Kun opintoajat tiukentuvat ja katse on tiukasti tutkinnossa, ehtiikö opiskelija sekä opiskella että vaikuttaa?

Hakukuulutukset kaikuvat pitkin yliopiston käytäviä ja sähköposti täyttyy pidennetyistä hakuajoista. Miksi aktiivisesti vaikuttavat opiskelijat tuntuvat olevan kiven alla?

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Ville Paananen

Vuoden alussa julkaistussa Nuorisobarometrissä 2018 todettiin, että nuoret ovat yhä kiinnostuneempia politiikasta.

Kuitenkin samasta raportista selviää myös, että alle puolet nuorista on pyrkinyt vaikuttamaan itselleen tärkeisiin asioihin. Tämä näkyy myös yliopistomaailmassa, kun opiskelijavaikuttamisen pesteihin tuntuu olevan yhä vaikeampaa löytää halukkaita.

Mikä selittää vallan välttelyn, jos ei sitten kiinnostuksen puute? Miksi pestejä vältellään?

Putkitutkinnon paineet

Ensimmäinen opiskelijaedustajien harvenemista selittävä tekijä on ilmeinen: aika – tai tarkemmin se, ettei sitä ole.

Opiskelijavaikuttaminen vie aikaa, mutta opiskelijan elämän tahti kiristyy jatkuvasti. Nykyaikana yliopisto-opiskelu on tarkkaan mitoitettu suoritus. Kelan tädit ja yliopisto haluavat opiskelijan valmistuvan viidessä vuodessa, ja opiskelijan odotetaan keskittyvän viisi vuotta opiskeluun. Jos näin ei ole ja noppia ei saa tarpeeksi, lähtevät etuudet ja postilaatikkoon tulee opintotuen takaisinperintäkirjeitä.

Putkitutkintojen aikana opiskelijalta odotetaan 60 opintopistettä vuodessa, jotta hän valmistuisi tavoiteajassa.

Työtunteina määrä vastaa 1600 tuntia vuodessa, mikä muutaman jakolaskun jälkeen tarkoittaa 9 tuntia töitä joka arkipäivä opiskelukuukausina. Tämän päälle pitäisi vielä ehtiä järjestöjen hallituksiin ja hoitaa muukin elämä aina pyykkäämisestä yöuniin.

Opiskelun ja koulutuksen tutkimussäätiö Otuksen Opiskelijabarometrin mukaan suurin syy järjestötoiminnasta pois jättäytymiselle oli vuonna 2014 ajan puute. Lähes puolet ensimmäisen vuoden opiskelijoista ei osallistunut järjestötoimintaan, koska heillä ei ollut sille aikaa.

Käytännön kokemusta ajan puutteesta on Saku Ruoholalla, viidennen vuoden tietojenkäsittelytieteiden opiskelijalla Oulun yliopistossa. Opiskelun ohella Ruohola työskentelee 30 tuntia viikossa, eikä ole löytänyt aikaa hallitustoiminnalle. Työtunnit yhdistettynä suositeltuun valmistumisaikatauluun tarkottaisi 15 tuntia töitä arkipäivisin.

Ajan kannalta ongelmallista Ruoholalle on myös se, että järjestötoiminta ja hallituksen tapaamiset ovat usein päiväsaikaan – silloin kun hän on töissä.

Myös tutkintovaatimukset ja valmistumispaineet ovat vaikuttaneet Ruoholan päätökseen olla lähtemättä järjestöjen hallituksiin.

“Toiminta voisi kiinnostaa, mutta ongelmana on aika. Näkisin, että jos ei olisi koko ajan painetta valmistua niin ehkä aikaa olisi enemmän. Toki se paine on tavallaan oman pään sisällä, varsinkin kun tekee töitä eikä tukia ole tullut pitkään aikaan”, Ruohola sanoo.

 

“Toiminta voisi kiinnostaa, mutta ongelmana on aika. Näkisin, että jos ei olisi koko ajan painetta valmistua niin ehkä aikaa olisi enemmän", toteaa Saku Ruohola järjestötoiminnasta.
“Toiminta voisi kiinnostaa, mutta ongelmana on aika. Näkisin, että jos ei olisi koko ajan painetta valmistua niin ehkä aikaa olisi enemmän”, toteaa Saku Ruohola järjestötoiminnasta.


Myös Aleksi Nikula, kirjallisuuden maisteriksi valmistunut järjestöaktiivi, näkee tutkintovaatimusten vaikuttavan hallitusintoon. Vuonna 2010 opintonsa aloittanut Nikula on ollut mukana niin ainejärjestössään Kultussa, Humanistisessa killassa kuin monessa harrastejärjestössä yhteensä yli 8 vuotta. Tänä aikana Nikula on ehtinyt nähdä aktiivisuuden nousun ja laskun. Hän kertoo innokkuuden tason vaihtelevan aalloissa. 

Aloittaessaan järjestöuransa Nikula koki, että hänen mukanaan toimintaan lähti paljon uusia opiskelijoita. Muutaman vuoden kuluessa aktiivisuus kuitenkin laski, ja esimerkiksi hänen ainejärjestössään Kultussa huolestuttiin siitä, ettei ketään enää innostanut hallitustoiminta.

Ensimmäisten opintotukileikkausten jälkeen aktiivisuus kuitenkin jälleen nousi – yllätyksenä Nikulalle.

“Oma teoriani on, että opiskelijat etsivät yhteisöstä turvaa, kun heillä on vaikeampaa.”

“Minulla oli helppoa. Kun aloitin, oli tietty määrä kuukausia jolloin piti vain suorittaa joitain opintoja niin sai tuen tilille. Nykyisin aloittavilla on paljon vaikeampaa tehdä muuta kuin itse opiskelua.”

Nikulan kokemuksen mukaan aktiivisuus laski jälleen muutama vuosi sitten, kun tutkintovaatimukset tiukentuivat. Aiemman yhteisöllisyyden ja aktiivisuuden nousun sijaan opiskeluelämän vaikeutumisella oli tällä kertaa päinvastainen vaikutus. Nikula kertoo, että uusia toimijoita kyllä tulee, mutta he eivät jää toimintaan.

“Minulla oli helppoa. Kun aloitin, oli tietty määrä kuukausia jolloin piti vain suorittaa joitain opintoja niin sai tuen tilille. Nykyisin aloittavilla on paljon vaikeampaa tehdä muuta kuin itse opiskelua”, hän sanoo.

Pettävät rakenteet ja pelottava vastuu

Ajan lisäksi vallan välttelyyn vaikuttavat rakenteet. Kuinka helppoa on vaikuttaa itselle sopivilla keinoilla? Onko vaikuttaminen alun alkaenkaan kannattavaa?

Erityisesti yliopisto-opiskelijaa koskevia rakenteita ovat paitsi tutkintojen rajattu aika, mutta myös niiden sisäiset opintopisteet ja kurssien painotukset.

Nykyisissä tutkinto-ohjelmissa kurssit on standardisoitu 5 opintopisteeseen. Tämä tarkoittaa opiskelija-aktiivisuuden kannalta sitä, ettei vaikuttamisesta saatavia opintopisteitä aina tarvita tutkinnon täydentämiseen. Näin tutkintorakenne ei kannusta opiskelijaa lähtemään mukaan järjestötoimintaan. Samalla työllä opiskelija voi suorittaa 5 opintopisteen kurssin ja valmistua nopeammin.

Toinen tutkintorakenteen ongelmakohta on kurssien painotuksessa. Ensimmäisinä opiskeluvuosina pakollisia kursseja ja läsnäoloja on huomattavasti myöhempiä opiskeluvuosia enemmän. Tämä ei jätä aikaa opintojen ulkopuoliselle toiminnalle, eikä siis tue järjestötoimintaan lähtemistä opiskelujen alussa. Toki hommiin voi lähteä myös myöhemmin, mutta kiinnostuksen taso ei vuosien mittaan säily samana.

Otuksen vuonna 2014 julkaisemassa Opiskelijajärjestötoiminnan ulkopuolelle jättäytymisen syitä -työpaperissa opiskelijoiden vastauksista selviää, että kiinnostus osallistua opiskelijavaikuttamiseen on opintojen keski- ja alkuvaiheilla suurempi kuin myöhäisemmässä vaiheessa.

Ristiriita ja ongelma vaikuttamiseen lähtemisen kannalta syntyykin, kun tutkintorakenne ei tue vaikuttamista heti opintojen alusta lähtien. Sen sijaan kiinnostus vaikuttamiseen hiipuu opintojen loppua kohti, vaikka loppupuolella aikaa löytyisikin.

Myös Ruohola kokee, että osittainen syy siihen, ettei hän lähtenyt hallitustoimintaan on opiskelun rakenteissa.

“On periaatteessa liian myöhäistä enää lähteä mukaan vaikka aikaa olisikin, koska valmistun ensi vuonna.”

 

Aleksi Nikula on kokenut järjestötoiminnan aivan yhtä tärkeäksi kuin itse teoriaopinnot. Hän näki opiskeluvuosinaan sekä opiskelijavaikuttamisen nousun että laskun. “Oma teoriani on, että opiskelijat etsivät yhteisöstä turvaa, kun heillä on vaikeampaa.”
Aleksi Nikula on kokenut järjestötoiminnan aivan yhtä tärkeäksi kuin itse teoriaopinnot. Hän näki opiskeluvuosinaan sekä opiskelijavaikuttamisen nousun että laskun. “Oma teoriani on, että opiskelijat etsivät yhteisöstä turvaa, kun heillä on vaikeampaa.”


Kenties rakenteiden muutoksessa on kyse myös suuremmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta. Nuorisobarometrin mukaan vaikuttaminen kiinnostaa nuoria yhä, mutta painopiste on siirtynyt pois järjestötoiminnalta. Nuorisobarometrissä nuorista 38 prosenttia oli vaikuttanut juttelemalla sosiaalisessa mediassa, kun taas järjestöissä oli toiminut vain joka neljäs.

Myös järjestöaktiiveilla on omat käsityksensä siitä, miksi hallituksiin on vaikea löytää opiskelijoita. Aktiivisesti järjestötoiminnassa mukana oleva kulttuuriantropologian opiskelija Mari Vauhkonen on Oulun yliopiston roolipelikerho CRYO ry:n hallituksessa viidettä vuotta ja on toiminut myös Rattoradion hallituksessa.

Hän näkee syyn hallitushommien välttelyyn olevan vastuu ja velvollisuus osallistua kaikkeen tarjottuun toimintaan.

“Jäsenenä käyt niin monessa tapahtumassa kuin huvittaa. Hallituksessa taas pitää olla sitoutunut ja huolehtia asioista”, Vauhkonen sanoo.

Myös ympäristötekniikkaa opiskeleva Aleksi Niskavaara yhtyy Vauhkosen näkemykseen. “Ihmiset pelkäävät vastuuta. Minusta se on sinänsä epäterve lähtökohta: on hyvin epätodennäköistä että valmistuttuasi et koskaan joudu ottamaan mistään vastuuta”, hän sanoo.

Itse esimerkiksi edustajiston jäsenenä, Rattoradion hallituksessa sekä Pahki Speksin hallituksessa toiminut Niskavaara toivoisi opiskelijoiden näkevän järjestötoiminnan mahdollisuudet. Vastuun pelkäämisen sijaan hallituksissa voi hänen mielestään opetella elämässä tarvittavia taitoja turvallisessa ympäristössä. 

“Mitä muuta elämä lopulta on kuin vastuun ottamista?”

Puuttuva yhteisöllisyys

Valta ja sen käyttämistä vaikeuttavat tekijät vaikuttavat yliopistolla yksittäisen opiskelijan aikataulujen lisäksi myös yhteisöön.

Jos opiskelijan elämä keskittyy valmistumiseen, yliopistosta tulee väliaikainen askel ennen työelämää. Opiskelija ei pääse osaksi yliopistoyhteisöä, vaan on opiskeluaikansa tunnelissa, joka suuntaa yksioikoisesti kohti valmistumista.

Kärkevästi voisi todeta, että nykyään yliopistoon ei tulla niinkään ystävystymään vaan suoriutumaan siitä mahdollisimman nopeasti.

Tätä viestii ainakin yliopiston tutkinnoista riippuvainen rahoitusmalli, jossa yliopistot saavat rahoitusta suoritettujen tutkintojen määrän mukaan.

Tuskin opetus- ja kulttuuriministeriö tutkii rahoitusmalleja suunnitellessaan järjestettyjen tapahtumien määrää yliopistoissa: bilelippujen määrä tai pienryhmänohjaus painavat vaakakupissa huomattavasti vähemmän kuin opintopisteet.

Opintotukikin määräytyy suoritettujen opintojen perusteella, eikä toimeentulon riskeeraaminen sosiaalisen elämän takia ole monelle opiskelijalle vaihtoehto.

 

"Ihmiset pelkäävät vastuuta. Minusta se on sinänsä epäterve lähtökohta: on hyvin epätodennäköistä että valmistuttuasi et koskaan joudu ottamaan mistään vastuuta", toteaa Aleksi Niskavaara.
”Ihmiset pelkäävät vastuuta. Minusta se on sinänsä epäterve lähtökohta: on hyvin epätodennäköistä että valmistuttuasi et koskaan joudu ottamaan mistään vastuuta”, toteaa Aleksi Niskavaara.

 

Otuksen opiskelijabarometristä vuodelta 2014 selviää, että 35 prosenttia yliopisto-opiskelijoista ei ole mukana järjestötoiminnassa koskaan ja 27 prosenttia opiskelijoista on mukana toiminnassa vain harvoin.

Löytyykö vallan välttelyn syy siitä, ettei opiskelija sitoudu järjestöihin tai yliopistoyhteisöön, kun yhteisön sijaan painotus on valmistumisella?

Näin asian kokee ainakin Ruohola, joka ei koe kuuluvansa yliopistoyhteisöön ainakaan oman ainejärjestönsä kautta.

“En näe itseäni blankolaisena. En ole käynyt kiltiksellä pitkään aikaan – en ole edes varma onko se samassa paikassa”, Ruohola sanoo.

Hän kertoo, ettei ole kokenut kuuluvansa omaan ainejärjestöönsä fuksivuotensa jälkeen. Pienryhmä, jonka kanssa hän aloitti opiskelunsa, hajosi ensimmäisen vuoden aikana. Näin yhteisöön sitoutuminen jäi. Ruoholalla oli yliopistoon tullessa myös muita pääaineita opiskelevia ystäviä valmiina, joten tarve sitoutua yhteisöön oli pienempi.

Mistä luovut ja mitä saat?

Mitä hallitushommista lopulta seuraa? Niskavaara kertoo, että opintojen hidastuminen järjestöhommien seurauksena ei ole haitannut häntä – päin vastoin.

“Järjestötoiminnassa mukana oleminen on erinomainen tapa oppia sellaisia asioita, mitä on mahdoton oppia kurssin penkillä istuen.”

Myös Nikula kertoo, että on kokenut järjestötoiminnan aivan yhtä tärkeäksi kuin itse teoriaopinnot. Aloittaessaan opintonsa hän oli kuullut tutuiltaan, että yliopistomaailmassa verkostoituminen on lähes yhtä tärkeää kuin opiskelu.

“Olen joutunut luopumaan yksinäisyydestä.”

Vuosia myöhemmin järjestöaktiivina toimineena hän kokeekin oppineensa myös työelämän kannalta tärkeitä taitoja – ja löysi myös tulevan väitöskirjansa aiheen harrastejärjestönsä kautta.

Aktiivisuuteen liittyy kuitenkin myös negatiivisia puolia, ja jostakin on luovuttava.

Mari Vauhkonen tuo esiin, että olisi kiinnostunut lähtemään useampaan järjestöön, mutta sitoutuminen hallitustoimintaan rajoittaa mahdollisuuksia kokeilla muita järjestöjä. Myös Aleksi Nikula sanoo joutuneensa päättämään siitä, minkä järjestön toimintaan voi panostaa.

Hän näkee kuitenkin, että kun jokin asia on itselle tärkeä, sen edestä tekee mielellään pieniä uhrauksia.

 

Mari Vauhkonen näkee syyn hallitushommien välttelyyn olevan vastuu ja velvollisuus osallistua kaikkeen tarjottuun toimintaan. “Jäsenenä käyt niin monessa tapahtumassa kuin huvittaa. Hallituksessa taas pitää olla sitoutunut ja huolehtia asioista.”
Mari Vauhkonen näkee syyn hallitushommien välttelyyn olevan vastuu ja velvollisuus osallistua kaikkeen tarjottuun toimintaan. “Jäsenenä käyt niin monessa tapahtumassa kuin huvittaa. Hallituksessa taas pitää olla sitoutunut ja huolehtia asioista.”

Niskavaaran ajatus luopumisesta on yllättävä.

“Olen joutunut luopumaan yksinäisyydestä”, hän nauraa.

Toisaalta luopumista on myös lähtemättömyys. Ruohola on päättänyt keskittyä opiskelijavaikuttamisen sijaan töihin. Hän kertoo, että jostain on pakko joustaa, kun kaikelle ei löydy aikaa.

Kaiken tämän jälkeen, kannattaako mukaan lähteminen?

Aktiivit sanovat kyllä. Haastatelluista kukaan ei kadu hallituspestejään – sen sijaan he tuntevat ihmisiä, jotka harmittelevat etteivät lähteneet mukaan aiemmin.

Myös Ruohola, joka on tähän asti välttänyt hallitushommia, on löytänyt yliopistolta paikkansa Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiirista ja miettii, lähtisikö ensi vuonna vielä hallitushommiin.

Kenties hallitustoiminta ei olekaan opintojen vastakohta, vaan osa kokonaisvaltaista opiskelua.

Uskaltamalla käyttää valtaa yliopistolla, voi oppia taitoja, joita pelkkä kurssien tenttiminen ei opeta.

“Sen sijaan, että miettisi mitä hallitustoiminta vie sinulta, olisi tärkeämpää puhua siitä, mitä se antaa”, Nikula sanoo.

Ehkäpä opiskelu ja opiskelijavaikuttaminen eivät painakaan vaakakupissa toisiaan enemmän, vaan tasapainon saavuttamiseksi tulee löytää aikaa molemmille.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Vuoden Kandikollega Isabella Niemelä jää kaipaamaan Kontinkankaalta kurssilaisia, muttei jatkuvaa tenttipänttäystä

Isabella Niemelä tuntee olonsa haikeaksi valmistumisen kynnyksellä. Silti siirtyminen uuteen elämänvaiheeseen tuntuu myös hyvältä, vaikka opiskeluiden loppuminen tähän kevääseen ei vielä aivan todelliselta tunnukaan.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Suvi Vinblad

Siivotessaan opiskelijajuhlien jälkiä kiltatalo Walhallasta aamukuudelta ihminen ehtii miettimään kaikenlaista.

Esimerkiksi sitä, oliko vuosikurssin emännäksi suostuminen sittenkin karkea virhe.

Näin nauraa Isabella Niemelä, 26. Tuosta pohdinnasta on kulunut nyt kuutisen vuotta, ja haastatteluhetkellä maaliskuun viimeisellä viikolla hänellä on edessä vielä emännän viimeinen urakka: vuosikurssi Cursus Oksasen valmistujaisjuhlien järjestäminen.

Suurin osa lääketieteen opiskelijoista aloittaa ja päättää opintonsa samaan aikaan muiden vuosikurssilaistensa kanssa. Alun ja lopun väliin mahtuu monta vuotta, ja myös monta vastuutehtävää, joista Oulussa vastaavat opintojen ensimmäisenä päivänä valitut kurssien vastuuhenkilöt.

Sitoutuminen kuuden vuoden vastuupestiin heti opiskeluiden ensimmäisenä päivänä ei sovi kaikille. Vastuunotto ei kuitenkaan hirvittänyt Isabella Niemelää, joka pienen pohdinnan jälkeen asettui ehdolle ja tuli valituksi emännäksi.

Niemelän työ kurssin eteen on palkittu: helmikuussa hän sai Oulun Duodecim-seuran jakaman Vuoden Kandikollega -huomionosoituksen. Palkinto on tarkoitettu lääketieteen kandidaatille, joka on eri tavoilla osoittanut kollegiaalisuutta ja hyvää toveruutta opintojensa aikana. Palkintoperusteissa Niemelää kiitellään siitä, että hän on hoitanut emännän tehtävää suurella pieteetillä, pitämättä itsestään turhaa meteliä. Niemelän kerrotaan tehneen lukuisia opiskelijayhteisöä hyödyttäviä tehtäviä nurkumatta, omistautuneesti ja vaivojaan säästämättä.

Niemelän sydäntä tunnustus lämmittää. Haastatteluhetkellä hänellä oli käsissään vielä opintojen loppuhuipennuksen, kurssin valmistujaisviikon, valmistelu. Vilkkaan viikon huipensi hotelli Radisson Blussa järjestettävä iltajuhla, Proffikset, joissa valmistuvat nostavat maljan.

Yksin hän ei sentään kaikkea järjestä, mutta yleinen koordinointi on hänen vastuullaan. Järjestelyihin kulunut työmäärä on ollut melkoinen, Niemelä sanoo: ”Tuntuu vähän siltä kuin omia häitä olisi järjestänyt. Onneksi mukana on ollut paljon huipputyyppejä.”

Myöhemmin syksyllä Niemelällä on edessä vielä lääkärinvalatilaisuus, jossa lääkärit vannovat vapaaehtoisen valan sitoutua noudattamaan lääkäreiden eettisiä ohjeita.

Ja kunhan sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira suinkin suo, Niemelä saa oikeuden harjoittaa lääkärin ammattia laillistettuna ammattihenkilönä.

Mutta seis! Ei matkata niin kauas tulevaisuuteen. Palataan vielä takaisin Kontinkankaan cafe Galenoksen pöydän ääreen.

Lääkärin työ sisältää myös salapoliisiutta

Isabella Niemelä kertoo tienneensä jo nuorena haluavansa lääkäriksi. Helsingissä kasvaneen Niemelän sukujuuret ovat pohjoisessa, joten Oulun lääkikseen  suuntaaminen tuntui luontevalta.

Lääkäriydessä häntä kiinnosti työskentely ihmisten parissa. Lisäksi hän kertoo olevansa salapoliisiluonne: on kiinnostavaa selvittää, millaisia vaivoja potilailla on. 

Hän haki lääkikseen kahdesti, ensimmäisen kerran heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ovet Kontinkankaalle eivät avautuneet vielä ensimmäisellä haulla. Rannalle jääminen oli hänelle hirveä pettymys, mutta tarjosi mahdollisuuden miettiä, mitä hän oli aina halunnut tehdä. Siksi Niemelä päätti matkustaa Tansaniaan työskentelemään vapaaehtoistyöhön kolmeksi kuukaudeksi.

Matka toi hyvää perspektiiviä, hän sanoo. ”Huomasin, ettei maailma lopu siihen, ettei pääse lääkikseen.”

Lääketieteen pääsykokeet ovat Isabella Niemelän mukaan ennen kaikkea psyykkinen juttu. Vaikka laskut ja kysymykset voivat olla piinallisen vaikeita, pahin paine on lopulta oman pään sisällä.

Myös toisen hakukerran jälkeen Niemelä oli varma, ettei pääsyt sisään. Toisen pääsykokeen jälkeen hän muistaa nähneensä haalarit päällä juhlivia lääkispiskelijoita ja ärsyyntyneensä – äärimmäisen vaikea koe meni surkeasti, ja täällä vain bailataan!

Palatessaan samana iltana junalla Helsinkiin Niemelä istui samassa vaunussa toisen kokeessa olleen kanssa. Matkaseura kävi ääneen läpi mennyttä tenttiä, laski laskuja ja pohti oikeita vastauksia.  Niemelälle ei jälkipuinti maistunut: hän soitti äidilleen kertoen kokeen olleen hirveä  ja kysyäkseen, vieläköhän Viron lääkishaku oli vielä auki.

Yllätys olikin melkoinen, kun ollessaan työvuorossa Haartmanin sairaalassa laitoshuoltajana Niemelä sai kuulla päässeensä sisään. Hän muistaa kohdanneensa sairaalan kahvihuoneessa osaston lääkärin, joka oli kuullut tuloksista – onnea, tuleva kollega, hän toivotti.

Kuten aiempi kohtaaminen osoittaa, kollegiaalisuus, ammattikunnan jäsenten välinen toverillisuus, on mukana lääkärin ammatissa alusta asti.

Mutta mitä kollegiaalisuus Vuoden Kandikollegalle tarkoittaa?

Vastuun jakamista ja muiden auttamista, Isabella Niemelä sanoo. Sitä, että pystyy kysymään apua kollegalta, kun oma päätös mietityttää.

”Lääketiede on laaja ala, eikä yksin ole mahdollista tietää kaikkea kaikesta.”

Kollegiaalisuuteen, keskinäiseen auttamiseen, kasvaminen alkaa jo opiskeluiden aikana.

Niemelä kehuu Oulun lääketieteen opiskelijoiden yhteisöllisyyttä ja auttamisenhalua: ennen isoa tenttiä kaivetaan yhdessä esiin tenttitärppejä, kiinnostavista työpaikoista vinkataan toisille. Hänen kokemuksensa mukaan opiskelu Oulussa ei ole kilpailuhenkistä  – päin vastoin.

Lääkäriyyteen liittyy oleellisesti myös vastuu:  vastuu potilaan hoidosta, joskus myös vastuu elämästä ja kuolemasta.

Päätökset pitää pystyä perustelemaan. Silloin niiden takana voi seistä, Niemelä sanoo.

”Anestesiologit monesti sanovat, että huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä ollenkaan”, Niemelä luonnehtii.

”Varsinkin suurissa päätöksissä on onneksi harvoin yksin. Aina voi kysyä  myös toisen mielipidettä. Sekin antaa helpotusta, että on pystynyt kysymään neuvoa. Toki lopullisen vastuun ottaa aina itse.”

Aapistie jää taakse

Vastuuta Isabella Niemelä on kantanut myös vuosikurssinsa emäntänä. Kyse ei ole ollut elämän ja kuoleman kysymyksistä, mutta vastuusta kuitenkin: emännät ja isännät järjestävät tapahtumia ja edustavat vuosikurssiaan monenlaisissa tapahtumissa.

Lukiessasi tätä juttua Niemelä on Proffiksensa järjestänyt ja juhlansa juhlinut, ja hän on lukuhetkestä riippuen joko kaukomatkalla kurssilaisten kanssa tai jo palannut takaisin Suomeen. Myöhemmin keväällä hän muuttaa Vaasaan työskentelemään terveyskeskukseen.

Hetkeä ennen valmistumista Niemelästä tuntuu haikealta. Opiskelu on ollut hyvin koulumaista: kurssit suoritetaan tietyssä rytmissä, tuttujen ihmisten kanssa. Nyt kurssilaiset hajaantuvat ympäri Suomen, kuka mihinkin kaupunkiin, kuntaan, terveyskeskukseen.

”Jää ikävä. Sosiaalinen puoli on kuitenkin täällä niin iso juttu. Toisaalta, onhan opiskelu on myös kuluttavaa”, hän pohtii.

Näiden kuuden vuoden aikana aina on ollut käsillä jokin tentti, jota varten pitäisi lukea – mielellään juuri nyt. Vaikka erikoistuminenkin vaatii opiskelua, työelämässä tentit eivät kuumottele enää jokaisen nurkan takana.

Siirtyminen uuteen vaiheeseen tuntuu siis myös hyvältä.

Ensimmäisen kerran Niemelä puki päälleen lääkärintakin kliinisen vaiheen alkaessa kolmannen vuoden alussa.

Mutta vielä viime kesänä, jo usean harjoittelun jälkeen, välillä mieleen nousee: esitänkö vain lääkäriä?

Lääkäriyteen kasvetaan läpi uran, hän sanoo. Vaikka ensimmäisissä harjoitteluissa tuntuu vain esittävänsä lääkäriä, tunne hälvenee kokemuksen myötä.

Kenties lääkäriyden tajuaa konkreettisesti vasta kesän jälkeen, kun tie ei vie enää Aapistielle, eikä ole enää yhtään tenttiä suoritettavana.

 

Kuka?

Isabella Niemelä

» 26-vuotias.

» Syntyisin Helsingistä, opiskeli Oulussa.

» Lääketieteen kandidaatti, toukokuusta alkaen lääketieteen lisensiaatti.

»Valittiin helmikuussa Vuoden Kandikollegaksi. Palkinnon jakoi Oulun Duodecim-seura.

» Harrastaa kuntosalilla käymistä ja lenkkeilyä. ”Tänä keväänä tosin vähemmän kuin aikaisemmin.”

» Toivoo, että Proffikset menevät hyvin ja että kaikilla on hauskaa.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Sinut on nähty!

Tämän vuosisadan Isoveli ei ehkä löydykään Totuusministeriöstä, vaan omasta taskusta. Tekoälyä käyttävä teknologia on kehittynyt vauhdilla viime vuosien aikana, ja uusia käyttökohteita putkahtelee kuin voikukkia kesänurmelle. Mutta kenellä on vastuu uuden teknologian eettisestä käytöstä?

TEKSTI Heidi Niemi

KUVAT Ville Paananen

”Teleruutu oli sekä vastaanotin että lähetin. Se kuuli jokaisen Winstonin hiirenhienoa hiiskausta kovemman äännähdyksen, ja niin kauan kuin hän pysyi metallilevyn näkökentässä, häntä ei vain kuunneltu, hänet myös nähtiin siinä. Hän ei tietenkään koskaan tiennyt, millä hetkellä häntä tarkkailtiin. Saattoi vain arvata, kuinka usein tai minkä menetelmän avulla ajatuspoliisi kytkeytyi yksityisen ihmisen verkkoon. Oli jopa mahdollista että kaikkea valvottiin koko ajan.”

(George Orwell: Vuonna 1984)

 

George Orwellin klassikkoteos Vuonna 1984 (1949) sijoittuu kuvitteelliseen Oseaniaan (entiseen Britanniaan), jonka hierarkian huipulla nököttää Isoveli. Asukkaita valvotaan herkeämättä, ja Totuusministeriön silmät näkevät melkein kaiken. Melkein.

Oseaniassa vääränlainen ajattelu on ajatusrikos. Rikoksen voi kuitenkin salata ainakin tilapäisesti, jos sen pitää visusti oman mielensä sopukoissa ja ilmeensä kurissa. Isoveljen raju rakkaus ei yllä aivan joka soppeen ja onkaloon.

Voisiko Isoveljeä ja Totuusministeriötä huijata vuonna 2019? Tunnistaisiko konenäkö ajatusrikoksen Winston Smithin kasvoilta, vaikka tämä ei puhua pukahtaisi sanaakaan?

Konenäön avulla voi havaita joitain tunteita ihmiskasvoilta, mutta kasvotiedon lisäksi tarvitaan tietoa kehon liikkeistä sekä eleistä.

Professori Matti Pietikäinen Oulun yliopiston Konenäön ja signaalianalyysin tutkimuskeskuksesta (CMVS) muistuttaa, että teknologia ei vielä ole tarpeeksi pitkällä paljastaakseen tunteita kenen tahansa kasvoilta.

Professori Guoying Zhao ryhmineen tutkii CMVS:ssä tunteiden tunnistamista konenäön avulla. Kone osaa lukea ihmisen kasvoilta ilmeitä ja mikroilmeitä.

Mikroilmeet ovat lyhytkestoisia ja tahdosta riippumattomia ilmeitä, jotka kertovat ihmisen tunteesta ja mielentilasta – tarkemmin todellisesta tunteesta ja mielentilasta. Ihmissilmä ei välttämättä erota nopeita mikroilmeitä, ja aikuiset ihmiset osaavat teeskennellä tavallisia, tiedostettuja ilmeitä.

Mikroilme syntyy ristiriidasta: siitä, kun ihminen tukahduttaa sisäisen tunteensa. Pitkän tähtäimen tavoitteena on, että kaupan myyjän iloinen hymy voi hämätä asiakasta, mutta tietokone ehtii havaita sitä edeltäneen häivähdyksen: mikroilmeet paljastavat, onko kassan takana rauhallinen vai kiihtynyt tai neutraali, iloinen, surullinen, vihainen tai jopa pelokas asiakaspalvelija.

Lentokentän turvatarkastuksessa mikroilmeitä lukeva konenäkö voisi tunnistaa kiihtyneitä ja hermostuneita matkustajia, ja seuloa heidät matkustajavirrasta.

Piiloleikkiä Isoveljen kanssa

Tekoälyä käyttävä teknologia on kehittynyt vauhdilla viime vuosien aikana, ja uusia käyttökohteita putkahtelee kuin voikukkia kesänurmelle. Konenäön käyttäminen kasvojentunnistukseen on lyönyt läpi syväoppimisen myötä, ja yleistynyt nopeasti.

Kiinassa uusi teknologia on otettu laajamittaisesti käyttöön: paikallinen poliisi partioi kasvojentunnistusaurinkolasit päässään, punaisia päin kävelleen postiluukusta voi kolahtaa sakko, ja etsintäkuulutettu henkilö osataan tunnistaa 50 000 ihmisen väkijoukosta. Maa kehittää valvontajärjestelmää, joka koostuu valtavasta valvontakameraverkostosta, kattavasta kansalaistietokannasta sekä kasvojentunnistusteknologiasta.

Eihän meillä tällaista sentään. Aamulehti vitsaili 1.4.2019, että poliisi aloittaa jalankulkijoiden automaattivalvonnan kasvojentunnistuksen avulla Tampereella, ja myöhemmin koko maassa. 170 euron sakko seuraa, mikäli tien ylittää väärästä kohdasta tai punaisella valolla.

Valvontaa motivoivat kuvitteellisen komisario Pannis Destersteinin mukaan sakkotulot, ketutus sekä “mukava totalitaarinen fiilinki”. Rahoitus hoituu veronkorotuksilla, ja kansa nielee uudistuksen, kunhan se perustellaan turvallisuudella. 

“Vetoamme geneerisiin ja vanhentuneisiin tutkimustuloksiin, ja hyvin menee läpi. Kehä ykkösen kameravalvonnassa esimerkiksi väitämme, että tutkimuksen mukaan kuolonkolarit vähenevät kameroiden ansioista. Tosin sillä tiellä ei kukaan ole ennenkään kuollut, joten tutkimus on täyttä roskaa, mutta Suomessa kansa uskoo mitä tahansa, kun poliisi sanoo”, siteeraa Aamulehti Destersteinia.

Aprillia! Kuravettä päälle.

Ylen MOT:n artikkelin mukaan (30.4.2018) Suomen Keskusrikospoliisin kasvojentunnistuksen pilottiohjelma tunnetaan lempinimellä Nassu. Järjestelmä voi seuloa valvontakamerakuvia ja tunnistaa niistä poliisin rekistereistä löytyviä henkilöitä (MTV 24.10.2018).

Poliisiylijohtaja Seppo Kolehmainen haikaili MTV:n haastattelussa 16.6.2018 mahdollisuutta ulottaa kasvojentunnistus valvontakamerajärjestelmään.

Kalevan mukaan (27.9.2018) Oulun kaupungin kameravalvontajärjestelmä eli esimerkiksi oululaiskoulujen kamerat ovat yhdistettävissä poliisin johtokeskusjärjestelmään, ja reaaliaikainen valvonta kytketään päälle tarvittaessa. Samaan järjestelmään voidaan yhdistää yhteensä yli tuhat kameraa, jotka on sijoitettu kaupungin kiinteistöihin, keskeisille risteysalueille sekä yleisille alueille kuten puistoihin.

Ylikomisario Arto Autio Oulun poliisista totesi Kalevalle, että koulujen sisätiloja seurataan esimerkiksi vakavan vaaran uhatessa tai merkittävien operatiivisten tapahtumien aikana. Esimerkkinä oli valtiovierailu.

Henkilön tunnistaminen missä ja milloin vain on helppoa, kun valitsee oikeat työkalut. Datan yhdisteleminen eri lähteistä mahdollistaa pääsyn aivan uudenlaiseen informaatioon. Esimerkiksi Suomen passitietokannassa on tällä hetkellä biometrinen tunniste kaikista passinhaltijoista. Sosiaalisen median palvelut tietävät meistä enemmän kuin haluamme tietää niiden tietävän.

Kasvojentunnistus ja konenäkö mahdollistavat paljon, mutta niiden herättämät eettiset kysymykset eivät ole helppoja vastattavaksi. Kenellä on oikeus kerätä, käyttää ja yhdistellä tietoa, jota algoritmit käyttävät?

Henkilön tunnistaminen missä ja milloin vain on helppoa, kun valitsee oikeat työkalut.

Ihmisten yksityisyydensuojasta ja varsinkin sen vähittäisestä murentumisesta on keskustelu julkisuudessa paljon.

Missä tilanteissa yksityisyydensuojaa voi rikkoa, eli milloin jokin muu periaate on yksityisyyttä ja tietosuojaa tärkeämpi? Kuka päättää säännöt konenäön sekä kasvojentunnistuksen käyttämiselle?

Tutkijan vastuun rajat

Lääketieteellisen tutkimuksen eettisyys on lain nojalla arvioitava ennen tutkimuksen alkua. Pohjois-Pohjanmaan alueella Pohjois-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin eettinen toimikunta antaa lausunnon tutkimuslain piiriin kuuluvista lääke- ja terveystieteellisistä tutkimuksista. Kaiken lain alaisen tutkimuksen on kunnioitettava ihmisarvon loukkaamattomuuden periaatetta.

Muita tutkimusaloja, eli vaikka teknologian kehittämisen eettisyyttä ei säädellä laeilla, vaan tiedeyhteisöllä on oma etiikkansa sekä moraalinsa, jota ohjataan suosituksilla. Opetus- ja kulttuuriministeriön asiantuntijaelin Tutkimuseettinen neuvottelukunta eli TENK on julkaissut suosituksen ihmistieteellisen tutkimuksen eettiseen ennakkoarviointiin. Alan eettisiin periaatteisiin kuuluu tutkittavan itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen, vahingoittamisen välttäminen sekä yksityisyys ja tietosuoja. Muut tieteenalat nojaavat TENK:n hyvän tieteellisen käytännön (HTK) malliin, sekä muihin ammattieettisiin ohjeistuksiin. Konenäkötutkimukseen ei siis ole yksilöityä eettistä ohjetta.

HTK ohjeistaa tutkijoita eettisesti kestävään tiedonhankintaan, tutkimukseen ja arviointiin, sekä avoimuuteen ja vastuulliseen tiedeviestintään. Lääke- ja ihmistieteen aloilla vaadittavan eettisen ennakkoarvioinnin tekemisestä muistutetaan. Tutkimusorganisaatiossa on huomioitava tietosuojakysymykset.

Konenäkötutkimukseen ei ole yksilöityä eettistä ohjetta.

HTK vastuuttaa ensisijaisesti jokaisen tutkijan ja tutkimusryhmän jäsenen noudattamaan ohjeistuksia henkilökohtaisesti. Vastuu kuuluu TENK:n mukaan myös koko tiedeyhteisölle, ja yliopistojen on huolehdittava työntekijöidensä ja opiskelijoidensa perehdytyksestä hyvään tieteelliseen käytäntöön.

Hyvän tieteellisen käytännön loukkaukseksi luetaan vilppi tieteellisessä toiminnassa ja piittaamattomuus hyvistä tieteellisistä käytännöistä, eli esimerkiksi havaintojen vääristely tai sepittäminen ja laiminlyönnit sekä holtittomuus tutkimustyön eri vaiheissa. Tutkijan vastuu rajautuu TENK:n hyvän tieteellisen käytännön rajoissa tämän omaan toimintaan: tutkimuksen tekemiseen ja julkaisemiseen sekä julkiseen esiintymiseen.

Tulosten käyttöön – eli esimerkiksi siihen, miten konenäköä voi hyödyntää eettisesti – HTK ei ota kantaa.

Tieteen sosiaalisen vastuun käsite vastaa tutkimustiedon käyttämisen ulottuvuuteen. Veikko Launiksen pääkirjoitus Tieteessä tapahtuu -lehdessä (4/2015) pohtii tutkijan sosiaalisen vastuun rajoja.

Onko tutkija velvollinen estämään tulosten kaksoiskäyttöä, eli tiedon hyödyntämistä jollain tavalla haitallisiin tai moraalisesti paheksuttaviin tarkoituksiin? Miten tulee toimia, jos uusi tieto on potentiaalisesti vahingollista? Entä jos tieto on vahingollista, mutta sitä ei käytetä eettisesti arveluttavasti? Onko eettinen toiminta tutkijan vai tiedeyhteisön valvonnassa?

HTK ulottuu yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen sekä tiedeyhteisössä että sen ulkopuolella, eikä tutkija saa harhauttaa yleisöä tutkimuksensa merkityksestä tai sen sovellettavuudesta. Vaan tuleeko tutkijan osaltaan vaikuttaa siihen, miten ja mihin tutkimustuloksia käytetään? Launis ehdottaa ratkaisuksi sääntöjen sijaan yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista sekä tutkijoiden henkilökohtaista pohdiskelua työnsä mahdollisista eettisistä ongelmakohdista.

TENK:n pääsihteeri Sanna Kaisa Spoofin mukaan Tutkimuseettisellä neuvottelukunnalla ei ole kantaa tutkijan vastuusta tulosten jatkokäyttöön vaikuttamisessa.

“Suomen lain mukaan tutkija on velvollinen ilmoittamaan viranomaisille, jos hän saa tietoonsa asian, joka voi vahingoittaa kansalaisten terveyttä tms.”, hän kertoo sähköpostitse.

 

Professori Guoying Zhaon mielestä konenäön ja tekoälyn sovellutusten etiikan pohtiminen on maailman, yhteiskunnan ja yksilöiden tehtävä.
Professori Guoying Zhaon mielestä konenäön ja tekoälyn sovellutusten etiikan pohtiminen on maailman, yhteiskunnan ja yksilöiden tehtävä.

 

Kone ei ole erehtymätön – ihmisestä puhumattakaan

Kasvojentunnistuksen käyttäminen ei ole riskitöntä: ihmisistä kerättyä tietoa voidaan väärinkäyttää tai hyödyntää rikollisiin tarkoituksiin.

Konenäkö on päässyt kasvojentunnistuksessa parhaimmillaan hämmästyttävään tarkkuuteen, mutta virheiden mahdollisuus on silti olemassa. Autoritääriset yhteiskunnat voivat valvoa kansalaisiaan kasvojentunnistuksen avulla.

Syväoppimiseen ja kaikkeen koneoppimiseen tarvitaan oppimisdataa, eli esimerkkejä. Vinoumat, puolueellisuus ja ennakko-oletukset, jopa syrjintä siirtyvät oppimisaineistosta koneen toimintaan.

Entä jos kone erehtyy, ja lentokentällä pysäytetään väärä henkilö, tai ylinopeussakko lätkähtää väärän asunnon eteisen matolle? Tai syytön henkilö pidätetään epäiltynä vakavasta rikoksesta siksi, että kasvojentunnistusjärjestelmä on erehtynyt?

Syväoppimiseen ja kaikkeen koneoppimiseen tarvitaan oppimisdataa, eli esimerkkejä. Vinoumat, puolueellisuus ja ennakko-oletukset, jopa syrjintä siirtyvät oppimisaineistosta koneen toimintaan.

Algoritmit ja laskentamallit ovat ihmisten tekeleitä, ja ihmisen käytös sekä valinnat voivat olla vinoutuneita, professori Zhao muistuttaa. Syrjintä voidaan siis kalastaa neuroverkkoihin jo aineistonsyöttämisvaiheessa.

Tekoäly, konenäkö ja kasvojentunnistus ovat kuitenkin vain työkaluja, joita ihminen käyttää, Zhao painottaa. Kysymys kuuluukin, että kuka suunnittelee nämä työkalut? Kuka tekee päätökset?

Pärjäisimmekö ilman tekoälyä?

Teknologian kehittämisen eettiset kysymykset eivät ole mitään uutta kevätauringon alla, vaan uhkadiskurssi kasvattaa uusia päitä sitä mukaa kun uusia laitteita, ohjelmia ja ominaisuuksia syntyy.

Uusi pelottaa. Terve skeptisyys on usein paikallaan, sillä yhdellä uudella teknologialla ei ratkaista kaikkia maailman ongelmia.

Zhao tiedostaa eettiset riskit, mutta korostaa kuitenkin teknologian kehittymisen hyviä puolia. Tekoäly on osoittautunut ihmistä tehokkaammaksi, tarkemmaksi ja taloudellisemmaksi tietyissä tehtävissä, kuten esimerkiksi puheen tunnistamisessa. Tekoälyn kapasiteetti datan käsittelyyn ja analysointiin päihittää ihmisaivot. Professori Zhaon mukaan tekoäly on joissain tehtävissä paljon ihmistä etevämpi.

“Tekoäly voi auttaa meitä niin monissa eri asioissa. Miten pärjäisimme ilman sitä?”

Maanjäristyksen uhrien etsiminen ja syvänmeren pohjan tutkiminen on ihmiselle vaarallista. Sen sijaan pinnan alle tai järistysalueen raunioihin voi lähettää tekoälyä hyödyntävän robotin, Zhao kertoo.

Tekoälyyn perustuvat koneet hoitavat useita vaikeissa tai ihmiselle mahdottomissa olosuhteissa tehtäviä töitä. Tekoälyn hyödyt ulottuvat myös esimerkiksi terveydenhoitoon, koulutukseen ja sähköiseen asiointiin. Puhelimessa ja tietokoneessa toimivat puheentunnistustoiminto sekä sanelu puheesta tekstiksi helpottavat kuulo- ja näkövammaisten arkea.

“Tekoäly voi auttaa meitä niin monissa eri asioissa. Miten pärjäisimme ilman sitä?”

Tekoälyyn perustuu yhtä lailla monelle suoratoistopalveluista tuttu musiikkia tai elokuvia suositteleva ominaisuus, Zhao kertoo. Tekoäly etsii artisteja, kappaleita ja elokuvia, joista käyttäjä saattaisi pitää aiemman kuuntelu- ja katseluhistoriansa perusteella

Tietämättömyys ei ole voimaa

Zhao ja hänen tutkimusryhmänsä varmistavat, että tutkimukseen osallistuneet hyväksyvät tietojensa käytön, ja tietävät mihin tarkoituksiin tietoja käytetään. Henkilöt voivat vetäytyä tutkimuksesta ja kieltää tietojensa käytön milloin vain. Zhao korostaa, että heidän tutkimusdatansa on aina suostumuksellisesti hankittua.

“Kerromme selkeästi miksi ja mihin tarkoituksiin keräämme tietoa. Teknologian kehittäjillä ja datan käsittelijöillä on oltava tutkimukseen osallistuvien henkilön suostumus, että he voivat kerätä, käsitellä, analysoida ja käyttää ihmisten tietoja.”

“Lääkärikin tarvitsee riittävästi tietoa, että voi tehdä oikean diagnoosin.”

Ilman dataa tutkimus ja teknologian kehitys olisi liki mahdotonta, tai ainakin hyvin vaikeaa. Tekoäly- ja konenäkötutkimuksessa täytyy huomioida sekä yksityisyydensuoja että tutkimukseen tarvittavan datan kerääminen.

Tutkijoiden on saatava sellaista tietoa, mitä voidaan käyttää ja mikä auttaa tutkimuksessa, Zhao kertoo.

“Lääkärikin tarvitsee riittävästi tietoa, että voi tehdä oikean diagnoosin.”

Zhaon mielestä on tärkeää, että ihmiset tietävät, mihin heidän tietojaan käytetään, ja että valta tiedon käyttämisestä on ihmisellä itsellään. Tieto vähentää huolia ja pelkoja.

“Ihmisillä on oltava oikeus kieltäytyä tietojensa käytöstä.”

Yksityisyys vai yhteiskunnan etu?

Eurooppalaisten tietoja ja yksityisyyttä suojaa Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus, eli GDPR. Se ulottaa henkilötiedon määritelmän kuviin, eli jos henkilö on tunnistettavissa kuvasta, kyseessä on henkilötieto.

Asetuksen ytimessä on ihmisten oikeus tietää, mitä tietoa heistä rekisteröidään, mihin tarkoitukseen sitä käytetään, ja pyytää tietojansa poistettavaksi. GDPR:ää täydentää Suomessa vuoden alussa voimaan astunut tietosuojalaki.

GDPR pisti EU:n alueella toimivat yritykset ja yhdistykset tietosuojaremonttiin. Asetuksen laiminlyömisestä sopivaksi sanktioksi on katsottu ankarimmillaan tuntuva sakotus. Euroissa mitattava rangaistus kannustaa varsinkin yrityksiä pitämään huolta henkilötiedoistaan, mutta onko yksityishenkilön antama suostumus tietojensa käyttöön ja käsittelyyn aidosti myönnetty?

Suuryritysten tietosuojakohuista kertovat otsikot ovat arkipäivää. Isoveli kulkee mukana taskussa yliopistolla, ruokakaupassa ja kotona.

Tekoäly voi myös suojella yksityisyyttä, Zhao kertoo. Tekoälypohjaisella järjestelmällä voidaan mallintaa ihmisten, kuten myymälän asiakkaiden tarpeita ja käyttäytymistä. Oikeiden ihmisten kasvoja ja tietoja ei tarvita, jos käytetään virtuaalista avatar-hahmoa.

Milloin yhteiskunnan tai yksilön hyvä menee yksityisyydensuojan edelle?

Moni älypuhelin avautuu sormenjäljellä, ja jotkut mallit tunnistavat omistajansa kasvot. Älypuhelinten kasvojentunnistuksella toimivaa lukitusta on yritetty huijata vaihtelevalla menestyksellä. Naamio, 3D-malli kasvoista ja omistajan kaksoissisarus saattavat avata lukituksen puhelinmallista ja käyttöjärjestelmästä riippuen.

Konenäkö voi seuloa laajoja aineistoja paljon ihmistä tehokkaammin. Yhdistämällä dataa eri lähteistä voidaan nykyteknologiaa hyödyntää tehokkaasti.

Zhao painottaa, että ihmisten yksityisyyttä on aina suojattava sekä kunnioitettava. Joskus kuitenkin yksityisyydensuoja on ristiriidassa teknologian mahdollistamien etujen kanssa. Kasvojentunnistuksen avulla voidaan vaikkapa löytää kadonnut lapsi, hän kertoo.

”Lähes kaikkea teknologiaa voidaan käyttää sekä väärin että oikein. Autoilla voidaan ajaa ihmisten päälle, jos niin halutaan.”

Professori Guoying Zhaon mielestä tehtävämme ihmisinä ja yhteiskuntana on päättää tärkeysjärjestyksestä eri tilanteissa.

Milloin yhteiskunnan tai yksilön hyvä menee yksityisyydensuojan edelle? Yksilön yksityisyyden ja teknologian tuoman hyödyn välillä tasapainotteleminen on eettinen valinta.

“Teemme perustutkimusta, ja kaikki julkaistut tuloksemme ovat avoimesti saatavilla tieteen käytäntöjen sekä rahoittajien, kuten Suomen Akatemian ja EU:n vaatimusten mukaisesti”, professori Matti Pietikäinen kertoo.

“Lähes kaikkea teknologiaa voidaan käyttää sekä väärin että oikein. Autoilla voidaan ajaa ihmisten päälle, jos niin halutaan. Entäpä millaisia vaaroja sosiaalisen median käytössä on?” Pietikäinen kysyy.

Zhaon mielestä konenäön ja tekoälyn sovellutusten etiikan pohtiminen on meidän jokaisen: maailman, yhteiskunnan ja yksilöiden tehtävä. Sinun ja minun. Teknologian kehittämistä ja käyttämistä säätelevien lakien ja moraalisten valintojen tulisi olla yhdessä päätettyjä.

Ihminen määrittää tärkeysjärjestyksen. Ihminen tekee valinnat. Näennäisesti tekoälyn tekemien päätösten taustalla on kuitenkin aina laskentamallin sekä päätöksentekostrategian määrittänyt ihminen, Zhao painottaa.

Tekoälyllä ei ole omaa etiikkaa tai moraalintajua. Tietokone tekee sen, mihin se on ohjelmoitu.

“Me olemme ne ihmiset. Me käytämme teknologiaa ja teemme valinnat.”

 

Juttua varten on haettu inspiraatiota mm. seuraavista teoksista: Tutkimusetiikan ABC (Tammi, 2006), Tutkijan arkipäivän etiikka (Vastapaino, 2007), Etiikkaa ihmistieteille (SKS, 2006).

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää:

“Hyvä johtaja kuuntelee enemmän kuin puhuu” – Helena Moring haluaa johtaa suuntaa näyttäen, mutta myös vapauksia antaen

Nokialla yli kolme vuosikymmentä työskennellyt Helena Moring ei kuvitellut itseään johtotehtäviin, tai tiennyt mitä uraltaan odottaa.

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Anni Hyypiö

1970-luvulla sähkötekniikan ala oli keskellä muutosta. Teknologian nopea kehitys muutti alan koulutusta ja arkea merkittävästi, kun esimerkiksi mikroprosessorit ja taskulaskimet keksittiin. Sähkötekniikan kehitys näkyi myös Oulussa. Oulun yliopiston Sähköinsinöörikilta oli perustettu vuonna 1965 ja Nokia perusti radiopuhelintehtaan Ouluun vuonna 1973.

Myös Helena Moring aloitti sähkötekniikan opinnot Oulussa vuonna 1976.

Hän kertoo, ettei suinkaan aina tiennyt päätyvänsä teekkariksi, vaikka olikin aina pitänyt matemaattisista aineista. Moringilla oli alaa valitessaan monia kiinnostuksen kohteita, sähkötekniikkaan hän päätyi lopulta osittain sattuman vuoksi.

Vuosikymmeniä myöhemmin Moring on edelleen tekemisissä sähkötekniikan oppien kanssa, tähän haastatteluunkin hän saapuu 5G-testiverkkoprojektin tapaamisesta. Hartelan projektipäällikkönä Oulussa työskentelevä Moring kehittää tällä hetkellä älykorttelia Karjasillan Verstas -projektissa.

Hän näkee tulevaisuuden tietoliikenneverkkojen olevan yksi projektin isoista teemoista, ja nykyisen ymmärryksensä tietoliikennetekniikasta perustuvan jo 1970-luvulla opiskelemiinsa asioihin.

“Perusteoria ei ole hukkaan heitettyä. Ei kannata lukea vain sen verran että pääsee tentistä läpi vaan yrittää aidosti ymmärtää”, Moring neuvoo nykyopiskelijoita.

Uusien käytäntöjen kehittäminen ja normien kyseenalaistaminen ovat teemoja, jotka määrittelevät Moringin uraa aina opiskeluajoista asti. Hän oli yksi vuosikurssinsa kolmesta naisesta, kun aloittavia opiskelijoita oli noin 70. Opiskeluvuosinaan hän oli muun muassa mukana kehittämässä Sähköinsinöörikillan toimintaa.

Se, onko ura vastannut opiskeluaikaisia odotuksia, on Moringista vaikea sanoa.

“Opiskeluaikoina kellään ei ollut odotuksia. Tämä ala on muuttunut valtavasti.”

Hän kertoo alan vaatineen omien rajojen eteenpäin työntämistä ja mukavuusalueelta poistumista, mikä on osaltaan täyttänyt hänen odotuksensa monin verroin.

Microsoftia ja MikroMikkoja

Helena Moringin ura yliopiston ulkopuolella alkoi, kun Nokia Data perusti ensimmäisen tuotekehitysyksikkönsä Ouluun vuonna 1984.

Moring työskenteli Nokia Data -nimellä tunnetussa kehitysyksikössä ensin Pitäjämäellä, sitten Oulussa. Hän oli yksikön ensimmäisen kahdeksan henkilön joukossa, ja jatkoi uraansa yrityksen mukana vaihtelevissa tehtävissä yli 30 vuotta.

Nokia Data tunnetaan muun muassa MikroMikko-pöytätietokonetuotteista, joita Moring oli mukana kehittämässä.

Vaikka MikroMikko on jäänyt jo historiaan, moni käyttää kehitystiimin tuotteita yhä tänä päivänä. Tiimi esimerkiksi teki yhteistyötä Bill Gatesin kanssa. Microsoftin johtaja kävi Pitäjänmäellä ja Nokia Data kehitti 1980-luvulla Microsoftin käyttöjärjestelmäohjelmia, Moring kertoo.

Nokia Datan ja Moringin kädenjälki näkyy tänä päivänä myös suomalaisessa katukuvassa – nimittäin Suomen ensimmäisissä pankkiautomaateissa.

Polku hyvään johtamiseen

Jo Nokian aikaisella urallaan Helena Moring eteni kehitystehtävistä johtotehtäviin ja vastasi projekteista ja alaisista. Moring ei nykyisestä johtoasemastaan huolimatta koe hakeneensa valtaa.

“En ole koskaan ajatellut valtaa sinänsä, enemmänkin olen nähnyt asioita, jotka voisi tehdä vähän paremmin tai toisella tavalla. Sitä kautta olen päätynyt vetämään tiimejä, joissa sitä on voinut toteuttaa”, Moring kertoo.

Vaikka Moring onkin Nokian vuosinaan parhaimmillaan johtanut yli 200 alaista, hän ei näe itseään vallankäyttäjänä – hän jopa vierastaa ajatusta.

“Ainahan valtaa on, kun on alaisia, mutta ajattelen valtaa ennemmin vastuuna ja keskityn siihen, mitä tiimeillä on mahdollista saada aikaan.”

Hän uskoo, että hänen laillaan kuka tahansa voi oppia johtajaksi, eikä ole vain yhtä ihmistyyppiä, jolle johtaminen sopii.

“Hyvässä johtamisessa tärkeintä on omana itsenä oleminen. On hyvä, että on erilaisia perusluonteita johtajina.”

Millainen sitten on hyvä johtaja?

“Arvomaailmojen samansuuntaisuus itsellä ja yrityksellä, sieltä lähtee hyvä johtaminen.”

Tärkeimpänä johtamista määrittävänä tekijänä Moring näkee eron englanninkielisten johtamistermien leadershipin ja managementin välillä.

Management on Moringille päivittäistä käytännön asioiden hoitamista ja leadership taas ihmisten johtamista.

Moringin mukaan molempia tarvitaan, mutta johtamisuran alussa yleinen virhe on keskittyä liikaa managementtiin. Silloin johtaa enemmän asioita kuin ihmisiä, hän sanoo. Moringin oma johtamisfilosofia on, että ihmisiä johdetaan edestäpäin suuntaa näyttäen, mutta myös vapauksia antaen.

Lopulta hyvän johtajan tekee hänen mielestään kuunteleminen ja nöyryys.

“Hyvä johtaja kuuntelee enemmän kuin puhuu.”

 

Kuka?

Helena Moring

» Valmistunut Oulun yliopistosta diplomi-insinööriksi vuonna 1982.

» Työskentelee Hartelan projektipäällikkönä Karjasillan verstas -aluerakentamisprojektissa. Työskennellyt aiemmin Oulun yliopiston tietoliikennetekniikan laitoksella ja Nokialla. Lisensoitu patenttiasiamies ja toimittanut myös Nokian patenttihakemuksia.

» Parasta opiskelussa olivat teekkarivaput ja excursio Amerikkaan.

» Haastavinta opinnoissa oli tarve sisäistää kaikki aiempi tieto, jotta pärjäsi uusilla kursseilla

» Toimi opiskeluaikanaan yliopiston valokuvauskerhossa (nyk. yo-kamerat) ja Sähköinsinöörikillassa.

» Unelmoi golfin pelaamisesta tulevana kesänä.

» Harrastaa vapaa-ajallaan joogaa ja pilatesta.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Kirja-arvio: Valta vaihtui, mutta loppuiko sorto?

Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.

Brittiläisen Naomi Aldermanin (s.1974) feministinen dystopiatrilleri Voima ilmestyi alkukielellään 2016 ja nousi nopeasti menestykseksi. Teoksen hehkuttajiin kuuluvat kirjailija Margaret Atwood ja Yhdysvaltojen entinen presidentti Barack Obama.

Teoksessa tytöt huomaavat saaneensa käsiinsä uuden, tappavan sähköisen voiman. Voiman ansiosta valta siirtyy miehiltä naisille: miehistä tuleekin niitä, jotka joutuvat pelkäämään – yksin ulkona, kotona, kaikkialla.

Valta sokaisee nekin, joilla alun perin oli hyvät aikeet, ja kamppailu vallasta synnyttää levottomuuksia ympäri maailmaa.

Naisten valtio Bessapara alkaa ensimmäisenä rajoittamaan miesten oikeuksia lain avulla: miehillä on oltava passiin merkitty, naispuolinen huoltaja. Myös miesten työssäkäynti ja keskenään kokoontuminen kielletään.

Poikalasten sukuelinten silpomisesta tulee tapa, tosin iso osa heistä surmataan heti syntymän jälkeen. Naisten voiman avulla tekemät raa’at raiskaukset invalidisoivat ja tappavat miehiä.

Henkilöiden mukaan nimetyt luvut jäsentävät trillerimäisen ytimekästä kerrontaa. Mukana on hyvinkin autenttisilta tuntuvia otteita netin keskustelupalstoilta sekä kuvia arkeologisista löydöistä “mullistuskauden” alkuajoilta.

Teoksen kuvaaminen feministiseksi voi herättää ristiriitaisia tunteita: feminismin vastustajien pahin pelkohan on, etteivät feministit suinkaan pyri tasa-arvoon, kuten väittävät, vaan naisten hirmuvaltaan ja miesten alistamiseen, juuri kuten romaanissa käy.

Kyseessä on kuitenkin nimenomaan dystopia, josta tekee feministisen se, kuinka se tarkastelee vallan ongelmaa ja sukupuolta sosiaalisena konstruktiona. Teoksen nykyhetkessä, jolloin mullistuksesta on kulunut kauan aikaa, perustellaan miehen kodin piiriin rajattua asemaa miehen luonnollisilla taipumuksilla, kuten perhekeskeisyydellä.

Naomi-niminen kirjailija neuvoo mieskollegaansa Neiliä, joka koettaa kirjoittaa vakavasti otettavaa historiateosta:

”Olet kertonut minulle, miten sukupuolesi määrittää kaikkea mitä teet, ja että tällainen määrittely on sekä väistämätöntä että järjetöntä. Jokaista kirjoittamaasi kirjaa arvioidaan osana ’miesten kirjallisuutta’. — oletko koskaan harkinnut julkaisevasi kirjasi naisen nimellä?”

Pohjimmiltaan Voima saa kysymään, onko todellinen tasa-arvo mahdollinen maailmassamme, jossa suurin voima on ahneus: kaiken ohittava rahan- ja vallanhimo.

Jos jollakulla on enemmän valtaa kuin toisella, eikö jälkimmäisestä tule väistämättä sorrettu?

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Tiedän, että moka on lahja – silti epäonnistuminen tuntuu sietämättömältä

Oikeastaan moka on merkki siitä, että asiat ovat aika hyvin, kirjoittaa Sanna Häyrynen.

Tekijänä lähtee aina häpeästä. Yrittää epätoivoisesti päästä johonkin tilaan, ettei tarvitsisi hirveästi hävetä sitä elokuvaa.”

Näin sanoo elokuvaohjaaja Dome Karukoski Helsingin Sanomien haastattelussa.

En väitä, että olisin Karukosken kaltainen taiteilija, mutta tunnistan ajatuksen. Vaikka olen vuosia kirjoittanut työkseni, uskon, että jokainen tekemäni teksti voi johtaa kamalaan epäonnistumiseen ja häpeään. Tästä kolumnistakin saattaa seurata julkinen nöyryytys.

Pelkään pieniäkin virheitä. En haluaisi hyväksyä sitä, että kaikenlainen töppäily on väistämätön osa elämää.

Mokaaminen on sietämätöntä – tai oikeastaan ajatus epäonnistumisesta.

En nimittäin osaa nimetä mitään kovin hirvittävää munauskokemusta, joka kalvaisi sieluani vielä vuosien jälkeen.

Ala-asteella häpesin, jos en osannut luokan kuullen lukea ääneen ilman takeltua. Seiskaluokkalaisena häpesin monta päivää sitä, että olin kaatunut koulun portaissa. Vuosikausia olen hävennyt ylioppilastutkintoni alhaisinta arvosanaa.

Kun nyt ajattelen näitä ”kammottavia virheitä”, nehän kuulostavat aivan tavallisilta, arkisilta kömmähdyksiltä.

Vaikka häpeää vältelläkseni yritän tavoitella täydellisiä suorituksia, olen sitä mieltä, että rosot tekevät ihmisistä kiinnostavia. Kiiltokuvamaisuus on epäuskottavaa ja tylsää.

Vuosien varrella olen onneksi hieman oppinut nauramaan itselleni. Kompastelu tai muu pieni kohellus vain keventää tunnelmaa ja antaa rentouttavat naurut.

Kämmäily ei ole pelkästään piristävää vaan myös opettavaista. Moka on lahja, kuten kliseisesti sanotaan. Ainakin työelämässä pikku mokat opettavat joka päivä jotain uutta.

Kaltaisilleni virheiden kammoksujille ne ovat erityisen opettavaisia. Kun virheet hävettävät, samaa ei halua toistaa.

Kolmas mokailun hyvä puoli on, että virheistä – niistä hävettävimmistäkin – yleensä selviää ja häpeä laimenee ajan kanssa.

Ja oikeastaan häpeä on merkki siitä, että asiat ovat aika hyvin. Kirurgin tai lentäjän tunnerepertuaarista kaivetaan virheen jälkeen aivan toisenlaisia tunteita kuin häpeää.

Kun liikutaan esimerkiksi elokuvien, kolumnien tai opiskelusuoritusten kaltaisten hengentuotteiden piirissä, mitään hirveän pahaa ei voi edes sattua. Häpeä taitaa olla vain ylikorostuneen itsekriittisyyden ääni.

Siksi minä ja muut virheiden kammoksujat voisimme käyttää energiamme muihin asioihin kuin emämunauksiin varautumiseen.

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen

Lue lisää: