Improvisaatioteatteria yli tiedekuntien rajojen

Arsi Paananen ohjaa PahkiSpeksille improvisaationäytelmää, joka kertoo universumissa tapahtuneesta räjähdyksestä, jonka tekijä täytyy saada kiinni keinolla millä hyvänsä. PahkiSpeksin näytelmien ideana on, että jokainen esitys on erilainen. Yleisö saa osallistua näytöksiin, jonka seurauksena kohtaukset saatetaan esittää takaperin, oopperana tai vaikkapa venäjäksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis PahkiSpeksistä puutu. PahkiSpeksi on improvisaatiota, musikaalia ja teatteria […]

TEKSTI Iina Tauriainen

KUVAT Iina Tauriainen

Arsi Paananen ohjaa PahkiSpeksille improvisaationäytelmää, joka kertoo universumissa tapahtuneesta räjähdyksestä, jonka tekijä täytyy saada kiinni keinolla millä hyvänsä. PahkiSpeksin näytelmien ideana on, että jokainen esitys on erilainen. Yleisö saa osallistua näytöksiin, jonka seurauksena kohtaukset saatetaan esittää takaperin, oopperana tai vaikkapa venäjäksi. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei siis PahkiSpeksistä puutu.

PahkiSpeksi on improvisaatiota, musikaalia ja teatteria yhdistävä harrastejärjestö, jossa tehdään teatteria pilke silmäkulmassa. Jokainen ryhmän esittämä näytös on erilainen, sillä yleisö voi osallistua sen sisältöön huutamalla ”Omstart”. Huudon seurauksena näyttelijät improvisoivat edellisen kohtauksen uudella ja yllättävällä tavalla. Näytösten lisäksi PahkiSpeksi järjestää pienempiä työpajoja esimerkiksi improvisaatiosta ja tanssista.

”Sen lisäksi, että speksi on poikkitieteellinen, niin meille saa tulla ihan kaikki mukaan. Se on PahkiSpeksille iso juttu, sillä esimerkiksi lääketieteen opiskelijoille on olemassa Oulussa oma speksi, mutta meille saa tulla ihan kaikki – olit sitten opiskelija tai et.” ohjaaja Arsi Paananen kertoo.

PahkiSpeksin ohjaaja Arsi Paananen. Kuva: Iina Tauriainen

Etätreeneistä esiintymislavoille

Koronan vaikutukset ovat näkyneet harrastejärjestöjen toiminnassa. Speksin näytöksiä on siirretty tähän mennessä jo kolme kertaa, eikä harjoituksia ole voitu järjestää normaalisti pitkään aikaan.

”Treenaaminen on onnistunut, mutta siinä on ollut tosi pitkiä taukoja. Me olemme kokeilleet näyttelijöille etätreenejä, jonka lisäksi on suosittu itsenäistä repliikkien harjoittelua kotona. Mutta ei se todellakaan ole sama asia, kun se, että pääsisi yhdessä vetämään käsikirjoitusta läpi.” Paananen kuvailee.

Kevään speksin suunnitelmat näyttävät kuitenkin valoisilta. Maaliskuussa PahkiSpeksi esittää Oulun Tullisalissa antiromanttisen avaruusoopperan ”Tahtojen sota”, joka käsittelee universumissa tapahtunutta räjähdystä. Näytöksissä on yksi väliaika ja esitykset jatkuvat, kunnes omstartit loppuvat. Näytösten arvioitu kesto on omstarteineen noin kolme tuntia. Improvisaatioteatteria on luvassa neljän näytöksen verran 10.3. alkaen aina maaliskuun loppuun saakka.

”Me ollaan työstetty tätä speksiä vuodesta 2020 saakka, joten tuntuu todella absurdilta, että päästään pian esittämään sitä yleisölle! En voisi olla ylpeämpi meidän porukasta, meillä on mukana todella taitavia tekijöitä.” ohjaaja Paananen kertoo.

Speksistä sisältöä opiskelijaelämään

Paanasen mukaan produktioon osallistuu vuosittain noin 80–100 työryhmäläistä. Mukana on lavalla olevien henkilöiden lisäksi suuri taustatiimi, joka koostuu monista eri alan tekijöistä. Speksin taustalla toimivat mm. catering ja ensiaputiimit, sekä omat vastaavat ääni- ja valotekniikalle, puvustukselle ja maskeeraukselle. Tiimiin haetaan uusia tekijöitä myöhemmin tänä vuonna avoimen haun kautta. Paananen kuvailee ryhmää suureksi perheeksi, jonka kautta saa lisää sisältöä perinteiseen opiskelijaelämään.

”Suosittelen PahkiSpeksiä oikeastaan kaikille, jotka haluavat elämäänsä jotain muuta, kuin opiskelua. Täällä voi tehdä niin paljon erilaisia asioita, jonka lisäksi meidän kauttamme saa älyttömästi uusia ystäviä. Parasta tässä on poikkitieteellisyys, koska täällä tapaa kaikenlaisia ihmisiä.” Paananen kuvailee.

Mikä: PahkiSpeksin improvisaationäytelmä Tahtojen sota

Missä: Tapahtumakeskus Tullisalissa

Milloin:

10.03.2022 klo 18:00 (K18)

11.03.2022 klo 18:00 (K18)

15.03.2022 klo 18:00

17.03.2022 klo 17:00 (K18)

Liput: PahkiSpeksin verkkokaupasta. Lipun hinta on 20 euroa, opiskelijakortilla 18 euroa.

Iina Tauriainen

Kolmannen vuoden journalistiopiskelija, joka toimii Oulun ylioppilaslehdessä kuvaavana toimittajana sekä podcastin juontajana. Vapaa-ajalla intohimoinen kulttuurin, kahvin ja kukkamullan kuluttaja, joka ei voi vastustaa kimaltavia asioita.

Lue lisää:

Paluu juurille

Omavaraisuus oli ennen normaali tapa pysyä leivässä, nykyään trendikäs tapa säästää luontoa ja rahaa. Kaupungeissa kaivataan maalaisidylliä ja paluuta juurille etsitään siirtolapuutarhoista luonnonuskontoihin. Autenttisuus on muodissa – perinteet eivät. Veripaltusta ja karjalanpaistilihasta valmistettu perinneruoka, kampsupaisti, tai pyykkien peseminen avannossa sydäntalvella eivät kuulu tämän päivän kuumimpiin villityksiin, mutta omavaraisuus ja luonnon säästäminen perinteisiä tapoja hyödyntäen ovat […]

Omavaraisuus oli ennen normaali tapa pysyä leivässä, nykyään trendikäs tapa säästää luontoa ja rahaa. Kaupungeissa kaivataan maalaisidylliä ja paluuta juurille etsitään siirtolapuutarhoista luonnonuskontoihin. Autenttisuus on muodissa – perinteet eivät.

Veripaltusta ja karjalanpaistilihasta valmistettu perinneruoka, kampsupaisti, tai pyykkien peseminen avannossa sydäntalvella eivät kuulu tämän päivän kuumimpiin villityksiin, mutta omavaraisuus ja luonnon säästäminen perinteisiä tapoja hyödyntäen ovat jo pitkän aikaa olleet muodikkaita elämäntapoja. Oman maan kasvisten ja juuresten säilöminen talven varalle isovanhempien ohjeiden mukaan säästää sekä rahaa että luontoa. Rahan säästäminen ei kuitenkaan vaikuta olevan ensisijainen syy autenttisempaan elämäntapaan, mutta tuntuu hieman kliseiseltä esittää syyksi sitä, että ”nykyajan kiireiset ihmiset ovat kyllästyneet ruutujensa kalpean valon tuijotteluun ja kaipaavat rauhoittavaa paluuta juurilleen”. Entisaikojen romantisointi on kuitenkin synnyttänyt autenttisuusbuumin, joka samaan aikaan tuottaa söpöjä vintageteemaisia instagram-kuvia, mutta myös elämäänsä tyytyväisiä minimalisteja ja off-the-grid-farmareita. Eli jonkinlainen kaipuu menneisyyteen on olemassa. Koemme eräänlaista nostalgisuutta aikoihin, joita emme ole eläneet.

Kierrättäminen, uusiokäyttäminen ja aarteenmetsästys kirpputoreilla luovat autenttista minäkuvaa, mutta myös auttavat ilmastoahdistukseen. Yleisesti ekologisuuden trendaaminen on toiminut suojelukeinona ilmastonmuutosta ja siitä johtuvaa ilmastoahdistusta vastaan. Ekologisten ratkaisujen löytäminen on vaatinut luovuutta, ja uusissa innovaatioissa hyödynnetään ennennäkemätöntä tekniikkaa.

Ekologisuuden toinen puoli taas ammentaa keinoja pölyttyneestä ”vanhassa vara parempi” -laatikosta ullakon perältä. Esimerkiksi omavaraisuudella on ollut pitkät perinteet Suomen kaltaisessa maaseutuyhteiskunnassa, joten historiasta ammentaminen on ollut siltä osin luonnollinen jatkumo. Vaikka kaupungit ovat muuttovaltaisempia alueita, pientä sysäystä maallemuuttoon ei voi olla huomaamatta. Esimerkiksi Tilastokeskuksen mukaan siinä missä Vantaa ja Tampere olivat vuonna 2020 nettomuutoltaan Suomen muuttovoittoisimmat kaupungit, nousee niiden joukosta yllättäjiä, kuten Nurmijärvi, Järvenpää ja Kaarina. Helsinki ja Espoo sen sijaan olivat reilusti muuttotappioisia. (Tilastokeskus.fi)

Kaupungeissa on kuitenkin huomattu asukkaiden multasormien kaipuu mehevään maaperään perunoita kaivamaan. Omavaraisuutta kaupungissa tukevat lisääntyneet siirtolapuutarhat ja trendikäs kaupunkiviljely. Ei siis hätää, jos asut kaupungissa, etkä omista parveketta ja kissasi syö kaikki kasvisi, ennen kuin ne ehtivät kunnolla tupsahtaa mullasta pinnalle. Tarvitsee vain varata oma viljelylaatikko kaupunkisi siirtolapuutarhasta ja hankkia omat puutarhavälineet.

Oman ruoan kasvattaminen tai yleisesti ottaen lähiruoan ja luomun suosiminen osoittavat ilmastotietoisuutta ja kotimaarakkautta. Lähiruokaravintolat ovat nykypäivän vetonauloja ja illalliskutsuilla näytetään hyvää makua latomalla pöytään onnellisen kanan munia, jyväbroileria ja itse fermentoitua kombuchaa. Tämä ei kuulosta alussa mainitulta kampsupaistilta sen puoleen kuin sisäelimistä valmistetulta prätinäpaistiltakaan. Edellä mainitut perinneruoat sisältävät eläinperäisiä tuotteita, mutta parempilaatuinen liha varattiin juhlapyhiä varten, sillä liha oli kallista. Toisaalta siis lihan vähyys nykykokin keittiössä muistuttaa siltä osin entisajan emännän ruokalistaa.

Takaisin luontoon

Myös spirituaalisissa asioissa on yleistynyt paluu juurille, aikaan ennen kristinuskon tuloa Suomeen. Luonnosta on myös tullut tärkeämpi ilmastonmuutoksen vaikutusten alkaessa näkyä sen jaksamisessa ja luonnon arvostaminen on sekä trendikästä että ihmiskunnan elinehto.

Aurinko ja sade antavat elämän ja kasvun, joten ne voidaan nähdä itsessään jumalallisina voimina. Luonnonuskonnoissa on keskeistä luonnon kunnioittamisen lisäksi myös läheinen suhde luonnossa tapahtuvaan kiertokulkuun. Syntymä ja kuolema ovat luonnollisia ilmiöitä ja sellaisinaan osa jotakin suurempaa.

Uuspakanuus ja -henkisyys ovat lisääntyneet viime vuosikymmeninä. Yhtenä esimerkkinä uushenkisestä yhdistystoiminnasta on vuonna 1998 perustettu Suomen luonnonuskontojen yhdistys Lehto ry, joka tarjoaa luonnonuskonnoista kiinnostuneille ympäristön harjoittaa uskontoaan ja löytää toisia samanhenkisiä ihmisiä. Muita vastaavia ovat esimerkiksi Suomen perinnekulttuuria herättelevä järjestö Taivaannaula, pakanauskontojen aseman parannusta tavoitteleva yhdistys Pakanaverkko ja itämerensuomalaiseen kansanuskoon pohjautuva yhdistys Karhun kansa.

Elä hitaammin

“Simple living” ja “slow living” -termeillä tarkoitetaan elämäntapaa, joka mukailee entisaikojen omavaraisuutta ja kiireettömyyttä. On vaikea uskoa, että isovanhempiemme isovanhemmilla ei olisi ollut koskaan kiire, mutta aika luultavasti kuitenkin toimi hieman eri tavalla kuin nykyään. Maatalojen työt tehtiin silloin ja tehdään tänäänkin vuodenaikojen ja vuorokaudenaikojen mukaan, ei kellon. Pitkälle aikavälille sijoitetut työtehtävät eivät hidasta ajan kulumista, mutta mahdollisesti vähentävät kiirettä. Samaan tapaan toimii itämainen syklinen aikakäsitys, jonka mukaan elämä ei pääty kuolemaan vaan alkaa uudelleen muodostaen uuden syklin loputtomien elämien ketjuun. Länsimaisessa lineaarisessa aikakäsityksessä taas ei uskota uudelleensyntymiseen vaan korostetaan ajan rajallisuutta kuvaamalla elämää janana, jolla on alku ja loppu. YOLO, memento mori ja carpe diem siis kuvaavat kaikki meille tutumpaa lineaarista aikakäsitystä ja hoputtavat elämään täysillä joka hetki.

Lineaarisesta aikakäsityksestä huolimatta edellä mainitut rauhallisemman elämän trendit ovat jalkautuneet myös länsimaihin. Oli syynä sitten pelko ajan loppumisesta, ilmastoahdistus, kaipuu historiaan tai rahan säästäminen, tarkoituksena on parantaa elämänlaatua. Elämä tällaisena ihmisenä kuin nyt olemme on kuitenkin määräaikainen, joten halu sen elämiseen mahdollisimman merkityksellisesti on tietysti luonnollista. Perinteet eivät siis tarkoita pelkästään ummehtuneita ihmisoikeuskäsityksiä, pula-ajan ruokia tai pakollisia sukujuhlia. Ne voivat myös uudelleensyntyä ja uudelleen kirjoittaa itsensä nykypäivään sopiviksi.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Miksi vanhasta on vaikeaa päästää irti?

Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin. Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, […]

Petra pohtii kolumnissaan omaa suhdettaan perinteisiin.

Elämme vanhan ja uuden välimaastossa. Yritämme hylätä kaiken vanhan ja luoda uutta, mutta toisaalta katsomme jatkuvasti selkämme taakse menneisiin aikoihin. Yhteiskuntamme on edelleen rakentunut konservatiivisten perinteiden varaan, mutta samaan aikaan erityisesti nuorempi sukupolvi luo uusia perinteitä korvaamaan vanhoja ideaaleja. Ei ole enää automaattista, että 30-vuotiaalla on aviopuoliso, kaksi lasta, omakotitalo ja asuntovelka.   

Siitäkään huolimatta vanhat perinteet eivät ole täysin kadonneet. Päinvastoin: ne edelleen kummittelevat mielessämme. Huomaan usein pohtivani olevani epäonnistunut ihminen, kun elämäni ei ole sellaista, mitä teini-ikäisenä ajattelin olevan tai mitä yhteiskunta elämältäni odottaa. Ei ole unelmatyöpaikkaa, ei perhettä tai omistusasuntoa.

Elämme maailmassa, joka käy jatkuvaa konfliktia uusien ja vanhojen perinteiden välillä. Yhteiskunta ja uudet sukupolvet tarvitsevat uusia perinteitä. On turha olettaa, että 1900-luvun lopulla tai 2000-luvulla syntynyt nuoriso haluaa elää elämää samoin kuin heidän vanhempansa tai isovanhempansa. Myös maailma ympärillämme järähtelee ja muuttuu. Elämme kriisien maailmassa, emmekä voi olettaa, että voimme jäädä elämään yhteiskunnassa, joka oli ennen ilmastokriisiä tai pandemiaa. 

Miksi vanhoja perinteitä ja ajattelutapoja on hankalaa tuhota? Ehkä syy on se, ettei niitä välttämättä tarvitsekaan tuhota. On pakko myöntää, että vanhanaikaisuus kiehtoo yhteiskunnassa, joka on nopeatempoinen ja aina läsnä. Samaan aikaan kuitenkin iloitsen kaikista niistä muutoksista, jotka ovat tehneet mahdolliseksi, että voin päättää itse, mitä teen elämässäni naimattomana naisena. Vanhasta maailmasta unelmoiminen on viekoittelevaa, mutta ongelmallista. Tiettyjen perinteiden on tarkoituskin tulla muutetuksi.

Perinteille on tapahtunut samanlaista postmodernia sirpaloitumista kuin kulttuurille ja ajattelulle. Enää ei ole perinteitä, joiden ajatellaan sopivan jokaisen elämään vaan jokainen valikoi omat perinteensä ja luo uusia. Traditiot ovat palikoita, joiden avulla rakennamme identiteettiämme, oli sitten kyse vanhoista tai uusista perinteistä.

Vanhojen arvojen ja perinteiden hylkääminen tarkoittaa myös tietynlaisen yhteisöllisyyden katoamista, mitä itse kaipaan “vanhanaikaisuudessa”. Aikaisemmin arvot ja perinteet löydettiin yhteisöistä, kuten harrastusjärjestöstä tai seurakunnasta. Nyt meillä on itsellämme sekä vastuu että mahdollisuus valita mihin uskomme ja minkä varaan rakennamme elämämme. Perinteitä tarvitaan ja uskon ettemme koskaan pysty irrottautumaan niistä. Ehkä juuri siksi vanhan jättäminen taakse on mahdotonta. Menneisyys on ja tulee olemaan läsnä elämässämme, koska se kiehtoo. Osa perinteistä ovat kuitenkin sellaisia, joita nykyajan ihminen ei tarvitse elämässään. On onni, että jokainen meistä voi valita omat perinteensä eikä tukahtua sellaisten alle, jotka eivät sovi meille.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

Heimoveljemme idässä

Suomen suuriruhtinaskunnassa kiinnostuttiin vienankarjalaisista, kun heräilevä kansallisuusaate tarvitsi myyttistä menneisyyttä. Sotien jälkeen karjalaiset kiusattiin hiljaiseksi. Nyt kulttuuri elpyy, mutta kylmät tuulet puhaltavat jälleen. Kirkasta vettä pulppuaa lähteen pohjasta niin, että hieno hiekka pöllyää. Auringonpaisteessa hiekka kimaltaa kuin kulta. Siitä lähde on saanut nimensä: Kultakaivo tai Kultalähde. Olemme aivan Kuhmon itärajalla, muutama kilometriä Rimmin kylästä. Rimpi […]

TEKSTI Maria Karuvuori

KUVAT Maria Karuvuori

Suomen suuriruhtinaskunnassa kiinnostuttiin vienankarjalaisista, kun heräilevä kansallisuusaate tarvitsi myyttistä menneisyyttä. Sotien jälkeen karjalaiset kiusattiin hiljaiseksi. Nyt kulttuuri elpyy, mutta kylmät tuulet puhaltavat jälleen.

Kirkasta vettä pulppuaa lähteen pohjasta niin, että hieno hiekka pöllyää. Auringonpaisteessa hiekka kimaltaa kuin kulta. Siitä lähde on saanut nimensä: Kultakaivo tai Kultalähde.

Olemme aivan Kuhmon itärajalla, muutama kilometriä Rimmin kylästä. Rimpi on yksi vienalaisista runokylistä, ja täältä alkavat myyttiset laulumaat. Lönnrot kiersi aikanaan näitä metsiä keräämässä kansanperinnettä ja yöpyi paikallisissa taloissa. Matkojen lopputulos oli Kalevala-eepos.

Kultalähdettä ympäröivät naavan peittämät puut. Naava on merkki siitä, että luonto on täällä puhdasta, ja niin on vesikin. Lähteellä on moni sammuttanut janonsa. 

Tosin Lönnrot totesi matkoillaan kultaisen lähteen yliarvostetuksi ja jatkoi suoraan majapaikkaansa. Tai niin kerrotaan.

Keijo Ahtonen ojentaa kauhalla mukin täydeltä pakkasenraikasta lähdevettä. Hän ei ole kuka tahansa matkanjärjestäjä, vaan Gallen-Kallelan Väinämöisen mallina olleen Uljaskan jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Ahtonen on pukeutunut mokkatakkiin ja hattuun, ja hiukset ulottuvat olkapäille. Hänessä on Uljaskan näköä, tai ehkä vain kuvittelen.   

Jos etsii Suomen puolella Kalevala-aiheista kulttuuri- ja luontomatkailua, tämä on sieltä aidommasta päästä.

Lähteelle päästäksemme Ahtonen on hankkinut meille luvat rajavyöhykkeelle. Vaikka ei uskoisi, ympäröivät metsät ovat puiden ja eläinten jälkien lisäksi täynnä kameroita. Venäjä on vain muutaman kivenheiton päässä. Olen toki ollut Venäjän rajalla ennenkin, ja myös ylittänyt sen monta kertaa. Se oli aikaa ennen Krimin valtausta, Malaysia Airlinesin lentokoneen alasampumista sekä sitä, kun sanat infosota ja hybridisota vakiintuivat uutiskieleen.

Nyt Venäjän raja on yhtäkkiä saanut toisenlaisia merkityksiä.

Viime joulun alla Venäjän presidentti Putin piti lehdistötilaisuuden, jossa hän muun muassa syytti länsimaita ja Ukrainaa petturuudesta. Pari kuukautta aiemmin Valko-Venäjän ja Puolan rajalla kärjistyi venäjämielisen Lukašenkan masinoima pakolaiskriisi. 

Rimmissä lämpötila painui jouluaattona parikymmentä astetta miinukselle. Pakkasukko oli totisesti puhaltanut.

Rauhaton rajaseutu

Kultakaivolla käynnin jälkeen siirrymme kahville Ahtosen puoliksi omistamaan Uljaskan Pirttiin. Rakennuksessa on historian patinaa, mutta alkuperäinen se ei ole.

Vienankarjalaiset kylät ovat monesti saaneet osuutensa rajaseutujen levottomuuksista. Venäjän sotahistoria tunnetaan poltetun maan taktiikasta, mutta Rimmin polttivat suomalaiset.

Ahtonen kertoo, että venäläiset sotajoukot aikoivat talvisodan aikana marssia tästä Ouluun asti. Suomen joukot sytyttivät talot tuleen, jotta venäläiset eivät saisi suojaa pakkaselta. Taktiikka toimi, ja venäläiset paleltuivat. Mutta myös asukkaat joutuivat evakkoon.

Kun kylälle saattoi palata, rakennettiin pirtti uudelleen samalle peruskivelle, mutta ei entisen kaltaiseksi. Sotien jälkeisessä Suomessa ryssäviha eli vahvana, ja kaikki ortodoksiuskoon viittaava oli kiellettyä. Uljaskan pirtistä puuttuvat nykyisin karjalaistyyliset koristeet.

“Kyllähän se karjalainen kulttuuri Suomessa silloin sotien jälkeen tuhottiin. Lapsuuskodissani karjalaisuus ei näkynyt juuri ollenkaan”, Ahtonen kertoo.

Vasta parikymppisenä Ahtonen alkoi ymmärtää, millainen merkitys hänen esi-isällään on ollut.

Kenen Kalevala?

Vienankarjalaisen kulttuurin ja runolauluperinteen elvyttämiseksi on tehty Kainuussa ja venäjänpuolisessa Karjalan tasavallassa paljon työtä. Keskeisessä asemassa on ollut Juminkeko-säätiö ja Markku Nieminen.

Säätiö perustettiin vuonna 1991, ja oma toimitalo nousi Kuhmoon kymmenisen vuotta myöhemmin. 

Kodin Kuvalehti kirjoitti uutukaisesta Juminkeko-talosta jutun vuonna 2001. Siitä löytyy kopio Kuhmon pääkirjaston kotiseutukokoelmista. Kirjoittajan nimi, Helena Hämäläinen, on jostakin syystä alleviivattu lyijykynällä.

Jutussa kuvaillaan aitoutta, kirvesmiehen työtä ja kuhmolaiselta tervalta tuoksuvia portaita. 

“Sisätiloissa huomaa, että Kalevalamme on koko maailman kulttuuria”, Hämäläinen kirjoittaa.

Kalevalamme. Jutussa toistuu monikon 1. persoonan possessiivisuffiksi sekä sana “meidän”.

Mutta Kalevalan pohjana olleet runot eivät ole suomalaista kulttuuria, vaan vienankarjalaista. Niin sanottujen heimoveljiemme, jotka eivät halunneetkaan itsenäistymisen jälkeen Suur-Suomen osaksi. Vuosi 1918 muistetaan sisällissodasta, mutta silloin alkoivat myös heimosodat rajan takaiseen Karjalaan. Sotaretkiä innoitti kansallisuusaatteen ja Suur-Suomi-ideologian lisäksi taloudellisen hyödyn tavoittelu.

Sotatieteen tohtori Saara Jantunen kirjoittaa vuonna 2015 ilmestyneen Infosota-teoksensa johdannossa isoisänsä veljestä Matista, joka kuoli rajan väärällä puolella Vienan Karjalassa. Matin kohtalo oli suvussa vaiettu asia, toisin kuin isovaarin, joka selvisi talvi- ja jatkosodasta.

Heimosodista ei Suomessa paljon puhuta. Sotilaiden piti vapauttaa karjalaiset, mutta toisin kävi. Karjalaiset kääntyivät suomalaisjoukkoja vastaan, ja Mattikin kuoli väijytyksessä, jossa niin kutsutut heimoveljet olivat ilmiantaneet hänen sijaintinsa. Mutta ei ole puhuttu siitäkään, että karjalaiset ovat oma kansansa, eivät vain yksi suomen kielen murreryhmä.

“Karjalaisten kielen ja kulttuurin menetys on suomalaisille tunnistamaton trauma. Monet evakkojen jälkeläisetkään eivät miellä olevansa karjalaisia”, Jantunen sanoo. 

Karjalan kielikin on säilynyt Venäjän puolella, ei Suomessa. Täällä sen puhuminen on ollut jopa kiellettyä, ja karjalaiset ovat kohdanneet samantyyppisiä assimilaatiotoimia kuin saamelaiset. Sekä saamen että karjalan kieli on kitketty oppilaista suomalaisissa kouluissa. Molempia vähemmistöjä on myös ryssitelty.

Tänä päivänä lännelle uhitteleva Venäjä pyrkii kääntämään myös menneisyyden imagovoitoksi itselleen. Onko mahdollista, että karjalaisten kohtelu muuttuisi infosodassa aseeksi suomalaisia vastaan?

“Se on mielenkiintoinen kysymys. Informaatiovaikuttaminen tähtää yleensä negatiivisten tunteiden ja jakolinjojen vahvistamiseen. Toisaalta rasismi on Venäjällä todella yleistä.”

Niin. Vähemmistöjen aseman parantaminen ei yleensä kuulu autoritaaristen hallintojen agendalle. Jantusen mukaan etniset vähemmistöt saavat olla Venäjällä verrattain rauhassa, jos eivät ala järjestäytyä poliittisesti.

“Putin pelkää eniten kansannousuja oman maansa sisällä.” 

Saara Jantunen

Vaikeneminen ja hyssyttely eivät myöskään ole kovin hyviä keinoja torjua vaikuttamista.

“Minusta nämä ovat sellaisia tosiasioita, joista pitää puhua.” 

Infosodassa Jantunen kirjoittaa, että Suomi voi torjua propagandaa parhaiten pitämällä yllä avointa keskustelukulttuuria ja arvostamalla vapaata mediaa ja tutkimusta. 

Eikä Neuvostoliittokaan ole vienankarjalaisiaan aina hyvin kohdellut. Runokylät olivat uhattuina, kun suomalaisvoimin rakennettuun Kostamuksen teollisuuskaupunkiin tuli ukrainalainen kaupunginjohtaja. Hänelle kulttuuri oli sivuseikka, ja Vuokkiniemen kylästä piti tulla työntekijöitä palveleva ruoka-aitta tiilitaloineen ja maitofarmeineen.

Kylä säilyi muun muassa Markku Niemisen ansiosta. Vuokkiniemessä on nykyään noin 500 asukasta, ja vienankarjalaa puhutaan edelleen. Vuonna 2017 kylä oli suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki. Nieminen puolestaan palkittiin tiedonjulkaisemisen elämäntyöpalkinnolla vuonna 2015.


Matkailun monet kasvot

Jos karjalaisuus onkin Suomessa tuntematonta, Kalevala-eepos on kyllä valjastettu vaikka mihin.

Kalevala Korun kiista Haaga-Helian opiskelijan Mimosa Sukasen kanssa nousi otsikoihin, ja Oulussa kuopattiin viime vuonna 10 vuotta suunniteltu Kalevala Park -hanke. Suunnitellun huvipuiston yhteys todelliseen vienankarjalaiseen kulttuuriin olisi ollut kyseenalainen.

Kuhmossakin on oma Kalevala-aiheinen teemapuisto, Kalevala-kylä. Vuonna 2008 paikalla kävi jopa BBC kuvausryhmineen, mutta nyt kylä on ollut pitkään rappiolla.

Vuonna 2019 Unesco myönsi Kuhmolle kirjallisuuskaupungin statuksen, ja sen myötä kaupunki on panostanut voimakkaasti Kalevala-aiheiseen matkailuun. Epäonninen Kalevala-kyläkin on tarkoitus herättää unestaan, ja Falco Regen Oy on tehnyt alueelle rakennuslupahakemuksen.

Samaan aikaan Maura Häkin ja Tuomo Kondien kaltaiset nuoret karjalaiset aktivistit ovat alkaneet puhua somessa ja haastatteluissa siitä, kuinka karelianistit eksotisoivat ja omivat karjalaista kulttuuria. Puheenvuorot linkittyvät osaksi laajempaa kulttuurisesta omimisesta käytyä keskustelua.

Juminkeko-säätiö, Runolaulu-akatemia ja Kuhmossa kesäisin järjestettävä Sommelo-kansanmusiikkifestivaali ovat tehneet kulttuurimatkailua Suomessa ja Venäjän puolella jo vuosikymmeniä. Kultalähteelläkin on järjestetty runolaulu-konsertti. 

Matkailun lisäksi näissä hankkeissa tehdään kulttuurityötä, muun muassa runolauluperinteen elvyttämistä. Keijo Ahtosen mielestä matkailussakin on tärkeää tuoda esiin sitä, että kyseessä on nimenomaan vienankarjalaisuus. 

Venäjän puolen runokylissä noudatetaan joitakin vienankarjalaisia perinteitä, joista paluumuuttajat ovat aikanaan saaneet koulutusta. Näin perinteet säilyvät ja kehittyvät. Ei luonnollisesti, vaan tietoisten päätösten tuloksena. 

Myös Vienan Karjalan aarniometsäaluetta on suojeltu suomalais-venäläisenä yhteistyönä. Kampanjointi alkoi 90-luvulla, kun ulkoministeri Pekka Haavisto oli ympäristöministerinä. Suomi oli mukana rahoittamassa metsän luontoarvojen inventointia, mutta suomalaiset olivat metsää myös tuhoamassa. Muun muassa Martinniemen Saha Oy teki aukkohakkuita Vienansalon eteläreunassa.

Vienassa on edelleen yksi Euroopan suurimmista yhtenäisistä aarniometsistä, vaikka esimerkiksi Ikean tytäryhtiön Swedwoodin hakkuut uhkasivat sitä 2010-luvulla. Runokylät ovat osa suojelukokonaisuutta, jossa luonto ja kulttuuri kietoutuvat. 

Kun Lönnrot 1800-luvulla kulki Vienan Karjalan laulumailla, Suomi oli vielä Venäjän suuriruhtinaskunta eikä rajamuodollisuuksia ollut.

Vuonna 2022 Kultalähteellä seistessä voisi kuvitella, että rajan saattaa ylittää yhtä helposti kuin Lönnrotin aikoina. Ympärillä on pelkkää seesteistä kansallismaisemaa. Ei kuitenkaan kannata yrittää.

Tätä juttua kirjoittaessa Venäjän hyökkäys Ukrainaan on todellinen vaihtoehto. Levottomuudet tuskin vaikuttavat EU-maa Suomen matkailuun ainakaan välittömästi. Saara Jantusenkin mielestä on hyvä asia, että yhteyksiä pidetään yllä. Mutta:

“Venäjän ja Kiinan kaltaisissa maissa matkailu ei aina ole pelkkää matkailua, eikä kaupankäynti pelkkää kaupankäyntiä. Suomessa ollaan ehkä tässä asiassa hieman sinisilmäisiä.”

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää:

Oulun taidemuseon näyttely Vilho Lampi, väkevä lakeus vie matkalle rakastetun taiteilijan mieleen ja maisemiin

Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea.  Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon.   Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain […]

TEKSTI Pete Huttunen

KUVAT Mari Kivioja

Omakuva (Yksityiskohta) 1933. Kuva Mari Kivioja.

Kuvassa istuu mietteliäs vanha mies. Suuri käsi on poskella, näkyvissä on vain neljä sormea.  Kynsien alla on mustaa ja ranteessa syviä poimuja. Päässään hänellä on punainen huivimainen lakki. Suuri korva kaartuu lakin yli, korvalla on jo kuultu paljon.  

Silmien katseessa on intensiivistä tyhjyyttä, napitettu paitakin on kuin narrilla. Vilho Lampi maalasi tämän omakuvan, yhden monista, vain pari vuotta ennen traagista kuolemaansa vain 37-vuotiaana. Taiteilija hyppäsi rautatiesillalta Oulun Merikoskeen 17. maaliskuuta 1936. 

Oliko jokainen maalaus vihje ja askel kohti miehen, taiteilijan tuhoutumista. Asiaa kannattaa lähteä selvittämään Oulun taidemuseoon. Vilho Lampi, väkevä lakeus -näyttely on nähtävissä ja koettavissa Oulun taidemuseon toisessa kerroksessa 28.8.2022 asti. Näyttelyn on kuratoinut Oulun taidemuseon amanuenssi, Vilho Lampi -tutkija Tarja Kekäläinen.

Tyttö jään reunalla, 1933. Maalaus kertoo useiden tulkitsijoiden mukaan kuolemasta. Symboliarvo on tässä kiistämätön, sillä Lammen kerrotaan kadonneen jään alle kylmänä maaliskuun päivänä. Kuva Mari Kivioja.

Ristiriitaisesta taiteilijasta ja taiteesta on useita oikeita tulkintoja

Vilho Lampi maalasi lyhyen, vähän yli 14-vuotisen taiteilijauransa aikana noin 550 öljyvärimaalausta sekä akvarelleja ja luonnoksia. Tyylit ja tekniikat vaihtelivat huomattavasti. Taiteilijasta ei lopulta tiedetä kovin paljoa. Siksi tulkintoja hänen elämästään ja töistään on valtavasti.  

Hyvät tarinat kiehtovat ihmisiä kaikkina aikoina. Ehkä siksi on helpointa lähteä tulkitsemaan kaikkea traagisesta itsemurhasta lähtien. Kääntää peili lopusta alkuun. Peilistä näkyy kuitenkin myös katsojan oma mieli, maailmankuva ja asenteet. 

Peilikuvassa oikea on vasemmalla ja kuva muuttuu pienestäkin liikkeestä. Uusi näkökulma muuttaa tulkintoja. Jokainen tulkinta – häilyvä ja muuttuvakin on oikea, sillä kohteeseensa rakastuneen tutkijankin tulkinta on värittynyt.

Omakuva, 1929 Vilho lampi maalasi omakuvia peilin kautta. Lammen tunnusmerkkejä ovat piippu ja Lierihattu. Sankarikauden maalaukset ovat suuria ja uhmakkaita. Kuva Mari Kivioja.

Taiteilija Vilho Lammella oli useita erilaisia, tyylillisesti jopa vastakkaisia kausia, jotka ovat yllättävän selkeärajaisia – helppoja erottaa toisistaan. Oulun taidemuseon näyttelyssä ei kuljeta kuitenkaan suoraa kronologista viivaa Lammen ensimmäisestä työstä viimeiseen.

Teemat on erotettu näyttelytilassa taustalla olevan seinän väreillä, mikä jäsentää kokonaisuutta. Seuraaminen on helppoa, vaikka ripustusta ei ole tehty tarkkaa ja ehdotonta logiikkaa noudattaen.

Näyttelyä jäsentävät taustan seinän värikoodit. Tummallapunaisella taustalla ovat muotokuvat lapsista sekä Lammen viimeiseksi jäänyt suuri teos Äidin haudalla (1934-1935). Kuva Mari Kivioja.

Vilho Lammen sankarikauden suurimmat roolikuvat, ehkäpä tärkeimmät teokset, on erotettu omaksi ryhmäkseen, vaikka saman kauden töitä on useiden teemojen alla. Ratkaisu on kuitenkin onnistunut. 

Yksi teema: Vanhassa Limingassa sisältää lakeuden maisemia eri kausilta. On mielenkiintoista katsoa vierekkäin kahta maisemamaalausta vuosilta 1930 ja 1935. Sankarikauden ja myöhäiskauden ero on tyylillisesti valtava. 

Matka taitelijan mieleen ja maisemaan

Näyttelyssä on aikajana Lammen elämästä ja taustalla samassa panoraamakuvassa on kartta, joka kertoo, miten suppealla alueella hän Limingassa toimi. 

Visuaalisesti oivaltava ja sopivan väljä panoraamakuva on onnistunut. Tämän kaltaiset tietopaketit ovat usein ahdistavan täynnä informaatiota, jota en millään pysty sisäistämään – etenkään takana olevien jonottaessa vuoroaan.

Suuri panoraamakuva on informatiivinen aikajana Lammen uran vaiheista sekä samalla kartta vanhan Limingan alueesta. Kuva Mari Kivioja.

Samassa yhteydessä mainitsen, että liki puolituntisen dokumentin katsominen keskellä näyttelyä on minulle jo ajatuksena mahdoton. Silti ahdistaa, että se jää näkemättä. Olen sillä tavalla pöljä. 

Mutta oliko Vilho Lampi hullu, fasisti, väärinymmärretty pohjoisen kristushahmo, kaikkea edellä mainittua vai jotakin ihan muuta. Varmaa vastausta emme saa koskaan. Vain katkonaiset ja vähäiset elämäkerralliset tiedot ja maalaukset puhuvat. 

Myytti nälkäisestä, kärsivästä ja mieleltään järkkyneestä taiteilijareppanasta ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Kiehtovuudestaan huolimatta vertailut esimerkiksi Vincent van Goghiin tai pohjoisen kirjailija Timo K. Mukkaan ontuvat. 

Vilho Lammen lapsuudenkoti ei ollut köyhä ja hänellä oli mahdollisuus kouluttautua. Lampi sai useita apurahoja ja hän pystyi toteuttamaan opintomatkan Pariisiin. Hän sai taulujaan näyttelyihin ja niitä myös ostettiin. Kritiikit olivat ristiriitaisia, mutta ne tuskin taiteilijaa lannistivat.

Amanuenssi Tarja Kekäläinen esittelee Lammen tunnettua sankarikauden roolikuvaa Pitäjän Keisari (1930). Kuva Mari Kivioja.

Vilho Lammen lapsuudesta ja kasvuympäristöstä voi lukea taiteilija Eeli Aallon teoksesta Lakeuden maalari (1967). Aallon teoksessa on myös kokoelma Vilho Lammen tarkkanäköisiä aforismeja. Lammen aforismit rikastavat myös uutta näyttelyä. Aforismeja ei ole kyetty ajoittamaan.

“Me ihmiset elämme hetkestä hetkeen ja havahdumme nähtyämme ensimmäisen keltaisen lehden”.

Vilho Lampi

Edellinen Vilho Lampi -näyttely Oulussa järjestettiin 1998. Tällä välin rakastetun taiteilijan näyttelyä on kyselty säännöllisesti taidemuseolta.  

Samana vuonna julkaistiin Marja Junttilan toimittama kirja Vilho Lampi 1898-1936. Monipuolisessa teoksessa kerrotaan tarkasti muun muassa Lammen sukutausta ja siitä huokuu kirjoittajien rakkaus kohteeseensa. 

Vilho Lampi -myyttiä on rakentanut ansiokkaasti myös Paavo Rintala, romaanillaan Jumala on kauneus. Vaikka hän kertoo esipuheessaan: “(–) tämä teos ei ole elämäkerta eikä edes elämäkertaromaaniksi tarkoitettu”, tässä yhteydessä romaani on lähteenä miltei yhtä tarkka kuin useimmat muut luonnehdinnat. Näin olisi voinut tapahtua, emme tiedä.

Kellarista löytynyt vaurioitunut säkkikankaalle maalattu Liminka – aiheinen teos (1928) vaati valtavan restaurointityön. Valtava savupilvi tulee kylän meijerin piipusta. Kuva Mari Kivioja.

Lampi-tutkimus jatkuu ja edistyy lyhyin askelin. Välillä löytyy sattumalta pieniä artefakteja, jotka tuovat uusia näkökulmia. Harvoin löytyy myös uutta ja todella merkityksellistä. Tutkija Tarja Kekäläinen sai käsiinsä pahvilaatikon, jonka kannessa lukee “Muistoksi Saimille”.  Kekäläinen kertoo, että sillä hetkellä tutkijan riemulla ei ollut rajoja. 

Kyseessä on kirjelaatikko, jonka Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään taidegraafikko Saimi Törmäselle (myöh. Karoliina Otava). Laatikko on nyt ensimmäistä kertaa näytteillä. 

On hämmentävää, että Vilho Lampi –tutkimuksesta ja myös maalauksista puuttuvat miltei kokonaan naiset. Eikö pitäjän keisarin pidä olla myös naissankari? Tanssit olivat pariutumisrituaaleja ja ovat yhä, toki uudessa muodossaan.

SIltatanssit (1930) maalauksen vasemmalla puolella Limingan kulttuurijohtaja Janne Nevala. Oikealla Vilho Lammen veljenpoika, taidemaalari ja Vilho Lampi –seuran puheenjohtaja Matti Lampi. Kuva Mari Kivioja

Lampi katsoi tansseja etäisyyden takaa, maalasi miten ihmiset kietoutuvat toisiinsa hyönteisten tavoin. Mietin silti, miksi en saa kokonaista kuvaa ihmisestä ilman seksuaalisuutta ja romanttista rakkautta.

Biografian sijaan pitäisi puhua taiteesta, mutta elämää ja taidetta on vaikea erottaa

Vilho Lampi opiskeli Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa vuosina 1921-25. Vuodesta 1922 lähtien hän osallistui useisiin yhteisnäyttelyihin kotimaassa ja ulkomailla. Kauden työt ovat tyyliltään ekspressionistisia. Marraskuun ryhmän – etenkin Tyko Sallisen tyyli ja värimaailma näkyvät varhaisissa maalauksissa.

Vuosista 1925-1928 puhutaan Lammen hiljaisena kautena, jolloin hän maalasi lähinnä vaatimattomia akvarelleja kotitilallaan Limingassa. 

Nykyisin Lampi tunnetaan erityisesti herooisen eli sankarikauden (1928-1930) suurista töistä. Aikalaisarvostus ei ollut pienen taidepiirin ulkopuolella suurta. Teokset saavat kuitenkin nykyisen katsojan haukkomaan henkeään voimallaan.

“Minulla on täällä suuria juttuja. “Viinankeitto”, jonka tejin  pontikkatehtaalla ja jouduin ilkeäin juoruämmäin toimesta lakitupahan” Sankarikauden  suuri maalaus herätti pahennusta kieltolain aikaan. Kuva Mari kivioja.

Tämän päivän kontekstista katsoen teokset ovat uhoavia, jopa toksisen maskuliinisia. Niissä kerrotaan ilmentyvän Lapuan liikkeen olemus aidoimmillaan. Yli-ihminen, ylivoimaisen rodun ja sukupuolen edustaja, ei kumartele mihinkään suuntaan. 

Vilho lampi kuului suojeluskuntaan ja oli yksi Limingan IKL:n perustajajäsenistä.  Kärkkäimpien luonnehdintojen mukaan hän oli ylimielinen fasisti. Toiset taas kertovat, että hän oli nuorena yltiömäisen sosiaalinen esiintyjäluonne, joka vain olosuhteiden määräämän sattuman kautta liittyi oikeistoradikaaleihin piireihin. 

Jälkimmäisen kannan muodostaneiden luovin perustelu on, että Lampi ei voinut olla fasisti,  koska hän maalasi sankarikaudellaan ihmisiä myös työläisasuissa. Ihan relevantti näkökanta on, että hän kuului myös muun muassa naisyhdistykseen ja esiintyi julkisesti lähes kaikissa kylän riennoissa.

Pariisi muuttaa kuvan

Vilho Lampi järjesti ainoaksi jääneen yksityisnäyttelynsä Oulussa 1931. Näyttely oli menestys ja yli puolet maalauksista myytiin. Näyttelyn jälkeen Lampi matkusti opintomatkalle Pariisiin. Parin kuukauden matkalla Lampi tutustui ajan taiteeseen ja taiteilijoihin. Näyttelyssä omana kokonaisuutena olevat, Pariisissa maalatut teokset, ovat laadultaan epätasaisia, pääosin nopeasti tehtyjä pieniä akvarelleja. Teoksista erottuu selkeästi voimakas öljyvärityö Rautatehtaita, Clignancourt.

Vilho Lampi antoi Pariisista lähtiessään Saimi Törmäselle muistoksi ja kiitokseksi kirjelaatikon. Sujuvasti ranskaa puhunut Törmänen oli varmasti Pariisissa suuri apu kielitaidottomalle Lammelle. Kuva Mari Kivioja.

Pariisista, suuresta maailmasta palattuaan Lampi koki jonkinlaisen kriisin. Taiteilijan tyyli muuttui voimakkaasti. Omakuvissa sankarikauden uhoava puukkojunkkari muuttui tyylikkääksi keikariksi.

Omakuva, 1932, (yksityiskohta). Vihreäsävyisessä omakuvassa on vastavärinä oranssi kaulahuivi. Lampi kuvaa tässä itsensä maailmaa nähneenä  herrasmiehenä. Kuva Mari Kivioja.

Pelkistetyissä muotokuvissa lapsista, kohteet ovat hyvin selkeästi esillä äärimmäisen  pelkistettyä taustaa vasten. Tämä oli ominaista saksalaisen uusasiallisen tyylin maalauksille. Lapsimuotokuvien äärelle kannattaa pysähtyä. 

Näennäisen realistisista maalauksista löytyy hämmentäviä yksityiskohtia. Maalauksissa katse ja kasvonpiirteet ovat pikemminkin vanhan ihmisen kuin lapsen. Teoksissa räsynukkeineen on jotakin todella synkkää. Realismin sijaan maalaukset ovat mielentiloja, maagista realismia.

Tyttö ja nukke, 1932, (yksityiskohta). Kekäläinen kertoo, että nukke oli kylän kaunein ja tytölle tärkeä Vilho Lammen Pariisin tuliainen. Lapsimuotokuvien kohteet eivät olleet kuviin ymmärrettävästi tyytyväisiä. Kuva Mari Kivioja.

Lakeuden erilaiset maisemat

Suurimmassa osassa näyttelyn maalauksia kuvataan Limingan maisemia – Limingan jokea, siltoja, latoja ja muita rakennuksia. Lakeuden mänty ja käppyräinen raita ovat toistuvia teemoja. Horisontti on kaukana. 

Sankarikauden maalaukset on helppo tunnistaa voimakkaista mustista rajauksista. Mustia selkeitä rajauksia käytti muun muassa Fernand Léger töissään. Kauden teoksissa on roolikuvien tapaan voimaa ja energiaa.  

Myöhäisellä kaudellaan Lampi maalasi pikkutarkkoja ja yksityiskohtaisia maisemia. Tyylisuunta on pointillismi eli pilkku- tai läikkämaalaus, jossa pienet väripilkut sekoittuvat ja muodostavat pintoja.

Limingan joki, 1934 (yksityiskohta) Heleän kauniissa jokimaisemassa Lampi käytti niin sanottua pakotettua perspektiiviä. Joki on maalattu huomattavasti todellista suurempana. Kuva Mari Kivioja.

Sankarikauden ja myöhäiskauden maisemamaalausten ero on tyylillisesti ja teknisesti valtava. Vahvat, miltei raivoisat siveltimen vedot ovat vaihtuneet heleisiin pilkkuihin. Mieli ja mielenmaisema on muuttunut. On hämmentävää, että kyseessä on sama taiteilija.

Lisättyä todellisuutta

Useat teokset heräävät eloon skannaamalla puhelimella tai tabletilla maalauksen vierestä QR-koodin ja katsomalla teosta ruudun läpi. Augmented Realitya (AR) eli lisättyä todellisuutta hyödyntävät virtuaaliteosmallinnukset ovat hauskoja ja ne kunnioittavat tyylikkyydellään Lammen teoksia. 

Virtuaalimallinnukset tuovat kerrankin lisäarvoa näyttelykokemukseen. Vilho Lampi oli äärimmäisen säästäväinen, jopa saita. Hän maalasi pääasiassa pakkauslaatikoiden pohjiin. Eräs pohja on maalattu molemmin puolin. Virtuaalimallinnuksessa pääsemme kurkkaamaan yhden maalauksen taustapuolelle.

Tiina Wallin esittelee, mitä tapahtuu Äidin haudalla maalauksen virtuaalimallinnuksessa

Virtuaalimallinnuksen sekä äänimaailman toteuttivat Oulun ammattikorkeakoulun opiskelijat Tiina Wallin, Otso Ritonummi ja Saku Vääräniemi.

Upea taidenäyttely

Odotettu Vilho Lampi -näyttely on taidolla, tiedolla ja rakkaudella toteutettu. Matka taiteilijan mieleen ja maisemaan on hätkähdyttävä kokemus. Samalla matkalla voi kokea raakaa voimaa ja uhoa sekä herkkää, miltei koskettavaa kauneutta.  

Kaikille teoksille yhteistä on kuitenkin tunteen syvyys ja värien synkkä hehku.

Vilho Lampi, väkevä lakeus -näyttely on nähtävillä Oulun taidemuseossa 13.11.2021–28.8.2022.

Juttua päivitetty 3.1.2022 klo 9:48: Korjattu ensimmäiseen kuvatekstiin Omakuva-teoksen vuosiluku sekä kahdeksanteen kuvatekstiin henkilöinnit.

Pete Huttunen

Humanistiopiskelija ja ite tehty kulttuuritoimittaja. Harrastuksena pahennuksen herättäminen kaiken maailman kulttuuririennoissa. Juttuja olen tehnyt metallifestareista oopperaan. Tarinoiden toimivuutta testaan lukemalla niitä ääneen kissalle.

Lue lisää:

Oulun 10. sarjakuvafestivaaleilla näkyi nykysarjakuvan monimuotoisuus

Jos et ollut paikalla, niin tiedoksi: Oulun 10. sarjakuvafestivaaleilla 18.-21.11. tapahtui suuria asioita. Maailmanrauha julistettiin jo avajaisissa, ruotsalainen Don Arvidsson valittiin strippisarjakuvan maailmanmestariksi, Suomen sarjakuvaseura täytti 50 vuotta. Ja mikä tärkeintä: viiriperinne elvytettiin. En itse päässyt osallistumaan avajaisiin, mutta katsoin jälkeenpäin videotallenteen. Ja se sarjakuvaseuran merkkipäivä oli oikeastaan vasta seuraavalla viikolla, mutta juhliminen alkoi jo […]

TEKSTI Maria Karuvuori

KUVAT Maria Karuvuori

Jos et ollut paikalla, niin tiedoksi: Oulun 10. sarjakuvafestivaaleilla 18.-21.11. tapahtui suuria asioita. Maailmanrauha julistettiin jo avajaisissa, ruotsalainen Don Arvidsson valittiin strippisarjakuvan maailmanmestariksi, Suomen sarjakuvaseura täytti 50 vuotta. Ja mikä tärkeintä: viiriperinne elvytettiin.

En itse päässyt osallistumaan avajaisiin, mutta katsoin jälkeenpäin videotallenteen. Ja se sarjakuvaseuran merkkipäivä oli oikeastaan vasta seuraavalla viikolla, mutta juhliminen alkoi jo Oulussa.

Viirienjakotilaisuudessa sen sijaan oli oltava itse paikalla. Festivaalilauantain lavaohjelmaa ei striimattu lainkaan. 

Pöytäviirit, tai standaarit, jakoi Turun Sarjakuvakaupan Petteri Oja.

“Minulle tuli eräs päivä mieleen, että yritys- ja yhdistysmaailmasta tuttu viiriperinne pitäisi elvyttää. Kaksi minuuttia myöhemmin Harri Filppa soitti ja sanoi, että hänkin oli juuri saanut saman ajatuksen. No, minä ajattelin suunnittelijaksi ensimmäisenä Ville Tietäväistä. Soitin hänelle ja hän totesi, että oli itsekin ajatellut ensiksi juuri itseään. Jotakin oli selvästi ollut ilmassa.” Uskomatonta synergiaa siis, suorastaan kohtalonomaista.

Kuvassa vasemmalta Timo Ronkainen, Jouko Ruokosenmäki ja Mari Ahokoivu.

Erityisen ansioituneina palkittiin viirillä tällä kertaa Mari Ahokoivu, Jouko Ruokosenmäki ja Timo Ronkainen.

Koronatilanne antoi sen verran myöten, että livetapahtumiakin saattoi järjestää. Festivaalin taiteellinen johtaja Harri Filppa sanoi, että virtuaalitapahtumat voivat ehkä saavuttaa suuria määriä ihmisiä, mutta siitä ei sarjakuvafestivaaleilla ole kysymys. Vieras toisensa jälkeen puhuikin festivaalien merkityksestä tekijöiden ja yleisön kohtaamispaikkana. Tapahtumissa verkostoidutaan ja tehdään myös suuri osa kirjamyynnistä. Fanit pitävät siitä, että saavat albumiinsa nimikirjoituksen ja pääsevät juttelemaan tekijän kanssa. 

Festivaaleja on kaikenkokoisia, vakiintuneita ja uusia tulokkaita. Angoulême Ranskassa on yksi perinteikkäimmistä. Suomessa suurin festivaali järjestetään Helsingissä.

Oulun sarjakuvafestivaali on vielä pysynyt pienenä ja yhteisöllisenä, ja lähes kaikki osallistujat mahtuivat viettämään iltaa Snooker Timeen. Perjantaina kokoonnuttiin koronapassien tarkastuksen jälkeen lasillisten äärelle piirtämään yhteistä sarjakuvaa. Aiheeksi valikoitui koronavirus. Lauantaina Snookerissa järjestettiin pubivisa, jonka aiheena olivat loogisesti Oulun sarjakuvafestivaalit.

Yleensä en istu sarjakuvafestivaaleilla koko päivää alustuksissa, vaan valitsen muutaman tärpin. Tällä kertaa lauantai kului melkein kokonaan Oulun pääkirjaston Teuvo Pakkala -salissa.

Ohjelma tarjosi hyvän katsauksen sarjakuvan menneeseen ja tulevaan. Paikalla oli monia taiteilijoita puhumassa uutuusteoksistaan, mutta myös sarjakuvan historiasta ja kustantamisesta. 

Alustuksista välittyi hyvin se, miten monipuolinen väline sarjakuva on, ja millaista aiheiden kirjoa sen avulla voi käsitellä. Mari Ahokoivu esitteli piirtämiänsä ja Laura Ertimon käsikirjoittamia pedagogisia lastensarjakuvia, jotka kertovat ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta.

Jiipu Uusitalo taas oli tarttunut somessa kuumia tunteita herättäviin aiheisiin, kuten seksuaalisuuteen, sukupuoleen ja valtaan, eläinhahmojen kautta etäännyttäen. 

Tavallaan sarjakuvista on tullut valtavirtaa. Finnish Nightmaresia piirtävän Karoliina Korhosen sarjakuva tervehtii ihmisiä jo Suomen lentokentällä. On sarjakuvaoopperaa, ja sarjakuvat ovat vallanneet alaa perinteisen taiteen näyttelytiloissa. Tarjontaa olisi enemmän kuin mitä kustantamot pystyvät julkaisemaan. Samaan aikaan vuosikymmeniä ilmestyneitä sarjakuvalehtiä lopetetaan, eikä strippejä enää osteta sanomalehtiin samalla tavalla kuin ennen. Festivaalin tanskalaisvieras Peter Snejbjerg totesi kärjistäen, että sarjakuvasta on tullut lähinnä storyboard elokuville. 

Sarjakuvan julkaisukynnys on madaltunut internetin myötä, mutta perinteiset julkaisumuodot kriisiytyvät. Silti, digitaalinen murros on tuonut myös mainstream-sarjakuvaan jotakin hyvääkin. Pitkän uran tehneen Snejbjergin mukaan piirtäjät ovat ennen puurtaneet yksinään, mutta nykyisin yleisö voi olla suoraan kontaktissa taiteilijoihin.

Eri asia on sitten se, kuinka moni pystyy nykyisin elämään pelkästään sarjakuvasta. Pienilläkin festivaaleilla, kuten Oulussa, pidetään yllä elintärkeitä verkostoja. Voi vain toivoa, että korona jo pian hellittää, jotta festivaalit pääsevät elpymään.


Tuoreen musteen tuoksu

Sarjakuvantekijöille menestys ei mene päähän kovin herkästi. Tai tällaisen vaikutelman sai, kun jutteli Oulun sarjakuvafestivaalien kansainvälisen vieraan Peter Snejbjergin kanssa.

Hän on tanskalainen piirtäjä ja käsikirjoittaja, joka on tehnyt töitä muun muassa Dark Horselle, DC Comicsille ja Vertigolle, sarjakuvakustantamoiden jäteille. Snejbjerg on tehnyt töitä joidenkin sarjakuvamaailman parhaiden kirjoittajien kanssa  – hän on ollut onnekas, mutta oikeastaan hän ei tapaa kirjoittajia kovin usein. Hän on piirtänyt kulttisarjakuva Hellboyta, mutta oikeastaan se oli spinoff-sarja.

Snejbjerg käsikirjoittaa Aku Ankkaakin, mutta ankkasarjojen piirtäminen vaatisi hänen mukaansa vielä paljon harjoittelua.

Pääkirjaston Teuvo Pakkala -salissa Snejbjerg piti kaksi alustusta – toisen Aku Ankoista ja toisen sarjakuva-albumi Marlenesta, joka ilmestyi suomenkielisenä festivaalien yhteydessä. Häntä haastatteli suomalaisen sarjakuvamaailman vaikuttaja Jouko Ruokosenmäki, joka on myös suomentanut Marlenen.

Kuvassa Peter Snejbjerg.

Snejbjerg kertoi, että piirtää mielellään esimerkiksi Karhukoplan seikkailuja. Myös Hannu Hanhen ympärille on helppo kehittää tarinoita, mutta Mikki Hiiri on hankala – tylsä ja porvarillinen. Karhukoplan jäsenet taas ovat hauskoja, työväenluokkaisia konnia. Heitä kiinnostaa lähinnä se, ettei tarvitsisi tehdä töitä, vaan saisi makoilla auringossa. Mielenkiintoista! Millaista luokkapolitiikka on Ankkalinnan alamaailmassa muuten? Ovatko suuruudenhullut maailmanvalloitusaikeet yleensä enemmän yläluokan touhuja?

“No, Aku Ankan maailmassa on vain muutama rikollinen. Milla Magia on koulutettu ja hienostunut, ylempää yhteiskuntaluokkaa selvästi. Hän haluaa olla maailman rikkain nainen ja käyttää oppineisuuttaan päämääriensä saavuttamiseksi. Mustakaapu taas pitää itseään rikollisten kuninkaana, ja hänellä on ainakin pyrkimyksiä yläluokkaan. Musta Pekka on kuin Karhukolpa, mutta lisäksi hän on kiusaaja. Hänellä ei vaikuta olevan mitään erityisiä päämääriä, paitsi ihmisten satuttaminen.” Sitten on tietysti Kroisos Pennonen, Roope Ankan ykköskilpailija ja samaa yhden prosentin superrikassarjaa kuin Roopekin.

Sopivassa suhteessa vanhaa ja uutta

Snejbjerg piirtää nykyään täysin digitaalisesti, koska se on yksinkertaisesti helpompaa. Ruokosenmäki kysyi Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaa mukaillen, kaipaako Snejbjerg tuoreen musteen tuoksua aamuisin.  “Tavallaan. Joskus tunnen nostalgiaa, mutta toisaalta on mukavaa pistää joka päivä puhdas paita töihin.”

Kahdenkeskisessä haastattelussa Snejbjerg totesi, että hän lukee sarjakuvia edelleen mieluiten kirjana.

Kirjojen myynti onkin edelleen sarjakuvafestivaaleilla tärkeää. Snejbjergiltä saattoi saada nimikirjoituksen uuteen suomennettuun Marleneen, joka tuoksuu yhä tuoreelta painomusteelta. Se on Snejbjergin käsikirjoittama ja vahvoin vedoin sekä kontrastein piirtämä yliluonnollinen mysteeri, joka kertoo hallitusti pienen tarinan, mutta jättää avoimeksi paljon kysymyksiä. Se lienee myös hienovaraista piikittelyä tietyn tyyppisiä miestaiteilijoita ja fanipoikia kohtaan. Alun perin albumi ilmestyi jo vuonna 1998. Mikä innoitti Snejbjergin kirjoittamaan murhamysteerin?

“Olen aina pitänyt kauhutarinoista, ja toisaalta amerikkalaisista underground- ja kauhusarjakuvista. Kasvoin 70-luvulla sen aikaisen kauhukulttuurin ympäröimänä, ja pidin muun muassa halvoista italialaisista b-elokuvista ja pulp-tyylistä. Luin myös amerikkalaista kauhusarjakuvaa, kuten Creepy ja Eerie -lehtiä. Marlene on syntynyt näistä vaikutteista.”

Ehkäpä kirja löytää lukijansa Suomessakin nyt, kun true crime ja mysteerit ovat suosittuja?

“Toivottavasti! Minusta se on edelleen hyvä tarina, ja toivon, että lukijatkin pitävät siitä. En ole itse true crimen tai nordic noirin ystävä. Pidän jostakin rikosfiktiosta, esimerkiksi Mare of Easttown- sarjasta, mutta en oikeastaan nauti oikeiden ihmisten tragedioista. Ymmärrän silti, mikä näissä tarinoissa viehättää. Lapset lukevat mielellään siitä, kuinka toiset lapset ovat tuhmia, ja aikuiset siitä, kuinka toiset aikuiset ovat tuhmia. Ihmisluonne on sellainen.”

Lukijalla kestää joskus hetki totutella uuteen kädenjälkeen, kun piirtäjä vaihtuu kesken tarinan. Mutta millaista piirtäjälle on hypätä jonkun toisen kenkiin? Onko helppo vaihtaa tyylistä tai genrestä toiseen, Vertigo-sarjakuvista Ankkalinnaan?

”En tiedä, onko se helppoa, mutta kyllä se onnistuu. Aku Ankka on hyvin erilainen maailma, se on totta. Haaste on siinä, että formaatti on hyvin tarkkaan määritelty ja lyhyt. Tarinat itsessään eivät ole keskenään niin kovin erilaisia. Ne kaikki kertovat lopulta inhimillisistä tunteista ja motivaatioista, eikä oikeastaan ole väliä, kertooko tarina Roopen rahasäiliöön murtautuvasta Karhukolpasta vai vaimonsa murhanneesta miehestä.”

“Luulen, että ankkasarjat ovat niin suosittuja siksi, että niihin on helppo samaistua. Carl Barks kehitti nämä eläinhahmot mainioksi välineeksi kertoa tarinoita ihmisistä: ahneudesta, kateudesta ja muista inhimillisistä tunteista.” 

Entäpä indiesarjakuvat ja omakustanteet? Pitääkö Snjebjerg niistä? Entä sarjakuvafestivaaleista? 

“Minusta monet parhaista nykysarjakuvista ovat joko pienkustantamoiden julkaisemia tai omakustanteita. Festivaalit taas ovat tärkeitä sarjakuvayhteisölle, joten meidän täytyy yrittää pitää ne hengissä. Ranskalainen Angoulême on yksi suosikeistani, ja Kööpenhaminan festivaalit samoin. Mutta pidän myös pienemmistä tapahtumista ja siitä, että pääsee tutustumaan johonkin aivan uuteen paikkaan.”

Maria Karuvuori

Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.

Lue lisää: