Mielenterveys, henkinen hyvinvointi, mielen hyvinvointi, henkinen tasapaino.. vaikka mielenterveyden tabujen vähentämisen eteen on tehty paljon työtä viime vuosina, liittyy aiheeseen edelleen paljon stigmaa ja oikean sensitiivisyyden asteen hakemista. Miten puhua asioista oikein termein, ketään loukkaamatta? Milloin on oikein puhua mielen sairauksista, milloin taas ongelmista ja milloin yleisesti hyvinvoinnista? Mikä on ero persoonallisuushäiriöiden ja mielenterveyden ongelmien […]
Mielenterveys, henkinen hyvinvointi, mielen hyvinvointi, henkinen tasapaino.. vaikka mielenterveyden tabujen vähentämisen eteen on tehty paljon työtä viime vuosina, liittyy aiheeseen edelleen paljon stigmaa ja oikean sensitiivisyyden asteen hakemista. Miten puhua asioista oikein termein, ketään loukkaamatta?
Milloin on oikein puhua mielen sairauksista, milloin taas ongelmista ja milloin yleisesti hyvinvoinnista? Mikä on ero persoonallisuushäiriöiden ja mielenterveyden ongelmien välillä? Myönnän, että itseänikin hieman jännittää aiheesta kirjoittaminen juuri sen sensitiivisyyden ja henkilökohtaisuuden vuoksi.
Asiasta tekee edelleen monisyisemmän vielä se, että sitä ei voi rajata vain mielen vointiin – on niin kokonaisvaltaista, mikä vaikuttaa henkiseen hyvinvointiimme ja päinvastoin. Fyysinen vointi, stressi, arjen kiire, taloudelliset vaikeudet. Sosiaalinen ympäristömme. Makroympäristö. Nämä ovat myös lieveilmiöitä, samoin kuin persoonallisuutemme. Kuinka se muovautuu elinympäristömme vaikutuksesta, kuinka me muovaamme sitä, kuinka sisäinen maailmamme vaikuttaa sen muovautumiseen? Ovatko kaikki henkisen hyvinvoinnin haasteet välttämättä negatiivisia, kuinka voisimme löytää niistä myös positiivista?
Olen kokenut tämän revelaation myös itse saadessani vaativan persoonallisuuden diagnoosin. Diagnoosin jälkeiseen aikaan liittyi useita itsetutkiskelun vaiheita, joista ensimmäinen oli epäusko. Minullako persoonallisuushäiriö? En kai minä nyt niin outo ole? Pikkuhiljaa asia alkoi iskostua tajuntaani. Aloin ymmärtää, miksi. Opin vertaamaan omia käyttäytymis- ja ajatusmallejani muihin sosiaalisessa ympäristössäni. Mutta miksi niinkään tarvitsisi tehdä? Eivät he ole minä.
Koin läpi myös vaiheen, jossa identifioin itseäni todella vahvasti diagnoosin kautta. ”Minä nyt vain toimin näin, koska minulla on tämä ongelma”. Vaan ei diagnoosi tarkoita, että sen mukaan täytyy elää.
Diagnoosi ei ole mikään käyttäytymisen sääntökirja, jonka mukaan omaa olemassaoloaan täytyy ohjata. Vaikka vaativan persoonallisuuden termikin kertoo sen olevan nimenomaan persoonaa muovaava ja suuri persoonallisuuteen vaikuttava tekijä, ei se tarkoita, että vaativa persoonallisuus olen minä. Olen myös niin paljon muuta – lojaali, välittävä, itsepäinen, kunnianhimoinen ja varautunut. Osa näistä piirteistä voidaan liittää vaativaan persoonallisuuteen, ja varmasti osa sitä, miksi olen niin kunnianhimoinen, liittyy vaativuuteen itseäni kohtaan, mutta ennen kaikkea koen olevani kaikkia edellä mainitsemiani adjektiiveja – en vaativa persoonallisuus. Ihan kuten mikään uudessa Oulun ylioppilaslehden numerossa 4/2021 esitetyistä asioista ei määrittele meitä tai muita, mutta toivottavasti auttaa ymmärtämään.
Valaisevia lukuhetkiä uuden lehtemme parissa.
Julkaistu
SHARE
Tuuli Heikura
Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.
Miksi asut niin kaukana, ihmettelin pohjoisessa asuvalle ystävälleni noin kymmenen vuotta sitten. Olin tyypillinen eteläisen Suomen kasvatti. Kuvittelin oman ympäristöni keskipisteeksi, jota kohti odotin kauempana asuvien saapuvan. Miksi itse asut niin kaukana, vastasi ystäväni takaisin. Nykyajassa läheisyyden säilyttäminen vaikuttaa olevan monille vaikeaa ilman satojen kilometrien etäisyyksiäkin. Ja kun välimatkat kasvavat pidemmiksi, kärsivät vääjäämättä kärsivät myös […]
Miksi asut niin kaukana, ihmettelin pohjoisessa asuvalle ystävälleni noin kymmenen vuotta sitten.
Olin tyypillinen eteläisen Suomen kasvatti. Kuvittelin oman ympäristöni keskipisteeksi, jota kohti odotin kauempana asuvien saapuvan.
Miksi itse asut niin kaukana,vastasi ystäväni takaisin.
Nykyajassa läheisyyden säilyttäminen vaikuttaa olevan monille vaikeaa ilman satojen kilometrien etäisyyksiäkin. Ja kun välimatkat kasvavat pidemmiksi, kärsivät vääjäämättä kärsivät myös tapaamisten tiheys ja mutkattomuus.
Nyt minä asun kaukana, tai läheiseni kaukana minusta, kummasta suunnasta asiaa katsookaan. Kun opinnot toivat minut Ouluun, en osannut pelätä sitä, miten monien kanssa yhteydenpito jäisi, miten monien elämästä ajautuisin pois.
Pitää tulla joskus käymään, monet sanoivat. Jotkut tulivatkin, oli kiva käydä, he sanoivat sitten, ja tiesin, etten näkisi heitä taas pitkään aikaan. Miten näkisinkään, monella on työ, isovanhempiensa tapaamiset, omat kiireensä.
Ja minähän se olin, joka lähti.
Kotiseutunsa jättäminen ei ole helppoa, se on ennenkin tiedetty. Sotien jälkeisten vuosien muuttoliike kaupunkeihin sai aikalaistulkinnoissa vastaliikkeensä. Kaunokirjallisuudessa ja elokuvissa kaupunkeja kuvattiin vieraantuneisuuden, moraalittomuuden ja järjestyksen puutteen piirtein. Talonpoikaisia arvoja vaalivalle antiurbaaniudelle, kaupungistumiskielteiselle ajattelutavalle ominaista oli käsitys muuttamisen vahingollisuudesta niin yksilölle, yhteiskunnallisesti kuin alueellisestikin.
Vaikka aikalaistulkinnat eivät tavoittaneet koko totuutta muuttajien kokemuksista, eivät muuttajat toki aivan kolahduksitta sopeutuneet uuteen elämäänsä kaukana kotiseudultaan. 1960-luvun Helsingin väkivaltaisuus päihdeongelmineen näkyi erityisesti kaupunginosissa, joissa oli paljon tulokkaita muualta Suomesta. Sadoilla saapuneilla nuorilla ei ollut koulutusta, työpaikkaa tai asuntoa.
Kaupungistumisen kohtalokkaat vaikutukset maaseudulle näkyvät ja puhututtavat yhä tänään. Kaupunkielämän turmiollisuus ei tule yllätyksenä, jos suunta on kaupungista toiseen. Mutta tarkastellaanko kotiseudultaan ja tukiverkoistaan irtautumisesta aiheutuvia vaikeuksia yksilöille riittävästi? Voisiko tässäkin olla syytä nuorten aikuisten yleisten mielenterveyden ongelmien taustalla?
Muuttaminen voi olla monelle helpottavaa ja voimauttavaa, uuden tai jopa ensimmäisen kodilta tuntuvan seudun löytämistä. Toisille meistä yksinäisyys tulee yllättäen.
Vaikka uusia tuttavuuksia olisikin, itse huomaan kaipaavani lähinnä vanhojen ystävieni seuraa, heitä, joilta mikään ei tule yllättäen, joille ei tarvitse selittää mitään. Eniten kaipaan tyhjänpäiväisiä keskusteluja, sitä, kun tapaamisessa ei tarvitsisi kerrata sitä, mitä viimeisen puolen vuoden aikana elämässä onkaan tapahtunut.
Joillain on yhä uskoa siihen, että digiaika tarjoaa meille yhteyttä toisiin. Minulle se tarjoaa ennen kaikkea ulkopuolisuuden kokemuksia. Katselen pala kurkussa someen talletettuja kuvia syntymäpäivistä ja illanvietoista, joihin minua ei kukaan edes kutsunut.
Moni meistä lähtijöistä tarvitsisikin työkaluja siihen, miten toimia lähtijänä uuden ja vanhan kodin ristipaineissa, kuinka hyväksyä vieraantumisesta aiheutuvat tunteet, pitää läheiset elämässään ja pysyä itse heidän elämässään mukana.
Toki meillä on sotien jälkeisten vuosien sukupolviin verrattuna paremmat mahdollisuudet onnistua yhteyden pitämisessä, paremmat tiet, halvat puhelut ja ilmaista mobiilidataa. Lentolippuja voi saada kuulemma 20 eurolla.
Nykyään etäisyyksiä mainostetaan keinotekoisenkin pieninä. Oulu julistautuu olevansa vain tunnin päästä Helsingistä, samalla kun maapallon on arvioitu olevan kahdeksan vuoden päässä 1,5 asteen lämpenemisestä. Toki ymmärrän lentomatkan houkutuksen yksilöille tilanteessa, jossa meille suodaan liian vähän aikaa matkustaa maata pitkin. Perhanan lentäjät, ajattelen silti, kun istun pakarat kipeinä yöbussissa. Yritän käpertyä kahdelle istuimelle sikiöasentoon ja saada unen päästä kiinni.
Kun vierailen kotiseudullani, pinnani on usein kireällä. Kun joku vilkaiseekin puhelintaan kesken lauseeni, mietin, etkö tajua kuinka kauan matkustin tänne tapaamaan sinua? Kalenteri täyttyy, kun yritän ehtiä tapaamaan kaikkia, joista vääjäämätöntä etääntymistä yritän epätoivoisesti paikkailla. Välttelen sukulaisten pettyneitä katseita, etkö voisi jäädä pidemmäksi?
Pahinta on ajatella sitä, elääkö iäkäs sukulaiseni vielä, kun pääsisin vierailulle seuraavan kerran. Ehtisinkö paikalle, jos hänen vointinsa heikkenisi äkillisesti.
Joillain on yhä uskoa siihen, että digiaika tarjoaa meille yhteyttä toisiin. Minulle se tarjoaa ennen kaikkea ulkopuolisuuden kokemuksia. Katselen pala kurkussa someen talletettuja kuvia syntymäpäivistä ja illanvietoista, joihin minua ei kukaan edes kutsunut. Ajattelin, ettet kuitenkaan pääsisi. Tällaiset kissanristiäiset nämä vaan, he sanovat. Kuinka olisinkaan halunnut olla mukana.
Digitaalisesti jaetut kuulumiset harvoin tavoittavat yhteisen jaetun teekupposen ja sympatian tunnelmaa keittiössä.
Vaikka teknologia tarjoaisi nykyisin erilaisia mahdollisuuksia, on eri asia, kuinka hyvin muu aika sallii meidän käyttää niitä. Meidän olisi nykyisin halpaa soittaa, mutta puhelimessa puhuminen on vähentynyt erityisesti nuorten aikuisten keskuudessa. Lena Nälskylä kirjoittaa Ylellä, että puhelin soi spontaanisti niin harvoin, että niin käydessä pelkää usein pahinta. “Soittaja usein kysyy ensitöikseen, että onko vastaaja pahassa paikassa tai että soittiko hän huonoon aikaan. Oletusarvo tuntuu olevan, että nykyihmisellä ei ole koskaan hyvää hetkeä vastata puhelimeen.”
Jotkut sanovat, että aina voi jatkaa siitä mihin jäätiin. Voikin, toisaalta haluaisin nähdä, mitä siinä välissäkin tapahtuu.
Kun lähtijä joskus ehkä palaa, palaa hän erilaiseen todellisuuteen, mistä aikanaan lähti. Vierineet vuodet huomaa rykäyksessä, on vaihtuneita puolisoita, syntyneitä lapsia. Toisia ei enää ole, elämässä tai ei ollenkaan.
Ja sitten, kuitenkin, toisten kanssa jatketaan siitä mihin jäätiin.
Essi Erkkilä yrittää löytää sopuisan yhteiselon teknisten vempainten kanssa, mutta erityisesti tulostimet ja bugiset ohjelmistot ovat nousseet aktiiviseen vastarintaan. Tarpeetonta teknologiaa, onko sitä olemassa? Vastaan omaan kysymykseeni myöntävästi. Moderni länsimaalainen ihminen elää teknologian ympäröimässä yhteiskunnassa. Teknologiaa eivät ole vain ympärillämme olevat laitteet ja vekottimet, jotka tekevät elämästä helpompaa, vaan myös erilaiset käyttöjärjestelmät ja sovellukset. Niinpä […]
Essi Erkkilä yrittää löytää sopuisan yhteiselon teknisten vempainten kanssa, mutta erityisesti tulostimet ja bugiset ohjelmistot ovat nousseet aktiiviseen vastarintaan.
Tarpeetonta teknologiaa, onko sitä olemassa? Vastaan omaan kysymykseeni myöntävästi. Moderni länsimaalainen ihminen elää teknologian ympäröimässä yhteiskunnassa. Teknologiaa eivät ole vain ympärillämme olevat laitteet ja vekottimet, jotka tekevät elämästä helpompaa, vaan myös erilaiset käyttöjärjestelmät ja sovellukset. Niinpä teknologiaa todella on aivan kaikkialla: se auttaa meitä liikkumaan paikasta toiseen, hankkimaan tavaroita ja palveluita sekä esimerkiksi seuraamaan terveydentilaamme.
Teknologia tulee työpaikoillemme, harrastuksiimme ja jopa makuuhuoneisiimme. Erilaiset laitteet ovat entistä hienostuneempia, älykkäämpiä ja huomaamattomampia. Älysormus on kevytrakenteinen ja elegantisti muotoiltu asuste, älykello puolestaan mittaa kaikessa hiljaisuudessa aktiivisuustasosi, unenlaatusi ja muistuttaa vielä saapuneista laskuistakin. Elämme symbioosissa teknologian kanssa ja se on pelottavaa. Haluan purkaa tämän kaikessa hiljaisuudessa tehdyn yhteistyösopimuksen.
Kaikki Tekniikka-lehden lukijat voivat nyt vetäistä kahvit takaisin väärästä kurkusta: en suinkaan väitä teknologiaa hyödyttömäksi. Teknologia mahdollistaa sen, että lääkärit voivat tutkia sisuskalujani ilman valtavaa avoleikkausta. Sen avulla voin sujuvasti ostaa osakkeita kotisohvalta tai luukuttaa langattomista kuulokkeistani tanssimusaa (ja vieläpä reivata ilman johtohelvettiä). Rakastan kaikkea sitä, minkä teknologia mahdollistaa!
Sen sijaan kammoan sitä, että elämämme erilaisten vekottimien joulukuusena alkaa jo muistuttaa jonkinlaista tragediaa. Lähipiirissäni on useita älykelloriippuvaisia. Aamulla herätessä vireystila tarkistetaan kellon näytöltä. Niin ikään treenien onnistumisen ja tehokkuuden saa selville parilla näytön tökkäyksellä. Jos aktiivisuuspisteet uhkaavat jäädä vajaiksi, voi olkkarissa hyvin vetäistä vielä iltamyöhään pienen juoksulenkin. Kahvipöytää kiertäviä aikuisia seuratessani en ole varma, onko olohuoneeni yhtäkkiä muuttunut komedialeffan näyttämöksi vai dystopiseksi tiedeleffaksi, jossa teknologia on alistanut meidät palvelijoikseen.
Hiljattain fysioterapeuttini lievästi järkyttyi kuullessaan, etten käytä lenkkeillessäni mitään harjoitteluani seuraavaa teknologiaa. Vastasin hänelle, etten tarvitse juostakseni älykelloa tai sykemittaria. Minä vain juoksen. En myöskään tarvitse laitetta kertomaan nukuinko yöni hyvin tai 3D-teknologiaa sisältävää 10-ohjelmaista sähköhammasharjaa huolehtiakseni suuhygieniastani. Sovellusten ei myöskään tarvitse kertoa minulle, olenko juuri nyt kaunis, trendikäs tai menestyvä.
Teknologian kehityksen seurauksena kaikenlaisia vempeleitä on ylimäärin tarjolla täyttämään niin todellisia kuin keksittyjäkin tarpeita. Teknologiaa todella tarvitaan ongelmanratkaisun tueksi, mutta siinä vaiheessa kannattaa pysähtyä hetkeksi, kun se alkaa tuottamaan elämään enemmän ongelmia kuin ratkaista niitä. Vaikka älykkäät laitteet helpottavat arkea, eivät ne yksinään tee ihmistä autuaaksi tai onnelliseksi. Onneksi olemme edelleen niin onnellisessa tilanteessa, että itsensä kuuntelemisen taitoa ei vielä yksikään laite pysty korvaamaan. Hyvin nukuttu yö tai kevyemmin sujuva juoksulenkki saavat edelleen aikaan hyvänolon tunteen, eikä sen kertomiseen tarvita tulkiksi jotakin raajaa piipittämään.
Julkaistu
SHARE
Essi Erkkilä
Vastikään Oulusta Vaasaan muuttanut opiskelija, joka pohtii opintoja ja elämää niiden ympärillä. Instagram: @rautainenmuija.
Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla. Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät. Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan. Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, […]
Eläinten hautausmailla muistaminen on kuin taidetta. Oulun yliopistossa tehdään aikalaisarkeologiaa Hiirosella ja Mikonkankaalla.
Eräänä elokuun päivänä vuonna 2018 Janne Ikäheimo kaivoi mullasta esiin kaksi luurankoa. Niinhän arkeologit tekevät.
Ne olivat perheen gerbiilien, Kaapon ja Kassun, maalliset jäännökset, yhä raidallisista sukista tehdyissä käärinliinoissaan.
Lemmikit saivat uuden leposijan Oulun Mikonkankaan hautausmaalta. Niiden haudalle Ikäheimo pystytti vähitellen monumentin, jolla on shintolainen portti, buddhalainen rukoustikku, kolme kerubipatsasta ja muinaisten roomalaisten kaavaa noudattava hautakirjoitus:
DIS MANIBVS
CAIVS GERBILLVS
VIX ANN III MENS XI
ET
CASSIVS GERBILLVS
VIX ANN III DIES XXV
VNGVICVLATIS DVLCISSIMIS
IANVS CALVVS
PATRONVS FECIT
Eläinten hautausmailla enemmän on enemmän.
Ikäheimo on tutkinut aihetta Oulun yliopiston arkeologian laitoksella yhdessä tutkija-arkeologi Tiina Äikäksen kanssa. Gerbiilien hautaamisesta hän kirjoitti autoetnografisen kuvareportaasin Suomen uskontoja käsittelevään julkaisuun. Puhelimessa Ikäheimo myöntää, että kyse oli myös performanssista, eräänlaisesta arkeologihuumorista. Mutta tempauksen aikana hän huomasi, että fyysinen työ – ensin kaivaukset kotitalon takapihan kukkapenkissä ja sitten hautakuopan täyttäminen hiekalla Mikonkankaalla – tuo kuoleman käsittelyyn uuden ulottuvuuden.
”Ihmisen kuolema on nykyisin ulkoistettu täysin. Kuollaan vanhainkodissa tai sairaalassa, ja sitten vainaja tulee arkussa vastaan. Eläinten hautausmaalla itse tekeminen on jollakin tavalla meditatiivista surutyötä.”
Monet muutkin tekevät lemmikilleen monumentin itse, kotoa löytyvistä tarpeista. Ikäheimo on kutsunut tällaisia hautamonumentteja ITE-taiteeksi. Hautausmaat ovat rönsyilevän runsaita. Ihmisten muistelussa samanlainen materiaalinen kulttuuri näkyy lähinnä lasten hautausmailla.
”Suurin klisee eläintutkimuksessa on mielestäni se, että sanotaan, että eläimet aletaan mieltää perheenjäseniksi. Toisaalta se kyllä pitää aika hyvin paikkansa, ja nimenomaan eläin ja pikkulapsi rinnastuvat aika usein.”
Esimerkiksi Prahan Bohnicen eläinten hautausmaata ja Lontoon St. Pancrasin lasten hautausmaata on vaikea erottaa toisistaan, jos ei tiedä, kumpi on kumpi.
Tosin Ikäheimon mielestä kuri alkaa löystyä myös ihmisten hautausmailla ylipäänsä: yhä enemmän näkee pieniä kerubipatsaita ja muunlaista hellyttävää kuvastoa, joka on tähän mennessä ollut Suomessa tuttua lähinnä eläinten hautausmailta.
Jasmin Puska on tutkinut eläinten hautausmaita arkeologian opinnäytetöissään. Hän teki kandintyönään kohdebiografian Hiirosen hautausmaasta, ja nyt hän inventoi varsinaisia hautoja gradussaan. Ohjaajana sekä kandidaatin tutkielmassa että gradussa on ollut Janne Ikäheimo.
Kohdebiografia on eräänlainen paikan elämäkerta. Tutkimusaihe löytyi, kun osa Hiirosesta jäi moottoritien reunaan rakennetun meluvallin alle.
Ilta-Sanomat kirjoitti tapauksesta dramaattisesti. Osa lemmikkien omistajista on kuitenkin mitä ilmeisimmin ollut tosissaan järkyttynyt tapauksesta.
IS oli haastatellut muun muassa ”Pekkaa”, joka oli haudannut lemmikkinsä vuonna 1985 ja kävi muistamassa sitä haudalla vieläkin, yli 30 vuotta myöhemmin. Puskan mukaan Hiirosella on muutamia yhtä vanhoja hautoja, joilta löytyy edelleen esimerkiksi kukkia ja kynttilöitä.
Hiiroseen haudattiin oululaisten lemmikit ennen Mikonkangasta. Ja itse asiassa muunkin Suomen: Hiironen oli jonkin aikaa yksi harvoja eläinten hautausmaita, jonne sai haudata muutakin kuin koiria. Tänne on tuotu kissoja Tampereelta asti.
Hiironen suljettiin vuonna 1993. Enää tänne ei saa haudata lemmikkejä.
Tai ei saisi, mutta haudataan. Puskan inventoinnin mukaan Hiirosella on käynyt noin parikymmentä guerrillahautaajaa lopettamisen jälkeen. Yksi hauta on aivan uusi, ehkäpä viime kesänä tehty. Ihmisten hautausmaalla näin ei tietenkään voisi tehdä.
Eläinten hautausmailla tehdään toki paljon samojakin asioita kuin ihmisten haudoilla. Jotkut hautakivet eivät eroa ihmisten haudoista juuri mitenkään.
”Tai tuodaan vaikkapa samanlaisia hautakynttilöitä, koska ne ovat hautakynttilöitä. Käytetään samaa symboliikkaa ja samanlaisia koristeita. Se voi kertoa opitusta tavasta muistaa.”
Kristilliset tunnukset ovat periaatteessa kiellettyjä, mutta silti eläinten hautausmailla näkee paljon ristejä ja enkeleitä.
Puska opastaa läpi pienen kuusikon kulkevan polun. Vähitellen sen varrella alkaa näkyä pieniä hautamuistomerkkejä. Monet niistä ovat jo melkein maatuneet itsekin. Pysähdymme erään haudan eteen. Siinä on jonkun näpertämät reunukset, pehmohiiri sekä liuskekivi, josta teksti on jo kulunut pois.
”Kiveen oli tehty maalaamalla merkki <3, mikä on nuorten ja lasten käyttämä symboli. Sellaista ei välttämättä aikuinen laittaisi hautakiveen.” Vaikuttaa siis lapsen tai lasten tekemältä. Puskan mukaan eläimen hautaaminen on usein lapsille ensimmäinen kokemus kuolemasta.
”Monella on varmasti muistoja siitä, että vaikkapa pihalta löytynyt kuollut lintu haudataan leikinomaisesti. Siinä samalla opetellaan käsittelemään kuolemaa.”
Enimmäkseen haudataan edelleen kissoja ja koiria. Muidenkin eläinten haudat ovat kuitenkin lisääntyneet sitä mukaa kun ne ovat yleistyneet lemmikkeinä.
Aina haudasta ei kuitenkaan tiedä, mikä eläin siihen on haudattu.Sinänsä eläinten hautaamisessa ei ole mitään uutta. Muun muassa kissoja on muumioitu ja haudattu jo muinaisessa Egyptissä. Myös viktoriaanisen ajan Englannissa haudattiin ja ikävöitiin eläimiä, ja sen ajan suremiskulttuuri ilmeni myös materiaalisesti – esimerkiksi suruajan vaatteet olivat tietyn värisiä. Teresa Mangum kirjoittaa teoksessa Victorian Animal Dreams, että viktoriaanisen ajan eläinsuhteessa oli monia samanlaisia piirteitä ja tunteita kuin nykyäänkin: antropomorfismia, vihaa, syyllisyyttä, sentimentaalista kiintymystä ja sitä monimutkaista, muotoaan muuttavaa tunnetta, jota rakkaudeksi kutsutaan.
RITSI
16.5.1985-1.6.1989
ANNA ANTEEKSI
MAMMA
Tällainen teksti on kaiverrettu yhteen Hiirosen hautakivistä. Surun lisäksi ”mammaa” on jäänyt kaihertamaan syyllisyys. Yksi selitys on se, että eläin on kuollut tavalla tai toisella omistajan piittaamattomuuden takia, mutta syyllisen olon voi tuottaa pelkkä eläimen lopettaminen.
Jasmin Puskaa kiinnostaa ihmisen ja eläimen välisessä suhteessa se, mihin eläimiin muodostetaan tunneside. Kaikkia lemmikkejä ei haudata yhtä usein kuin toisia. Esimerkiksi kultakalat hävitetään vessasta alas vetämällä tai roskiin heittämällä.
Hevosia päätyy yhä teurastamolle, mutta hautaaminenkin on yleistynyt. Mikonkankaan hevosten haudat ovat kuin jättimäisiä hautaröykkiöitä, joita koristavat hevosen henkilökohtaiset tavarat.
”Hevonen on hyvä esimerkki eläimen statuksen muutoksesta. Alun perin se oli tuotantoeläin, mutta nyt se voi jo olla perheenjäsen tai paras ystävä.”
Jos eläimeen on muodostettu suhde, sitä jäädään kaipaamaan. Suhteen ei Puskan mukaan tarvitse olla kovin monimutkainen. Olennaista on vuorovaikutus.
”Periaatteessa sosiaalisen suhteen voi luoda vaikka takapihalla käyvään siiliin tai oravaan, jos eläin tulee säännöllisesti käymään. Silloin koetaan, että minä tiedän tästä eläimestä nyt jotain ja se tietää jotakin minusta.”
Orava tai siili ei välttämättä ole lainkaan tietoinen siitä, millaisten tunteiden kohteena se on.
”Se on ehkä tullut juuri tiettyyn pihaan siksi, että siellä on parhaat pähkinät, tai koirat eivät hauku.”
Ihmisillä on myös tarve inhimillistää eläimiä. Puskan mukaan niistä etsitään merkkejä samanlaisista tunteista, kuin mitä ihminen kokee. Ajatellaan, että koira ikävöi omistajaansa ja on mielissään, kun tämä palaa kotiin.
Akvaariokalojen omistaminen perustuu enimmäkseen niiden katseluun, ei vuorovaikutukseen. Ehkä sen takia ne hävitetään usein kuin jäte.
Eläimen sureminen on silti ollut Puskan mukaan pitkään sosiaalisesti kyseenalaista. Siitä kertoo muun muassa se, että eläinten hautausmaita on perustettu syrjäisille paikoille, piiloon katseilta.
Nyt tämä suremiskulttuuri on murroksessa, osittain sosiaalisen median myötä. Kuolleelle lemmikille tehdään usein kuvallinen muistokirjoitus vaikkapa Instagramiin.
Lemmikkien ympärille kasvanut teollisuuden ala on myös osoitus eläinsuhteen muutoksesta.
”Eläimille on nykyisin tarjolla monenlaisia palveluita: on uimahalleja ja kylpylöitä ja terveysruokia. Kaikkea sellaista, mitä lemmikki itse ei välttämättä tarvitse.”
Koiran takki ja tassusuojat voivat Suomen olosuhteissa olla tarpeellisia varusteita.
”Mutta tarvitseeko niiden suojien olla jotakin luksusmerkkiä, tai tarvitaanko sadetakkeja useissa väreissä? Enemmän tämä kertoo ihmisten tarpeista ja halusta kuluttaa.”
Kulutuskulttuuri näkyy myös eläinten hautausmailla, jonne viedään usein lemmikkien henkilökohtaisia tavaroita, kuten leluja, kaulapantoja, hevosten kenkiä ja riimuja.
Gerbiiliperformanssin myötä Janne Ikäheimo huomasi kiintoisan ilmiön. Samanlaisia monumentteja alkoi vähitellen ilmaantua muuhunkin lähiympäristöön. Hautausmaa on prosessi, ja Ikäheimon hauta asettui väistämättä myös dialogiin ympäristönsä kanssa.
Vielä selvemmin tämä ilmiö näkyy puisissa monumenteissa, jotka ovat kuin ortodoksisen grobnitsa-hautatalon ja ilmoitustaulun välimuotoja. Niitä on Mikonkankaalla selvästi keskittynyt tietylle alueelle.
Tuntuu sopimattomalta puhua muodista, mutta siitäkin on kyse. Myös muistokynttilät ovat osa samanlaisia tuotantoprosesseja kuin muut kulutustuotteet. Hautausmailla niistä tulee yksityisen surutyön välineitä, mutta kynttilöistä syntyy myös jätettä. Ihmisten hautausmaan työntekijät kertovat, että pyhäinpäivän ja joulun kaltaisina pyhinä kynttilät joudutaan kippaamaan traktorilla sekajätteeseen. Lajitteluun ei ole aikaa.
Eläinten hautausmailla ei ole palkattuja siistijöitä. Oletettavasti omistajat myös korjaavat kynttilät itse. Siellä itse tehty ja massatuotettu, persoonallinen ja matkittu, kohtaavat surutyössä, joka saa moninaisia muotoja.
On myös kulttuurisia eroja. Esimerkiksi Puolassa ei näe mitään kristillisiä symboleita. Ikäheimo arvelee tämän johtuvan siitä, että Puolassa katolinen usko otetaan vakavasti. Hän ei tiedä tarkkaan, mikä on suomalaisen evankelisluterilaisen kirkon kanta eläinten hautaamiseen, mutta arvelee senkin olevan muutoksessa. Virallisesti eläimet eivät pääse taivaaseen, mutta käytännössä ehkä kuitenkin.
Gerbiilien hautamonumentilla Ikäheimo halusi ravistella myös uskonnollisia perusoletuksia.
”Mistä tiedämme, että eläimet ovat kristittyjä? Eivätkö ne yhtä hyvin voisi olla buddhalaisia, tai vaikka shintolaisia?”
Julkaistu
SHARE
Maria Karuvuori
Kulttuuriantropologian opiskelija, joka on koukussa uuden oppimiseen. Pitää uimisesta, hyvin ja välittäen kirjoitetusta tekstistä, pienistä taloista ja suurista ajatuksista, kasveista ja eläimistä, kapakoista ja koti-illoista sekä toisinaan eläväisistä keskusteluista.
Oulun yliopiston hallituksen opiskelijajäseniksi kaudelle 2022–2023 on valittu Teemu Virtanen ja Miriam Putula. Valinta tehtiin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston kokouksessa 12. lokakuuta. Hallitukseen haki kuusi opiskelijaa, jotka haastateltiin edustajiston kokouksessa 12. lokakuuta. Hakijoita olivat Virtasen ja Putulan lisäksi Riikka Haataja, Ali Heikal, Antero Metso sekä Anni-Maria Teirikko. Kaikki hakijat haastateltiin kokouksessa edustajiston toimesta, jonka jälkeen järjestettiin äänestys edustajiston jäsenten esitysten perusteella. Valintoihin […]
Oulun yliopiston hallituksen opiskelijajäseniksi kaudelle 2022–2023 on valittu Teemu Virtanen ja Miriam Putula. Valinta tehtiin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston kokouksessa 12. lokakuuta.
Hallitukseen haki kuusi opiskelijaa, jotka haastateltiin edustajiston kokouksessa 12. lokakuuta. Hakijoita olivat Virtasen ja Putulan lisäksi Riikka Haataja, Ali Heikal, Antero Metso sekä Anni-Maria Teirikko. Kaikki hakijat haastateltiin kokouksessa edustajiston toimesta, jonka jälkeen järjestettiin äänestys edustajiston jäsenten esitysten perusteella. Valintoihin vaikutti laki miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta, jonka perusteella tehtävään tuli valita kummankin juridisen sukupuolen edustajat.
Teemu Virtanen on biolääketieteellisen fysiikan opiskelija, Miriam Putula on logopedian opiskelija.
Nyt päättyvällä kaudella hallituksen opiskelijajäseninä toimivat Joni Ollikainen ja Timo Veijola. Heistä kumpikaan ei asettunut ehdolle enää tänä syksynä.
Hallitus on yliopistolain mukaan yliopiston ylin päätöksentekoelin. Hallitus valitsee yliopiston rehtorin ja päättää muun muassa yliopiston strategiasta ja budjetista. Oulun yliopiston hallitukseen valitaan kaksi opiskelijajäsentä.
Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja ja kauppatieteiden maisteri, joka nauttii syväluotaavista ilmiöjutuista, kuluttaa lenkkipolkuja kahden koiransa kanssa ja haaveilee mankelin omistamisesta.
Kansainvälisestä tyttöjen päivää vietetään vuosittain 11. lokakuuta. Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään 11. lokakuuta. Se on päivä juhlia tyttöjen voimaa sekä vaatia parannuksia tyttöjen asemaan. Tänä vuonna tyttöjen päivän teemana on tytöt ja tieto. Oulussa tyttöjen oikeuksien eteen tänäkin vuonna kampanjoivat Plan International Suomi ja Tyttöjen talo. Mutta miksi päivää ylipäätään vietetään ja miksi sitä tarvitaan? ”Sillä […]
Kansainvälisestä tyttöjen päivää vietetään vuosittain 11. lokakuuta. Kansainvälistä tyttöjen päivää vietetään 11. lokakuuta. Se on päivä juhlia tyttöjen voimaa sekä vaatia parannuksia tyttöjen asemaan. Tänä vuonna tyttöjen päivän teemana on tytöt ja tieto. Oulussa tyttöjen oikeuksien eteen tänäkin vuonna kampanjoivat Plan International Suomi ja Tyttöjen talo. Mutta miksi päivää ylipäätään vietetään ja miksi sitä tarvitaan?
”Sillä oli niin pieni paita, että kaikki tursusi ulos.”
”Sellainen miestennielijä”
Näin yhteiskuntajärjestelmämme ja patriarkaatti pitävät meidät tytöt kontrollissaan edelleen vuonna 2021. Kommentit ovat lainauksia Riina Tanskasen tämän vuoden elokuussa ilmestyneestä Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä -sarjakuvateoksesta (Into, 2021). Teos valottaa perusteellisesti sitä, miten yhteiskunnan rakenteet saavat meidät marginalisoimaan kaikkea tyttömäisenä pitämäämme ja laittaa tytöt kilpailemaan keskenään ylhäällä hierarkiassa kylmästi valtaa pitävän supernaisen paikasta.
Tanskasen kirja on mitä mainiointa luettavaa tyttöjen päiväksi, jota vietetään taas 11.10. Se saa myös kysymään, mikä on tyttöjen tila Oulussa syksyllä 2021.
Mikä tyttöjen päivä?
Tyttöjen päivää ei pidä sekoittaa YK:n kansainväliseen naistenpäivään, jota vietetään 8. maaliskuuta. Kansainvälinen tyttöjen päivä (International Day of the Girl) on YK:n teemapäivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 2011. Tyttöjen päivä oli alunperin kansainvälisen Plan international -lastenoikeusjärjestön aloite.
Päivän tarkoituksena on ennen kaikkea tiedottaa tyttöjen tilanteesta kaikkialla maailmassa ja tukea tyttöjä edistämällä heidän oikeuksiaan ja osallistumismahdollisuuksiaan esimerkiksi tukemalla tyttöjen koulutusta ja elämää ilman syrjintää ja väkivaltaa.
Kaikkien tyttöjen päivä
Tyttöjen päivällä on kansainvälisesti juhlittuna päivänä luonnollisesti vahvasti globaali ulottuvuus, ja usein sen keskiössä vaikuttavat olevat esimerkiksi kehittyvien maiden tyttöjen ongelmat. Suomalaisia tyttöjä koskevat ongelmat vaikuttavat kehittyvien maiden tyttöjen ongelmien rinnalla varsin mitättömiltä.
Rodullistettujen naisten tilanne on vielä heikompi – erityisesti Suomessa. EU:n vähemmistöjä ja syrjintää koskevan tutkimuksen (2018) mukaan Suomessa maahanmuuttajataustaiset kokevat EU-maista eniten rasistista häirintää. Kun naisten ja miesten välinen palkkaero Suomessa on EU-tasolla iso, on maahanmuuttajanaisen tilanne vielä huonompi. Maahanmuuttajanaisen euro oli vuonna 2014 Tilastokeskuksen mukaan vain 62 senttiä suomalaismiehen eurosta, 77 senttiä maahanmuuttajamiehen eurosta ja 84 senttiä suomalaisnaisen eurosta.
Myös Oulun yliopistossa seksuaalista häirintää esiintyy: viimeisen kahden lukuvuoden aikana on tehty kahdeksan ilmoitusta seksuaalisesta häirinnästä. Luku voi vaikuttaa pieneltä, mutta Oulun ylioppilaslehden aiemmin haastatteleman opintopsykologi Pia Partasen mukaan syynä vähäiseen ilmiantomäärään voi olla esimerkiksi se, että kaikki häirintätapaukset eivät ohjaudu yliopiston mukaiseen käsittelyprosessiin. Lisäksi on mahdollista, että kaikki opiskelijat eivät tunnista joutuneensa seksuaalisen häirinnän kohteeksi.
Tiedon puute vieläkin ongelma
Tiedon puute on usein edelleen ongelma seksuaalisen häirinnän tunnistamisessa tai siihen puuttumisessa.
Plan International Suomi -järjestö onkin nostanut tänä vuonna tyttöjen päivän teemaksi ”tytöt ja tieto”. Sivuillaan järjestö muistuttaa tiedon puutteen olevan yksi keskeisimpiä syitä sille, etteivät tyttöjen seksuaali- ja lisääntymisoikeudet toteudu.
Oulun Tyttöjen talo jakaa vuosittain Vuoden tyttöteko -palkinnon paikalliselle tai lähiseudun henkilölle, joka jollakin tavalla omalla toiminnallaan edistää tyttöjen asemaa. Tänä vuonna palkinnon saa sukupuolta ja valtaa lasten vertaissuhteissa Oulun yliopistossa tutkinut KT, dosentti ja akatemiatutkija Tuija Huuki. Huuki on tuonut lisää ymmärrystä lasten seurustelusuhteiden valtavinoumista, jota on Suomessa aiemmin tutkittu vain vähän. Tyttöjen talon perusteiden mukaan tutkimus ”tukee ymmärrystä ja osaamista lasten kasvatus, opetus- ja ohjaustyössä”.
Aina joku muistaa huomauttaa, että Suomessa tyttöjen asiat ovat moniin maihin verrattuna kuitenkin hyvin. Tällaisesta vähättelevästä asenteesta kertoo myös esimerkiksi Tanskasen teoksen osakseen saama marginalisointi, josta Tanskanen kertoi äskettäin Tympeät tytöt-Instagram-tilillään. Kirja on esimerkiksi monissa kirjakaupoissa päätynyt lastenosastolle.
Monia edistysaskelia on otettu ja esimerkiksi #MeToo-kampanjan myötä moni asia on muuttunut. Aktivismia ja uutta tietoa tarvitaan kuitenkin edelleen – jaksetaan siis jankuttaa.
Julkaistu
SHARE
Frida Ahonen
Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.
