Essee: Yli-ihmisyys on mahdollista, mutta vain hetken

Iida Putkonen ei koskaan suunnitellut palavansa loppuun. Tottunut suoriutuja kohtasi kuitenkin jaksamisensa rajan, ja joutui vuosien suorittamisputken jälkeen pysähtymään.

Ilmiöt  | 

Teksti Iida Putkonen

Kuvat Anni Hyypiö

En usko, että kukaan uupunut suunnittelee palavansa loppuun. Tilastot kertovat, ettei kyseessä ole mikään marginaalinen ilmiö. Vuonna 2016 toteutetusta YTHS:n terveystutkimuksesta selvisi, että lähes joka viides korkeakouluopiskelija koki hukkuvansa opintoihin liittyvään työmäärään ja yli joka kymmenes koki uupumusta.

Minäkään en suunnitellut uupuvani. Opiskellessani unelma-alaani ja kaiken ollessa uutta, menetin itseni oravanpyörään. Kaikista omaopettajan ennakkovaroituksista ja orientaatioviikon palopuheista huolimatta minä uuvuin.

Kuten minunkin kohdallani, on tilastojen takana tuhansittain yksittäisiä ihmisiä, jotka hekin lähtivät opintoihin innoissaan, mutta syystä tai toisesta kaatuivat paineiden alla. Haalareiden lahje jäi jumiin korkeakouluopintojen liukuportaisiin, jossa nousun tahdin määritteli joku muu.

Alkoi taistelu aikaa vastaan, oman hyvinvoinnin kustannuksella.

 

Ajattelin aina, että se, mikä teki minusta erikoisen oli kykyni suoriutua tehtävästä kuin tehtävästä. Lapsesta asti olin ylittänyt itseni kerta toisensa jälkeen. Pakotin itseni pelätyille luistelutunneille ja ylioppilaskirjoituksiin, vaikka edellisenä iltana maailma tuntui kaatuvan. Opin jättämään tunteeni sivuun, ja suoriutumaan kaikesta huolimatta.

Kun luulin olevani loppu, nousin kuilun reunalta yhä uudelleen, ja jatkoin. Palkitsin itseni vasta, kun olin kaikista vaikeuksista huolimatta tehnyt taas yhden vastenmielisen asian. Olin itseeni tyytyväinen, kun sain pakotettua itsestäni irti enemmän kuin piti olla mahdollista. Olin yli-ihminen.

Suoritin fuksivuotenani 115 opintopistettä. En suinkaan suunnitellut kurssien määrää alusta alkaen niin suureksi, vaan luulin tekeväni opintoja jaksamiseni mukaan. Vietin lomani kirjoittaen esseitä, kesän raahasin lomareissuille tenttikirjoja ja asetin itselleni tavoitteita. 40 sivua päivässä, vain neljäkymmentä sivua, jotta saan elää.

Lunastin vapaa-aikani päivästä toiseen tekemällä välttämätöntä pahaa. Väänsin unelma-alani numeroiksi, jaoin päiväni työtunneiksi, piirsin elämälleni ahtaat raamit, joiden sisässä pysyessäni olisin onnellinen.

Pidin saavuttamisen tunteesta. Kun sain tehtävän loppuun, pystyin kertomaan itselleni ja muillekin: Hei! Tein sen! Enkö olekin hyvä. Silloin olin ansainnut jotain, olin saanut konkreettisen merkin siitä, että tein hyvää työtä.

En tiennyt mikä minulle oli merkityksellistä tai palkitsevaa. Sen sijaan halusin helpon vastauksen: objektiivisen mittarin sille, milloin minun tulisi olla itseeni tyytyväinen.

Ajan kuluessa opin sitomaan ihmisarvoni tähän ominaisuuteen. Olin hyvä, kun pärjäsin hyvin. Hyvä, kun menestystäni pystyi mittaamaan numeroin. Aloin järkeillä kaiken työn määrästä terveyteen. Pian tunteeni ja tarpeeni olivat täysin sivussa, pelkkä oire heikkoudesta, joka vei kauemmaksi tavoitteistani.

Aloin asettaa itselleni mittareita ruokaostosten kanssa: jos saan viikon ruoat alle tietyn rahamäärän, olen onnistunut. Tahdoin elää tehokkaasti, harhautumatta polulta. En antanut itselleni lupaa ylimääräisiin menoihin, en käynyt bileissä tai elokuvissa, koska en voinut oikeuttaa lipun hintaa. Samalla rahalla voin ostaa viisi pussia makaronia, miksi ihmeessä käyttäisin rahan yhteen iltaan?

En tiennyt mikä minulle oli merkityksellistä tai palkitsevaa. Sen sijaan halusin helpon vastauksen: objektiivisen mittarin sille, milloin minun tulisi olla itseeni tyytyväinen.

Elämyksien sijaan päädyin tavoittelemaan onnea oravanpyörässä, jossa itseni ylittämisen rima nousi jatkuvasti korkeammalle. Kaiken mitä tein, tuli palvella tarkoitusta ja johtaa eteenpäin, säästää rahaa, edistää opintoja, parantaa terveyttä. Kaikki mikä oli hyvää, oli mitattavissa.

Opiskelijoiden hyvinvointia edistävän Nyyti ry:n toiminnanjohtaja Minna Savolainen näkee, että jatkuva paine ylittää itsensä leimaa nyky-yhteiskuntaa ja vaikuttaa osaltaan myös opiskelijoiden kokemiin paineisiin.

“Meidän aikaamme leimaa tietynlainen tehokkuuden eetos ja kilpailu ja puheessakin viljellään huippu-alkuisia asioita. Huippu-oppilas, huippu-opiskelija, huippu-lukio, huippu-tutkimusyksikkö, huippu-yliopisto, huippu-suoritus. Ikään kuin koko ajan pitäisi ylittää paras mahdollinen taso ja omat kykynsä.”

Savolaisen mielestä jatkuva kilpailu ei ole kestävä malli, vaan johtaa lopulta ylisuorittamiseen ja itsensä arvottamiseen suoritusten kautta. Tämä taas vaikuttaa jaksamiseen ja itsetuntoon, sillä kilpailussa paremmuudesta epäonnistumisia on vaikea hyväksyä.

Huippusuoritusten tavoitteleminen ei kuitenkaan ole ainoa opiskelijan uupumuksen syy, Savolainen sanoo. Hän näkee myös opintoihin liittyvien vaatimusten, työmäärän ja tavoiteaikataulun kuormittavan opiskelijoita.

“Opiskelu on vaativaa kokopäivätyötä, ja usein vielä enemmänkin. Tähän yhdistettynä ansiotyössä käyminen opintojen rahoittamiseksi voi pidemmän päälle käydä liian kuormittavaksi”, hän sanoo.

Usein opiskelujen ohella työskenteleminen johtuu rahallisesta ahdingosta, joka on myös tekijä uupumuksessa.

Savolainen selittää tiukan toimeentulon vaikuttavan myös epäsuorasti: mahdollisuudet harrastaa, liikkua ja olla sosiaalinen vähenevät kapealla budjetilla.

 

 

Kuka olen, ellen suoriutuja?

Muistan toisesta opiskeluvuodestani vain yksittäisiä hetkiä. Olin päättänyt löysätä opiskelutahtia ja täyttää päiväni sen sijaan osa-aikatyöllä. Päivinä, joina en ollut yliopistolla, heräsin aamuisin ennen kuutta ehtiäkseni töihin toiselle paikkakunnalle.

Muistan tulleeni kotiin ja menneeni suoraan suihkun kautta nukkumaan, oli kello kolme iltapäivällä tai vaille kymmenen yöllä.

Muistan, kuinka kurssilla pidetyn esitelmän aikana silmissäni sumeni ja istuin lattialle, etten menettäisi tajuani. Muistan, että jatkoin esitelmän loppuun lattialta, ja esitin kaiken olevan hyvin.

En osannut enää löysätä tahtia. Pelkäsin, että jos pysähtyisin edes hetkeksi, jäisin roikkumaan tilastojen väärälle puolelle n. vuoden opiskelijana. Halusin olla menestystarina, neljässä vuodessa maisteriksi valmistunut ihanneihminen. Uskottelin itselleni, että tauko tulisi luonnostaan ennemmin tai myöhemmin. Vielä yksi essee, yksi deadline. Enää tämä viikko, enää kaksi tenttiä, sitten saan levätä. Tauko tulisi pian, se oli aina vain kulman takana.

Joululoma oli odotettu lepohetki. Pidin taukoa opinnoistani ensimmäistä kertaa, sillä minulla oli tuloja opintotuen ohella. Puin töihin punaiset korvakorut ja kuuntelin joululauluja kauppakeskuksen kaiuttimista päivästä toiseen, mutta ainakaan minun ei tarvinnut opiskella.

Vasta tauon ollessa ohi huomasin, ettei stressini ollut taianomaisesti kadonnut. Aloin vihdoin ymmärtää, että kun ammentaa samasta kaivosta taukoamatta, pohja tulee vastaan väkisin.

Toisen opiskeluvuoteni tammikuussa hain vihdoin apua. En tiennyt silloin miksi, olin vain liian väsynyt suoriutumaan enää. Ajatus töihin lähtemisestä oli vastenmielinen, eivätkä entiset kannustimet enää motivoineet. Loppiaisen lisäpalkka ei vienyt enää väsymystä pois, eikä ajatus lähestyvästä kandiseminaarista tuntunutkaan saavutukselta.

Sain sairaslomaa ja yllätyksekseni lähetteen sairaalaan. Minut ohjattiin testeihin, ja selvisi, että sydämeni ei jaksanut pumpata normaalia tahtia, se löi enää kolmisenkymmentä kertaa minuutissa. Tuloksia kertoessaan lääkäri kysyi, jaksanko kävellä itse osastolle, vai tarvitsenko pyörätuolin.

Häpesin epäonnistumistani niin paljon, etten uskaltanut aluksi kertoa kenellekään. Lähetin pomolleni välttelevän tekstiviestin ja vietin päiväni odotushuoneissa yrittäen ymmärtää, miten olin päätynyt tähän pisteeseen. Minähän olin yli-ihminen, olin pärjännyt tähänkin asti.

Miten minusta yhtäkkiä tuli epäonnistuja, joka ei jaksanut enää?

Takaisin lähtöpisteeseen

Hyvinvointikouluttaja Sanna Wikström kirjoittaa Hidasta elämää -sivustollaan, ettei onnellista yli-ihmistä olekaan.

”On ihmisiä, jotka saavuttavat illuusion reunan, he pääsevät lähelle suoritteiden maksimointia. Reunalla odottaa kuitenkin yllätys: sieltä löytyy kyltti ’Onnellisuus ei löydy täältä’.”

Minäkin saavutin tavoitteeni, mutten koskaan onnea. Tiedän, että vaikeuksista huolimatta on mahdollista repiä itsestään kaikki irti ja päästä maksimisuoritukseen. Tiedän myös, että siihen pisteeseen päästyään huomaakin, ettei ole matkalla viisastunut. Etappi, jossa onnen piti odottaa, siirtyy jokaisen saavutuksen myötä kauemmaksi ja lopulta ylisuorittaminen on vain loputonta juoksemista. Se on pakenemista todellisuudelta, yritys löytää nopeampi polku onneen, sen sijaan että miettisi mitä oikeasti elämältä haluaa.

Kun aloin stressini takia pelätä, ettei kirjallisuus ollutkaan unelma-alani, hidastamisen sijaan nopeutin tahtia. Karsin elämästäni kaiken, mikä ei vienyt kohti tutkintoa. En yrittänyt löytää opinnoistani kadonnutta nautintoa, vaan väritin jäljellä olevat kurssit välittömäksi pahaksi, ennen tunnelin loppua. Suoritin, jotta tunsin lankojen olevan yhä omissa käsissäni. Suoritin, etten olisi ehtinyt huomata etten ollut onnellinen.

Minäkin saavutin tavoitteeni, mutten koskaan onnea.

Sairaslomani kesti vuoden. Aluksi ajatus edes siitä, että jättäisin elämän kesken edes pariksi kuukaudeksi, oli kauhistuttava. Silti oli pakko painaa pause-nappia ja palata etenemiseen vasta myöhemmin. Kävin läpi valtavaa luopumisen tuskaa, kun en pystynytkään elämään suunnittelemaani tahtia. En valmistunut kandiksi kahdessa vuodessa, ja tuntui, että kaikki opintojen eteen tekemäni työ oli ollut turhaa, kun nyt tuhlasin kirimäni kuukaudet pysähtymällä.

Nyt tiedän, että minun oli pakko pysähtyä, jotta kykenin kohtaamaan asioita, joita olin kiireen avulla vältellyt. Jouduin opettelemaan alusta yksinkertaisia asioita, joita olin unohtanut. Miltä minusta tuntuu tänään? Mitä haluaisin päivälläni tehdä? Opettelin syömään ja ulkoilemaan suorittamatta, tekemään asioita sitä tahtia, mikä tuntui hyvältä. Opettelin uudelleen, kuka olin ja kuka halusin olla.

Oli sanoinkuvaamattoman vaikeaa irrottaa ulkoisista mitoista, joilla olin määritellyt arvoni. Onko tämä hyvä päivä, kun en pakottanut itseäni mihinkään? Eikö päivä ole tuhlattu, kun en opiskellut hetkeäkään? Koin syyllisyyttä pahasta olostani ja kesti kauan, kunnes aloin toipua.

”Illuusion reunalta on vain yksi suunta takaisin. Se kulkee itsen äärelle. Tuo matka ei ole pitkä mutta hyvin erilainen kuin aiempi matka. Siinä ei pyritä, tavoitella tai suoriteta”, Wikström jatkaa.

Minun piti opetella, että parhaansa tekeminen ei tarkoita yli-inhimillisyyttä, paranemisessakaan. Oikotie onneen ei toimi toiseenkaan suuntaan. Joka päivä ei jaksa taistella, ja niinä päivinä on ansainnut pysyä paikoillaan. Se, ettei liiku eteenpäin, ei tarkoita takapakkia. Se, että lepää ei vie pois edistykseltä, vaan valmistaa seuraavaan koitokseen.

“Opiskelu-uupumus ei ikinä ole pelkästään opiskelijan vika tai ongelma. Huomio tulee kiinnittää myös rakenteisiin ja yhteisön ilmapiiriin, asenteisiin ja siihen, onko ohjausta ja tukea saatavilla ajoissa.”

Minna Savolainen sanoo, että opiskelijoiden uupumista ei voi ehkäistä pelkällä tiedottamisella ja voimavarojen lisäämisellä, vaan yksilön sijasta tulisi keskittyä yhteiskuntaan ja uupumusta edistäviin rakenteisiin.

“Opiskelu-uupumus ei ikinä ole pelkästään opiskelijan vika tai ongelma. Huomio tulee kiinnittää myös rakenteisiin ja yhteisön ilmapiiriin, asenteisiin ja siihen, onko ohjausta ja tukea saatavilla ajoissa.”

Uupumus ei synny tyhjiössä, vaan sen huomaa ennen pohjalle iskeytymistä. Se, pystyykö asialle tekemään mitään, riippuu saatavilla olevasta tuesta ja uskalluksesta sanoa: olen uupunut. Minä en uskaltanut puhua ajoissa. En uskaltanut näyttää heikkoutta keskellä ihmismerta, jossa kaikki muut jatkoivat matkaa väsymättä. En uskaltanut ottaa taukoa ympäristössä, jossa lomaa on enemmän kuin koskaan työelämässä, jossa etuoikeutettu opiskelija nauttii halvasta terveydenhuollosta ja opiskelijaruokailusta.

En uskaltanut olla tyytymätön, sillä pelkäsin tulevani leimatuksi kiittämättömäksi.

Enemmän kuin suoritusteni summa

Tänä syksynä aloitan opintoni uudelleen. Uskallettuani ottaa tauon, vaihdan alaa ja olen uudelleen innoissani opiskelusta suorittamatta. Olen tasan Kelan aikataulussa, neljännen vuoden maisteriopiskelija, vaikka ehdin välillä juosta kovempaa ja myös pysähtyä.

On yhä päiviä, jolloin poltan itseni loppuun. Ajoittain on vaikeaa vain olla tai tietää mitä haluan. Kertaan itselleni pitkän päivän jälkeen, että on ok maata sohvalla, jos ei muuta jaksa. Ei ole aina pakko imuroida keskiviikkoisin tai sanoa kaikkeen kyllä.

Arjen ei ole tarkoitus olla sinnittelyä päivästä toiseen.

Opettelen yhä kuuntelemaan omia tarpeitani, mutta nykyään saan tyydytystä siitä, kun teen sen, mikä on hyvinvointini kannalta oikein.

Vaikka nykyäänkin on vaikeaa, osaan myöntää sen. Olen oppinut kohtaamaan ja sanoittamaan vaikeuteni. Olen huomannut, että kun tuntee omat rajansa ja pitää niistä kiinni, eivät muutkaan odota yli-inhimillisiä suorituksia. Olen itsestäni ylpeä, kun osaan pyytää lisäaikaa tai perua suunnitelmia. Olen itsestäni ylpeä, kun en pakota itseäni suoriutumaan.

Arjen ei ole tarkoitus olla sinnittelyä päivästä toiseen. Eikä pysähtyminen tai hidastaminen tarkoita, että olisi yhtään huonompi ihminen tai pettäisi ketään. Sanoisin että se, että pysähtyy arvioimaan matkaansa päättömän juoksemisen sijaan, on vaihtoehdoista parempi.

Aiemmin pelkäsin, että jos hidastan, jään jälkeen ja menetän sen, mikä tekee minusta hyvän. Nyt tiedän, etten ole pelkästään suoritusteni summa.

En muista järjettömästä oravanpyörästä paljoa, en muista lukemiani kirjoja tai kirjoittamiani esseitä. Sen sijaan muistan sairaalajaksoni jälkeisen vapun ja hiekan haalareiden käänteissä ja kipeäksi nauretut posket.

Eikä kertaakaan toipumiseni aikana minulta ole kysytty, miksi pysähdyin.

Minulta kysytään, miksi en sanonut mitään.

 

 

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 29.8. 2019 ilmestyneessä Oulun ylioppilaslehden numerossa 3/2019.

Julkaistu 10.10.2019 numerossa 2019

Iida Putkonen

Tiedeviestinnän opiskelija ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue seuraavaksi

Kun professori Vesa Puuronen pyysi Mannerheimin kuvan poistamista kasvatustieteilijöiden kiltahuoneelta, oli lopputuloksena valtava myrsky

Anni Hyypiö

Ilmiöt

20.11.2019

Kun Linnanmaan kampus vanhenee ja kulut kasvavat, yliopisto miettii tilojensa tulevaisuutta – ”Minkäänlaisia tallimääräyksiä ei tulla Oamkille antamaan”

Anni Hyypiö

Ilmiöt

13.11.2019

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821