Avainsana: Oulun yliopisto

Kaikuva luentosali, loputtomana valovirtana välkkyvät ääneenluetut powerpointit, luennoitsijan katkeileva ajatus, opiskelijan älypuhelimen näytölle jatkuvasti harhautuva katse, ujosti esitetty kysymys jonka vastausta kukaan ei ymmärrä, kehnosti peitettyä yskintää ja karkkipaperin rapinaa, lopulta vaivihkainen tuolista poistumisen ääni.

Tällainen on monen yliopistossa opiskelevan inhorealistinen, ja silti hyvin arkinen kokemus opetuksesta: massaluento, joka koostuu ääneen luetuista luentomateriaaleista, jotka opiskelija oman  virkeystasonsa mukaisesti joko kopioi tai ei.

Mutta yliopisto-opettaja Matti Kangaspuoskarin mukaan näin ei saisi olla.

”Mikäänhän ei ole niin helppoa kuin mennä L1-saliin ja puhua tunnin ajan vain jostakin. Mutta opetusta se ei ole. Pahimmillaan luennolla tieto siirretään luennoitsijan muistiinpanoista opiskelijan muistiinpanoihin käymättä kummankaan päässä. Sitä on tässäkin talossa vielä paljon”, hän huokaa.

Konetekniikan koulutusalalla teräsrakenteiden suunnitteluun ja teknilliseen mekaniikkaan erikoistunut Kangaspuoskari on opettanut Oulun yliopistossa kohta kolmekymmentä vuotta. Tuona aikana niin Oulun yliopisto kuin korkeakoulumaailmakin on kokenut suuria mullistuksia.

Mutta muuttunut on myös Kangaspuoskarin opetustyyli ja -taitokin, kiitos ammatillisen opettajankoulutuksen ja kasvatustieteen aineopintojen. Ne hän on omalla ajallaan ja omalla kustannuksellaan suorittanut, vaikka työnantaja niitä ei missään vaiheessa vaatinutkaan – tai edes halunnut.

Kangaspuoskari haluaisikin pedagogiset opinnot pakolliseksi osaksi kaikille opetushenkilöstölle.

”Opettajan opinnot auttavat paremmin ymmärtämään sitä, mitä edessään näkee. Opinnoistani opin ymmärtämään paremmin sitä, mitä opetan. Opettaja on oman työnsä tutkija. Opinnot auttoivat jäsentelemään sitä, mitä minä teen, ja miten minä sen teen.”

Opiskelijan tunnustus lämmittää

Panostus opettajuuteen näkyy palautteessa. Matti Kangaspuoskari on ensimmäinen Jäätävän hyvä opettaja -palkinnon saanut oululainen yliopisto-opettaja.

Ensimmäistä kertaa myönnettävällä Jäätävän hyvä opettaja -palkinnolla OYY haluaa nostaa hyvän ja laadukkaan opetuksen merkitystä ja nostaa esille yliopiston hyviä opettajia ja heidän käytänteitään.

Jäätävän hyvältä opettajalta on odotettu innostavuutta ja ammattitaitoa. Muita kriteerejä ovat systemaattinen opetus, arviointimenetelmien monipuolinen ja innostava käyttö ja opintojakson osaamistavoitteiden selittäminen ja näkyminen arvioinnissa.

Valintaperusteissa Kangaspuoskarin sanotaan sitoutuneen esimerkillisesti opetuksensa jatkuvaan kehittämiseen. Maininnan saavat juuri Kangaspuoskarin lisäopinnot, ensin opettajan pedagogiset opinnot Hämeen ammattikorkeakoulussa, sitten myöhemmät kasvatustieteen aineopinnot Tampereen yliopistossa. Perusteissa mainitaan myös Kangaspuoskarin olevan erittäin kysytty diplomitöiden ohjaaja.

Tunnustusta on myönnetty jo aiemmin: Oulun yliopiston Koneinsinöörikilta palkitsi Kangaspuoskarin vuonna 2004 kokardilla tammenlehtien kera erittäin hyvästä työstä opiskelijoiden hyväksi.

Kangaspuoskari kertoo palkinnon myöntämisen tuntuvan hyvältä, erityisesti siksi, että tunnustus tulee itse opiskelijoilta.

”Se tuntuu aivan erilaiselta kuin vaikka palkkaluokan nosto. Kun tunnustus tulee ihmisiltä, kyllä se tuntuu hyvältä.”

Luennot olivat tiedonsiirtotapahtumia

Kangaspuoskarin aloittaessa opintonsa syksyllä 1982 yliopistomaailma oli aivan erilainen kuin 2010-luvulla.

Oulun yliopisto oli ainoa korkeakoulu, johon Kangaspuoskari hakupaperinsa 19-vuotiaana lähetti.

Sekin valikoitui hakukohteeksi sattumalta, vailla suurempaa suunnitelmallisuutta. Opinto-ohjaus ei Kangaspuoskarin lukioaikana ollut järin kummoista. Ohjausta sai noin tunnin kuukaudessa, ja infot itse korkeakouluista olivat varsin vaatimattomia: yksikin pidettiin koulun ruokalassa.

”Olin tuolloin armeijassa, ja sain pääsykokeita varten kaksi vapaapäivää. Hain opiskelemaan konetekniikkaan, koska olin kasvaessani maatilalla oppinut korjaamaan itse kaikenlaista, jopa varaosat tehtiin itse.”

Kuten nykyäänkin, konetekniikan opinnot perustuivat luennoille ja laskuharjoituksille. Niiden sisältö tosin poikkeaa merkittävästi nykyisestä. Kangaspuoskarin mukaan tuolloin opetus oli ”vanhan yliopiston kaavan mukaista.”

”Luento-opetus oli professorin pitämä tiedonsiirtotapahtuma. Oppikirjoja ei ollut. Luentojen tarkoituksena oli professorin muistiinpanojen kopiointi itselle sana sanalta. Teekkarihan osaa tunnetusti vain jäljentää, ei kirjoittaa luetusta”, hän muistelee.

Perinteisissä laskuharjoituksissa opiskelijat palauttivat ensin assistentille kotitehtävänsä. Sen jälkeen assistentti kertoi, miten lasku olisi oikeasti pitänyt laskea, ja piirsi tehtävän ratkaisukaavoineen seinälle heijastettavalle piirtoheitinkalvolle.

”Eihän se ole hyvää opetusta. Kaikki on ollut pielessä!”

Tammikuussa 1988 Kangaspuoskari aloitti työt yliopistolla teekkariassistenttina. Diplomi-insinööriksi hän valmistui lopulta vasta kolme vuotta myöhemmin, vuonna 1991.

Kun  nyt DI-tutkinnon suorittamisen venymistä yli viiden vuoden tavoiteajan voivotellaan pontevasti, Kangaspuoskarin aikana opintojen kiirehtimistä ei tunnettu.

Työnteko opintojen ohella toki viivytti valmistumista, mutta kuului ikään kuin vain asiaan. Opiskelijoiden valmistumismäärät eivät vaikuttaneet yliopistojen saamaan rahoitukseen, joten miksi turhaan kiirehtiä?

”Tuolloin yliopistojen tavoitteet eivät olleet määrällisiä, vaan laadullisia. Valmistuiko joku vai ei, sillä ei ollut merkitystä. Olipa ajatus, että osaamisen tulisi olla mahdollisimman laaja-alaista.”

Professori luennoi, assistentti laskee

Kangaspuoskarin aloittaessa assistenttina tehtävänjako ja hierarkia oli tarkkaan määritelty. Professorit pitivät luennot, ja assistentin työmaana olivat laskuharjoitukset. Tämän työnjaon yhtenä tarkoituksena oli suojella assistentteja ylimääräiseltä työltä. Kun tehtävä oli rajattu laskareiden pitämiseen, professorit eivät voineet teetättää omia töitään assistenteilla.

Ensimmäiset luentonsa Kangaspuoskari piti 1994 tuntiopettajana avoimessa yliopistossa. Sen jälkeen hän toimi opettajana täydennyskoulutuskeskuksessa muuntokoulutuksessa, jossa ammattikorkeakoulussa opiskelleet insinöörit kouluttautuivat diplomi-insinööreiksi.

Valmistuttuaan tekniikan lisensiaatiksi Kangaspuoskari ”sai tai joutui” luennoijaksi laitoksella. Vuonna 2001 hän aloitti lehtorina teknillisen mekaniikan laboratoriolla.

Kangaspuoskarin ensimmäiset kurssit olivat legendaarisen vaikeita ongelmakursseja, joiden 200 osallistujista alle 20 pääsi aina tentistä läpi, muiden kahlatessa kurssia läpi uudestaan, ja uudestaan, ja vielä kerran uudestaan.

Itkua, hammastenkiristelyä ja jatkuvia uusintatenttejä aiheuttavat mahdottomat kurssit eivät sovi yhteen tulostavoitteiden kanssa: jotta opiskelijat todella valmistuisivat tavoiteajassa, on heidän pakko päästä kursseista ja tenteistä läpi.

Kun tulostavoitteita ei ollut, kurssit voivat olla niin vaikeita ja mahdottomia kuin professori suinkin halusi.

”Itsereflektio puuttui kokonaan. Jos tentistä pääsikin läpi vain muutama opiskelija, professorin tulkinta oli se, että kyse on opiskelijan laiskuudesta.”

Opettajana Kangaspuoskari halusi puuttua mahdottomien kurssien vaikeuteen.

Uudistustyötä tosin hillitsi tiukka kontrolli: opetuksen sisältöön puuttuminen oli aluksi ehdottomassa pannassa. Kangaspuoskarin opetusmateriaaleja ja kotitehtäviä tarkastettiin epäilyttävän löysäilyn huomaamiseksi.

”Luennoille ei tultu, mutta laskuharjoituksiin tultiin.”

Kontrollia kesti parin vuoden ajan, jonka jälkeen Kangaspuoskari alkoi saada lisää liekaa opintojen suunnitteluun.

Samaan aikaan hän kiinnostui oman opetuksensa kehittämisestä, ja hakeutui opiskelemaan ammatillisen opettajan pedagogisia opintoja.

Työnantaja ei tosin ollut Kangaspuoskarin opinhalusta suoranaisesti innoissaan.

”Esimieheni totesi minulle, että voithan sinä opiskella, kunhan se ei vaikuta työskentelyysi täällä. Ymmärsin sen niin, etteivät opintoni saisi vaikuttaa työhöni.”

”Mutta vaikuttivathan ne, vaikka en sitä uskaltanutkaan esimiehelle kertoa”, Kangaspuoskari nauraa.

Opettajaopinnoistaan innostunut Kangaspuoskari aloitti myyräntyönsä laskuharjoituksista. Kangaspuoskarin laskareissa assistentti ei enää laskenut laskuja valmiiksi kalvolla, vaan opiskelijoiden tuli laskea laskunsa laskareissa itse.

Osa opiskelijoista pöyristyi valmiiden vastausten puutteesta. Kangaspuoskarin pakeilla vieraili tuskastuneita opiskelijalähetystöjä, jotka pitivät laskareissa itse laskemista perin kummallisena käytäntönä – miksei opettaja tehnyt laskareissa mitään? Oliko kyse opettajan ammattitaidon puutteesta, eikö hänkään osannut laskea antamiaan tehtäviä?

”Totesin, että kyllähän minä nämä laskut osaan laskea, ja voin toki niistä osan malliksi laskeakin. Mutta tällä muutoksella on ihan muu tarkoitus kuin se, että ope ei osaa.”

Vaikka laskarimullistus herättikin osassa ankaraa purnausta, osa opiskelijoista hoksasi, mistä mullistuksessa oli kyse. Tämä näkyi myös kurssin arvosanoissa.

”Heti kun eteen tuli koe, ja he selvisivät siitä, he saivat siitä vahvistuksen että sittenkin osaan. Ja muutoksen täytyi olla opetuksessa.”

Muutoshalu ei jäänyt laskareihin. Uutena asiana Kangaspuoskari toi käyttöön myös opintopäiväkirjan idean.

Opintopäiväkirjassa opiskelija voi kirjoittamalla pohtia opintojen sisältöä ja omaa oppimistaan. Toteutusmuodot vaihtelevat: osa kuvaa luentojen asioita yksittäisillä sanoilla, osa pohtii omaa oppimistaan sivukaupalla. Päiväkirjan pito ei ole pakollista, ja Kangaspuoskarin mukaan noin yksi neljäsosa ryhmästä jättää päiväkirjan tekemättä kokonaan.

Mutta päiväkirja palvelee opiskelijaa, ei opettajaa, Kangaspuoskari muistuttaa.

”Päiväkirjan pito ja menestyminen kokeissa korreloivat keskenään.”

Millainen on hyvä opettaja?

Opiskelijat näkevät selvästi Kangaspuoskarissa hyvän opettajan  ainekset. Mutta mistä ne syntyvät? Miten Kangaspuoskari itse määrittelee hyvän opettajuuden?

Kangaspuoskari makustelee kysymystä hyvästä opettajasta hetkisen.

”Hyvä opettaja on eri henkilöille erilainen. Hyvä opettaja mukautuu opiskelijan taitojen ja vaatimusten mukaisesti ja tarjoaa eri asioita erilaisille oppijoille. Hän ymmärtää, millainen oppija on, ja toimii siten sen mukaisesti.”

Eli opettaja antaa henkilökohtaista ohjausta, huomioi erilaisten oppijoiden tarpeet  ja toimii niiden mukaisesti. Siksi alussa esitetty skenaario sotiikin jokseenkin täydellisesti Kangaspuoskarin ihanteita vastaan.

Joillekin henkilökunnan jäsenille työhön kuuluva opetusvelvollisuus onkin sananmukaisesti velvollisuus.

Kyse ei ole kuitenkaan vain nurjasta asenteesta. Kangaspuoskarin mukaan opetukseen ei yksinkertaisesti riitä niin paljon aikaa kuin tarvittaisiin. Opetuksen osuuden työajasta soisi olla nykyistä isompi.

”Viime vuonna 95 prosenttia palkasta tuli muusta kuin opetuksesta.”

Kangaspuoskaria huolettaa käynnissä olevien yt-neuvotteluiden vaikutus. Opinto-neuvonta ja –ohjaus on siirretty tiedekunnan vastuulle. Mikäli heidät irtisanotaan, tehtävät palaavat taas opetus- ja tutkimushenkilökunnalle.

Miltä nykyhetki näyttää?

”Jaa’a. Vuosi 2017 näyttäisi olevan parempi kuin vuodet 2015-2016, mutta kuka tietää vuodesta 2018? Sehän voi olla vaikka täysi katastrofi.”