"Olen huomannut, että alkoholittomuuden hyödyt kasautuvat: koska ei juo, on terveempi, ja koska on aikaa, on aikaa harrastaa liikuntaa, mikä parantaa terveyttä entisestään", kirjoittaa Janne Hakkarainen.
Lauantaina minulla tulee täyteen puoli vuotta ilman alkoholia. Alkoholittomuuteni ei ole ollut suunniteltua, vaan aluksi se johtui olosuhteista: kärsin sarjoittaisesta päänsärystä, joka oireilee keväisin, ja päänsärkyjakson aikana ajatus päänsäryn tietoisesta lisäämisestä alkoholilla tuntuu täysin poissuljetulta.
Olin jo ajatellut, että kevään särkyjakson jälkeen voisin taas alkaa käyttää alkoholia, mutta minun ei ole enää yksinkertaisesti tehnyt mieli humaltua. En tiedä, milloin juon alkoholia seuraavan kerran. Ehkä jo pian, ehkä vasta kaukaisessa tulevaisuudessa.
Vaikka alkoholittomuuden alku oli olosuhteiden sanelemaa, jatko on ollut täysin vapaaehtoista. Se johtuu puolen vuoden aikana tekemistäni havainnoista.
Ensimmäinen havaintoni on, että alkoholi on kallista. Hauska ravintola-ilta maksaa helposti 50–100 euroa. Alkoholittomat oluet ja muut juomat ovat edullisempia.
Toinen havaintoni on, että olen aiempaa tehokkaampi. Kuluneen puolen vuoden aikana en ole käyttänyt vapaapäiviäni siihen, että makaan koko päivän sängyssä, toipumassa edellisestä illasta. Kesälomallani Berliinissä kiersin kaupunkia noin kolmen museon päivävauhdilla, koska hetkeäkään ei kulunut pahoinvointiin hotellihuoneessa.
Kolmas havaintoni on, että terveyteni on parantunut. Jo pieni määrä alkoholia heikentää palautumista, ja oma elämäni on tällä hetkellä niin kiireistä, että tarvitsen viikonloppuisin tehokasta lepoa. Opiskeluaikoina kävin juhlimassa melkein joka viikonloppu, mutta enää en yksinkertaisesti jaksaisi. En ymmärrä, miten jaksoin silloin.
Mielen hyvinvointia parantaa, että ei humaltuneena tee tai sano asioita, joita tarvitsee myöhemmin hävetä tai katua. Myös riski joutua onnettomuuksiin pienenee. Lisäksi humalassa – ja aivan erityisesti humalaa seuraavana päivänä – tulee tehtyä helposti huonoja ruokavalintoja. Nykyään se on vielä erittäin helppoa, koska Wolt tarjoaa laajan valikoiman erilaisia kaloripommeja sängynpohjalle asti kuljetettuna.
Koska minulla on ollut enemmän vapaa-aikaa, olen alkanut käyttää sitä liikuntaan. Käyn pari kertaa viikossa kuntosalilla, ja hiljattain aloitin myös lenkkeilyn. Olen huomannut, että alkoholittomuuden hyödyt kasautuvat: koska ei juo, on terveempi, ja koska on aikaa, on aikaa harrastaa liikuntaa, mikä parantaa terveyttä entisestään. Olen päässyt positiiviseen kierteeseen.
Neljäs – kenties keskeisin havaintoni – on ollut, että en tarvitse alkoholia: voin pitää hauskaa ystävieni kanssa selvinpäin. Myös ravintoloissa, silloinkin kun ystäväni nauttivat alkoholia.
Olen nimittäin huomannut, että alkoholiton olut toimii kohdallani ikään kuin plasebo: välillä oloni on muuttunut niin hilpeäksi, että olen varalta tarkistanut pullon etiketistä, että olenhan varmasti ostanut alkoholitonta olutta.
Olen kuullut alkoholittomuudestani vain yhden negatiivisen kommentin. Arvelen sen johtuvan siitä, että suomalainen alkoholikulttuuri muuttuu – nuorten ansiosta – koko ajan terveellisempään suuntaan.
Positiivisesta kehityksestä huolimatta korjattavaa on vielä jäljellä. Esimerkiksi vuonna 2016 toteutetun korkeakouluopiskelijoiden terveystutkimuksen mukaan 17 prosenttia opiskelijoista koki, että joutuu sosiaalisen paineen vuoksi ainakin silloin tällöin käyttämään alkoholia enemmän kuin oikeastaan haluaisi.
Seuraavan kerran tutkimus toteutetaan vuonna 2020. Haluan kannustaa kaikkia toimimaan erilaisissa illanvietoissa ja riennoissa siten, että yllämainittu prosenttiosuus pienenee entisestään.
Julkaistu
SHARE
Janne Hakkarainen
Oulun yliopiston ylioppilaskunnan entinen viestintäasiantuntija, jonka mielestä kaikkien tasa-arvoinen kohtelu on kaikkien etu. Twitter: @jannehak
Suomen menestynein indiebändi Satellite Stories lopettaa uransa lokakuun viimeisenä lauantaina. Kymmenen vuotta, viisi studioalbumia ja tuhansia keikkakilometrejä myöhemmin on aika hengähtää ja katsoa elämää ilman rock’ n roll -laseja. Mutta oliko koko pitkä matka sittenkin kaukokaipuuta?
”I’m dreaming of another place Freezing through these winter days My drifting mind is longing south”
Kun oululainen Satellite Stories suuntasi ensimmäistä kertaa Eurooppaan, hajosi bändin keikkapaku Saksan moottoriteille. Reissusta jäi hyvän tarinan lisäksi ikuinen kiitollisuudenvelka mekaanikko David Normanille.
Syyskuun alussa julkaistun, bändin viimeiseksi jäävän Cut Out the Lights -albumin myötä Satellite Stories suuntasi tänä syksynä vielä viimeisen kerran Eurooppaan.
Bändin jäsenet Esa Mankinen (kitara ja laulu), Olli-Pekka Ervasti (rummut), Marko Heikkinen (kitara) ja Jyri Pesonen (basso) pääsivät viimeisellä The Final Story –kiertueella vielä kerran maistamaan keikkaelämää suuren maailman meiningillä.
Bändin jäsenet ovat aiemmin kehuneet erityisesti Espanjan keikkoja hyvästä tunnelmasta. Myös tällä kertaa Espanja oli yksi odotetuimmista pysähdyspaikoista.
”Siellä indierock on vielä niin iso juttu. Keikoilla ihmiset ovat iloisia, tanssivat ja osaavat sanat ulkoa. Se hyvä fiilis tarttuu sitten itseenkin”, Marko Heikkinen kertoo.
Jäähyväiskiertue starttasi syyskuussa Kuopion Henry’s Pubista. Bändin mukaan jäähyväiskeikoilla meno on ollut villiä myös Suomessa. Mahdollisuus nähdä bändi viimeistä kertaa on tuonut keikoille tuttuja kasvoja: keikoilla on tavannut ihmisiä, jotka ovat nähneet bändin Suomessa yli kymmenen kertaa. Kotimaan keikat ovat vetäneet porukkaa myös kauempaa, jopa Japanista asti, Heikkinen sanoo.
Myöskin Oulun jäähyväiskeikat (25.10. ja 27.10.) ovat herättäneet kiinnostusta Suomen rajojen ulkopuolella. Vihoviimeiselle keikalle on bändin Facebook-sivun mukaan tulossa ihmisiä aina Kanadasta asti.
Mutta ennen viimeistä keikkaa ja valojen sammumista on hyvin aikaa vielä katsoa hetkeksi menneeseen.
Valot sammuvat
”In my veins Flows mercury, flows mercury I’m not the man that I used to be”
Bändin viimeinen levy kantaa nimeä Cut Out the Lights. Usein artisteilla on tapana pakata viimeiselle levylle kaikki toteutumattomat musiikilliset ideat ja unelmat.
Bändin mukaan uuden levyn materiaalin työstäminen ja lopettamispäätös menivät osittain limittäin. Viimeisimmän levyn materiaalin säveltäminen alkoi kuitenkin hyvissä ajoin ennen päätöstä.
Esa Mankinen ja Marko Heikkinen olivat keväällä vieraanaOulun ylioppilaslehden Kampuslivessä syksyn Vulcanalia-keikan tiimoilta. Tuolloin kaksikko oli sitä mieltä, että uuden levyn materiaalissa ei kuulu se, että kyseessä on viimeinen kerta studiossa tällä kokoonpanolla.
”Yritettiin vaan tehdä niin hyviä biisejä kuin mahdollista”, Heikkinen heitti haastattelussa.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa.”
Jotain pientä erikoisuutta levynteossa silti oli. Esimerkiksi tasatahtisia biisejä oli tällä kertaa mukana enemmän kuin normaalisti.
”Niitä on kiva soittaa ja ne sopivat hyvin meidän keikkasettiin”, Heikkinen kertoo.
Myös kokemus levynteosta näkyi viidettä kokopitkää tehdessä. Nyt bändi rohkeni toteuttaa hyväksi havaittua ”less is more” -periaatetta.
”Tällä kertaa uskallettiin jättää biiseistä myös asioita pois. Tätä ennen meidän biisit on tungettu aika täyteen kaikkea, mutta nyt viimeisen kohdalla riitti itsetunto siihen, että ei tarvinnut täyttää koko äänimaisemaa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
”Meillä on aina ollut yhteinen visio”
”This is a story about a man And how he came to understand The things in his life”
Mutta jäikö jotain musiikillista visiota vielä toteuttamatta, jonka kymmenvuotisen uran tehnyt bändi olisi vielä halunnut Satellite Stories -nimellä saada aikaan?
Bändin mukaan matkan varrella kovalevylle on tarttunut lähes 300 demoa, joista levyjen kappaleet on parsittu kokoon.
”Kyllä näistä ne parhaat on aina levylle laitettu, että siinä mielessä ei jää mitään hampaankoloon”, Marko Heikkinen tuumaa.
Miehet haluavat muistuttaa, että he ovat pitkän uransa aikana olleet lähes aina yhtä mieltä siitä, miltä bändin tulisi kuulostaa.
”Aika hyvin olemme kukin saaneet toteuttaa omia ideoitamme musiikin parissa”, Olli-Pekka Ervasti kertoo.
Bändin mukaan uuden levyn kohdalla haluttiin tehdä tavallista enemmän itse. Myös studiossa materiaalin hinkkaaminen jätettiin minimiin, ja sovitukset olivat pitkälti kasassa ennen varsinaista studiosessiota. Näin jäi aikaa muille kokonaisuutta eteenpäin vieville asioille.
”Esimerkiksi lauluihin käytettiin tosi paljon aikaa, jotta niihin saatiin sellainen oikeanlainen tunnelma”, Esa Mankinen kertaa.
”Pitää ajatella maailma vähän yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on”
”I don’t want, I don’t want, I don’t wanna be in Helsinki Art Scene”
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä.
”Ei meistä alun perinkään mitään U2:ta pitänyt tulla, vaan ennemminkin kuin Vampire Weekend”, Marko Heikkinen pohtii.
Homma pääsi kuitenkin kasvamaan. Satellite Storiesia tituleerataan usein Suomen suurimmaksi indierockbändiksi. Bändiläiset myöntävät, että jossain vaiheessa he olivat vakaasti sitä mieltä, että ovat maailman paras ja kaunein bändi.
”Toki näin viiden levyn jälkeen on hiukan realistisemmat näkemykset siitä, mitä tässä on saavutettu”, Heikkinen jatkaa.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään.”
Tietty hulluus ja epärealistiset odotukset ovat Satellite Storiesin mukaan myös välttämätön osa aloittelevien bändien sielunmaisemaa. Inhorealistisella bisnesajattelulla ei pitkälle pötkitä, vaan haaveille ja unelmille pitää olla tilaa. Suuruudenhulluus on hyvästä.
”Kyllä tiettyä naiiviutta pitää olla mukana. Ei sellaisella suomalaisella realistisella mentaliteetilla pääse maailmalla mihinkään”, Jyri Pesonen summaa.
Satellite Stories ei syntynyt jäähallikeikat mielessä. Bändin mukaan aluksi tarkoituksena oli soitella kavereille, pitää hauskaa ja tehdä hyviä biisejä. Bändi keikalla Qstockissa kesällä 2015.
Rock-lavoilta opit arjen haasteisiin
”Don’t tell me it was wasted time Don’t tell me it was waste of life”
Lopettamisen jälkeen Satellite Storiesin jäsenet pääsevät maistamaan niin sanottua normaalia elämää. Se oli myös yksi syy lopettamispäätöksen taustalla. Kymmenen vuotta sitten perustetun yhtyeen jäsenillä on kaikilla vielä keskeneräisiä opintoja Oulun yliopistolla. Esimerkiksi keväällä Oulun ylioppilaslehdessä toimitusharjoittelijana työskennellyt Marko Heikkinen palaa jäähyväiskiertueen jälkeen kirjallisuuden gradunsa pariin, ja Esa Mankinen palaa viimeistelemään musiikkikasvatuksen opintojaan.
Mutta mitä rokkielämästä voi ammentaa, kun nelikko palaa koulunpenkille ja päivätöiden pariin?
”Varmasti viihdemaailman rakenteen ymmärtämisestä on tulevaisuudessa hyötyä”, Marko Heikkinen pohtii.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka.”
Satellite Storiesin levyissä näkyy vahvasti sen jäsenten kädenjälki. Kokonaisvaltainen osallistuminen levyjen tekemiseen ja erilaisten ihmisten kanssa toimiminen on bändiläisten mukaan varmasti arvokasta pääomaa bändin jälkeiseen elämään.
”Kyllä tämä sellaista kokonaisvaltaista projektinhallintaa on opettanut. Levyn ulos pursottaminen on aina iso urakka”, Jyri Pesonen pohtii.
Bändin mukaan näin pitkää uraa ei voi pyyhkiä noin vain pois omasta persoonasta ja hypätä puhtaalta pöydältä bändielämän jälkeiseen arkeen. Toki keikkailukin on opettanut taitoja jokapäiväiseen selviytymiseen reissuelämästä.
”Ainakin on oppinut sen, että esimerkiksi hotellihuoneesta kannattaa napata pyyhkeet ja shampoot mukaan”, Esa Mankinen virnistää.
”Terveisiä David Normanille”
”Vagabonds, we’re vagabonds”
Entä se jutun alussa mainittu David Norman ja hajonnut paku?
Tarina juontaa juurensa bändin ensimmäiselle Euroopan kiertueelle. Tuolloin keikat järjestettiin omatoimisesti puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Kiertueen ajoneuvoksi valikoitui halvin vuokra-auto, jonka bändi onnistui löytämään.
”Kaikkihan meni hyvin, kunnes auton pakoputkeen tuli sellainen nyrkin kokoinen reikä Saksan autobahnilla”, Jyri Pesonen muistelee.
Hankalaan saumaan osunut haaveri aiheutti ongelmia, sillä sunnuntaina korjaamot olivat järjestään kiinni. Pitkän etsinnän jälkeen auki oleva korjaamo löytyi, mutta korjaamisen esteeksi nousi kielimuuri.
”Ei siinä sitten auttanut kuin istua huoltomiehen kanssa Google Translaten ääreen ja alkaa kääntämään”, Pesonen jatkaa.
Pakoputki saatiin loppujen lopuksi vaihdettua ja matka jatkui. Auton korjanneen mekaanikon nimi on bändillä vieläkin muistissa.
”David Norman oli hänen nimensä. Terkkuja Saksanmaalle, ja kiitos vielä tätäkin kautta, kun Oulun ylioppilaslehteä kuitenkin luet”, Marko Heikkinen jatkaa.
Nykyään Satellite Stories on hoitanut keikkamatkat hyvin varustellulla keikkabussilla, josta löytyy kunnon sängyt ja muut mukavuudet. Nyt uran loppuhetkillä on hyvä hetki myös muistella sitä, kuinka keikkareissut ovat muuttuneet kymmenen vuoden aikana. Aluksi keikkareissujen yöpymiset hoituivat kavereiden sohvilla.
”Vasta fiilistelin sitä, että siinä kesti monta vuotta ennen kuin päästiin keikkareissulla ekan kerran hotelliin nukkumaan”, Heikkinen muistelee.
Hotellimajoitus ei toki bändin mukaan lisännyt unen määrää – päinvastoin.
”Sitten sitä vain juhli koko yön ja meni hotellille aamupalalle”, Esa Mankinen nauraa.
Koti voitti Berliinin
”Cut out the lights Then it’s up to me”
Satellite Storiesin uralla olisi ollut paikkoja tehdä asioita vielä asteen enemmän idealismi ja naiivius edellä. Oulun yliopiston kanssa yhteistyössä toteutetulla videolla bändin jäsenet kertoivat, että heillä on ollut mahdollisuuksia muuttaa ulkomaille ja laittaa vielä yhtä pykälää isompi vaihde päälle.
Näistä mahdollisuuksista huolimatta bändi on pysynyt Oulussa ja valloittanut maailmaa täältä käsin.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla.”
Onko Satellite Stories ollut aina kamppailua kaukokaipuun ja kotiseuturakkauden välillä?
”Ylipäätään ihmiset haluavat jotain isompaa, mutta silti pitää olla se jokin turvallinen paikka, mihin palata. Siinä mielessä allekirjoitan väitteen”, Olli-Pekka Ervasti pohtii.
Oulu on myös bändin mukaan vaikuttanut Satellite Storiesiin ja tuonut oman mausteensa sekä musiikkiin että bändin ulkoiseen ilmeeseen. Samalla kaukokaipuuta on hillinnyt maalaisjärki.
”Kyllä me ollaan useita bändejä seurattu ja huomattu, että se Berliiniin muuttaminen ja siellä vuosi pari taiteilijaelämää viettäen ei vie asioita aina eteenpäin”, Jyri Pesonen kertoo.
Bändin mukaan myös saavuttamattomat unelmat ovat tärkeitä elämässä. Usein ajatus jostain ja sen eteen työskentely on saavutettua tavoitetta palkitsevampaa.
”Ehkä me ollaan näin saatu jatkaa sitä haaveilua”, Olli-Pekka Ervasti tuumaa.
Vaikka Satellite Storiesin tarina päättyy yhteisellä päätöksellä ja hyvässä hengessä, jää siis haaveilulle aina tilaa. Musiikin saralla bändin jäsenet eivät ainakaan näillä puheilla aio olla yhtä aktiivisia tulevaisuudessa.
Jotain spesiaalia on silti luvassa.
”Aattelin alkaa Oulun yliopiston keskusaulassa vetämään meän biisejä bassolla”, Esa Mankinen toteaa bändikavereiden nauraessa vieressä.
Tänne kaikki päättyy. 45 Specialin takahuone saa kunnian olla lauantaina 27. lokakuuta Satellite Storiesin viimeinen backstage.
Satellite Storiesin viimeiset Oulun keikat 45 Specialissa 25.10. ja 27.10.
Bändin kuulumisia vanhoissa Oulun ylioppilaslehdissä löydät esimerkiksi numeroista 10/2012 ja 9/2013.
Jutun englanninkieliset sitaatit Satellite Storiesin kappaleista.
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
Hallitus esittää tämän vuoden toisessa lisätalousarviossa 40 miljoonan euron lisäyksiä koulutukseen, opetus- ja kulttuuriministeriö tiedottaa. Summasta Suomen korkeakouluille tulee 10 miljoonaa, ammatilliseen koulutukseen 10 miljoonaa, maahanmuuttajien koulutukseen 10 miljoonaa ja uudella päätöksellä koodarikoulutukseen 10 miljoonaa. Ministeriön tiedotteen mukaan tuolla 10 miljoonan euron määrärahalla koodariopintoja voitaisiin tarjota 1600–2400 henkilölle. Sen lisäksi koulutuksen laadun edistämiseksi ”korkeakoulujen yhteistyötä […]
Summasta Suomen korkeakouluille tulee 10 miljoonaa, ammatilliseen koulutukseen 10 miljoonaa, maahanmuuttajien koulutukseen 10 miljoonaa ja uudella päätöksellä koodarikoulutukseen 10 miljoonaa.
Ministeriön tiedotteen mukaan tuolla 10 miljoonan euron määrärahalla koodariopintoja voitaisiin tarjota 1600–2400 henkilölle. Sen lisäksi koulutuksen laadun edistämiseksi ”korkeakoulujen yhteistyötä ja työelämäyhteistyötä edistetään”.
Ministeriön mukaan perusteena lisärahalle on alan osaajapula:osaavan työvoiman saamisen vaikeudet heikentävät ohjelmisto- ja ICT-palvelualan kasvumahdollisuuksia, tiedotteessa todetaan. Tällä hetkellä tarve on erityisesti sovelluskehittäjille, sovellussuunnittelijoille, web-ammattilaisille ja koodareille.
”Osaavan työvoiman saatavuuden varmistaminen on nyt kriittisen tärkeää. Lisäämme jälleen rahoitusta koulutukseen: muuntokoulutukseen, lyhytkestoisiin moduuleihin, uusiin aloituspaikkoihin ja koodaripulan ratkaisemiseen. 40 miljoonan euron lisäresurssi saadaan käyttöön vielä tänä vuonna”, opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen (kok.) sanoo tiedotteessa.
Koodarikoulutuksen lisäksi korkeakoulut saavat 10 miljoonaa euroa koulutuksen laajentamiseen aloilla, joissa on osaajapulaa, kuten rakennusalalla ja sosiaali- ja terveysalalla. Ammatilliselle koulutukselle ja maahanmuuttajien koulutukselle rahaa luvataan 10 miljoonaa euroa kummallekin.
Lisäksi hallitus päätti antaa tekoälyn ja tekoälytutkimuksen laitteistojen hankkimiseen neljä miljoonaa euroa. Päätös toteutetaan laajentamalla opetus- ja kulttuuriministeriön käynnistämää datanhallinnan ja suurteholaskennan kehittämisohjelmaa. Ohjelmaan on varattu aiemmilla päätöksillä yhteensä 33 miljoonaa euroa vuosille 2017–2021.
Julkaistu
SHARE
Anni Hyypiö
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio
Kirkko, tila ja muisti -hanke tutkii pohjoissuomalaisia kirkkoja ja hautaustapoja. Tekstiilit ja kirkkojen esineistö kertovat omaa kieltään menneisyyden maailmasta ja ihmisten maailmankuvasta. Hankkeen aikana on myös päästy tutkimaan muumioita.
Kirkko on tila, joka on aina aikansa kuva. Tekstiilit ja esineistö kertovat omaa tarinaansa ajan ihmisen tavoista ja maailmankatsomuksesta. Parhaimmillaan arkeologien käsiin päätyy muumioita, mutta tutkimuskohteena voivat olla niin makrofossiilit kuin entisajan hajumaailma.
Arkeologit Tiina Väre, Sanna Lipkin, Annemari Tranberg ja Kirkko, tila ja muisti -projektia johtava Titta Kallio-Seppä tutkivat hankkeessa hautojen avulla pohjoissuomalaista sielunmaisemaa. Projekti on monitieteinen, ja mukana olevista lähes 20 tutkijasta löytyy arkeologien lisäksi niin historioitsijoita kuin biologejakin. Projektissa on myös kansainvälistä väriä, sillä mukana on tutkijoita kahdesta eri yhdysvaltalaisesta yliopistosta.
Pohjois-Suomi on tutkijoiden mukaan otollinen paikka tutkia kirkkohautoja ja muumioita.
“Keminmaan lisäksi täältä löytyy kirkkohautoja muun muassa Haukiputaalta, Sodankylästä ja Kempeleestä”, Tiina Väre kertoo.
Kirkkohaudalla tarkoitetaan kirkon alle haudattuja vainajia. Tapa oli keskiajalla yleinen papiston keskuudessa ja levisi 1700-luvulla myös tavallisen kansan pariin. Tuon ajan kirkkojen lattioiden alta löytyy runsaasti hautoja, joista tutkimusryhmä on kiinnostunut.
Tätä tuoreempia hautoja ei Suomessa ole, sillä kirkkohautaaminen kiellettiin valtiovallan puolesta vuonna 1822.
”1700-luvun lopulla alettiin keskustelemaan siitä, että ruumiiden haju ei välttämättä ollut kovin miellyttävä. Varsinkin kesäaikaan kirkossa on ollut varmasti mielenkiintoiset tuoksut. Tällöin havahduttiin myös siihen, että mätänevien ruumiiden mukana saattoi levitä tauteja”, Titta Kallio-Seppä kertoo.
Ei pelkkiä sormuksia ja luunsirpaleita
Tutkijoiden mukaan kirkkohaudat ovat mielenkiintoisia sen vuoksi, että pohjoisen kylmä ja kuiva ilmanala on usein hidastanut ruumiiden mätänemistä. Osa haudatuista on myös muumioitunut, mikä tarjoaa erityislaatuisen tutkimusaineiston tutkijoiden käyttöön.
”Esimerkiksi tekstiilit ovat usein täydellisinä muumioiden päällä ja todella hyvin säilyneitä”, Sanna Lipkin selventää.
Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen.
”Parhaimmillaan vainajat ovat kuin heidät olisi vasta haudattu”, Titta Kallio-Seppä kertoo.
”Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista.”
Tutkimusryhmän mukaan suurimmaksi osaksi kyseessä on luonnollinen muumioituminen. Ei voida myöskään poissulkea sitä ajatusta, että muumioitumista olisi ihmistoimin edesautettu.
”Esimerkiksi hautakasveilla on voinut olla merkitystä. Antibakteeriset kasvit, joita hautaan on laitettu hajuhaittojen estämiseksi, ovat voineet samalla edistää muumioitumista. Valitettavasti meillä ei ole tietoa, kuinka tarkoituksenmukaista tämä on hautaamisessa ollut”, Tiina Väre kertoo.
Väreen mukaan muumioitumisen edesauttaminen voi olla peräisin uskonpuhdistusta edeltävältä ajalta. Katolisen kirkon pyhäinjäännekultti sopii hyvin yhteen ajatukseen muumioitumisesta.
Joka tapauksessa muumioituminen synnytti kirkon kannalta hyödyllisiä tarinoita.
”Toki tämä on vain tarina muiden joukossa, mutta en näe, että legenda mitenkään mahdoton olisi”, Tiina Väre naurahtaa.
Lasten hautaaminen tavallista
Suurin osa kirkkojen alta löytyvistä haudoista on lapsien hautoja. Lapsikuolleisuus oli 1700-luvulla korkea ja oman lapsen hautaaminen valitettavan arkipäiväistä. Osasyy tähän oli imetyskäytäntöjen puutteellisuus.
Lipkinin mukaan lasten haudat ovat erilaisia kuin aikuisten haudat. Niissä oli enemmän kukkakoristeita ja muuta tavaraa, jotka ovat tutkijoille herkullista materiaalia. Haudoissa näkyy myös nuorten kädenjälki.
”Lasten haudat olivat usein nuorten koristelemia. Arkeologisessa materiaalissa on aika ainutlaatuista, että voidaan varmasti sanoa jonkin esineen olevan nuorten tekemä. Lapset ja nuoret ovat usein näkymätön osa historiaa ja arkeologiaa”, Lipkin kertoo.
Tutkimusryhmän mukaan lasten hautaaminen oli yhteisöissä eräänlainen nuorten osallistamisriitti. Mieskummin tehtävä oli valmistaa lapsen arkku ja naiskummin järjestää tilaisuus, jossa hautaan menevät koristeet valmistettiin. Myös miespuoliset olivat tähän tilaisuuteen tervetulleita.
”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla.”
Koska kuolema, erityisesti lasten kuolema, oli elämässä vahvasti läsnä, oli tämä yksi tapa osallistaa nuoret yhteisöön ja sen tapoihin ja normeihin. Samalla vainajan valmistaminen oli niitä harvoja tilaisuuksia, jossa nuoret saivat olla keskenään ilman aikuisten valvontaa.
”Niin karmeaa kuin lapsen hautaaminen onkin, oli vainajan valmistaminen samalla harvinaislaatuisia tilaisuuksia, joissa voitiin seurustella vastakkaisen sukupuolen kanssa. Samalla se valmisti nuoria siihen ajatukseen, että kyllä, myös teidän lapsenne saattavat kuolla”, Lipkin kuvailee.
Tutkijoiden mukaan arkeologit häärivät usein sellaisten hautojen parissa, joissa vainajasta on jäljellä luunsirpaleita ja mahdollisesti muutamia metalliesineitä. Kirkkohaudoissa tilanne on toinen. Kuvassa Sanna Lipkin ja Tiina Väre tutkivat Keminmaalta löytynyttä hopeasormusta.
Arkeologia yhä monitieteellisempää
Kirkko, tila ja muisti -projektissa on käytetty useiden eri tieteenalojen metodeja. Muumioita tutkittaessa nousevat esiin esimerkiksi kysymykset hautarauhasta ja vainajien kunnioittamisesta. Myös tässä laaja metodologia auttaa. Nykytekniikan avustuksella vainajien arkkuja ei tarvitse parhaimmillaan edes avata.
”Tomografisilla kuvauksilla saadaan selville esimerkiksi arkussa käytettyjen naulojen paikat ja rakenneratkaisut”, Tiina Väre kertoo.
Kuvausten avulla on muun muassa saatu selville, että vainajien päällä olevat vaatteet eivät ole tavallisia vaatteita vaan varta vasten vainajalle tehtyjä. Oulun yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa tehty yhteistyö on paljastanut myös muita salaisuuksia menneisyydestä.
”Paleopatologian ja tietokonetomografian metodeilla on selvitetty muun muassa menneisyyden tauteja. Erityisen mielenkiintoista stabiili-isotooppianalyysin käyttö, jolla voidaan saada selville vainajasta paljon sellaista, joka ei olisi muuten mahdollista. Hampaiden tutkiminen kertoo myös paljon vainajasta, esimerkiksi sen, onko häntä imetetty vai ei”, Väre jatkaa.
Haudoista on myös tutkittu makrofossiileita. Kasvit, siemenet ja hyönteiset kertovat paljon menneestä. Asiaan erikoistunut Annemari Tranberg on löytänyt haudoista muun muassa kasveja. Niiden tutkiminen tuo oman näkökulmansa entisaikojen hautausmenetelmien tarkkailuun.
”Makrofossiilit kertovat hautaamisesta, siihen liittyvistä rituaaleista ja ympäristöstä. Hautoihin laitettiin kukkia muun muassa pahan hajun karkottamiseksi. Kesäaikaan ruumiit tietysti mätänivät ja kirkossa oli varmasti melkoiset tuoksut”, Annemari Tranberg kertoo.
Tutkimuksessa on toki apuna myös historian osaamista, sillä arkistoista löytyy tähdellistä tietoa tutkimuksen avuksi.
Historian elävöittämistä ja muumion paluu
Kirkko, tila ja muisti -projekti on poikinut myös muuta kuin tieteellisiä artikkeleita. Projektin innoittamana on tehty muun muassa teatteriesitys ja tulevaisuudessa on tarkoitus tehdä Keminmaan muumioitunutta kirkkoherra Rungiusta käsittelevä elokuva.
”Koen, että näistä projekteista pitää jäädä käteen myös jotain populaarimpaa eikä vain niitä englanninkielisiä tiedeartikkeleita. Vaikka toki niiden tekeminen se päätavoite on”, Titta Kallio-Seppä täsmentää.
Tällä hetkellä projektin puitteissa kerätystä esineistöstä valmistellaan näyttelysarjaa, jonka on tarkoitus tulla esille Ouluun, Kemiin ja Tornioon.
Muumioiden ja kirkkotilan tutkiminen ei kuitenkaan tutkimusryhmän mukaan lopu tähän, sillä pohjoissuomalaisilla kirkkohaudoilla on vielä paljon kerrottavaa. Esimerkiksi lapsuuden historia ja imetys ovat teemoja, jotka voivat antaa paljon myös tänä päivänä käytävään keskusteluun.
Julkaistu
SHARE
Sampo Marski
Kirjoittaja on tiedeviestinnän maisteriopiskelija, jolle tiede on asenne ennen kaikkea.
Suru saapui arvaamatta oululaisen sarjankuvantekijä Harri Filpan elämään, kun hänen vaimonsa menehtyi yllättäen. Selviytymistarinana surutyöstä syntyneen Kuolema meidät erotti -teoksen tekoprosessissa raskasta oli päättää, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta, Filppa sanoo.
“Ennen kirjan julkaisua tuntui hirmu raskaalta päästää näin henkilökohtaisia ja arkoja asioita esille. Näitä asioita, joita päästin kirjassa esille, niin niistä ei puhuta julkisesti tai puolituttujen kanssa.”
Näin sarjakuvantekijä Harri Filppa kertaa kokemiaan tuntoja ennen Kuolema meidät erotti (2017) -teoksen julkaisua.
Neljä vuotta sitten Filpan elämä muuttui yhdessä silmänräpäyksessä, kun hän löysi vaimonsa aamulla yllättäen kuolleena heidän mökiltään. Tulevaisuus ja sen varalle tehdyt suunnitelmat menivät täysin uusiksi.
Filppa tunsi kantavansa mustaa kaapua, lesken viittaa, ja hän vältteli ihmisten kohtaamista kaupassa. Hän kuvaa teoksessaan suruprosessia todella henkilökohtaisella tasolla, ja esittää menetyksen läpikäymisen valoisat ja synkimmät hetket.
Filpalle albumin teko oli tärkeä osa suruprosessia, sillä se selvitti monia asioita hänelle itselleen. Purettuaan tuntojaan kirjassa hän on huomannut pystyvänsä puhumaan nykyään joistain asioista itkemättä.
“Aloitin teoksen teon pahimman suruprosessin jälkeen. Halusin, että kirja on selviytymistarina surutyöstä.”
Sarjakuvamainen tyyli syntyi itsestään
Sarjakuva on ollut Filpalle hyvin luonteva muoto ilmaista itseään lapsuudesta saakka. Hän arvioi olleensa ”noin kaasupullon kokoinen”, kun sai ensimmäisen kerran käteensä kynän ja paperia. Sarjakuvamainen tyyli syntyi lähes tiedostamatta.
“Äitini on säästänyt papereita, joissa jo ennen kouluaikojani oli nähtävissä hyvin sarjakuvamaisia piirroksia. Se tapahtui jo ennen kuin osasin kirjoittaa”, Filppa kuvailee.
Täysi-ikäistyttyään Filppa alkoi piirtää sarjakuvia aktiivisemmin ja kehittää itseään tavoitteellisesti. Vuonna 1980 syntyneen sarjakuvantekijän ensimmäinen lehdessä julkaistu sarjakuva Kaurismäkeläiset alkoi vuonna 2004. Vuosina 2005–2015 Filppa teki Oulun ylioppilaslehdelle (silloiselle Ylkkärille) Lyhyempi oppimäärä -sarjakuvaa sekä kuvitustöitä.
“Yhteen väliin olin myös tuuraajana ja toimittajana Ylkkärissä. Meillä on pitkät juuret”, lehden entinen avustaja kertoo.
Ehkä unohtaminen on ihmisen tapa selviytyä
Omaa elämää käsittelevän kirjan teko ei pohjimmiltaan eronnut muista töistä.
“Aika monet sarjakuvat reflektoivat omaa elämää ja omat taustat heijastuvat sieltä. Kuolema meidät erotti -käsikirjoituksen teossa meni enemmän aikaa, ja ulos puskeva surun tunne toi oman haasteensa”, Filppa sanoo.
Filppa kertoo, että sarjakuvan tekoprosessissa raskasta oli päättää, mitä kertoa ja mitä jättää kertomatta. Teoksessa käsitellään paitsi henkilökohtaisia myös yhteiskunnallisia asioita, joista tekijä nostaa esille etenkin alkoholin kulutuksen surun käsittelyssä.
Filppa ei säästele itseään kuvatessaan raadollisesti, kuinka alkoholista tulee lääke suruun, ja kuinka pari yömyssyä muuttuu pariksikymmeneksi. Kirjan sivulla todetaan suomalaisen miehen surevan yksin tai kossupullon kanssa, viitaten Metsolat-sarjaan (1993–1995), jota Filppa katsoi kirjan tekovaiheessa.
Filpan surun sumentaman muistin tukena teoksen käsikirjoitusta laatiessa toimi hänen tietokoneelleen kirjoittamansa perkele.docx-tiedosto. Tarinan aukkoja paikkasivat myös Filpan ystävät, joiden muistia on kiittäminen muun muassa viime hetkellä käsikirjoitukseen päätyneestä tarinasta auton rikkoutumisesta matkalla Norjaan.
“Ehkä se on ihmisen elimistön tapa selviytyä: unohdamme huonoja ja hyviäkin muistoja, jotta voidaan selviytyä eteenpäin”, hän pohtii.
Kuolema meidät erotti -teoksen käsikirjoituksen laatimisessa Harri Filpan muistin tukena toimi tietokoneella oleva perkele.docx-tiedosto.
Oululainen sarjakuva voi hyvin
Oman sarjakuvantekijän uransa ohella Harri Filppa toimii Oulun Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtajana sekä marraskuussa järjestettävän Oulun sarjakuvafestivaalin taiteellisena johtajana.
Töidensä kautta Filpalla on vahva näköalapaikka taiteenlajiin, jonka tämänhetkistä tilaa hän pitää Pohjois-Suomessa erittäin hyvänä.
“Tänä vuonna oululaisilta tai oululaislähtöisiltä tekijöiltä on tullut paljon laadukkaita teoksia. Viimeisen kymmenen vuoden aikana tekijöiden määrä on kasvanut ja laatu noussut”, hän hehkuttaa oululaista sarjakuvaskeneä.
Esimerkkeinä oululaisten ja oululaislähtöisten sarjakuvantekijöiden tänä vuonna julkaistuista töistä Filppa mainitsee Mari Ahokoivun teoksen Oksi,Ville Rannan Kuningas menettää päänsä -kirjan sekä Lauri Ahtisen Eliaksen. Oulussa tehdään Filpan mukaan sarjakuvaa hyvin laajalla skaalalla, eikä mistään “Oulun koulusta” voi puhua.
Hän haluaa työssään Sarjakuvakeskuksen puolella edistää monipuolisuutta ja toivottaa uudet tekijät rohkeasti mukaan. Sarjakuvan tulevaisuus näyttää hänen silmissään hyvältä.
“Olen hyvin luottavainen siihen, että sarjakuvien lukijamäärät tulevat kasvamaan. Onhan se niin, että mitä parempia kirjoja meillä tulee, sitä enemmän on myös lukijoitakin.”
Oulun kirjailijaseuran osoittama, 10 000 euron suuruinen Botnia-palkinto myönnetään vuosittain teokselle, jonka tekijä on kotoisin Pohjois-Pohjanmaalta tai toimii siellä. Palkinto jaetaan tänä syksynä toista kertaa. Filppa pitää merkittävänä, että ehdokkaana on ensimmäistä kertaa myös sarjakuvateos.
Ehdokkuudet ovat tuntuneet taiteilijalle kiitokselta tehdystä työstä.
“Toivoisin, että tämä ehdokkuus saisi ihmiset huomaamaan, että sarjakuva on todellakin kaunokirjallisuutta. Itselleni sarjakuvissa kiehtoo eniten kuvien vaikutus kerronnassa”, Filppa korostaa taiteenlajilleen ominaista luonnetta.
Filppa arvioi, että keskivertolukijan on helpompaa tarttua sarjakuvateoksen sijasta romaaniin. Silti oululaiset lukijat ovat löytäneet Filpan kirjan: teoksen kappaleet ovat jatkuvasti lainassa ja varattuja Pohjois-Pohjanmaan Outi-kirjastoissa, ja Pohjoinen kustannustoiminta (Pokuto) otti kirjasta tänä vuonna toisen painoksen.
“Olen saanut todella lämmintä palautetta ihmisiltä laidasta laitaan. Aika monet alkavat muistella minulle jotain tapahtumaa omassa elämässään, ja ovat päässeet niihin ajatuksiin, mitä olen itse käynyt läpi kirjaa tehdessäni.”
Teokseen tarttuneet ovat lähestyneet Filppaa pääosin kasvotusten ja sähköpostitse, yksi lukija jopa etsi tekijän numeron ja soitti hänelle.
Filppa vaikuttaa syystäkin tyytyväiseltä siitä, että Kuolema meidät erotti on tavoittanut myös heidät, joille sarjakuva on perinteisesti edustanut kolmen kuvan strippejä sanomalehdissä. Sen kynnyksen ylittäminen ei ole itsestään selvää etenkään kuolemaa käsittelevälle sarjakuvateokselle.
Oulun kirjailijaseuran myöntämä Botnia-palkinto julkistetaan tiistaina 23. lokakuuta.
Kuka?
Harri Filppa
>> Syntynyt Kempeleessä 1980.
>> Sarjakuvantekijä, Oulun Sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtaja, Oulun sarjakuvafestivaalin taiteellinen johtaja.
>> Työskennellyt avustajana Oulun ylioppilaslehdelle ja työskennellyt myös lehden toimittajana 2011.
>> Taiteen maisteri Lapin yliopistosta vuonna 2007, teki pro gradu -työnsä sarjakuvamuodossa mainonnallisen sarjakuvan kerronnallisista keinoista.
>> Teoksia: Kaurismäkeläiset (2004–2006), Lyhyempi oppimäärä (2005–2015), Vastarannan siili -sarjakuvat (2016–), Kuolema meidät erotti (2017). Muusikko Jukka Takalon kanssa yhteistyönä tehty Kekä kommeiten kuolee –sarjakuva julkaistaan marraskuussa.
Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö PSOAS osti syyskuun alussa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) ja Uniresta Oy:n omistamat osakkeet KOY Puistomannesta. Puistomannen toisessa kerroksessa sijaitsevat, aiemmin OYY:n omistamat tilat toimivat ylioppilaskunnan toimistona syksyyn 2012 asti. PSOASin palvelupäällikkö Jari Simonen kertoo, että Puistomannen toiminta pysyy hyvin pitkälti ennallaan myös uudessa omistuksessa. Merkittävin muutos on osan PSOASin toiminnasta muuttaminen Linnanmaalle loppuvuoden […]
Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö PSOAS osti syyskuun alussa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) ja Uniresta Oy:n omistamat osakkeet KOY Puistomannesta. Puistomannen toisessa kerroksessa sijaitsevat, aiemmin OYY:n omistamat tilat toimivat ylioppilaskunnan toimistona syksyyn 2012 asti.
PSOASin palvelupäällikkö Jari Simonen kertoo, että Puistomannen toiminta pysyy hyvin pitkälti ennallaan myös uudessa omistuksessa. Merkittävin muutos on osan PSOASin toiminnasta muuttaminen Linnanmaalle loppuvuoden aikana, mutta vanha toimisto jatkaa entisellä paikallaan.
“Yli puolet toiminnasta jatkaa työskentelyä Puistomannessa. Omaan toimistoon alakerrassa on tarkoitus tehdä tilauudistuksia, kunhan saadaan Linnanmaan toimisto valmiiksi”, Simonen valottaa opiskelija-asuntosäätiön suunnitelmia uusille tiloille.
Talon yläkerrasta OYY:ltä ostetulla puoliskolla vuokralaisena toiminut Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Suomen toimisto jatkaa toimintaansa tiloissa entiseen malliin. PSOASin alakerran toimisto on menossa remonttiin vuodenvaihteen aikoihin, ja PSOAS muuttaa sen ajaksi väistötiloihin Unirestalta ostettuun tilaan.
“Uudistetaan tiloja ja järjestellään toimintoja uusiksi, halutaan kehittää tilaa paremmaksi asukkaita ajatellen. Kyse on kohtuullisen nopeasta hankkeesta. Jahka saadaan palautettua omat toiminnat alakertaan, niin tarkoitus on etsiä Unirestan tilaan uutta vuokralaista”, Jari Simonen kertoo.
OYY on vuokrannut talon sauna- ja kokoustiloja muun muassa opiskelijajärjestöjen käyttöön. Simonen kertoo, että tilojen vuokrauksesta ollaan parhaillaan keskustelemassa ylioppilaskunnan kanssa. Hän uskoo sisaryhteisöjen pääsevän järkevään lopputulokseen ja arvioi tilojen olevan opiskelijoiden käytettävissä jatkossakin.
PSOAS on vuonna 1971 perustettu opiskelija-asuntosäätiö, jonka tehtävänä on tarjota edullista asumista oululaisille opiskelijoille. Säätiön ovat perustaneet OYY, Domus Botnica -säätiö ja Pohjois-Suomen oppilasasuntolat Oy.
Julkaistu
SHARE
Mirko Siikaluoma
Oululainen toimittaja, joka nukkuu liian usein liian vähän ja bongaa kirpputoreilta korneja levynkansia.
