Uskalla epäonnistua

Epäonnistuminen opettaa parhaassa tapauksessa todella paljon.

Suuri osa meistä pelkää epäonnistumista. Epäonnistumisen pelon vuoksi jätetään usein asioita tekemättä. Epäonnistumisia tulee kuitenkin väkisinkin elämässä, joten on parempi oppia epäonnistumaan ja tekemään seuraavalla kerralla paremmin. Yksi aktiviteetti, jota ei todellakaan tästä syystä kannata jättää väliin, on järjestötoiminta. Päinvastoin.

Talvivaaran kaivosta on usein kuvailtu termillä “too big to fail.” Tämä tarkoittaa sitä, että projekti on jo liian tärkeä ja suureksi paisunut, että sen voisi antaa epäonnistua. Ennen kuin lähtee puuhastelemaan tällaisiin megaprojekteihin, kannattaa aloittaa vähän pienemmältä mittakaavalta.

Ainejärjestöissä ja ylioppilaskunnassa puuhastelu saattaa tuntua monesta pieneltä ja mitättömältä, koska opiskeluaika on yleensä varsin lyhyt ajanjakso elämästä. Ne tarjoavat kuitenkin mahdollisuuksia, joissa jokainen voi oppia ja harjoitella haluamiaan taitoja. Kiinnostaako myyntihommat? Lähde kehittämään järjestösi yritysyhteistyötä. Opetuksen kehittäminen ja sivistysyliopisto? Oulussa on loistavat mahdollisuudet vaikuttaa koulutuksen laatuun, lähtien järjestötasolta. Kiinnostaako raha? Rahastonhoitajana pääset laskuttamaan ja vinkumaan sitseille osallistuneilta myöhästyneitä maksuja.

Projektityöskentelyä sekä kokouskäytäntöjä oppii varmasti jokaisessa järjestöhallituksessa ja kokonaisen organisaation johtoa voi kokeilla hallituksen puheenjohtajan paikalta. Hallituksessa toimiminen opettaa varmasti paljon enemmän kuin väkinäiset ryhmätyöt kursseilla.

Järjestötoiminta on loistavaa harjoitusta työelämään, eikä haittaa, vaikka täällä epäonnistuu. Minulle on ollut aina epämukavaa asettaa omia tuotoksiani opettajien, saati sitten kaikkien nähtäville julkiseen tarkasteluun. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta kirjoittaa kolumnia lehteen, ajattelin, että tässähän on hyvä mahdollisuus kehittää omia taitojani kirjoittamisessa, omien mielipiteiden sanomisessa ääneen ja kritiikin vastaanottamisessa.

Kirjoitin ensimmäisen kolumnini jatkuva pelko asia- ja kirjoitusvirheistä takaraivossa. Niinhän siinä sitten kävi, että ensimmäiseen kolumniini eksyi asiavirheitä ja vääriä johtopäätöksiä, joista huomautuksia tuli aina rehtoritasolta asti. En silti kadu tekstini kirjoittamista, sillä sain siitä pääosin kuitenkin itsetuntoa kohottavaa positiivista palautetta ja koska siinä selvisi, että rehtoritkin ovat kiinnostuneita opiskelijoiden ajatuksista ja tuntemuksista. Epäonnistumisestani ei syntynyt minkäänlaisia jälkiseuraamuksia ja koko homma unohtui hetkessä muilta kuin minulta. Minä sen sijaan sain hyvän opetuksen. Jatkossa muistan tarkistaa faktat ja sen, onko kirjoitukseni päättely johdonmukaista ja jos joskus saan mahdollisuuden kirjoittaa sanomalehteen kolumnia, en varmasti tee samaa virhettä.

Olin kolme vuotta Ympäristörakentajakillan hallituksessa ja tein tuonakin aikana monia virheitä. Epäonnistumisista ei kuitenkaan yleensä tule pahaa verta hallituksen keskuuteen, jos vain uskaltaa myöntää virheensä ja haluaa korjata sen, eikä yritä salata sitä muilta. Jossain vaiheessa asia kuitenkin paljastuu ja on jo liian myöhäistä korjata tilanne. Jos asia käsitellään ajoissa, on apua vielä saatavissa muilta.

Suurimmat ongelmat, joita olen nähnyt järjestötoiminnassa, ovat johtuneet juurikin siitä, ettei omia virheitä uskalleta myöntää. Täytyy muistaa kuitenkin, että vaikka oma ainejärjestö tuntuu opiskeluaikana todella tärkeältä ja suurin osa päivistä menee muiden järjestöaktiivien seurassa, vain harvat ihmiset oman järjestösi ulkopuolelta tietävät parin vuoden päästä, että olet ollut järjestötoiminnassa mukana. Vielä harvempi tulee tietämään, että olet epäonnistunut jossain. Ainejärjestöissä vaihtelu on suurta ja opiskelut kestävät vain hetken.

Täten kannustan kaikkia lähtemään mukaan oman ainejärjestön hallitukseen tai toimihenkilöksi ja oppimaan tekemistä ja kohtaamaan epäonnistumisia. Epäonnistumisen sattuessa täytyy muistaa, että ainejärjestössä on paljon avuliaita ihmisiä, jotka auttavat, sillä on kaikkien etujen mukaista, että kaikki projektit ja tavoitteet hoidetaan maaliin asti. Tärkeintä on, että epäonnistumisten sattuessa siitä oppii.

Aleksi Hursti

Ännännen vuoden ympäristöteekkari ja ensimmäisen kauden TeTaattori. OYY:n hallituksen jäsen vuonna 2017.

Lue lisää:

Olkoon onni meille aina myötäinen

Opetus- ja kulttuuriministeriö peräänkuuluttaa tällä hetkellä erittäin vahvasti poisvalintoja ja profilaatiota korkeakoulukentän selkeyttämiseksi. Ongelmana on, että kukaan ei halua tehdä päätöksiä poisvalinnoista.

Kaikille on varmasti päivänselvää, että korkeakoulukenttää myllerretään tällä hetkellä kovalla kädellä. Muutokset tuntuvat hurjilta ja suurilta. Opiskelijan näkökulmasta tuntuu absurdilta, että oma tutkinto-ohjelma on lakkautusuhan alla tai että omaan tiedekuntaan perustetaan laaja-alaisia kandeja. Viesti ei oikein kulje ja mielessä pyörii vain, miten tämä kaikki vaikuttaa minuun. Nälkäpelin tavoin voidaan kysyä, onko onni meille aina myötäinen.

Järjestömuisti on tässäkin suhteessa lyhyt, sillä nämä keskustelut eivät ole uusia tai tämän hallituksen tuulesta tempaamia. Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) toimisto on muuttamassa, minkä vuoksi olen käynyt koulutuspoliittisen asiantuntijan kaappeja ja papereita läpi – ja sitä materiaaliahan on. Vastaan tuli mikäs muukaan kuin rakenteellinen kehittäminen ja yliopistojen profilaatio, mutta 20 vuotta takaperin.

Vuonna 1994 yliopistossamme on käyty kiivasta keskustelua rakenteellisesta kehittämisestä, minkä takia silloinen koulutuspoliittinen sihteeri on kerännyt palautetta kaikilta ainejärjestöiltä ja killoilta asiaan liittyen. Keskustelu oli silloinkin värikästä. Finanssi ry on mm. ehdottanut Oulun ja Lapin yliopistojen sulautumista yhteen. Eihän pohjoiseen mahdu kahta isoa tieteellistä yliopistoa. Kasvatustieteiden tiedekunnan ainejärjestöt taas kaivoivat urakalla faktoja pöytään. Heistä olisi ennenkuulumatonta lakkauttaa opettajankoulutus Oulusta, sillä tutkimus on tiedekunnassa Suomen huippuluokkaa.

Viiden ja puolen miljoonan ihmisen Suomessa toimii tällä hetkellä 14 valtion rahoittamaa yliopistoa ja 23 osakeyhtiömuotoista ammattikorkeakoulua. Miltä tämä sinusta kuulostaa? Entäs opiskelupaikkaa havittelevasta abiturientista?

Opetus- ja kulttuuriministeriö peräänkuuluttaa tällä hetkellä erittäin vahvasti poisvalintoja ja profilaatiota korkeakoulukentän selkeyttämiseksi. Ongelmaksi syntyy se, että kukaan ei halua tehdä päätöksiä poisvalinnoista. Ministeriö yrittää tulossopimusneuvotteluiden voimin vauhdittaa konkreettisia toimia, kuten pelinrakentaja Nälkäpelissä. Toisaalta kukaan ei ole nähnyt master plania millaiselta Suomen korkeakoulukentän tulisi näyttää viiden tai viidentoista vuoden päästä. Korkeakoulut käyvät omia ja yhteisiä keskusteluita sekä vaihtokauppoja koetetaan sopia ilman selkeää suurta päämäärää.

Profilaatio on sanana mielenkiintoinen, sillä sitäkin voi lähestyä monelta eri suunnalta. Halutaanko, että yliopistot profiloituvat tiettyyn tieteenalaan vai tutkimussuuntaan. Onko meillä tulevaisuudessa lääketiede Kuopiossa, opettajankoulutus Oulussa, kauppatieteet Vaasassa ja teknilliset tieteet Aallossa? Vai onko meillä useita monitieteisiä yliopistoja, joissa tieteenalojen painopisteet ovat erilaiset? Malleja heitellään ilmaan, mutta selkeää linjaa ei ole. Tai jos on, se ei ole viestinnällisesti saavuttanut tavallisia tallaajia.

Kaikilla tuntuu olevan asiaan mielipide ja itsekin olen näihin keskusteluihin toistuvasti osallistunut. Harvinaisen hiljaiseksi veti kuitenkin se hetki, kun koulutusrehtorimme kysyi eräässä kokouksessa, kuinka Oulun yliopiston tulisi profiloida koulutustaan. Lähdetäänkö kehittämään alueen tarpeiden, kansallisen tai kansainvälisen työvoimatarpeen vai tutkimuskärkien perusteella? Keiden kanssa teemme koulutusyhteistyötä ja pitäisikö profilaation keskittyä pieniin erikoisaloihin vai laajoihin monen yliopiston yhteiseen alaan? Niin. Näihin kun joku antaisi vastauksen.

Näihin kysymyksiin on tuskin kenelläkään yksiselitteisesti hyvää vaihtoehtoa, mutta tätä keskustelua tulee käydä nyt avoimen rakentavasti ja kriittisesti, myös opiskelijoiden toimesta. Opiskelijat ovat oman alansa asiantuntijoita ja fuksit vielä muistavat miltä suuresta massasta oman tutkinto-ohjelman valitseminen tuntui.

Koska suuri suunnitelma ei ole yliopistoissa tai Suomen korkeakoulukentällä selkeä, tuntuu meininki välillä Nälkäpeliltä. Taistelevatko tässä korkeakoulut toisiaan vastaan vai tekevät salamyhkäisesti yhteistyötä oma intressi takaraivossa? Tarkkailevatko tutkinto-ohjelmat toisiaan vertaillen avainlukuja ja puskemalla yliopstonsa kärkeen? Yhteisönä meidän tulee ymmärtää nousta epätietoisuuden aiheuttaman ahdistuksen yläpuolelle ja luoda keskustelemalla visio tulevaisuudesta. Tässäkin pelissä voi olla monta voittajaa. Olkoon onni meille aina myötäinen.

Muusa Jyrkinen

Toimi Oulun yliopiston ylioppilaskunnan koulutuspoliittisena asiantuntijana 2016. Ei pienestä pelästy.

Lue lisää:

Monitieteisyys tohtorikoulutuksen valokeilaan

Haluan osallistua keskusteluun tutkimuksesta yli tieteenalojen rajojen.

Teen oululaisessa yrityksessä väitöstutkimusta pakokaasunpuhdistusjärjestelmien simulointimenetelmien kehittämisestä. Kyseinen puhdistusteknologia tuli suurelle yleisölle tutuksi Volkswagenin päästöhuijauksen yhteydessä. Puhdistusjärjestelmässä vesi-urea-liuoksella vähennetään dieselmoottoreista tulevia typenoksidipäästöjä. Simuloinnin avulla järjestelmän suunnittelu viedään jo tietokoneella mahdollisimman pitkälle, jolloin laboratorioon tulevat prototyypit toimivat paremmin ja suunnittelun kiertoaikaa saadaan lyhennettyä.

Teen tutkimusta työn ohessa – tai oikeastaan työajalla, yksin ilman tutkimusryhmää. Olen siinä mielessä erityisasemassa, että saan käyttää 20 prosenttia työajastani tutkimukseen. Järjestely on hyvä ja se sopii minulle, mutta yliopiston tutkijakoulun tarjoama ohjaus ei sovellu hyvin kaltaiselleni tutkijalle.

Tohtorin koulutus alkaa kattavan tutkimussuunnitelman kirjoittamisella. Sen jälkeen muodostetaan tutkimuksen seurantaryhmä ja järjestetään tutkimussuunnitelmaseminaari. Tutkimusryhmässä nämä asiat ovat rutiininomaisia, jolloin niihin ei kulu paljoa aikaa. Minut opintojen alkuvaihe yllätti heti suurella paperityön määrällä, sillä kaikki tämä työ oli omalla vastuulla.

Opintojen alussa sain eteeni paperin, jossa jatko-opinnot oli aikataulutettu suoritettavaksi neljässä vuodessa. Tämä oli jo lähtökohtaisesti minulle mahdoton ajatus. Nyt ensimmäisen tutkimusartikkelin julkaisun alla aikaa on kulunut reilut kaksi vuotta ja olen saanut valmiiksi yhden neljäsosan tutkimuksestani.

En ole vielä pitänyt tutkimussuunnitelmaseminaariani, koska sille ei ole löytynyt oikeaa foorumia. Tutkimusryhmät ja osastot pitävät sisäisiä seminaareja, jolloin asia hoituu mutkattomasti. Mielestäni tämä ei kuitenkaan palvele yliopiston monitieteellisyyttä ja tutkimuksen näkyvyyttä. Minusta olisi parempi, että järjestettäisiin yhteisiä tutkimusseminaaripäiviä, joihin tuoreet tohtorikoulutettavat tulisivat esittämään tutkimussuunnitelmansa tieteenalasta riippumatta. Tilaisuus olisi avoin kaikille, jolloin perustutkintoon opiskelevat, tohtorikoulutettavat ja muu tutkimusväki pääsisivät näkemään oman ja muiden alojen tutkimusta. Tilaisuus tarjoaisi alustan monitieteelliselle keskustelulle, toisi arvokasta palautetta ja näkyvyyttä uusille tutkimuksille. Samalla perustutkintoon opiskelevat näkisivät, mitä tutkimustyö on käytännön tasolla.

Ongelmiin on sittemmin tartuttu tutkijakoulussa ja kehitys on mennyt parempaan suuntaan. Esimerkiksi tutkimussuunnitelman kattavuuden ja asiasisällön ohjeistusta on höllennetty. Lisäksi seminaaripäivästä on ollut jo puhetta, joten asia toivottavasti etenee.

Minulle suositeltiin tutkimuksen esittelyä oman osastoni osastokokouksessa – en suostunut. Odotan, ja ajan asiaa eteenpäin, kunnes yleinen tutkimussuunnitelmaseminaari saadaan toteutettua. Haluan omalle tutkimukselleni näkyvyyttä, ja haluan nähdä mitä muut tutkivat. Haluan osallistua keskusteluun tutkimuksesta yli tieteenalojen rajojen.

Sauli Halonen

Konetekniikan jatko-opiskelija, joka lapsenomaisesti uskoo saavansa tohtorin miekan, mutta harmikseen sai juuri tietää, että tekniikan ja teologian tohtoreille niitä ei jaeta.

Lue lisää:

Me olemme kaikki täällä hulluja

Psyykkisistä ongelmista kärsii viikoittain suunnilleen joka viides miesopiskelija ja peräti joka kolmas naisopiskelija.

Tiesitkö, että opiskelukaverisi kärsii mielenterveysongelmista? Todennäköisesti ainakin joku opiskelukavereistasi voi huonosti, vaikket sitä tietäisikään. Mielenterveyshäiriöt ovat opiskelijoiden terveysongelmista kaikkein yleisimpiä. Psyykkisistä ongelmista kärsii viikoittain suunnilleen joka viides miesopiskelija ja peräti joka kolmas naisopiskelija.

Joka viikko joka kymmenennellä opiskelijalla on masennusoireita ja yli neljä prosenttia kärsii ahdistuneisuudesta. On siis aika lailla väistämätöntä, että jokainen meistä tuntee opiskelijoita, joiden mieli oireilee. Mielenterveysongelmien ollessa kyseessä on valitettavasti aivan mahdollista, että läheinenkin opiskelukaverisi voi sairastaa tietämättäsi.

Vuonna 2016 pitäisi olla päivänselvää, että mielenterveyden sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin. Silti mielenterveyden häiriöihin liittyvä häpeä, stigma, on yhä edelleen niin voimakas, että vain hyvin harva pystyy puhumaan jaksamisen rajoista, masennuksesta tai ahdistuksesta yhtä avoimesti kuin keuhkokuumeesta tai antibioottikuurista. Ja kun mielenterveydestä ei puhuta, elää yhä sitkeässä kuvitelmat siitä, että ongelmat olisivat harvinaisia tai että niissä olisi jotenkin enemmän hävettävää kuin missä tahansa muussa sairaudessa. Noidankehä on valmis.

Kuinka monella on tietämättään perinnöllinen alttius mielisairauteen, koska asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä?

Tuntuu pahalta edes ajatella, kuinka moni häpeää mielensä reistailua ja pitää itseään heikkona. Moni luulee olevansa ongelmiensa kanssa aivan yksin. Kuinka moni jättää kokonaan hakematta hoitoa, tai kuinka moni jättää sanomatta läheisilleen, että tarvitsisi tukea ja ymmärrystä?

Oma lähisukulaiseni kärsi vakavasta mielisairaudesta jo ennen minun syntymääni, mutta siitä puhumista välteltiin viimeiseen saakka. Tähänkään päivään mennessä yhtä sukulaista vaille kukaan ei ole edes puhunut minulle sairaudesta sen nimellä. Kuinka monella on tietämättään perinnöllinen alttius mielisairauteen, koska asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä?

Irvikissa sanoi Ihmemaassa Liisalle, että me olemme kaikki täällä hulluja. Joskus totuus on miltei tarua ihmeellisempää. Arviolta joka toinen suomalainen kokee jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden häiriön. Tässä valossa mielenterveysongelmien stigma tuntuu täysin käsittämättömältä. On kuitenkin huojentavaa huomata edes välillä pieniä merkkejä siitä, että meidän sukupolvemme suhtautuu mielenterveyteen aikaisempia rationaalisemmin ja puhuu omistakin ongelmistaan avoimemmin.

Toivottavasti seuraavan sukupolven ei tarvitsisi enää edes miettiä, miten puhua masennuksesta johtuvasta sairaslomasta, tai tuskailla kehtaako edes hakea apua, vaikka tietää, ettei voi hyvin. Meidän täytyy olla se sukupolvi, joka katkaisee noidankehän.

Liisa Väisänen

Toimi Oulun yliopiston ylioppilaskunnan sosiaalipoliittisena asiantuntijana vuonna 2016. Twitter: @LiisaPekkala.

Lue lisää:

Luottamuspulaan ei auta olematon viestintä

Tänä syksynä Oulun yliopistossa on juhlittu – kuuleman mukaan kääretorttua syöden – Times Higher Education -rankingissa huimaa nousua. On hieno saavutus nousta sijoille 201-250, kun parannusta vielä tuli muun muassa opetuksen laadussa, tutkimuksessa ja sitaatioissa. Huonoilta tuloksilta ei ole yliopisto kuitenkaan välttynyt. Opetus- ja kulttuuriministeriön teettämä Yliopistolain vaikutusten arviointi ja Professoriliiton teettämä Yliopisto professorin työnantajana […]

Tänä syksynä Oulun yliopistossa on juhlittu – kuuleman mukaan kääretorttua syöden – Times Higher Education -rankingissa huimaa nousua. On hieno saavutus nousta sijoille 201-250, kun parannusta vielä tuli muun muassa opetuksen laadussa, tutkimuksessa ja sitaatioissa.

Huonoilta tuloksilta ei ole yliopisto kuitenkaan välttynyt. Opetus- ja kulttuuriministeriön teettämä Yliopistolain vaikutusten arviointi ja Professoriliiton teettämä Yliopisto professorin työnantajana -kysely kertovat molemmat yliopistojen johdon ja henkilöstön näkemyserojen kärjistymisestä ja yliopistoyhteisön etääntymisestä päätöksenteossa.

“Akateemisen johtamisen painopiste on siirtynyt kollegiaalisesta päätöksenteosta johtajakeskeisempään suuntaan.” Näin todetaan Yliopistolakiuudistuksen vaikutusten arvioinnin johtopäätöksissä.

Koko Suomen mittakaavassa 55 prosenttia professoreista kokee, ettei ylin johto ole kiinnostunut heidän mielipiteistään ja 59 prosenttia on sitä mieltä, ettei saa ajoissa tietoa ylimmän johdon toiminnasta. Luvut selviävät Yliopisto professorin työnantajana -kyselystä, ja Professoriliiton mukaan Oulun yliopisto on siinä joukossa, jotka antoivat kriittisintä palautetta vaikutusmahdollisuuksia koskevista väittämistä.

Kun tilanne on tämä, tulisi yliopiston sisäisen viestinnän olla kunnossa, jotta henkilökunta ja opiskelijat pysyvät asioista kärryillä, vaikkei niihin aina voisi vaikuttaa. Oulun yliopistossa ollaan tällä hetkellä tai edelleen tyytymättömiä juuri avoimuuden ja tiedottamisen puutteeseen.

Esimerkiksi henkilökunnan puheen poistaminen avajaisten ohjelmasta ei ole saanut hyvää vastaanottoa. Yliopisto halusi nostaa esille tieteentekijät ja opiskelijat, mutta ei ymmärtänyt tai välittänyt siitä, kuinka merkittävä asia julkinen puheenvuoro olisi ollut.

Puhe olisi ollut symbolisesti tärkeä Oulun yliopiston opetusalan yhdistyksen puheenjohtajan Santeri Palviaisen (Opetusalan Ammattijärjestö OAJ:n uutinen 29.8.2016) mukaan. Lisäksi hän kertoo työntekijöiden kokevan, että päätökset tehdään heidän ulottumattomissa. “Läpinäkyvyyden puute painaa”, Palviainen sanoo OAJ:n haastattelussa.

Syyskuun alussa rehtoripaneelissa, jossa koko rehtoraatti oli henkilökunnan kanssa keskustelemassa ajankohtaisista asioista ja joka oli tiettävästi ensimmäinen laatuaan Suomessa, professori Petri Lehenkari ehdotti, että keskustelu johdon ja henkilöstön välillä jatkuu rehtoripaneelin jälkeen. He kun haluavat olla mukana tekemässä muutosta rakentavalla tavalla ja osallistua keskusteluun.

Rehtori Jouko Niinimäki vastasi omassa puheenvuorossaan olevan tietenkin hienoa, että on johtavien työntekijöiden ja työtä tekevien työntekijöiden välisiä keskusteluja, mutta hänen mielestään kyseinen tilaisuus ei tavoittanut kaikkia. (Olisi muuten tavoittanut enemmän väkeä, jos se olisi streamattu.) Rehtori pitää tärkeämpänä tavallista keskusteluketjua, jossa dekaanit ja rehtoraatti tapaa johtoryhmän kokouksissa, dekaanit tavoittavat yksiköiden johtajat ja he puolestaan keskustelevat työntekijöiden kanssa. “Tämän ketjun kautta saamme koko talon mielipiteet mukaan keskusteluun”, Niinimäki vakuutti.

Niinimäen kuvailema ketju ei kuitenkaan selkeästi riitä, kun tuoreiden raporttien ja kyselyjen tuloksia katsoo. Yliopiston pitäisi vihdoin keksiä keinot sisäisen viestinnän parantamiseen tai ainakin yrittää suhtautua henkilöstön kanssa käymään keskusteluun muuten kuin vähätellen. Säännöllisellä uutiskirjeellä voisi ehkä aloittaa.

Minna Koivunen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja, joka pyrkii ymmärtämään maailmaa pala palalta, oppii joka päivä jotain uutta ja rakastaa uimista. Twitter: @koominna

Lue lisää:

Opiskelijoihin pitäisi investoida

Setämiesten ja tätien omakohtaiset opintotukiargumentit ovat kestämättömiä.

Opiskelijoiden edunvalvonnassa ei ole ollut tarjolla pikavoittoja. Päinvastoin opintotukea on heikennetty ja leikattu viime vuosina usein ja kovalla kädellä.

Keväällä ennen opintotukipäätöksiä mielipidepalstoilla arvosteltiin kitiseviä opiskelijoita: kyllä ennenkin otettiin opintolainaa. Niin otettiin, pärjättiin ja hiihdettiin kouluun. Inflaatio söi lainan reaaliarvoa, ja useimmille oli tarjolla varma työpaikka heti opintojen jälkeen – toisin kuin nykyään.

Aina kun kuulen jonkun setämiehen tai tädin perustelevan 2010-luvun opintotuen muutoksia vuosikymmenien takaisilla omakohtaisilla kokemuksillaan, sisälläni kiehuu. Oikeastaan haluaisin koota näistä tokaisuista All male panel -tyyppisen blogin, jossa peukkua näyttävä David Hasselhoff -merkki korostaa miespaneelistien sijaan tätien ja setien kestämätöntä opintotukiargumentointia. Edes minä en voi tietää, millaista on elää kaksiportaisella opintotuella, vaikka opintojeni aloituksesta on kymmeniä vuosia vähemmän aikaa kuin suurimmalla osalla päättäjistä.

Talouden epävakaus ja harjoittelupaikkojen puute ahdistaa ja opiskelijoiden mielenterveyshäiriöiden määrä on kasvussa. Professoreista löytyy onneksi niitäkin, jotka uskaltavat puolustaa opiskelijoita voimakkaasti. Alf Rehn moitti vastikään kirosanoja viljellen opiskelijoihin kohdistuvia leikkauksia. “Opiskelijat ovat ne jotka tulevaisuudessa maksavat niin sosiaaliavut, yritystuet ja eläkkeet. He ovat kuin maailman paras säästöpossu – annat tosi vähän, ja saat koko ajan enemmän.” Jos säästöpossua ruokkisi edes hieman enemmän, voisivat tuotto-odotukset olla yhteiskunnan kannalta suuremmat. Oikeastaan nuorten ja opiskelijoiden hyvinvointiin ja toimeentuloon tulisi ennen kaikkea investoida, ja antaa heille parhaat mahdolliset eväät kouluttautua ja kehittää osaamistaan.

Professoreista löytyy onneksi niitäkin, jotka uskaltavat puolustaa opiskelijoita voimakkaasti.

Yksi askel parempaan suuntaan opiskelijoiden toimeentulossa on opiskelijoiden siirtäminen yleisen asumistuen piiriin ensi syksystä alkaen. Tämä tuo opiskelijat samalle viivalle muiden kanssa. Uudistus hyödyttää noin puolta opiskelijoista. Se on ympärivuotinen tuki, joka kohdistuu sitä kaikkein eniten tarvitseville. Kelan mukaan vuonna 2015 asumislisä kattoi 57 prosenttia asumismenoista, kun kymmenen vuotta aiemmin se vielä kattoi 70 prosenttia. Opiskelijoiden asumisen tukeen tarvittiinkin muutosta.

Systeeminä yleinen asumislisä ei ole täydellinen, vaan kymmenet tuhannet opiskelijat menettävät asumistuen kokonaan. Seuraavaksi opiskelijoiden tuleekin taistella asumistuen yksilökohtaisuuden puolesta ja siitä, että tukea voi myös yhdistää paremmin opintojen ohessa työskentelyyn.

Aino-Kaisa Manninen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen pääsihteeri, joka innostuu organisaatioiden kehittämisestä ja haaveilee salaa kirjoittavansa kirjan. Twitter: @AinoKaisaMannin.

Lue lisää: