Siivotessaan opiskelijajuhlien jälkiä kiltatalo Walhallasta aamukuudelta ihminen ehtii miettimään kaikenlaista.
Esimerkiksi sitä, oliko vuosikurssin emännäksi suostuminen sittenkin karkea virhe.
Näin nauraa Isabella Niemelä, 26. Tuosta pohdinnasta on kulunut nyt kuutisen vuotta, ja haastatteluhetkellä maaliskuun viimeisellä viikolla hänellä on edessä vielä emännän viimeinen urakka: vuosikurssi Cursus Oksasen valmistujaisjuhlien järjestäminen.
Suurin osa lääketieteen opiskelijoista aloittaa ja päättää opintonsa samaan aikaan muiden vuosikurssilaistensa kanssa. Alun ja lopun väliin mahtuu monta vuotta, ja myös monta vastuutehtävää, joista Oulussa vastaavat opintojen ensimmäisenä päivänä valitut kurssien vastuuhenkilöt.
Sitoutuminen kuuden vuoden vastuupestiin heti opiskeluiden ensimmäisenä päivänä ei sovi kaikille. Vastuunotto ei kuitenkaan hirvittänyt Isabella Niemelää, joka pienen pohdinnan jälkeen asettui ehdolle ja tuli valituksi emännäksi.
Niemelän työ kurssin eteen on palkittu: helmikuussa hän sai Oulun Duodecim-seuran jakaman Vuoden Kandikollega -huomionosoituksen. Palkinto on tarkoitettu lääketieteen kandidaatille, joka on eri tavoilla osoittanut kollegiaalisuutta ja hyvää toveruutta opintojensa aikana. Palkintoperusteissa Niemelää kiitellään siitä, että hän on hoitanut emännän tehtävää suurella pieteetillä, pitämättä itsestään turhaa meteliä. Niemelän kerrotaan tehneen lukuisia opiskelijayhteisöä hyödyttäviä tehtäviä nurkumatta, omistautuneesti ja vaivojaan säästämättä.
Niemelän sydäntä tunnustus lämmittää. Haastatteluhetkellä hänellä oli käsissään vielä opintojen loppuhuipennuksen, kurssin valmistujaisviikon, valmistelu. Vilkkaan viikon huipensi hotelli Radisson Blussa järjestettävä iltajuhla, Proffikset, joissa valmistuvat nostavat maljan.
Yksin hän ei sentään kaikkea järjestä, mutta yleinen koordinointi on hänen vastuullaan. Järjestelyihin kulunut työmäärä on ollut melkoinen, Niemelä sanoo: ”Tuntuu vähän siltä kuin omia häitä olisi järjestänyt. Onneksi mukana on ollut paljon huipputyyppejä.”
Myöhemmin syksyllä Niemelällä on edessä vielä lääkärinvalatilaisuus, jossa lääkärit vannovat vapaaehtoisen valan sitoutua noudattamaan lääkäreiden eettisiä ohjeita.
Ja kunhan sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira suinkin suo, Niemelä saa oikeuden harjoittaa lääkärin ammattia laillistettuna ammattihenkilönä.
Mutta seis! Ei matkata niin kauas tulevaisuuteen. Palataan vielä takaisin Kontinkankaan cafe Galenoksen pöydän ääreen.
Lääkärin työ sisältää myös salapoliisiutta
Isabella Niemelä kertoo tienneensä jo nuorena haluavansa lääkäriksi. Helsingissä kasvaneen Niemelän sukujuuret ovat pohjoisessa, joten Oulun lääkikseen suuntaaminen tuntui luontevalta.
Lääkäriydessä häntä kiinnosti työskentely ihmisten parissa. Lisäksi hän kertoo olevansa salapoliisiluonne: on kiinnostavaa selvittää, millaisia vaivoja potilailla on.
Hän haki lääkikseen kahdesti, ensimmäisen kerran heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ovet Kontinkankaalle eivät avautuneet vielä ensimmäisellä haulla. Rannalle jääminen oli hänelle hirveä pettymys, mutta tarjosi mahdollisuuden miettiä, mitä hän oli aina halunnut tehdä. Siksi Niemelä päätti matkustaa Tansaniaan työskentelemään vapaaehtoistyöhön kolmeksi kuukaudeksi.
Matka toi hyvää perspektiiviä, hän sanoo. ”Huomasin, ettei maailma lopu siihen, ettei pääse lääkikseen.”
Lääketieteen pääsykokeet ovat Isabella Niemelän mukaan ennen kaikkea psyykkinen juttu. Vaikka laskut ja kysymykset voivat olla piinallisen vaikeita, pahin paine on lopulta oman pään sisällä.
Myös toisen hakukerran jälkeen Niemelä oli varma, ettei pääsyt sisään. Toisen pääsykokeen jälkeen hän muistaa nähneensä haalarit päällä juhlivia lääkispiskelijoita ja ärsyyntyneensä – äärimmäisen vaikea koe meni surkeasti, ja täällä vain bailataan!
Palatessaan samana iltana junalla Helsinkiin Niemelä istui samassa vaunussa toisen kokeessa olleen kanssa. Matkaseura kävi ääneen läpi mennyttä tenttiä, laski laskuja ja pohti oikeita vastauksia. Niemelälle ei jälkipuinti maistunut: hän soitti äidilleen kertoen kokeen olleen hirveä ja kysyäkseen, vieläköhän Viron lääkishaku oli vielä auki.
Yllätys olikin melkoinen, kun ollessaan työvuorossa Haartmanin sairaalassa laitoshuoltajana Niemelä sai kuulla päässeensä sisään. Hän muistaa kohdanneensa sairaalan kahvihuoneessa osaston lääkärin, joka oli kuullut tuloksista – onnea, tuleva kollega, hän toivotti.
Kuten aiempi kohtaaminen osoittaa, kollegiaalisuus, ammattikunnan jäsenten välinen toverillisuus, on mukana lääkärin ammatissa alusta asti.
Mutta mitä kollegiaalisuus Vuoden Kandikollegalle tarkoittaa?
Vastuun jakamista ja muiden auttamista, Isabella Niemelä sanoo. Sitä, että pystyy kysymään apua kollegalta, kun oma päätös mietityttää.
”Lääketiede on laaja ala, eikä yksin ole mahdollista tietää kaikkea kaikesta.”
Kollegiaalisuuteen, keskinäiseen auttamiseen, kasvaminen alkaa jo opiskeluiden aikana.
Niemelä kehuu Oulun lääketieteen opiskelijoiden yhteisöllisyyttä ja auttamisenhalua: ennen isoa tenttiä kaivetaan yhdessä esiin tenttitärppejä, kiinnostavista työpaikoista vinkataan toisille. Hänen kokemuksensa mukaan opiskelu Oulussa ei ole kilpailuhenkistä – päin vastoin.
Lääkäriyyteen liittyy oleellisesti myös vastuu: vastuu potilaan hoidosta, joskus myös vastuu elämästä ja kuolemasta.
Päätökset pitää pystyä perustelemaan. Silloin niiden takana voi seistä, Niemelä sanoo.
”Anestesiologit monesti sanovat, että huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä ollenkaan”, Niemelä luonnehtii.
”Varsinkin suurissa päätöksissä on onneksi harvoin yksin. Aina voi kysyä myös toisen mielipidettä. Sekin antaa helpotusta, että on pystynyt kysymään neuvoa. Toki lopullisen vastuun ottaa aina itse.”
Aapistie jää taakse
Vastuuta Isabella Niemelä on kantanut myös vuosikurssinsa emäntänä. Kyse ei ole ollut elämän ja kuoleman kysymyksistä, mutta vastuusta kuitenkin: emännät ja isännät järjestävät tapahtumia ja edustavat vuosikurssiaan monenlaisissa tapahtumissa.
Lukiessasi tätä juttua Niemelä on Proffiksensa järjestänyt ja juhlansa juhlinut, ja hän on lukuhetkestä riippuen joko kaukomatkalla kurssilaisten kanssa tai jo palannut takaisin Suomeen. Myöhemmin keväällä hän muuttaa Vaasaan työskentelemään terveyskeskukseen.
Hetkeä ennen valmistumista Niemelästä tuntuu haikealta. Opiskelu on ollut hyvin koulumaista: kurssit suoritetaan tietyssä rytmissä, tuttujen ihmisten kanssa. Nyt kurssilaiset hajaantuvat ympäri Suomen, kuka mihinkin kaupunkiin, kuntaan, terveyskeskukseen.
”Jää ikävä. Sosiaalinen puoli on kuitenkin täällä niin iso juttu. Toisaalta, onhan opiskelu on myös kuluttavaa”, hän pohtii.
Näiden kuuden vuoden aikana aina on ollut käsillä jokin tentti, jota varten pitäisi lukea – mielellään juuri nyt. Vaikka erikoistuminenkin vaatii opiskelua, työelämässä tentit eivät kuumottele enää jokaisen nurkan takana.
Siirtyminen uuteen vaiheeseen tuntuu siis myös hyvältä.
Ensimmäisen kerran Niemelä puki päälleen lääkärintakin kliinisen vaiheen alkaessa kolmannen vuoden alussa.
Mutta vielä viime kesänä, jo usean harjoittelun jälkeen, välillä mieleen nousee: esitänkö vain lääkäriä?
Lääkäriyteen kasvetaan läpi uran, hän sanoo. Vaikka ensimmäisissä harjoitteluissa tuntuu vain esittävänsä lääkäriä, tunne hälvenee kokemuksen myötä.
Kenties lääkäriyden tajuaa konkreettisesti vasta kesän jälkeen, kun tie ei vie enää Aapistielle, eikä ole enää yhtään tenttiä suoritettavana.
Kuka?
Isabella Niemelä
» 26-vuotias.
» Syntyisin Helsingistä, opiskeli Oulussa.
» Lääketieteen kandidaatti, toukokuusta alkaen lääketieteen lisensiaatti.
»Valittiin helmikuussa Vuoden Kandikollegaksi. Palkinnon jakoi Oulun Duodecim-seura.
» Harrastaa kuntosalilla käymistä ja lenkkeilyä. ”Tänä keväänä tosin vähemmän kuin aikaisemmin.”
» Toivoo, että Proffikset menevät hyvin ja että kaikilla on hauskaa.
