Oulun ylioppilaslehti etsii vuodelle 2022 kahta harjoittelijaa, jotka haluavat oppia toimitustyöstä ja kehittää Oulun ylioppilaslehteä mieluisammaksi opiskelijoille. Ensimmäisen harjoittelijan harjoittelujakso on keväällä ja toisen syksyllä. Toimitusharjoittelijanamme pääset osaksi kaikkiin toimituksen arkeen kuuluviin tehtäviin, kuten juttujen kirjoittamiseen, tekstien editointiin, valokuvaamiseen, grafiikan tekoon ja lehden sosiaalisen median sisältöjen tuottamiseen. Koska Oulun ylioppilaslehdestä julkaistaan vuonna 2022 neljä printtinumeroa, […]
Oulun ylioppilaslehti etsii vuodelle 2022 kahta harjoittelijaa, jotka haluavat oppia toimitustyöstä ja kehittää Oulun ylioppilaslehteä mieluisammaksi opiskelijoille. Ensimmäisen harjoittelijan harjoittelujakso on keväällä ja toisen syksyllä.
Toimitusharjoittelijanamme pääset osaksi kaikkiin toimituksen arkeen kuuluviin tehtäviin, kuten juttujen kirjoittamiseen, tekstien editointiin, valokuvaamiseen, grafiikan tekoon ja lehden sosiaalisen median sisältöjen tuottamiseen. Koska Oulun ylioppilaslehdestä julkaistaan vuonna 2022 neljä printtinumeroa, pääset osallistumaan myös printtilehtien suunnitteluun ja toteutukseen.
Tarjoamme sinulle luovan työyhteisön ja mahdollisuuden tutustua lehden toimittamisen kaikkiin vaiheisiin. Harjoittelijana pääset tekemään sitä, mikä sinua eniten kiinnostaa, esimerkiksi grafiikkaa ja valokuvausta, kirjoittamista ja editointia tai video- ja äänisisältöjä. Työsi tueksi saat paljon palautetta ja henkilökohtaista ohjausta.
Edellytämme sinulta aiempia korkeakouluopintoja ja hyvää suomen kielen taitoa. Aiempi kokemus journalistisesta työstä, grafiikan tuottamisesta ja/tai valokuvauksesta katsotaan eduksi. Tärkeintä on kuitenkin, että olet oma-aloitteinen, innokas ja kiinnostunut hyvästä journalismista ja oululaisesta opiskelijaelämästä.
Harjoittelun kesto on 2,5 kuukautta. Toivottava ajankohta harjoittelulle ajoittuu joko keväälle 2022 tai syksylle 2022. Kevään harjoittelu alkaa mahdollisuuksien mukaan helmikuun loppupuolella ja syksyn harjoittelu elokuussa. Kerro hakemuksessasi, oletko kiinnostunut vain toisesta ajanjaksosta vai sekä keväästä että syksystä.
Harjoittelijan työaika on keskimäärin 30 tuntia viikossa, ja pääasiallinen työpaikka on lehden toimitus Linnanmaalla. Koronatilanteesta johtuen myös etätyö on mahdollista ja harjoittelija saa kaikki työhön tarvittavat välineet lehdeltä.
Harjoitteluajan palkka on 1472 e/kk. Huomioithan, että harjoittelupaikan saamisen edellytyksenä on, että sinulla on käytössäsi korkeakoulun myöntämä harjoittelutuki.
Lähetä vapaamuotoinen hakemuksesi ja ansioluettelosi sähköpostilla osoitteeseen . Halutessasi voit liittää mukaan 1–3 aiempaa työnäytettä (esimerkiksi kirjoitettu juttu, video tai taittotyö).
Hakuaika alkaa maanantaina 3.1.2022 ja päättyy maanantaina 31.1.2022 klo 23.59.
Haastatteluajankohdasta ilmoitetaan haastatteluun valituille keskiviikkona 2.2. Haastattelut järjestetään viikoilla 5 ja 6 joko etänä tai fyysisesti läsnä olosuhteista riippuen.
Lisätietoja harjoittelun sisällöstä antaa lehden päätoimittaja Tuuli Heikura, 040 526 7821, . Harjoittelua koskevista käytännön asioista voi kysyä lisää ylioppilaskunnan pääsihteeri Kauko Keskisärkältä, , 0405231822.
Oulun yliopiston ylioppilaskunta (OYY) korostaa toiminnassaan moniarvoisuutta ja ihmisten tasavertaisia mahdollisuuksia. Toivomme tehtävään eritaustaisia ja -sukupuolisia hakijoita.
Oulun yliopiston ylioppilaskunta on julkisoikeudellinen yhteisö, jonka asiakirjat ovat pääasiallisesti julkisia. Huomioithan, että hakeneiden nimet kirjataan pöytäkirjaan, joka on saatavilla internetissä. Lähetettyjä hakemuksia käsittelevät Oulun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen jäsenet ja toimihenkilöt, ja niitä säilytetään vuoden verran valintapäätöksen tekemisen jälkeen. Valituksi tulleen hakemus liitetään julkisen pöytäkirjan liitteeksi.
Oulun ylioppilaslehti on Oulun yliopiston ylioppilaskunnan julkaisema, journalistisesti itsenäinen ylioppilaslehti. Lehden sivuilta löydät pilkahduksia opiskelijaelämästä, mielenkiintoisten henkilöiden tarinoita, Oulun yliopistolla tehtävää tiedettä ja opiskelijaa koskettavia ajankohtaisia ilmiöitä. Lehden ensimmäinen numero julkaistiin vuonna 1961. Verkkolehteä voi lukea osoitteessa oulunylioppilaslehti.fi
Julkaistu
SHARE
Tuuli Heikura
Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.
Oulun yliopiston hallitus äänesti 16.12.2021 keskustakampushankkeen hyväksymisen puolesta äänin 7-5. Jouko Niinimäen mukaan yksikään kielteisistä äänistä ei kuitenkaan vastustanut itse kampushanketta, vaan äänestys hankkeen jatkosta oltaisiin haluttu pöydätä lisäselvitysten ajaksi. Oulun yliopisto etenee keskustakampushankkeen kanssa. Uusi keskustakampus sijoittuisi asemien viereen Raksilaan Tehtaankadulle, jossa kaavamuutosta haetaan myös tiejärjestelyille koko korttelin osalta. Lisäksi rehtori Jouko Niinimäki mainitsi […]
Oulun yliopiston hallitus äänesti 16.12.2021 keskustakampushankkeen hyväksymisen puolesta äänin 7-5. Jouko Niinimäen mukaan yksikään kielteisistä äänistä ei kuitenkaan vastustanut itse kampushanketta, vaan äänestys hankkeen jatkosta oltaisiin haluttu pöydätä lisäselvitysten ajaksi.
Oulun yliopisto etenee keskustakampushankkeen kanssa. Uusi keskustakampus sijoittuisi asemien viereen Raksilaan Tehtaankadulle, jossa kaavamuutosta haetaan myös tiejärjestelyille koko korttelin osalta. Lisäksi rehtori Jouko Niinimäki mainitsi puheenvuorossaan Välkkylän opiskelijakylään suunniteltuja uudistuksia.
Tällä hetkellä Oulun yliopistossa on noin 13 500 opiskelijaa ja 3 400 työntekijää. Hankkeen tämänhetkisissä tilasuunnitelmissa yliopiston rakennus on suunniteltu kapasiteetiltaan päivittäin 5 000 opiskelijalle, Linnanmaan kampus 3 400 opiskelijalle ja Kontinkankaan kampus 1 800 opiskelijalle. Tämänhetkisen hankesuunnitelman mukaan siis kolmen kampuksen malli on toteutumassa, jota vastaan on ollut paljon säröääniä poikkitieteellisyyden ja yhteisöllisyyden näkökulmasta. Keskustakampuksen tavoitteissa kuitenkin kuvataan sen muotoutuminen opiskelijoiden tärkeimmäksi kohtaamispaikaksi ja yhdistäväksi tapahtumien keskukseksi. Hankesuunnitelman perusteella kuitenkin kuulostaa, että keskustakampusta rakennetaan enemmänkin Oulun yliopiston näyteikkunaksi ja sidosryhmäsuhteiden ylläpitoa varten kuin opiskeluun.
Hankesuunnitelmassa esitetään kolmen tiedekunnan siirtymistä uudelle kampukselle kahdeksasta. Siirtyvät tiedekunnat olisivat humanistinen tiedekunta, Oulun yliopiston kauppakorkeakoulu, tieto- ja sähkötekniikan tiedekunta sekä kirjasto Pegasus. Lisäksi on esitetty mahdollisuus osa luonnontieteellisen tiedekunnan sekä teknillisen tiedekunnan tutkimusyksiköiden osittaisesta tai kokonaisesta sijoittumisesta Raksilaan.
Uuden kampuksen rakentamisesta saatavat pitkän aikavälin kustannussäästöt herättivät kysymyksiä. Hankesuunnitelmassa kustannussäästöt on arvioitu 20 vuoden ajalle 33 miljoonan ja 118 miljoonan euron välille. Oulun yliopiston talousjohtaja Pekka Riuttanen kommentoi Oulun ylioppilaslehdelle välin olevan noin suuri eri tulevaisuuden skenaarioiden vuoksi. Skenaariossa, jossa irtisanottavien tai rakennettavien neliöiden määrä on lähes sama, tulisi säästöjä 33 miljoonaa euroa. Taas tilanteessa, jossa vuokrattavia neliöitä olisi 17 500 m2 vähemmän, tulisi säästöjä 118 miljoonaa euroa. Muut skenaariot asettuvat tämän haarukan välille. Keskustakampuksen hankesuunnitelmassa on siis vahva paino myös taloudellisissa syissä, sillä kampus kasvattaisi yliopiston varallisuutta.
”Hankesuunnittelu ja tehdyt selvitykset osoittavat, että keskustakampuksen rakentaminen on yliopiston tulevaisuuden kannalta paras ratkaisu sekä strategisten tavoitteiden että talouden näkökulmista. Kaupungin keskustassa toimiva ja katukuvassa näkyvä yliopisto sekä liikenteellisesti keskeinen, tulevaisuuden opiskelu- ja työtapoihin varustettu kampus on iso kehittymismahdollisuus koko alueelle”, yliopiston hallituksen puheenjohtaja Sakari Kallo sanoo Oulun yliopiston tiedotteessa 16.12.2021.
”Olemme toki kuulleet myös hanketta vastustavat puheenvuorot ja tarkastelleet esitettyjä argumentteja. Selvitystyötä on tehty huolella ja monien osaavien asiantuntijoiden tuella, jotta päätöksenteossa voidaan nojata mahdollisimman täsmälliseen tietoon”, Sakari Kallo lisää.
Tällä hetkellä hankesuunnitelmassa ei kuitenkaan voida esittää vielä täysin tarkkaa tietoa, sillä kyse on ollut vasta esityksestä, joka nyt hallituksen hyväksynnällä etenee seuraaviin vaiheisiin.
Oulun kaupunki voi vielä torpata muuttohaaveet
Samaisessa äänestyksessä Oulun yliopiston hallitus valtuutti Jouko Niinimäen käynnistämään hankkeen valmistelut, kuten arkkitehtuurikilpailun järjestämisen ja kaavamuutoksen hakemisen. Seuraavaksi asia etenee siis Oulun kaupungin pöydälle todennäköisine valituskierroksineen. Niinimäki kertoo, että aikataulutuksessa nämä asiat on otettu huomioon eikä projektin odoteta viivästyvän esimerkiksi valituskierrosten vuoksi. Tontti, jolle Raksilan kampusta kaavaillaan, on Oulun kaupungin omistuksessa, mutta mikäli Oulun yliopisto vuokraa tontin, on sillä oikeus hakea asemakaavan muutosta tontille. Viime kädessä päätös on kuitenkin Oulun kaupungin tahojen.
Oulun kaupunki tiedotti 22.12.2021 Raksilan tontin maankäytön suunnittelun etenevän yhteistyössä Oulun yliopiston, Osuuskauppa Arinan sekä Keskon kanssa. Kokonaisuudessaan Raksilan aluetta kehitetään tulevina vuosina mittavasti. Maankäytön hankkeita on käynnissä Raksilan alueella asemakeskuksen asemakaavan muutos, tapahtuma- ja elämysareenan selvitys sekä Raksilan urheilualueen kehittäminen. Oulun kaupunki kertoo tiedotteessaan suunnittelutyön tavoitteeksi tehokkaan maankäytön ja laadukkaan urbaanin kaupunkiympäristön ja kaupunkikuvan. Kaupunginvaltuusto käsittelee yliopiston keskustakampuksen hankesuunnitelman esitystä 31.1.2022 pidettävässä kokouksessa.
Julkaistu
SHARE
Tuuli Heikura
Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.
Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea. Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon. Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain […]
Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea. Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon.
Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain pari vuotta ennen traagista kuolemaansa vain 37-vuotiaana. Taiteilija hyppäsi rautatiesillalta Oulun Merikoskeen 17. maaliskuuta 1936.
Oliko jokainen maalaus vihje ja askel kohti miehen, taiteilijan tuhoutumista. Asiaa kannattaa lähteä selvittämään Oulun taidemuseoon. Vilho Lampi, väkevä lakeus -näyttely on nähtävissä ja koettavissa Oulun taidemuseon toisessa kerroksessa 28.8.2022 asti. Näyttelyn on kuratoinut Oulun taidemuseon amanuenssi, Vilho Lampi -tutkija Tarja Kekäläinen.
Tyttö jään reunalla, 1933. Maalaus kertoo useiden tulkitsijoiden mukaan kuolemasta. Symboliarvo on tässä kiistämätön, sillä Lammen kerrotaan kadonneen jään alle kylmänä maaliskuun päivänä. Kuva Mari Kivioja.
Ristiriitaisesta taiteilijasta ja taiteesta on useita oikeita tulkintoja
Vilho Lampi maalasi lyhyen, vähän yli 14-vuotisen taiteilijauransa aikana noin 550 öljyvärimaalausta sekä akvarelleja ja luonnoksia. Tyylit ja tekniikat vaihtelivat huomattavasti. Taiteilijasta ei lopulta tiedetä kovin paljoa. Siksi tulkintoja hänen elämästään ja töistään on valtavasti.
Hyvät tarinat kiehtovat ihmisiä kaikkina aikoina. Ehkä siksi on helpointa lähteä tulkitsemaan kaikkea traagisesta itsemurhasta lähtien. Kääntää peili lopusta alkuun. Peilistä näkyy kuitenkin myös katsojan oma mieli, maailmankuva ja asenteet.
Peilikuvassa oikea on vasemmalla ja kuva muuttuu pienestäkin liikkeestä. Uusi näkökulma muuttaa tulkintoja. Jokainen tulkinta – häilyvä ja muuttuvakin on oikea, sillä kohteeseensa rakastuneen tutkijankin tulkinta on värittynyt.
Omakuva, 1929 Vilho lampi maalasi omakuvia peilin kautta. Lammen tunnusmerkkejä ovat piippu ja Lierihattu. Sankarikauden maalaukset ovat suuria ja uhmakkaita. Kuva Mari Kivioja.
Taiteilija Vilho Lammella oli useita erilaisia, tyylillisesti jopa vastakkaisia kausia, jotka ovat yllättävän selkeärajaisia – helppoja erottaa toisistaan. Oulun taidemuseon näyttelyssä ei kuljeta kuitenkaan suoraa kronologista viivaa Lammen ensimmäisestä työstä viimeiseen.
Teemat on erotettu näyttelytilassa taustalla olevan seinän väreillä, mikä jäsentää kokonaisuutta. Seuraaminen on helppoa, vaikka ripustusta ei ole tehty tarkkaa ja ehdotonta logiikkaa noudattaen.
Näyttelyä jäsentävät taustan seinän värikoodit. Tummallapunaisella taustalla ovat muotokuvat lapsista sekä Lammen viimeiseksi jäänyt suuri teos Äidin haudalla (1934-1935). Kuva Mari Kivioja.
Vilho Lammen sankarikauden suurimmat roolikuvat, ehkäpä tärkeimmät teokset, on erotettu omaksi ryhmäkseen, vaikka saman kauden töitä on useiden teemojen alla. Ratkaisu on kuitenkin onnistunut.
Yksi teema: Vanhassa Limingassa sisältää lakeuden maisemia eri kausilta. On mielenkiintoista katsoa vierekkäin kahta maisemamaalausta vuosilta 1930 ja 1935. Sankarikauden ja myöhäiskauden ero on tyylillisesti valtava.
Matka taitelijan mieleen ja maisemaan
Näyttelyssä on aikajana Lammen elämästä ja taustalla samassa panoraamakuvassa on kartta, joka kertoo, miten suppealla alueella hän Limingassa toimi.
Visuaalisesti oivaltava ja sopivan väljä panoraamakuva on onnistunut. Tämän kaltaiset tietopaketit ovat usein ahdistavan täynnä informaatiota, jota en millään pysty sisäistämään – etenkään takana olevien jonottaessa vuoroaan.
Suuri panoraamakuva on informatiivinen aikajana Lammen uran vaiheista sekä samalla kartta vanhan Limingan alueesta. Kuva Mari Kivioja.
Samassa yhteydessä mainitsen, että liki puolituntisen dokumentin katsominen keskellä näyttelyä on minulle jo ajatuksena mahdoton. Silti ahdistaa, että se jää näkemättä. Olen sillä tavalla pöljä.
Mutta oliko Vilho Lampi hullu, fasisti, väärinymmärretty pohjoisen kristushahmo, kaikkea edellä mainittua vai jotakin ihan muuta. Varmaa vastausta emme saa koskaan. Vain katkonaiset ja vähäiset elämäkerralliset tiedot ja maalaukset puhuvat.
Myytti nälkäisestä, kärsivästä ja mieleltään järkkyneestä taiteilijareppanasta ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kiehtovuudestaan huolimatta vertailut esimerkiksi Vincent van Goghiin tai pohjoisen kirjailija Timo K. Mukkaan ontuvat.
Vilho Lammen lapsuudenkoti ei ollut köyhä ja hänellä oli mahdollisuus kouluttautua. Lampi sai useita apurahoja ja hän pystyi toteuttamaan opintomatkan Pariisiin. Hän sai taulujaan näyttelyihin ja niitä myös ostettiin. Kritiikit olivat ristiriitaisia, mutta ne tuskin taiteilijaa lannistivat.
Amanuenssi Tarja Kekäläinen esittelee Lammen tunnettua sankarikauden roolikuvaa Pitäjän Keisari (1930). Kuva Mari Kivioja.
Vilho Lammen lapsuudesta ja kasvuympäristöstä voi lukea taiteilija Eeli Aallon teoksesta Lakeuden maalari (1967). Aallon teoksessa on myös kokoelma Vilho Lammen tarkkanäköisiä aforismeja. Lammen aforismit rikastavat myös uutta näyttelyä. Aforismeja ei ole kyetty ajoittamaan.
“Me ihmiset elämme hetkestä hetkeen ja havahdumme nähtyämme ensimmäisen keltaisen lehden”.
Vilho Lampi
Edellinen Vilho Lampi -näyttely Oulussa järjestettiin 1998. Tällä välin rakastetun taiteilijan näyttelyä on kyselty säännöllisesti taidemuseolta.
Samana vuonna julkaistiin Marja Junttilan toimittama kirja Vilho Lampi 1898-1936. Monipuolisessa teoksessa kerrotaan tarkasti muun muassa Lammen sukutausta ja siitä huokuu kirjoittajien rakkaus kohteeseensa.
Vilho Lampi -myyttiä on rakentanut ansiokkaasti myös Paavo Rintala, romaanillaan Jumala on kauneus. Vaikka hän kertoo esipuheessaan: “(–) tämä teos ei ole elämäkerta eikä edes elämäkertaromaaniksi tarkoitettu”, tässä yhteydessä romaani on lähteenä miltei yhtä tarkka kuin useimmat muut luonnehdinnat. Näin olisi voinut tapahtua, emme tiedä.
Kellarista löytynyt vaurioitunut säkkikankaalle maalattu Liminka – aiheinen teos (1928) vaati valtavan restaurointityön. Valtava savupilvi tulee kylän meijerin piipusta. Kuva Mari Kivioja.
Lampi-tutkimus jatkuu ja edistyy lyhyin askelin. Välillä löytyy sattumalta pieniä artefakteja, jotka tuovat uusia näkökulmia. Harvoin löytyy myös uutta ja todella merkityksellistä. Tutkija Tarja Kekäläinen sai käsiinsä pahvilaatikon, jonka kannessa lukee “Muistoksi Saimille”. Kekäläinen kertoo, että sillä hetkellä tutkijan riemulla ei ollut rajoja.
Kyseessä on kirjelaatikko, jonka Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään taidegraafikko Saimi Törmäselle (myöh. Karoliina Otava). Laatikko on nyt ensimmäistä kertaa näytteillä.
On hämmentävää, että Vilho Lampi –tutkimuksesta ja myös maalauksista puuttuvat miltei kokonaan naiset. Eikö pitäjän keisarin pidä olla myös naissankari? Tanssit olivat pariutumisrituaaleja ja ovat yhä, toki uudessa muodossaan.
SIltatanssit (1930) maalauksen vasemmalla puolella Limingan kulttuurijohtaja Janne Nevala. Oikealla Vilho Lammen veljenpoika, taidemaalari ja Vilho Lampi –seuran puheenjohtaja Matti Lampi. Kuva Mari Kivioja
Lampi katsoi tansseja etäisyyden takaa, maalasi miten ihmiset kietoutuvat toisiinsa hyönteisten tavoin. Mietin silti, miksi en saa kokonaista kuvaa ihmisestä ilman seksuaalisuutta ja romanttista rakkautta.
Biografian sijaan pitäisi puhua taiteesta, mutta elämää ja taidetta on vaikea erottaa
Vilho Lampi opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1921-25. Vuodesta 1922 lähtien hän osallistui useisiin yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla. Kauden työt ovat tyyliltään ekspressionistisia. Marraskuun ryhmän – etenkin Tyko Sallisen tyyli ja värimaailma näkyvät varhaisissa maalauksissa.
Vuosista 1925-1928 puhutaan Lammen hiljaisena kautena, jolloin hän maalasi lähinnä vaatimattomia akvarelleja kotitilallaan Limingassa.
Nykyisin Lampi tunnetaan erityisesti herooisen eli sankarikauden (1928-1930) suurista töistä. Aikalaisarvostus ei ollut pienen taidepiirin ulkopuolella suurta. Teokset saavat kuitenkin nykyisen katsojan haukkomaan henkeään voimallaan.
“Minulla on täällä suuria juttuja. “Viinankeitto”, jonka tejin pontikkatehtaalla ja jouduin ilkeäin juoruämmäin toimesta lakitupahan” Sankarikauden suuri maalaus herätti pahennusta kieltolain aikaan. Kuva Mari kivioja.
Tämän päivän kontekstista katsoen teokset ovat uhoavia, jopa toksisen maskuliinisia. Niissä kerrotaan ilmentyvän Lapuan liikkeen olemus aidoimmillaan. Yli-ihminen, ylivoimaisen rodun ja sukupuolen edustaja, ei kumartele mihinkään suuntaan.
Vilho lampi kuului suojeluskuntaan ja oli yksi Limingan IKL:n perustajajäsenistä. Kärkkäimpien luonnehdintojen mukaan hän oli ylimielinen fasisti. Toiset taas kertovat, että hän oli nuorena yltiömäisen sosiaalinen esiintyjäluonne, joka vain olosuhteiden määräämän sattuman kautta liittyi oikeistoradikaaleihin piireihin.
Jälkimmäisen kannan muodostaneiden luovin perustelu on, että Lampi ei voinut olla fasisti, koska hän maalasi sankarikaudellaan ihmisiä myös työläisasuissa. Ihan relevantti näkökanta on, että hän kuului myös muun muassa naisyhdistykseen ja esiintyi julkisesti lähes kaikissa kylän riennoissa.
Pariisi muuttaa kuvan
Vilho Lampi järjesti ainoaksi jääneen yksityisnäyttelynsä Oulussa 1931. Näyttely oli menestys ja yli puolet maalauksista myytiin. Näyttelyn jälkeen Lampi matkusti opintomatkalle Pariisiin. Parin kuukauden matkalla Lampi tutustui ajan taiteeseen ja taiteilijoihin. Näyttelyssä omana kokonaisuutena olevat, Pariisissa maalatut teokset, ovat laadultaan epätasaisia, pääosin nopeasti tehtyjä pieniä akvarelleja. Teoksista erottuu selkeästi voimakas öljyvärityö Rautatehtaita, Clignancourt.
Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään Saimi Törmäselle muistoksi ja kiitokseksi kirjelaatikon. Sujuvasti ranskaa puhunut Törmänen oli varmasti Pariisissa suuri apu kielitaidottomalle Lammelle. Kuva Mari Kivioja.
Pariisista, suuresta maailmasta palattuaan Lampi koki jonkinlaisen kriisin. Taiteilijan tyyli muuttui voimakkaasti. Omakuvissa sankarikauden uhoava puukkojunkkari muuttui tyylikkääksi keikariksi.
Omakuva, 1932, (yksityiskohta). Vihreäsävyisessä omakuvassa on vastavärinä oranssi kaulahuivi. Lampi kuvaa tässä itsensä maailmaa nähneenä herrasmiehenä. Kuva Mari Kivioja.
Pelkistetyissä muotokuvissa lapsista, kohteet ovat hyvin selkeästi esillä äärimmäisen pelkistettyä taustaa vasten. Tämä oli ominaista saksalaisen uusasiallisen tyylin maalauksille. Lapsimuotokuvien äärelle kannattaa pysähtyä.
Näennäisen realistisista maalauksista löytyy hämmentäviä yksityiskohtia. Maalauksissa katse ja kasvonpiirteet ovat pikemminkin vanhan ihmisen kuin lapsen. Teoksissa räsynukkeineen on jotakin todella synkkää. Realismin sijaan maalaukset ovat mielentiloja, maagista realismia.
Tyttö ja nukke, 1932, (yksityiskohta). Kekäläinen kertoo, että nukke oli kylän kaunein ja tytölle tärkeä Vilho Lammen Pariisin tuliainen. Lapsimuotokuvien kohteet eivät olleet kuviin ymmärrettävästi tyytyväisiä. Kuva Mari Kivioja.
Lakeuden erilaiset maisemat
Suurimmassa osassa näyttelyn maalauksia kuvataan Limingan maisemia – Limingan jokea, siltoja, latoja ja muita rakennuksia. Lakeuden mänty ja käppyräinen raita ovat toistuvia teemoja. Horisontti on kaukana.
Sankarikauden maalaukset on helppo tunnistaa voimakkaista mustista rajauksista. Mustia selkeitä rajauksia käytti muun muassa Fernand Léger töissään. Kauden teoksissa on roolikuvien tapaan voimaa ja energiaa.
Myöhäisellä kaudellaan Lampi maalasi pikkutarkkoja ja yksityiskohtaisia maisemia. Tyylisuunta on pointillismi eli pilkku- tai läikkämaalaus, jossa pienet väripilkut sekoittuvat ja muodostavat pintoja.
Limingan joki, 1934 (yksityiskohta) Heleän kauniissa jokimaisemassa Lampi käytti niin sanottua pakotettua perspektiiviä. Joki on maalattu huomattavasti todellista suurempana.Kuva Mari Kivioja.
Sankarikauden ja myöhäiskauden maisemamaalausten ero on tyylillisesti ja teknisesti valtava. Vahvat, miltei raivoisat siveltimen vedot ovat vaihtuneet heleisiin pilkkuihin. Mieli ja mielenmaisema on muuttunut. On hämmentävää, että kyseessä on sama taiteilija.
Lisättyä todellisuutta
Useat teokset heräävät eloon skannaamalla puhelimella tai tabletilla maalauksen vierestä QR-koodin ja katsomalla teosta ruudun läpi. Augmented Realitya (AR) eli lisättyä todellisuutta hyödyntävät virtuaaliteosmallinnukset ovat hauskoja ja ne kunnioittavat tyylikkyydellään Lammen teoksia.
Virtuaalimallinnukset tuovat kerrankin lisäarvoa näyttelykokemukseen. Vilho Lampi oli äärimmäisen säästäväinen, jopa saita. Hän maalasi pääasiassa pakkauslaatikoiden pohjiin. Eräs pohja on maalattu molemmin puolin. Virtuaalimallinnuksessa pääsemme kurkkaamaan yhden maalauksen taustapuolelle.
Tiina Wallin esittelee, mitä tapahtuu Äidin haudalla maalauksen virtuaalimallinnuksessa
Virtuaalimallinnuksen sekä äänimaailman toteuttivat Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijat Tiina Wallin, Otso Ritonummi ja Saku Vääräniemi.
Upea taidenäyttely
Odotettu Vilho Lampi -näyttely on taidolla, tiedolla ja rakkaudella toteutettu. Matka taiteilijan mieleen ja maisemaan on hätkähdyttävä kokemus. Samalla matkalla voi kokea raakaa voimaa ja uhoa sekä herkkää, miltei koskettavaa kauneutta.
Kaikille teoksille yhteistä on kuitenkin tunteen syvyys ja värien synkkä hehku.
Juttua päivitetty 3.1.2022 klo 9:48: Korjattu ensimmäiseen kuvatekstiin Omakuva-teoksen vuosiluku sekä kahdeksanteen kuvatekstiin henkilöinnit.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
Jos et ollut paikalla, niin tiedoksi: Oulun 10. sarjakuvafestivaaleilla 18.-21.11. tapahtui suuria asioita. Maailmanrauha julistettiin jo avajaisissa, ruotsalainen Don Arvidsson valittiin strippisarjakuvan maailmanmestariksi, Suomen sarjakuvaseura täytti 50 vuotta. Ja mikä tärkeintä: viiriperinne elvytettiin. En itse päässyt osallistumaan avajaisiin, mutta katsoin jälkeenpäin videotallenteen. Ja se sarjakuvaseuran merkkipäivä oli oikeastaan vasta seuraavalla viikolla, mutta juhliminen alkoi jo […]
Jos et ollut paikalla, niin tiedoksi: Oulun 10. sarjakuvafestivaaleilla 18.-21.11. tapahtui suuria asioita. Maailmanrauha julistettiin jo avajaisissa, ruotsalainen Don Arvidsson valittiin strippisarjakuvan maailmanmestariksi, Suomen sarjakuvaseura täytti 50 vuotta. Ja mikä tärkeintä: viiriperinne elvytettiin.
En itse päässyt osallistumaan avajaisiin, mutta katsoin jälkeenpäin videotallenteen. Ja se sarjakuvaseuran merkkipäivä oli oikeastaan vasta seuraavalla viikolla, mutta juhliminen alkoi jo Oulussa.
Viirienjakotilaisuudessa sen sijaan oli oltava itse paikalla. Festivaalilauantain lavaohjelmaa ei striimattu lainkaan.
Pöytäviirit, tai standaarit, jakoi Turun Sarjakuvakaupan Petteri Oja.
“Minulle tuli eräs päivä mieleen, että yritys- ja yhdistysmaailmasta tuttu viiriperinne pitäisi elvyttää. Kaksi minuuttia myöhemmin Harri Filppa soitti ja sanoi, että hänkin oli juuri saanut saman ajatuksen. No, minä ajattelin suunnittelijaksi ensimmäisenä Ville Tietäväistä. Soitin hänelle ja hän totesi, että oli itsekin ajatellut ensiksi juuri itseään. Jotakin oli selvästi ollut ilmassa.” Uskomatonta synergiaa siis, suorastaan kohtalonomaista.
Kuvassa vasemmalta Timo Ronkainen, Jouko Ruokosenmäki ja Mari Ahokoivu.
Erityisen ansioituneina palkittiin viirillä tällä kertaa Mari Ahokoivu, Jouko Ruokosenmäki ja Timo Ronkainen.
Koronatilanne antoi sen verran myöten, että livetapahtumiakin saattoi järjestää. Festivaalin taiteellinen johtaja Harri Filppa sanoi, että virtuaalitapahtumat voivat ehkä saavuttaa suuria määriä ihmisiä, mutta siitä ei sarjakuvafestivaaleilla ole kysymys. Vieras toisensa jälkeen puhuikin festivaalien merkityksestä tekijöiden ja yleisön kohtaamispaikkana. Tapahtumissa verkostoidutaan ja tehdään myös suuri osa kirjamyynnistä. Fanit pitävät siitä, että saavat albumiinsa nimikirjoituksen ja pääsevät juttelemaan tekijän kanssa.
Festivaaleja on kaikenkokoisia, vakiintuneita ja uusia tulokkaita. Angoulême Ranskassa on yksi perinteikkäimmistä. Suomessa suurin festivaali järjestetään Helsingissä.
Oulun sarjakuvafestivaali on vielä pysynyt pienenä ja yhteisöllisenä, ja lähes kaikki osallistujat mahtuivat viettämään iltaa Snooker Timeen. Perjantaina kokoonnuttiin koronapassien tarkastuksen jälkeen lasillisten äärelle piirtämään yhteistä sarjakuvaa. Aiheeksi valikoitui koronavirus. Lauantaina Snookerissa järjestettiin pubivisa, jonka aiheena olivat loogisesti Oulun sarjakuvafestivaalit.
Yleensä en istu sarjakuvafestivaaleilla koko päivää alustuksissa, vaan valitsen muutaman tärpin. Tällä kertaa lauantai kului melkein kokonaan Oulun pääkirjaston Teuvo Pakkala -salissa.
Ohjelma tarjosi hyvän katsauksen sarjakuvan menneeseen ja tulevaan. Paikalla oli monia taiteilijoita puhumassa uutuusteoksistaan, mutta myös sarjakuvan historiasta ja kustantamisesta.
Alustuksista välittyi hyvin se, miten monipuolinen väline sarjakuva on, ja millaista aiheiden kirjoa sen avulla voi käsitellä. Mari Ahokoivu esitteli piirtämiänsä ja Laura Ertimon käsikirjoittamia pedagogisia lastensarjakuvia, jotka kertovat ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta.
Jiipu Uusitalo taas oli tarttunut somessa kuumia tunteita herättäviin aiheisiin, kuten seksuaalisuuteen, sukupuoleen ja valtaan, eläinhahmojen kautta etäännyttäen.
Tavallaan sarjakuvista on tullut valtavirtaa. Finnish Nightmaresia piirtävän Karoliina Korhosen sarjakuva tervehtii ihmisiä jo Suomen lentokentällä. On sarjakuvaoopperaa, ja sarjakuvat ovat vallanneet alaa perinteisen taiteen näyttelytiloissa. Tarjontaa olisi enemmän kuin mitä kustantamot pystyvät julkaisemaan. Samaan aikaan vuosikymmeniä ilmestyneitä sarjakuvalehtiä lopetetaan, eikä strippejä enää osteta sanomalehtiin samalla tavalla kuin ennen. Festivaalin tanskalaisvieras Peter Snejbjerg totesi kärjistäen, että sarjakuvasta on tullut lähinnä storyboard elokuville.
Sarjakuvan julkaisukynnys on madaltunut internetin myötä, mutta perinteiset julkaisumuodot kriisiytyvät. Silti, digitaalinen murros on tuonut myös mainstream-sarjakuvaan jotakin hyvääkin. Pitkän uran tehneen Snejbjergin mukaan piirtäjät ovat ennen puurtaneet yksinään, mutta nykyisin yleisö voi olla suoraan kontaktissa taiteilijoihin.
Eri asia on sitten se, kuinka moni pystyy nykyisin elämään pelkästään sarjakuvasta. Pienilläkin festivaaleilla, kuten Oulussa, pidetään yllä elintärkeitä verkostoja. Voi vain toivoa, että korona jo pian hellittää, jotta festivaalit pääsevät elpymään.
Tuoreen musteen tuoksu
Sarjakuvantekijöille menestys ei mene päähän kovin herkästi. Tai tällaisen vaikutelman sai, kun jutteli Oulun sarjakuvafestivaalien kansainvälisen vieraan Peter Snejbjergin kanssa.
Hän on tanskalainen piirtäjä ja käsikirjoittaja, joka on tehnyt töitä muun muassa Dark Horselle, DC Comicsille ja Vertigolle, sarjakuvakustantamoiden jäteille. Snejbjerg on tehnyt töitä joidenkin sarjakuvamaailman parhaiden kirjoittajien kanssa – hän on ollut onnekas, mutta oikeastaan hän ei tapaa kirjoittajia kovin usein. Hän on piirtänyt kulttisarjakuva Hellboyta, mutta oikeastaan se oli spinoff-sarja.
Snejbjerg käsikirjoittaa Aku Ankkaakin, mutta ankkasarjojen piirtäminen vaatisi hänen mukaansa vielä paljon harjoittelua.
Pääkirjaston Teuvo Pakkala -salissa Snejbjerg piti kaksi alustusta – toisen Aku Ankoista ja toisen sarjakuva-albumi Marlenesta, joka ilmestyi suomenkielisenä festivaalien yhteydessä. Häntä haastatteli suomalaisen sarjakuvamaailman vaikuttaja Jouko Ruokosenmäki, joka on myös suomentanut Marlenen.
Kuvassa Peter Snejbjerg.
Snejbjerg kertoi, että piirtää mielellään esimerkiksi Karhukoplan seikkailuja. Myös Hannu Hanhen ympärille on helppo kehittää tarinoita, mutta Mikki Hiiri on hankala – tylsä ja porvarillinen. Karhukoplan jäsenet taas ovat hauskoja, työväenluokkaisia konnia. Heitä kiinnostaa lähinnä se, ettei tarvitsisi tehdä töitä, vaan saisi makoilla auringossa. Mielenkiintoista! Millaista luokkapolitiikka on Ankkalinnan alamaailmassa muuten? Ovatko suuruudenhullut maailmanvalloitusaikeet yleensä enemmän yläluokan touhuja?
“No, Aku Ankan maailmassa on vain muutama rikollinen. Milla Magia on koulutettu ja hienostunut, ylempää yhteiskuntaluokkaa selvästi. Hän haluaa olla maailman rikkain nainen ja käyttää oppineisuuttaan päämääriensä saavuttamiseksi. Mustakaapu taas pitää itseään rikollisten kuninkaana, ja hänellä on ainakin pyrkimyksiä yläluokkaan. Musta Pekka on kuin Karhukolpa, mutta lisäksi hän on kiusaaja. Hänellä ei vaikuta olevan mitään erityisiä päämääriä, paitsi ihmisten satuttaminen.” Sitten on tietysti Kroisos Pennonen, Roope Ankan ykköskilpailija ja samaa yhden prosentin superrikassarjaa kuin Roopekin.
Sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta
Snejbjerg piirtää nykyään täysin digitaalisesti, koska se on yksinkertaisesti helpompaa. Ruokosenmäki kysyi Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaa mukaillen, kaipaako Snejbjerg tuoreen musteen tuoksua aamuisin. “Tavallaan. Joskus tunnen nostalgiaa, mutta toisaalta on mukavaa pistää joka päivä puhdas paita töihin.”
Kahdenkeskisessä haastattelussa Snejbjerg totesi, että hän lukee sarjakuvia edelleen mieluiten kirjana.
Kirjojen myynti onkin edelleen sarjakuvafestivaaleilla tärkeää. Snejbjergiltä saattoi saada nimikirjoituksen uuteen suomennettuun Marleneen, joka tuoksuu yhä tuoreelta painomusteelta. Se on Snejbjergin käsikirjoittama ja vahvoin vedoin sekä kontrastein piirtämä yliluonnollinen mysteeri, joka kertoo hallitusti pienen tarinan, mutta jättää avoimeksi paljon kysymyksiä. Se lienee myös hienovaraista piikittelyä tietyn tyyppisiä miestaiteilijoita ja fanipoikia kohtaan. Alun perin albumi ilmestyi jo vuonna 1998. Mikä innoitti Snejbjergin kirjoittamaan murhamysteerin?
“Olen aina pitänyt kauhutarinoista, ja toisaalta amerikkalaisista underground- ja kauhusarjakuvista. Kasvoin 70-luvulla sen aikaisen kauhukulttuurin ympäröimänä, ja pidin muun muassa halvoista italialaisista b-elokuvista ja pulp-tyylistä. Luin myös amerikkalaista kauhusarjakuvaa, kuten Creepy ja Eerie -lehtiä. Marlene on syntynyt näistä vaikutteista.”
Ehkäpä kirja löytää lukijansa Suomessakin nyt, kun true crime ja mysteerit ovat suosittuja?
“Toivottavasti! Minusta se on edelleen hyvä tarina, ja toivon, että lukijatkin pitävät siitä. En ole itse true crimen tai nordic noirin ystävä. Pidän jostakin rikosfiktiosta, esimerkiksi Mare of Easttown- sarjasta, mutta en oikeastaan nauti oikeiden ihmisten tragedioista. Ymmärrän silti, mikä näissä tarinoissa viehättää. Lapset lukevat mielellään siitä, kuinka toiset lapset ovat tuhmia, ja aikuiset siitä, kuinka toiset aikuiset ovat tuhmia. Ihmisluonne on sellainen.”
Lukijalla kestää joskus hetki totutella uuteen kädenjälkeen, kun piirtäjä vaihtuu kesken tarinan. Mutta millaista piirtäjälle on hypätä jonkun toisen kenkiin? Onko helppo vaihtaa tyylistä tai genrestä toiseen, Vertigo-sarjakuvista Ankkalinnaan?
”En tiedä, onko se helppoa, mutta kyllä se onnistuu. Aku Ankka on hyvin erilainen maailma, se on totta. Haaste on siinä, että formaatti on hyvin tarkkaan määritelty ja lyhyt. Tarinat itsessään eivät ole keskenään niin kovin erilaisia. Ne kaikki kertovat lopulta inhimillisistä tunteista ja motivaatioista, eikä oikeastaan ole väliä, kertooko tarina Roopen rahasäiliöön murtautuvasta Karhukolpasta vai vaimonsa murhanneesta miehestä.”
“Luulen, että ankkasarjat ovat niin suosittuja siksi, että niihin on helppo samaistua. Carl Barks kehitti nämä eläinhahmot mainioksi välineeksi kertoa tarinoita ihmisistä: ahneudesta, kateudesta ja muista inhimillisistä tunteista.”
Entäpä indiesarjakuvat ja omakustanteet? Pitääkö Snjebjerg niistä? Entä sarjakuvafestivaaleista?
“Minusta monet parhaista nykysarjakuvista ovat joko pienkustantamoiden julkaisemia tai omakustanteita. Festivaalit taas ovat tärkeitä sarjakuvayhteisölle, joten meidän täytyy yrittää pitää ne hengissä. Ranskalainen Angoulême on yksi suosikeistani, ja Kööpenhaminan festivaalit samoin. Mutta pidän myös pienemmistä tapahtumista ja siitä, että pääsee tutustumaan johonkin aivan uuteen paikkaan.”
Julkaistu
SHARE
Maria Karuvuori
Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.
Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström. Oulun Ylioppilasteatterin Narri on […]
Oulun Ylioppilasteatterin ensi-ilta 26.11.2021. Narri. Käsikirjoitus ja ohjaus Pertti Anttila. Koreografia Nina Wikström. Tuottaja Hanne-Maria Karhula. Apulaistuottaja Hannele Tervo. Tuotanto OYT, Ari Matti Lappalainen. Valosuunnittelu, valo- ja ääniajo Mira Tolvanen. Puvustus Raija Kurkela. Lavastus Eveliina Regina. Juliste ja käsiohjelma Niko Hepola. Lavalla Samuli Keränen, Maiju Isosaari, Jaakko Väyrynen, Veera Nevala ja Nina Wikström.
Oulun Ylioppilasteatterin Narri on hämmentävä runonäytelmä. Narri jää kummittelemaan mieleen. Jotakin äärimmäisen hienoa siinä siis on, mutta myös jotain selittämättömän ahdistavaa.
Vain noin tunnin kestostaan huolimatta Narri on todella raskas näytelmä. Se vaatii katsojalta jokaisena hetkenä tarkkaa keskittymistä.
Esipuheessaan käsikirjoittaja ja ohjaaja Pertti Anttila pyytää hengittämään syvään sisään ja sitten ulos.
Näytelmä ei kuitenkaan hengitä. Uloshengitys puuttuu lähes kokonaan. Vapauttava huumori ja liike olisivat tarjonneet lepohetkiä, joita on nyt todella vähän. Rintaa painaa. Kaunis ja oivaltava runokieli kyllä soljuu ja tuntuu mielessä ja sielussa, mutta se ei jätä edes hetken rauhaa. Ehkä sen ei ole tarkoituskaan.
Näytelmän rytmi ja tauotus ovat tarkkaan mietittyjä ja hiottu näyttelijöiden kanssa periaatteessa sujuvaksi kokemukseksi. Runon sanat vaativat aikaa ymmärtää. Näytelmässä hiljainen hetki ei kuitenkaan tarkoita katsojalle aina hengähdystaukoa. Kuulen yleisön hengityksen äänen – miltei ajatukset.
Valvenäyttämö on pieni ja jokainen näytelmä tilassa on intiimi kokemus. Intiimi tunnelma on Narrissa venytetty äärirajoille.
Tarina luovuudesta ja uskaltamisesta pirstoutuu hahmojen epätasaisuuteen
Kuva OYT. Kuvaaja Niko Hepola. Kuvassa Jaakko Väyrynen ja Samuli Keränen
Kerronnan vaativuudesta huolimatta näytelmän humaani tarina avautuu katsojalle. Runokieli ei ole liian monimutkaista ja koukeroista. Säkeet ovat riittävän lyhyitä ja ymmärrettäviä, kielikuvat konkreettisia. Vuodenkierto ja luontokuvasto – etenkin vesi ja jää toimivat jatkuvina yhdistävinä motiiveina.
Luomisen tuska, riittämättömyyden tunteet sekä uskallus heittäytyä painavat Narrin mieltä. Samuli Keränen loistaa roolissaan. Maskista huolimatta Narri on ilmeikkään tunteikas. Keräsen kanssa roolityön jakaa Anna-Leena Salmijärvi eri näytöksissä.
Eepos, (Maiju Isosaari), Sonus (Jaakko Väyrynen) ja Erato (Veera Nevala) ovat Narrin mielen eri puolia. He ovat niitä perkeleitä ja enkeleitä, jotka kuiskuttelevat olkapäällä taiteilijan korvaan.
Narri olisi ollut näytelmänä tehokkain monologina. Tämä vaatisi kuitenkin kokeneeltakin ammattinäyttelijältä valtavasti. Ratkaisu jakaa Narrin mieli on jäänyt hieman kesken.
Mielen eri puolia ei ole kirjoitettu valmiiksi. Ainoastaan Eepoksen kannustava hahmo on ihastuttava. Hän saa esiintyä ja tuo tilaan kaivattua keveyttä ja happea.
Sonus on Oulun murteella jostain syystä puhuva, epäilijä tai realisti – meteli tai melu taiteilijan korvan takana. Vaikka Väyrysen lausunta on ilmeikästä, Sonuksen osa on olla hyvin staattinen hahmo. Vähääkään pateettisempi toteutus olisi ollut jo tahattoman koominen.
Erato, runotar ja muusa, lyyrisen runouden lemmen laulu, on typistetty näytelmässä tiukkasanaiseksi, jopa monotoniseksi kertojaksi – miltei näytelmätekstin väliotsikoiden huutelijaksi.
Etenkin Eraton rooliin olisi Anttila voinut kirjoittaa eläviä sanoja. Tällaiset roolit ovat turhia ja takuulla näyttelijälle turhauttavia. Lavalla nähdään myös Neidon haamu (Nina Wikström), jolla ei ole juuri muuta tehtävää kuin näyttäytyä. Wikström on tehnyt myös näytelmän koreografian.
Taiteilijamyytin äärellä on sameaa vettä
Traagiset taiteilijakohtalot ja myytit elävät vuosikymmenistä toisiin. Myytissä taiteilija on liian herkkä tähän maailmaan ja aikaan. Taiteilijan sielu on yksinäinen, ulkopuolinen ja väärin ymmärretty.
Sisäinen tunne on niin voimakkaan pakottava, että sitä on vaimennettava väkijuomilla. Mieli järkkyy, ja elämän jatkaminen tuntuu mahdottomalta. Parantola on luovimpien taiteilijoiden residenssi.
Näytelmässä lausutaan Eino Leinon ja Lauri Viidan runot sekä Aleksis Kiveen liitetty huudahdus. Nuorena kuolleet jäävät elämään. Myytillä on joku selittämätön romanttinen vivahde. Ehkä se on siksi valittu tähänkin näytelmään.
Kesken esityksen kuulemme Vesa-Matti Loirin laulaman kauniin kappaleen. Luulen, että sanat ovat Eino Leinon. Biisi on näytelmän kerronnasta irrallinen, ehkä sen olisi voinut sitoa selkeämmin näytelmätekstiin.
Haastavassa näytelmässä on myös paljon hyvää
Miksi näin paljon kritiikkiä vakka heti alkuun kerroin näytelmässä olevan myös jotain äärimmäisen hienoa? Kritiikki on sanana negatiivisesti värittynyt.
Näytelmässä hienointa on, että kokonaisuus muotoutuu mielessä vasta hetki näytelmän jälkeen. Näytelmien esi- ja jälkipuheet ovat lähes poikkeuksetta turhia, usein jopa kokonaisuutta latistavia.
Narri ei ole poikkeus, mutta tässä jo kliseeksi muodostunut harrastaja- ja kokeellisen teatterin alustus: “Ota hyvä asento ja anna kaiken tulla vapaasti pinnistelemättä sieluun” on tärkeä. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää välittömästi. Runous on hidas taiteenlaji.
Narri on erittäin kunnianhimoinen teos. Pertti Anttila uskaltaa laittaa sielunsa peliin. Siitä on lopulta koko näytelmässä kyse. Jos esitys olisi yhdentekevä, se ei jäisi kummittelemaan mieleen.
Loppupuolella otetaan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin. Julma maailma on ahdistava ilmastokatastrofeineen ja tauteineen. Luova ja herkkä mieli on altis ahdistumaan, sielu on ehkä liian paljas, alaston kylmyyttä vastaan. Jonkun pitäisi ottaa kiinni, puristaa hellästi ja lämmittää.
Pienistä puutteistaan ja raskaudestaan huolimatta Narri on voimakas näytelmänä sekä taiteilijakuvana. Vaikka teatteri pakottaa epämukavuusalueelle, sieltä pääsee kuitenkin pois yhtä kokemusta rikkaampana.
Narrin näytökset: la 4.12. klo 18, su 5.12. klo 19, ke 8.12. klo 19, su 12.12. klo 19, ke 15.12. klo 19, pe 17.12. klo 19 ja la 18.12. klo 19. Kaikki esitykset Valvenäyttämöllä. Lisätietoa Oulun Ylioppilasteatterin kotisivuilta.
Julkaistu
SHARE
Pete Huttunen
Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.
On täysin ok koheltaa sosiaalisissa tilanteissa harjoitellessaan uudelleen kanssakäymisen perusteita, muistuttaa Essi Erkkilä kolumnissaan. Palasin hiljattain vierailemaan kotikampukselleni. Aikaa viime kohtaamisestamme ehti vierähtää miltei kaksi vuotta, sillä viimeksi taisin viettää aikaa luentosalin penkkiä kuluttaen maaliskuun alussa vuonna 2020. Mieleeni tuolta ajalta on jäänyt koronauutisointi, jossa ilmiöstä puhuttiin vasta jonakin kaukaisena ulkomaita kiusaavana vitsauksena, sekä flunssainen […]
On täysin ok koheltaa sosiaalisissa tilanteissa harjoitellessaan uudelleen kanssakäymisen perusteita, muistuttaa Essi Erkkilä kolumnissaan.
Palasin hiljattain vierailemaan kotikampukselleni. Aikaa viime kohtaamisestamme ehti vierähtää miltei kaksi vuotta, sillä viimeksi taisin viettää aikaa luentosalin penkkiä kuluttaen maaliskuun alussa vuonna 2020. Mieleeni tuolta ajalta on jäänyt koronauutisointi, jossa ilmiöstä puhuttiin vasta jonakin kaukaisena ulkomaita kiusaavana vitsauksena, sekä flunssainen luennoitsija, joka vitsaili, ettei kyseessä onneksi mikään korona ole. Istuimme luokkatilassa ilman maskeja ja vailla huolta huomisesta, jossa pian kyyhöttäisimme ruutujen äärellä kuuntelemassa epäuskoisina, miten Sanna Marinin äänellä koko yhteiskunta määrättiin seisahtumaan.
Kampukselle menemisestä tuli yhdessä illassa uhkaavaa ja jopa vaarallista. Nyt tämä uhka on vähintäänkin todella merkittävästi pienentynyt ja kampus on muuttunut jälleen turvalliseksi kohtaamispaikaksi. Vaikka mikään ei ole merkittävästi vaihtanut paikkaa vaaleiden seinien sisällä, kaikki tuntui palatessa täysin erilaiselta. Sitä todellisuutta, jossa elimme maaliskuussa 2020, ei ole enää olemassa.
Ensimmäisenä astellessani kampuksen puistikossa mieleen tulvahti lämpö: tuossa nurmikolla tapasin pienryhmäni ensimmäistä kertaa, näillä sohvilla kahvittelimme luentojen välissä ja tuossa ravintolassa tutustuimme lounaalla toisiimme! Muistojen lämmön korvasi pian lievä surumielisyys, sillä koronan seurauksena kahvilan henkilökunnan oli korvannut itsepalveluautomaatti, lounasravintola oli edelleen tilapäisesti suljettuna ja pienryhmäni hajonnut ympäri Suomea opiskelemaan näyttöpäätteiden taakse.
Surumielisyys sai pian väistyä seuraavan tunteen tieltä, kun vastaan valuivat aamun ensimmäisille lähiluennoille matkaansa taittavat kaveriporukat. Herranjumala, ihan ihka oikeita eläviä opiskelijatovereita, aivan mahtavaa! Teki mieli heittää yläfemmat ja tuuletukset jokaiselle vastaantulevalle lajitoverille – kunnes ajauduin lähietäisyydelle heidän kanssan.
Parin vuoden eristäytyminen tekee ihmiselle näköjään sillä tavalla höpöä, että saattaa unohtaa sosiaaliset toimintamallit. Olin kampuksella jatkuvasti hyvin tietoinen omasta olemassaolostani ja sosiaalisesti erittäin kiusallinen. Kuinka kauas ruokajonossa tulisi jättäytyä? Yrittikö tuo nyt tuolla vilkaisulla antaa jotain hienovaraista sosiaalista vinkkiä, että neiti on hyvä ja jättää hieman pidemmän turvavälin? Tuskan hiki alkaa mukavasti nousta pintaan toppatakin alla, kun edellä olevan jonottajan kanssa katseet kohtaavat ja pohdit kuumeisesti, pitääkö nyt siis hymyillä vai kaivaa jostain äkkiä maski naamalle. Ilmeeni todennäköisesti viestitti lähinnä jotakin kiusaantunutta please help me -avunhuutoa, kun yritin etsiä lyhintä pakoreittiä raastepöytään.
Sosiaalisia taitoja täytyy harjoittaa, jotta ne pysyvät vireessä ja kehittyvät. Parin vuoden kommunikointi lähinnä videokuvan kanssa on selkeästi rapistanut omia taitojani. Yhteiskunnan ja kampuksien avautuessa tarjoutuu onneksi jatkuvasti uusia mahdollisuuksia päästä treenaamaan ja palauttelemaan mieleen, miten niiden ihmisten kanssa oikein oltiinkaan luontevasti ja rennosti.
Tärkeää tässäkin asiassa on muistaa, että lähtee liikkeelle sopivalla määrällä treeniä, ettei vedä heti itseään ylikuntoon. Sosiaaliset kohtaamiset tuntuvat kuluttavammilta pitkän tauon jälkeen, kun aivot eivät vielä sopeutuneet uuteen tilanteeseen. Treenivinkkini kaikille onkin, että pieni sosiaalinen koheltaminen on täysin ok, jopa suositeltavaa. Kiusallisuudesta ja vieraisiin raastepöytiin vilkuilusta kertovista tarinoista nimittäin saa todistetusti loistavia jäänmurtajia keskusteluihin, sillä me kaikki taidamme samaistua siihen tunteeseen, että olemme vielä vähän ruosteessa post-korona sosialisoinnin kanssa.
Julkaistu
SHARE
Essi Erkkilä
Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.
