”Aikaa on löytynyt, kun vain osaa sovitella” – Vuoden Opiskelijalla Tuomas Majurilla on aina jotain meneillään

Vuoden Opiskelijalle Tuomas Majurille lääketieteellisen pääsykokeet olivat tähänastisen elämän vaikein asia, ja myös suoritus, josta hän on eniten ylpeä. Elämästä hän on oppinut tämän: ympäröi itsesi ihmisillä, jotka tekevät paljon työtä tavoitteidensa eteen.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Millainen olisi täydellinen päivä?

Sellainen, että saisi tehtyä kaikki ne asiat jotka vaativat tekemistä, ja ehtisi huomioimaan ne ihmiset, joiden pitää tulla huomioiduksi.

Näin kuvailee Tuomas Majuri, 23, kolmannen vuoden lääketieteen opiskelija.

Täydellisen päivän tavoitteleminen ei ehkä koskaan lopu, sillä Majurilla on aina jotain meneillään.

Hänellä on tällä hetkellä työn alla kolme tutkintoa: lääketieteen lisensiaatin tutkintoon kuuluvien opintojen lisäksi hän suorittaa Oulussa lääketieteen tohtoriopintoja ja Itä-Suomen avoimessa yliopistossa terveystaloustieteen opintoja.

Puuhaa riittää opintojen ulkopuolellakin. Oulun yliopiston Abipäivillä Majuri on kertonut lukiolaisille opiskelusta lääkiksessä, FiMSICin projekteissa hän ollut Oulun seudun yläkouluissa pitämässä seksuaalikasvatustunteja nuorille ja osana Nallesairaala-projektia hoitamassa lasten pehmoleluja nallelääkärinä. Kontinkankaalla hän on vaikuttanut niin Oulun Lääketieteellisen Killan valtuuston jäsenenä kuin Killan futsaljoukkueessa, ja järjestänyt vapaa-ajan toimikunnassa poikkitieteellisiä ja oman tiedekuntansa juhlia ja tapahtumia. 

Majuri kokee, ettei ole viime vuosien tiiviistä tahdista huolimatta joutunut luopumaan mistään. Eipä hänellä toisaalta ole ollut opintojen aikana oikein tylsiä hetkiäkään.

Koko ajan on nimittäin pakko olla jokin projekti, jota edistää, Majuri toteaa.

Jos ei muussa, niin ainakin skitsofreniasta toipumista käsittelevässä väitöskirjassa olisi aina jotain tehtävää.

”Toki välillä on ihan kiva katsoa kotona televisiota, mutta ei sitäkään pitkään jaksa.”

Puuhakkuus palkitaan – Tuomas Majuri on Oulun yliopiston Vuoden Opiskelija 2019.

Vuoden Opiskelijalta odotetaan opiskeluaikana osoitettua aktiivisuutta opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi sekä opintojen hyvää etenemistahtia. Vuoden Opiskelija innostaa, edistää yhteisöllisyyttä ja motivoi ihmisiä tekemisellään – hän on hyvä tyyppi, mutta myös tekijä niin opiskeluissaan kuin vapaa-ajallaan.

Vuoden Opiskelijan palkinto myönnettiin 13. toukokuuta Oulun yliopistopäivän alumnijuhlan yhteydessä nyt yhdeksättä kertaa. Oulun yliopistoseura valitsee palkittavan Rauhala-klubin esityksestä. Opiskelijajärjestöt saivat ehdottaa opiskelijoita palkittavaksi 5. huhtikuuta asti.

Palkinnon valintaperusteissa Majurin kerrotaan osoittaneen suurta esimerkillisyyttä ja aktiivisuutta opiskelijoiden, yliopistoyhteisön ja yliopiston ulkopuolistenkin tahojen hyväksi. Hänet tunnetaan opiskelijayhteisössään yhteisöllisenä ja kollegiaalisena persoonana, joka jeesaa kanssaopiskelijoitaan monilla tavoin: milloin tekemällä ja jakamalla kurssien oppimista helpottavia opintomateriaaleja, milloin selvittämällä sitä, miten tutkintoon kuuluvat harjoittelut pitäisi suorittaa.

Majuri pitää palkintoa todella hienona kunnianosoituksena, jonka hän ottaa nöyränä vastaan.

”Tämä motivoi tekemään jatkossakin yliopistoyhteisöä edistäviä asioita.”

Yliopistossa oli aikaa potkia palloa

Lapsena Tuomas Majuri kuvailee olleensa samanlainen kuin muutkin: hän piti koulusta ja harrasti ahkerasti urheilua.

Majurin isä on lakimies, äiti koulutukseltaan valtiotieteiden maisteri. Majuria yhä edelleen ohjaavat periaatteet tulevat kotikasvatuksesta: tee nöyrästi töitä asioiden eteen, ole kiitollinen kaikesta siitä, mitä itselle suodaan.

Majuri pelasi viisivuotiaasta asti sekä jääkiekkoa ja jalkapalloa. Jalkapalloa hän pelasi ensin FC Kasiysissä ja myöhemmin FC Espoossa, jääkiekkoa hän harrasti Espoon Bluesin junioreissa.

Kiire karsi harrastuksia. Ensin pois jäi jääkiekko, myöhemmin lukiossa jalkapallokin loppui, koska lähestyvien kirjoitusten vuoksi yhä kiireisempi opiskeluaikataulu tuntui vaativan kaiken ajan.

Onneksi yliopistossa oli taas aikaa taas myös potkia palloa, Majuri toteaa.

Majuri pelaa Oulun Lääketieteellisen Killan futsaljoukkueessa, MBKU:ssa (Medicinar bollklubben i Uleåborg). Vuonna 2014 perustettu joukkue pelaa futsalin Pohjois-Suomen Kakkosdivisioonassa ja Oulun seudun epävirallisessa futsalin kilpasarjassa Futsal Oulu Openissa.

Puhuessaan futsalista Majuri syttyy.

Futsal on jalkapalloa muistuttava, mutta yleensä pienemmällä kentällä ja nurmen sijaan urheiluhallissa pelattava palloilulaji. Lajin nimi tulee portugalin kielen termistä fútebol de salão, salijalkapallo. Peliympäristön lisäksi futsalin erottaa jalkapallosta esimerkiksi pienempi ja raskaampi pallo ja erot esimerkiksi vaihtoja koskevissa säännöissä.

Sille, että medisiinarit pelaavat futsalia, on myös käytännölliset syyt, Majuri selittää: futsalia pelataan sisällä halleissa lukukausien ajan syksystä kevääseen, kun taas jalkapallon kulta-aikana loppukeväästä alkusyksyyn opiskelijat ovat töissä, kuka missäkin terveyskeskuksessa tai sairaalassa ympäri Suomen.

Lukukausienkin aikana kyllä ehtii pelata.

Majuri laskee, että kuluneella kaudella MBKU:n kakkosdivioonapelejä oli 12, Futsal Oulu Open pelejä oli kolmettoista playoffit, joiden lisäksi SM-kisoissa pelejä kertyi seitsemän. Lisäksi syksyllä joukkue osallistui Futsalin Suomen Cupiin, jossa se tosin putosi ensimmäisessä ottelussa liigajoukkue Tervareita vastaan. Sen lisäksi joukkue pelasi muutaman harjoituspelin. Heinäkuun EM-kisoissa pelejä oli yhteensä seitsemän.

”Nämä kun laskee yhteen, niin kalenterivuoden sisään otteluita on mahtunut vähän päälle 40. Muutamia pelejä olen missannut menojen vuoksi, mutta ihan kelpo lukema silti. Lisäksi futsalharjoituksia tähän päälle vielä yhdestä kahteen kertaa viikossa syksystä kevääseen.”

Pelien lisäksi tärkeää on yhteisö

Tuomas Majuri sanoo suhtautuvansa pelaamiseen intohimoisesti. Kun kerran pelataan, pelataan sitten tosissaan. Ei nyt hampaat raivoisassa irvessä, mutta silti tosimielellä.

Pelaamisen hän aloitti syksyllä 2017 Futsal Oulu Openiin osallistuvassa joukkueessa, jonka jälkeen ovet aukenivat kilpailullisempaan toimintaan. Majurin pelipaikaksi on ajan myötä muotoutunut keskushyökkääjää muistuttava pivot.

Pelaajana hän arvioi olevansa melko fyysinen ja hyvä suojaamaan palloa, vahvuuksikseen hän kertoo pallonriistot ja muun joukkueen motivoimisen omalla tekemisellä. Jalkapallojuniorina Majuri oli pelannut pääasiassa puolustajana, jonka vuoksi pivotin rooli oli hänelle aluksi varsin vieras.

”Paljon on vielä kehittämistä futsalinkin saralla. Maalinteko-ominaisuudet ovat kehittyneet eniten kuluneen vuoden aikana.”

Joulukuussa 2017 MBKU voitti Vierumäellä Suomen urheiluopistolla järjestetyissä opiskelijoiden SM-kisoissa futsal-sarjassa kultaa. Sen seurauksena joukkue pääsi viime heinäkuussa osallistumaan opiskelijoiden futsalin EM-turnaukseen.

Tuo pelireissu on ollut Majurille tähänastisten opintojen mieleenpainuvin hetki. Portugalissa Coimbran kaupungissa järjestettyjen kisojen taso oli kova, Majuri muistelee – espanjalaisten opiskelijoiden joukkueessa taisi olla mukana MM-tason pelaajiakin. Turnauksen voitti Ateenan teknillisen yliopiston joukkue. MBKU voitti kaksi ja hävisi kolme ottelua, sijoittuen 24 joukkueen joukossa sijalle 19.

Viime joulukuussa MBKU nappasi Vierumäen vierailulta SM-hopeaa. Nytkin joukkueella olisi ollut mahdollisuus osallistua heinäkuussa Portugalin Bragassa pidettäviin EM-kisoihin, mutta lähtöä kisoihin tänä kesänä tuskin tulee, Majuri arvelee.

Futsalin pelaaminen merkitsee Majurille kuitenkin paljon muutakin kuin suuria turnauksia, tai pelkkiä pelejä ylipäänsä. Hän nostaa esille myös pelien oheistoiminnan: harjoitukset, saunaillat, yhdessä olemisen: ”Pallonpotkimisen lisäksi on tosi mukava yhteisö.”

Tänä vuonna Majuri on vastannut MBKU:n sponsorihankinnan lisäksi Futsal Oulu Open -sarjassa pelaavien kahden lääketieteen ja hammaslääketieteen joukkueiden organisoinnista.

”Kun on koittanut joukkueen sponsorihommaa edistää niin, että pelireissu tulisi halvemmaksi, tai sovitellut pelien aikatauluja sellaisiksi, että muut voivat vain tulla paikalle – silloin näkee, että työstä on ollut jotain hyötyäkin muille.”

Tee työtä ja etsi rajoja

Elämästä Tuomas Majuri sanoo oppineensa tämän: ympäröi itsesi ihmisillä, jotka ovat kovia tekemään työtä asioiden eteen. Asenne tarttuu itseen, ja siirtyy taas itsestä muihin.

Haastattelun aikana Tuomas Majuri puhuu moneen otteeseen rajojen koettelemisesta. Hän on aina tykännyt kokeilla uusia asioita ja laajentaa perspektiiviään.

”On kiva koetella omia rajoja. Kyllä tuntuu, että aikaa on aina hyvin löytynyt, kun osaa vain sovitella.”

Tästä hän nostaa esimerkiksi pääsykokeisiin lukemisen armeija-aikana.

Majuri suoritti asepalveluksensa heti abivuoden jälkeen ruotsinkielisen Uudenmaan prikaatin Dragsvikin varuskunnassa. Varuskunta sijaitsee Tammisaaressa, alle sata kilometriä Helsingistä.

Lääkis oli ollut Majurille selvä tavoite jo lukioon mennessä, hänellä ei edes ollut muita vaihtoehtoja tulevalle uralle. Alassa häntä kiehtoo potilastyö ja ihmisten auttaminen, mutta myös ammatin vaikeus ja haasteet – lääkäri ei ole koskaan valmis, alasta ei voi koskaan tietää kaikkea.

Ennen Dragsvikiä taustalla oli jo yksi hakukerta lääkikseen. Kun paikka ei vielä ensihaulla irronnut, Majuri päätti lukea seuraaviin pääsykokeisiin armeijassa, leirien, marssien, ampumaharjoitusten lomassa. Vaikka tupakaverit koittivat houkutella häntä munkille sotilaskotiin, tiukassa lukuaikataulussa houkutuksille ei ollut sijaa – oli tavoite, joka piti saavuttaa.

Ruotuväen haastattelussa (16.1.2017) Majuri muisteli lukeneensa kuulosuojaimet korvissa iltaisin tuvassa taskulampun valossa, sotilaskodin kirjastossa sekä varusmiestoimikunnan tiloissa. Peruskoulutuskauden jälkeen luvut jatkuivat tyhjissä tuvissa ja komppanian vapaa-ajan tilassa.

Majuri pitää armeija-aikaa positiivisena kokemuksena. Armeija opetti sotilastaitoja ja antoi johtamiskokemusta, erilaista perspektiiviä, ystäviä, kielitaitoa – onhan Dragsvikin koulutuskieli ruotsi. Suomenkielinen Majuri oppi siis palveluksen aikana puhumaan myös ruotsia.

Lääkikseen pääsy kaikista vaikeinta ja hienointa

Pääsykokeisiin lukeminen armeijan aikana on Majurin mukaan hänen elämänsä vaikein asia, ja samalla myös suoritus, josta hän on eniten ylpeä. Majuri kuvaakin myös itseään näin: kova tekemään töitä sen eteen, mitä haluaa.

Itsestään hän muuttaisi sen, että haluaisi huomioida ystäväpiirinsä vielä paremmin. Kun aika on tiiviisti kiinni opinnoissa ja urheiluhallissa, ei kaikkiin kavereihin ehdi pitää samalla tavalla yhteyttä, hän sanoo.

”Että löytäisi aikaa ja jaksaisi pitää ystäväverkkoja vielä lähempänä.”

Pettymyksiin hän kertoo suhtautuvansa käytännöllisesti. Pettymykset on hyväksyttävä ja tehtävä entistä enemmän työtä päästäkseen eteenpäin – onhan huonosti sujuneen pelinkin jälkeen edessä revanssi.

Viime joulukuun hopeamitali jäikin kyllä vähän kaivelemaan. Se olisi mukava kirkastaa kullaksi.

Kymmenen vuoden päästä Tuomas Majuri toivoo olevansa valmistunut lääkäriksi ja kehittyvänsä hyväksi ammatissaan. Perhe on hänelle tärkeä, sen merkitys kasvanee vielä entisestään iän karttuessa, hän arvioi.

Tämän kesän hän on töissä, kesäkuun Oulun yliopistollisen sairaalan lastentautien osastolla, heinä-elokuun kaupunginsairaalassa osastolla. Omien laskujensa mukaan hänellä on nyt kymmenisen päivää kesälomaa.

Siinäkin ajassa ehtii jo lomailla – tai vaikka jo hieman kyllästyä lomaan.

 

Kuka?

Tuomas Majuri

» 23-vuotias.
» Kolmannen vuoden lääketieteen opiskelija.
» Vuoden Opiskelija 2019.
» Kotoisin Espoosta, asuu Oulussa.
» Oulun Lääketieteellisen Killan valtuuston jäsen vuodesta 2017. Oulun Lääketieteellisen Killan futsaljoukkue MBKU:n aktiivijäsen. Toiminut muun muassa vapaaehtoisena esittelijänä Oulun yliopiston Abipäivillä, pitänyt osana FiMSICin vertaiskasvatus- ja seksuaaliterveysprojektia Oulun seudun yläasteilla seksuaalikasvatustunteja nuorille ja ollut mukana myös Nallesairaala-projektin merkeissä nallelääkärinä hoitamassa lasten pehmoleluja. Finalisti Suomen Medisiinariliiton ja Terveystalon Vuoden kandi-innovaatio -projektissa.
» Harrastaa futsalia, kuntosalia ja tutkimuksen tekemistä.
» Haaveilee tulevansa hyväksi ammatissaan ja menestyvänsä opinnoissa ja tutkimuksen saralla.

Mikä?

Vuoden Opiskelija

» Vuodesta 2011 lähtien Oulun yliopistopäivänä alumnijuhlassa on julkistettu Vuoden Alumnin ohella Vuoden Opiskelija.
» Vuoden Opiskelijan valinnan kriteereinä ovat opiskeluaikana osoitettu aktiivisuus opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi sekä opintojen hyvä etenemistahti. Hän innostaa, motivoi ja tsemppaa muita ja edistää yhteisöllisyyttä.
» Vuoden Opiskelijaksi nimettävän henkilön tulee olla perustutkinto-opiskelija. Esitettävä henkilö ei voi olla ylioppilaskunnan hallituksen jäsen tai toimihenkilö eikä yliopiston ylimpien päätöksentekoelinten jäsen.
» Päätöksen tekee Oulun yliopistoseura Oulun yliopiston ylioppilaskunnan alumniyhdistys Rauhala-klubin esityksestä.
» Vuonna 2017 Vuoden Opiskelijaksi valittiin arkkitehtiopiskelija Senni Suhonenvuonna 2018 geologiaa opiskeleva Emmi-Kaisa Molkkari

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Vuoden Kandikollega Isabella Niemelä jää kaipaamaan Kontinkankaalta kurssilaisia, muttei jatkuvaa tenttipänttäystä

Isabella Niemelä tuntee olonsa haikeaksi valmistumisen kynnyksellä. Silti siirtyminen uuteen elämänvaiheeseen tuntuu myös hyvältä, vaikka opiskeluiden loppuminen tähän kevääseen ei vielä aivan todelliselta tunnukaan.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Suvi Vinblad

Siivotessaan opiskelijajuhlien jälkiä kiltatalo Walhallasta aamukuudelta ihminen ehtii miettimään kaikenlaista.

Esimerkiksi sitä, oliko vuosikurssin emännäksi suostuminen sittenkin karkea virhe.

Näin nauraa Isabella Niemelä, 26. Tuosta pohdinnasta on kulunut nyt kuutisen vuotta, ja haastatteluhetkellä maaliskuun viimeisellä viikolla hänellä on edessä vielä emännän viimeinen urakka: vuosikurssi Cursus Oksasen valmistujaisjuhlien järjestäminen.

Suurin osa lääketieteen opiskelijoista aloittaa ja päättää opintonsa samaan aikaan muiden vuosikurssilaistensa kanssa. Alun ja lopun väliin mahtuu monta vuotta, ja myös monta vastuutehtävää, joista Oulussa vastaavat opintojen ensimmäisenä päivänä valitut kurssien vastuuhenkilöt.

Sitoutuminen kuuden vuoden vastuupestiin heti opiskeluiden ensimmäisenä päivänä ei sovi kaikille. Vastuunotto ei kuitenkaan hirvittänyt Isabella Niemelää, joka pienen pohdinnan jälkeen asettui ehdolle ja tuli valituksi emännäksi.

Niemelän työ kurssin eteen on palkittu: helmikuussa hän sai Oulun Duodecim-seuran jakaman Vuoden Kandikollega -huomionosoituksen. Palkinto on tarkoitettu lääketieteen kandidaatille, joka on eri tavoilla osoittanut kollegiaalisuutta ja hyvää toveruutta opintojensa aikana. Palkintoperusteissa Niemelää kiitellään siitä, että hän on hoitanut emännän tehtävää suurella pieteetillä, pitämättä itsestään turhaa meteliä. Niemelän kerrotaan tehneen lukuisia opiskelijayhteisöä hyödyttäviä tehtäviä nurkumatta, omistautuneesti ja vaivojaan säästämättä.

Niemelän sydäntä tunnustus lämmittää. Haastatteluhetkellä hänellä oli käsissään vielä opintojen loppuhuipennuksen, kurssin valmistujaisviikon, valmistelu. Vilkkaan viikon huipensi hotelli Radisson Blussa järjestettävä iltajuhla, Proffikset, joissa valmistuvat nostavat maljan.

Yksin hän ei sentään kaikkea järjestä, mutta yleinen koordinointi on hänen vastuullaan. Järjestelyihin kulunut työmäärä on ollut melkoinen, Niemelä sanoo: ”Tuntuu vähän siltä kuin omia häitä olisi järjestänyt. Onneksi mukana on ollut paljon huipputyyppejä.”

Myöhemmin syksyllä Niemelällä on edessä vielä lääkärinvalatilaisuus, jossa lääkärit vannovat vapaaehtoisen valan sitoutua noudattamaan lääkäreiden eettisiä ohjeita.

Ja kunhan sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto Valvira suinkin suo, Niemelä saa oikeuden harjoittaa lääkärin ammattia laillistettuna ammattihenkilönä.

Mutta seis! Ei matkata niin kauas tulevaisuuteen. Palataan vielä takaisin Kontinkankaan cafe Galenoksen pöydän ääreen.

Lääkärin työ sisältää myös salapoliisiutta

Isabella Niemelä kertoo tienneensä jo nuorena haluavansa lääkäriksi. Helsingissä kasvaneen Niemelän sukujuuret ovat pohjoisessa, joten Oulun lääkikseen  suuntaaminen tuntui luontevalta.

Lääkäriydessä häntä kiinnosti työskentely ihmisten parissa. Lisäksi hän kertoo olevansa salapoliisiluonne: on kiinnostavaa selvittää, millaisia vaivoja potilailla on. 

Hän haki lääkikseen kahdesti, ensimmäisen kerran heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Ovet Kontinkankaalle eivät avautuneet vielä ensimmäisellä haulla. Rannalle jääminen oli hänelle hirveä pettymys, mutta tarjosi mahdollisuuden miettiä, mitä hän oli aina halunnut tehdä. Siksi Niemelä päätti matkustaa Tansaniaan työskentelemään vapaaehtoistyöhön kolmeksi kuukaudeksi.

Matka toi hyvää perspektiiviä, hän sanoo. ”Huomasin, ettei maailma lopu siihen, ettei pääse lääkikseen.”

Lääketieteen pääsykokeet ovat Isabella Niemelän mukaan ennen kaikkea psyykkinen juttu. Vaikka laskut ja kysymykset voivat olla piinallisen vaikeita, pahin paine on lopulta oman pään sisällä.

Myös toisen hakukerran jälkeen Niemelä oli varma, ettei pääsyt sisään. Toisen pääsykokeen jälkeen hän muistaa nähneensä haalarit päällä juhlivia lääkispiskelijoita ja ärsyyntyneensä – äärimmäisen vaikea koe meni surkeasti, ja täällä vain bailataan!

Palatessaan samana iltana junalla Helsinkiin Niemelä istui samassa vaunussa toisen kokeessa olleen kanssa. Matkaseura kävi ääneen läpi mennyttä tenttiä, laski laskuja ja pohti oikeita vastauksia.  Niemelälle ei jälkipuinti maistunut: hän soitti äidilleen kertoen kokeen olleen hirveä  ja kysyäkseen, vieläköhän Viron lääkishaku oli vielä auki.

Yllätys olikin melkoinen, kun ollessaan työvuorossa Haartmanin sairaalassa laitoshuoltajana Niemelä sai kuulla päässeensä sisään. Hän muistaa kohdanneensa sairaalan kahvihuoneessa osaston lääkärin, joka oli kuullut tuloksista – onnea, tuleva kollega, hän toivotti.

Kuten aiempi kohtaaminen osoittaa, kollegiaalisuus, ammattikunnan jäsenten välinen toverillisuus, on mukana lääkärin ammatissa alusta asti.

Mutta mitä kollegiaalisuus Vuoden Kandikollegalle tarkoittaa?

Vastuun jakamista ja muiden auttamista, Isabella Niemelä sanoo. Sitä, että pystyy kysymään apua kollegalta, kun oma päätös mietityttää.

”Lääketiede on laaja ala, eikä yksin ole mahdollista tietää kaikkea kaikesta.”

Kollegiaalisuuteen, keskinäiseen auttamiseen, kasvaminen alkaa jo opiskeluiden aikana.

Niemelä kehuu Oulun lääketieteen opiskelijoiden yhteisöllisyyttä ja auttamisenhalua: ennen isoa tenttiä kaivetaan yhdessä esiin tenttitärppejä, kiinnostavista työpaikoista vinkataan toisille. Hänen kokemuksensa mukaan opiskelu Oulussa ei ole kilpailuhenkistä  – päin vastoin.

Lääkäriyyteen liittyy oleellisesti myös vastuu:  vastuu potilaan hoidosta, joskus myös vastuu elämästä ja kuolemasta.

Päätökset pitää pystyä perustelemaan. Silloin niiden takana voi seistä, Niemelä sanoo.

”Anestesiologit monesti sanovat, että huonokin päätös on parempi kuin ei päätöstä ollenkaan”, Niemelä luonnehtii.

”Varsinkin suurissa päätöksissä on onneksi harvoin yksin. Aina voi kysyä  myös toisen mielipidettä. Sekin antaa helpotusta, että on pystynyt kysymään neuvoa. Toki lopullisen vastuun ottaa aina itse.”

Aapistie jää taakse

Vastuuta Isabella Niemelä on kantanut myös vuosikurssinsa emäntänä. Kyse ei ole ollut elämän ja kuoleman kysymyksistä, mutta vastuusta kuitenkin: emännät ja isännät järjestävät tapahtumia ja edustavat vuosikurssiaan monenlaisissa tapahtumissa.

Lukiessasi tätä juttua Niemelä on Proffiksensa järjestänyt ja juhlansa juhlinut, ja hän on lukuhetkestä riippuen joko kaukomatkalla kurssilaisten kanssa tai jo palannut takaisin Suomeen. Myöhemmin keväällä hän muuttaa Vaasaan työskentelemään terveyskeskukseen.

Hetkeä ennen valmistumista Niemelästä tuntuu haikealta. Opiskelu on ollut hyvin koulumaista: kurssit suoritetaan tietyssä rytmissä, tuttujen ihmisten kanssa. Nyt kurssilaiset hajaantuvat ympäri Suomen, kuka mihinkin kaupunkiin, kuntaan, terveyskeskukseen.

”Jää ikävä. Sosiaalinen puoli on kuitenkin täällä niin iso juttu. Toisaalta, onhan opiskelu on myös kuluttavaa”, hän pohtii.

Näiden kuuden vuoden aikana aina on ollut käsillä jokin tentti, jota varten pitäisi lukea – mielellään juuri nyt. Vaikka erikoistuminenkin vaatii opiskelua, työelämässä tentit eivät kuumottele enää jokaisen nurkan takana.

Siirtyminen uuteen vaiheeseen tuntuu siis myös hyvältä.

Ensimmäisen kerran Niemelä puki päälleen lääkärintakin kliinisen vaiheen alkaessa kolmannen vuoden alussa.

Mutta vielä viime kesänä, jo usean harjoittelun jälkeen, välillä mieleen nousee: esitänkö vain lääkäriä?

Lääkäriyteen kasvetaan läpi uran, hän sanoo. Vaikka ensimmäisissä harjoitteluissa tuntuu vain esittävänsä lääkäriä, tunne hälvenee kokemuksen myötä.

Kenties lääkäriyden tajuaa konkreettisesti vasta kesän jälkeen, kun tie ei vie enää Aapistielle, eikä ole enää yhtään tenttiä suoritettavana.

 

Kuka?

Isabella Niemelä

» 26-vuotias.

» Syntyisin Helsingistä, opiskeli Oulussa.

» Lääketieteen kandidaatti, toukokuusta alkaen lääketieteen lisensiaatti.

»Valittiin helmikuussa Vuoden Kandikollegaksi. Palkinnon jakoi Oulun Duodecim-seura.

» Harrastaa kuntosalilla käymistä ja lenkkeilyä. ”Tänä keväänä tosin vähemmän kuin aikaisemmin.”

» Toivoo, että Proffikset menevät hyvin ja että kaikilla on hauskaa.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

”Maailma ei tule valmiiksi 5G:llä” – Matti Latva-aho ennustaa nopeaa muutosta ja Oulusta älykästä kaupunkia

Akatemiaprofessori Matti Latva-aho luotsaa 6G-lippulaivaa ja meitä kohti uutta aikakautta. Lippulaivaohjelman saama julkisuus on osattava käyttää hyödyksi, Latva-aho sanoo. “Odotukset ovat kovat, eivätkä vähiten minulla itselläni.”

3G, 4G, 5G ja seuraavaksi 6G. Mitä tämä tarkoittaa, Matti Latva-aho?

“Edistyneempää teknologiaa ja nopeampaa langatonta tiedonsiirtoa. Tulevaisuudessa 6G tarkoittaa myös uusia toimintamalleja, -tapoja ja ratkaisuja sekä yhteiskunnan automaatiota, kun tekniikka levittäytyy uusille alueille.”

Latva-ahon mukaan seuraavien 20 vuoden muutostahti on raju. Tulevaisuudessa emme huomaa meitä ympäröiviä langattomia järjestelmiä.

6G mahdollistaa yhteiskunnan automaation, minkä ansiosta esimerkiksi itsestään liikkuvat ajoneuvot, etäterveydenhuolto ja älykkäät kaupunkiyhteisöt voidaan toteuttaa.

Oulusta tulee älykäs kaupunki, sanoo Latva-aho.

“Ei siitä ole kahta epäilystä.”

Uusi yliopistosairaala, automatisoitu satama ja kehittyvä yliopistokampus mahdollistavat älykkäiden ratkaisujen pilotoinnin. Niiden käyttöönottoa saa kuitenkin vielä odotella. Tänä vuonna kaupalliseen käyttöön tulee vasta 5G-teknologia.

“Maailma ei tule valmiiksi 5G:llä. Uuden teknologian kehittäminen vie kymmenisen vuotta. 6G:tä käytetään noin vuonna 2030.”

Paine ei pelota

6G-tutkimus on tällä hetkellä aluillaan. Ensimmäisen vuoden tavoitteina oli rekrytoida uusia tutkijoita ja tehdä 6G:tä ja tutkimusryhmää tunnetuksi sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Latva-ahon mukaan kummassakin on onnistuttu hyvin.

“Parhaillaan tutkimuksessa on mukana vahvasti teknisiä asioita, kuten järjestelmäkonsepteja ja radiotekniikan komponenttien kehittämistä. Työn alla on myös, miten tekoäly liittyy langattomiin verkkoihin.”

Suomen Akatemian ansiosta rahoitus on turvattu useammaksi vuodeksi.

“Voimme viedä tutkimusta uudelle tasolle ja keskittyä tekemiseen.”

Erityisesti kansainvälisen median kiinnostus on yllättänyt Latva-ahon. 6Genesis on maailman ensimmäinen suuren mittakaavan 6G-tutkimus.

Julkisuus on osattava käyttää hyödyksi, Latva-aho pohtii.

“Odotukset ovat kovat, eivätkä vähiten minulla itselläni.”

Latva-ahoa paine ei kuitenkaan pelota.

“Olemme haluttu yhteistyökumppani ja tekemisemme kiinnostaa.”

Läpimurtoja, standardeja ja kompromisseja

Isoja asioita on vaikea tehdä yksin. Ponnistus vaatii laajan yhteistyöverkoston. Maaliskuun viimeisellä viikolla Levillä järjestetään maailman ensimmäinen 6G-konferenssi. Kokoontumisessa on tarkoitus tehdä eri toimijoiden voimin ensimmäinen valmis asia 6G:n puitteissa, nimittäin sen määritelmä.

6G voi johtaa läpimurtoihin radiotekniikassa, komponenteissa, materiaaleissa ja lähetin-vastaanotintoteutuksissa. Tietoliikennejärjestelmät ovat kansainvälisiä sopimuksia, ja standardi aina kompromissi.

“Yksittäinen yliopisto ei voi merkittävästi vaikuttaa standardeihin. Teollisten yhteistyökumppaneiden kanssa vaikutusmahdollisuudet paranevat.”

Ja kun teollisuus alkaa muovata standardeja, yliopistolla on tarjota asiantuntijoita.

“Meillä on tärkeä tehtävä kouluttaa osaavia ihmisiä tutkimukseen ja kotimaiseen teollisuuteen.”

Puitteet kunnossa

Alunperin Matti Latva-ahon piti palata teknologiateollisuuden palkkalistoille tohtorinhattu kourassa. Toisin kävi.

“Teollisuus imi osaajat 1990-luvun lopulla. Yliopiston Centre for Wireless Communications haki johtajaa vuosituhannen vaihteessa, ja sillä tiellä tässä ollaan.”

Latva-ahon mielestä Oulu on hyvä paikka tehdä tutkimusta, sillä alueella on paljon alan toimijoita ja asiantuntijoita.

“Oulu on ollut 3G:stä lähtien kansainvälisessä kärjessä tutkimassa uutta.”

Hänen mukaansa onnistumista selittää yhteistyö teollisuuden kanssa. Tutkimusta arvostetaan, ja valmistuneet löytävät töitä.

“Olemme tehneet oikeita asioita.”

Suomelle 6G on suuri mahdollisuus, hän sanoo. Tympeät rutiinitehtävät ovat katoamassa, ja voimme keskittyä käyttämään parasta valttiamme: ihmismäistä ajattelua.

Jos teemme jatkossakin oikeita valintoja, voimme muokata tulevaisuutta, hän visioi.

“Olemme sopivan pieni, korkeasti koulutettu maa. Otamme uudet teknologiat nopeasti käyttöön.”

Pulmat jäävät ladulle

Matti Latva-aho tunnustautuu intohimoiseksi hiihtäjäksi ja kalamieheksi. Hän tyhjentää päänsä raittiissa ulkoilmassa.

“Kalastaessa keskityn täysin ja sielu lepää.”

Parhaat ajatukset syntyvät Latva-ahon mukaan hiihtolenkillä. Latu antaa tilaa haastaa itsensä. Pahimmat pulmat ratkaistaan sivakoidessa yhdessä kollegoiden kanssa.

“Puuduttavan tasaisia maastoja könytessä on aikaa miettiä asioita.”

 

Kuka? 

Matti Latva-aho.

» 51-vuotias.

» Syntyisin Kuivaniemeltä, ylioppilas Alavuden lukiosta.

» Suomen Akatemian akatemiaprofessori 2017–2021, Oulun yliopiston tietoliikennetekniikan professori.

» Väitellyt Oulun yliopistossa 1998.

» Tutkii langattomia tietoliikenneverkkoja.

» Luotsaa Suomen Akatemian rahoittamaa 6Genesis-lippulaivatutkimusta.

» Harrastaa hiihtoa ja kalastusta. “Oulun seutu on aivan uskomattoman hieno. Täällä voin tehdä asioita, joista nautin.”

» Määrittää itsensä vahvasti talvi-ihmiseksi ja toivoo hyviä hiihtokelejä.

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää:

”Että saksanopettajalle myönnetään tällainen palkinto, se on kuin sadusta” – Jäätävän hyvälle opettajalle Oliver Jardelle opettajuus oli unelma, joka toteutui

Jäätävän hyväksi opettajaksi valittu lehtori Oliver Jarde pitää saksan opettamisesta, mutta vielä enemmän hän rakastaa oppituntien suunnittelua. Hän myös ymmärtää, että kielen opiskeluun kuuluvat toisinaan myös pettymykset ja raivokohtaukset.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Elina Korpi

Lehtori Oliver Jarde tiesi aina haluavansa opettajaksi. Peruskouluvuosinaan Jarde halusi peruskoulun opettajaksi, lukiossa lukion opettajaksi, yliopistossa yliopisto-opettajaksi.

Silti opiskelualaksi valikoitui lopulta joukkotiedotusoppi Münchenissa Ludwig-Maximilians-Universität -yliopistossa. Alavalinnan syynä oli se, että Jarden isä suhtautui ensin varsin penseästi poikansa yliopistohaaveisiin, olihan Jarden sisko opiskellut jo pitkään ja hartaasti valmistumatta.

Jarde teki isälleen myönnytyksen ja seurasi opiskeluvalinnallaan toimittajaisänsä jalanjälkiä. Joukkotiedotusopin opiskelu tuntui kuitenkin varsin kuivalta, ja kuudennen opiskeluvuotensa päätteeksi hän vaihtoi pääaineekseen suomalais-ugrilaiset kielet. Kielissä häntä viehätti helppous, hän oli aina ollut niissä hyvä. Lisäksi tutustuminen tulevaan vaimoon Kaisuun innosti perehtymään suomen kieleen lähemmin.

Vaikka kieletkin kiinnostivat, opettajuus oli aina Jarden suuri unelma. Opiskeluvalinta ei ollut vienyt opettajan polulle, mutta vuosi valmistumisen jälkeen unelma opettajuudesta toteutui: vuodesta 1992 hän on opettanut saksan kieltä oululaisille yliopisto-opiskelijoille.

Unelman toteutuminen on saanut nyt tunnustusta. Oliver Jarde on valittu vuoden 2018 Jäätävän hyväksi opettajaksi.

Kolmatta kertaa myönnetyllä palkinnolla Oulun yliopiston ylioppilaskunta haluaa nostaa hyvän ja laadukkaan opetuksen merkitystä ja tuoda esille yliopiston hyviä opettajia ja heidän käytänteitään. Palkinto myönnettiin 23.2. OYY:n Annos 59 -vuosijuhlissa.

Tämä haastattelu hieman jännittää, Oliver Jarde paljastaa. Ei siksi, etteikö hän haluaisi puhua aiheesta, kyseessä on hänestä positiivisen haastava juttu.

Palkinnon saaminen on Jardelle kuitenkin myös itsereflektion paikka. Oman opettajuuden miettiminen on hänelle mieluisaa, mutta myös jännittävää.

On niin paljon, mitä aiheesta sanoa.

”Tämä on niin mielenkiintoinen teema, oikein sydän hakkaa heti, kun pääsen puhumaan siitä”, Jarde sanoo.

Unelma toteutui yllättäen

Oulun yliopistossa Oliver Jarde aloitti syksyllä 1992, bongattuaan aiemmin samana kesänä Helsingin Sanomissa ilmoituksen vapaana olevasta opettajan paikasta. Työtä tarjottiin hänelle aluksi vain kolmeksi kuukaudeksi, tosin pienellä varauksella, että työlle voisi olla myös jatkoa.

”Unelmani kävi toteen, vaikka en ollutkaan tehnyt mitään sen eteen”, Jarde nauraa.

Unelmatyössä aloittaminen oli Jardelle kuitenkin pienoinen shokki. Hän ei ollut suorittanut pedagogian opintoja eikä hänellä ollut aiempaa opettajakokemusta. Sen sijaan hänellä oli kalenterissa oululaisten opiskelijoiden opetusta kahdeksantoista tuntia viikossa.

Toki hän saksaa osasi, olihan se hänen äidinkielensä, mutta hänellä ei ollut kokemusta sen opettamisesta, eikä varsinkaan siitä, miten kieltä pitäisi opettaa Suomessa.

”Mielessäni olivat kuitenkin kuvat siitä, millainen on hyvä ja millainen on huono opettaja”, Jarde sanoo.

Ouluun sopeutumista helpotti myös vaimon, kollegoiden ja opiskelijoiden antama tuki.

Oli Jardella Oulun yliopistosta tosin jo aiempaa kokemusta. Vuonna 1983 Jarde oli osallistunut yliopiston kielikeskuksen järjestämälle suomen kielen alkeiskurssille.

Suomen kielen hän oppi lopulta käytännössä. Vaimon vaalalaiset vanhemmat osasivat vain suomea, mutta olisivat kernaasti keskustelleet vävynsä kanssa. Appivanhemmat eivät halunneet keskustella vain säästä ja kuulumisista, vaan vaikeista ja monimutkaista sanastoa vaativista aiheista, kuten natsi-Saksan historiasta ja Adolf Hitleristä.

Jarden tulikin koko ajan käyttää kieltä, jota hän kielikurssilla oppi. Suomen kielioppi pääsi siis heti käyttöön.

Suomen oppiminen ei sujunut suit sait, vaan kielen opiskelu toi mukanaan myös pettymyksiä ja raivokohtauksia. Siksi Jarde tietää, että opiskelijoilla voi saksan kanssa olla samanlaisia tuntemuksia.

”Kokeilin aiemmin opiskella venäjää, mutta kyrilliset kirjaimet ja pronominit veivät minulta hermot, joten annoin periksi”, hän nauraa.

Opetus on erilaista Saksassa ja Suomessa, Jarde sanoo. ”Se mikä toimii Saksassa, ei toimi Suomessa – ja päinvastoin.”

”Ihmiset ovat erilaisia. Yleensä suomalaiset ovat pidättyvämpiä ja jähmeämpiä, he elehtivät vähemmän. Sen takia ehkä oma vilkkauteni korostuu tunneilla. Opettaminen on kuitenkin myös näyttelemistä”, Jarde sanoo.

Opiskellessaan Saksassa Jarde huomasi opetuksen nojaavan vahvasti perinteiseen frontaaliopetukseen, siihen, että opettaja seisoo yksin luokan edessä ja puhuu, ja oppilaat kuuntelevat (tai eivät kuuntele) pulpeteissaan.

Myöskään silloiset saksalaiset oppimateriaalit eivät olleet erityisen moderneja. Eräskin Münchenin yliopiston luennoitsija nosti kurssin ensimmäisellä luennolla esille 1950-luvulta peräisin olevat luentomateriaalit, ja alkoi lukea niitä ääneen.

Kielen oppiminen tapahtuu yhdessä

Jarden tunneilta 1950-lukulaiset luentomateriaalit ja paasaus on kaukana.

Jäätävän hyvän opettajan palkinnon myöntämisperusteissa Jardea kiitellään siitä, ettei hänen tunneillaan ole koskaan tylsää. Tehtävien teko ole hiki otsalla puurtamista, vaan usein kaikki tapahtuu leikin kautta. Jarden opetustyylin kuvataan olevan innostava ja humoristinen: hänen kerrotaan käyttävän paljon vitsejä ja vertauksia, jolloin opetettavat asiat painuvat paremmin mieleen. Lisäksi hänen kuvataan saavan opiskelijat mukaan omalla heittäytymisellään.

Jardea kiitellään myös siitä, että tunnit ovat yhdistelmiä erilaisista opetusmenetelmistä: tunneilla on tilaa niin kuuntelutehtäville, pari- ja ryhmätöille kuin aiheeseen sopiville videoille. Opetus ei ole kaavamaista, ja opiskelijoilta myös kysytään, millä tavoin he haluaisivat tunneilla tehtäviä tehdä.

Vaikuttaa siltä, että Jarde käyttää paljon aikaa tuntiensa valmisteluun. Näin onkin: Jardelle erityisen mieluisaa puuhaa on oppituntien suunnittelu. Toki myös itse opetus maistuu, mutta opetusta edeltävä tuntien valmistelu vasta mukavaa onkin.

”Suunnitteluaika ei koskaan mene hukkaan”, hän painottaa.

Oliver Jarde näki tuntien suunnittelun ja materiaalien valmistelun tärkeyden heti opettajauransa alussa. Syksyllä 1993 hän yritti käyttää uudelleen edellisvuonna valmistelemiaan ja käyttämiään opetusmateriaaleja. Opiskelijoiden vastaanotto oli tyrmäävä.

”Se ei vain käy kielen opetuksessa. Kovan työn kautta olen oppinut, että hyvät materiaalit eivät synny itsestään.”

Aloittaessaan opettajana Jarde luotti itse myös perinteiseen frontaaliopetukseen. Mitä pidemmälle hän on opettajan urallaan edennyt, sitä vähäisemmäksi sen osuus opetuksesta on jäänyt. Nyt hän suosii opetuksessaan pääasiassa ryhmätyöskentelyä. Jarden mukaan kielen oppiminen on nimittäin kommunikatiivista: se tapahtuu päässä ja huulilla, mielessä ja puhumalla.

Jarden mukaan oppimismotivaation kannalta tärkeää on, että opiskelija kokee tulevansa ymmärretyksi vieraalla kielellä. Kun opiskelija saa sanottua asiansa vieraalla kielellä ja näkee, että hän tulee ymmärretyksi, vaikutukset motivaatioon ovat järisyttäviä.

Kielen oppitunneilla erityisen tärkeää on sosiaalinen aspekti. Jarden tunneilla keskustellaan paljon, joko pareittain tai ryhmissä – näin kieltä pääsee heti käyttämään. Jardelle kielenopetuksessa tärkeää on myös kielen konteksti, joten hänen kursseillaan kielen opiskeluun kuuluu myös Saksan ymmärtäminen maana.

Jarden mukaan hyvä ryhmähenki on oleellista kieltä oppiessa. Hän vertaa kielen opiskelua vaellukseen: urakkaan valmistaudutaan toki itsenäisesti. kotitehtävillä, kotitenteillä ja omatoimisella opiskelulla, mutta vuoren päälle kiivetään lopulta yhdessä, toinen toista tukien.

Mutta millainen on Jarden mielestä hyvä opettaja?

”Innostava, motivoiva, rohkaiseva, mielekästä opetusta antava”, hän luettelee. Hyvä opettaja luo pohjan, jonka päälle opiskelija voi rakentaa itse omalla opiskelullaan.

Se, millainen opettaja hän nyt on, on seurausta muiden opettajien kohtaamisesta, Jarde sanoo. Hänen mukaansa jokaisella hänen kohtaamallaan opettajalla on ollut vaikutusta häneen opettajana – ihminen oppii aiemmista esimerkeistä, hän uskoo. Jarde käyttää vertauskuvana palapeliä: niin kielteiset kuin positiiviset opettajakokemukset muodostavat yhdessä nykyisen lopputuloksen.

Jarden mukaan häneen itseensä on vaikuttanut erityisesti kaksi hyvää opettajaa: lukion kemian opettaja (”tarkka ja humoristinen”) ja oma vaimo. Jarden mukaan Kaisu on opettajana kokeilevampi kuin hän itse: ”Katson olkapään ylitse mitä hän tekee.”

Kammioissa oppilaat eivät jaksa keskittyä

Oliver Jarde harmittelee nyt sitä, ettei hänellä tällä hetkellä tunnu olevan tarpeeksi aikaa panostaa opetukseen. Hallinnollisen työn osuus kasvaa jatkuvasti, eikä hän koe saavansa sen hallintaan tarpeeksi tukea. Lisää tukea Jarde kaipaisi myös vaikeissa tilanteissa olevien opiskelijoiden auttamiseen.

Myös kieli- ja viestintäkoulutuksen muutto uusiin tiloihin arkkitehtuurin osaston yläpuolelle mietityttää. Jardella ei ole enää omaa työhuonetta, vaan hän jakaa nyt yhteisen tilan muiden opettajien kanssa.

Lisäksi Jarde harmittelee tuttujen opetussalien vaihtumista toiseen. Uusissa luentosaleissa hän kritisoi niiden pienuutta ja ikkunattomuutta. Niillä on jopa vaikutusta opetustyöhön, hän sanoo.

”Ikkunattomissa pikku kammioissa opiskelijat väsähtävät aikaisemmin kuin huoneissa, joihin tulee edes ripaus luonnonvaloa.”

Opetusta koskevan tunnustuksen saaminen tuntuu kuitenkin hyvältä.

”Kuten opiskelija on iloinen siitä, että oma osaaminen huomataan, samoin on myös opettajan kohdalla”, Jarde toteaa.

Hän kertoo yllättyneensä palkinnon saamisesta, eihän hän pidä suurien luentosalien massaluentoja, eikä ole siten niin monille yliopistolaisille tuttu kasvo. Saksan kielen opiskelijoita on Jarden ryhmissä yleensä vain kourallinen kerrallaan.

Silti hän on tullut nyt huomatuksi. Se tuntuu hyvältä. Opettajaksi kasvamiseen on kulunut aikaa ja vaivaa: ”Että saksanopettajalle myönnetään tällainen palkinto, se on kuin sadusta.”

”Olemme kieli- ja viestintäkoulutuksessa lopulta aika pieni ryhmä. Näen, että yhden edustaja saama tunnustus rohkaisee meitä jatkamaan tulevaisuudessakin. Ainakin minua palkinto piristää kovasti. ”

Kuka?

Oliver Jarde

» Oulun yliopiston Täydentävien opintojen keskukseen (TOPIK) kuuluvan kieli- ja viestintäkoulutuksen lehtori.

» Valmistunut vuonna 1991 Ludwig-Maximilians-Universität -yliopistosta (LMU). Opiskeli suomalais-ugrilaisia kieliä, joukkotiedotusoppia ja yleistä kielitiedettä.

» Opettanut Oulun yliopistossa vuodesta 1992.

Mikä?

» Jäätävän hyvä opettaja

» Myönnettiin 23.2.2019 nyt kolmatta kertaa. Vuoden 2017 Jäätävän hyväksi opettajaksi valittiin Matti Niemelä, vuoden 2016 palkinnon sai Matti Kangaspuoskari.

» Jäätävän hyväksi opettajaksi on voinut ehdottaa millä tahansa koulutusalalla toimivaa yliopisto-opettajaa. Haku avattiin 26.9.2018.

» Haussa on ollut henkilö, joka on ammattitaitoinen ja innostava opettaja, joka opettaa systemaattisesti ja jonka opintojakson etenemistä on helppo seurata. Jäätävän hyvä opettaja selittää opintojakson osaamistavoitteet ja ne myös näkyvät arvioinnissa. Hän on joustava ja ymmärtää opiskelijoiden moninaiset tarpeet. Hän myös käyttää arviointimenetelmiä monipuolisesti ja innostavasti.

» Esityksen Jäätävän hyvästä opettajasta on voinut tehdä kuka tahansa Oulun yliopiston opiskelija.

» Haku oli auki 31.12.2018 saakka. Esityksiä tuli määräaikaan mennessä 28 kappaletta. OYY:n hallitus valitsi Jarden 16.1. pidetyssä kokouksessa.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

”Ihminen voi elämässään opiskella täysillä vain kerran” – Vuoden Opiskelijaksi valittu Emmi-Kaisa Molkkari haluaa mielekkään työn, joka ei ole vain pakollinen paha

Emmi-Kaisa Molkkari on huomannut, että jos haluaa tehdä välillä vähän muutakin kuin opiskella, kaiken ei tarvitse olla aina täydellistä.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Suvi Vinblad

Lukioikäinen Emmi-Kaisa Molkkari ei tiennyt, minkä ammatin hän valitsisi. Häntä kiinnosti oikeastaan kaikki, luonnontieteiden lisäksi houkuttelivat yhtä lailla myös historia ja yhteiskuntaoppi.

Koska kaikkia aloja opiskelemaan ei voi ainakaan samalla hakukerralla hakea, oli tehtävä valintoja.

Valinnassa auttoi lopulta kiinnostus maantietoon, jonka tunnit jäivät Molkkarille erityisesti mieleen. Maapallon ääri-ilmiöt, kuten tsunamit, tulivuoret ja maanjäristykset, kiinnostivat häntä. Mutta millä alalla oikein pääsisi tutkimaan tulivuoria?

Googlettelun perusteella yliopistossa opetettava geologia vaikutti lupaavalta ääri-ilmiöiden suhteen. Geologian opintoja tarjoavista kaupungeista Oulu vaikutti ulvilalaiselle Molkkarille eksoottiselta, jännittävältä pohjoisen kaupungilta. Siksi Oulu oli hänelle ensisijainen hakukohde.

Opiskeluiden aloitus Oulun yliopistossa oli Emmi-Kaisa Molkkarille kuitenkin lopulta pienoinen yllätys. Ei tullut tsunameja tai tulivuoria, tulikin peruskursseja, jotka sisälsivät ison kasan kiviä ja kemian kaavojen opettelua.

Opiskelu on kuitenkin jokaisena vuotena muuttunut mielenkiintoisemmaksi, Molkkari sanoo: ”Alan vaihtaminen ei ole käynyt mielessäkään.”

Tavallinen tallaaja

Emmi-Kaisa Molkkarilla on kolmeen opiskeluvuoteen mahtunut opintojen lisäksi paljon järjestötyötä.

Vuonna 2016 hän toimi Oulun yliopiston geologisen kerhon, Nikoli ry:n, tapahtumavastaavana, seuraavana vuonna sihteerinä, tänä vuonna roolina on ollut koulutuspoliittinen vastaava. Lisäksi hän on hallinnon opiskelijaedustaja, varajäsen teknillisen tiedekunnan johtoryhmässä ja tiedekuntahallituksessa, varsinainen jäsen tiedekunnan koulutustoimikunnassa.

Vuonna 2017 hänet valittiin ensin edarivaaleissa OYY:n edustajistoon Tieteellisten riveistä, ja lopulta myös Tieteellisten ryhmänjohtajaksi. Viime vuonna hän toimi myös geotieteiden fuksien pienryhmäohjaajana.

Ja niin – jossain vaiheessa pitäisi varmaan opiskellakin.

Molkkarin opiskelutahti on ollut varsin hurja: kahdessa vuodessa hän suoritti lähemmäs 80 opintopistettä per lukuvuosi. Kova tahti myös verottaa jaksamista – Molkkari kertoo olleensa välillä hyvin väsynyt. Siitä huolimatta hän ei ole halunnut jättää myöskään luottamustehtäviä kesken. Kun on kerran valittu pestiin, pitää se hoitaa kunnialla.

Tänä vuonna Molkkari sai myös tunnustuksen työstään, kun hänet valittiin keväällä Oulun yliopiston Vuoden Opiskelijaksi.

Vuodesta 2011 asti valitulta Vuoden Opiskelijalta odotetaan opintojen hyvän etenemistahdin lisäksi opiskeluaikana osoitettua aktiivisuutta opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi. Vuoden Opiskelija ei siis keskity ainoastaan omaan akateemiseen erinomaisuuteensa, vaan hän edistää yhteisöllisyyttä, innostaa, motivoi ja tsemppaa muita.

Valintaperusteissa Molkkarin kuvataan vaikuttaneen omalla aktiivisuudellaan positiivisesti järjestöjen toimintaan ja tehneen huomattavan suuren työn opiskelijoiden viihtyvyyden edistämiseksi. Palkintoperusteiden mukaan hänet tunnetaan myös tunnollisena ja määrätietoisena opiskelijana.

Tieto nimityksestä yllätti Molkkarin – tekeehän niin moni muukin kovasti töitä opiskelijoiden eteen. Lisäksi Molkkarin mielikuvana oli, että Vuoden Opiskelijalta vaaditaan jonkinlaista yli-ihmisyyttä, niin opinnoissa kuin seuraelämässäkin.

”Minä taas olen tavallinen tallaaja, joka on ajautunut mukaan moniin asioihin.”

Järjestön auttaminen on hyvä syy leipoa

Emmi-Kaisa Molkkarin ensimmäinen luottamustehtävä oli Nikolin tapahtumavastaavan pesti fuksivuoden keväällä. Ainejärjestö houkutteli häntä käytännön syystä: kaukaa muuttaneena hänellä ei ollut Oulussa ennestään tuttuja, ja järjestötoiminta tuntui hyvältä tavalta tutustua uusiin ihmisiin.

”Se oli totta, sitä kautta pääsi hyvin mukaan.”

Erityinen rooli hänellä on ollut nyt Nikolin muonitusvastaavana. Molkkarille muonitusvastaavan rooli passaa, sillä leipominen on hänelle mieluisaa puuhaa. Hän on ollut kesätöissä ravintola-alalla, ja työskennellyt puoli vuotta Iso-Britanniassa. Siksipä järjestön auttaminen takaa hyvän syyn leipomiselle, ”harvoin tulee yksin tehtyä”.

Taidoista tosin hyötyvät muutkin kuin kuin kanssaopiskelijat. ”Kotona äiti laittaa leipomaan heti kakkuja erilaisiin juhliin.”

Kivien opiskelija?

Emmi-Kaisa Molkkarin mukaan monien mielikuva geologiasta on, no, kivinen. ”Tutut kysyvät: opiskeletteko te siellä kiviä?”

Toki niitäkin, varsinkin peruskursseilla, mutta kuuluu opintoihin paljon muutakin. Geotieteen opinnot voi jakaa karkeasti kahteen eri suuntautumiseen, ”kovaan” ja ”pehmeään” puoleen. Kovalla puolella korostuu taloudellinen geologia, pehmeällä puolella taas maaperä ja ympäristö.

Molkkari itse kertoo olleensa ensin kallellaan maaperän tutkimukseen, pehmeälle puolelle, mutta kiinnostuneensa viime syksynä malmintutkinnasta.

”Kauhistelin ensin sitä, että joutuisin työskentelemään vain pohjoisessa. Nyt olen tajunnut, ettei se ole ollenkaan paha asia.”

Nyt Molkkarin arki on ollut hyvin opiskelu- ja ainejärjestöpainotteista. Mutta miltä elämä näyttää kymmenen vuoden päästä? Kysymys saa hänet mietteliääksi.

”No, toivon, että olen ainakin hyvissä ajoin ennen sitä jo valmistunut”, hän nauraa.

Tulevaisuudelta hän toivoo myös työtä geologina. Hänelle työn oltava mielekästä, se ei saa olla vain pakollinen paha: ”Siksi lähdin opiskelemaan mielekästä alaa.”

Koulutus muuttaa ihmistä yllättävillä tavoilla. Emmi-Kaisa Molkkari kertoo, ettei hän ennen opiskeluiden alkamista kokenut olevansa erityisen ulkoilmaihminen. Siksi tuleva työurakin hieman hirvitti: sisältäisikö työpäivä vastenmielistä rämpimistä näreiden juurella, hirvikärpästen piinaamana? Tai toisaalta – eihän työ ole pelkästään päivästä toiseen siistiä sisätyötä?

Molkkarille työssä tärkeää on nimittäin vaihtelu: mitä enemmän vaihtelua, sitä parempi. Kenttätyötä hän pitää koko ajan kiinnostavampana.

Ensimmäinen oman alan kesätyö hänellä oli tänä kesänä Sodankylässä. Siellä hän toimi malminetsinnässä Pahtavaaran kaivoksen läheisyydessä.

Käytännön töitä voisi olla opinnoissa paljon enemmänkin, Emmi-Kaisa Molkkari sanoo. Vaikka tenttikirjakin opettaa, käytäntö opettaa vielä enemmän.

”Opiskelut ovat aika teoriapainotteisia, muutamaa labrakurssia lukuunottamatta. Olisi hienoa päästä jo opiskeluaikana maastoon. Asiat hoksaa paremmin, kun on käytännössä nähnyt sen.”

Nikoli-chat auttaa

Nikolin kiltahuone on Kemiankadulla, toisessa kerroksessa, Soopan ja Syntaksiksen lähellä. Toisinaan kiltiksellä tulee vietettyä enemmän aikaa kuin kotona, Molkkari kertoo. Ja miksipäs ei: kiltikseltä löytyy vertaistukea pulmiin, aika kuluu rattoisasti korttia pelaten ja kahvia juoden.

Molkkarin oman kokemuksen mukaan ainejärjestön merkitys on etenkin kaukaa muuttavalle suuri: järjestö edistää yliopistoyhteisöön sopeutumista ja tutustuttaa uusiin ihmisiin. Hänelle nikolilaisista on tullut ystäviä, joiden kanssa voi viettää aikaa myös luentojen ja järjestön hallituksen kokousten ulkopuolella.

Emmi-Kaisa Molkkarille järjestötoiminnan koko pointtina on juuri yhdessä tekeminen.

”On hätä mikä vain, laittaa viestiä Nikoli-chattiin ja saada sieltä apua.”

Kun pariin opiskeluvuoteen mahduttaa ison määrän opintopisteitä ja monta luottamustehtävää, vapaa-ajalle ei tarvitse keksiä tekemistä.

Välillä kaiken kiireen keskellä omat tavoitteet ovat olleet jo liian korkealla, Molkkari sanoo. Siitä on pitänyt pyristellä eroon.

”Vuoden aikana olen tajunnut, ettei aina kaiken tarvitse olla täydellistä – jos siis haluaa tehdä vuodessa välillä vähän muutakin kuin opiskella.”

Toisaalta järjestö- ja opiskelijaelämään panostaminen on Molkkarin mielestä ehdottomasti kannattanut.

”Ihminen voi elämässään opiskella täysillä vain kerran. Siitä pitää ottaa kaikki irti.”

 

Kuka?

Emmi-Kaisa Molkkari

» 23-vuotias.
» Neljännen vuoden geotieteiden opiskelija.
» Kotoisin Ulvilasta, asuu Oulussa.
» Toiminut Nikoli ry:n tapahtumavastaavana ja sihteerinä, tänä vuonna ainejärjestön koulutuspoliittinen vastaava ja muonitusvastaava. Varsinainen jäsen teknillisen tiedekunnan koulutustoimikunnassa, varajäsen johtoryhmässä ja tiedekuntahallituksessa. OYY:n edustajiston jäsen.  Luonnon-, ympäristö- ja metsätieteilijöiden liiton Loimu ry:n kampuspromoottori.
» Oulun yliopiston Vuoden opiskelija 2018.
» Harrastaa koiran kanssa ulkoilua ja kyykkäämistä.
» Haaveena saada tehdä itselle mieluisaa työtä. ”Enkä pistäisi pahitteeksi jos pääsisi tutkimaan niitä tulivuoria.”

 

Mikä?

Vuoden Opiskelija

» Vuodesta 2011 lähtien Oulun yliopistopäivänä alumnijuhlassa on julkistettu Vuoden Alumnin ohella Vuoden Opiskelija.
» Vuoden Opiskelijan valinnan kriteereinä ovat opiskeluaikana osoitettu aktiivisuus opiskelijoiden ja yliopistoyhteisön hyväksi sekä opintojen hyvä etenemistahti. Hän innostaa, motivoi ja tsemppaa muita ja edistää yhteisöllisyyttä.
» Vuoden Opiskelijaksi nimettävän henkilön tulee olla perustutkinto-opiskelija. Esitettävä henkilö ei voi olla ylioppilaskunnan hallituksen jäsen tai toimihenkilö eikä yliopiston ylimpien päätöksentekoelinten jäsen.
» Päätöksen tekee Oulun yliopistoseura Oulun yliopiston ylioppilaskunnan alumniyhdistys Rauhala-klubin esityksestä.
» Vuonna 2017 Vuoden Opiskelijaksi valittiin Senni Suhonen.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

”Kun törmäyttää ihmisiä yhteen, voi syntyä hyviä juttuja” – Ville Paananen haluaa rikkoa yliopiston sisälle syntyviä rajoja

Taidepiiri Tapiirin hallituksen puheenjohtaja Ville Paananen siirtyi vuodessa järjestönoviisista aktiiviksi. Toimiminen järjestössä on tehnyt yliopistosta pienemmän, hän sanoo.

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Fuksivuosi!

Siinäpä kieleltä nopeasti suhahtava sana, joka on latautunut täyteen riemukasta odotusta.

Ensimmäinen luento, ensimmäiset laskuharjoitukset, ensimmäinen tentti, ensimmäinen tentin uusinta! Ensimmäinen pienryhmäkokoontuminen, ensimmäiset bileet, jatkot, sillikset!

Hauskaa ja yhteisöllistä – ainakin kun on mukana sisällä porukassa.

Kauempaa kaikki näyttää varsin erilaiselta. Sen tietää oululainen sähkötekniikan opiskelija Ville Paananen. Hänelle oman paikan löytäminen Oulun yliopistosta vaati kaksi vuotta ja Jodelin apua.

Jonkinlainen epäteekkari

Muuttaessaan Jyväskylästä Ouluun kuusi vuotta sitten Ville Paananen ei tuntenut paikkakunnalta muita kuin silloisen tyttöystävänsä. Ouluun hänet toivat sähkötekniikan opinnot: robotiikasta ja tekoälystä kiinnostunut Paananen arveli alan kiinnostavaksi.

Opiskelut käynnistyivät kuusihenkisessä pienryhmässä, josta vuoden edetessä kaikki paitsi hän ja yksi toinen lopettivat opintonsa.

Pienryhmän pienentyessä Paananen koki loittonevansa muista. Ei siksi, että häntä olisi muiden toimesta erityisesti syrjitty, vaan siksi, ettei hän itse löytänyt paikkaansa muiden joukosta. Luontainen ujous kasvatti kynnystä kontaktin ottamiseen. Ja missä samanhenkisiä ihmisiä edes tapaisi?

Luultavasti teekkarikiltojen toiminnassa, mutta niihin Paananen ei tuntenut koskaan kuuluvansa. Ei, vaikka suorittikin fuksipassin tehtävät, pulahti vappuna Lasaretinväylään ja sai lakkinsa aamunkoitteessa muiden mukana.

”Ehkä olen jonkinlainen epäteekkari. Opiskelualani ei ole se, mikä ilmentää minua ihmisenä.”

Kulttuurista kiinnostuneena Paananen tiedusteli pienryhmäohjaajalta, tiesikö hän yliopistolla olevan bändejä, johon mahtuisi yksi kitaristi. Hänelle tarjottiin vastaukseksi opiskelijakuoroja ja orkestereita. Niihin kitara ei tuntunut oikein sopivan.

Kun ensimmäinen opiskeluvuosi ”meni niin kuin meni”, toisen vuoden alkaessa Paananen tunsi olonsa entistä yksinäisemmäksi – poissa olivat pienryhmäläiset ja fuksipassin suorittamiseen kuuluvat kuviot. Paanasen opiskelut jäivät tauolle vuoden 2014 keväällä, kun hän sairastui masennukseen. Samoihin aikoihin päättyi myös pitkä parisuhde.

Palatessaan opintojen pariin vuonna 2016 Paananen tunsi olevansa taas kuin fuksi, joka murehtii, löytääkö tuhansien opiskelijoiden joukosta koskaan ryhmää, johon hän tuntisi kuuluvansa – omaa ydinporukkaa.

Kun on tahtoa, on myös konsteja. Paananen kiinnitti Linnanmaan kampuksen seinälle julisteita, joissa etsi kanssaopiskelijoita kokeilemaan kanssaan Neljän tähden illallinen -tv-sarjan konseptia. Vaikka joitakin vastauksia tuli, idea ei silti koskaan ottanut tulta siipien alle.

Kun kokkauskutsut eivät tuottaneet tulosta, apuun tuli Jodel, opiskelijoiden suosima anonyymi kännykkäsovellus. Jodelissa eri alojen ihmiset kohtasivat välimatkasta riippumatta samassa sovelluksessa: kun yksi kirjoitti Tietotalosta, toinen vastasi kasvatustieteiden päädystä, kolmas Kontinkankaalta.

”Kun sovellus tuli, tuntui, että se toi koko yliopistoyhteisön yhteen”, Paananen muistelee.

Jodelista Paananen löysi taiteesta innostuneita keskustelijoita, jotka halusivat myös kohdata kampuksella kasvotusten. Näistä kokoontumisista kasvoi viime vuoden lopulla uusi oululainen opiskelijajärjestö, Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri ry.

Tapiiri kokoontuu keskiviikkoisin 5.9. alkaen Linnanmaalla taidetapaamisiin. Tapaamisissa taiteen muoto on vapaa, ja osallistujat tekevät kuka mitäkin: osa piirtää, osa maalaa, osa maalaa figuureja, osa tekee bullet journaleita. Paanasen mukaan heti alusta asti ajatuksena on ollut, että Tapiirin tapaamisissa saa tehdä mitä vain itse haluaa.

Ville Paananen iloitsee ennen kaikkea siitä, että tapiirilaiset itse kokevat toiminnan tärkeäksi ja merkitykselliseksi. ”Ihmiset ovat sanoneet, että tälle on kysyntää. Se vahvistaa tunnetta, että tämä on hyvä juttu, tätä kannattaa tehdä. ”

 

Yhteisö tehdään yhdessä

Ville Paanasen kokemuksista olisi helppo maalata sankaritarina: kun sopivaa yhteisöä ei ollut valmiina, täytyi sellainen tehdä itse.

Mutta kyse ei ole vain yhden ihmisen ponnistuksesta, Paananen sanoo.

Vaikka Tapiirin perustajien joukossa on myös järjestöaktiiveja, moni, kuten Paananen itse, oli järjestössä mukana aivan ensimmäistä kertaa. Siksi yhden ihmisen into ei riitä, vaan rinnalle tarvitaan muita.

Ville Paanasen mukaan asiantuntija-apua antoi OYY:n tapahtumatuottaja-yhteisöasiantuntija Asta Salomaa, järjestön sääntöjen kirjoittamiseen saatiin apua yhden hallituslaisen äidiltä. Ennen kaikkea tarvittiin jäsenten oma halu tehdä töitä yhteisönsä eteen.

Paananen löytää yhdessä taiteilulle monta perustetta. Ensinnäkin se on erinomaisen hyvä syy kokoontua yhteen. Pensseli voi pysyä pöydällä tuntitolkulla, jos keskustelu virtaa valtoimenaan.

Lisäksi yhdessä työskenteleminen kehittää taiteilijana, Paananen sanoo.

”Kotona et pääse haastamaan itseäsi ja oppimaan muilta. Paikan päällä näet, kuinka erilaiset taidetekniikat toimivat, ja voit kuulla perusteluita, miksi tehdä juuri näin. Senkin näkee konkreettisesti, kuinka kynää pidetään piirrettäessä kädessä.”

Paanasella kaikki järjestöön liittyvä on tullut uutena: miksi järjestön on järkevää rekisteröityä, mitä vastuita puheenjohtajalla on, mitä asioita sääntöihin kirjoitetaan. Mysteerin verhoamaa oli aktiivien viljelemä termistö: toiminnantarkastus, talousarvio, toimintasuunnitelma.

Tapiirin hallituksen puheenjohtajana piti opetella sekin, mitä sanoja käyttää hallituksen kokouksen avatessa. Tähänkin sai onneksi apua muilta, hallituksen järjestöaktiiveilta ja Youtube-videoista.

Syy jäädä Linnanmaalle

Tapiirin ensikokoontumisesta on kulunut pian vuosi. Nyt Paanasen elämä on hyvin erilaista kuin viime syksynä.

Toki järjestöaktiivin elämä on kiireistä, kuluttavaakin, puheenjohtajalla olisi aina tehtävänä, suunniteltavana ja murehdittavana jotain: ”saa tuijottaa kalenteria ja stressata”.

Paananen kokee oppineensa vuoden aikana valtavasti. Ei vain järjestöbyrokratiasta, vaan myös kommunikoinnista, vuorovaikutuksesta, kuuntelemisesta.

Hän iloitsee ennen kaikkea siitä, että tapiirilaiset itse kokevat toiminnan tärkeäksi ja merkitykselliseksi.

”Ihmiset ovat sanoneet, että tälle on kysyntää. Se vahvistaa tunnetta, että tämä on hyvä juttu, tätä kannattaa tehdä. On hienoa olla osana tuomassa ihmiselle syytä, jonka vuoksi jäädä luentojen jälkeen Linnanmaalle hengailemaan muiden kanssa.”

Toimiminen järjestössä on tehnyt Oulun yliopistosta pienemmän, Paananen sanoo. Vasta nyt hän näkee sen, miten yliopisto rakentuu, miten paljon toimijoita kampukselle mahtuu, miten yliopistoa johdetaan.

Samalla hän kokee päässeensä ravistelemaan yliopistoa, tuomalla kampukselle jotain uutta.

Ei ainoastaan uutta rekisteröityä yhdistystä Patentti- ja rekisterihallituksen mappeihin – Paananen haluaa tuoda esille myös uutta ajattelutapaa, tapaa toimia ja olla osana yhteisöä.

”Yliopistossa muodostuu helposti rajoja eri järjestöjen, alojen ja tapahtumien välille. Sitäkin tarvitaan, toki”, hän sanoo,

Mutta rajansa kaikella, rajoillakin.

”Haluaisin, että täällä huomattaisiin, kuinka samanlaisia ihmisiä löytyy saman katon alta. Kun törmäyttää ihmisiä yhteen, voi syntyä hyviä juttuja.”

 

Kuka?

» Ville Paananen
» 26-vuotias.
» Kotoisin Jyväskylästä, asuu Oulussa.
» Sähkötekniikan opiskelija Oulun yliopistossa.
» Tekniikan kandidaatti. Aloittaa diplomityön tekemisen tänä syksynä.
» Oulun korkeakoulujen taidepiiri Tapiiri ry:n perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja.
» Lapsena unelma-ammatti oli palomies. ”Halusin lapsena myös insinööriksi, vaikka en tosin tiennyt tarkemmin, minkä alan insinööriksi.”
» Harrastaa taiteilua ja lukemista, kausittain myös lenkkeilyä ja joogaa.
» Toivoo, että jokaisella opintonsa aloittavalla opiskelijalla on oma ryhmänsä johon kuulua.
» Haaveilee rivitalosta, jossa on pieni piha, iso grilli ja saksalainen naapuripariskunta.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää: