Mykkä sipuli

Istun vihreällä samettisohvallani lämpimänkeltaisten koristetyynyjen ympäröimänä television edessä. Hivelen partaani, miehekkyyteni ilmentymää. Olen valinnut katsottavakseni suosikkianimaatioelokuvani, Disney Pixarin Cocon, jota katson neljännettä kertaa kuukauden sisään. Muusikkoisä ja tytär laulavat yhdessä kauniin laulun. Mua muistathan Vaikka tiemme erkanee, mua muistathan Jo kuivaa kyyneleet Mä vaikken ole vierelläs’, sä sydämeeni jäät Ja laulun siivin luokses’ tuun, sä […]

TEKSTI Juuso Syngelmä

KUVAT Tuuli Heikura

Istun vihreällä samettisohvallani lämpimänkeltaisten koristetyynyjen ympäröimänä television edessä. Hivelen partaani, miehekkyyteni ilmentymää. Olen valinnut katsottavakseni suosikkianimaatioelokuvani, Disney Pixarin Cocon, jota katson neljännettä kertaa kuukauden sisään. Muusikkoisä ja tytär laulavat yhdessä kauniin laulun.

Mua muistathan

Vaikka tiemme erkanee, mua muistathan

Jo kuivaa kyyneleet

Mä vaikken ole vierelläs’, sä sydämeeni jäät

Ja laulun siivin luokses’ tuun, sä vaikket mua nää

Laulun käsin kosketeltava herkkyys ja kohtauksen koskettava tunnelma toimivat laukaisijana kyynelkanavilleni. Olen 26-vuotias mies, joka itkee ja herkistyy usein.

Käsitys siitä, että miehen tulisi olla kova jätkä, on vanhentunut ja ongelmallinen. Miessakit ry:n Kainuun yhdysmies, Raimo Reinikainen, kuvailee Ylen artikkelissa Vaaditaanko suomalaisilta miehiltä liikaa? Kova jätkä on kuin mykkä sipuli suomalaista miestä seuraavasti: ”Suomalainen mies on pikemminkin kuin mykkä sipuli. Jos avaat sen sipulin kuoren, niin sieltä voi löytyä uusia kerrostumia ja lopulta vasta se sydänsilmu”. Miessakit ry:n tarkoitus on huolehtia miesten kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, sekä kehittää pitkäjänteisesti miesten yhteisvastuun ja keskinäisen auttamisen rakenteita.

Reinikaisen mukaan käsitykset vahvasta miehestä ovat syvällä ja niitä on vaikeaa oikaista. ”Ongelma on siinä, että meille on luotu miehen malleja ja niitä ylläpidetään. Niiden karsiminen on vaikeaa. Suurin ongelma onkin se, miten mies saisi ne aidot tunteensa esille, että se aito tosimies tulisi esille. Hän ei olekaan kenties sellainen kovis, vaan hyvin toisinlainen.”

Ongelmalliset miehenmallit ovat kulkeutuneet sukupolvilta toisille

Tavat käsitellä ja puhua tunteista ovat siirtyneet sukupolvilta toisille. Juuret ovat voineet kasvaa syvälle. Kun perheen keskelle esimerkiksi raskaiden sotavuosien jälkeen palasi tutun isän sijaan ihmisraunio tai kotiin palaavan sotasankarin sijan sankarivainaja tai useita, oltiin tunteiden kanssa ääritilanteessa. Oli hyvin ristiriitaista, että surrakaan ei olisi mielellään saanut. Olihan kaatunut kallein lahja isänmaalle. Kun kotiin palasi rintamalta mieleltään murtunut mies, kietoi häpeä hänen perheen kouriinsa. Myötätunnolle olisi ollut tarvetta. Niille sanoille, mitkä kertoivat mitä koettiin ja nähtiin. Sanat jäivät kuitenkin sanomatta ja tunteet purkamatta. Raskas olo tukahdutettiin ruumiilliseen työhön.

Psykoanalyytikko Pirkka Siltalan mukaan puhuminen on kaiken avain: ”Taakkasiirtymä syntyy, kun ihmisen kasvuun, elämään ja keskinäiseen vuorovaikutukseen sisältyvä perushaaste tulee sivuutetuksi eikä kohdatuksi ja työstetyksi. Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi ja ymmärretyksi, tulee jonkun kannettavaksi – taakkasiirtymäksi.”

Vuonna 2014 nimimerkillä ”Maikki” kysyi miehiltä MTV-Uutisten artikkelissa miksi mies mököttää tai ei suostu keskustelemaan tavallisistakaan asioista?” Vastanneiden miesten ikähaarukka on 21–36 vuotta. Jokaisen vastaus on puolusteleva, vaikka Maikki ei varsinaisesti miehiä vastaan hyökkääkään. Naimisissa oleva 36-vuotias mies kirjoittaa Maikille, että hän ei tiedä kenestä miehestä on kyse, joten hän ei osaa yksilöidä kyseisen henkilön motiiveja. Kuin hän sivuuttaisi itse asiasta puhumisen. 31-vuotias avoliitossa oleva mies lähestulkoon katkeroituu ja syyttää Maikkia yleistämisestä, vaikka naisen kysymys oli avaava ja asiallinen: ”Tämä on kyllä jo aikamoinen yleistys kerta kaikkiaan. Kyllä minä tiedän monia miehiä, mukaan lukien itseni, jotka keskustelevat asioista niin keskenään kuin kumppaniensakin kanssa.” Tämä mies ottaa naisen kysymyksen henkilökohtaisena loukkauksena, kun kysymyksen selkeä tarkoitus oli hankkia tietoa ja ymmärrystä kirjoittajan vastakkaista sukupuolta kohtaan.

Itkeminen on luonnollista

Suuri osa miehistä on kasvatettu siihen, että pojat eivät saa itkeä, koska se on tyttömäistä. Kun tunteita tukahduttaa pitkään, yhteys niihin katkeaa, jonka seurauksena joillakin saatata mennä jopa vuosikymmeniä itkemättä. Onneksemme nuoremmat sukupolvet ovat alkaneet purkaa tätä rajoittavaa miehen mallia. Nykyisin ymmärretään, että kaikkien tunteiden ilmaiseminen on tärkeää lapsesta pitäen.

Sen lisäksi, että itkeminen on luonnollista, on se myös terveellistä. Kun tunteita patoaa sisälleen, mieli ahdistuu ja sulkeutuu. Kun tunteet virtaavat vapaasti ja niitä pystyy ilmentämään sitä mukaa, kun ne tulevat, seuraukset näkyvät kehossa ja mielessä. Olo on parempi, rennompi ja tasapainosempi.

Asiantuntijan vinkit (psykologi, kouluttaja ja tietokirjailija Heli Heiskanen)

1. Itkemistä voi opetella

Yhteyttä omiin tunteisiin voi opetella. Tukahdutettuja tunteita voi myös aktivoida uudestaan. Mitä enemmän ja kauemmin tunteita on tukahdutettu, sitä enemmän se vie aikaa, mutta se kannattaa.

2. Luovista keinoista apua

Luova tekeminen kuten maalaaminen, piirtäminen, kirjoittaminen, musiikki, elokuvat tai tanssi voivat auttaa tunteiden ilmaisussa. Myös erilaisten kehohoitojen, kuten Rosen-terapian kautta voi yrittää saada yhteyden tunteisiinsa. Arjessa omia tunteitaan voi opetella havainnoimaan, kuuntelemaan ja tutkiskelemaan.

3. Itsetuntemuskurssilta eväitä arkeen

Kursseilla harjoitellaan ja käydään läpi vuorovaikutustaitoja sekä tunteiden tunnistamista ja käsittelyä. Itsetuntemuksesta on myös paljon kirjatarjontaa.

Juuso Syngelmä

Suomen kielen maisterivaiheen opiskelija, joka nauttii suuresti hyvistä tarinoista niin lauluissa, videopeleissä, elokuvissa kuin kirjoissa. Kuuntelee äänikirjoja, koska on liian laiska lukemaan itse.

Lue lisää:

Arvio: Katkenneita lankoja kertoo uupumuksesta ymmärryksellä

Uupumuksen kokeneelle moni tuttu asia – viha, kyynistyminen, loputon tarve nukkua – nostetaan teoksessa näkyville ymmärtäen. Suora puhe uupumuksesta muuttaa toivottavasti hiljalleen myös yhteiskuntaa.

Katkenneita lankoja – Tarinoita loppuunpalamisesta on tyylikäs, kovakantinen antologia, joka sisältää yhdeksän sarjakuvataiteilijan näkemyksiä uupumuksesta.

Kokoelmateoksen tarinat on koottu aitojen, työuupumuksesta kärsineiden ihmisten kokemuksista. Anssi Vieruahon ja Karoliina Korhosen toimittaman teoksen tuotoista suurin osa lahjoitetaan mielenterveystyöhön. Mukana on kokeneita tekijöitä suomalaisen sarjakuvan kentältä, mutta myös uusia nimiä.

Tuisku Hiltusen sanaton, irtoavien hiusten ympärille kietoutuva tarina ahdistuksesta ja väsymyksestä on vahva aloitus antologialle. Hiltusen tarina koskettaa ja muistuttaa tärkeästä asiasta: yksin ei pidä jäädä.

Seuraavaksi Emmi Niemisen utuinen ilmaisu näyttää, kuinka uupunut voi tuntea itsensä läpinäkyväksi. Niemisen kerronta on runollisen harmonista läpi tarinan. Ainoastaan tekstaus, joka näyttää koneella kirjoitetulta, pistää hieman silmään.

Sami Nyyssölän tuhruinen viiva kuvaa oivaltavasti loppuunpalamisen tunnelmaa. Rajallinen tila antologiassa tuo mukanaan haasteita, mutta pakottaa toisaalta keskittymään olennaiseen. Niko-Petteri Nivan tyylin pehmeys muodostaa kiinnostavan kontrastin sisältöön: siihen hetkeen, kun uupuneen läheisetkin tuntuvat taakalta ja lusikan kilahdus kupissa riittää rikkomaan keskittymisen.

Oululaislähtöisen Mari Ahokoivun abstrakti kerronta ilahduttaa väreillään ja on tehokas väline aiheen käsittelyssä. Uupumus rikkoo ihmisen ja kaikki aiemmin selkeä muuttuu sekasotkuksi. Milla Paloniemen työ taas muistuttaa tarinallisesti Hevoshullusta tuttuja sarjakuvia. Loppu on onnellinen ja sisältää opetuksen, mutta toteutus jää hieman pinnalliseksi.

Henri Tervapuron juutalaiseen tarustoon nimellään viittaava, sisältä kuollut ”Golemi” sijoittuu päähenkilön valinnallaan piristävästi vähemmistöön: myös duunariäijä voi uupua. Tervapuron väritys sytyttää ahdistavan, lisää vaativan ympäristön palamaan. Tämän tykittelyn jälkeen Avi Heikkisen selkeä, elokuvallinen ja graafinen tyyli tuntuu helpottavalta. Toimitustyö on siis onnistunutta. Antologian päättävän Anssi Vieruahon apokalyptinen maaliskuun aurinko kirvoittaa naurut tässä kaamoksessa. Yksityiskohtainen, mustavalkoinen maailma sopii loppuunpalaneen mestarin mielenmaisemaan.

Uupumuksen kokeneelle moni tuttu asia – viha, kyynistyminen, loputon tarve nukkua – nostetaan teoksessa näkyville ymmärtäen. Suora puhe uupumuksesta muuttaa toivottavasti hiljalleen yhteiskuntaa, joka vaatii paljon ja tuottaa väsyneitä yksilöitä.

Osa tarinoista on omaelämäkerrallisia, vaikka esipuheessa painotetaankin haastattelujen osuutta. Se, kuinka haastatteluosuus tuodaan kerronnassa esille, vaikuttaa lukukokemukseen. Niemisen autofiktiivinen ”Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa” vetää lukijan suoraan kokemuksen keskelle, kun taas Paloniemen rempseä haastattelun korostaminen etäännyttää.

Kokonaisuutena Katkenneita lankoja on hieman epätasainen. Silti on virkistävää saada lukea sarjakuvia tärkeästä aiheesta. Vaikka antologia sisältää tyylillisesti ja kerronnallisesti erilaisia kertomuksia uupumisesta, ydinsanoma pysyy. Kuka tahansa voi väsyä. Ennen joulua ja etätöiden ja -opintojen tiimellyksessä se on hyvä ja lohdullinen muistutus.

Katkenneita lankoja on esillä myös Oulun sarjakuvafestivaaleilla 2020 joulukuun 8. päivään asti.

Reija Korkatti

Oululainen kirjailija.

Lue lisää:

Oman käden kautta kirjoitettua historiaa

Mikko Myllykangas näkee yleisen itsemurhakeskustelun toistavan jo historiasta tuttuja piirteitä, vaikka ilmiöstä puhutaankin aiempaa enemmän. Pyrkimykset selittää itsemurhia ovat hänestä usein yksinkertaistavia ja keskenään ristiriitaisia.

Lähes aution yliopiston uumenista löytyy pitkätukkainen mies. Hän on Mikko Myllykangas, tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksiköstä. Opiskelijoiden keskuudessa hänen opettamansa kurssi itsemurhan historiasta on ollut suosittu jo monena vuonna. Myllykangas ei itse koe, että hänellä olisi erityisen henkilökohtainen suhde aiheeseen. 

”Uskallan väittää, että oman hengen vieminen käy joskus ihan jokaisen mielessä tavalla tai toisella. Jos ei käy, saa laittaa viestiä lehden toimitukseen”, Myllykangas naurahtaa. 

Tekona itsemurha on verrattain harvinainen, mutta sen ajatteleminen on hyvin inhimillistä. Myllykangas vertaa sitä ajatukseen lottovoitosta, josta haaveileminen silloin tällöin ei nosta senkään tapahtumisen todennäköisyyttä. Ajatuksissa kumpikin voi tuntua helpolta ratkaisulta monimutkaisiin ongelmiin. 

Ensimmäisen kerran Myllykangas itse lähestyi aihetta lukiossa, kun hän teki terveystiedon kurssille esitelmän mielenterveyshäiriöistä, joiden kuvauksissa itsemurhan riski mainittiin usein. Esitelmän pitämisestä hän muistaa luokkatovereiden tirskumisen, mikä viesti hänelle aiheen olleen tabu. 

Seuraavan kerran Myllykangas palasi aihepiiriin vasta väitöskirjassaan. Aihe tuli keksittyä ystävien kanssa iltaa istuessa, kun itsemurha-sana mainittiin ohimennen. Maininta sai Myllykankaan pohtimaan, kuinka paljon sen historiaa oli tutkittu. Alustava kysymys oli itsensä tappaneen ihmisen sosioekonomisen aseman vaikutus keskusteluun. Hän halusi siis tutkia, kuinka eri tavoilla teosta keskusteltiin, jos tekijät vaihtelivat yritysjohtajasta rappioalkoholistiin.

Tohtoriopiskelija kuitenkin koki nopeasti, että hänen pitää tuntea aiheesta käytyä tieteellistä keskustelua, että voi hahmottaa paremmin nykyistä kulttuurista keskustelua. Näkökulman muuttamista tuki, että aiempaa tieteenhistoriallista tutkimusta itsemurhasta oli olemassa ylipäätään vähän. Tutkimusaiheeksi rajautui tuolloin itsemurhan lääketieteellistyminen eli kasvava pyrkimys selittää ilmiötä mielenterveyshäiriöiden tai sairauksien seurauksena. 

Poikkeusyksilön ongelma 

Tutkijan työssään Myllykangas on keskittynyt tekojen sijaan niistä käytyihin keskusteluihin, jotka kertovat paljon aikansa hengestä. Hän toteaa, että vaikka kulttuurit ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa, edelleen selitysmallit palaavat poikkeusyksilöön, joka eroaa jollain tavalla meistä muista “normaaleista.” Kun aikaisemmin yksilö oli uskonnollisen tulkinnan mukaan riivattu, nyt hän on lääketieteelliseltä tulkinnalta sairas.

Myllykankaan mielestä on hyvä, että mielenterveydestä puhutaan nykyään enemmän, mutta on myös harhaanjohtavaa pitää sitä ainoana selitysmallina itsemurhaan. Yksioikoisissa selityksissä sivuutetaan usein kaikki ympäröivän kulttuurin ja olosuhteiden vaikutukset. Teon taustalta voi löytyä esimerkiksi taloudellisia ja sosiaalisia vaikeuksia yhtä usein kuin todennettavia mielenterveysongelmia. 

”Ainahan sitä voi mennä sanomaan, että sulla on nyt vain tällainen välittäjäaineista johtuva ongelma. Syö tästä näitä merkitysnappeja, niin koet itsesi tärkeäksi”, tutkija haastaa. 

Myllykangas haluaakin kysyä, että jos itsemurhan oletetaan olevan seurausta mielenterveysongelmista, joita voi hoitaa esimerkiksi mielialalääkkeillä ja terapialla, edustaako itsemurha silloin yksilön osaamattomuutta hyödyntää näitä keinoja. Hän vertaa tilannetta siihen, että psykiatrisessa tulkinnassa mielialalääkkeisiin suhtaudutaan usein kuin turvavyön käyttämiseen autossa. 

”Niitä kannattaa käyttää, vaikka ei suunnittelisikaan ajavansa kolaria. Jos kuitenkin ajaa kolarin ja kuolee, kenen syy se on silloin? Kuskin? Ei se nyt ainakaan autovalmistajan tai liikennevalistuksen syy voi olla!” Myllykangas heittää. 

Jos kuskista käännetään siis katse hänen elämänsä rakenteisiin ja häntä ympäröivään kulttuuriin, selitysten etsinnästä seuraakin monimutkaisempi keskustelu. 

Kulttuurin vaikutukset 

Jo 1800-luvulla esitettiin, että itsemurha-alttius olisi periytyvää ja geenitutkimuksessa on myöhemmin yritetty paikallistaa tätä perimää. 

Myllykangas kuitenkin ehdottaa, että jos yhdessä suvussa esiintyy toistuvasti itsemurhia, voi olla aiheellisempaa kysyä, millainen keskustelukulttuuri suvussa on vaikeiden asioiden ympärillä. Suomalainen tapakulttuuri on ylipäätään omiaan ruokkimaan puutteellista tapaa käsitellä henkilökohtaisia vaikeuksia. 

”Hiljainen, kiltti lapsi on yhtä kuin ihannelapsi. Mutta hiljainen ei ilmaise surua sen liiemmin kuin iloakaan. Sama käytös jatkuu aikuisuudessa näkyvänä pärjäämisen kulttuurina. Aina ‘pärjätään’, vaikka menisi kuinka huonosti.” 

Toisaalta suorituskeskeiseen yhteiskuntakritiikkiin kiinnittyvä selitys on sekin ajoittain viety toiseen ”ääripäähän”, kuten hän havaitsi tutkiessaan 1960–70-lukujen vaihteen poliittisten liikkeiden kapitalismikriittisiä kannanottoja. 

”60-luvun lopun hengen mukaisesti myös itsemurha nähtiin ainoastaan järjestelmän tuotteena. Se taas sivuuttaa yksilön oman toimijuuden täysin”, tutkija muistuttaa. 

Myllykangasta kiinnostaa tutkijana erityisesti tilastoista ja keskustelusta ilmenevät ristiriidat. Yhtenä sellaisena hän nostaa esiin tulkinnan, että mielialalääkkeiden lisääntyneellä käytöllä olisi suora yhteys itsemurhien laskuun. Tämä tulkinta ei kuitenkaan huomioi sitä, että lääkkeitä käyttävät eniten naiset, mutta vuosikymmenestä toiseen itsemurhan tekijöitä ovat pääsääntöisesti alemman sosiaaliluokan miehet. Tutkijoiden keskuudessa onkin paljon erimielisyyksiä. Myllykangas palaa aina muistuttamaan, että kyseessä on monisyinen kysymys. 

”Kirjailija Charles Bukowski sanoi, että parhaat meistä lähtevät oman käden kautta ja me muut taas jäämme ihmettelemään, että miksi meidän luota haluttiin pois. Ajatuksessa on itua, koska teko jättää sen läheltä kokeneet aina painimaan vaikeiden kysymysten kanssa” 

Silti myöskään kollektiivinen syyllisyys ei hänen mielestä edesauta keskustelua. Hän toteaa, että monia tieteenaloja on pitkään yhdistänyt pyrkimys selittää itsemurhaa kuin luonnonilmiönä muiden joukossa, kun keskustelua olisi aika avata kohti kysymyksiä, miten itsemurhia voitaisiin ennakoida ja miten yhteiskuntaa voisi kehittää niitä ehkäiseviksi. Peruuttaminen lopputuloksen jälkipuinnista kauemmas taaksepäin edustaisi etenemistä myös tieteelliselle keskustelulle.

Kuka?

Mikko Myllykangas

» 39-vuotias. Syntynyt Kajaanissa, asunut 20 vuotta Oulussa.

» Tutkija tieteiden ja aatteiden historian yksikössä. Tällä hetkellä mukana Biocenterin fibroottisten sairauksien tutkimushankkeessa, jossa tutkii stressin historiaa.

» Opiskeli alun perin tietojenkäsittelytiedettä Oulussa, vaihtoi opiskelujen aikana häntä enemmän kiinnostaneeseen historiaan. Väitteli tohtoriksi 2014.

» Harrastaa koirien kanssa ulkoilua, liikuntaa ja kitaran soittoa metallibändissä. Suicidal black metal ei ole lempigenrejä.

» Unelmoi, että työ pysyy jatkossa yhtä mielenkiintoisena ja saa jatkaa myös luovaa toimintaa musiikin parissa.

Apua itsetuhoisiin ajatuksiin:

» Valtakunnallinen KRIISIPUHELIN päivystää numerossa 09 2525 0111 vuoden jokainen päivä ja yö 24/7. Palvelua ylläpitää MIELI ry.

» Kriisikeskukset ympäri Suomen.

» Nuorille Sekasin-chat osoitteessa https://sekasin247.fi/ (palvelee arkisin klo 9-24 ja viikonloppuisin klo 15-24) sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton Lasten ja nuorten puhelin 116 111 ma–pe klo 14–20 ja la–su klo 17–20. MLL:n chat osoitteessa https://nuortennetti.fi

» Aikuisille Solmussa-chat sekä muut Tukinetin palvelut.

» Opiskelijoille: Jos kuulut YTHS:n piiriin, varaa aika paikalliselta toimipisteeltäsi. Myös Nyyti ry järjestää tukea.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Lomautettu homo economicus, näetkö hopeareunuksen?

"Voin vain toivoa, että pysähdystila on saanut muutkin miettimään, mikä omassa ja muiden toiminnassa ei ole kestävää tai yhteistä hyvää edistävää", kirjoittaa Juhani Kenttä kolumnissaan.

Huhtikuun alussa kirjoitin someen, että ensimmäisten eristysviikkojen huomattavin vaikutus omaan oloon tuntui olevan lisääntynyt väsymys. Nukuin tavallista pidempiä yöunia, mutta väsymys pysyi läsnä aamusta iltaan. Järkeilin sen johtuvan siitä, että lisääntyneestä “luppoajasta” huolimatta oli vaikea sopeutua uuteen tilanteeseen. Keho ehkä pysyi paikallaan, mutta mieli teki koko ajan töitä, yrittäen etsiä tilanteeseen oikeaa toimintamallia.

Eikä yhtä oikeaa toimintamallia varmasti olekaan.

Jo nyt koronakriisi on vaatinut satojatuhansia kuolonuhreja ja horjuttanut miljoonien ihmisten toimeentuloa. Voi tuntua vähän irvokkaalta ja etuoikeutetulta etsiä tällaisesta tilanteesta hopeareunuksia, mutta kai niinkin on luonnollista toimia.

Vaikka lomautukset ja rajoitustoimet iskivät moneen tärkeään ihmiselämää rikastuttavaan sektoriin, ne rajoittivat samalla myös ylenpalttista kulutusta ja ympäristön tuhoamista. Vain tärkeimmät yhteiskuntaa ylläpitävät alat jatkoivat toimintaansa, kun muu maailma siirtyi eristykseen.

Ja kuinka ollakaan, kun vain olennainen jäi pystyyn, maailmantalous tulee nyt kohtaamaan pahimman laman sitten 1930-luvun. Kun WHO julisti epidemian edenneen pandemiaksi, pörssikäyrät sukelsivat välittömästi. Taloutemme on rakennettu perustalle, jossa hetken aikalisän ottaminen ei ole mahdollista ilman romahdusta.

Ruotsalainen toimittaja Katrine Marçal kirjoittaa teoksessaan Who Cooked Adam Smith’s Dinner? (2012), kuinka suuri osa taloustieteistä perustuu ajatukselle ihmisestä homo economicuksena, voittoa tavoittelevana yksilönä, jonka päätöksiä ohjailevat oma etu ja rationaalinen päättely. Homo economicuksen tekoihin eivät vaikuta tunteet, altruismi tai solidaarisuus. Ne ovat kuuluneet perinteisesti teorian näkymättömälle osapuolelle, miehen taustalla olevalle naiselle, jonka hiljainen hoiva- ja kotitaloustyö mahdollistaa homo economicuksen, käytännössä siis miehen, keskittymisen oman menestystarinansa kirjoittamiseen. Sukupuolittavan asenteen voi nähdä jatkuvan myös palkkatöiden arvottamisessa, jonka vuoksi hoitotyöt pysyvät sekä naisvaltaisina että matalapalkkaisina.

Marçal esittää, ettei yllä kuvattuun muottiin tungettu mies ole homo economicus sen enempää kuin muutkaan sukupuolet. Tosiasiassa kaikkien käyttäytymiseen vaikuttavat monenlaiset tunteet sekä oman yhteisönsä huomiointi. Pikemminkin kovien arvojen talousjärjestelmä on se, mikä voi pakottaa heidät toimimaan omaa luontoaan vastaan.

Vaikka homo economicuksen käsitettä on myös laajalti kritisoitu taloustieteiden sisällä, vähäisesti säädellyt markkinat toimivat yhä sillä oletuksella, että yksilön oman edun tavoittelu toimii samalla yhteisen edun hyväksi – niin sanottu markkinoiden näkymätön käsi ohjaa siis itseään. Kunnes se ohjaa itsensä vuoden 2008 talouskriisin kaltaiseen umpikujaan.

Näkymätön käsi ei itse aiheuttanut lamaa tällä kertaa, koska korona ehti ensin.

Kun nyt naisvaltainen sosiaali- ja terveydenhoitoala kannattelee ylikuormittuneena meitä kaikkia, lomautettu tai muutoin etäisyyttä normaaliarkeen ottanut homo economicus voi nähdä normaalin eri valossa. Kenties esimerkiksi nykyistä tasa-arvoisemmat talouspoliittiset ratkaisut kuten perustulo tuntuvatkin loogisemmalta, kun talousongelmaisten joukko yhtäkkisesti tasapäistyi.

Parin viikon eristyksen jälkeen minusta alkoi tuntua, että olen nyt sillä sairauslomalla, jota psykologi suositteli minulle vastaanotollaan jo kaksi vuotta sitten. Silloin olin ollut sitä mieltä, ettei loma ehkä olisi vielä ajankohtaista, ja jatkoin eteenpäin sinnittelyä.

Jostain tämän kaiken keskeltä huomaan löytäväni tiettyä rauhaa itseni kanssa olemisesta. Aika tuntuu nyt paljon hitaammalta, mutta ehkä sen kuuluukin tuntua tältä. Viimeiseen kahteen vuoteen en ole muistanut uniani juuri lainkaan, mutta nyt muistan nekin lähes jokaiselta yöltä.

Myös muu maailma on kanssani sairaslomalla. Nyt jos koskaan yksityinen ja universaali kokemus tuntuvat elävän rinnakkain.

Voin vain toivoa, että pysähdystila on saanut muutkin miettimään, mikä omassa ja muiden toiminnassa ei ole kestävää tai yhteistä hyvää edistävää. Toivottavasti emme katso tätä taaksepäin ainoastaan sinä ainutkertaisena aikana, kun jatkuvan kasvun tavoittelu pakotettiin ahtaammalle, edes hetkeksi.

Juhani Kenttä

Englantilaisen filologian opiskelija, joka intoilee kulttuurista ja miettii ammatinvalintaa sitten myöhemmin.

Lue lisää:

Kun korona ahdistaa

"Ei ole mikään ihme, jos koronavirus tai siitä kertova uutisointi tuntuu ahdistavalta", kirjoittaa Sanna Kangasniemi kolumnissaan.

Lehtiä lukiessa tulee mieleen tuomionpäivä. Koronavirusta kuvaillaan uutisotsikoissa sanoilla tappava, vaarallinen, supertartuttaja, vakava ja arvaamaton – kaikki jokseenkin pelkoa herättäviä adjektiiveja. Koronaviruksen aiheuttaman uhan vuoksi Suomessa on todettu poikkeusolot ja eduskunta hyväksyi valtioneuvoston asetukset valmiuslain käyttöönottamisesta. Ei ole mikään ihme, jos korona tai siitä kertova uutisointi tuntuvat ahdistavilta. 

Korona-ahdistus voi ilmetä ihmisissä eri tavalla; osa kokee ahdistusta enemmän ja osa ei lainkaan. On täysin normaalia kokea erilaisia tunteita, kuten stressiä, levottomuutta, huolta, ärtyneisyyttä tai pelkoa, koronavirukseen liittyen. Saatat myös tuntea surullisuutta tai kiinnostuksen vähenemistä jokapäiväisiä asioita kohtaan. On mahdollista, että koet fyysisiä oireita kuten sydämentykytystä, vatsavaivoja, väsymystä tai muita kehollisia epämukavuuden tunteita. Sinulle voi tulla avuttomuuden tuntemuksia, keskittymisvaikeuksia tai nukkumisvaikeuksia.

Myös tunne tarpeesta eristäytyä ja julkisille paikoille menemisen pelko ovat normaaleja reaktioita. Kannattaa muistaa, että et ole tunteidesi kanssa yksi, sillä myös moni muu kamppailee samojen asioiden kanssa juuri nyt. Tunteiden kanssa ei tarvitse jäädä yksin ja ahdistusta voi lievittää.

Tässä muutamia vinkkejä, kun korona ahdistaa:

Yritä tarkastella uutisointia faktalähtöisesti: suurin osa tartunnan saaneista ei sairastu vakavasti. Kannattaa lukea tietoa vain luotettavista lähteistä esimerkiksi THL:n sivuilta. Sosiaalisessa mediassa on levinnyt disinformaatiota kylväviä kirjoituksia, joissa kerrotaan väärää tietoa koronaviruksesta ja niissä on pahimmillaan annettu terveyttä vaarantavia neuvoja, joilla voi muka suojautua tartuntaa vastaan. 

Jos huomaat lukevasi somesta ja uutisista tietoa koronaviruksesta useita kertoja päivässä voi olla järkevää rajoittaa aikaa, jonka käytät koronaviruksesta lukemiseen ja keskusteluun. Ahdistuneina usein yliarvioimme riskit ja kohdistammekin siksi kaiken huomiomme niiden havainnointiin, mikä osaltaa lisää ahdistusta. Ajan tasalla pysymiseen riittää, kun lukee viimeisimmät uutiset kerran päivässä. Mikäli sinusta tuntuu haastavalta arvioida omaa ajankäyttöäsi voit asettaa itsellesi hälytyksen vaikka 10 minuutin päähän. 

Keskity asioihin, joihin voit vaikuttaa. Toimi viranomaisten ja yliopiston antamien ohjeiden mukaisesti – mukaan lukien hyvä käsihygienia! Jos huomaat huolehtivasi, voi olla hyödyllistä kysyä itseltäsi: “Auttavatko huoleni minua käsittelemään asiaa paremmin vai pahentavatko ne vain tilannetta tai omaa mielialaani?” Mikäli huomaat huolehtivasi asiasta, johon et voi vaikuttaa ja joka saa olosi tuntumaan huonommalta, yritä keskittyä johonkin jokapäiväiseen. Se voi olla opiskelua, käsitöiden tekemistä tai vaikkapa kavereiden kanssa lautapeli-illan järjestäminen.

Arkirutiineista kannattaa pitää kiinni mahdollisimman normaalisti. Opiskele ja käy töissä, säilytä hyvä arkirytmi säännöllisillä aterioilla, liikunnalla ja unella. Tee joka päivä jotain, mikä lisää hyvinvointiasi: keskustele ystävän kanssa, katso kissavideoita, pelaa videopelejä tai käy kävelyllä. Liikunnalla on todistetusta positiivinen vaikutus hyvinvointiin ja ahdistuksen vähentymiseen. Voit myös kokeilla rentoutumisharjoituksia.

Huolen kanssa ei kannata jäädä yksin. Pidä yhteyttä perheen ja ystävien kanssa, sillä  stressaavissa ja ahdistavissa tilanteissa toisten läsnäolo ja seura rauhoittavat. Yhdessä kannattaa tehdä mukavia asioita ja yrittää välttää keskusteluja, jossa huolehditte ja katasrofisoitte tilannetta, koska se lisää ahdistusta. Jos asutte kaukana toisistanne, niin yhteyttä voi pitää myös esim. Whatsapp-videopuheluiden tai Google hangouts meet -sovelluksen kautta. Söisittekö vaikka päivällistä yhdessä videoyhteyden välityksellä?

Mikäli huolesi alkavat vaikuttamaan mielialaasi ja jokapäiväiseen elämääsi, kannattaa ottaa yhteys ammattilaiseen. Voit olla yhteydessä YTHS:ään tai kunnalliseen terveydenhuoltoon. Kriisipuhelin päivystää vuorokauden ympäri ja moni taho tarjoaa keskustelua-apua chatissa tai puhelimen välityksellä. Maailma ja Suomi on selvinnyt aikaisemminkin isoista kriiseistä. Selviämme varmasti myös tästäkin.

Itsehoito-ohjeita:

Ahdistus ja mielen hoitaminen

Psyykkinen selviytyminen eristyksissä

Huolta voi lievittää 

Huolen ja epävarmuuden sietäminen

Mielenterveystalo

Keskusteluapua puhelimitse tai netissä:

Nyytin chat 21.4. klo 18-20: Miten huolehdin omasta hyvinvoinnista korona-epidemian aikana?

Sekaisin chat alle 29 vuotiaille, ma-pe klo 9-24 ja la-su klo 15-24

Yliopistopastori Ari Savuoja: 040 524 5919 tai , yhteydenotot 24/7 ja muut oppilaitospastorit

Kriisipuhelimen päivystys (suomeksi): 09 2525 0111, 24/7

YTHS:n hoidontarpeen arviointi ja ajanvaraus mielenterveysasioissa

046 710 1063, ma–to klo 8–15, pe klo 8–14

SelfChat on suljettu toistaiseksi.

Vakavissa ja äkillistä päivystyksellistä hoitoa vaativissa tilanteissa:

Oulun mielenterveyspäivystys 044 703 5940, ma–to klo 8–16 ja pe 8–15. Puhelinohjaus arkisin klo 21 saakka ja viikonloppuisin klo 13–21.

Oulun yliopistollisen sairaalan yhteispäivystys 08 315 2655, 24/7

Opintopsykologien käynnit toteutetaan tällä hetkellä etävastaanoton kautta.

YTHS:n vastaanottotoiminta jatkuu tällä hetkellä normaalisti ajanvarausten mukaisesti. Jos olet täysin oireeton, voit tulla vastaanotolle sovittuna aikana. Jos sinulla on vastaanottoaika tai olet varaamassa sellaista, sinulle tarjotaan mahdollisuutta etävastaanottoon. Kaikki ryhmämuotoiset hoidot on kuitenkin etäryhmiä lukuun ottamatta tältä keväältä peruttu. 

Lähteinä on käytetty Vaasan yliopiston opintopsykologin Klara Schauman-Ahlberg kirjoitusta “Några råd om corona-oro” ja Oulun yliopiston tiedotetta “Korona-ahdistus ja sen kanssa selviäminen”. 

Sanna Kangasniemi

OYY:n sosiaalipoliittinen asiantuntija, jonka mielestä jokainen päivä on mahdollisuus.

Lue lisää:

Essee: Yli-ihmisyys on mahdollista, mutta vain hetken

Iida Putkonen ei koskaan suunnitellut palavansa loppuun. Tottunut suoriutuja kohtasi kuitenkin jaksamisensa rajan, ja joutui vuosien suorittamisputken jälkeen pysähtymään.

TEKSTI Iida Putkonen

KUVAT Anni Hyypiö

En usko, että kukaan uupunut suunnittelee palavansa loppuun. Tilastot kertovat, ettei kyseessä ole mikään marginaalinen ilmiö. Vuonna 2016 toteutetusta YTHS:n terveystutkimuksesta selvisi, että lähes joka viides korkeakouluopiskelija koki hukkuvansa opintoihin liittyvään työmäärään ja yli joka kymmenes koki uupumusta.

Minäkään en suunnitellut uupuvani. Opiskellessani unelma-alaani ja kaiken ollessa uutta, menetin itseni oravanpyörään. Kaikista omaopettajan ennakkovaroituksista ja orientaatioviikon palopuheista huolimatta minä uuvuin.

Kuten minunkin kohdallani, on tilastojen takana tuhansittain yksittäisiä ihmisiä, jotka hekin lähtivät opintoihin innoissaan, mutta syystä tai toisesta kaatuivat paineiden alla. Haalareiden lahje jäi jumiin korkeakouluopintojen liukuportaisiin, jossa nousun tahdin määritteli joku muu.

Alkoi taistelu aikaa vastaan, oman hyvinvoinnin kustannuksella.

 

Ajattelin aina, että se, mikä teki minusta erikoisen oli kykyni suoriutua tehtävästä kuin tehtävästä. Lapsesta asti olin ylittänyt itseni kerta toisensa jälkeen. Pakotin itseni pelätyille luistelutunneille ja ylioppilaskirjoituksiin, vaikka edellisenä iltana maailma tuntui kaatuvan. Opin jättämään tunteeni sivuun, ja suoriutumaan kaikesta huolimatta.

Kun luulin olevani loppu, nousin kuilun reunalta yhä uudelleen, ja jatkoin. Palkitsin itseni vasta, kun olin kaikista vaikeuksista huolimatta tehnyt taas yhden vastenmielisen asian. Olin itseeni tyytyväinen, kun sain pakotettua itsestäni irti enemmän kuin piti olla mahdollista. Olin yli-ihminen.

Suoritin fuksivuotenani 115 opintopistettä. En suinkaan suunnitellut kurssien määrää alusta alkaen niin suureksi, vaan luulin tekeväni opintoja jaksamiseni mukaan. Vietin lomani kirjoittaen esseitä, kesän raahasin lomareissuille tenttikirjoja ja asetin itselleni tavoitteita. 40 sivua päivässä, vain neljäkymmentä sivua, jotta saan elää.

Lunastin vapaa-aikani päivästä toiseen tekemällä välttämätöntä pahaa. Väänsin unelma-alani numeroiksi, jaoin päiväni työtunneiksi, piirsin elämälleni ahtaat raamit, joiden sisässä pysyessäni olisin onnellinen.

Pidin saavuttamisen tunteesta. Kun sain tehtävän loppuun, pystyin kertomaan itselleni ja muillekin: Hei! Tein sen! Enkö olekin hyvä. Silloin olin ansainnut jotain, olin saanut konkreettisen merkin siitä, että tein hyvää työtä.

En tiennyt mikä minulle oli merkityksellistä tai palkitsevaa. Sen sijaan halusin helpon vastauksen: objektiivisen mittarin sille, milloin minun tulisi olla itseeni tyytyväinen.

Ajan kuluessa opin sitomaan ihmisarvoni tähän ominaisuuteen. Olin hyvä, kun pärjäsin hyvin. Hyvä, kun menestystäni pystyi mittaamaan numeroin. Aloin järkeillä kaiken työn määrästä terveyteen. Pian tunteeni ja tarpeeni olivat täysin sivussa, pelkkä oire heikkoudesta, joka vei kauemmaksi tavoitteistani.

Aloin asettaa itselleni mittareita ruokaostosten kanssa: jos saan viikon ruoat alle tietyn rahamäärän, olen onnistunut. Tahdoin elää tehokkaasti, harhautumatta polulta. En antanut itselleni lupaa ylimääräisiin menoihin, en käynyt bileissä tai elokuvissa, koska en voinut oikeuttaa lipun hintaa. Samalla rahalla voin ostaa viisi pussia makaronia, miksi ihmeessä käyttäisin rahan yhteen iltaan?

En tiennyt mikä minulle oli merkityksellistä tai palkitsevaa. Sen sijaan halusin helpon vastauksen: objektiivisen mittarin sille, milloin minun tulisi olla itseeni tyytyväinen.

Elämyksien sijaan päädyin tavoittelemaan onnea oravanpyörässä, jossa itseni ylittämisen rima nousi jatkuvasti korkeammalle. Kaiken mitä tein, tuli palvella tarkoitusta ja johtaa eteenpäin, säästää rahaa, edistää opintoja, parantaa terveyttä. Kaikki mikä oli hyvää, oli mitattavissa.

Opiskelijoiden hyvinvointia edistävän Nyyti ry:n toiminnanjohtaja Minna Savolainen näkee, että jatkuva paine ylittää itsensä leimaa nyky-yhteiskuntaa ja vaikuttaa osaltaan myös opiskelijoiden kokemiin paineisiin.

“Meidän aikaamme leimaa tietynlainen tehokkuuden eetos ja kilpailu ja puheessakin viljellään huippu-alkuisia asioita. Huippu-oppilas, huippu-opiskelija, huippu-lukio, huippu-tutkimusyksikkö, huippu-yliopisto, huippu-suoritus. Ikään kuin koko ajan pitäisi ylittää paras mahdollinen taso ja omat kykynsä.”

Savolaisen mielestä jatkuva kilpailu ei ole kestävä malli, vaan johtaa lopulta ylisuorittamiseen ja itsensä arvottamiseen suoritusten kautta. Tämä taas vaikuttaa jaksamiseen ja itsetuntoon, sillä kilpailussa paremmuudesta epäonnistumisia on vaikea hyväksyä.

Huippusuoritusten tavoitteleminen ei kuitenkaan ole ainoa opiskelijan uupumuksen syy, Savolainen sanoo. Hän näkee myös opintoihin liittyvien vaatimusten, työmäärän ja tavoiteaikataulun kuormittavan opiskelijoita.

“Opiskelu on vaativaa kokopäivätyötä, ja usein vielä enemmänkin. Tähän yhdistettynä ansiotyössä käyminen opintojen rahoittamiseksi voi pidemmän päälle käydä liian kuormittavaksi”, hän sanoo.

Usein opiskelujen ohella työskenteleminen johtuu rahallisesta ahdingosta, joka on myös tekijä uupumuksessa.

Savolainen selittää tiukan toimeentulon vaikuttavan myös epäsuorasti: mahdollisuudet harrastaa, liikkua ja olla sosiaalinen vähenevät kapealla budjetilla.

 

 

Kuka olen, ellen suoriutuja?

Muistan toisesta opiskeluvuodestani vain yksittäisiä hetkiä. Olin päättänyt löysätä opiskelutahtia ja täyttää päiväni sen sijaan osa-aikatyöllä. Päivinä, joina en ollut yliopistolla, heräsin aamuisin ennen kuutta ehtiäkseni töihin toiselle paikkakunnalle.

Muistan tulleeni kotiin ja menneeni suoraan suihkun kautta nukkumaan, oli kello kolme iltapäivällä tai vaille kymmenen yöllä.

Muistan, kuinka kurssilla pidetyn esitelmän aikana silmissäni sumeni ja istuin lattialle, etten menettäisi tajuani. Muistan, että jatkoin esitelmän loppuun lattialta, ja esitin kaiken olevan hyvin.

En osannut enää löysätä tahtia. Pelkäsin, että jos pysähtyisin edes hetkeksi, jäisin roikkumaan tilastojen väärälle puolelle n. vuoden opiskelijana. Halusin olla menestystarina, neljässä vuodessa maisteriksi valmistunut ihanneihminen. Uskottelin itselleni, että tauko tulisi luonnostaan ennemmin tai myöhemmin. Vielä yksi essee, yksi deadline. Enää tämä viikko, enää kaksi tenttiä, sitten saan levätä. Tauko tulisi pian, se oli aina vain kulman takana.

Joululoma oli odotettu lepohetki. Pidin taukoa opinnoistani ensimmäistä kertaa, sillä minulla oli tuloja opintotuen ohella. Puin töihin punaiset korvakorut ja kuuntelin joululauluja kauppakeskuksen kaiuttimista päivästä toiseen, mutta ainakaan minun ei tarvinnut opiskella.

Vasta tauon ollessa ohi huomasin, ettei stressini ollut taianomaisesti kadonnut. Aloin vihdoin ymmärtää, että kun ammentaa samasta kaivosta taukoamatta, pohja tulee vastaan väkisin.

Toisen opiskeluvuoteni tammikuussa hain vihdoin apua. En tiennyt silloin miksi, olin vain liian väsynyt suoriutumaan enää. Ajatus töihin lähtemisestä oli vastenmielinen, eivätkä entiset kannustimet enää motivoineet. Loppiaisen lisäpalkka ei vienyt enää väsymystä pois, eikä ajatus lähestyvästä kandiseminaarista tuntunutkaan saavutukselta.

Sain sairaslomaa ja yllätyksekseni lähetteen sairaalaan. Minut ohjattiin testeihin, ja selvisi, että sydämeni ei jaksanut pumpata normaalia tahtia, se löi enää kolmisenkymmentä kertaa minuutissa. Tuloksia kertoessaan lääkäri kysyi, jaksanko kävellä itse osastolle, vai tarvitsenko pyörätuolin.

Häpesin epäonnistumistani niin paljon, etten uskaltanut aluksi kertoa kenellekään. Lähetin pomolleni välttelevän tekstiviestin ja vietin päiväni odotushuoneissa yrittäen ymmärtää, miten olin päätynyt tähän pisteeseen. Minähän olin yli-ihminen, olin pärjännyt tähänkin asti.

Miten minusta yhtäkkiä tuli epäonnistuja, joka ei jaksanut enää?

Takaisin lähtöpisteeseen

Hyvinvointikouluttaja Sanna Wikström kirjoittaa Hidasta elämää -sivustollaan, ettei onnellista yli-ihmistä olekaan.

”On ihmisiä, jotka saavuttavat illuusion reunan, he pääsevät lähelle suoritteiden maksimointia. Reunalla odottaa kuitenkin yllätys: sieltä löytyy kyltti ’Onnellisuus ei löydy täältä’.”

Minäkin saavutin tavoitteeni, mutten koskaan onnea. Tiedän, että vaikeuksista huolimatta on mahdollista repiä itsestään kaikki irti ja päästä maksimisuoritukseen. Tiedän myös, että siihen pisteeseen päästyään huomaakin, ettei ole matkalla viisastunut. Etappi, jossa onnen piti odottaa, siirtyy jokaisen saavutuksen myötä kauemmaksi ja lopulta ylisuorittaminen on vain loputonta juoksemista. Se on pakenemista todellisuudelta, yritys löytää nopeampi polku onneen, sen sijaan että miettisi mitä oikeasti elämältä haluaa.

Kun aloin stressini takia pelätä, ettei kirjallisuus ollutkaan unelma-alani, hidastamisen sijaan nopeutin tahtia. Karsin elämästäni kaiken, mikä ei vienyt kohti tutkintoa. En yrittänyt löytää opinnoistani kadonnutta nautintoa, vaan väritin jäljellä olevat kurssit välittömäksi pahaksi, ennen tunnelin loppua. Suoritin, jotta tunsin lankojen olevan yhä omissa käsissäni. Suoritin, etten olisi ehtinyt huomata etten ollut onnellinen.

Minäkin saavutin tavoitteeni, mutten koskaan onnea.

Sairaslomani kesti vuoden. Aluksi ajatus edes siitä, että jättäisin elämän kesken edes pariksi kuukaudeksi, oli kauhistuttava. Silti oli pakko painaa pause-nappia ja palata etenemiseen vasta myöhemmin. Kävin läpi valtavaa luopumisen tuskaa, kun en pystynytkään elämään suunnittelemaani tahtia. En valmistunut kandiksi kahdessa vuodessa, ja tuntui, että kaikki opintojen eteen tekemäni työ oli ollut turhaa, kun nyt tuhlasin kirimäni kuukaudet pysähtymällä.

Nyt tiedän, että minun oli pakko pysähtyä, jotta kykenin kohtaamaan asioita, joita olin kiireen avulla vältellyt. Jouduin opettelemaan alusta yksinkertaisia asioita, joita olin unohtanut. Miltä minusta tuntuu tänään? Mitä haluaisin päivälläni tehdä? Opettelin syömään ja ulkoilemaan suorittamatta, tekemään asioita sitä tahtia, mikä tuntui hyvältä. Opettelin uudelleen, kuka olin ja kuka halusin olla.

Oli sanoinkuvaamattoman vaikeaa irrottaa ulkoisista mitoista, joilla olin määritellyt arvoni. Onko tämä hyvä päivä, kun en pakottanut itseäni mihinkään? Eikö päivä ole tuhlattu, kun en opiskellut hetkeäkään? Koin syyllisyyttä pahasta olostani ja kesti kauan, kunnes aloin toipua.

”Illuusion reunalta on vain yksi suunta takaisin. Se kulkee itsen äärelle. Tuo matka ei ole pitkä mutta hyvin erilainen kuin aiempi matka. Siinä ei pyritä, tavoitella tai suoriteta”, Wikström jatkaa.

Minun piti opetella, että parhaansa tekeminen ei tarkoita yli-inhimillisyyttä, paranemisessakaan. Oikotie onneen ei toimi toiseenkaan suuntaan. Joka päivä ei jaksa taistella, ja niinä päivinä on ansainnut pysyä paikoillaan. Se, ettei liiku eteenpäin, ei tarkoita takapakkia. Se, että lepää ei vie pois edistykseltä, vaan valmistaa seuraavaan koitokseen.

“Opiskelu-uupumus ei ikinä ole pelkästään opiskelijan vika tai ongelma. Huomio tulee kiinnittää myös rakenteisiin ja yhteisön ilmapiiriin, asenteisiin ja siihen, onko ohjausta ja tukea saatavilla ajoissa.”

Minna Savolainen sanoo, että opiskelijoiden uupumista ei voi ehkäistä pelkällä tiedottamisella ja voimavarojen lisäämisellä, vaan yksilön sijasta tulisi keskittyä yhteiskuntaan ja uupumusta edistäviin rakenteisiin.

“Opiskelu-uupumus ei ikinä ole pelkästään opiskelijan vika tai ongelma. Huomio tulee kiinnittää myös rakenteisiin ja yhteisön ilmapiiriin, asenteisiin ja siihen, onko ohjausta ja tukea saatavilla ajoissa.”

Uupumus ei synny tyhjiössä, vaan sen huomaa ennen pohjalle iskeytymistä. Se, pystyykö asialle tekemään mitään, riippuu saatavilla olevasta tuesta ja uskalluksesta sanoa: olen uupunut. Minä en uskaltanut puhua ajoissa. En uskaltanut näyttää heikkoutta keskellä ihmismerta, jossa kaikki muut jatkoivat matkaa väsymättä. En uskaltanut ottaa taukoa ympäristössä, jossa lomaa on enemmän kuin koskaan työelämässä, jossa etuoikeutettu opiskelija nauttii halvasta terveydenhuollosta ja opiskelijaruokailusta.

En uskaltanut olla tyytymätön, sillä pelkäsin tulevani leimatuksi kiittämättömäksi.

Enemmän kuin suoritusteni summa

Tänä syksynä aloitan opintoni uudelleen. Uskallettuani ottaa tauon, vaihdan alaa ja olen uudelleen innoissani opiskelusta suorittamatta. Olen tasan Kelan aikataulussa, neljännen vuoden maisteriopiskelija, vaikka ehdin välillä juosta kovempaa ja myös pysähtyä.

On yhä päiviä, jolloin poltan itseni loppuun. Ajoittain on vaikeaa vain olla tai tietää mitä haluan. Kertaan itselleni pitkän päivän jälkeen, että on ok maata sohvalla, jos ei muuta jaksa. Ei ole aina pakko imuroida keskiviikkoisin tai sanoa kaikkeen kyllä.

Arjen ei ole tarkoitus olla sinnittelyä päivästä toiseen.

Opettelen yhä kuuntelemaan omia tarpeitani, mutta nykyään saan tyydytystä siitä, kun teen sen, mikä on hyvinvointini kannalta oikein.

Vaikka nykyäänkin on vaikeaa, osaan myöntää sen. Olen oppinut kohtaamaan ja sanoittamaan vaikeuteni. Olen huomannut, että kun tuntee omat rajansa ja pitää niistä kiinni, eivät muutkaan odota yli-inhimillisiä suorituksia. Olen itsestäni ylpeä, kun osaan pyytää lisäaikaa tai perua suunnitelmia. Olen itsestäni ylpeä, kun en pakota itseäni suoriutumaan.

Arjen ei ole tarkoitus olla sinnittelyä päivästä toiseen. Eikä pysähtyminen tai hidastaminen tarkoita, että olisi yhtään huonompi ihminen tai pettäisi ketään. Sanoisin että se, että pysähtyy arvioimaan matkaansa päättömän juoksemisen sijaan, on vaihtoehdoista parempi.

Aiemmin pelkäsin, että jos hidastan, jään jälkeen ja menetän sen, mikä tekee minusta hyvän. Nyt tiedän, etten ole pelkästään suoritusteni summa.

En muista järjettömästä oravanpyörästä paljoa, en muista lukemiani kirjoja tai kirjoittamiani esseitä. Sen sijaan muistan sairaalajaksoni jälkeisen vapun ja hiekan haalareiden käänteissä ja kipeäksi nauretut posket.

Eikä kertaakaan toipumiseni aikana minulta ole kysytty, miksi pysähdyin.

Minulta kysytään, miksi en sanonut mitään.

 

 

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 29.8. 2019 ilmestyneessä Oulun ylioppilaslehden numerossa 3/2019.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää: