Jutut kategoriassa Kolumni - Sivu 15 42:stä

Kun valta piiloutuu, se vaikuttaa

"Valta, vallankäyttö ja vaikuttaminen ovat arkisia ja pieniä asioita – ja paradoksaalisesti juuri arkisesta, piilevästä vallasta kannattaakin olla tietoinen", väittää päätoimittaja Anni Hyypiö.

Kolumni Pääkirjoitus

TEKSTI Anni Hyypiö

Hyvä lukija, nyt tarkkana! Sinuun yritetään vaikuttaa.

Sinua pommitetaan pienillä ja suurilla vaikuttamisyrityksillä jatkuvasti.

Houkuttelevia viestejä kuuluu televisiosta (jos flunssa ei tokene, juuri meidän tuotteemme taltuttaa sen tehokkaammin), radiosta (älä vaihda kanavaa, tällä kanavalla on luvassa sikahauskaa hupailukisaa ihan just kohta!), Instagram-feedistä (kai teit jo uunifetapastaa?), ja läheisten ja tuttavien puheista (vessapaperirullan ei kuulu olla noin päin telineessä).

Kun puhumme vallasta, ymmärrämme sen usein negatiivisen, ehkäpä turhan suureellisen mielikuvan kautta. Kun ajattelen valtaa, ajattelen hirmuhallitsijoita, poliittista suhmurointia, House of Cardsin niljakasta Francis Underwoodia.

Valta, vallankäyttö ja vaikuttaminen ovat kuitenkin arkisia ja pieniä asioita – ja paradoksaalisesti juuri arkisesta, piilevästä vallasta kannattaakin olla tietoinen.

Vaikuttaminen ja valta näkyvät suorimmin toki vaalikeväänä. Vaalimainokset ja -tentit kutsuvat näkijäänsä käyttämään äänen juuri tämän ehdokkaan ja puolueen eteen. Vaalimainonta toivoo vaikuttavansa näkijäänsä houkuttelevalla lupauksella: juuri tänä keväänä kaikki toden totta muuttuu!

Tämä vaalikevät on kuitenkin tuntunut harvinaisen raskaalta. Ylen kyselyssä (30.3.) eduskuntapuolueet kertovat ehdokkaisiin kohdistuvista uhkailuista, seksuaalisesta häirinnästä, vaalimainosten tuhoamisesta, huutelusta vaaliteltoilla. Jos jo pelkästään vaalihäiriköinnistä lukeminen tuntuu raskaalta, entä sitten sen kokeminen?

Kiinnostuneena olen seurannut myös sitä, millaisia vaalimainoksia eteeni on tullut sosiaalisessa mediassa. Facebookissa on mahdollista klikata esille syy siihen, miksi tätä mainosta näytetään juuri minulle. Se paljastaa jotain myös omasta itsestäni.

Vaikutusvaltaa olen miettinyt myös katsoessani Netflixistä dokumenttia spektaakkelimaisen pieleenmenneestä luksusfestivaalista Fyre Festivalista. Olen katsonut dokumentin jo ainakin viidesti, sillä en vain pysty käsittämään sitä, miten häikäilemätöntä sikailua maailmaamme mahtuukaan.

Fyre Festival näytti ennakkoon otetuissa kuvissa ja somessa upealta, mutta todellisuus oli ruma. Huipputason ravintolaruoan sijaan tarjolla oli kuivia juustoleipiä, luksusteltat osoittautuivat ankeiksi hätämajoitusteltoiksi. Koko festivaali oli vain kaunis haave, pelkkä kangastus.

Fyre-fiaskossa kiinnostavaa oli sen markkinoinnissa ilmennyt vallankäyttö. Satojen tuhansien seuraajien somejulkkikset (tunnetaan myös someinfluenssereina) hengasivat jumalaisen kauniina tyylikkäillä mainosvideoilla.

Influensserien läsnäolo videoilla vihjasi, että kohta sinäkin voit hengata supermallien kanssa ja hörpätä kookospähkinästä pina coladaa, kunhan nyt ensin maksat turhia kyselemättä tästä ilosta tuhansia dollareita.

Supersujuvalla promovideolla ei kerrota, että biitsillä kirmaileville huippumalleille on maksettu hengailusta jahdilla. Tai sitä, että Kendall Jennerille maksettiin lehtitietojen mukaan jopa 250 000 dollaria yhdestä mainoksesta Instaan.

Mutta vallankäyttöä on tämäkin, vaikkakin paljon epäsuorempaa kuin vaalimainoksissa. Tämä vallankäyttö on piiloutunut aitouden illuusioon.

Vuoden toisessa printtilehdessä puhumme vallasta, vallankäytöstä ja vastuusta. Puhumme myös siitä, miksi vallankäytön mahdollisuutta ei haluta ottaa aina vastaan. Mietimme, miksi valta kyllä kelpaa toisille, mutta ei maistukaan yhtä lailla kaikille.

Kirjoittaessani vallasta kirjoitan kuitenkin myös siitä, mitä itse teen työkseni. Vallankäyttäjiä olemme myös me journalistit. Journalistilla on valta määrittää sitä, mistä ja miten kansakunnassa puhutaan.

Tätä kirjoittaessani tuore esimerkki: Helsingin Sanomien analyysissä (8.4.) linkitettiin yhteen seksuaalirikokset ja Oulun yliopiston ja Oulun ammattikorkeakoulun laskeneet hakijamäärät yhteishaussa. Jutussa kerrottiin helsinkiläisnuoren miettivän “onko [Oulu] yhtä paha paikka kuin kirjoitetaan.”

Sanoilla on valtaa. Pahaksi paikka muuttuu toiston kautta. Jos Oulusta puhutaan hyvin vaikutusvaltaisen median sivuilla toistuvasti negatiivisen kehyksen kautta, siksi se lopulta myös muuttuu.

Ja muista: luonnollisesti vaikutusvalta piiloutuu myös tähän tekstiin.

Toivon, että tämä teksti herättää lukijassaan reaktion, ajatuksen, ahaa-elämyksen. Että se vaikuttaa lukijaansa.

Julkaistu 11.4.2019

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Ilmastolakkoilevat nuoret ovat vihaisia – ja syystäkin

Kansainvälisenä ilmastolakkopäivänä keskusteltiin siitä, onko lapsella lupa olla koulusta mielenilmauksen vuoksi. Lupakeskustelun taustalla piilee kuitenkin paljon suurempi kysymys, kirjoittaa Essi Erkkilä. "Miten olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa tulevaisuutensa puolesta pelkäävät lapset lakkoilevat ja vetoavat aikuisia toimimaan ilmastonmuutoksen sekä tulevaisuuden olemassaolon puolesta?"

Kolumni

TEKSTI Essi Erkkilä

Perjantaisin koululaiset ympäri maailmaa lakkoilevat ja kieltäytyvät menemästä kouluun.

Lakkojen syynä ovat päättäjien liian lepsut toimet ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Lakkoilijat kyseenalaistavat, miksi opiskella, jos tulevaisuudessa odottaa pelkkiä ilmastokatastrofeja.

Koululaisten poissaololuvista sekä nuorten vaikuttamismahdollisuuksista on käyty keskustelua niin kouluissa kuin mediassakin. Lupakeskustelun taustalla piilee kuitenkin paljon suurempi kysymys.

Miten olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa tulevaisuutensa puolesta pelkäävät lapset lakkoilevat ja vetoavat aikuisia toimimaan ilmastonmuutoksen sekä tulevaisuuden olemassaolon puolesta?

Ilmastolakkoilun johtohahmona ja innoittajana on toiminut 16-vuotias ruotsalainen Greta Thunberg, ensimmäinen julkisuuteen noussut koululakkoilija. Thunberg on ilmastovaikuttamisensa tuloksena osallistunut joulukuussa Puolan Katowicessa järjestettyyn YK:n ilmastokokoukseen ja on nyt ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Lakkoiluilmiö on levinnyt Ruotsista ympäri maailman, ja Thunbergin innoittamana lakkoiluun ovat osallistuneet tuhannet muutkin koululaiset maailmanlaajuisesti; yksistään Australiassa lakkoilijoita on ollut 15 000.

Suomessakin on lakkoiltu. Perjantaina 15.3. ympäri maata koululaiset ottivat osaa kansainväliseen ilmastolakkoon.

Oulussa perjantain lakkoiluun osallistui koululaisten lisäksi myös toisen asteen opiskelijoita. Suurin ihmismassa oli kerääntynyt kaupungintalon eteen. Paikallaolijoiden arvioiden mukaan mieltään oli osoittamassa parhaimmillaan yli 300 nuorta. Lakkoilijat olivat varustautuneet ilmastoasioiden puolesta kantaaottavilla kylteillä, lisäksi nuoret kävivät pitämässä puheenvuoroja sekä huutamassa iskulauseita megafoneihin.

Tunnelma oli yhteisöllinen, päättäväinen ja kaikesta huokui vaatimus paremmasta tulevaisuudesta.

“Haluamme näyttää, että nuoria kiinnostaa ja osoittaa, kuinka tärkeää tämä on. Emme vastusta koulua tai koulutusjärjestelmää, mutta haluamme muutoksia”, kertoi paikalle saapunut Reetta Uusimaa minulle.

Koululaisten ohella myös toisen asteen ja korkeakoulujen opiskelijat ovat järjestämässä omaa valtakunnallista ilmastolakkoaan perjantaina 5. huhtikuuta.

Tapahtumaan on Facebookissa ilmoittanut osallistuvansa yli tuhat opiskelijaa. Opiskelijalakkoilijat listaavat vaatimuksikseen hiilineutraalin Suomen vuoteen 2028 mennessä, Suomen sitoutumisen hiilinielujen kasvattamiseen ja kieltäytymisen metsähakkuiden lisäämisestä, ilmastolle haitallisten yritystukien lakkauttamisen, siirtymisen verotuksessa kohti päästöjen verotusta, fossiilisten polttoaineiden käytön lopettamisen Suomessa vuoteen 2035 mennessä sekä huomattavan panostamisen joukkoliikenteeseen ja kevyen liikenteen väyliin tulevalla vaalikaudella.

Näiden vaatimusten lisäksi opiskelijalakkoilijat haluavat, että ilmastonmuutos huomioidaan isompana osana koulutusjärjestelmää.

Koululaisten lakkoon osallistumisen luvallisuus kesken koulupäivän on herättänyt laajaa keskustelua.

Suomessa vallitsee lakiin perustuva oppivelvollisuus. Oppivelvollisuus velvoittaa maassa vakituisesti asuvan lapsen suorittamaan perusopetuslaissa ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa määritellyn perusopetuksen oppimäärän. Käytännössä tämä tarkoittaa velvoitetta osallistua perusopetukseen. Huoltaja voi kuitenkin hakea luokanopettajalta tai luokanvalvojalta etukäteen perustellusta syystä lapselle vapaata poissaoloon. Esimerkiksi Oulussa opettaja voi myöntää vapaata jopa viideksi päiväksi. Luvattomat poissaolot johtavat toimenpiteisiin, sillä lain mukaan lapsen pitäisi osallistua perusopetukseen.

Oppivelvollisten ilmastolakot ovatkin jakaneet mielipiteitä. Yle uutisoi keskiviikkona 13. maaliskuuta, kuinka osassa kouluista koululakkoon osallistumiseen suhtauduttiin nihkeästi: koulut olivat toivoneet oppilailta ensisijaisesti muita keinoja ilmastonmuutoksen huomioimiseksi. Toisissa kouluissa puolestaan oppilaiden aktiivisuutta ja vaikuttamishaluja kiiteltiin. Esimerkiksi Turussa kaupungin sivistystoimiala antoi luvan osallistua lakkoon, jos koululaisella oli huoltajan etukäteen anoma lupa.

Juttujen perusteella yleinen linja oli vaihtelevasta suhtautumisesta huolimatta kouluissa jokseenkin selkeä; poissaoloja ei yleisesti ottaen suositeltu, mutta huoltajan etukäteen anomalla luvalla lakkoon pystyi osallistumaan.

Vastaiskuna nihkeälle suhtautumiselle lakkoiluun voidaan pitää hiljattain julkaistua yli 1200 tutkijan allekirjoitukset sisältänyttä tukikirjettä koululaisten lakkoilulle.

Allekirjoittaneet haluavat osoittaa täyden tukensa koululakkoilijoiden ohella kaikille, jotka ottavat kantaa ilmastonmuutoksen ja planeettamme tulevaisuuden puolesta. He korostavat, että nuorten lakkoilijoiden toimet ovat linjassa tutkitun tiedon kanssa, kuten esimerkiksi IPCC-ilmastopaneelin raportin. Nuorilla on kaikki syyt olla vihoissaan tulevaisuudesta, jonka olemme heille jättämässä, jos uhan suuruuteen verrannollista kiireellistä muutosta ei saada aikaiseksi, tukikirjeen allekirjoittaneet tutkijat toteavat.

Lakkolupakeskustelu on tärkeä, onhan lapsilla oppivelvollisuus ja kyseessä on myös lainopillinen vastuu alaikäisestä. Koulussa lapsi on koulun vastuulla, vapaa-ajalla huoltajan.

Lupakeskustelu uhkaa kuitenkin viedä huomiota lakon todellisesta merkityksestä, maailmanlaajuisesta ilmastokriisistä, joka uhkaa kaikkien lasten ja nuorten tulevaisuutta ympäri maailmaa. Nuorille ilmastokriisi on selkeästi tärkeä aihe, keräsihän lakko järjestäjien arvion mukaan yli miljoona osallistujaa maailmanlaajuisesti.

Ilmastollinen liikehdintä nuorten keskuudessa on ollut niin voimakasta, että se on kerännyt myös vastaryöpytystä.

Aikuiset ovat kritisoineet sekä Thunbergin Nobel-ehdokkuutta että hänen ehdottomuuttaan ilmastoasioiden suhteen. Helsingin Sanomien kolumnissaan toimittaja Saska Saarikoski ruotii Thunbergin asemaa ja selittää hänen suosiotaan aikuisten kokemalla kognitiivisella dissonanssilla. Termillä kuvataan ristiriitatilannetta henkilön aatteiden ja toiminnan välillä: esimerkiksi ilmastonmuutos ahdistaa, mutta siitä huolimatta lennetään Aasiaan lomamatkalle. Ratkaisuksi omaa tiedostettua väärää toimintaa pyritään sitten sovittamaan esimerkiksi fanittamalla kuusitoistavuotiasta ilmastoaktivistia. Kyseessä on eräänlainen moraalisen krapulan lievitysmenetelmä. Saarikoski itse tituleeraa termiä psyykkisesti rasittavaksi tilaksi.

Tämä on niitä harvoja asioita joissa voin olla toimittaja Saarikosken kanssa yhtä mieltä; ihmiset kärsivät ilmastonmuutoksen aiheuttamasta kognitiivisesta dissonanssista. Aikuiset tiedostavat kyllä valtavan ongelman, joka uhkaa tuhota nuorten sukupolvien mahdollisuuden tulevaisuuteen täydellisesti. Nyt jopa lapset ovat nousseet barrikadeille vaatimaan aikuisia vastuuseen heidän leväperäisestä toiminnastaan. Kyseessä on varmasti psyykkisesti rasittava tila.

On kuitenkin härskiä vastuunpakoilua vähätellä lasten ja nuorten kansalaisaktivismia, etenkin kun se on linjassa modernin tieteen tulosten kanssa. Vaikka huoli oppivelvollisuudesta ja Greta Thunbergin jaksamisesta ovat tärkeitä teemoja, eipä viedä keskustelua sivuraiteille.

Yhteiskuntamme on aiemminkin kohdannut maailmanlaajuisia katastrofeja; sotaa, köyhyyttä, öljykriisejä. Myös silloin lapset ja nuoret ovat osoittaneet mieltään. Nämä ovat olleet enemmän ja vähemmän odottamattomia traagisia tapahtumia maailmanhistoriassa.

Tässä on kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero ilmastokriisiin; ilmastonmuutos ei ole odottamaton. Se on kansainvälisesti tiedossa oleva kriisi, joka vyöryy päällemme parasta aikaa tasaisen varmasti. Tiedämme tämän ja silti keskitymme vellomaan itse aiheen ympärillä kelluvissa epäolennaisissa lillukanvarsissa.

Ainoa reitti ulos tästä tilanteesta pitäisi olla vastuunkanto. Lasten ja nuorten huoli pitää ottaa vakavasti. Tulevaisuutemme riippuu siitä.

Ilmastolakko on hätähuuto, johon vastaaminen vaatii reagointia.

Kuten Oulun kaupungintalon edessä maaliskuun lakkoperjantaina huudettiin: “Jokaisen on luovuttava jostain, jotta tämä planeetta säilyy elinkelpoisena”.

Aivan ensimmäisenä voitaisiin luopua aiheen sekä nuorten vähättelystä.

Julkaistu 5.4.201926.9.2019

Essi Erkkilä

Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.

Lue lisää:

Edes kuolemattomuus ei antaisi minulle riittävästi aikaa lukea

"Minulla on niin suuri vimma ja halu sivistää ja kehittää itseäni, että toisinaan saan lukemisen tuntumaan nautinnon sijaan velvollisuudelta", kirjoittaa Janne Hakkarainen.

Kolumni

TEKSTI Janne Hakkarainen

Ylioppilaskunnan työntekijät saivat viime syksynä mahdollisuuden osallistua Firstbeat-sykevälivaihtelumittaukseen. Sykevälivaihtelua mittaamalla selvitetään, miten keho kuormittuu ja palautuu stressistä. Omat tulokseni olivat enimmäkseen ennalta-arvattavat: työmatkapyöräily parantaa kuntoani ja Humus-kuppilassa vietetyt tauot ovat palauttavia.

Muutama yllättävä mittaustulos kiinnitti kuitenkin huomioni.

Mittauksen mukaan paras valveillaolopalautumiseni tapahtui niinä hetkinä, kun makasin sohvalla ja surffailin päämäärättömästi kännykälläni netissä. Tärkein harrastukseni lukeminen taas näkyi stressiä lisäävänä tekijänä.

Havahduin ongelmaan, jonka olemassaolon olin jo ehtinyt aavistaa: minulla on niin suuri vimma ja halu sivistää ja kehittää itseäni, että toisinaan saan lukemisen tuntumaan nautinnon sijaan velvollisuudelta. Se taas johtaa paradoksaalisesti siihen, että suuresti nauttimistani asioista tulee hiukan luotaantyöntäviä. Ehkä juuri tämän vuoksi rakas harrastuskin näyttäytyi mittaustuloksissani stressitekijänä.

Sykevälivaihtelumittauksesta on kulunut nyt puoli vuotta, ja sinä aikana olen yrittänyt ottaa rennommin. Se vain on ollut kovin vaikeaa, koska rentoilu tuntuu hyödyttömältä, jopa ajanhukalta.

Eräänä iltana katsoin parikymmentä minuuttia Temptation Islandia, mutta kytkin siihenkin hyötyä ja oppimista: katsoin nimittäin saksalaisen tv-kanava RTL:n kautta saksalaista versiota ohjelmasta ylläpitääkseni kielitaitoani ja oppiakseni eläväistä ja nuorten käyttämää kieltä. Katselun aikana opinkin ainakin yhden uuden ilmaisun, Körperkontakt, joka merkitsee kehokontaktia.

Aivan hiljattain kävin työterveyden kolmivuotistarkastuksessa, jossa kerroin viettäväni vapaa-aikaani lukemalla kirjallisuutta. Kun minulta kysyttiin, mitä parhaillaan luen, kerroin lukevani rasismin aatehistoriasta kertovaa Kallonmittaajia ja skinejä -teosta.

Seuraavaksi pääsin vastaamaan kysymykseen, luenko mitään kevyempää; vastasin lukevani parhaillaan myös kaunokirjallista teosta, nimittäin Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksiä. Kyseessä on lähes 140 vuotta vanha ja lähes tuhatsivuinen tiiliskivi.

Eräänä päivänä mietin haikeana, että en ehtisi tutustua kaikkeen mielenkiintoiseen edes sellaisessa tilanteessa, jossa ihmiskunta keksisi kuolemattomuuden. Koska mielenkiintoista sisältöä ilmestyisi jatkuvasti, en millään ehtisi perehtyä kaikkeen kiinnostavaan edes ikuisen elämän aikana – olettaen toki, että ihmiskunta jatkaisi kulttuurin tuottamista nykyiseen tahtiin ja loputtomiin.

Olen yrittänyt pohtia syytä sille, miksi lukeminen tuntuu muuttuvan kohdallani niin helposti suorittamiseksi.

Eräs syy voi olla, että jo pienestä pitäen minulle on toistettu, että lukemalla paljon saa siistin sisätyön, jossa ei tarvitse rikkoa itseään. Vasemmistolaisimmat ystäväni taas sanoisivat selitykseksi, että kapitalistisen järjestelmän sisäänrakennettu ominaisuus on jatkuva kokemus riittämättömyydestä.

Jatkan asian työstämistä. Olen jo onnistunut ottamaan ensiaskeleita: olen suosiolla jättänyt kesken sellaiset kirjat, jotka ovat tuntuneet liian luotaantyöntäviltä – myös sellaiset, jotka mielestäni kuuluisivat yleissivistykseen.

Julkaistu 29.3.201929.3.2019

Janne Hakkarainen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak

Lue lisää:

Aikuiset jotka pelkäävät nuoria

"Emme voi tuudittautua uskoon, että nuoret lopulta ratkaisevat tämän – me aikuiset olemme ne, jotka tekevät ilmastonmuutosta torjuvat päätökset", kirjoittaa Iikka Kivi.

Kolumni

TEKSTI Iikka Kivi

Koululaisten 15.3. järjestämä ilmastolakko oli vaikuttava tapahtuma.

Yksi kaikkien aikojen suurimmista nuorten mielenosoituksista laittoi järjestäjien mukaan globaalisti liikkeelle 1,6 miljoonaa ihmistä.

Vaikuttavuus ei syntynyt pelkästään mielenosoituksen massiivisesta koosta. Helsingin tapahtumassa puhunut tutkija Janne M. Korhonen kertoi myöhemmin Twitterissä, että monilla koululaisilla on paljon tarkempi, realistisempi ja tieteenmukaisempi kuva ilmastonmuutoksesta kuin useilla aikuisilla.

Kuten mielenosoitukset aina, myös ilmastolakko sai runsaasti kritiikkiä. Moni piti mielenilmausta masinoituna provokaationa, turhana haihatteluna tai lasten valjastamisena poliittisten tarkoitusperien ajamiseen.

Minä kuulen kaikkien näiden ”kriitikoiden” äänessä väräjävän sävyn: pelon.

Aikuistumiseen kuuluu se, että jossain vaiheessa teini-ikäiset alkavat vaikuttaa vähän pelottavilta ja arvaamattomilta. Tähän asti aikuisten turva on ollut siinä ajatuksessa, että jossain vaiheessa nuoret rauhoittuvat kapinallisuutensa suhteen, asettuvat veronmaksajan rooliin ja muuttuvat ennalta-arvattaviksi koneiston rattaiksi.

Ilmastonmuutos pirstoo tämän mallin. Nyt nuoret nimittäin vaativat, että koko järjestelmän täytyy muuttua. He eivät halua missään nimessä ryhtyä sellaisen koneiston osaksi, joka uhkaa tuhota sivilisaatiot ja ekosysteemin kokonaan.

Joten totta kai ne aikuiset, jotka ovat rakentaneet mukavan elämänsä ja valtapositionsa nykyjärjestelmän varaan, ovat kauhuissaan. Nämä nuoret aikovat romuttaa heidän suunnitelmansa – ja vieläpä syystä, jota tukee vahva tieteellinen konsensus.

Siksi ei tarvitse ihmetellä, miksi aikuiset ihmiset syyllistyvät niinkin epätoivoisiin tekoihin kuin alentamiseen, vähättelyyn ja pilkkaamiseen, jonka kohteena ovat omasta tulevaisuudestaan erittäin huolissaan olevat nuoret.

He todella ovat epätoivoisia. Koska he alkavat ymmärtää, että he tulevat häviämään tämän pelin.

Tosin on todettava sekin, että näiden nuorten tekojen loputon ihastelu ja toivonsa asettaminen koululaisiin maailman muuttajina ei sekään riitä oikein mihinkään.

Vaikka koululaisten vastarinta onkin toivoa herättävää, sekin kumpuaa syvästä pettymyksestä, huolesta ja epätoivosta: nuoret ovat liikkeellä siksi, että me emme ole tehneet ympäristönsuojelun suhteen tarpeeksi. Emme voi tuudittautua siihenkään uskoon, että nuoret lopulta ratkaisevat tämän – me aikuiset olemme ne, jotka tekevät ilmastonmuutosta torjuvat päätökset.

Siksi meidän olisi korkea aika käyttäytyä kuin aikuiset ja toteuttaa itse sitä, mitä koululaisille opetamme: itsekeskeisen kiukuttelun sijaan meidän tulee ottaa muut ihmiset ja ympäristö huomioon ja tehdä ahkerasti töitä sen eteen, että kaikilla olisi tällä planeetalla mahdollisimman hyvä olla.

Julkaistu 29.3.2019

Iikka Kivi

Oululainen stand up-koomikko, joka tekee mahdollisimman vähän työtä jotta voisi viettää mahdollisimman paljon aikaa lintutornissa. Twitter: @KoomikkoKivi

Lue lisää:

Yritin kaikkeni, mutta minusta ei tullut somestaraa

Laura Tauriainen halusi tuhansia seuraajia, mutta joutui tyytymään satoihin. “Somekuuluisushaaveideni takana on tämä kulissiyhteiskunta, jossa ihmisen merkittävyys mitataan seuraajien määrässä", hän pohtii.

Kolumni

TEKSTI Laura Tauriainen

Vuosien ajan olen kokeillut monia konsteja somesuosion saavuttamiseksi. Haaveilin siitä, että minulla olisi tuhansia seuraajia.

Mutta epäonnistuin.

Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi kokeillut eri tapoja, ottanut eri kanavia käyttööni tai antanut haaveelle aikaani. Aloitin yrittämisen jo vuonna 2009, kun perustin ensimmäisen blogini. Promosin blogiani ja itseäni hyvin aktiivisesti aiheeseen liittyvällä suositulla keskusteluforumilla. Annoin lehtihaastatteluja, yhden valtakunnalliseen aikakauslehteenkin.

Sen jälkeen olen kerännyt seuraajia Twitterissä puhumalla tisseistä, poseerannut somekuvissa Sampo Kaulasen ja Tuomas Enbusken kanssa, perustanut YouTube-tilin ja tehnyt sinne mieheni avustuksella hyvin työläitä, mutta ei erityisen hauskoja sketsivideoita.

Ujuttauduin Snapchatin alkuaikojen sisäpiiriin vaivaisilla muutaman sadan katselukerroillani – vain, koska olin siellä ensimmäisten joukossa. Tämän seurauksena pääsin osallistumaan vuoden 2016 Some Awardseihin, jossa otin kimppakuvia suosittujen vloggaajien kanssa.

Olen alkanut kirjoittaa useita blogeja eri aiheista, kuten treenaamisesta, mielenterveydestä ja perhe-elämästä.

Silti suuria massoja ei ole kiinnostanut. Muutama sata seuraajaa siellä, toinen mokoma täällä.

Samaan aikaan olen seurannut, kun aiemmin mainitsemani Snapchat-sisäpiirin muut tyypit ovat menestyneet urallaan upeasti. Minni Väärä ja Paju Dare keräävät suosiota PS Olen vegaani -YouTube-kanavalla. Joonas Pesonen pääsi juuri Clarion-hotelliketjun brändilähettilääksi ja asuu vuoden hotellissa. Mikko Toiviainen taas on luonut hienoa uraa kirjallisuusvaikuttajana. Vain muutamia mainitakseni.

Somesuosion puutteesta huolimatta olen saanut töitä digitaalisen markkinoinnin alalta. Olen työskennellyt Qstock-festivaalin sosiaalisen median tuottajana, ja nyt teen töitä Luova toimisto Rangassa copywriterinä ja markkinoinnin suunnittelijana.

Nämä saavutukset ovat eittämättä hienoja ansioita. Ja periaatteessa ne riittävätkin minulle.

Mutta.

Silti minua harmittaa, etten ole saanut edes muutamaa tuhatta seuraajaa muutaman sadan sijaan. Tuntuu, että isompi seuraajamäärä tekisi minusta uskottavamman sosiaalisen median ammattilaisen. Ehkä se myös hivelisi ekstroverttipersoonaani kuuluvaa huomionhakuisuutta.

Lisäksi tuntuu nololta, että kaikesta tästä yrittämisestä huolimatta en ole onnistunut. Olisin halunnut löytää oman juttuni, joka olisi tehnyt minusta kiinnostavan seurattavan – ilman, että olisin haalinut seuraajani kyseenalaisilla keinoilla.

Google nimittäin kertoo paljon keinoja seuraajamäärien kasvattamiseksi. Voisin huijata ja ostaa seuraajia, tai vaikkapa kehittää itselleni täysin valheellisen someidentiteetin. Nämä ovat vain pari todellista, mutta räikeimmästä päästä olevaa esimerkkiä tavoista, joilla suurta suosiota on tavoiteltu – ja myös saatu.

Seuraajat eivät kuitenkaan tee minusta – tai kenestäkään – parempaa tai arvokkaampaa ihmistä.

Somekuuluisushaaveideni takana on tämä kulissiyhteiskunta, jossa ihmisen merkittävyys mitataan seuraajien määrässä.

Haluan silti uskoa, että minä olen kiinnostava. Tämä ihminen, joka olen oikeassa elämässä, on kiinnostava. Se ei vain välity someen.

Ehkä yritän liikaa. Ehkä en tarpeeksi. Ja siksi olen lakannut yrittämästä.

Julkaistu 21.3.2019

Laura Tauriainen

34-vuotias tiedeviestinnän maisteri ja copywriter. Löydät hänet Instagramista nimellä @lauratau. Lisäksi hän harrastaa laulamista, koiran rapsuttelua ja lukemista.

Lue lisää:

Opiskelija, älä aliarvioi äänesi tärkeyttä!

"Kehotan sinua nauttimaan tulevasta vaalikeväästä: seuraa keskustelua somessa, tee vaalikoneita ja äänestä juuri sitä ehdokasta, jota itse haluat", kannustaa Jenna Suorsa.

Kolumni

TEKSTI Jenna Suorsa

Lähtiessäni mukaan ylioppilaskunnan hallitukseen moni tuttavistani kyseli, lähdenkö seuraavaksi mukaan kunnallispolitiikkaan. En pitänyt itseäni koskaan poliittisena nuorena, ja suorastaan kavahdin sitä sanaa.

Minulle politiikka tarkoitti eduskunnan kyselytuntia, jossa karikatyyrit huutelivat toistensa päälle. Siksi politiikka tai poliittiset kysymykset eivät tuntuneet koskettavan minua.

Politiikka merkitsi myös leimaantumista. En halunnut lokeroida itseäni, enkä edelleenkään halua antaa muille sellaista valtaa, että he määrittäisivät minua puolestani.

Tämä mielikuva politiikasta seurasi minua pitkälle aikuisikääni. Alkuperältään politiikka on kuitenkin sanana tarkoittanut asioihin vaikuttamista. Sitä olinkin tehnyt jo opintojen alusta asti opiskelijajärjestö Oulu Entrepreneurship Societyssa ja sitä tein myös ylioppilaskunnassa. Voisi siis sanoa, että aivan huomaamattani olin vuodesta 2015 lähtien tehnyt poliittista vaikuttamistyötä.

OYY:n hallitusvuoden aikana sukelsin muun muassa koulutuspolitiikan maailmaan, vierailin eduskunnassa ja tapasin hyvin erilaisia ihmisiä. Koulutuspolitiikkaan liittyen olin mukana tekemässä ylioppilaskuntien yhteistä työelämäpamflettia, tapasin yliopiston johtoa ja olin mukana järjestämässä kansainvälisten opiskelijoiden työelämätapahtumaa, Löylyä.

Vaikka en vieläkään pidä itseäni kopon asiantuntijana, seuraan sekä yliopistomaailmaan liittyvää uutisointia että politiikkaa koskevia uutisia paljon tarkemmin kuin aiemmin.

Nyt olen myös ymmärtänyt äänestämisen tärkeyden. Erityisesti sen, että opiskelijoiden ja nuorten ääni täytyy saada kuuluviin.

Mielestäni sinun ei tarvitse käydä samanlaista polkua hoksataksesi äänestämisen tärkeyden. Opiskelija, älä aliarvioi oman äänesi tärkeyttä. Elämästäsi löytyy tärkeitä teemoja, joihin sinulla on varmasti halua vaikuttaa jollain tavalla.

Sinulle tärkeitä teemoja voivat olla mielenterveyspalveluiden saatavuuden takaaminen korkeakouluopiskelijoille tai vaikka ilmastonmuutoksen hidastaminen todellisilla teoilla.

Jos omien teemojen löytäminen tuntuu vaikealta, Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) eduskuntavaaleihin laatima vaaliohjelma avaa mielestäni opiskelijoiden ajatusmaailmaa hyvin.

Suomen opiskelijakuntien liiton (SAMOK) teettämän kyselyn mukaan 80 prosenttia ammattikorkeakouluopiskelijoista aikoo äänestää tulevissa eduskuntavaaleissa. Toivottavasti myös suurin osa yliopisto-opiskelijoista lähtee vaaliuurnille.

Kehotan sinua nauttimaan tulevasta vaalikeväästä: seuraa keskustelua somessa, tee vaalikoneita ja äänestä juuri sitä ehdokasta, jota itse haluat.

Vaalisalaisuus on olemassa syystä. Sinun ei tarvitse kertoa valitsemaasi ehdokasta kellekään vaan riittää, että perustelet valintasi itsellesi.

Ja lopuksi: jos jotakuta jäi mietityttämään niin ei, en ole lähdössä kunnallispolitiikkaan.

Julkaistu 27.2.201927.2.2019

Jenna Suorsa

Monessa liemessä keitetty tapahtumatuottaja ja kauppatieteiden opiskelija. Ihmisten kuuntelija ja loputon pähkäilijä. Tulevaisuudessa haluaisi työskennellä digitaalisen markkinoinnin ja teknologian parissa.