työelämä arkistot - Sivu 2 5:stä

Matti Pääaho tarvitsee sekä joogaa että kauppatiedettä auttaakseen ihmisiä

Joogastudio Oulun perustaja ja pääopettaja Matti Pääaho aloitti markkinoinnin opintonsa henkseleitä paukutellen, miljonääriys mielessä. Rahanhimo laantui loppuunpalamisen myötä.

Alumnilta oppia

TEKSTI Helmi Juntunen

KUVAT Jenna Tajakka

Joogastudio Oulun Aurinko-salin lattialla Buddhan kuvien keskellä istuu onnellisen oloinen mies. Matti Pääahon matka tähän paikkaan ja mielentilaan on kestänyt kauan.

Matkan voi sanoa alkaneen, kun Pääaho aloitti markkinoinnin opintonsa Oulun yliopistossa vuonna 2005. Toisena opiskeluvuonnaan hän otti jo askeleita työelämään: hän aloitti Alexandria Consulting Groupissa markkinointitehtävissä ja yleni pian markkinointipäälliköksi.

Lisäksi hän opetti tanssia kahdessa eri paikassa, teki asiakaspalvelutehtäviä ja toimi verkkosivujen ylläpitäjänä. Kaikessa tekemisessään Pääaho toteaa olleensa perfektionisti.

Kolmantena opiskeluvuonnaan Pääaho lähti vaihtoon Meksikoon. Hän kertoo ajatelleensa vaihdon olevan mahdollisuus ottaa asioihin etäisyyttä, sillä valtava työmäärä vaati liiaksi voimia.

“Ammensin itsestäni enemmän kuin jaksoin.”

Väsymys iski toden teolla vasta Meksikosta paluun jälkeen. Ouluun palattuaan Pääaho otti taukoa opinnoistaan ja vähensi muitakin velvollisuuksiaan. Tuolloin hän opetti ainoastaan katutanssia Citydancella.

“Kun lähdin kauppatieteelliseen, niin lähdin henkseleitä paukutellen. Halusin tulla miljonääriksi, menestyä. Rahankiilto silmissä”, Pääaho kertoo. Tämän ajattelutavan hän hylkäsi loppuunpalamisen myötä.

“Burnoutin jälkeen oma hyvinvointi alkoi kiinnostaa enemmän”, Pääaho sanoo. Syntyi tarve etsiä itseä, hidastaa tahtia ja miettiä mitä elämältä todella haluaa.

“Näyttämisen halu jäi pois.”

Vähitellen Pääaho palasi arkiseen rytmiin suorittamaan opintojaan. Häntä pyydettiin myös töihin ePressiin, jossa työskenteli asiakaspäällikkönä parin vuoden ajan keräten rahaa. Nyt Pääaho ei enää tehnyt työtä tullakseen rikkaaksi ja kuuluisaksi, vaan haaveet koskivat reissaamista.

“Pomollekin sanoin, että kaksi vuotta teen töitä ja sitten lähden ulkomaille.”

Aasia syvensi joogainnostusta

Vaihtoaika Meksikossa jätti Pääaholle matkustamisen nälän. Myös matkailusarja Madventures inspiroi häntä.

Vuosi valmistumisensa jälkeen, elokuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2013 Pääaho lähti Bangkokiin. Hänen tarkoituksensa oli kiertää maailma pienellä budjetilla reppureissaten. Ensimmäiset puoli vuotta kuluivat Thaimaassa, Malesiassa ja Indonesiassa. Lopulta Pääaho päätyi Balille.

Tuolloin Pääaho syventyi joogaan, jota hän oli jo vuoden ajan harrastanut omin päin.

Pääaho kertoo, että Balilla on suuri hyvinvointi- ja joogaturismikeskittymä. Siellä Pääaho sanoo kiinnostuneensa henkisyydestä aiempaa enemmän. Hän toteaa aina olleensa innostunut kaikesta yliluonnollisesta ja itsensä kehittämisestä.

”Teini-iässä koin ensimmäisen henkisen herätyksen. Voin sanoa suoraan, että olin nuori new age -ihminen silloin.”

Burnoutin jälkeen hän aloitti omien sanojensa mukaan ”järkevämmän itseään etsimisen kauden”, jolloin joogasta tuli itsetutkiskelun kannalta tärkeä asia, joka veti hänet mukaansa.

Jouluksi Pääaho tuli takaisin Suomeen. Se ei ollut alkuperäinen tarkoitus, vaan hänen piti jatkaa Kaakkois-Aasiasta Etelä-Amerikkaan. Alkujaan matkan viimeiseksi kohteeksi valittu Intia kuitenkin kiinnosti Pääahoa enemmän, joten matka jatkui suoraan sinne.

Intiassa Pääaho päätti osallistua ystävänsä suosittelemalle joogakurssille. Innostus aiheeseen syveni kurssin aikana entisestään ja lopulta hän suoritti myös kahden kuukauden mittaisen joogaopettajakoulutuksen.

Suomesta piti päästä pois, kunnes ei tarvinnutkaan

Matti Pääaho palasi Suomeen puolen vuoden Intian-matkan jälkeen yllättääkseen isänsä tämän 60-vuotisjuhlissa. Lyhyeksi suunniteltu pysähdys kuitenkin venyi, sillä Pääaho päätti jäädä nauttimaan Suomen kesästä pariksi kuukaudeksi. Tuolloin joogan opettaminen alkoi hänestä tuntua kiehtovalta mahdollisuudelta.

Hän vuokrasi Heinäpäästä ison kerrostalokolmion, johon avasi kotistudion. Pääahon aikomuksena oli opettaa puoli vuotta ja lähteä joulun jälkeen jälleen reissuun. Toisin kuitenkin kävi.

“Kun katsoin sitä kaikkea mitä olin saanut aikaan, tajusin siinä hetkessä, että en ihan heti päästä irti. Jotenkin tiesin että tämä tarina jatkuu vähän pidemmälle kuin muutama kuukausi. Tässä nyt ollaan, viisi vuotta on kulunut.”

“Kun lähdin [matkalle] niin vannoin etten ikinä palaa Ouluun, että ei täällä ole mitään kiinnostavaa. Vuoden jälkeen näin Oulun ihan uusin silmin. Uudet ihmiset tulivat elämääni”, Pääaho kertoo. Nykyäänkin hän viihtyy Oulussa.

Tammikuussa 2018 avautui nykyinen Limingantullin studio. Aluksi Pääaho oli tiloissa alivuokralainen, mutta tämän vuoden elokuussa hän vuokrasi koko tilan itse. Opettajia on nykyään yhdeksän. Hänellä on edelleen palava halu nähdä maailmaa ja yrittäjyys mahdollistaa ajoittaiset ulkomaanmatkat.

Yrittäjyys sopii Pääahon mukaan myös joogan henkeen, eivätkä kauppatieteen opinnot tai liiketoiminta ole ristiriidassa hänen nykyisen maailmankuvansa kanssa. Pääaho sanoo myös, että joogasta on ollut perinteisesti tapana pyytää vastine. Vaikka maksun periminen tunneista kuuluu siis asiaan, raha ei ole opettamisen motiivi; suurimmaksi taustalla vaikuttavaksi ajatukseksi Pääaho nostaa halun auttaa ihmisiä voimaan paremmin.

Yliopistossa opitut taidot mahdollistavat joogakoulun liiketoiminnan ja tekevät siten auttamisesta mahdollista.

Kuka?

Matti Pääaho

» Kotoisin Oulusta, jossa asuu puolisonsa kanssa.

» Joogastudio Oulun perustaja ja pääopettaja.

» Nimeää ihmisten auttamisen pääasialliseksi syyksi joogan opettamiselle.

» Valmistunut Oulun yliopiston kauppakorkeakoulusta markkinoinnin pääaineesta vuonna 2012.

» Kokee opintojensa antaneen valmiuden kokonaisuuksien näkemiseen ja ongelmanratkaisuun työelämässä.

» Vaihto-opinnot Meksikossa sytyttivät halun matkailla.

» Opiskeluajoista mieleen ovat jääneet paitsi Finanssin vuosijuhlat ja muut ainejärjestön tapahtumat, myös opintojen aikana kohdatut ihmiset.

» Tällä hetkellä kaipaa tasaista elämää ilman muutosta.

Julkaistu 17.10.201917.10.2019

Helmi Juntunen

Oululainen metamoderni antropologi ja mielten välisen etäisyyden avaruuscowgirl.

Lue lisää:

Luova työ vie yöunet, lihottaa ja saa harkitsemaan luovuttamista – mutta tekee myös onnelliseksi

Laura Tauriaisen mukaan luovalla alalla työskentely ei ole erityisen hohdokasta. Siitä huolimatta hän ei vaihtaisi valintaansa.

Kolumni

TEKSTI Laura Tauriainen

Kun olin pieni, en osannut haaveilla siitä työstä, jota nyt teen – eihän tekstipainotteisen digimarkkinoinnin suunnittelijan työtä kai ollut olemassakaan. Halusin olla näyttelijä, laulaja tai kirjailija.

Valmistuessani korkeakoulusta en osannut vieläkään haaveilla työstä, jota nyt teen. Copywriter-titteli oli vain etäisesti tuttu, sähköisen markkinoinnin suunnittelijoista en ollut kuullutkaan. Ajattelin, että koska olin opiskellut viestintää mutten markkinointia tai suomen kieltä, minulla ei olisi mitään mahdollisuuksia mainosalalle.

Oikeastaan ajauduin viestinnän ja markkinoinnin alalle sattumalta. Mikään muu ei kuulostanut kivalta, enkä päässyt opiskelemaan alalle, jonne luulin haluavani. Vasta noin vuoden viestintää opiskeltuani tajusin olevani oikeassa paikassa. Kun ei ole erinomainen missään ja on ihan hyvä monessa asiassa, päätyy näköjään opiskelemaan viestintää.

Pienestä asti olen tiennyt vain sen, että haluan tehdä työtä, jossa saan käyttää luovuuttani. Ja vaikka se onkin nykyisen ammattini paras puoli, se on myös huonoin.

Sillä asia on niin, että luova työ viestinnän alalla ei ole pelkkää kamppisten kehittelyä ja pöhinän nostattamista. Sisällöntuotanto sosiaaliseen mediaan ei ole vain idisten kreailua. Copywriterin työ ei ole ainoastaan nasevia sloganeita. Digimarkkinointi on muutakin kuin Instagramin selaamista.

Vaikka työni on toki kaikkea tuotakin, enimmäkseen se on strategioita, analytiikkaa, matematiikkaa, psykologiaa, yhteiskuntatieteitä ja kirjoittamista. Excel-taulukoita, Google Adsiä ja Facebookin mainostyökalua. Tarkkailua, avarakatseisuutta ja silmät auki elämistä.

Luovuus viestinnän alalla on tasapainottelua sen välillä, mitä asiakas haluaa, mitä asiakas haluaa maksaa ja mitä asiakas tarvitsee – ja luovuuden asettamista noihin annettuihin raameihin.

Työskentely luovalla alalla ei ole kovin hohdokasta. Oikeastaan se on hyvin kuluttavaa, ja kietoo lonkeroihinsa koko elämäsi ja arkesi. Kun työn ja vapaan erottaminen toisistaan on vaikeaa, syntyy olo, että on aina töissä.

Luovuutta ei voi hallita. Luova idea ei kysy lupaa, kun se tulee, eikä se välitä siitä, onko se hyödyllinen tai mahdollinen toteuttaa. Omiin ideoihin ei saa rakastua, sillä minkä tahansa voi joutua hylkäämään ilman sen suurempia seremonioita tai hyvästejä, sillä omasta mielestä hyvä ajatus voikin olla asiakkaan mielestä ala-arvoisen huono

Luovuus ei sammu, kun toimiston oven sulkee takanaan työpäivän päätteeksi, vaan se herättää öisin eikä anna nukahtaa uudelleen. Makaat sängyssä pää täynnä eri voimakkuuksilla kuuluvia ajatuksia: muistitko tarkistaa eilisen tekstin kielioppivirheet? Pitäisiköhän sittenkin ehdottaa asiakkaalle jotain ihan muuta, kun mitä ajattelin? Entä jos en osaa sanoa yhtään mitään järkevää huomisessa palaverissa? Suurimpaan ääneen huutaa ajatus: “SINUNHAN PITÄISI NUKKUA!”

Koska jos et nuku, et ole luova.

Olen itse huomannut rajojen olevan lopulta kaikista tärkeintä luovassa työssä. Rajoja tulee asettaa itselleen, työlleen ja työyhteisölleen.

Vaikka työtään ei voisi unohtaa työajan päätyttyä, työsähköpostien ja -viestien ilmoitukset voi laittaa pois päältä. Sulje ruudut aikaisemmin illalla, äläkä varsinkaan ota puhelinta sänkyyn. Vaikka kotona tekisikin mieli puhua työasioista, se kannattaa silti pitää minimissä. Työkavereiden ja pomon kanssa voi ystävystyä, mutta pientä etäisyyttä kannattaa pitää.

Ja kaikista tärkein neuvo: ei ylitöitä.

Vaikka luovuus raastaa, vie yöuneni, lihottaa, vaarantaa mielenterveyteni ja saa minut harkitsemaan luovuttamista noin päivittäin, en usko koskaan valitsevani toisin.

Kaikesta huolimatta työni tekee minut onnelliseksi. Pitää vain huolehtia, etten kuristu sen lonkeroihin.

Julkaistu 8.5.2019

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Kun intohimosta tuli vain työtä, oli aika jatkaa matkaa

"Viidessä vuodessa, yhden opiskelijan tavoitteellisen opiskeluajan aikana, on tapahtunut niin paljon, etteivät sanat oikein riitä kertomaan kaikkea. Yritän silti testamentata tässä olennaisimmat", kirjoittaa Hennamari Toiviainen ajastaan OYY:n sosiaalipoliittisena asiantuntijana. Tämä on hänen viimeinen kolumninsa Oulun ylioppilaslehdessä.

Kolumni

TEKSTI Hennamari Toiviainen

Helmikuussa 2014 näin rekrytointi-ilmoituksen, jossa Oulun yliopiston ylioppilaskunta haki sosiaalipoliittista asiantuntijaa. Ilmoitusta katsoessani mietin, olenko jo liian vanha ylioppilasliikkeeseen – olinhan jo valmistunut, enkä ollut enää kahteen vuoteen ollut aktiivisesti opiskelijaliikkeessä mukana.

Pari päivää myöhemmin tuttu vinkkasi minulle vielä kyseisestä paikasta saatesanoilla “se on just sun juttu”. Siksi lopulta päätin hakea paikkaa. Vaikka en osannut vielä silloin sanoittaa ajatuksiani täsmällisesti, tunsin, että minulla oli vielä annettavaa ylioppilasliikkeelle.

Nyt viisi vuotta myöhemmin voin sanoa, etten ole hakupäätöstä päivääkään katunut. Viidessä vuodessa, yhden opiskelijan tavoitteellisessa opiskeluajassa, on tapahtunut niin paljon, etteivät sanat oikein riitä kertomaan kaikkea. Yritän silti testamentata tässä olennaisimmat.

Tärkein antini ylioppilaskunnalle on varmasti se, että tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistäminen on pysyvä osa ylioppilaskunnan ja useiden kymmenien opiskelijajärjestöjen arkea. Työssäni näin opiskelijoiden olevan aidosti kiinnostuneita tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymyksistä. He myös uskaltavat lähteä rohkeasti ratkomaan vaikeitakin asioita järjestöissä. Vaikka kipeistä asioista puhuminen on vaikeaa, se silti kannattaa.

Järjestön suunnitelmallinen kehittäminen ja vaikeiden asioiden vastuullinen ratkaiseminen kehittävät järjestötoimintaan osallistuvien taitoja kohdata muutoksia ja käsitellä konflikteja. Näistä taidoista on varmasti hyötyä kenelle tahansa.

Myös yliopisto on herännyt kiusaamisen, häirinnän ja vihapuheen vastaiseen työhön ja haluaa siten varmistaa, että meillä kaikilla on turvallinen ja hyvä ilmapiiri opiskella ja työskennellä. Meitä kaikkia tarvitaan yliopistoyhteisön rakentamiseen paremmaksi ja yhdenvertaiseksi opiskelu- ja työympäristöksi. Vaikka en voi väittää tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden toteutuvan yliopistoyhteisössä täysin, ovat asiat tällä saralla varmasti paremmin kuin vielä viisi vuotta sitten.

Ylioppilaskunnassa kohtaa paljon ihmisiä. Jokainen ihminen on kohdattava rakentavassa vuorovaikutuksessa ja hyvässä yhteistyössä – oli kyseessä sitten fuksi, opettaja, dekaani, terveydenhuollon ammattilainen tai kaupunginjohtaja.

Olennaisimpia ylioppilaskunnassa tarvittavia taitoja lienevätkin kohtaamisen, kuuntelun ja auttamisen taidot. Se hetki, kun asiantuntija kohtaa apua etsivän opiskelijan, on tärkeimpiä hetkiä ylioppilaskunnan ja opiskelijan välillä.

Ajattelen ylioppilaskunnan olevan opiskelijan luotettava turvaverkko, paikka, josta on aina voinut kysyä mitä tahansa mietityttävää asiaa. Vaikka valtaosa kysymyksistä liittyy yleensä opiskeluun, opiskelijakorttiin ja opiskelun tukipalveluihin, opiskelijoiden kysymysten kirjo on valtava. Vuosien varrelta muistan kysymyksiä tulleen ainakin yliopiston juoma-automaateista, kaupunginteatterin näytöksistä, lämpötolpallisista autopaikoista sekä hääbändin löytämisestä.

Jokaista yksittäistä opiskelijan kohtaamista, kuuntelemista, ohjaamista, auttamista ja tukena olemista on vaikea tehdä näkyväksi. Moni opiskelija ei tiedä mitä ylioppilaskunta tekee – ja jos ei tiedä, on helppo moittia julkisesti. Kiitokset puolestaan tulevat henkilökohtaisissa kohtaamisissa. Edunvalvonta-asiantuntijan pitkäjänteinen työ tulee näkyväksi yleensä joko suurien, koko opiskelijajoukkoa koskevien voittojen tai pettymysten jälkeen. Voittojenkin takana on aina paljon eri henkilöiden tekemää pitkäjänteistä yhteistyötä.

Ylioppilaskunta, kuten muutkin opiskelijajärjestöt, kilpailee yhä enemmän opiskelijoiden ajasta. Vaikka juuri järjestötoiminta valmentaa oivallisesti työelämään ja opettaa käytännössä työelämän sosiaalisiin suhteisiin, tiukkojen opintopistevaatimusten sekä opintotukirajauksien ja -leikkauksien vuoksi opiskelijoilla on yhä vähemmän aikaa järjestöille. Siksi ylioppilaskunnan on yhteistyössä yliopiston kanssa varmistettava, että jokainen opiskelija voi jatkossakin vaikuttaa yliopistoyhteisössä ja edistää yhteisiä asioita.

Kun aika on kortilla, ylioppilaskunnan tulisi säilyä houkuttelevana opiskelijajärjestönä ja työnantajana. Koska järjestönä ylioppilaskunta ei voi houkutella rahalla osaavimpia asiantuntijoita, sen tulee panostaa enemmän muuhun pääomaan, kuten työntekijöiden ja luottamushenkilöiden jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolehtimiseen. Työskentely ylioppilaskunnan hyväksi on usein intohimoista, ja ylioppilaskuntatoimintaan hakeutuvat ovat todella kiinnostuneita ja motivoituneita edistämään opiskelijan hyvää elämää. Siksi toiminnan tulee myös olla kivaa ja antoisaa.

Aina se ei ole sitä ollut: olen nähnyt turhaa vastakkainasettelua ja oman edun ajamista. Se taas karkottaa viimeisetkin toiminnasta kiinnostuneet.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnasta olen saanut mukaani hienoja ystävyyssuhteita ja verkostoja. En ole ollut ylioppilaskuntaan liian vanha – päinvastoin: ihailen ylioppilasliikkeen pitkän linjan vaikuttajia, joilla on mieletön ammatillinen osaaminen ja joilta kokemattomampi on aina voinut kysyä apua.

Ylioppilaskunnassa olen todistanut ikimuistoisia hetkiä opiskelijoiden edunvalvonnan parissa, niin hyvässä kuin pahassakin. Joskus on itketty onnesta, joskus pettymyksestä. Joskus olen ollut turhautunut, joskus taas olen yllättynyt positiivisesti.

Siksi lausun lämpimän kiitoksen kaikille heille, jotka ovat olleet osa matkaani OYY:ssa. Tiedän kuitenkin, että kun palo ylioppilasliikkeessä vaikuttamiseen alkaa hiipua ja intohimosta tulee yhä enemmän vain työpaikka, on aika siirtyä eteenpäin.

Julkaistu 15.4.201915.4.2019

Hennamari Toiviainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen sosiaalipoliittinen asiantuntija, joka jatkoi matkaansa Oulun kaupungille kuntalaisvaikuttamisen koordinaattoriksi. Twitter: @HennamariT

Lue lisää:

Vuoden Kandikollega Isabella Niemelä jää kaipaamaan Kontinkankaalta kurssilaisia, muttei jatkuvaa tenttipänttäystä

Isabella Niemelä tuntee olonsa haikeaksi valmistumisen kynnyksellä. Silti siirtyminen uuteen elämänvaiheeseen tuntuu myös hyvältä, vaikka opiskeluiden loppuminen tähän kevääseen ei vielä aivan todelliselta tunnukaan.

Ihmiset Päähenkilö

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Suvi Vinblad

Siivotessaan opiskelijajuhlien jälkiä kiltatalo Walhallasta aamukuudelta ihminen ehtii miettimään kaikenlaista.

Esimerkiksi sitä, oliko vuosikurssin emännäksi suostuminen sittenkin karkea virhe.

Näin nauraa Isabella Niemelä, 26. Tuosta pohdinnasta on kulunut nyt kuutisen vuotta, ja haastatteluhetkellä maaliskuun viimeisellä viikolla hänellä on edessä vielä emännän viimeinen urakka: vuosikurssi Cursus Oksasen valmistujaisjuhlien järjestäminen.

Suurin osa lääketieteen opiskelijoista aloittaa ja päättää opintonsa samaan aikaan muiden vuosikurssilaistensa kanssa. Alun ja lopun väliin mahtuu monta vuotta, ja myös monta vastuutehtävää, joista Oulussa vastaavat opintojen ensimmäisenä päivänä valitut kurssien vastuuhenkilöt.

Sitoutuminen kuuden vuoden vastuupestiin heti opiskeluiden ensimmäisenä päivänä ei sovi kaikille. Vastuunotto ei kuitenkaan hirvittänyt Isabella Niemelää, joka pienen pohdinnan jälkeen asettui ehdolle ja tuli valituksi emännäksi.

Niemelän työ kurssin eteen on palkittu: helmikuussa hän sai Oulun Duodecim-seuran jakaman Vuoden Kandikollega -huomionosoituksen. Palkinto on tarkoitettu lääketieteen kandidaatille, joka on eri tavoilla osoittanut kollegiaalisuutta ja hyvää toveruutta opintojensa aikana. Palkintoperusteissa Niemelää kiitellään siitä, että hän on hoitanut emännän tehtävää suurella pieteetillä, pitämättä itsestään turhaa meteliä. Niemelän kerrotaan tehneen lukuisia opiskelijayhteisöä hyödyttäviä tehtäviä nurkumatta, omistautuneesti ja vaivojaan säästämättä.

Niemelän sydäntä tunnustus lämmittää. Haastatteluhetkellä hänellä oli käsissään vielä opintojen loppuhuipennuksen, kurssin valmistujaisviikon, valmistelu. Vilkkaan viikon huipensi hotelli Radisson Blussa järjestettävä iltajuhla, Proffikset, joissa valmistuvat nostavat maljan.

Yksin hän ei sentään kaikkea järjestä, mutta yleinen koordinointi on hänen vastuullaan. Järjestelyihin kulunut työmäärä on ollut melkoinen, Niemelä sanoo: ”Tuntuu vähän siltä kuin omia häitä olisi järjestänyt. Onneksi mukana on ollut paljon huipputyyppejä.”

Myöhemmin syksyllä Niemelällä on edessä vielä lääkärinvalatilaisuus, jossa lääkärit vannovat vapaaehtoisen valan sitoutua noudattamaan lääkäreiden eettisiä ohjeita.

Ja kunhan sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira suinkin suo, Niemelä saa oikeuden harjoittaa lääkärin ammattia laillistettuna ammattihenkilönä.

Mutta seis! Ei matkata niin kauas tulevaisuuteen. Palataan vielä takaisin Kontinkankaan cafe Galenoksen pöydän ääreen.

Lääkärin työ sisältää myös salapoliisiutta

Isabella Niemelä kertoo tienneensä jo nuorena haluavansa lääkäriksi. Helsingissä kasvaneen Niemelän sukujuuret ovat pohjoisessa, joten Oulun lääkikseen suuntaaminen tuntui luontevalta.

Lääkäriydessä häntä kiinnosti työskentely ihmisten parissa. Lisäksi hän kertoo olevansa salapoliisiluonne: on kiinnostavaa selvittää, millaisia vaivoja potilailla on.

Hän haki lääkikseen kahdesti, ensimmäisen kerran heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ovet Kontinkankaalle eivät avautuneet vielä ensimmäisellä haulla. Rannalle jääminen oli hänelle hirveä pettymys, mutta tarjosi mahdollisuuden miettiä, mitä hän oli aina halunnut tehdä. Siksi Niemelä päätti matkustaa Tansaniaan työskentelemään vapaaehtoistyöhön kolmeksi kuukaudeksi.

Matka toi hyvää perspektiiviä, hän sanoo. ”Huomasin, ettei maailma lopu siihen, ettei pääse lääkikseen.”

Lääketieteen pääsykokeet ovat Isabella Niemelän mukaan ennen kaikkea psyykkinen juttu. Vaikka laskut ja kysymykset voivat olla piinallisen vaikeita, pahin paine on lopulta oman pään sisällä.

Myös toisen hakukerran jälkeen Niemelä oli varma, ettei pääsyt sisään. Toisen pääsykokeen jälkeen hän muistaa nähneensä haalarit päällä juhlivia lääkispiskelijoita ja ärsyyntyneensä – äärimmäisen vaikea koe meni surkeasti, ja täällä vain bailataan!

Palatessaan samana iltana junalla Helsinkiin Niemelä istui samassa vaunussa toisen kokeessa olleen kanssa. Matkaseura kävi ääneen läpi mennyttä tenttiä, laski laskuja ja pohti oikeita vastauksia. Niemelälle ei jälkipuinti maistunut: hän soitti äidilleen kertoen kokeen olleen hirveä ja kysyäkseen, vieläköhän Viron lääkishaku oli vielä auki.

Yllätys olikin melkoinen, kun ollessaan työvuorossa Haartmanin sairaalassa laitoshuoltajana Niemelä sai kuulla päässeensä sisään. Hän muistaa kohdanneensa sairaalan kahvihuoneessa osaston lääkärin, joka oli kuullut tuloksista – onnea, tuleva kollega, hän toivotti.

Kuten aiempi kohtaaminen osoittaa, kollegiaalisuus, ammattikunnan jäsenten välinen toverillisuus, on mukana lääkärin ammatissa alusta asti.

Mutta mitä kollegiaalisuus Vuoden Kandikollegalle tarkoittaa?

Vastuun jakamista ja muiden auttamista, Isabella Niemelä sanoo. Sitä, että pystyy kysymään apua kollegalta, kun oma päätös mietityttää.

”Lääketiede on laaja ala, eikä yksin ole mahdollista tietää kaikkea kaikesta.”

Kollegiaalisuuteen, keskinäiseen auttamiseen, kasvaminen alkaa jo opiskeluiden aikana.

Niemelä kehuu Oulun lääketieteen opiskelijoiden yhteisöllisyyttä ja auttamisenhalua: ennen isoa tenttiä kaivetaan yhdessä esiin tenttitärppejä, kiinnostavista työpaikoista vinkataan toisille. Hänen kokemuksensa mukaan opiskelu Oulussa ei ole kilpailuhenkistä – päin vastoin.

Lääkäriyyteen liittyy oleellisesti myös vastuu: vastuu potilaan hoidosta, joskus myös vastuu elämästä ja kuolemasta.

Päätökset pitää pystyä perustelemaan. Silloin niiden takana voi seistä, Niemelä sanoo.

”Anestesiologit monesti sanovat, että huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä ollenkaan”, Niemelä luonnehtii.

”Varsinkin suurissa päätöksissä on onneksi harvoin yksin. Aina voi kysyä myös toisen mielipidettä. Sekin antaa helpotusta, että on pystynyt kysymään neuvoa. Toki lopullisen vastuun ottaa aina itse.”

Aapistie jää taakse

Vastuuta Isabella Niemelä on kantanut myös vuosikurssinsa emäntänä. Kyse ei ole ollut elämän ja kuoleman kysymyksistä, mutta vastuusta kuitenkin: emännät ja isännät järjestävät tapahtumia ja edustavat vuosikurssiaan monenlaisissa tapahtumissa.

Lukiessasi tätä juttua Niemelä on Proffiksensa järjestänyt ja juhlansa juhlinut, ja hän on lukuhetkestä riippuen joko kaukomatkalla kurssilaisten kanssa tai jo palannut takaisin Suomeen. Myöhemmin keväällä hän muuttaa Vaasaan työskentelemään terveyskeskukseen.

Hetkeä ennen valmistumista Niemelästä tuntuu haikealta. Opiskelu on ollut hyvin koulumaista: kurssit suoritetaan tietyssä rytmissä, tuttujen ihmisten kanssa. Nyt kurssilaiset hajaantuvat ympäri Suomen, kuka mihinkin kaupunkiin, kuntaan, terveyskeskukseen.

”Jää ikävä. Sosiaalinen puoli on kuitenkin täällä niin iso juttu. Toisaalta, onhan opiskelu on myös kuluttavaa”, hän pohtii.

Näiden kuuden vuoden aikana aina on ollut käsillä jokin tentti, jota varten pitäisi lukea – mielellään juuri nyt. Vaikka erikoistuminenkin vaatii opiskelua, työelämässä tentit eivät kuumottele enää jokaisen nurkan takana.

Siirtyminen uuteen vaiheeseen tuntuu siis myös hyvältä.

Ensimmäisen kerran Niemelä puki päälleen lääkärintakin kliinisen vaiheen alkaessa kolmannen vuoden alussa.

Mutta vielä viime kesänä, jo usean harjoittelun jälkeen, välillä mieleen nousee: esitänkö vain lääkäriä?

Lääkäriyteen kasvetaan läpi uran, hän sanoo. Vaikka ensimmäisissä harjoitteluissa tuntuu vain esittävänsä lääkäriä, tunne hälvenee kokemuksen myötä.

Kenties lääkäriyden tajuaa konkreettisesti vasta kesän jälkeen, kun tie ei vie enää Aapistielle, eikä ole enää yhtään tenttiä suoritettavana.

Kuka?

Isabella Niemelä

» 26-vuotias.

» Syntyisin Helsingistä, opiskeli Oulussa.

» Lääketieteen kandidaatti, toukokuusta alkaen lääketieteen lisensiaatti.

»Valittiin helmikuussa Vuoden Kandikollegaksi. Palkinnon jakoi Oulun Duodecim-seura.

» Harrastaa kuntosalilla käymistä ja lenkkeilyä. ”Tänä keväänä tosin vähemmän kuin aikaisemmin.”

» Toivoo, että Proffikset menevät hyvin ja että kaikilla on hauskaa.

Julkaistu 11.4.201926.4.2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

“Hyvä johtaja kuuntelee enemmän kuin puhuu” – Helena Moring haluaa johtaa suuntaa näyttäen, mutta myös vapauksia antaen

Nokialla yli kolme vuosikymmentä työskennellyt Helena Moring ei kuvitellut itseään johtotehtäviin, tai tiennyt mitä uraltaan odottaa.

Alumnilta oppia Työelämä

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Anni Hyypiö

1970-luvulla sähkötekniikan ala oli keskellä muutosta. Teknologian nopea kehitys muutti alan koulutusta ja arkea merkittävästi, kun esimerkiksi mikroprosessorit ja taskulaskimet keksittiin. Sähkötekniikan kehitys näkyi myös Oulussa. Oulun yliopiston Sähköinsinöörikilta oli perustettu vuonna 1965 ja Nokia perusti radiopuhelintehtaan Ouluun vuonna 1973.

Myös Helena Moring aloitti sähkötekniikan opinnot Oulussa vuonna 1976.

Hän kertoo, ettei suinkaan aina tiennyt päätyvänsä teekkariksi, vaikka olikin aina pitänyt matemaattisista aineista. Moringilla oli alaa valitessaan monia kiinnostuksen kohteita, sähkötekniikkaan hän päätyi lopulta osittain sattuman vuoksi.

Vuosikymmeniä myöhemmin Moring on edelleen tekemisissä sähkötekniikan oppien kanssa, tähän haastatteluunkin hän saapuu 5G-testiverkkoprojektin tapaamisesta. Hartelan projektipäällikkönä Oulussa työskentelevä Moring kehittää tällä hetkellä älykorttelia Karjasillan Verstas -projektissa.

Hän näkee tulevaisuuden tietoliikenneverkkojen olevan yksi projektin isoista teemoista, ja nykyisen ymmärryksensä tietoliikennetekniikasta perustuvan jo 1970-luvulla opiskelemiinsa asioihin.

“Perusteoria ei ole hukkaan heitettyä. Ei kannata lukea vain sen verran että pääsee tentistä läpi vaan yrittää aidosti ymmärtää”, Moring neuvoo nykyopiskelijoita.

Uusien käytäntöjen kehittäminen ja normien kyseenalaistaminen ovat teemoja, jotka määrittelevät Moringin uraa aina opiskeluajoista asti. Hän oli yksi vuosikurssinsa kolmesta naisesta, kun aloittavia opiskelijoita oli noin 70. Opiskeluvuosinaan hän oli muun muassa mukana kehittämässä Sähköinsinöörikillan toimintaa.

Se, onko ura vastannut opiskeluaikaisia odotuksia, on Moringista vaikea sanoa.

“Opiskeluaikoina kellään ei ollut odotuksia. Tämä ala on muuttunut valtavasti.”

Hän kertoo alan vaatineen omien rajojen eteenpäin työntämistä ja mukavuusalueelta poistumista, mikä on osaltaan täyttänyt hänen odotuksensa monin verroin.

Microsoftia ja MikroMikkoja

Helena Moringin ura yliopiston ulkopuolella alkoi, kun Nokia Data perusti ensimmäisen tuotekehitysyksikkönsä Ouluun vuonna 1984.

Moring työskenteli Nokia Data -nimellä tunnetussa kehitysyksikössä ensin Pitäjämäellä, sitten Oulussa. Hän oli yksikön ensimmäisen kahdeksan henkilön joukossa, ja jatkoi uraansa yrityksen mukana vaihtelevissa tehtävissä yli 30 vuotta.

Nokia Data tunnetaan muun muassa MikroMikko-pöytätietokonetuotteista, joita Moring oli mukana kehittämässä.

Vaikka MikroMikko on jäänyt jo historiaan, moni käyttää kehitystiimin tuotteita yhä tänä päivänä. Tiimi esimerkiksi teki yhteistyötä Bill Gatesin kanssa. Microsoftin johtaja kävi Pitäjänmäellä ja Nokia Data kehitti 1980-luvulla Microsoftin käyttöjärjestelmäohjelmia, Moring kertoo.

Nokia Datan ja Moringin kädenjälki näkyy tänä päivänä myös suomalaisessa katukuvassa – nimittäin Suomen ensimmäisissä pankkiautomaateissa.

Polku hyvään johtamiseen

Jo Nokian aikaisella urallaan Helena Moring eteni kehitystehtävistä johtotehtäviin ja vastasi projekteista ja alaisista. Moring ei nykyisestä johtoasemastaan huolimatta koe hakeneensa valtaa.

“En ole koskaan ajatellut valtaa sinänsä, enemmänkin olen nähnyt asioita, jotka voisi tehdä vähän paremmin tai toisella tavalla. Sitä kautta olen päätynyt vetämään tiimejä, joissa sitä on voinut toteuttaa”, Moring kertoo.

Vaikka Moring onkin Nokian vuosinaan parhaimmillaan johtanut yli 200 alaista, hän ei näe itseään vallankäyttäjänä – hän jopa vierastaa ajatusta.

“Ainahan valtaa on, kun on alaisia, mutta ajattelen valtaa ennemmin vastuuna ja keskityn siihen, mitä tiimeillä on mahdollista saada aikaan.”

Hän uskoo, että hänen laillaan kuka tahansa voi oppia johtajaksi, eikä ole vain yhtä ihmistyyppiä, jolle johtaminen sopii.

“Hyvässä johtamisessa tärkeintä on omana itsenä oleminen. On hyvä, että on erilaisia perusluonteita johtajina.”

Millainen sitten on hyvä johtaja?

“Arvomaailmojen samansuuntaisuus itsellä ja yrityksellä, sieltä lähtee hyvä johtaminen.”

Tärkeimpänä johtamista määrittävänä tekijänä Moring näkee eron englanninkielisten johtamistermien leadershipin ja managementin välillä.

Management on Moringille päivittäistä käytännön asioiden hoitamista ja leadership taas ihmisten johtamista.

Moringin mukaan molempia tarvitaan, mutta johtamisuran alussa yleinen virhe on keskittyä liikaa managementtiin. Silloin johtaa enemmän asioita kuin ihmisiä, hän sanoo. Moringin oma johtamisfilosofia on, että ihmisiä johdetaan edestäpäin suuntaa näyttäen, mutta myös vapauksia antaen.

Lopulta hyvän johtajan tekee hänen mielestään kuunteleminen ja nöyryys.

“Hyvä johtaja kuuntelee enemmän kuin puhuu.”

Kuka?

Helena Moring

» Valmistunut Oulun yliopistosta diplomi-insinööriksi vuonna 1982.

» Työskentelee Hartelan projektipäällikkönä Karjasillan verstas -aluerakentamisprojektissa. Työskennellyt aiemmin Oulun yliopiston tietoliikennetekniikan laitoksella ja Nokialla. Lisensoitu patenttiasiamies ja toimittanut myös Nokian patenttihakemuksia.

» Parasta opiskelussa olivat teekkarivaput ja excursio Amerikkaan.

» Haastavinta opinnoissa oli tarve sisäistää kaikki aiempi tieto, jotta pärjäsi uusilla kursseilla

» Toimi opiskeluaikanaan yliopiston valokuvauskerhossa (nyk. yo-kamerat) ja Sähköinsinöörikillassa.

» Unelmoi golfin pelaamisesta tulevana kesänä.

» Harrastaa vapaa-ajallaan joogaa ja pilatesta.

Julkaistu 11.4.201918.4.2019

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Tieteenaloihin liittyvät stereotypiat ovat turmiollisia tulevaisuutemme kannalta

"Ilmastonmuutoksen kaltaisten ongelmien äärellä emme voi jäädä ennakkoluuloisiksi naapuritiedekunnan väkeä kohtaan. Oman alan rajojen sisään jumittuminen on vahingollista myös siksi, että tulevaisuuden työelämässä on opittava uusia taitoja eri tavoin ajattelevilta ihmisiltä", sanoo Sanna Häyrynen.

Kolumni

TEKSTI Sanna Häyrynen

Humanistit ovat hippejä. Teekkarit miettivät vain prosessikaavioita tai kaljaa. Biologian opiskelijat rämpivät kosteikoissa lintujen perässä. Taloustieteilijät sijoittavat opintorahansa osakkeisiin. Kasvatustieteilijät väkertävät pehmonalleja. Lääkisläisiä motivoivat asema ja raha.

Tällaisia luokitteluja voi lukea esimerkiksi listalta, johon Savon Sanomat on koonnut lukijoidensa kohtaamia stereotypioita opintoalastaan ja lukijoiden omia ennakkokäsityksiä muiden alojen ihmisistä.

Näistä harhaisista luuloista ei kuitenkaan ole etua kenellekään. Ne aiheuttavat me vastaan muut -ajattelua ja kapeuttavat omaa kehittymistämme.

On surullista, jos teekkari alkaa pitää itseään vain yhden asian putkiaivona tai humanisti kuvittelee, ettei voisi osata matematiikkaa. Oikeasta elämästä tiedän kertoa esimerkiksi, että humanisti voi olla rahanhimoinen ja kauppatieteiden opiskelija voi äänestää vasemmistoliittoa.

Ihmiset ovat onneksi latteita stereotypioita monimutkaisempia.

Tottahan toki samanmieliset hakeutuvat yhteen ja pitkän ajan kuluessa seura tekee kaltaisekseen. Tykkäämme myös lokeroida näkemiämme ihmisiä ja asioita, jotta ymmärtäisimme, mitä ympärillämme tapahtuu.

Aiheellista on muistaa ehkä jo kliseeksi muodostunut sitaatti toimittaja-kirjailija Walter Lippmannilta: Kun kaikki ajattelevat samalla tavalla, kukaan ei ajattele kovin paljon.

Iät ja ajat opiskelijoita on rohkaistu poikkitieteellisiin sivuainevalintoihin, koska yllättävät aineyhdistelmät voivat olla ”hedelmällisiä” ja valtti työelämässä.

Aikoinani päätin noudattaa tätä neuvoa. Kolme vuotta humanistisessa tiedekunnassa opiskeltuani otin sivuaineet sekä silloisesta taloustieteiden tiedekunnasta että kasvatustieteiden tiedekunnasta.

Myönnän, että aluksi saatoin suhtautua epäillen uusia ihmisiä kohtaan. Silti hyvin pian huomasin, että mukavia tyyppejähän he ovat. Oli virkistävä nähdä, miten tehtäviin tarttuvat ihmiset, joilla on asioihin erilainen lähestymistapa kuin minulla.

Poikkitieteellisyys on elinehto, jos aiomme ratkaista esimerkiksi ilmastonmuutokseen liittyviä pulmia.

Hiljattain Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa käsiteltiin sitä, että tulevaisuuden työelämä vaatii meiltä jokaiselta jatkuvaa oppimista, sillä työ irtaantuu perinteisistä ammateista. Kirjoituksessa muistutetaan, että ammattiin valmistuvan on varauduttava siihen, että hänen työnsä muuttuu vuosien aikana toisenlaiseksi. Jos ei kykene itse muuttumaan, ei voi jatkaa edes omassa ammatissaan. Tekstin loppukaneetti kuuluu, että insinöörillä täytyy olla ymmärrystä kulttuurista ja humanistinkin on tunnettava teknologiaa.

Alavalinnasta huolimatta työelämässä tulee tarvitsemaan vaikka minkälaisia taitoja, joita ei heti osaa aavistaakaan.

Jonkin aikaa työelämän kuohuissa pyristeltyäni olen huomannut, että edes ne yliopistossa saamani poikkitieteelliset tiedot eivät yksin riitä. Jotta pääsen eteenpäin, minun on opeteltava koko ajan uusia taitoja ja kyseenalaistettava myös käsitykseni siitä, mitä voin oppia.

Ehkä paljon puhuttu työelämän murros ja katastrofien partaalla pyörivä maapallo tekevät meistä vielä uudenlaisia renessanssi-ihmisiä, joille tieteenaloihin liittyvät stereotypiat ovat vain vanha vitsi.

Julkaistu 18.12.201818.12.2018

Sanna Häyrynen

Tiedeviestinnän maisteri, joka tykkää kuunnella, kun asiantuntija puhuu. Twitter: @sannahayrynen