Tekijä: Iida Putkonen

Tutkija, kirjailija, toimittaja, yliopisto-opettaja. Monen tittelin Jenny Kangasvuo tuntee yliopistomaailman paitsi akateemisen työn, mutta myös monien vaiheiden läpi jatkuneiden opiskelujen kautta.

“Olin täydet kaksikymmentä vuotta kirjoilla yliopistolla: aloitin 1994, valmistuin maisteriksi 2001, tein lisensiaatintyöni 2007 ja väittelin tohtoriksi 2014. Tosi pitkään tuli kulutettua myös Oulun yliopiston opiskelijapalveluita”, Kangasvuo naurahtaa.

Kaksikymmentä vuotta opiskelijastatuksella ei kulunut vain luentosalien penkkejä kuluttaen. Tuossa ajassa Kangasvuo ehti toimia tutkijana Oulun ja Helsingin yliopistoissa ja opettajana Vaasan ja Lapin yliopistoissa, välillä töissä, välillä työttömänä. Akateeminen pätkätyö on hänelle tuttua, kuten monelle muullekin tutkijalle.

Kun Jenny Kangasvuo vuonna 1994 aloitti kulttuuriantropologian opintonsa Oulun yliopistossa, niin yliopistomaailma kuin Suomikin näyttivät hyvin erilaisilta kuin nyt. Syvintä lamaa eläneessä Suomessa yliopistolla opiskelu oli monelle turvallinen tapa lykätä työelämään siirtymistä.

“On tosi hassua, että 1990-luku oli lama-aikaa ja silti oli fiilis, että voi opiskella mitä haluaa. Laaja-alaisen tutkintoon myös kannustettiin. Tänä päivänä samantyyppisiin opintovalintoihin ei kannusteta. Se tarkoittaa sitä, että oman polun löytäminen voi viivästyä, koska on pakko miettiä sitä, paljonko opintopisteitä tulee, ja mitä hyötyä tästä on työelämässä”, Kangasvuo pohtii.

Yliopiston lähes rajoittamaton sivuaineiden määrä mahdollisti Kangasvuolle omaan tilanteeseen parhaiten sopivan opintopolun toteuttamisen.

“Myös tämän päivän kulttuuriantropologien kannalta olennaista on se, että me emme valmistu suoraan mihinkään ammattiin. Siinä missä kielten opiskelijat voivat ryhtyä opettajiksi tai kääntäjiksi, kulttuuriantropologeilla ei ole mitään sellaista valmista”, Kangasvuo kuvailee opiskelijana viettämiään vuosia.

Sivuaineita Kangasvuo suoritti lopulta seitsemän. Nykyään melkein mahdottoman suurelta kuulostavasta sivuainemäärästä on ollut hyötyä, Kangasvuo sanoo. Esimerkiksi aiemmista arkeologian opinnoista on ollut Kangasvuolle apua, kun työn alla on kivikauteen sijoittuva romaanikäsikirjoitus.

Maailma pyörii projektien ympärillä

Akateeminen työ veti Kangasvuota mennessään jo ennen kuin hän oli saanut maisterin papereitaan ulos. Naistutkimusta opiskellutta ja opiskelijatoiminnassa aktiivista Kangasvuota kysyttiin oppiaineen projektityöntekijäksi. Alun perin parin kuukauden pätkäksi tarkoitettu pesti jatkui EU-rahoituksen kautta koko seuraavan vuoden ajan ja kesti pitkälti vuosituhannen alkuvuosien ajan.

Työstä mukaan tarttui kokemusta apurahahakemusten tekemisestä ja tietoisuus siitä, kuinka haurasta ja pätkittäistä akateeminen ja yliopistotyö on, Kangasvuo listaa.

Hän pitää apurahakäytäntöihin perehtymistä tärkeänä alaan katsomatta. Etenkin kulttuurialalla valtaosa työstä, julkisrahoitteisia kaupunginteattereita ja muita vastaavia kulttuurilaitoksia lukuun ottamatta, tehdään projektirahoituksella. Apurahat ja projektirahoitukset ovat tulleet myös sosiaali- ja terveysalan puolelle, esimerkiksi uutta kokeilevien pilottihankkeiden muodossa.

Kulttuuriantropologin näkökulmasta Kangasvuo toteaa, että asioiden tekeminen projektiluonteisesti on hyvin yleistä aikamme yhteiskunnassa. Hänen mukaansa projektirahoitus voi olla taiteen tekemiselle hyvin toimiva ratkaisu. Kangasvuo kuitenkin kritisoi sitä, kuinka määräaikaiset rahoitusmallit mahdollistavat toiminnan aloittamisen, mutta eivät sen jatkamista.

“Yksittäisen kirjailijan kirjan tekemättä jääminen ei vielä vaikuta mihinkään, mutta sosiaali- ja terveysalalla vaikutukset ovat suurempia. Projektiluontoisuus tarkoittaa, että tuen loppuessa myös toiminta loppuu”, hän harmittelee.

 

Tekemättömyyden ahdistuksesta kotvimisen nirvanaan

Jenny Kangasvuon uusin kirja, prokrastinaation hyötyjä käsittelevä haastatteluteos Kotvimisen vallankumous (2018) syntyi yhteistyönä Jonna Pulkkisen ja Katri Rauanjoen kanssa. Kangasvuo pitää ironisena, että juuri kotvimiselle ei ollut sijaa kirjan teon aikana, sillä koko projekti toteutettiin vain puolessa vuodessa.

“Saimme kustannussopimuksen maaliskuussa ja kirjan täytyi olla valmis syksyn kirjamessuille. Se on todella nopea tahti”, Kangasvuo sanoo.

Kysymys siitä, miten kotvimisen jalo taito voisi auttaa opiskelijoita, saa Kangasvuon naurahtamaan: “Tästä asiasta voisin pitää vaikka kahden tunnin luennon.”

Hän kuvailee kotvimisen eetosta positiiviseksi prokrastinaatioksi. Positiivisuus on kaiken A ja O.

“Monilla opiskelijoilla tai luovaa työtä tekevillä ihmisillä on syyllisyyden tunne tekemättömyydestä. Siitä syyllisyydestä pitäisi päästä pois.”

Avain itsensä hiillostamisesta irtautumiseen on Kangasvuon mukaan havainto, ettei kaikkea pidä tehdä hyvin. Joihinkin asioihin riittää keskikertainen tai jopa huono, jos vain pääsee riman yli. On tärkeä tunnistaa ne asiat, jotka voi tehdä “vasemmalla kädellä” – tai vasenkätisten tapauksessa oikealla.

Osittain tekemättömyyden painetta ruokkii suomalainen kulttuuri, jossa kaikki asiat on tapana hoitaa. Piste.

Toisaalta jos jotain ikävältä tuntuvaa asiaa lykkää tarpeeksi pitkään, se voi lopulta poistua päiväjärjestyksestä lähes itsestään. Näin kävi Kangasvuolle hänen tietokoneensa päivittämisen kohdalla: lopulta oli helpompaa vain vaihtaa koko kone.

Sinnepäin tekeminen ei kuitenkaan sovi kaikkiin tilanteisiin. Kotvimisen vallankumouksen oppeja on käytännössä helpointa soveltaa luovaan työhön.

“Sydänkirurgin tai talonrakennusfirman kannattaa tehdä työnsä hyvin. Mutta kirjailijan, opiskelijan tai vaikkapa toimittajan kohdalla ei aina tarvitse tulla priimaa”, Kangasvuo linjaa.

Kangasvuo tunnustaa kotvivansa itse liian vähän ja kertoo itsekin kamppailevansa aikaansaamattomuudesta syntyvän ahdistuksen kanssa. Yhden neuvon hän antaa kohtalotovereilleen.

“Kannattaa jonglöörata tehtävien välillä. Esimerkiksi kun minun piti lukea läpi Kotvimisen vallankumous -kirjan taittovedosta, sain tehtyä helposti yhden apurahahakemuksen. Sain yhden ‘paskahomman’ tehtyä toista vältellessä.”