Kategoria: Kolumni

Ajatushautomo Innokampuksessa toimivan oululaisen lukiolaisen Sami Ahon blogikirjoitus sisältää monia itsellenikin tuttuja ajatuksia koulujen ja koulutuksen digitalisaatiosta. Ollessani kymmenen vuotta sitten lukiossa Pohjois-Tapiolan lukioon hankittiin uudet älytaulut, smart boardit. Kyseessä oli uusi vempain jonka käyttöönotto ja hyödyntäminen näyttivät jäävän jokaisen opettajan omalle kontolle. Opiskelijoiden silmään näytti siltä, että opettajia ei oltu juurikaan koulutettu älytaulujen käyttöön. Luulen, että opettajat joutuivat oppimaan laitteen käytön lähinnä toisiltaan. En muista, että tauluja olisi käytetty muuhun kuin videotykin valkokankaana.

Toivon tilanteen muuttuneen niistä ajoista. Ahon kirjoitus kuitenkin kertoo, että sama tilanne on käynyt hänen kohdallaan toteen tablettien kanssa.

Nuorempia sukulaisiani seuratessani olen huomannut sen, että vaikka digitaaliset laitteet ovat olleet heille arkipäivää varhaislapsuudesta asti, niiden hyötykäyttö ja mahdollisuudet ovat silti varsin tuntemattomia.

Se, että käyttää sujuvasti sosiaalista mediaa ja pelaa kännykällä pelejä, ei tarkoita sitä, että tiedonhaku ja tekstinkäsittely ovat hallussa. Vaikka nämä taidot ovat tärkeitä nyt ja tulevaisuudessa, tablettien hankkiminen koko luokalle tunneilla tehtäviä yksinkertaisia googlauksia varten on resurssien tuhlaamista.

Tämän takia on erittäin hienoa että ohjelmoinnin opetusta annetaan jo peruskoulussa. Maailmamme pyörii yhä enemmän ja enemmän tietokoneiden ympärillä, mutta tulevaisuuden osaajien tieto siitä, miten meidän maailmaamme pyöritetään, on vaarassa jäädä samalle tasolle aiempien sukupolvien kohdalla. Jotta pysyisimme kärryillä maailman menosta, on tulevaisuudessa entistä tärkeämpää ymmärtää sitä, mitä ohjelman pinnan alla tapahtuu. 

Opetuksen digitalisaatiota on kuitenkin lähdetty toteuttamaan väärällä tavalla. Onko oppikirjan korvaaminen tabletilla ja e-kirjalla järkevin ja resurssitehokkain tapa digitalisoida opetusta? Mielestäni ei. Digitalisaation tulisi keskittyä oppimisen järkevöittämiseen ja tehostamiseen, ei digilaitteiden hankintaan.

Erinomainen esimerkki siitä, miten digitalisaatio on helpottanut opintoja on piirtoheittimien ja kalvojen korvaantuminen digiesityksillä ja -kalvoilla. Kalvot voi jakaa verkossa helposti opiskelijoille ja mikäli niitä haluaa lukea paperilta, ei muuta kuin tulostamaan. Vaikka vanhanajan kalvosulkeiset huonoine käsialoineen ja hätäisine muistiinpanoineen kuuluvat vielä joidenkin vanhan koulukunnan edustajien mielestä yliopistoluennoille, nykypäivän lehtorit ja luennoitsijat ovat onneksi siirtyneet niistä eteenpäin.

Vielä yliopisto-opintojeni aikanakin olen saanut kuulla voivottelua siitä, kuinka taulukkolaskentaohjelman kuten Excelin käyttö ei onnistu ja olisipa sille oma kurssinsa. Silti uskon, että vaikka tällainen kurssi olisikin olemassa, harva osallistuisi sille vapaaehtoisesti esimerkiksi aikatauluongelmien tai kiireen vuoksi. Tiedonhakukurssiakin on toivottu – sellainen muuten jo onkin, mutta tuskin kukaan sille osallistuu.

Oli ala mikä tahansa, erilaisten toimisto-ohjelmien käyttö on nykyään niin tärkeällä asemassa työelämässä, että yleisimpien toimisto-ohjelmien käyttö tulisi tulla tutuksi jo peruskoulussa. Matematiikassa taulukko-ohjelmien käyttö voisi tukea varmasti opiskelua.

Onneksi kuitenkaan ylioppilaskirjoitukset eivät minun aikanani olleet sähköiset. En millään onnistu keksimään tapaa jolla esimerkiksi matematiikan kirjoitukset onnistuisivat täysin sähköisesti. Näen myös laajoja uhkakuvia tietoturvan ja järjestelmien stabiiliuden alueilla.

Loppukaneetiksi voin vielä todeta, että jos joidenkin asioiden opetusta olisin toivonut koulusta enemmän, niin verotus- ja tukilappujen täyttöä ja Excelin käyttöä.

Jaaha. Kymmenen vuotta siinä vierähti. Siinä ei ole paljoa hurraamista. Olisiko viisainta vain pyytää tutkintotodistus kaikessa hiljaisuudessa postitse? Ettei vain kukaan publiikissa kysy, miten siinä menikin niin kauan.

Minun kohdallani opintopisteitä ei ropissut laariin tasaiseen 55 nopan tahtiin, tutkintoaikatavoitteen täyttymisestä puhumattakaan.

”Senkin luuseri! Oliko viisasta viettää kymmenen vuotta kampuksella?”

Hetkinen? Voisiko sen muotoilla jotenkin toisin?

”Tutkintovaatimukset roimasti ylittänyt opintopistemäärä. Seitsemän sivuainetta. Kahdet vaihto-opinnot ulkomailla. Työharjoittelu. Järjestöaktiivisuus. Innostavat harrastukset. Oman alan työt opiskeluaikana.”

Ja tietysti itse Elämä, ylä- ja alamäkineen ja töyssyineen, siinä sivussa.

Opiskelin pääaineenani kulttuuriantropologiaa. Ensimmäisenä opiskeluvuonna opinto-ohjaaja neuvoo valitsemaan aineita jotka kiinnostavat. Niin valitsenkin: taidehistoriaa, museologiaa, Aasia-opintoja.

Valmistuneet antropologit neuvovat työelämäpäivillä valitsemaan yleishyödyllisiä aiheita: johtamista, markkinointia, viestintää. Hyvä olisi osata jotakin kieltä, vaikkapa venäjää. Jos osaan vähän kaikkea, ehkä voin joskus työllistyäkin? Jos opettelen taloushallintaa, ehkä työllistyn? Seuraa kursseja, järjestötöitä, luottamustoimia. Sama jossittelu toistuu yhä uudelleen.”Jos teen tämän, ehkä saan töitä?” ”Jos en tartu tähän tilaisuuteen, en ikinä saa töitä!”

Ensin haaveilen työskenteleväni museossa. Kaupan kassana työskentelevä kollega kertoo hommia riittävän, mutta vain kesäisin. Ehkä sittenkin työskentelisin kunnassa kulttuurivirkamiehenä? Iskee kuntaliitosten aalto ja budjettileikkaukset.

Mutta minusta tuleekin toimittaja! Ja kas, median kriisi leikkaa sanomalehdistä edellisetkin toimittajat ulos, eikä freelancerilla ole toimeentulon turvaa.

Alan tavata kollegojani mitä kummallisimmissa paikoissa: järjestöissä, kauppojen kassoilla, pubissa myös päiväsaikaan, työvoima- ja sosiaalitoimistossa tiskin molemmilla puolilla. Tulevaisuudenkuva ei häikäise. Väitöskirjaa tekevät tuttavat vaipuvat burnoutiin, apurahabyrokratiaan ja yliopiston sisäilmaongelmiin.

No, voinhan venäjän kielellä työskennellä ainakin kaupan kassana Lappeenrannassa! Sitten lähtevät turistitkin. Parempi vain tehdä pätkätöitä ja muutoin pysyä yliopistolla, järkeilen.

Valmistumispelon perään iskevät todellisen elämän ongelmat, kun ylisuorittaminen levää yksityiselämäänkin. Lopputuloksena en enää jaksa tarttua tenttikirjaan. Kokeilen kaikkia yliopiston tarjoamia tukipalveluita: graduryhmiä, opintopsykologin vastaanottoa, terveysneuvontaa, liikuntaa.

Opiskelukaverit valmistuvat yksi toisensa jälkeen. Muodostamamme gradu-, aamupala- ja kahvipiirit hajoavat. Vain minun graduni odottaa valmistumistaan.

On olemassa kuviteltuja ongelmia ja oikeita ongelmia. Sairastuminen, yksityiselämän ongelmat tai toimeentulon loppuminen ovat oikeita ongelmia jotka hidastavat monen opiskelijan valmistumista. Pessimismi siitä, ettei kelpaa mihinkään työelämässä, on taas kuviteltu ongelma.

Helmikuun viimeisessä numerossa (8/2017) Suomen Kuvalehti otsikoi juttunsa räväkästi: ”Lopetetaan antropologia!” Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun kuulen tämän mantran. Se oli iskostunut minuun jo ensimmäisestä opiskeluvuodesta lähtien ja ohjannut koko opiskelupolkuani.

Tämän ajatuksen mukaan on tieteenaloja, joista on hyötyä, ja sitten niitä turhia tutkintoja: ”huuhaahumanismia”, ”hupiopintoja”. Samalla erottelulla kyseenalaistetaan jopa monien akateemisten erikoisalojen olemassaolo ja merkitys. Onko todella niin, että erikoisalan osaaja kelpaa vasta sitten kun voi korvata muiden alojen osaajat, viestinnän asiantuntijat, markkinoijat ja johtajat?

En ole opiskellut huimia opistopistemääriä ja sivuaineita siksi, että se pääaineeni olisi niin sanotusti turha. En ole rakentanut monipuolista osaamista ja ammatti-identiteettiä siksi, että asiasta tietämättömät, toimittajat, virkamiehet tai sosiaalisen median huutelijat pääsisivät lyttäämään arvokasta erikoisosaamistani. Olen opiskellut alani ammattilaiseksi siksi, että tiedän sen olevan tärkeää. Tietoyhteiskunnassa jonka päähenkilö on ihminen, on välttämätöntä tuottaa tietoa ihmisen toimista, tavoista ja käyttäytymisestä.

Antropologiaa ei pidä lopettaa. Sen sijaan sen ja monien muiden aliarvostettujen alojen opiskelijat tarvitsevat valoa tunnelin päähän: Toivoa, uskoa ja näyttöä siitä, että tulevaisuus on siellä jossain. Akateeminen asiantuntijuus ei ole helppo tie, eikä se ole jokaisen tie. Alan arvostusta ei kuitenkaan nosta kukaan muu kuin osaajat itse.

Ei ole ihme, että moni erityisalojen opiskelija eksyy opintoviidakkoon kun opintopolut ja työelämäkuva ovat hukassa. Yhteiskunta ja työelämä muuttuvat niin nopeasti, että lopulta on vaikea tietää missä omalle osaamiselle olisi kysyntää.

Nykyään korkeakoulututkinnon ainoa laatukriteeri tuntuu olevan se, kuinka nopeasti sen suorittaa. Pikaisten putkitutkintojen suosiminen on lyhytnäköistä. Monipuolisuutta tarvitaan turvatyynyksi sille pitkälle tielle, kunnes löytää paikan hyödyntää sitä vaivalla hankittua asiantuntijuutta, omaa erikoisalaansa.

Nyt tutkintotodistus on viimein kädessäni: Onneksi olkoon, olet valmistunut filosofian maisteriksi!

Publiikissa kelpaa lopulta hymyillä vaikka tulevaisuuteni on avoin. Tutkintokansiossani on monialainen tutkinto, CV:ssä pitkä lista erilaisia pätkätöitä, takataskussa elämänkokemuksen jalostama itsetuntemus.

Esitänkin kysymyksen: Olisiko ollut mahdollista saavuttaa kaikkea tätä alle kymmenessä vuodessa?

En suostu kantamaan sitä häpeäleimaa, jonka tehokkuus- ja tulosajatteluun aivopesty yhteiskunta yrittää asettaa.