Minulla ja työelämällä on onneton rakkaussuhde. Minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua. Odotan hänen soittoaan. Hän ei soita, vaikka lupasi. Pelkään, että vaikutan liian innokkaalta, kun hän vihdoin ottaa yhteyttä. Vaikutanko epätoivoiselta? Kun viimein kohtaamme, pelkään kuollakseni mokaavani. Hän ei ehkä enää soittaisi. Hän ei ainakaan haluaisi tehdä suhteestamme vakavampaa. Tulen mustasukkaiseksi, kun huomaan, että hän on valinnut sijastani jonkun muun. Miksei minua? Mikä minussa on vialla?
Kerran työ sanoi minulle erään esimiehen muodossa: ”Älä ota työtä liian henkilökohtaisesti. Sinun täytyy erottaa työelämä ja muu elämä”. Se tuntui silloin ja tuntuu edelleen ristiriitaiselta ohjeelta, kun nykyideologia sanoo täysin päinvastaista: työ on kaikki kaikessa. Kaikki sen ulkopuolella toimivat ovat kulueriä: opiskelijat, työttömät, vanhukset ja perhevapaalla olevat (yleensä naiset).
Työstä on tullut jatkuvasti vaativampi. Enää ei riitä, että omistaudun työlle sovittuna aikana. Jos hän soittaa ja haluaa minut paikalle päivän varoitusajalla, minun on peruttava muut menoni, sillä en uskalla kieltäytyä. Minun täytyy osoittaa, että olen aina hänen käytettävissään. Hän ei ainoastaan vaadi, että olen fyysisesti työpaikalla, vaan minun on työstettävä itseäni myös vapaa-ajalla. Tietotyöläisenä minun olisi laitettava koko persoonani ja luomisvoimani likoon, tehdä itsestäni brändi ja verkostoitua. Jos annan itsestäni vielä vähän enemmän, huomaako työ minut?
Oman elämänsä yrityksen johtajana jokainen on vastuussa itsestään riippumatta omista lähtökohdistaan ja ailahtelevasta taloustilanteesta.
Työ on tehnyt itsestään Jumalan kaltaisen, kaikkia elämän osa-alueita koskevan imperatiivin. ”Jokainen ihminen on oman elämänsä toimitusjohtaja”, sanottiin Radio Helsingin startup-henkisessä ohjelmassa, jossa puhuttiin hyvinvoinnista. ”Haluatko elää kuin superjohtaja: Luovu tv:stä, mene nukkumaan kymmeneltä, treenaa aamulla, älä vastaa puhelimeen”, ohjeistaa Helsingin Sanomat (8.11.).
Työntekijästä on tullut itsensä yrittäjä, kirjoittavat Eetu Viren ja Jussi Vähämäki poleemisessa yhteiskuntafilosofisessa teoksessa Seutu joka ei ole paikka. Se tarkoittaa, että työntekijä kantaa riskin sekä globaalin markkinatalouden heilahduksista että omasta jaksamisestaan. Vakituisen työelämän ulkopuolella olevat eivät ole vapautettuja tästä yritteliäisyyden vaatimuksesta. Myös kaikkein huonoiten toimeentulevien pitäisi vähintään mennä poimimaan mustikoita tai risusavottaan.
Kun työ ohjeisti minua, että en saa ottaa työtäni liian henkilökohtaisesti, se sisälsi implisiittisen syytöksen. Ongelmallista ei ole se, että työelämän peruskäytännöksi on muodostunut roikottaa työntekijöitä pätkäsopimuksilla. Työn mielestä minä en vain hoida tarpeeksi riittämättömyyden tunnettani (joka johtuu tietenkin siitä, että työ ei huoli minua).
Superjohtajuus- ja risusavottaretoriikalla oikeutetaan hyvinvointivaltion purkutöitä. Oman elämänsä yrityksen johtajana jokainen on vastuussa itsestään riippumatta omista lähtökohdistaan ja ailahtelevasta taloustilanteesta. Jokainen myös rahoittaa omaa elämäänsä kuin yritys: ottamalla riskejä ja lainaa. Ihminen ei kuitenkaan ole yritys. Edes valtio ei ole yritys, vaikka sitä johtaakin tällä hetkellä yritysjohtaja. Kaikista ei ole superjohtajan elämään. Suurella osalla ihmisistä ei ole nykyisessä talousrakenteessa pääsyä edes normaaliin palkkatyöhön.
Opiskelen lisää, jotta olisin haluttavampi työn silmissä. Tällä välin työ ja minä pidämme eräänlaista taukoa suhteessamme ja tapaamme vain silloin tällöin. Silti pelkään häntä edelleen ja hänen kylmää suhtautumistaan minuun.
