Kategoria: Kolumni

Ihmiskuntaa uhkaa sukupuutto. Kymmenen vuotta sitten olisin kohauttanut tällaisen väitteen kohdalla olkiani ja siirtänyt sanojan hörhökategoriaan. Nyt sellaiseen ylellisyyteen ei enää ole varaa.

Tuoreimmat ilmastotutkimukset kertovat, että lämmetessään ilmasto saattaa tulla entistä alttiimmaksi muutoksille. Käytännön tasolla se tarkoittaa sitä, että pahimmillaan maapallon keskilämpötila voi nousta vuosisadan loppuun mennessä seitsemän astetta.

Mihin se voi ankarimmillaan johtaa? Vastaus löytyy yötaivaalta, kosmisesta naapurustosta. Venuksella, sisarplaneetallamme, vallitsee täysin käsistä karannut kasvihuoneilmiö ja sen myötä kirjaimellisesti helvetilliset olosuhteet. Taivaalta sataa rikkihappoa, keskilämpötila on 450 celsiusasteen hujakoilla. Monimutkaisen elämän on mahdotonta selviytyä sellaisessa pätsissä. Mikä on ihmiskunnan viimeisin merkittävä reagointi näin apokalyptisen skenaarion edessä?

Itsemurhan hinku. Yhdysvaltain presidentiksi valittu Donald Trump aikoo pyyhkiä Pariisin ilmastosopimuksella haitarinsa, koska pitää ilmastonmuutosta huijauksena. Eikä tämä ole jäämässä puheiden taholle: vastikään julkaistu Trumpin energiapoliittinen linjaus lupaa vapauttaa kaikkien fossiilisten polttoaineiden käytön Yhdysvalloissa.

Tämä on suorastaan lamaannuttavan ahdistavaa. Ilmastonmuutoksen kanssa on todellinen kiire, aikaa korjausliikkeisiin ei ole enää paljoa. Homo sapiensilla ei yksinkertaisesti ole varaa trumpilaiseen ilmastopolitiikkaan.

Juuri nyt jokaisen tulisi pysähtyä ja miettiä, mitä ihmisen sukupuutto tarkoittaa. Se tarkoittaa kaiken meidän ikinä rakentamamme ja keksimämme ikuista loppua. Jokainen meistä, joka on ollut tekemässä parempaa tulevaisuutta itselleen, lapsilleen ja tuleville sukupolville, on tehnyt kaiken turhaan.

Nämä ovat panokset. Mutta peli ei ole onneksi vielä pelattu.

Meteorologi ja tiedekirjoittaja Eric Holthaus muistuttaa, että ilmaston lämpenemistä vastaan taisteleminen on nollasummapeliä: jos Yhdysvallat alkaa Trumpin johdolla syytää ennätysmäärän hiilidioksidia ilmakehään, muiden täytyy vastaavasti tehdä kaikkensa vähentääkseen omia päästöjään.

Tämä ei ole helppoa kenellekään meistä, koska se tarkoittaa jatkuvaa hyvien valintojen tekemistä ja omalta mukavuusalueelta pois siirtymistä, tietyistä jo saavutetuista eduista luopumista. Lentämistä tulee vähentää, kasvisruokailua lisätä, autoilua vaihtaa kävelemiseen.

Helpoksi nämä valinnat tosin tekee se, että vaihtoehtoja ei luovuttamisen lisäksi ole. Mutta kuten Holthaus sanoo: luovuttaminen ei tule kysymykseen silloin, kun pelissä on kokonaisen planeetan kohtalo. Sinulla on käsissäsi avaimet ihmislajin ja kenties koko maapallon tulevaisuuden ratkaisemiseen.

Käytä niitä hyvin.

Minulla ja työelämällä on onneton rakkaussuhde. Minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua. Odotan hänen soittoaan. Hän ei soita, vaikka lupasi. Pelkään, että vaikutan liian innokkaalta, kun hän vihdoin ottaa yhteyttä. Vaikutanko epätoivoiselta? Kun viimein kohtaamme, pelkään kuollakseni mokaavani. Hän ei ehkä enää soittaisi. Hän ei ainakaan haluaisi tehdä suhteestamme vakavampaa. Tulen mustasukkaiseksi, kun huomaan, että hän on valinnut sijastani jonkun muun. Miksei minua?  Mikä minussa on vialla?

Kerran työ sanoi minulle erään esimiehen muodossa: ”Älä ota työtä liian henkilökohtaisesti. Sinun täytyy erottaa työelämä ja muu elämä”. Se tuntui silloin ja tuntuu edelleen ristiriitaiselta ohjeelta, kun nykyideologia sanoo täysin päinvastaista: työ on kaikki kaikessa. Kaikki sen ulkopuolella toimivat ovat kulueriä: opiskelijat, työttömät, vanhukset ja perhevapaalla olevat (yleensä naiset).

Työstä on tullut jatkuvasti vaativampi. Enää ei riitä, että omistaudun työlle sovittuna aikana. Jos hän soittaa ja haluaa minut paikalle päivän varoitusajalla, minun on peruttava muut menoni, sillä en uskalla kieltäytyä. Minun täytyy osoittaa, että olen aina hänen käytettävissään. Hän ei ainoastaan vaadi, että olen fyysisesti työpaikalla, vaan minun on työstettävä itseäni myös vapaa-ajalla. Tietotyöläisenä minun olisi laitettava koko persoonani ja luomisvoimani likoon, tehdä itsestäni brändi ja verkostoitua. Jos annan itsestäni vielä vähän enemmän, huomaako työ minut?

Oman elämänsä yrityksen johtajana jokainen on vastuussa itsestään riippumatta omista lähtökohdistaan ja ailahtelevasta taloustilanteesta.

Työ on tehnyt itsestään Jumalan kaltaisen, kaikkia elämän osa-alueita koskevan imperatiivin. ”Jokainen ihminen on oman elämänsä toimitusjohtaja”, sanottiin Radio Helsingin startup-henkisessä ohjelmassa, jossa puhuttiin hyvinvoinnista. ”Haluatko elää kuin superjohtaja: Luovu tv:stä, mene nukkumaan kymmeneltä, treenaa aamulla, älä vastaa puhelimeen”, ohjeistaa Helsingin Sanomat (8.11.).

Työntekijästä on tullut itsensä yrittäjä, kirjoittavat Eetu Viren ja Jussi Vähämäki poleemisessa yhteiskuntafilosofisessa teoksessa Seutu joka ei ole paikka. Se tarkoittaa, että työntekijä kantaa riskin sekä globaalin markkinatalouden heilahduksista että omasta jaksamisestaan. Vakituisen työelämän ulkopuolella olevat eivät ole vapautettuja tästä yritteliäisyyden vaatimuksesta. Myös kaikkein huonoiten toimeentulevien pitäisi vähintään mennä poimimaan mustikoita tai risusavottaan.

Kun työ ohjeisti minua, että en saa ottaa työtäni liian henkilökohtaisesti, se sisälsi implisiittisen syytöksen. Ongelmallista ei ole se, että työelämän peruskäytännöksi on muodostunut roikottaa työntekijöitä pätkäsopimuksilla. Työn mielestä minä en vain hoida tarpeeksi riittämättömyyden tunnettani (joka johtuu tietenkin siitä, että työ ei huoli minua).

Superjohtajuus- ja risusavottaretoriikalla oikeutetaan hyvinvointivaltion purkutöitä. Oman elämänsä yrityksen johtajana jokainen on vastuussa itsestään riippumatta omista lähtökohdistaan ja ailahtelevasta taloustilanteesta. Jokainen myös rahoittaa omaa elämäänsä kuin yritys: ottamalla riskejä ja lainaa. Ihminen ei kuitenkaan ole yritys. Edes valtio ei ole yritys, vaikka sitä johtaakin tällä hetkellä yritysjohtaja. Kaikista ei ole superjohtajan elämään. Suurella osalla ihmisistä ei ole nykyisessä talousrakenteessa pääsyä edes normaaliin palkkatyöhön.

Opiskelen lisää, jotta olisin haluttavampi työn silmissä. Tällä välin työ ja minä pidämme eräänlaista taukoa suhteessamme ja tapaamme vain silloin tällöin. Silti pelkään häntä edelleen ja hänen kylmää suhtautumistaan minuun.

Suuri osa meistä pelkää epäonnistumista. Epäonnistumisen pelon vuoksi jätetään usein asioita tekemättä. Epäonnistumisia tulee kuitenkin väkisinkin elämässä, joten on parempi oppia epäonnistumaan ja tekemään seuraavalla kerralla paremmin. Yksi aktiviteetti, jota ei todellakaan tästä syystä kannata jättää väliin, on järjestötoiminta. Päinvastoin.

Talvivaaran kaivosta on usein kuvailtu termillä “too big to fail.” Tämä tarkoittaa sitä, että projekti on jo liian tärkeä ja suureksi paisunut, että sen voisi antaa epäonnistua. Ennen kuin lähtee puuhastelemaan tällaisiin megaprojekteihin, kannattaa aloittaa vähän pienemmältä mittakaavalta.

Ainejärjestöissä ja ylioppilaskunnassa puuhastelu saattaa tuntua monesta pieneltä ja mitättömältä, koska opiskeluaika on yleensä varsin lyhyt ajanjakso elämästä. Ne tarjoavat kuitenkin mahdollisuuksia, joissa jokainen voi oppia ja harjoitella haluamiaan taitoja. Kiinnostaako myyntihommat? Lähde kehittämään järjestösi yritysyhteistyötä. Opetuksen kehittäminen ja sivistysyliopisto? Oulussa on loistavat mahdollisuudet vaikuttaa koulutuksen laatuun, lähtien järjestötasolta. Kiinnostaako raha? Rahastonhoitajana pääset laskuttamaan ja vinkumaan sitseille osallistuneilta myöhästyneitä maksuja.

Projektityöskentelyä sekä kokouskäytäntöjä oppii varmasti jokaisessa järjestöhallituksessa ja kokonaisen organisaation johtoa voi kokeilla hallituksen puheenjohtajan paikalta. Hallituksessa toimiminen opettaa varmasti paljon enemmän kuin väkinäiset ryhmätyöt kursseilla.

Järjestötoiminta on loistavaa harjoitusta työelämään, eikä haittaa, vaikka täällä epäonnistuu. Minulle on ollut aina epämukavaa asettaa omia tuotoksiani opettajien, saati sitten kaikkien nähtäville julkiseen tarkasteluun. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa kolumnia lehteen, ajattelin, että tässähän on hyvä mahdollisuus kehittää omia taitojani kirjoittamisessa, omien mielipiteiden sanomisessa ääneen ja kritiikin vastaanottamisessa.

Kirjoitin ensimmäisen kolumnini jatkuva pelko asia- ja kirjoitusvirheistä takaraivossa. Niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäiseen kolumniini eksyi asiavirheitä ja vääriä johtopäätöksiä, joista huomautuksia tuli aina rehtoritasolta asti. En silti kadu tekstini kirjoittamista, sillä sain siitä pääosin kuitenkin itsetuntoa kohottavaa positiivista palautetta ja koska siinä selvisi, että rehtoritkin ovat kiinnostuneita opiskelijoiden ajatuksista ja tuntemuksista. Epäonnistumisestani ei syntynyt minkäänlaisia jälkiseuraamuksia ja koko homma unohtui hetkessä muilta kuin minulta. Minä sen sijaan sain hyvän opetuksen. Jatkossa muistan tarkistaa faktat ja sen, onko kirjoitukseni päättely johdonmukaista ja jos joskus saan mahdollisuuden kirjoittaa sanomalehteen kolumnia, en varmasti tee samaa virhettä.

Olin kolme vuotta Ympäristörakentajakillan hallituksessa ja tein tuonakin aikana monia virheitä. Epäonnistumisista ei kuitenkaan yleensä tule pahaa verta hallituksen keskuuteen, jos vain uskaltaa myöntää virheensä ja haluaa korjata sen, eikä yritä salata sitä muilta. Jossain vaiheessa asia kuitenkin paljastuu ja on jo liian myöhäistä korjata tilanne. Jos asia käsitellään ajoissa, on apua vielä saatavissa muilta.

Suurimmat ongelmat, joita olen nähnyt järjestötoiminnassa, ovat johtuneet juurikin siitä, ettei omia virheitä uskalleta myöntää. Täytyy muistaa kuitenkin, että vaikka oma ainejärjestö tuntuu opiskeluaikana todella tärkeältä ja suurin osa päivistä menee muiden järjestöaktiivien seurassa, vain harvat ihmiset oman järjestösi ulkopuolelta tietävät parin vuoden päästä, että olet ollut järjestötoiminnassa mukana. Vielä harvempi tulee tietämään, että olet epäonnistunut jossain. Ainejärjestöissä vaihtelu on suurta ja opiskelut kestävät vain hetken.

Täten kannustan kaikkia lähtemään mukaan oman ainejärjestön hallitukseen tai toimihenkilöksi ja oppimaan tekemistä ja kohtaamaan epäonnistumisia. Epäonnistumisen sattuessa täytyy muistaa, että ainejärjestössä on paljon avuliaita ihmisiä, jotka auttavat, sillä on kaikkien etujen mukaista, että kaikki projektit ja tavoitteet hoidetaan maaliin asti. Tärkeintä on, että epäonnistumisten sattuessa siitä oppii.

Tiesitkö, että opiskelukaverisi kärsii mielenterveysongelmista? Todennäköisesti ainakin joku opiskelukavereistasi voi huonosti, vaikket sitä tietäisikään. Mielenterveyshäiriöt ovat opiskelijoiden terveysongelmista kaikkein yleisimpiä. Psyykkisistä ongelmista kärsii viikoittain suunnilleen joka viides miesopiskelija ja peräti joka kolmas naisopiskelija.

Joka viikko joka kymmenennellä opiskelijalla on masennusoireita ja yli neljä prosenttia kärsii ahdistuneisuudesta. On siis aika lailla väistämätöntä, että jokainen meistä tuntee opiskelijoita, joiden mieli oireilee. Mielenterveysongelmien ollessa kyseessä on valitettavasti aivan mahdollista, että läheinenkin opiskelukaverisi voi sairastaa tietämättäsi.

Vuonna 2016 pitäisi olla päivänselvää, että mielenterveyden sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin. Silti mielenterveyden häiriöihin liittyvä häpeä, stigma, on yhä edelleen niin voimakas, että vain hyvin harva pystyy puhumaan jaksamisen rajoista, masennuksesta tai ahdistuksesta yhtä avoimesti kuin keuhkokuumeesta tai antibioottikuurista. Ja kun mielenterveydestä ei puhuta, elää yhä sitkeässä kuvitelmat siitä, että ongelmat olisivat harvinaisia tai että niissä olisi jotenkin enemmän hävettävää kuin missä tahansa muussa sairaudessa. Noidankehä on valmis.

Kuinka monella on tietämättään perinnöllinen alttius mielisairauteen, koska asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä?

Tuntuu pahalta edes ajatella, kuinka moni häpeää mielensä reistailua ja pitää itseään heikkona. Moni luulee olevansa ongelmiensa kanssa aivan yksin. Kuinka moni jättää kokonaan hakematta hoitoa, tai kuinka moni jättää sanomatta läheisilleen, että tarvitsisi tukea ja ymmärrystä?

Oma lähisukulaiseni kärsi vakavasta mielisairaudesta jo ennen minun syntymääni, mutta siitä puhumista välteltiin viimeiseen saakka. Tähänkään päivään mennessä yhtä sukulaista vaille kukaan ei ole edes puhunut minulle sairaudesta sen nimellä. Kuinka monella on tietämättään perinnöllinen alttius mielisairauteen, koska asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä?

Irvikissa sanoi Ihmemaassa Liisalle, että me olemme kaikki täällä hulluja. Joskus totuus on miltei tarua ihmeellisempää. Arviolta joka toinen suomalainen kokee jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden häiriön. Tässä valossa mielenterveysongelmien stigma tuntuu täysin käsittämättömältä. On kuitenkin huojentavaa huomata edes välillä pieniä merkkejä siitä, että meidän sukupolvemme suhtautuu mielenterveyteen aikaisempia rationaalisemmin ja puhuu omistakin ongelmistaan avoimemmin.

Toivottavasti seuraavan sukupolven ei tarvitsisi enää edes miettiä, miten puhua masennuksesta johtuvasta sairaslomasta, tai tuskailla kehtaako edes hakea apua, vaikka tietää, ettei voi hyvin. Meidän täytyy olla se sukupolvi, joka katkaisee noidankehän.