin monta vuotta ennen kuin rahoitus vihdoin saatiin”, toteaa Frick. Useat ideointivaiheeseen edenneistä projekteista jäävät toteutumatta, jos rahoitusta ei myönnetä. Esimerkiksi Ylen mukaan Suomen Akatemian rahoitushakemuksista 90 prosenttia hylätään. Tutkimuksen voi aloittaa ilman rahoitustakin. Yliopistossa työskentelevät tutkijat voivat tehdä tutkimusta osana työtään, mutta ilman työsuhdetta ja rahoitusta työ olisi palkatonta. 

Tutkimusta ja tutkimusrahoituksen hakemista varten laaditaan tutkimussuunnitelma. Suunnitelmasta tulee ilmetä tutkimuksen tarkoitus ja tavoitteet, suunniteltu aikataulu, tutkimusaineisto ja tutkimusryhmän kokoonpano. Lisäksi suunnitelmassa avataan tutkimuksen vastuullisuutta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta.


Rahoitusta voidaan hakea useilta eri tahoilta, kuten Suomen Akatemialta tai säätiöiltä. Esimerkiksi Suomen Akatemialla on perusteena rahoituksen myöntämiselle tutkimuksen yhteiskunnallinen merkittävyys ja vaikuttavuus sekä tieteellisesti korkea laatu. Näitä ominaisuuksia ja rahoitushakemuksia Suomen Akatemialla vertaisarvioi kansainvälinen paneeli. Frickin johtamaa tutkimusprojektia rahoittavat Suomen Akatemia ja lisäksi Oulun yliopiston tutkijakoulu eli Eudaimonia-instituutti.


Tutkimusprojektin osa-alueet

Projektin tutkimuskysymykset muotoutuvat joko ennen tutkimuksen aloitusta tai sen aikana. “Meidän tutkimuksemme on aineistovetoista, joten tarkat tutkimuskysymykset syntyvät vasta sitten, kun aineisto on kerätty”, Frick selittää. LinBo-tutkimusprojektin aineisto koostuu videoiduista arkikeskusteluista ja ryhmähaastatteluista. 

“Ennen kuin aineistoa voi kerätä, pitää kuitenkin tehdä tutkimuksen eettinen arvio ja laatia henkilötietojen käsittelyä koskeva riskiarvio ynnä muita sellaisia esitöitä, joiden pohjalta voimme antaa tutkittaville tarkat tiedot siitä, miten videoaineistoa käsitellään”, toteaa Frick. Ihmisiin kohdistuvissa tutkimuksissa eettisyysperiaatteiden noudattaminen ja henkilötietojen suojaus ovat tärkeä osa tutkimusta.

Tutkimuksen osallistujat voivat löytyä usealla eri tavalla. Frick kertoo heidän löytäneen osallistujat niin sanotun lumipalloefektin avulla: tutkimuksesta on kerrottu tutuille, jotka taas ovat kertoneet asiasta eteenpäin. “Olemme hakeneet tutkittavia myös muun muassa sosiaalisen median kautta”, Frick sanoo.

Vaikka tutkimusprojektin pääosassa onkin itse tutkimus, kuuluu projektin hallinnointiin ja johtamiseen muutakin. Projektia hallinnoi projektin vastuullinen johtaja, joka seuraa muun muassa hankkeen taloutta. Rahan käyttöä valvoo myös yliopiston taloushallinto. “Jotkut rahoittajat, kuten Oulun yliopiston tutkijakoulu, haluavat myös väliaikatietoja esimerkiksi siitä, keitä hankkeeseen on palkattu”, mainitsee Frick.

Lopuksi tutkimustuloksia ja työttömyyttä

Tutkimusprojektin tulokset julkaistaan tutkimusartikkeleina. “Yhden tutkimusartikkelin ilmestymiseen kuluu aikaa yleensä noin yhdestä kolmeen vuotta siitä, kun tutkimuksen aloittaa. Eli nelivuotisen hankkeen aikana ehtii jo ilmestyä osa tutkimusartikkelista. Osa puolestaan ilmestyy vasta hankkeen loputtua”, Frick kertoo. Koko projekti saatetaan päätökseen usein päätösseminaarissa ja rahoittajille laaditaan loppuraportti tutkimusprojektin taloudesta.

Projektin tullessa päätökseen useimpien tutkijoiden työ päättyy. Tutkijat joutuvat usein hakemaan uutta työpaikkaa tai seuraavan tutkimuksen rahoitusta jo projektin aikana, etteivät he jäisi työttömäksi tutkimuksen päättyessä. “Tämä on akateemisen pätkätyön ongelma”, Frick toteaa. Tutkijat voivat päätyä työskentelemään projektista toiseen, jolloin työkokemusta kyllä karttuu, mutta työn jatkuvuus on epävarmaa. Tutkimusprojektin johtaja jatkaa omassa työssään osana yliopiston henkilökuntaa.

Kirjoittaja Titta Harju on toteuttanut artikkelin osana Digitaalisen viestinnän verkkokurssia.

Vaikka lapsi saattoi kuolla jo varhain, häntä rakastettiin ja kaivattiin, sanoo menneisyyden hautoja tutkiva Sanna Lipkin

Suomessa lapsikuolleisuus oli aina 1900-luvulle saakka korkea. Lasten hautoja ja hautatekstiilejä tutkiva arkeologi Sanna Lipkin kertoo, että vaikka lapsen kuolemaan suhtauduttiin eri tavoin huolimatta lasten arkkuihin ja hautatekstiileihin panostettiin paljon.

Lapsikuolleisuus oli korkea Suomessa aina 1900-luvulle saakka. Oli tavallista, että lapsia sekä syntyi että kuoli paljon. Nykyisin Suomen imeväiskuolleisuus on YK:n mukaan maailman alhaisin.

Lapsikuolleisuutta ja siihen liitettyjä tunteita tutkineen arkeologi Sanna Lipkinin mukaan lapsia surtiin ja menetys tuntui vanhemmista kovalta korkeasta lapsikuolleisuudesta huolimatta. Kuolema oli osa arkipäiväistä elämää, sillä lasten ruumiit valmistettiin hautaan ja arkut koristeltiin kyläyhteisössä.

Lipkin tutkii menneisyyden lasten hautoja ja niistä löytyviä hautatekstiilejä, jotka hänen mukaansa kertovat lasten kuolemaan liittyvistä tunteista.

Tutkija jo lapsesta alkaen

Sanna Lipkinin polku arkeologian tutkijaksi oli hyvin päämäärätietoinen. Hän toteaa tietäneensä jo lukiossa arkeologin olevan hänen unelma-ammattinsa. Syyksi hän mainitsee kiinnostuksen menneisyyden ihmisen käyttäytymiseen.

“Arkeologiassa tutkimme sitä, miksi ihminen tekee tietynlaisia valintoja. Omassa tutkimuksessani tutkin ihmisten tunteita”, Lipkin sanoo,

Lipkin piti lukion jälkeen välivuoden, jonka aikana hän esimerkiksi opiskeli avoimessa yliopistossa sosiologiaa ja luki pääsykokeisiin. Seuraavana keväänä hänet valittiin opiskelemaan arkeologiaa Oulun yliopistoon. Jo opiskelujen alussa Lipkin tiesi haluavansa tehdä tulevaisuudessa tutkijan työtä, ja heti maisteriksi valmistumisen jälkeen hän alkoikin työstää väitöskirjaa.

Lipkin pitää tutkijan uran alkuna Oulun normaalikoulua. Erityisesti hänen mieleensä ovat painuneet normaalikoulun tiedekurssit, joissa koululaiset saivat opetella tutkimuksen tekemistä. 

Ala-asteella Lipkiniä opetti lasten luovuutta tutkinut opettaja. Lipkin oli itse mukana tutkimusryhmässä. Hänen mukaansa sama opettaja laittoi jo kuudennella luokalla koululaiset tekemään tutkielman baletista.

“Luulen, että jo sieltä on peräisin tutkijan siemen.”

Sanna Lipkin sanoo innostuneensa ala-asteella tutkimuksen tekemisestä niin paljon, että alkoi työstää itsenäisesti tutkielmaa. 

“Kävin hakemassa kirjastosta lasten tiedekirjoja ja kirjoitin varmaan kaksikymmentä sivua Egyptin pyramideista.”

Mitä haudat ja tekstiilit paljastavat?

Tällä hetkellä Sanna Lipkin tutkii Oulun yliopistossa lasten kuolemaa ja lasten kuolemaan liittyneitä tunteita. Ajallisesti Lipkinin tutkimus sijoittuu aikavälille 1500-luvulta 1800-luvun loppuun asti. Aikarajaus on aineistojen määräämä, mutta Lipkin sanoo laajentaneensa aikarajausta koskemaan myös varhaisempia hautoja.

Lipkin mainitsee yhdeksi tutkimusalueeksensa lasten haudat, joita on löydetty Oulun ja lähikaupunkien kirkkojen lattioiden alta. Kirkkojen lattioiden alle on hänen mukaansa haudattu lapsia eri ikä- ja yhteiskuntaluokista.

Tutkimuskohteena ovat arkut ja haudasta löytyvät hautatekstiilit, kuten hautavaatteet ja -koristukset, esimerkiksi pienet silkkikukat. Tekstiilit ovat tärkeässä osassa tunteiden tutkimusta, sillä niitä ompelivat nuoret tytöt ja vanhemmat naiset käsin juuri kyseistä lasta varten.

“Olen miettinyt, miltä ompelijasta on tuntunut sekä mitä fyysisiä aistikokemuksia tämä on kokenut, kun on käsitellyt tekstiilejä esimerkiksi pukiessaan kuollutta lasta.”

Erityisen kiinnostavaa Lipkinin mukaan on se, miten käsitys lapsuudesta on muuttunut vuosisatojen aikana. Esimerkiksi lasten kuolemaan suhtauduttiin aiemmin eri tavoin kuin nykyään.

“Koska lapsikuolleisuus oli niin suuri verrattuna nykyaikaan, myös suhtautuminen siihen oli hyvin erilainen. Kyllähän lapsi on silloinkin ollut rakastettu ja kaivattu, mutta kuolemaa on jo jollain tavalla odotettu.”

Tutkimuksessaan Lipkin haluaisi laajentaa aineistoaan ja tutkia myös muuta kuin hautojen tekstiilejä ja materiaaleja. Mahdollisiksi tutkimuksen kannalta kiinnostaviksi paikoiksi hän mainitsee entisten koulujen ja asumusten pihat. 

“Haluan selvittää, löytyykö sieltä jotain lapsiin selvästi liitettävää esineistöä. Tiedän esimerkiksi, että koulujen pihalta on löydetty mustepulloja, rihvelitaulujen kappaleita ja tikkuja, joilla niihin on kirjoitettu.”

Erityisen mielenkiintoista Lipkinin mukaan olisi löytää lasten leluja. Hän pohtii, että kenties juuri lelujen ja muiden käyttötavaroiden pohjalta myös lasten tuntemuksia pystytään tutkimaan.

Lapsuuden omaa ääntä etsimässä

Lipkinin mukaan lasten hautoja on tutkittu jo aikaisemmin, mutta hänen näkökulmansa on erityinen. Hänen mukaansa historiallisissa lähteissä on hankalaa löytää äidin tai lapsen oma ääni, sillä lähteet ovat usein miesten tuottamia. Arkeologiset lähteiden kautta äänettömät lähteet, kuten tässä tapauksessa lapset, saavat äänensä kuuluville.

“Lapsuutta, eikä tämän aikakauden lapsuutta ole Suomessa tutkittu paljon arkeologisesta näkökulmasta”, Lipkin perustelee.

“Lapsuutta on tutkittu paljon koulutuksen näkökulmasta, yleensä opettajan näkökulmasta. Meillä on tarkoituksena nähdä tämä kaikki lapsien näkökulmasta.”

Hauta- ja tekstiilitutkimus Lipkinin mukaan osoittaa, että vaikka lapsia kuoli paljon, heitä surtiin, sillä lasten haudat olivat kauniisti somistettuja ja vaatteet olivat usein huolella ommeltuja.

“Lisäksi ne kertovat sen, että lapsella oli erityinen asema yhteisössä. Ei aikuisten haudoista ole löydettävissä samanlaisia kukkakoristeita, eikä niissä ole käytetty yhtä paljon silkkiä tai kultareunuskoristeita.”

Hänen mukaansa haudat osoittavat myös sen, että lapsia pidettiin hyvin viattomina. He olivat puhtauden symboleita, joita synti ei ollut vielä koskenut. Nuorten haudat alkoivat jo näyttämään aikuisten haudoilta, joten voidaan olettaa, että viattomuus ja puhtaus eivät jatkuneet aina aikuisuuteen saakka.

Erityisen mielenkiintoiseksi tutkimuksen aiheeksi Lipkin mainitsee haudatut keskoset.

“Keminmaan kirkosta on löydettävissä lattian alta keskosten hautoja. Se osoittaa sen, että vaikka heillä ei ole ollut minkäänlaisia elämisen vaihtoehtoja, heitä on odotettu ja heitä on surtu.”

Lasten haudat kertovat myös ajallisesta ja kulttuurisesta kontekstista, kuten esimerkiksi protestanttisesta uskonkuvasta. 

“Pitkään menneisyydessä keskusteltiin esimerkiksi siitä, saako kastamatonta lasta haudata kirkkomaalle. Tässäkin näkyy ajallinen muuttuvaisuus ja monesti myös kirkkoherran henkilökohtainen päätös.”

Lasten hautapaikat ovat myös heijastelleet vanhempien, erityisesti isän sosiaalista asemaa. Kaikki eivät päässeet haudattavaksi kirkon lattian alle. 

Kuolema ei ole enää samalla lailla läsnä

Lapsen kuolemaan suhtaudutaan nykyään hyvin eri tavoin, sillä se ei ole enää osa jokapäiväistä elämää. Muutos on vaikuttanut myös hautauskulttuuriin. Siinä konkreettisena muutoksena Lipkin näkee sen, että hautajaisissa arkut eivät ole enää auki. 

Hautajaiset ovat hänen mukaansa myös kaupallistuneet, sillä kuolema ja kuolleen käsittely eivät ole enää samalla lailla läsnä yhteisössä.

“Arkkua ei enää tehdä itse eivätkä yhteisön jäsenet laita lasta itse valmiiksi hautaan. Päätökset tehdään yhdessä hautausurakoitsijan kanssa.”

Lipkinin mukaan lasten vanhemmat eivät ennenkään laittaneet lasta valmiiksi hautaan, sillä sen uskottiin tarkoittavan sitä, etteivät lapsi ja tämän vanhemmat pystyisi kohtaamaan taivaassa. Muunkinlaiset uskomukset rajoittivat sitä, kuka sai valmistella lapsen ruumiin hautaan.

“Pukeminen oli menopaussin ohittaneen naisen tehtävä, koska kuolleen käsittely uskottiin olevan vahingoittavaa sikiölle ja hedelmällisessä iässä olevalle naiselle.” 

Yleensä nuoret ompelivat lapsille vaatteita ja vanhemmat naiset pukivat heidät hautaan.

Tutkimusta, jolla on merkitystä

Kysyttäessä mistä hän unelmoi, Lipkin vastaa haluavansa tehdä tutkimusta, jolla on merkitystä. Hänen mukaansa yksi tärkeistä tieteen tavoitteista on tieteen yleistajustaminen. Hän on esiintynyt esimerkiksi Oulun tiedepäivillä, jossa hän oli kertomassa nykyisestä tutkimuksestaan. 

Toinen Lipkinin tavoitteista on puhua tutkimuksestaan tutkimuksen keskiössä olevalle kohdeyleisölle. Hänen mukaansa lapsille ja nuorille olisi hyvä kertoa menneisyyden lapsuudesta, johon kuuluu myös kuoleman läsnäolo. 

Kuolemaan liitettyjen tunteiden tutkiminen hautatekstiilien ja arkkujen kautta saa hiljennettyjen äänet kuuluville. Lipkin toteaa naurahtaen menneisyyden ihmisten tutkimuksessa olevan se hankaluus, että heitä ei voi mennä haastattelemaan. Lapsen luut ja se, miten hänet on haudattu, kertovat kuitenkin elämästä ja kuolemasta yllättävän paljon yhä nykypäivänä.

Kuka?
Sanna Lipkin

» Syntynyt Kajaanissa, mutta kokee olevansa oululainen.
» Opiskeli Oulun yliopistossa pääaineenaan arkeologiaa. Valmistunut vuonna 2004.
»
Harrastuksiin kuuluu maastopyöräily ja kaikenlainen käsityö, kuten pitsin nyplääminen.
»
Unelmana on tehdä työtä, jolla on merkitystä.
»
Pitää yhtenä tutkijan tärkeimpänä piirteenä päämäärätietoisuutta.
»
Oman tutkimuksen lisäksi Lipkin johtaa tutkimusprojektia, jossa tutkitaan menneisyyden lapsuutta ja imettämistä.

Lue lisää: “Jos sanani ovat totta, ruumiini ei mätäne” – Kirkkohaudat raottavat entisajan elämän salaisuuksia

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Tove Janssonin tuotannossa huumori ja alakulo kulkevat käsi kädessä

Tove Janssonin teoksiin tiivistyy ihmiselämä kaikkine sävyineen ja tunteineen. Janssonin teksteissä humoristisuus ei torju vakavaa ja surullista, vaan molemmat mahtuvat teksteihin ja kuviin samanaikaisesti. Monipuolisen ja lahjakkaan taiteilijan tuotantoon sukeltaa meneillään oleva nelivuotinen tutkimusprojekti.

Tove Jansson (1914–2001) on ollut tänä vuonna jälleen komeasti esillä tuoreen Muumilaakso-animaation myötä. Muumeista tunnettu Jansson oli ainutlaatuinen monilahjakkuus: lastenkirjailija, romaanikirjailija, novellisti, kuvataiteilija, sarjakuvataiteilija, graafikko ja kuvittaja. Tutkimus Janssonin tuotannosta on tähän mennessä keskittynyt usein Muumi-kirjoihin.

Lisää näkökulmia taiteilijan tuotantoon tuo vuosina 2018–2022 toteutettava projekti, jota johtaa Oulun yliopiston kirjallisuuden yliopistonlehtori Jussi Ojajärvi. Koneen Säätiön rahoittamassa projektissa on mukana yhteensä viisitoista tutkijaa. Työryhmä kirjoittaa tutkimukseensa pohjautuvan yleistajuisen Tove Jansson Companion -teoksen, joka toimii lukuoppaana Janssonin kirjalliseen tuotantoon.

Yhteiskunnasta irrallinen ihminen ahdistuu

Oulun yliopiston kirjallisuuden tutkija Kasimir Sandbacka tutkii projektissa yksilön ja yhteiskunnan suhdetta Janssonin novelleissa. Tutkijaa kiinnostaa se, miten ihmisen tuntemisen ja kokemisen tavat näkyvät novelleissa.

“Kärjistäen Janssonia on pidetty individualistina ja boheemina, joka ei ota selkeästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin kirjallisuudessaan”, Sandbacka aloittaa.

Hän tarkastelee tutkimuksessaan Janssonin novellien melankoliaa yhteiskunnallisena rakenteena. Oleellisena osana tässä on tunne siitä, että yhteiskuntaan ei pysty vaikuttamaan vaan se kulkee omilla raiteillaan. Moderni yhteiskunta muuttuu nopeasti, jolloin tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa, mutta samalla myös yhteys menneeseen katkeaa.

“Ihminen ei pysty asettamaan omaa elämäänsä jatkumoon, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus muodostaisivat mielekkään elämäntarinan”, Sandbacka pohtii.

Pakoyrityksiä normien puristuksesta

Tove Janssonin 1970-luvulla kirjoittamissa novelleissa on paljon sellaista, mihin nykypäivän länsimainen ihminen voi samaistua. Kasimir Sandbacka tarkastelee sitä, miten tiettyjen sääntöjen mukaan toimiminen aiheuttaa ahdistusta ja alakuloa novellien henkilöissä.

“Normit ovat niin ehdottomia ja tarkkoja, mutta jollain tavoin samalla epäselviä. Aina ei edes hahmoteta sitä, miksi on kiire tai miksi pitää toimia tietyllä tavalla. Silti koetaan, että on toimittava tiettyjen sääntöjen mukaan”, Sandbacka miettii.

Sandbacka kertoo esimerkin Aikakäsite-novellista, jossa nuori mies matkustaa yhdessä isoäitinsä kanssa. Mies kertoo novellin alussa, että isoäiti on kadottanut ajantajunsa. Yö ja päivä sekoittuvat, isoäiti on pudonnut modernin yhteiskunnan kelkasta.

Novellin edetessä tulee käänne. Nuori mies on itse asiassa se, jolta ajantaju on kadonnut. Isoäiti pitää huolta miehestä, joka pyrkii olemaan modernin yhteiskunnan mallioppilas.

“Normien aiheuttama ahdistus on saanut aikaan sen, että mies ei suostu hyväksymään, ettei pysy menossa mukana. Oireet hän on ulkoistanut isoäidille”, Sandbacka avaa.

Janssonin novelleissa matkustetaan muutenkin paljon. Sandbacka näkee matkustamisen paoksi omasta elämästä ja velvoitteista. Tarinoissa pakomatka ei kuitenkaan koskaan onnistu, modernia yhteiskuntaa ei pysty pakenemaan.

“Se on ehkä nykyään vielä vaikeampaa, kun ihmiset ovat internetin avulla yhteydessä toisiinsa ja maailma on yhä kytkeytyneempi”, Sandbacka toteaa.

Lempeästi ironinen ja hilpeän parodinen

Toisenlaisen näkökulman Tove Jansson Companion -teoksen tutkimustiimiin tuo Tampereen yliopiston tutkijatohtori Maria Laakso. Hänen tutkimuksensa keskittyy Janssonin tuotannon huumoriin, joka tutkijan mukaan läpäisee koko taiteilijan kirjallista tuotantoa.

Janssonin huumori tulee esiin rivien välistä. Tyypillisiä huumorin muotoja kerronnassa ovat ironia ja parodia.

“Janssonin teksti ei ihan sitoudu siihen, mitä mieltä henkilöhahmot ovat. Niihin pidetään pientä etäisyyttä ja niille hymyillään hyväntahtoisesti”, Laakso kertoo.

Olennaista Janssonin tekstissä on nimenomaan hyväntahtoisuus. Kerronnan ironia on aina hyvin lempeää ja hyväksyvää. Lempeästi Jansson leikittelee myös parodioimalla erilaisia tarinoita, kuten haaksirikkokertomuksia ja vedenpaisumusta.

Vaarallinen juhannus -Muumi-romaanissa Janssonin kertomus lähtee liikkeelle raamatullisesta vedenpaisumuksesta. Suuren tulvan valtaamasta Muumilaaksosta Muumi-perhe löytää yllättäen kelluvan teatterin. Perhe alkaa valmistella teatteriesitystä ja Muumipapan mielessä siintelee vakavamielinen antiikin tragedia.

“Muut hahmot eivät ymmärrä hölkäsen pöläystä Papan hienoista teatteri-ideaaleista, ja lopulta näytelmästä tulee varsinainen farssi. Ja varsin muumiperheen näköinen”, Laakso hymyilee.

Yhtä aikaa leikillinen ja syvällinen

“Jansson on kirjoittajana hyvin syvällinen ja filosofinen vaikka hän on myös leikillinen ja naurava. Se on mielestäni Janssonin erityisyys”, Maria Laakso summaa.

Tästä käy esimerkkinä Janssonin Kesäkirja. Kirjasta Laakso löytää paljon naurua, kun päähenkilöt, pieni tyttö ja isoäiti, eivät aina ymmärrä toisiaan. Mukana seuraa kuitenkin koko ajan varjona tietoisuus siitä, että isoäidin kuolema lähestyy ja vanhan pitää väistyä uuden tieltä.

“Jansson tavoittaa hienosti koko tunteiden sävypaletin teoksessaan. Vaikka siellä on iloa ja naurua, se ei torju surua ja kuolemaa”, Laakso sanoo.

Maria Laakson lempipiirre Tove Janssonin huumorissa on nokkelat karikatyyrit. Muumilaaksossa seikkaileva Piisamirotta on stereotypinen filosofihahmo, joka riippumatossa makoillen lukee vakavia kirjoja kaiken turhuudesta.

“Piisamirotta on hyvin mukavuudenhaluinen. Hän odottaa, että muut passaavat häntä ja tuovat hänelle täytekakkua, jotta hän voi sitten ajatella kaiken turhuutta ja muita synkeitä filosofisia ajatuksia”, Laakso kertoo.

Terhi Suominen

Tiedeviestinnän maisteriopiskelija, joka haluaa selvittää, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. 

Lue lisää: