Kategoria: Kolumni

Tiesitkö, että opiskelukaverisi kärsii mielenterveysongelmista? Todennäköisesti ainakin joku opiskelukavereistasi voi huonosti, vaikket sitä tietäisikään. Mielenterveyshäiriöt ovat opiskelijoiden terveysongelmista kaikkein yleisimpiä. Psyykkisistä ongelmista kärsii viikoittain suunnilleen joka viides miesopiskelija ja peräti joka kolmas naisopiskelija.

Joka viikko joka kymmenennellä opiskelijalla on masennusoireita ja yli neljä prosenttia kärsii ahdistuneisuudesta. On siis aika lailla väistämätöntä, että jokainen meistä tuntee opiskelijoita, joiden mieli oireilee. Mielenterveysongelmien ollessa kyseessä on valitettavasti aivan mahdollista, että läheinenkin opiskelukaverisi voi sairastaa tietämättäsi.

Vuonna 2016 pitäisi olla päivänselvää, että mielenterveyden sairaudet ovat sairauksia siinä missä muutkin. Silti mielenterveyden häiriöihin liittyvä häpeä, stigma, on yhä edelleen niin voimakas, että vain hyvin harva pystyy puhumaan jaksamisen rajoista, masennuksesta tai ahdistuksesta yhtä avoimesti kuin keuhkokuumeesta tai antibioottikuurista. Ja kun mielenterveydestä ei puhuta, elää yhä sitkeässä kuvitelmat siitä, että ongelmat olisivat harvinaisia tai että niissä olisi jotenkin enemmän hävettävää kuin missä tahansa muussa sairaudessa. Noidankehä on valmis.

Kuinka monella on tietämättään perinnöllinen alttius mielisairauteen, koska asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä?

Tuntuu pahalta edes ajatella, kuinka moni häpeää mielensä reistailua ja pitää itseään heikkona. Moni luulee olevansa ongelmiensa kanssa aivan yksin. Kuinka moni jättää kokonaan hakematta hoitoa, tai kuinka moni jättää sanomatta läheisilleen, että tarvitsisi tukea ja ymmärrystä?

Oma lähisukulaiseni kärsi vakavasta mielisairaudesta jo ennen minun syntymääni, mutta siitä puhumista välteltiin viimeiseen saakka. Tähänkään päivään mennessä yhtä sukulaista vaille kukaan ei ole edes puhunut minulle sairaudesta sen nimellä. Kuinka monella on tietämättään perinnöllinen alttius mielisairauteen, koska asioista ei puhuta niiden oikeilla nimillä?

Irvikissa sanoi Ihmemaassa Liisalle, että me olemme kaikki täällä hulluja. Joskus totuus on miltei tarua ihmeellisempää. Arviolta joka toinen suomalainen kokee jossain elämänsä vaiheessa mielenterveyden häiriön. Tässä valossa mielenterveysongelmien stigma tuntuu täysin käsittämättömältä. On kuitenkin huojentavaa huomata edes välillä pieniä merkkejä siitä, että meidän sukupolvemme suhtautuu mielenterveyteen aikaisempia rationaalisemmin ja puhuu omistakin ongelmistaan avoimemmin.

Toivottavasti seuraavan sukupolven ei tarvitsisi enää edes miettiä, miten puhua masennuksesta johtuvasta sairaslomasta, tai tuskailla kehtaako edes hakea apua, vaikka tietää, ettei voi hyvin. Meidän täytyy olla se sukupolvi, joka katkaisee noidankehän.

Opiskelijoiden edunvalvonnassa ei ole ollut tarjolla pikavoittoja. Päinvastoin opintotukea on heikennetty ja leikattu viime vuosina usein ja kovalla kädellä.

Keväällä ennen opintotukipäätöksiä mielipidepalstoilla arvosteltiin kitiseviä opiskelijoita: kyllä ennenkin otettiin opintolainaa. Niin otettiin, pärjättiin ja hiihdettiin kouluun. Inflaatio söi lainan reaaliarvoa, ja useimmille oli tarjolla varma työpaikka heti opintojen jälkeen – toisin kuin nykyään.

Aina kun kuulen jonkun setämiehen tai tädin perustelevan 2010-luvun opintotuen muutoksia vuosikymmenien takaisilla omakohtaisilla kokemuksillaan, sisälläni kiehuu. Oikeastaan haluaisin koota näistä tokaisuista All male panel -tyyppisen blogin, jossa peukkua näyttävä David Hasselhoff -merkki korostaa miespaneelistien sijaan tätien ja setien kestämätöntä opintotukiargumentointia. Edes minä en voi tietää, millaista on elää kaksiportaisella opintotuella, vaikka opintojeni aloituksesta on kymmeniä vuosia vähemmän aikaa kuin suurimmalla osalla päättäjistä.

Talouden epävakaus ja harjoittelupaikkojen puute ahdistaa ja opiskelijoiden mielenterveyshäiriöiden määrä on kasvussa. Professoreista löytyy onneksi niitäkin, jotka uskaltavat puolustaa opiskelijoita voimakkaasti. Alf Rehn moitti vastikään kirosanoja viljellen opiskelijoihin kohdistuvia leikkauksia. “Opiskelijat ovat ne jotka tulevaisuudessa maksavat niin sosiaaliavut, yritystuet ja eläkkeet. He ovat kuin maailman paras säästöpossu – annat tosi vähän, ja saat koko ajan enemmän.” Jos säästöpossua ruokkisi edes hieman enemmän, voisivat tuotto-odotukset olla yhteiskunnan kannalta suuremmat. Oikeastaan nuorten ja opiskelijoiden hyvinvointiin ja toimeentuloon tulisi ennen kaikkea investoida, ja antaa heille parhaat mahdolliset eväät kouluttautua ja kehittää osaamistaan.

Professoreista löytyy onneksi niitäkin, jotka uskaltavat puolustaa opiskelijoita voimakkaasti.

Yksi askel parempaan suuntaan opiskelijoiden toimeentulossa on opiskelijoiden siirtäminen yleisen asumistuen piiriin ensi syksystä alkaen. Tämä tuo opiskelijat samalle viivalle muiden kanssa. Uudistus hyödyttää noin puolta opiskelijoista. Se on ympärivuotinen tuki, joka kohdistuu sitä kaikkein eniten tarvitseville. Kelan mukaan vuonna 2015 asumislisä kattoi 57 prosenttia asumismenoista, kun kymmenen vuotta aiemmin se vielä kattoi 70 prosenttia. Opiskelijoiden asumisen tukeen tarvittiinkin muutosta.

Systeeminä yleinen asumislisä ei ole täydellinen, vaan kymmenet tuhannet opiskelijat menettävät asumistuen kokonaan. Seuraavaksi opiskelijoiden tuleekin taistella asumistuen yksilökohtaisuuden puolesta ja siitä, että tukea voi myös yhdistää paremmin opintojen ohessa työskentelyyn.

Ihannerekrytoitava pitää huolen somepresenssistään, perustaa oman työnhakukampanjansa hashtageineen ja esiintyy videoilla kuin koko kansan juontaja Heikki Paasonen. Ihannerekrytoitava kättelee jämäkästi rinta röyheänä ja verkostoituu juuri oikeiden ihmisten kanssa. Hän on reipas ekstrovertti, joka ei ryhmähaastattelussa epäröi sanomisiaan. Hänellä on kansainvälistä kokemusta ja nousujohteisen aukoton CV.

Tällaista ihmistä tunnutaan odottavan ainakin hektisessä viestintämaailmassa ja yleismaistereiden taistelutantereilla, joilla kiiltävimmät egot voittavat. Mutta kuva on illuusio, työelämään boostaavien luentojen ja median rakentama irvihahmo. Olen tullut allergiseksi tälle puheentavalle. Kai jossain on vielä tarvetta hiljaisille puurtajille, jotka eivät someta tai heitä small talkia näyttäytymistilaisuuksissa?

Tasaisin väliajoin opiskeluvuosieni varrella mieleeni on rävähtänyt kauhuskenaario, etten koskaan saa oikeita töitä. Työnhaun ympärille on luotu niin paineistettu ilmapiiri. Ihannerekrytoitavan lisäksi kuulee puhetta maistereista, jotka ovat lähettäneet sadoittain työhakemuksia, mutta siltikään heitä ei ole toivotettu tervetulleiksi officen kellokorttiarkeen.

Maisterius on kärsinyt inflaation. Hiljattain uutisoitiin, että joillakin aloilla opiskelijana voi olla helpompi saada töitä kuin työttömänä (Vain viidesosa valmistuu yliopistosta tavoiteajassa – ”Opiskelijan statuksella on helpompi työllistyä kuin työttömänä” Helsingin Sanomat 29.8.2016). Vaihtoehtoina ovat valmistumisen lykkääminen tai hanttihommat, nollasopimukset ja rooli työelämän sätkynukkena. Kun siihen kuuluisaan luterilaiseen työmoraaliin on istutettu ajatus “älä uskalla sanoa ei”, nuorten aikuisten uran alkupää on kuin veneen ohjaamista kivikossa myrskysäällä. On nieltävä se, mitä tarjotaan tai muuten ei tarjota enää mitään.

Pyrkyryysilmiö kulkee käsi kädessä kovan kilpailun kanssa. Unelmaduuneista taisteltaessa keinot kärjistyvät. Toki työnhaun eksperttien neuvoissa on perää, mutta pieni kritiikki on suotavaa.

Sykkivän arjen vastapainoksi sosiaalisessa mediassa on ruvettu jakamaan armollisia voimalauseita. Mainitsemisen arvoinen sellainen on näyttelijä Katharine Hepburnin lausahdus: “Jos tekee aina sitä, mikä kiinnostaa, ainakin yksi ihminen on tyytyväinen.”

Ei ole pakko mielistellä työnhakuviisaita tai ajanhenkeä, vaan töitä voi hakea itselleen luontevalla tavalla. Ei tarvitse muuttua minglaavaksi some-eläimeksi.

Siellä jossain ääntä pitävien tehopakkausihmisten julkisivujen takana työskentelevät vaiteliaat taivaanrannanmaalarit. Haluan uskoa, että molemmille on tilaa.

Ja vaikka työhakemusten lähettäminen käy palkattomasta työstä, lohdutukseksi sopii suosikkisanontani: “Kyllä joka roska kolonsa löytää.” Itsesäälisestä sävystään huolimatta se on toiveikas ajatus.