Lapsi perii vanhemmiltaan yllättäen ja pyytämättä ominaisuuksina muun muassa hiustensa punertavuuden, nenänsä kaaren tai ihonsa pisamuuden. Geenien armotonta määräysvaltaa vastaan on nykytekniikalla vaikeampaa taistella.
Sen sijaan koulutuksen, sosiaalisen luokan tai ammatin periminen on kiistanalaisempi asia.
Tutkimukset osoittavat vanhempien matalan sosioekonomisen aseman olevan yhteydessä jälkeläistensä muita vaatimattomampiin koulusaavutuksiin.
Köyhästä ja kouluttautumattomasta perheestä kotoisin olevalla suomalaisnuorella yliopistokoulutukseen hakeutuminen ja sisäänpääsy on edelleen epätodennäköisempää – varsinkin jos pääsykoepaperin yläreunassa lukee lääketieteellinen tiedekunta.
Opiskelijoiden sosiaalinen tausta jakaa myös yliopistoja. Matalimmista taustoista haetaan maakuntien yliopistoihin, yläluokasta taas pääkaupunkiseudun yliopistoihin. Vuonna 2010 työntekijätaustaisten osuus uusista opiskelijoista eri yliopistossa oli korkein Oulussa (15, 8%), Lapin yliopistossa (15, 3), Jyväskylän yliopistossa (14,0) ja Itä-Suomen yliopistossa (13,6). Vähiten työläistaustaisia uusia opiskelijoita oli teknillis-taiteellisessa Aalto-yliopistossa (6,9) ja ruotsinkielisessä kauppakorkeakoulu Hankenissa (6,5).
Silti kehitystä on tapahtunut. Korkeakouluopiskelijoiden taustaa tutkinut yliopistonlehtori Arto Nevala Itä-Suomen yliopistosta sanoo koulutuksen tasa-arvon kehittyneen huimasti. 2000-luvulla yliopisto-opiskelijat valikoituvat huomattavasti laajemmasta joukosta kuin vaikkapa vielä 1960-luvulla. Kansainvälisesti tarkasteltuna suomalaisissa yliopistoissa on poikkeuksellisen laaja edustus eri sosiaaliryhmistä.
”Kaikki kansainväliset vertailut osoittavat Pohjoismaiden olleen yliopisto-opiskelijoiden tasa-arvon kehityksen kärjessä jo vuosikymmeniä, siitä lähtien kun yhteiskuntapolitiikassa on pyritty edistämään tasa-arvoa.”
Esimerkiksi Iso-Britanniassa kehitys on ollut jopa päinvastaista.
”Siellä maan alempien ryhmien kouluttautumisen edistäminen on ollut poliittisena tavoitteena, ja sen parantamiseksi on käynnistetty erilaisia ohjelmia. Koska yliopistojen lukukausimaksut ovat nousseet, tasa-arvoiset ponnistukset ovat valuneet hukkaan”, Nevala toteaa.
Koulujen ovet avautuvat kaikille?
Suomessa koulutuksellisen tasa-arvon nimeen on vannottu vuosikymmenten ajan. Se kuuluu oleellisesti pohjoismaisen hyvinvointivaltion ajatukseen, jossa tulisi luoda mahdollisuus siihen, että kaikki nuoret asuinpaikasta, varallisuudesta ja sukupuolesta riippumatta saisivat mahdollisuuden kilpailla avoimista koulutuspaikoista ja kouluttaa itseään omien kykyjensä mukaan.
Numeroiden valossa kehitys on ollut huimaa. Ylempien kerrosten eliittiyliopisto alkoi muuttua koko kansan massakorkeakouluksi viimeistään 1980-luvulla, jolloin yliopistokoulutukseen osallistumisprosentti kipusi yli 15 prosenttiin ikäluokasta. Viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana Suomen koulutustaso on kasvanut voimakkaasti: vuosina 1975–2005 korkea-asteen tutkinnon suorittaneiden osuus yli kaksinkertaistui 11 prosentista 25 prosenttiin.
Oulun yliopiston duunariasemaa selittääkin sen painotus teknillisiin ja luonnontieteisiin sekä kasvatustieteisiin – aloja, jotka vetävät tyypillisesti keskiluokkaisempaa väkeä kuin opiskelijakunnassa keskimäärin. Samaten Oulu lähiseutuineen on väestöltään keskiluokkaista, joka heijastuu myös yliopistoon rekrytoitaviin opiskelijoihin.
Opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) Opiskelijatutkimus 2014 -raportin mukaan suomalaisista korkeakouluopiskelijoista joka viidennen (22%) vanhemmista ainakin toisella on ylempi korkeakoulututkinto. Toisaalta joka viidennen (21%) opiskelijan vanhemmalla on enintään ammatillinen tutkinto.
Ensin tasa-arvon kannalta hyvät uutiset: Opiskelijan sosioekonomisen taustan merkitys on vuosien varrella pienentynyt, ja ryhmien väliset osallistumiserot ovat kaventuneet. Työläistaustaisten opiskelijoiden sijoittuminen yliopistoihin on nyt tasaisempaa. Työntekijätaustaisten opiskelijoiden sijoittumisen muutokset myötäilevät osin isompaa kuvaa: taustan tasaantumista selittävät esimerkiksi Suomen elinkeinorakenteen muutos, edeltävien koulutusasteiden tasa-arvoistuminen ja tasa-arvon nostaminen yhteiskuntapolitiikan keskiöön.
Arto Nevalan mukaan työläistaustaisten opiskelijoiden tieteenalakohtaiset erot ovat vuosien aikana lieventyneet, mutta eivät kokonaan kadonneet. Selkeästi duunaritaustaisia aloja ovat edelleen kasvatustiede, humanistiset alat ja liikuntatiede. Toisen ääripään muodostavat yläluokkaiset teologia, kauppatieteellinen, oikeustieteellinen, maatalous-metsätieteet ja lääketiede.
Oulun yliopiston duunariasemaa selittääkin sen painotus teknillisiin ja luonnontieteisiin sekä kasvatustieteisiin – aloja, jotka vetävät tyypillisesti keskiluokkaisempaa väkeä kuin opiskelijakunnassa keskimäärin. Samaten Oulu lähiseutuineen on väestöltään keskiluokkaista, joka heijastuu myös yliopistoon rekrytoitaviin opiskelijoihin.
Opiskelijoiden taustan erot ovat loiventuneet erityisesti aloilla, jotka ovat merkittävästi kasvattaneet vuosittaista sisäänottoaan. Kun ala opiskelijamäärän kasvun myötä massoittuu, erot opiskelijoiden taustassa myös tasoittuvat. Nevalan mukaan lähivuosien esimerkki tästä muutoksesta on teknillinen ala, joka oli pitkään vain muutamassa yliopistossa keskitetty elitistinen ala. Kun alan opiskelijamääriä kasvatettiin it- ja Nokia-huuman myötä 1980–90-luvuilla, tausta monipuolistui – duunaritaustainen diplomi-insinööri ei ollut enää kummastus.
Silti Arto Nevalan mukaan kysymykseen suomalaisen korkeakoulutuksen tasa-arvoisuudesta on toinen mahdollinen vastaus. Ei, täyttä tasa-arvoa ei ole vielä saavutettu – eikä ehkä tulla vähään aikaan saavuttamaan. Kaikki tutkimukset osoittavat kotitaustan vaikuttavan edelleen koulutusvalintoihin, opiskelupaikan saamiseen ja koulutusuran pituuteen. Koulutetuimpien ja hyvässä asemassa olevien vanhempien jälkeläiset ovat tässä vertailussa voittajia.
Nevalan mukaan koulutus onkin edelleen eriarvoista – ja jossakin määrin myös eriarvoistavaa.
Elitismin viimeinen linnake
Duunaritausta on edelleen tietyillä koulutusaloilla melkoinen harvinaisuus. Lääketiede on ala, jonka opiskelijat ovat yläluokkaisia ja korkeasti koulutetuista perheistä. OKM:n raportin mukaan lääketieteen opiskelijoista 49 prosentilla vanhemmista vähintään toisella on joko ylempi korkeakoulututkinto tai lisensiaatin tai tohtorin tutkinto.
Alan opiskelijoiden taustoja selittää alan pieni sisäänottomäärä. 2010-luvullakin lääketieteen suhteellinen osuus uusista opiskelijoista on pienempi kuin 1980-luvulla, kuten oululaisen Matti Salon tutkimuksesta ilmenee. Esimerkiksi Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan lääketieteen koulutusohjelmaan keväällä 2015 pyrki 1157 hakijaa, joista hyväksytyksi tuli 145.
”Tiukka karsinta suosii ylempien ryhmien lapsia, joilla on varaa ja aikaa panostaa kokeisiin”, Nevala sanoo.
Nevalan mukaan lääketieteellisen alan yläluokkaisuus vaikuttaa olevan melko pysyvä ilmiö. Tätä selittää sekin, että lääkärin ammatti usein periytyy vanhemmalta lapsilleen.
”Jos alalle otettaisiin 10 kertaa enemmän opiskelijoita, tilanne voisi tasoittua. Mutta tätä Lääkäriliitto ei koskaan tule sallimaan.”
Opiskelijan luokkaretki
Akateeminen koulutus oli vanhemmille ikäluokille varsin varma väylä luokkanousuun.
Etenkin 1960-70 -luvuilla teollistumisen edetessä suomalaiset kouluttautuivat oikein urakalla. Valitettavasti 2000-luvulla kaikilla maisterinpapereilla ei enää kivuta arvoasteikossa ylöspäin.
Nevalan mukaan sosiaalista nousua hidastaa ensinnäkin keskiluokan kasvaminen sen piirissä jo olevien jälkeläisissä, mikä hidastaa alemmassa luokissa olevien nousua joukkoon. Sosiaalinen liikkuvuus on nykyään vähäisempää.
Lisäksi maisterintutkinto ei tarjoa automaattista hissimatkaa alaluokasta huipulle.
”Vaikka meillä ei ole eliittiyliopistorakennetta, koulutuksessamme näkyy samat erot, jotka maailmalla vallitsevat eri yliopistojen välillä. Meillä nämä erot ovat eri tieteenaloihin piiloutuneita. Tästä asiasta puhutaan aika vähän, vaikka näillä onkin olennainen merkitys.”
”Koulutus on edelleen yksi sosiaalisen nousun väylä, mutta tieteenalat ovat keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi humanistis-luonnontieteissä työllistyminen on yleensä huonompaa kuin muilla, ja alalla joudutaan tottumaan pätkätöihin. Ero lääkäriin ja lakimieheen on selvä. Jos haluaa tehdä luokkanousun, kannattaa valita ala, joka johtaa yhteiskunnan huipulle”, Nevala sanoo.
Nevalan mukaan suomalainen yliopistolaitos on lohkoutunut. Eri aloilta on mahdollista ponnistaa täysin erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin.
Toisin kuin Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa, joissa yhteiskunnan huipulle noustaan käytännössä aina tiettyjen eliittiyliopistojen (Yhdysvalloissa esimerkiksi Yale ja Harvard, Iso-Britanniassa Oxford ja Cambridge) kautta, Suomessa reitti yläluokkaan kulkee eri tieteenalojen kautta. Statusaloille lääketieteen, oikeustieteen ja kauppatieteen pariin valikoituminen on yksi yhteiskunnallisen uusiutumisen muodoista.
”Vaikka meillä ei ole eliittiyliopistorakennetta, koulutuksessamme näkyy samat erot, jotka maailmalla vallitsevat eri yliopistojen välillä. Meillä nämä erot ovat eri tieteenaloihin piiloutuneita. Tästä asiasta puhutaan aika vähän, vaikka näillä onkin olennainen merkitys.”
Luokasta ja luokkaeroista puhumista aristellaan 2010-luvulla. Vallalla on ollut käsitys, jonka mukaan yläluokkaa ja työväenluokkaa ei enää ole, sillä kaikki kuuluvat yhdessä keskiluokkaan.
Kuten Sauli Niinistön taannoisessa presidentinkampanjassa todettiin: Vastakkainasettelujen aika on ohi.
Näin ei Nevalan mukaan ole.
”Tutkimukset ovat osoittaneet sen, etteivät luokat ole minnekään hävinneet, ne vain muotoutuvat eri tavalla.”
Tasa-arvoa teoriassa
Koulutustaustan merkittävyyden ja sitä koskevien tutkimusten tulosten painoarvo julkisessa keskustelussa on nykyään pienempi kuin vaikka 1970–90 -luvuilla. Tasa-arvoisen koulutuksen jatkumiseen omalla painollaan on kenties liikaa tuudittauduttu.
”Tuntuu, että kun meillä on hyvä peruskoulu ja yhtenäinen, ilmainen yliopisto, tasa-arvo toteutuu automaattisesti, eikä asiaan tarvitse kiinnittää huomiota. Poliittisesti tämä on herkkä aihe.”
Nevalan mukaan koulutuksen tasa-arvoisuudesta puhutaan paljon, mutta sen eteen tehdään loppujen lopuksi varsin vähän.
Esimerkiksi keskustapuolue esitteli kuluvan vuoden helmikuussa välikysymyksen tasa-arvoisen koulutuksen tulevaisuudesta. Erityisesti toisen asteen koulutuksen järjestämisestä huolta kantavassa välikysymyksessä asia muotoillaan näin:
”Asiantuntijat ovat varoittaneet koulutuksen tasa-arvon murenemisesta. – – Asuinpaikka ja vanhempien varallisuus vaikuttavat suomalaisten lasten ja nuorten koulutusmahdollisuuksiin yhä enemmän. – – Tasa-arvoinen koulutus on Suomen vahvuus myös tulevaisuudessa. Tasa-arvon mureneminen on estettävä.”
Mutta kuinkas sitten lopulta kävikään: tänä syksynä Suomen uusi hallitus esitteli pääministeri Juha Sipilän (kesk.) johdolla hallitusohjelman, jossa opetuksesta, tieteestä ja koulutuksesta leikataan 541 miljoonaa euroa. Leikkaukset kurottivat myös syvälle opiskelijan kukkaroon, sillä pitkällä aikavälillä opintotuen säästötavoite on 150 miljoonaa euroa, opintotuen sitominen indeksiin päättyy ja opintolainan osuus tuesta kasvaa.
Opiskelijajärjestöt pöyristyivät leikkaussuunnitelmista, onhan opiskelijalle maksettavalla opintotuella paljon myös symbolista merkitystä. Valtion maksaman opintotuen ajatuksena on ollut taata tasapuolisesti opiskelumahdollisuus myös vähävaraisille.
Arto Nevalan mukaan tutkimukset osoittavat, että opintojen rahoitukseen tai maksullisuuteen kohdistuvat muutokset vaikuttavat negatiivisesti alemman ja keskiluokan opiskeluhalukkuuteen.
Myös vanhempien varallisuus- ja työtilanne heijastuu nimenomaan alempien luokkien opiskeluhaluihin. Vanhempien parantunut talous- ja työllisyystilanne näyttää edistävän useamman näistä ryhmistä lähtöisin olevan opiskelua, taloustilanteen synkentyessä tulos on päinvastainen.
”Esimerkiksi 1990-luvun lamavuosina voitiin nähdä aika nopeasti vaikutukset alempien luokkien koulutushalukkuuteen.”
Tätä on kompensoitu juuri erilaisilla opintotukimuodoilla. Valtion tukemia lainoja opiskelijoille alettiin myöntää vuodesta 1959 alkaen. Opintotukeen lisättiin asumislisä vuonna 1977, jonka jälkeenkin opintotuki pysyi pitkään opintolainapainotteisena, kunnes opintorahaa korotettiin vuonna 1992.
Nevalan mukaan opintotuen vaikutus ei ole enää 2000-luvun alussa kuitenkaan ollut yhtä kannustavaa kuin aiemmin. Siksi vanhempien taloudellinen asema sekä opiskelijoiden työssäkäynnin merkitys opintojen rahoituksessa on korostunut. OKM:n raportin mukaan Suomen korkeakouluopiskelijoista noin puolet työskentelee opintojen ohella, ja yli 60 prosenttia kokee rahojen riittämisen vaikeaksi.
Juhlavat puheet suomalaisen koulutuksen tasa-arvosta ja toisaalta esitetyt toiveet Suomeen saatavista ison rahan ”huippuyliopistoista” tai ”eliittiyliopistoista” eivät sovi saumattomasti yhteen.
”Olisi reilua sanoa ääneen, että haluamme yliopistokoulutuksen maksulliseksi, vaikka se sitten heikentäisikin tasa-arvoa. Sen sijaan on epäreilua puhua yhtä ja toimia toisin.”
Lue opiskelijoiden kokemuksia siitä, miten duunaritausta vaikutti yliopisto-opiskeluihin Oulussa.
Jutun lähteinä on käytetty Opetus- ja kulttuuriministeriön Opiskelijatutkimus 2014 -raporttia, Arto Nevalan artikkelia ”Tasa-arvo etenee hitaasti – yliopisto-opiskelijoiden sosiaalinen tausta 2000-luvun alun Suomessa ”(2005), Osmo Kivisen, Juha Hedmanin ja Päivi Kaipaisen artikkelia ”Koulutusmahdollisuuksien yhdenvertaisuus Suomessa – eriarvoisuuden uudet ja vanhat muodot” (2012).
