Onko pakko, jos ei tahdo?

Ylioppilaskuntaan kuuluminen on puhututtanut vuosikymmenten ajan. Oulussa tavoite automaatiojäsenyydestä luopumisesta on nyt ylioppilaskunnan poliittista linjaa määrittävässä linjapaperissa. Yhden ylioppilaskunnan kanta ei vielä yksinään muuta lakia. Mutta millaisia vaikutuksia on ylioppilaskuntaan kuulumisesta tehdystä valituksesta hallinto-oikeuteen?

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Anni Hyypiö

Viime syyskuussa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) linjapaperia päivitettiin. Ylioppilaskunnan poliittista linjaa määrittävää linjapaperia viilattiin ja muutettiin useasta kohdasta monin eri sanankääntein, mutta vain yksi lisäys pääsi uutisiin asti.

Kirjaus kuuluu kokonaisuudessaan näin:

”Ylioppilaskunta tarjoaa laadukkaan edunvalvonnan lisäksi jäsenilleen hyödyllisiä palveluita ja sen jäsenyys on houkutteleva Oulun yliopiston opiskelijoille. Tulevaisuudessa ylioppilaskuntien jäsenyys perustuu vapaaehtoisuuteen. Ylioppilaskunnille varataan muutosta varten riittävän pitkä siirtymäaika. Ylioppilaskunta varautuu vapaaehtoiseen jäsenyyteen taloudellisesti myös ennen siirtymäaikaa.”

Esityksen teki Eelis Palokangas (Kontinkankaan vaaliliitto), ja sitä kannatti Olli Joki (Tekniikka ja Talous). Äänestyksen jälkeen tulos oli selvä: äänin 22–14 lisäys hyväksyttiin linjapaperiin.

Neljällä virkkeellä oli suuri painoarvo: OYY on nyt Suomen ensimmäinen ylioppilaskunta, joka itse ajaa automaatiojäsenyydestä luopumista.

Tällä hetkellä suomalaisen perustutkinto-opiskelijan tulee yliopistolain mukaan kuulua ylioppilaskuntaan.

Lakiperusteita löytyy kuitenkin myös automaatiojäsenyyttä vastustavilta: pakollista jäsenyyttä pidetään perustuslakia rikkovana, sillä perustuslain mukaan kansalaisella vapaus olla kuulumatta yhdistyksiin. Ylioppilaskunnat eivät tosin juridisesti ole yhdistyksiä, vaan julkisoikeudellisia yhteisöjä.

Yhden ylioppilaskunnan linjapaperikirjaus ei vielä yksinään muuta lakia. Paineita muutokselle tuntuu kuitenkin nyt olevan aiempaa enemmän.

Viime lokakuussa perustuslakivaliokunta esitti, että valtioneuvoston pitäisi harkita selvitystyön käynnistämistä ylioppilaskuntien pakkojäsenyydestä ja ryhtyä tarvittaessa lainsäädäntötoimiin sääntelyn muuttamiseksi. Esitystä perusteltiin sillä, että ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) piirin ovat tulevaisuudessa tulossa myös ammattikorkeakouluopiskelijat. Valiokunta piti tärkeänä sitä, etteivät opiskelijaryhmien edut tai velvoitteet poikkea toisistaan.

Ammattikorkeakouluopiskelijoiden ei tarvitse kuulua opiskelijakuntaan. Vuonna 2014 perustuslakivaliokunta otti kantaa siihen, tulisiko automaatiojäsenyys ulottaa koskemaan myös ammattikorkeakoulu-opiskelijoita. Silloin kannaksi tuli, että opiskelijakuntien pakkojäsenyys olisi vastoin perustuslaissa turvattua yhdistymisvapautta. Tätä perusteltiin sillä, etteivät opiskelijakunnalle esitetyt tehtävät edellytä kaikkien ammattikorkeakouluopiskelijoiden kuulumista opiskelijakuntaan.

Tammikuussa Turun ylioppilaslehti (24.1.) kertoi kahden turkulaisen oikeustieteen opiskelijan tehneen ylioppilaskuntaan kuulumisesta valituksen Turun hallinto-oikeuteen. Lehden mukaan valituksessa opiskelijat vaativat, että heille myönnetään ero Turun yliopiston ylioppilaskunnasta (TYY) ilman, että he menettävät opinto-oikeuttaan Turun yliopistossa. Lisäksi he vaativat, että TYY palauttaa heille kuluvan lukuvuoden jäsenmaksun.

Mitä kaikesta tästä ajattelevat Oulun kannasta viime syksynä päättäneet edaattorit?

Tärkein periaate on vapaus

Oulussa kysymys automaatiojäsenyyskirjauksesta jakoi kantoja.

Lisäyksen ideoijia olivat Kontinkankaan vaaliliiton edaattorit. Ryhmänjohtaja Eelis Palokankaan mukaan ajatus kannan lisäämistä linjapaperiin syntyi viime keväänä asiasta käydyn lähetekeskustelun jälkeen. Muilta ryhmiltä saadun palautteen perusteella aloitteeseen lisättiin lisäys siirtymäajasta.

Palokankaan mukaan KoValle kysymys oli ja on edelleen periaatteesta. Ryhmän kantana on, että ylioppilaskuntaan kuulumisen tulisi olla vapaaehtoista. Sillä, että OYY:n toimisto sijaitsee Linnanmaalla eikä Kontinkankaan kampuksella, ei ollut vaikutusta päätökseen, Palokangas sanoo.

”Muilla paikkakunnilla, jossa tätä kampuskysymystä ei ole, on asia koettu silti samalla tavalla.”

Yksi KoVan esittämä peruste vapaaehtoisuudelle on se, että kaikki opiskelijat eivät halua sitoutua ylioppilaskunnan edustamien poliittisten kantojen taakse. Jos meno ei miellytä, opiskelijalla tulisi olla mahdollisuus irtisanoutua ylioppilaskunnasta.

Leo Jämsän mukaan tällä hetkellä yksittäisellä ylioppilaskunnan jäsenellä ei ole “kuluttajansuojaa”: ”Esimerkiksi Suomen ylioppilaskuntien liitto (SYL) korostaa, että se edustaa isoja joukkoa opiskelijoita. Opiskelija voi kuitenkin kokea, ettei hän halua tulla edustetuksi näin. Nyt ainoana keinona on ollut se, että äänestää edustajistovaaleissa ja toivoo, että äänestetty edustaja ajaisi näitä itselle sopivia asioita.”

Vapaaehtoisella jäsenyydellä olisi varmasti vaikutuksia ylioppilaskunnan käytössä oleviin resursseihin. Asiasta on varoittanut myös SYL. Liiton pääsihteeri Eero Manninen sanoi Lännen Median haastattelussa (29.10.) Ruotsissa ylioppilaskuntien jäsenmäärien romahtaneen päätöksen myötä. “Mikäli automaattijäsenyydestä luovutaan, on syytä kysyä sitä, kuinka voimakkaasti se vaikuttaisi ylioppilasliikkeen mahdollisuuksiin vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin.”

Millainen vapaaehtoinen ylioppilaskunta sitten olisi?

Eelis Palokankaan mukaan se riippuisi pitkälti siitä, millainen lakimuotoilusta tulisi, ja miten siirtyminen vapaaehtoisuuteen hoidettaisiin.

”Jos muutos olisi hyvin valmisteltu ja myös hyvin mainostettu opiskelijoille, olisi lopputulos toki parempi kuin silloin jos sitä ei oltaisi tehty niin hyvin. Tulos riippuu paljon myös mahdollisesta lakitekstin luonteesta: miten ylioppilaskunnan asema olisi määritelty, millaisia tehtäviä sillä olisi, miten rahoitus olisi huomioitu lainsäädännössä. Näkisin, että ylioppilaskunnan perustoiminta, sen arvot ja edunvalvonnan kohteet, eivät merkittävästi muuttuisi.”

Kontinkankaan vaaliliiton edustajat sanoivat Oulun ylioppilaslehdelle, että kuuluisivat ylioppilaskuntaan myös silloin, jos siitä tulisi vapaaehtoista.

Olli Joki uskoo, että automaatiojäsenyys poistuu ennemmin tai myöhemmin.
Olli Joki uskoo, että automaatiojäsenyys poistuu ennemmin tai myöhemmin.

Vapaaehtoisuus muuttaisi toimintaa

Syksyn äänestys ratkesi käytännössä OYY:n edustajiston suurimman edustajistoryhmän  (Tekniikan ja Talouden vaalirengas) äänillä. Kaikki TeTan edustajat äänestivät esityksen puolesta. Yksimielisesti esityksen puolesta äänesti myös Keskustan ja sitoutumattomien vaaliliitto (3 edustajaa) ja Akateemiset Perussuomalaiset (1 edustaja). Tieteellisten ryhmässä kysymys automaatiojäsenyydestä aiheutti hajontaa: neljä äänesti esitystä vastaan, yksi sen puolesta.

TeTan ryhmänjohtaja Olli Joen mukaan kyseessä ei ollut ryhmäpäätös, vaan edaattorit saivat päättää asiasta omantunnon mukaan. Asiasta kyllä keskusteltiin ryhmän keskuudessa paljon.

”Tärkein pointti mielestäni on periaate vapaudesta: onko pakkojäsenyys enää nykypäivää vai pelkkä jäänne historiasta? Toki taustalla on muitakin asioita, kuten YTHS-lain laajennus, minkä jälkeen vahvoja juridisia perusteita pakkojäsenyydelle ei enää ole. Ja jos laki kohtelee yliopisto-opiskelijoita mahdollisesti perustuslain vastaisesti ja eriarvoistavasti muihin opiskelijoihin verrattuna, niin ylioppilaskunta on asian muuttamiseen vaikuttamispaikkana paras.”

Joen mukaan TeTa näkee automaatiojäsenyyden poistamisen mahdollisuutena, ei uhkana. Vapaaehtoisjäsenyydellä ylioppilaskunta voisi olla jäsenlähtöisempi, Joki sanoo.

”Kun joka vuosi ei ole turvattua rahoitusta, se toisi toimintaan muutoksia: olisi pakko miettiä, mitä priorisoidaan, mikä on se tärkein juttu, mitä ylioppilaskunta tekee. Jos edunvalvonta katsottaisiin tärkeimmäksi, se voitaisiin turvata jopa aiempaa pienemmillä resursseilla. Toki panoksia pitää käyttää viestintään ja jäsenhankintaan.”

Hän uskoo, että pahimman skenaarionkin toteutuessa vapaaehtoinen jäsenyys saisi opiskelijoita liittymään ylioppilaskuntaan.

”Uhkakuvana on ollut se, että ylioppilaskunnan toiminta romahtaisi kokonaan vapaaehtoisuuden myötä, ja opiskelijan edut poljettaisiin alas yhteiskunnassa ja yliopistolla. Kautta aikain ihmiset ovat vapaaehtoisesti järjestäytyneet ja ajaneet kollektiivisesti omia etujaan, kun niitä on pitänyt ajaa. Uskoisin, että tällaisessa tilanteessa, epätodennäköisessä kylläkin, sieltä nousisi uudestaan vapaaehtoisesti järjestäytynyt opiskelijaliike”, Joki muotoilee. Hänkin kertoo kuuluvansa ylioppilaskuntaan, jos se olisi vapaaehtoista.

Joen mukaan TeTa seuraa Turun tilannetta suurella mielenkiinnolla, sillä se antaisi  mahdollisesti merkittävän ennakkopäätöksen ylioppilaskunnan pakkojäsenyydestä.

“Ihailtavaa opiskelija-aktivismia oikeustieteen opiskelijoilta! Jaan heidän kanssaan huolen siitä, että ylioppilaskuntien pitäisi olla paljon vastaanottavaisempia muutokselle, jotta mahdollisimman hyvät siirtymäajat saadaan neuvoteltua. Uskon, että pakkojäsenyys tulee poistumaan ennemmin tai myöhemmin.”

 

Sara Jasmin Puska arvelee, että vapaaehtoinen jäsenyys vaatisi isoja panostuksia jäsenhankintaan ja toiminnan promoamiseen.
Sara Jasmin Puska arvelee, että vapaaehtoinen jäsenyys vaatisi isoja panostuksia jäsenhankintaan ja toiminnan promoamiseen.

Kuka maksaa?

Humanistien ja kasvatustieteilijöiden vaalirengas (HuKa) oli yhtenä rintamana automaatiojäsenyysesitystä vastaan. Ryhmä jätti esityksestä myös eriävän mielipiteen.

Viime vuonna HuKan ryhmänjohtajana toimineen Sara Jasmin Puskan mukaan vapaaehtoinen jäsenyys vaikuttaisi OYY:n talouteen merkittävästi.

Siksi kysymykseen toiminnan rahoittamisesta tulevaisuudessa olisi ollut hyvä varautua jo ennen päätöksentekoa.

”Kokouksessa heitettiin esimerkiksi ajatuksia siitä, että valtio tai yliopisto tukisi ylioppilaskuntia. Valtio ei ole luvannut meille euroakaan, samoin on yliopiston kanssa. Lisäksi rahoitiksen muutos vaikuttaisi myös itsenäisyyteemme: miten voidaan tehdä opiskelijoille parasta edunvalvontaa, jos ollaan samalla rahoittajasta riippuvaisia – tai rahoittaja on se jota kritisoidaan?”

Puskan mukaan vapaaehtoinen jäsenyys tarkoittaisi huimia panostuksia jäsenhankintaan ja oman toiminnan promoamiseen.

”On tunnustettu ongelma, ettei OYY saa nytkään kaupattua omaa tekemistään riviopiskelijoille, jotta he tietäisivät, mitä ylioppilaskunta tekee ja miksi se on olemassa. Samaa ongelmaa on yritetty ratkoa monen monta vuotta onnistumatta. Vapaaehtoisuuden myötä ongelma pitää saada ratkaistua pikaisesti.”

Siksi seurauksena olisi luultavasti jäsenmäärien romahdus, Puska sanoo.

”Vanhemmat opiskelijat ja aktiivit ovat todennäköisesti tietoisempia ylioppilaskunnasta, ja luultavasti myös maksaisivat jäsenmaksun. Ongelmana ovat fuksit, ja he, jotka eivät osallistu OYY:n tapahtumiin, heille jää helposti epäselväksi, mikä koko OYY on”, Puska sanoo.

Hänkin kertoo, että kuuluisi ylioppilaskuntaan myös ilman pakkoa.

Nyt odotetaan

Turussa hallinto-oikeuteen valituksen tehneet opiskelijat ja Turun yliopiston ylioppilaskunta (TYY) odottavat, miten hallinto-oikeus ratkaisee asian. Turun ylioppilaslehden jutussa ylioppilaskunnan pääsihteeri Rauni Elenius arvioi, että ratkaisun saamiseen menee vielä kuukausia.

Mikäli hallinto-oikeus päätyy puoltamaan opiskelijoiden valitusta, sen ratkaisu jää voimaan. Yliopistolain mukaan hallinto-oikeuden ratkaisusta ei voisi valittaa enää korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

Rutger Bregman: Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman

Runsailla anekdooteilla elävöitetty teos kannustaa unelmoimaan maailmasta, joka vaikuttaa olevan liian hyvä ollakseen totta.

Rutger Bregman (s. 1988) esittelee teoksessaan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman äkikseltään hullun radikaaleilta kalskahtavia ratkaisuja maailman suurimpiin ongelmiin. Hän tekee sen kuitenkin vankoin perusteluin.

Kaikki on nykyään paremmin kuin ennen. Maailman väestöstä 84 % eli äärimmäisessä köyhyydessä vuonna 1820, nyt osuus on alle 10 %.

Rikas Onnela on paradoksaalisesti surullinen: olemme rahan ja työn masentuneita orjia, oli meillä niitä tai ei. Enää ei ole filosofiaa eikä suuria ideoita, pelkkää teknokratiaa ja kuluttamista.

”On jälleen utopioiden aika”, Bregman kannustaa. Edistys on nykyään yhtä kuin taloudellinen hyvinvointi, mutta tämän vuosisadan haasteena on keksiä muita keinoja elämänlaatumme parantamiseksi.

Bregman kertoo menestyksekkäistä perustulokokeiluista: ilmainen eli vastikkeeton raha ei tee köyhiä laiskoiksi, päinvastoin. Maailma voisikin näyttää aika erilaiselta, jos presidentti Nixon olisi 1970-luvulla saanut perustulosuunnitelmansa läpi.

Köyhyys olisi mahdollista hävittää, mutta raamatullinen pakkomielle työstä pistää kapuloita rattaisiin. Teknologisen kehityksen myötä työtä ei riitä kaikille, silti työttömyyttä pidetään ihmisen omana syynä. Tuensaajien valvominen ja ”aktivoiminen” vie yhteiskunnalta valtavasti rahaa, mutta ei hyödytä sitä. Ilmaisen rahan jakaminen tulisi paljon halvemmaksi.

15 tunnin työviikko jakaisi työn tasaisemmin ja aikaa jäisi oikeasti merkityksellisille asioille. Samalla bullshit-hommat – työt, joita niiden tekijätkin pitävät turhina – joutaisivat hiiteen. Silloin tärkeistä töistä, kuten opettamisesta, siivoamisesta ja hoivasta, maksettaisiin kunnon korvausta.

Bregman kannattaa myös rajojen avaamista maahanmuutolle, jolloin työvoima siirtyisi vapaasti valtiosta toiseen ja kehitysavusta tulisi tarpeetonta.

Runsailla anekdooteilla elävöitetty teos kannustaa unelmoimaan maailmasta, joka vaikuttaa olevan liian hyvä ollakseen totta. 27 kielelle käännetty teos on sysännyt myös konkreettisesti liikkeelle perustuloa kannattavan ryhmän, joka on herättänyt laajaa kansainvälistä huomiota.

Aikanaan heitä, jotka vaativat orjuuden lopettamista ja naisten äänioikeutta pidettiin hulluina ja vaatimuksiaan yhteiskunnan kannalta kestämättömiltä.

Kuulostavatko Bregmanin ideat tässä ajassa yhtä hulluilta?

Miettikääpä sitä.

Maria Kurtti

Oulun kirjailijaseuran lehden Stiiknafuulian päätoimittaja, toimittaja ja elämäntapaihmettelijä, jota kiinnostavat kaiken maailman asiat. Vaikuttuu todellisista ja fiktiivisistä tarinoista, inspiroituu tiedeuutisista, innostuu korkeasta ja matalasta kulttuurista ja rauhoittuu nuotiolla.

Lue lisää:

Opiskelija, älä aliarvioi äänesi tärkeyttä!

"Kehotan sinua nauttimaan tulevasta vaalikeväästä: seuraa keskustelua somessa, tee vaalikoneita ja äänestä juuri sitä ehdokasta, jota itse haluat", kannustaa Jenna Suorsa.

Lähtiessäni mukaan ylioppilaskunnan hallitukseen moni tuttavistani kyseli, lähdenkö seuraavaksi mukaan kunnallispolitiikkaan. En pitänyt itseäni koskaan poliittisena nuorena, ja suorastaan kavahdin sitä sanaa.

Minulle politiikka tarkoitti eduskunnan kyselytuntia, jossa karikatyyrit huutelivat toistensa päälle. Siksi politiikka tai poliittiset kysymykset eivät tuntuneet koskettavan minua.

Politiikka merkitsi myös leimaantumista. En halunnut lokeroida itseäni, enkä edelleenkään halua antaa muille sellaista valtaa, että he määrittäisivät minua puolestani. 

Tämä mielikuva politiikasta seurasi minua pitkälle aikuisikääni. Alkuperältään politiikka on kuitenkin sanana tarkoittanut asioihin vaikuttamista. Sitä olinkin tehnyt jo opintojen alusta asti opiskelijajärjestö Oulu Entrepreneurship Societyssa ja sitä tein myös ylioppilaskunnassa. Voisi siis sanoa, että aivan huomaamattani olin vuodesta 2015 lähtien tehnyt poliittista vaikuttamistyötä.

OYY:n hallitusvuoden aikana sukelsin muun muassa koulutuspolitiikan maailmaan, vierailin eduskunnassa ja tapasin hyvin erilaisia ihmisiä. Koulutuspolitiikkaan liittyen olin mukana tekemässä ylioppilaskuntien yhteistä työelämäpamflettia, tapasin yliopiston johtoa ja olin mukana järjestämässä kansainvälisten opiskelijoiden työelämätapahtumaa, Löylyä.

Vaikka en vieläkään pidä itseäni kopon asiantuntijana, seuraan sekä yliopistomaailmaan liittyvää uutisointia että politiikkaa koskevia uutisia paljon tarkemmin kuin aiemmin.

 

Nyt olen myös ymmärtänyt äänestämisen tärkeyden. Erityisesti sen, että opiskelijoiden ja nuorten ääni täytyy saada kuuluviin.

Mielestäni sinun ei tarvitse käydä samanlaista polkua hoksataksesi äänestämisen tärkeyden. Opiskelija, älä aliarvioi oman äänesi tärkeyttä. Elämästäsi löytyy tärkeitä teemoja, joihin sinulla on varmasti halua vaikuttaa jollain tavalla.

Sinulle tärkeitä teemoja voivat olla mielenterveyspalveluiden saatavuuden takaaminen korkeakouluopiskelijoille tai vaikka ilmastonmuutoksen hidastaminen todellisilla teoilla.

Jos omien teemojen löytäminen tuntuu vaikealta, Suomen ylioppilaskuntien liiton (SYL) eduskuntavaaleihin laatima vaaliohjelma avaa mielestäni opiskelijoiden ajatusmaailmaa hyvin.

Suomen opiskelijakuntien liiton (SAMOK) teettämän kyselyn mukaan 80 prosenttia ammattikorkeakouluopiskelijoista aikoo äänestää tulevissa eduskuntavaaleissa. Toivottavasti myös suurin osa yliopisto-opiskelijoista lähtee vaaliuurnille.

Kehotan sinua nauttimaan tulevasta vaalikeväästä: seuraa keskustelua somessa, tee vaalikoneita ja äänestä juuri sitä ehdokasta, jota itse haluat.

Vaalisalaisuus on olemassa syystä. Sinun ei tarvitse kertoa valitsemaasi ehdokasta kellekään vaan riittää, että perustelet valintasi itsellesi.

 

Ja lopuksi: jos jotakuta jäi mietityttämään niin ei, en ole lähdössä kunnallispolitiikkaan.

Jenna Suorsa

Monessa liemessä keitetty tapahtumatuottaja ja kauppatieteiden opiskelija. Ihmisten kuuntelija ja loputon pähkäilijä. Tulevaisuudessa haluaisi työskennellä digitaalisen markkinoinnin ja teknologian parissa.

Lue lisää:

”Nyt älypuhelimeen pitäisi saada tutka, ettei kävele pylväisiin pahki” – virastomestari Voitto Visuri on nähnyt röökinsavun ja rentouden katoavan kampukselta

Voitto Visuri päätyi Oulun yliopiston virastomestariksi 1980-luvulla. Yli kolme vuosikymmentä myöhemmin hän on ja pysyy. Visurin työnkuva kuitenkin muuttui vastikään, kun kasvatustieteiden tiedekunta muutti ja Visuri siirtyi keskusaulan virastomestariksi.

Nuorena markkinointimerkonomina Voitto Visurilla oli palo asiakaspalveluun ja hyviä muistoja opiskeluajoiltaan Linnanmaalla.

Tämä yhdistelmä muuttui opintojen jälkeen ammatiksi, kun Visurista tuli virastomestari. Visuri aloitti työskentelynsä Linnanmaalla 1980-luvun alussa, ja siirtyi sitten muutaman vuoden jälkeen humanistiseen tiedekuntaan Kasarmintielle vuonna 1986.

”Ihmiset oli mukavia ja sitten mä ajattelin, että miksi ei? Kuitenkaan ei ollut sellaista voimakasta urakeskeistä ajattelua, että musta pitäisi tulla joku johtaja.”

Eniten virastomestaria kiinnosti kontakti opiskelijoiden kanssa ja hän jäi, koska nauttii iloisista ihmisistä, joilla on elämässä tietty ”fokus”.

Virastomestareita on Oulun yliopistolla 16. Heidän työkuvaansa kuuluu kaikki avainhallinnasta ja salivarauksista päivittäiseen asiakaspalveluun.

“Noin kolme kuukautta vuodesta menee salivarausten muutoksiin”, Visuri kertoo.

Visurin työnkuva muuttui vastikään, kun kasvatustieteiden tiedekunta muutti ja Visuri siirtyi keskusaulan virastomestariksi.

Hän ei vielä osaa sanoa, onko työ yhä hauskaa uudella työpisteellä. Keskusaula on hänestä kiireisempi ja hektisempi. Entisten tuttujen kasvojen ja juttutuokioiden sijaan asiakkaat vaihtuvat nopeasti.

”KTK:n puolella oli helpompi pelleillä, kun tunsi porukkaa.”

Röökinsavu ja rentous katosivat

Kiireisyys onkin Visurille nykyisen korkeakoulukulttuurin tunnuspiirre: ”Pyritään sisään ja ulos mahdollisimman äkkiä. Jos ei tule tarpeeksi pointseja niin menee tuet”.

Visurin alkuaikoina käytävät täyttyivät tupakansavusta ja sohvaryhmistä. Niiden tilalla ovat nykyään ruokajonoissa naputtavat jalat, eikä Visurin mielestä opiskelijalta onnistu samanlainen rento bilekeskeinen elämä kuin aiemmin: “Nykyään on pakko tehdä töitä tosissaan.”

Kiireestä huolimatta opiskelijat itsessään eivät Visurin mielestä ole muuttuneet: ”Nyt tietenkin älypuhelimeen pitäisi saada tutka, ettei kävele pylväisiin pahki”, hän naurahtaa.

Tekniikka on muuttanut myös virastomestarin arkea. Esimerkiksi salivaraukset, jotka aiemmin tehtiin käsin paperikansioihin, löytyvät nykyään tietokoneelta automatisoituina. Teknologian vaikutus näkyy Visurille myös yliopiston viestinnässä: ennen nettiä ja älylaitteita yliopistolla ei ollut tarvetta mainostaa ja kilpailla opiskelijoista turvatakseen rahoituksen. 

Rahoitus onkin virastomestarin näkökulmasta ollut ratkaiseva tekijä muutoksissa, sillä budjetin tiukentuessa tukihenkilöstöä on vähennetty. Se taas on johtanut tehtävien jakamiseen ja vaikeuttanut osaltaan töitä.

”Käytännössä saa kauemmin metsästää sitä henkilöä, joka tietää asian. Aiemmin oli helppo soittaa ja tuli tieto. Nykyään ei tiedä kenelle soittaa tai toimenkuvat on muuttuneet niin, ettei ihminen tiedä enää asiasta mitään.”

Rahoituksen väheneminen ei Visurin mielestä kuitenkaan ole vaikuttanut opetuksen tasoon, eikä hän usko niin käyvän tulevaisuudessakaan: ”Opetuksen taso on noussut, siihen mä uskon. Tällä hetkellä se on maailman huippuluokkaa.”

Ei muistella Toyotan ostoa

Voitto Visuri ennustaa yliopiston tulevaisuuden olevan valoisa: ”Ei tule käymään huonosti, henkilökunta on erittäin motivoitunut kaikin puolin”.

Konkreettinen muutos tulee Visurin mielestä tapahtumaan opetuksessa iltaluentojen ja etäopetuksen lisääntymisenä, mikä näkyy jo salivarausten vaikeutumisena päiväsaikaan.

Itse Visuri kertoo vaihtavansa mieluisankin työpaikkansa jo mielellään matkustamiseen: “Mulla on täällä veikkausporukoita, että heti kun tulee suorempi voitto, lähden kiertämään maailmaa.”

Työ on Visurin mielestä nykykulttuurissa yliarvostettua ja elämässä tärkeämpiä ovat elämykset.

“Kannattaa hommata kokemuksia mitä voi kiikkustuolissa sitten muistella. Tuskin muistelen, että ostin uuden Toyotan.”

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Kauheiden kuvitelmien maailma – kauhistuttavat dystopiat viihdyttävät, mutta ne myös varoittavat siitä, mitä meillä voi olla edessä

Luemme ja katsomme mielellämme kauheita tulevaisuuskuvia. Emmekö osaa enää kuvitella tulevaisuuteemme kuin kauhua ja tuhoa?

TEKSTI Anni Hyypiö

KUVAT Ville Paananen

Viime vuonna hiljaiset naiset saapuivat punaiseen puettuna, pää kumarassa, hiukset ja kasvot valkoisten päähineiden peittäminä.

Naiset olivat paikalla, kun Irlanti syksyllä 2017 äänesti kansanäänestyksessä aborttilainsäädännön muuttamisesta, kun Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence vieraili Philadelphiassa viime keväänä, kun presidentti Donald Trump vieraili Lontoossa, kun Argentiinan senaatti viime kesänä käsitteli aborttioikeuden höllentämistä.

Protestoijien ei tarvinnut juurikaan tehdä mitään – jo heidän olemassaolonsa, hiljainen kokoontumisensa oli viesti.

Punaiseen puetut naiset ovat Margaret Atwoodin menestysromaanin Orjattaresi (1985) hahmoja, orjattaria eli jalkavaimoja, jotka on alistettu täysin fundamentalistimiesten tahdon alle. Orjattaresi sijoittuu synkkään lähitulevaisuuteen, tuhoisan ekokatastrofin jälkeiseen aikaan vanhatestamentillisten fundamentalistien hallitsemassa Gileadin tasavallassa, jossa valtaosa naisista on hedelmättömiä. Siksi raskauteen kykenevät naiset on valjastettu yläluokkaisten perheiden synnytyskoneiksi.

Moni tunnisti lehtikuvien naiset ilman kuvatekstiäkin, sillä romaanin pohjalta tehty, vuonna 2017 ensiesityksenä saanut televisiosarja Handmaid’s tale – Orjattaresi nousi ilmiömäisen suosituksi. Nyt Atwood suunnittelee kirjoittavansa romaanille jatko-osan – yli kolmekymmentä vuotta ensimmäisen osan jälkeen.

Kuten punaiseen pukeutuneet valkohilkkaiset orjattaret, myös dystopiat, synkkääkin synkemmät tulevaisuuskuvat, tuntuvat olevan nyt kaikkialla. Lähitulevaisuuteen sijoittuvia, tuhoavan teknologian tarinoita kertova Netflixin Black Mirror -sarja on ollut sekä arvostelu- että katsojamenestys. Western-aiheista robottiteemapuistoa kuvaava tv-sarja Westworld sai ensimmäisen kauden ilmestymisvuonnaan 2016 huikean lähdön, kunnes toinen kausi latisti intoa.

Jotain oleellista dystopioiden suosiosta kertonee sekin, että Nora Roberts,  yksi maailman suosituimmista viihdekirjailijoista, on tarttunut dystopioihin peräti kokonaisen trilogian verran. Trilogian ensimmäinen osa, Ensimmäinen vuosi, ilmestyi Gummeruksen kustantamana suomeksi tämän vuoden alussa.

Kuvitellut kauhut siis selvästi myyvät. Mutta osaatko nimetä yhtään tulevaisuuskuvausta, jossa kaikki menisikin lopulta ihan mukavasti? Vai emmekö osaa enää kuvitella kauniimpaa tulevaisuutta?

Mitä tapahtui: minne katosivat utopiat?

Ihminen on optimistinen otus

Oulun yliopiston kirjallisuudentutkija Jyrki Korpua suhtautuu kysymykseen dystopioiden suosiosta innostuneesti.

Aihe on hänelle tuttu: hän on julkaissut useita artikkeleita aiheesta, ja J.R.R.Tolkienin teoksia käsittelevä väitöskirja on yhteydessä utopioihin Atlantis-myytin kautta. Korpua on ollut mukana myös toimittamassa dystopioita käsittelevää artikkelikokoelmaa, joka julkaistaan ensi vuonna.

Haastatteluhetki on varsin otollinen. Korpuan kirjoittaessa dystopioita käsittelevän kokoelman johdantotekstiä yhdessä Saija Isomaan ja Jouni Teittisen kanssa maailmalta kantautui toinen toistaan karmeampia uutisia. Viime lokakuussa julkistettiin hallitustenvälisen ilmastopaneeli IPCC:n ilmastoraportti, jonka mukaan perustavanlaatuista ja nopeaa muutosta tarvitaan, mikäli ilmaston lämpeneminen halutaan pitää vain 1,5 asteessa.

IPCC:n raporttia seurasivat muut yhtä synkät raportit: lajien monimuotoisuus on vakavasti uhattuna! Hyönteiset loppuvat maailmasta! Ja kun hyönteiset loppuvat, loppuvat myös linnut!

“Me elämme nyt tilannetta, jossa dystopia on mahdollinen. Se ei ole enää pelkkä ikävä skenaario”, Korpua muotoilee.

Vaikka myydyimpien kirjojen ja katsotuimpien leffojen listausta katsellessa voisi luulla nykyhetken olevan dystopioiden huippuhetki, Korpuan mukaan 1900-luku oli dystopioiden vuosisata. Aldous Huxleyn totalitaristista 2500-luvun Lontoota kuvaava Uusi uljas maailma julkaistiin 1932, George Orwellin Isoveljen valvonnan alla olevaa maailmaa kuvaava Vuonna 1984 julkaistiin 1949, Ray Bradburyn Fahrenheit 451 vuonna 1953.

Klassisten dystopiakuvausten yhtymäkohdat historiallisiin kauheuksiin olivat selvät: toisen maailmansodan tuhot, keskitysleirit ja totalitarististet hirmuhallitsijat olivat lähellä kirjoittajia.

“Ihminen on optimistinen otus, se on yksi tärkeimmistä keinoistamme selviytyä.”

Mutta miksi ne sitten viehättävät edelleen? Haluavatko ihmiset vain mehustella sarjalla surkeita sattumuksia?

Sitä miettii myös Jyrki Korpua. Koska uutiset ovat niin synkkiä, luulisi, ettei lisäsynkistely enää jaksaisi kiinnostaa.

“Tavallisesti esimerkiksi sota-aikana eskapismi nostaa päätään. Kurjien olosuhteiden keskellä halutaan yleensä lukea paremmista olosuhteista”, Korpua sanoo.

“Ihminen on optimistinen otus, se on yksi tärkeimmistä keinoistamme selviytyä.”

Toisaalta monissa dystopioissa on selvästi jotain, joka puhuttelee juuri tässä hetkessä. Orjattaresi -sarja tuli ruutuihin Yhdysvalloissa keväällä 2017, Trumpin kauden alussa. Poliittista keskustelua ovat leimanneet kysymykset aborttioikeudesta Irlannin ja Argentiinan lisäksi myös Yhdysvalloissa, ja Suomessakin, kun ulkoministeri Timo Soini (sin.) loppukesästä puolusti blogissaan aborttivastaisia kantojaan.

Jyrki Korpuan mukaan presidentti Trumpin aika vaikuttaisi olevan erityisen otollinen juuri dystopioille. Vuoden 2017 alussa Amazon kertoi, että Orwellin Vuonna 1984 pomppasi Yhdysvalloissa myyntilistojen jälkeen, kun Trumpin neuvonantaja Kellyanne Conway oli puhunut medialle “vaihtoehtoisista faktoista”.

Tampereen yliopistossa Synkistyvät tulevaisuudenkuvat: dystooppinen fiktio nykykirjallisuudessa -tutkimushanketta johtavan kirjallisuuden dosentin Saija Isomaan mukaan utopiat ovat dystopioita selkeästi vanhempi kirjallinen genre.

“Samoin kuin journalismissa, hyviä uutisia ei koeta aina uutisen arvoiseksi, ja vain huonot uutiset ovat uutisia. Ihmisen mieli kiinnittyy uhkakuviin.”

Utopiakirjallisuuden alkulähteeksi on määritelty Thomas Moren Utopia (1516), jossa kuvataan kuvitteellisen valtion ihanteellinen yhteiskuntajärjestelmä. Moren teoksen ohella tunnettuja, lajia luoneita utopiateoksia ovat muun muassa Platonin (427–347 eaa.) Valtio, Tommaso Campanellan Aurinkokaupunki (1623), Francis Baconin Uusi Atlantis (1627), William Morrisin Huomispäivän uutisia (1890) ja Aldous Huxleyn Saari (1962).

Nyt elämme dystooppisen mielikuvituksen aikoja, Isomaa sanoo. Hänen mukaansa dystopioiden suosion nousuun on vaikuttanut jatkuvasti kehittyvä teknologia.

“Länsimaisessa historiassa uskoimme 1800-luvun lopulle asti, että tieteen ja teknologian avulla voimme luoda utopian. 1900-luvulla huomasimme, että samoilla välineillä maailma voidaan tuhota”, Isomaa sanoo.

1900-luvulla maailma huolestui toden teolla ympäristön saastumisesta ja atomipommista – molempien takana oli tiede ja tutkimus. Kehitys ei vienytkään ihmistä kohti kullanhohtoista ihanaa tulevaisuutta, vaan kohti tuhoa, kauhua ja kärsimystä.

Pahimmillaan edessä oli ydinsota ja molemminpuoleinen varma tuho, mutual assured destruction.

Kauheaa, kyllä, mutta kiinnostavaa – jotain, jonka parissa aivot voivat askarrella.

“Samoin kuin journalismissa, hyviä uutisia ei koeta aina uutisen arvoiseksi, ja vain huonot uutiset ovat uutisia. Ihmisen mieli kiinnittyy uhkakuviin”, Isomaa toteaa.

Ovatko utopiat liian tylsiä?

Mikä dystopiassa sitten kiehtoo? Miksemme pakene todellisuutta mieluummin mukavamman elämän kuvauksiin, vaan miksi haemme helpotusta vielä hirveämmistä tulevaisuuskuvista?

Yksi syy dystopioiden suosioon on käytännöllinen. Utopioissa kuvataan usein ihanteellista tilannetta, jossa asiat ovat jo hyvin ja kaikin tavoin järjestyksessä.

Siis: mihin ihanuudesta voi enää edetä? Miten saada tarinaan kiinnostava kaari, jos asiat ovat jo lähtökohtaisesti hyvin ja jatkossa mahdollisesti vielä paremmin?

Klassisille utopioille tyypillistä onkin staattisuus, pysyvyys. Staattisuuden lisäksi ne sijoittuvat usein menneisyyteen, aikaan, joka on jo menetetty – kuten Raamatun Paratiisi, ne ovat jo kadotettuja, hävinneet ihmisten hallusta.

“Tyypillisimmissä utopioissa kuvataan, kuinka joku matkaaja eksyy ja löytää sattumalta utooppisen yhteisön. Matkustaja tutustuu yhteisöön dialogin kautta, jossa utopian asukkaat kertovat, miten he ovat yhteisönsä järjestäneet. Se voi olla tylsää luettavaa nykynäkökulmasta”, Isomaa sanoo.

“Lisäksi on vaikeaa kirjoittaa utopiaa, joka ei olisi saarnaava tai besserwissermäinen.”

Sen sijaan dystopia tarjoaa kiinnostavan kehyksen tutkia monenlaisia teemoja, kuten ihmisen halua selviytyä vaikeissakin olosuhteissa. Dystopioihin voi sijoittaa kauheiden asioiden lisäksi koskettavia rakkaustarinoita ja kuvauksia ystävyydestä.

Yhtenä hieman yllättävänä dystopiakuvauksena Isomaa mainitsee J.K. Rowlingin Harry Potter -sarjan (1997–2007). Harry Potterin maailmassa uhkaa aiheuttaa kirjasarjan kuluessa valtaan nouseva hirmuhallitsija Voldemort, joka jaottelee yhteiskunnan rasistisesti hyviin (noidat ja velhot) ja epätoivottaviin (jästit, tavalliset ihmiset, puoliveriset noidat) ihmisiin. Potterit kuvaavat paljon muutakin kuin Voldemortin pahuutta: yhteiskunnan eriarvoisuutta, kuolemaa, rakkautta, pelkojen voittamista.

Toisaalta myös utopioita on monenlaisia, Jyrki Korpua luettelee: on poliittisia utopioita, paikallisia utopioita, ajallisia utopioita. Yhteistä niille kaikille on kuvaus siitä, millainen maailma olisi parempi.

Unelma Neuvostoliitosta oli utopia, samaten yhteiskuntafilosofi Karl Marxin (1818–1883) tuotannossa oli utopistisia elementtejä.

“Tänä päivänä harva pystyisi edes kirjoittamaan staattista utopiaa”, Korpua sanoo.

Siinä missä utopia on kuvaus siitä, millainen tulevaisuus olisi toivottava ja hyvä (tai millainen on jo ollut asioiden järkevä järjestely), dystopiat varoittavat meitä siitä, mikä voi olla vielä tulossa.

Korpuan mukaan Orjattaresi-teoksen taustalla on Yhdysvalloissa kytevä pelko uskontojen ylivallan vaikutuksista. Liberaalimman yhteiskuntaluokan sisällä pelätään fundamentalistista kristillisyyttä.  Saija Isomaan mukaan Michel Houellebecqin romaani Alistuminen (Soumission, 2015) on esimerkki vastaavasta islamia koskevasta pelosta

Jyrki Korpua huomauttaa, että utopiat ja dystopiat ovat myös lopulta hyvin lähellä toisiaan. Toisen dystopia on toisen utopia, kuten Charlotte Perkins Gilmanin feministisessä teoksessa Herland (1915). Teos kuvaa yhteiskuntaa, jossa miehet ovat kuolleet sukupuuttoon.

“Toisille kuvaus on utopiaa, toisille dystooppinen”, Korpua sanoo.

”Teos kuitenkin esitetään utopian konventioiden kautta, eli se on tarkoitettu luettavana feministisenä utopiana”, Isomaa huomauttaa.

Jyväskylän yliopistossa on tutkittu utopioiden poliittista ulottuvuutta. Yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksen Utopia metodina -hankkeen tavoitteena on ollut muotoilla uudenlainen yhteiskuntatieteellisesti orientoitunut käsitys utopiasta menetelmänä ja metodina yhteiskunnan ymmärtämiseen.

Yliopiston verkkosivuilla julkaistussa haastattelussa (31.10.2017) hankkeen johtaja Olli-Pekka Moisio ilmaisi huolensa siitä, kuinka nykypolitiikka on ottanut utooppisen ajattelun haltuun.

Moision mukaan tällöin ei pyritä siihen, että ihmiset vapautuisivat elämään kykyjensä mukaisesti ja tavoittelemaan kokonaista kasvua ihmisenä, vaan ajattelutapaa käytetään omiin päämääriin.

“Koko aikakausi on pelkkää utooppista puhetta: haetaan uusia opetussuunnitelmia, työllistymisen tapoja ja innovaatioita, jotka perustuvat utooppiseen ajattele laatikon ulkopuolelta -fraasiin. Ovatko nämä utopioita, jotka nykyisestä yhteiskunnallisesta tilanteesta johtuen kääntyvät enemmän dystopioiksi, joilla puretaan loputkin rippeet hyvinvointivaltiosta”, Moisio toteaa haastattelussa.

Suomalaisen kirjallisuuden tutkija Lieven Ameel on tutkinut kerronnallisuutta kaupunkisuunnittelussa, erityisesti Kalasataman ja Jätkäsaaren kehityksessä. Ameel on tutkinut esimerkiksi sitä, millaisia kuvitelmia Helsingin Jätkäsaaren suunnittelua koskeviin kertomuksiin on liitetty. Antti Tuomaisen ilmastonmuutoksen jälkeistä Helsinkiä kuvaavassa romaanissa Parantaja (2012) Kalasataman alue kuvataan rappioituneena, ilmastopakolaisten asuttamana alueena.

Teknologia synkistää tulevaisuuden

Monissa dystopiamaailmoissa pelon ja kauhun aiheuttajana on kehittynyt teknologia.

Terminaattori -elokuvassa ja -tv-sarjassa lopullisen tuhon tuoja on Skynet, tekoäly, joka haluaa tuhota ihmiskunnan säilyttääkseen itsensä.

Wachowskin sisarusten Matrix-trilogiassa (1999–2003) ihmistä kyvykkäämmäksi kehittynyt tekoäly ottaa ihmiskunnan hallintaansa ja käyttää sitä omana energialähteenään.

Jyrki Korpuan mukaan ihmiset pelkäävät teknologiassa ennen kaikka sen käyttäjää – toista ihmistä.

“Läpi ihmiskunnan historian olemme käyttäneet asioita toisia ihmisiä vastaan. Ihmisen historiassa on kehitetty aina uusia keinoja tuhota toisia. Siksi oletuksena on, että tekniikka toisen käsissä johtaa katastrofiin”, Korpua kuvailee.

“Länsimainen ihminen on individualisti. Koneiden ja yhteiskunnan valvonnassa yksityisyys menetetään.”

Toisaalta nykyhetkeä tai tulevaisuutta koskevista kuvauksista teknologiaa ei voisi enää oikein jättää poiskaan, onhan tekniikka niin oleellinen osa jokapäiväistä arkeamme.

Teknologiassa monia pelottaa sen potentiaali tuhota ihmisen autonomisuus, Korpua sanoo. Dystopioissa teknologia alistaa ihmisen oman tahtonsa alle, mikä on luomakunnan kruunulle kauhistus. Matrixin kuva ihmisestä älykkäiden koneiden patterina tiivistää pelon iskevimmin.

“Länsimainen ihminen on individualisti. Koneiden ja yhteiskunnan valvonnassa yksityisyys menetetään”, Korpua sanoo.

Monissa dystopioissa käsitellään myös sitä, miten mediaa voidaan käyttää ihmisten orjuuttamiseen. Tästä tunnettu esimerkki on David Cronenbergin häiritsevä kyberpunk-teos Videodrome (1983), jonka maailmassa television välittämillä väkivaltaisilla videohallusinaatioilla on mahdollisuus muuttaa myös katsojan ruumista.

Mielenkiintoisen kuvauksen median hallinnasta kertoo The Truman Show (1998), jossa yksi ihminen – Jim Carreyn esittämä Truman Burbank – elää elämäänsä rakennetussa ja käsikirjoitetussa onnelassa, tietämättään erittäin suositun tosi-tv-ohjelman tähtenä.

Moniin dystopioihin kuuluukin vahvasti vapauden tematiikka. Dystooppisissa maailmoissa ihmiselle kuuluvan vapauden on vienyt joko pahantahtoinen itsevaltias, orjuuttava teknologia tai tyrannimainen valtiokoneisto, ja hänen täytyy taistella saadakseen sen takaisin.

Toisinaan hän onnistuu siinä, toisinaan ei. Korpuan mukaan nuorisokirjallisuuden dystopiakuvauksissa tarinalla on yleensä toiveikas loppu, klassisilla dystopioilla taas ei.

Kehittynyt teknologia ei kuitenkaan pelota ainoastaan kirjailijoita ja käsikirjoittajia. Yksi tunnetuista tekoälypessimisteistä on Oxfordin yliopiston professori, futurologi Nick Bostrom, joka Guardianin haastattelussa (12.6.2016) totesi koneälyn olevan ihmiskunnalle jopa ilmastonmuutosta suurempi haaste. Bostromin mukaan ihmisen tason ylittävä tekoäly toteutuu ennen vuotta 2050.

Teknologiayrittäjä Elon Muskin tukeman OpenAI-tutkimusryhmän uutisoitiin vastikään keskeyttäneen tekoälykokeilunsa, sillä se koettiin liian vaaralliseksi. OpenAI:n luoma GPT2-tekstigeneraattori kykenee tuottamaan itsenäisesti uskottavan oloista tekstiä. Tätä taas voidaan hyödyntää valeuutisten tuottamisesa. Tekstin tuottamisen lisäksi järjestelmä pystyy myös esimerkiksi vastaamaan sille esitettyihin kysymyksiin.

Pelottava tulevaisuus onkin jo täällä!

Toisaalta tulevaisuus ja kehittyvä teknologia voi tuoda mukanaan myös hyvää.

”Otsonikerroksen oheneminen on esimerkiksi ongelma, josta minun lapsuudessani puhuttiin paljon, mutta jonka tilanne on sittemmin parantunut”, Saija Isomaa muistuttaa.

Dystopiat varoittavat

Dystopioihin kuuluu oleellisesti yhteiskuntakritiikki. Dystopioiden maailmoissa totuttu yhteiskuntarakenne on romahtanut ja jokin on mennyt pahasti, lopullisesti pieleen.

“Suurin osa dystopioista on meidän maailman kuvauksia, joissa jokin nyky-yhteiskunnan huolestuttava tendenssi vahvistuu ja saa valtaa. Aiheena voi olla vaikka ilmastonmuutos tai yhteiskunnan eriarvoistuminen”, Saija Isomaa kuvaa.

Hyvin ajankohtainen esimerkki varoittavasta dystopiasta on Sinclair Lewisin satiirinen Meillä ei sitä voi tapahtua (1935), joka kuvaa fasismin nousua Yhdysvalloissa kuvitteellisen populistipoliitikon, Berzelius Windripin kautta. Teos toimii varoituksena: se, mikä tapahtui 1930-luvun Saksassa, voi tapahtua myös täällä. Teos myi verkkokirjakauppa Amazonissa kuin häkä vuoden 2016 lopussa, Trumpin valinnan jälkeen.

Kurjien ilmastouutisten maailmassa ekokatastrofia kuvaavat dystopiat tuntuvat pelottavan läheisiltä. Vuonna 2004 julkaistu elokuva The Day After Tomorrow kuvaa kasvihuoneilmiön järisyttäviä ja peruuttamattomia vaikutuksia näyttävillä erikoistehosteilla.

Suomessa esimerkiksi Risto Isomäki ja Johanna Sinisalo ovat kuvanneet ekokatastrofin tuloa ja syitä hienovaraisemmin: Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) -romaanin uhkana ovat napajäätiköiden sulamisesta syntyvät tsunamit ja niiden aiheuttamat tulvat, Sinisalon Enkelten verta (2011) kertoo mehiläisten katoamisen kauhistuttavista seurauksista.

Saija Isomaan mukaan dystopiakirjailijat voivat kokea, että heidän vastuullaan on herätellä ihmisiä ja kertoa, millainen tulevaisuus voi olla.

“Tarinoilla on parhaassa tapauksessa todella paljon valtaa”, Isomaa sanoo. Hän nostaa esimerkiksi juuri Atwoodin Orjattaren. Kun kirjoitat oikein kauhistuttavan kuvauksen, se voi innostaa toimintaan jopa 30 vuotta myöhemmin

Toisaalta dystopioihin kuuluu usein myös häivähdys toivoa. Vaikka teos käynnistyisi kauheasti, se voi päättyä toiveikkaasti: dystopia sisältää siis myös utopian siemenen.

Esimerkiksi Suzanne Collinsin tunnettu Nälkäpeli-trilogia käynnistyy lohduttomasti Panem-nimisen diktatuurin yksinvallasta, mutta päättyy toiveeseen normaalimmasta, paremmasta tilanteesta.

Voivatko utopiat tehdä paluun?

Dystopiat siis hallitsevat mielikuvitustamme nyt. Onko se kuitenkaan pysyvä tilanne?

Jyrki Korpuan mukaan ei.

“Toivo ja toivottomuus kulkevat aaltoliikkeessä.”

Korpuan mukaan esimerkiksi 1990-luku oli tavallaan varsin utopistinen vuosikymmen. Berliinin muuri oli murtunut, kylmä sota päättyi, Neuvostoliitto hajosi, Euroopan Unioni perustettiin, Lähi-idän rauhanprosessi eteni. Francis Fukuyama puhui jo demokratian voitosta ja historian loppumisesta – tästä eteenpäin seuraisi vain hyviä aikoja!

Toki vuosikymmeneen kuului myös kauheita tapahtumia: Balkanilla sodittiin verisiä Jugoslavian hajoamissotia, Afrikassa Ruandassa toteutettiin kansanmurha.

Silti Korpua näkee, että tuota vuosikymmentä kuvasi ennemmin toivo kuin toivottomuus. Nyt tilanne on taas vallan toinen.

Saija Isomaa huomauttaa, että 1990-luku oli kuitenkin Suomen kirjallisuudessa juuri dystopioiden nousun aikakausi – yhteiskunnan toiveikkuus ei välttämättä näy kirjallisuudessa.

”Ylipäänsä vuosisatojen ja -tuhansien vaihteisiin on aina liittynyt kaikenlaisia pelkoja, ja tämä näkyy myös kotimaisessa 90-luvun kirjallisuudessa.”

“Toivo ja toivottomuus kulkevat aaltoliikkeessä.”

Myöskään Isomaa ei usko, että dystopiat hallitsevat ikuisesti.

Teknologia ja tiede voivat tuhota, mutta niiden avulla voi myös korjata ongelmia. Lääketieteen edistymisen seurauksena elämme pidempään ja terveempinä kuin aiemmin.

Miksemme sitten voisi kuvitella tarinoita, joissa asiat voisivat kehittyä parempaan suuntaan, Isomaa sanoo.

“Olisi kiinnostavaa nähdä, millaisia utopioita meidän maailmastamme voitaisiin kirjoittaa. Periaatteessahan näyttää siltä, että monet teknologian tuottamista ekologisista ongelmista olisivat korjattavissa paremman teknologian avulla. Tällä hetkellä nuortenkirjallisuudessa nuoret myös syrjäyttävät epäeettisiä hallitsijoita (kuten Nälkäpelissä ja Harry Potterissa), mutta vielä ei keskitytä kuvaamaan sitä, miten he jälleenrakentavat aiempaa paremman maailman. Voisi ajatella, että paremman maailman jälleenrakentamisen kuvaus olisi luonteva utooppinen jatko nykydystopioille ja tapa alkaa taas kirjoittaa utopioita”, Isomaa sanoo.

”Jo Nooan tarina Raamatussa on tämäntyyppinen: pahuus poistetaan, ja hyvät ihmiset aloittavat alusta. Toisaalta tiedetään, mitä siitäkin tuli, koska Nooan tarina sijoittuu oletetusti nykyisen ihmiskunnan historiaan.”

Paremman maailman utooppisesta luomisesta on jo ituja monessa tässäkin artikkelissa mainitussa teoksessa.

Silti mikään teos ei ole vielä keskittynyt uuden maailman kuvaukseen, mikä mahdollistaisi uuden utopiakirjallisuuden syntymisen, Isomaa sanoo.

Postapokalyptisissä tarinoissa tällainen tarina on tosin jo mahdollinen: kun aiempi sivilisaatio syystä tai toisesta tuhoutuu, tuhossa henkiinjääneet rakentavat yhteiskunnan uudestaan.

”Jo Nooan tarina Raamatussa on tämäntyyppinen: pahuus poistetaan, ja hyvät ihmiset aloittavat alusta. Toisaalta tiedetään, mitä siitäkin tuli, koska Nooan tarina sijoittuu oletetusti nykyisen ihmiskunnan historiaan”, Isomaa sanoo.

”Tämä on yksi nykydystopian teemoista: pystyykö ihmiskunta rauhanomaiseen elämään vai tärveleekö se väistämättä omalla pahuudellaan kaikki yritykset elää sopusointuisesti yhteisössä?”

Dystopia on onnekkaiden genre

Paradoksaalista kyllä, dystopia on onnekkaiden ihmisten laji, Isomaa ja Korpua sanovat.

Saija Isomaan mukaan tulevaisuuden miettiminen ja analysointi vaatii sitä, että on tarpeeksi resursseja sen pohtimiseen.

“Jos meillä menisi oikeasti huonosti, energiamme kuluisi vain selviytymiseen. Mutta nyt aikaamme kuuluu myös tulevaisuuden suunnittelu ja yritykset hallita sitä. Se vain on kovin vaikeaa”, Saija Isomaa sanoo.

Myös Jyrki Korpuan mukaan dystopioiden suosio kertoo siitä, että länsimaissa eletään vielä verrattain rauhallisessa ja yltäkylläisessä maailmassa.

“Jos meillä menisi oikeasti huonosti, energiamme kuluisi vain selviytymiseen. Mutta nyt aikaamme kuuluu myös tulevaisuuden suunnittelu ja yritykset hallita sitä. Se vain on kovin vaikeaa.”

Kun omat olosuhteet ovat turvatut, voi hyvillä mielin uppoutua kauhun ja epätoivon kuvauksiin.

“On mielenkiintoista seurata sitä, mitä tapahtuu, jos maailma ei alakaan toimia, jatkuuko dystopiakirjallisuuden suosio edelleen. Veikkaan, että ei”, Korpua sanoo.

Dystopioiden suosio on siis kuin kanarialintu kaivoksessa: niin kauan kun nautimme kauheista tulevaisuuskuvauksista, ei toivo ole vielä menetetty.

Anni Hyypiö

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Twitter: @AnniHyypio

Lue lisää:

”Maailma ei tule valmiiksi 5G:llä” – Matti Latva-aho ennustaa nopeaa muutosta ja Oulusta älykästä kaupunkia

Akatemiaprofessori Matti Latva-aho luotsaa 6G-lippulaivaa ja meitä kohti uutta aikakautta. Lippulaivaohjelman saama julkisuus on osattava käyttää hyödyksi, Latva-aho sanoo. “Odotukset ovat kovat, eivätkä vähiten minulla itselläni.”

3G, 4G, 5G ja seuraavaksi 6G. Mitä tämä tarkoittaa, Matti Latva-aho?

“Edistyneempää teknologiaa ja nopeampaa langatonta tiedonsiirtoa. Tulevaisuudessa 6G tarkoittaa myös uusia toimintamalleja, -tapoja ja ratkaisuja sekä yhteiskunnan automaatiota, kun tekniikka levittäytyy uusille alueille.”

Latva-ahon mukaan seuraavien 20 vuoden muutostahti on raju. Tulevaisuudessa emme huomaa meitä ympäröiviä langattomia järjestelmiä.

6G mahdollistaa yhteiskunnan automaation, minkä ansiosta esimerkiksi itsestään liikkuvat ajoneuvot, etäterveydenhuolto ja älykkäät kaupunkiyhteisöt voidaan toteuttaa.

Oulusta tulee älykäs kaupunki, sanoo Latva-aho.

“Ei siitä ole kahta epäilystä.”

Uusi yliopistosairaala, automatisoitu satama ja kehittyvä yliopistokampus mahdollistavat älykkäiden ratkaisujen pilotoinnin. Niiden käyttöönottoa saa kuitenkin vielä odotella. Tänä vuonna kaupalliseen käyttöön tulee vasta 5G-teknologia.

“Maailma ei tule valmiiksi 5G:llä. Uuden teknologian kehittäminen vie kymmenisen vuotta. 6G:tä käytetään noin vuonna 2030.”

Paine ei pelota

6G-tutkimus on tällä hetkellä aluillaan. Ensimmäisen vuoden tavoitteina oli rekrytoida uusia tutkijoita ja tehdä 6G:tä ja tutkimusryhmää tunnetuksi sekä kotimaassa että kansainvälisesti. Latva-ahon mukaan kummassakin on onnistuttu hyvin.

“Parhaillaan tutkimuksessa on mukana vahvasti teknisiä asioita, kuten järjestelmäkonsepteja ja radiotekniikan komponenttien kehittämistä. Työn alla on myös, miten tekoäly liittyy langattomiin verkkoihin.”

Suomen Akatemian ansiosta rahoitus on turvattu useammaksi vuodeksi.

“Voimme viedä tutkimusta uudelle tasolle ja keskittyä tekemiseen.”

Erityisesti kansainvälisen median kiinnostus on yllättänyt Latva-ahon. 6Genesis on maailman ensimmäinen suuren mittakaavan 6G-tutkimus.

Julkisuus on osattava käyttää hyödyksi, Latva-aho pohtii.

“Odotukset ovat kovat, eivätkä vähiten minulla itselläni.”

Latva-ahoa paine ei kuitenkaan pelota.

“Olemme haluttu yhteistyökumppani ja tekemisemme kiinnostaa.”

Läpimurtoja, standardeja ja kompromisseja

Isoja asioita on vaikea tehdä yksin. Ponnistus vaatii laajan yhteistyöverkoston. Maaliskuun viimeisellä viikolla Levillä järjestetään maailman ensimmäinen 6G-konferenssi. Kokoontumisessa on tarkoitus tehdä eri toimijoiden voimin ensimmäinen valmis asia 6G:n puitteissa, nimittäin sen määritelmä.

6G voi johtaa läpimurtoihin radiotekniikassa, komponenteissa, materiaaleissa ja lähetin-vastaanotintoteutuksissa. Tietoliikennejärjestelmät ovat kansainvälisiä sopimuksia, ja standardi aina kompromissi.

“Yksittäinen yliopisto ei voi merkittävästi vaikuttaa standardeihin. Teollisten yhteistyökumppaneiden kanssa vaikutusmahdollisuudet paranevat.”

Ja kun teollisuus alkaa muovata standardeja, yliopistolla on tarjota asiantuntijoita.

“Meillä on tärkeä tehtävä kouluttaa osaavia ihmisiä tutkimukseen ja kotimaiseen teollisuuteen.”

Puitteet kunnossa

Alunperin Matti Latva-ahon piti palata teknologiateollisuuden palkkalistoille tohtorinhattu kourassa. Toisin kävi.

“Teollisuus imi osaajat 1990-luvun lopulla. Yliopiston Centre for Wireless Communications haki johtajaa vuosituhannen vaihteessa, ja sillä tiellä tässä ollaan.”

Latva-ahon mielestä Oulu on hyvä paikka tehdä tutkimusta, sillä alueella on paljon alan toimijoita ja asiantuntijoita.

“Oulu on ollut 3G:stä lähtien kansainvälisessä kärjessä tutkimassa uutta.”

Hänen mukaansa onnistumista selittää yhteistyö teollisuuden kanssa. Tutkimusta arvostetaan, ja valmistuneet löytävät töitä.

“Olemme tehneet oikeita asioita.”

Suomelle 6G on suuri mahdollisuus, hän sanoo. Tympeät rutiinitehtävät ovat katoamassa, ja voimme keskittyä käyttämään parasta valttiamme: ihmismäistä ajattelua.

Jos teemme jatkossakin oikeita valintoja, voimme muokata tulevaisuutta, hän visioi.

“Olemme sopivan pieni, korkeasti koulutettu maa. Otamme uudet teknologiat nopeasti käyttöön.”

Pulmat jäävät ladulle

Matti Latva-aho tunnustautuu intohimoiseksi hiihtäjäksi ja kalamieheksi. Hän tyhjentää päänsä raittiissa ulkoilmassa.

“Kalastaessa keskityn täysin ja sielu lepää.”

Parhaat ajatukset syntyvät Latva-ahon mukaan hiihtolenkillä. Latu antaa tilaa haastaa itsensä. Pahimmat pulmat ratkaistaan sivakoidessa yhdessä kollegoiden kanssa.

“Puuduttavan tasaisia maastoja könytessä on aikaa miettiä asioita.”

 

Kuka? 

Matti Latva-aho.

» 51-vuotias.

» Syntyisin Kuivaniemeltä, ylioppilas Alavuden lukiosta.

» Suomen Akatemian akatemiaprofessori 2017–2021, Oulun yliopiston tietoliikennetekniikan professori.

» Väitellyt Oulun yliopistossa 1998.

» Tutkii langattomia tietoliikenneverkkoja.

» Luotsaa Suomen Akatemian rahoittamaa 6Genesis-lippulaivatutkimusta.

» Harrastaa hiihtoa ja kalastusta. “Oulun seutu on aivan uskomattoman hieno. Täällä voin tehdä asioita, joista nautin.”

» Määrittää itsensä vahvasti talvi-ihmiseksi ja toivoo hyviä hiihtokelejä.

Heidi Niemi

Tiedeviestinnän ja kirjallisuuden opiskelija, joka ei tiedä, mutta ottaa selvää.

Lue lisää: