”Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu” –Kuolemapositiivisuus haluaa muuttaa asenteita

Kuolema koettaa meille jokaiselle. Silti aihetta ympäröi pelko ja epämukavuus. Miksi kuolemasta puhuminen pelottaa ja voisiko siihen oppia suhtautumaan luonnollisemmin?

TEKSTI Anna-Sofia Tastula

KUVAT Anniina Kuha

Kaikilla se on edessä, kuolema. Näin toteaa Oulun evankelis-luterilaisen seurakunnan tuomiorovasti Satu Saarinen.

Samaa sanoo vanha uhkaava latinankielinen sananlasku: memento mori, joka tarkoittaa muista, että sinunkin on kuoltava.

Työnsä takia kuoleman kanssa tekemisissä oleva Saarinen sanoo, että kuolemaa ei nähdä elämään kuuluvana tapahtumana. Sen sijaan se koetaan kaiken loppuna – minuuden katoamisena. Hänen mukaansa lohdutus tulisi siitä, jos näkisimme kuolemisen luonnollisesti, esimerkiksi tyhjyyteen raukeamisena tai uutena alkuna. Se ei kuitenkaan ole helppoa.

“Kuolemassa on kyse luopumisesta, luovuttamisesta ja erosta rakkaista ihmisistä. Nämä ovat elämän varjoja, jotka haluamme työntää tavoittamattomiin, tuota tuonnemmaksi tulevaan”, kertoo Oulun evankelis-luterilaisen seurakuntien johtava sairaalapastori Juha Kyllönen.

Hänen mukaansa rajallisuuden kohtaaminen on vaikeaa mutta samalla tärkeää.

“Kun olemme tiedostaneet ja hyväksyneet oman rajallisuutemme, oman kuolevaisuutemme, voimme elää omaa elämäämme täydemmin ja rohkeammin”, Kyllönen sanoo.

Kuoleman näkeminen lohduttavassa valossa on hankalaa, koska kuolema on meille tuntematonta. Suomen arkeologisen seuran puheenjohtaja ja Oulun yliopiston akatemiatutkija Sanna Lipkinin mukaan kuolema ei ole enää nykyään läsnä arjessa muun muassa siksi, että kuolevia ei enää hoideta kotona ja lapsikuolleisuus on laskenut huimasti.

“Vaikka ennenkin kuolleita surtiin ja heitä ikävöitiin, kuolema ehkä nähtiin luonnollisempana elämän jatkumona kuin mitä se tänään nähdään”, Lipkin sanoo.

”Kun olemme hyväksyneet oman kuolevaisuutemme, voimme elää omaa elämäämme täydemmin ja rohkeammin.

Kuoleman voimaa pelättiin ennenkin. Myöhäiskeskiajalla länsimaiset alkemistit innostuivat “elämän eliksiirin” ja “viisasten kiven” valmistamisesta, joiden uskottiin parantavan sairauksia ja tekevän ihmisestä kuolemattoman.

Luultiin, että henkisen alkemian avulla tietoisuus pystytään nostamaan korkeammalle tasolle, jolloin kuolevainen ja aineellinen ihminen välttää elämän päättymisen muuttumalla sielulliseksi ja kuolemattomaksi. Näin ihminen voi jatkaa elämäänsä ikuisesti, vaikka ei fyysisellä tasolla.

Alkemistit ovat joutuneet pettymään, sillä ihminen ei ole oppinut valmistamaan taikajuomaa, joka tekisi meistä kuolemattomia. Kuolemaa voidaan tietenkin yrittää viivyttää ehkäisemällä sairauksia hyvillä elämäntavoilla, kuten syömällä terveellisesti ja liikkumalla säännöllisesti. Sekään ei kuitenkaan auta tapaturman sattuessa, joten kuolemanpelko on aina läsnä.

“Matkaa omaan kuolemaan emme voi harjoitella. Vasta reaalinen tilanne näyttää meille sen, miltä meistä tuntuu juuri sillä hetkellä, elämän maalisuoralla”, Kyllönen muistuttaa.

Meidän olisi keskeistä kohdata kuoleman ajatus, käsitellä siihen liittyviä tunteita, hankkia tietoa ja jakaa järkytys muiden kanssa. Kuolema on väistämätön jokaisella, mutta sen kohdalla monet meistä tekevät väärin – me pakenemme, piiloudumme ja vaikenemme.

Kuolema on kuolevan ystävä

Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin, kuolemaan voi oppia suhtautumaan positiivisesti. Sitä edistämään syntyi kuolemapositiivisuusliike Euroopassa ja Yhdysvalloissa 2000-luvulla. Sen tavoitteena on tehdä kuolemasta helpommin lähestyttävä aihe ja vähentää kuolemaan liittyvää henkistä tuskaa ja pelkoa.

Liikkeen kannattajat tavoittelevat ars moriendia, eli ‘(oikean) kuolemisen taitoa’. Tällä tarkoitetaan niin sanotun hyvän kuoleman eli kuolevan omien arvojen ja toiveiden mukaisen sekä tietoisen ja valmistautuneen kuoleman tavoittelua. Kuolemapositiivisuuden tarkoituksena on myös helpottaa kuolevan irrottautumista elämästä ja lohduttaa surevia omaisia.

Suomen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n puheenjohtaja ja sosiaalihistorian dosentti Ilona Pajarin mukaan kuolemapositiivisuus on kapinaliike kalliita hautajaisia ja kuoleman etäännyttämistä vastaan.

“Tähän liittyy kuoleman mystifioiminen ammattilaisen asiaksi ja se, että kuolemasta puhuminen olisi sopimatonta”, Pajari kuvailee.

Hänen mukaansa kuolemasta keskusteleminen ja tietoisuuden lisääminen voisivat muuttaa suhtautumista elämän päättymiseen luonnollisemmaksi.

“Ehkä kaikkien pitäisi tietää enemmän sekä fyysisestä kuolemasta, kuolemaan liittyvistä tunteista että kuolemanrituaaleista. Ennen vanhaan ei kaikki ollut paremmin, mutta hautajaiset osattiin järjestää vaikka käsipuolena unessa, sen verran usein niitä oli ja niissä käytiin. Erilaisista mielikuvista ja rituaalien uudistamisesta puhutaan vähemmän. Sitä kaipaisin ja sitä kuolemapositiivisuus pitkälti on”, Pajari sanoo.

Kuolemapositiivisuuden arvoihin kuuluu vahva eettisyys muun muassa tasa-arvo- ja ympäristöasioissa. Kuolemapositiivisuudessa tärkeintä on vainajan oma tahto, mutta mahdollisimman ekologista ruumiin hävittämistapaa suositaan. Suomessa hautaus on jo valmiiksi ympäristön kannalta hyvä valinta, mutta vielä voisi parantaa.

Ehkä kaikkien pitäisi tietää enemmän sekä fyysisestä kuolemasta, kuolemaan liittyvistä tunteista että kuolemanrituaaleista.

Kaikkein ympäristöystävällisin tapa hävittää ruumis olisi haudata se ilman arkkua ja antaa sen maatua. Tämä saattaa vaikuttaa karulta, mutta oikeastaan sen voi ajatella myös kauniina tapahtumana, jossa ihminen yhtyy luonnon kanssa.

Suomessa tällainen hautaus voidaan suorittaa tietyin ehdoin. Ilman arkkua voidaan haudata, mutta arkku joudutaan hankkimaan kuljetuksia varten hygieniasyistä esimerkiksi nestevuotojen estämiseksi säilytyksessä, kertoo Oulun evankelis-luterilaisen seurakunnan hautaustoimen päällikkö Tuomo Vuontisjärvi.

25 vuotta kuolemaa tutkineen Ilona Pajarin mukaan Suomessa kuolemapositiivisuus ei ole vielä kehittynyt varsinaiseksi liikkeeksi.

“Suomalainen kuolemankulttuuri ja hautausala ovat niin matalan profiilin asioita verrattuna joihinkin muihin maihin. Kuolemasta ollaan kyllä kiinnostuneita, mutta se on hieman eri asia”, Pajari kertoo.

Miten kuolemapositiivisuus toteutuu?

Kuolemapositiivisuutta voi harjoittaa yksinkertaisin mutta merkityksellisin teoin. Nämä jokainen voi tehdä oppiakseen lähestymään kuoleman ajatusta vähemmän pelottavana. ” Saattaa olla ’maaginen’ alitajuinen ajatus, että kuolemaa kutsutaan, kun siitä puhutaan.

Tärkeää on ottaa asiasta selvää. Ihmisten olisi hyvä olla tietoisia siitä, mitä kuolemassa biologisena ilmiönä oikein tapahtuu. Keskustelu kuolemasta ja siitä, mitä yksilö tahtoo ruumiilleen tehtävän kuoleman jälkeen voivat helpottaa pelkoa.

Ninnu Koskenalho kirjoittaa Antroblogissa, että kuolemapositiivisuusliikkeen kannattajat toivovat ihmisten voivan olla aktiivisia osallistujia omassa kuolemassaan. Tällä tarkoitetaan muun muassa läheisten hyvästelyä, asioiden järjestämistä, omien hautajaisten suunnittelua tai perheen arkea oman kuoleman jälkeen sekä kuolema rauhallisessa, itseään miellyttävässä ympäristössä.

Koskenalho kirjoittaa myös kuoleman doulista eli “kuoleman kätilöistä”. Doula toimii synnytystukihenkilönä, kuoleman kätilö taas kuolemisen tukihenkilönä. He tarjoavat kuolevalle erityisesti emotionaalista tukea ja läsnäoloa kuolinhetkellä.

Omien asioiden järjestämistä ei tarvitse odottaa elämän viimeisille sivuille asti. Voit aloittaa oman kuolinsiivouksesi vaikka heti! Oman kuolinsiivouksen tekeminen helpottaa omaisten työtä kuoleman jälkeen. Kuolinsiivousta voitaisiin verrata konmaritukseen, sillä se vähentää paljon kaikkea turhaa tavaraa ja antaa elämään lisää järjestystä.

“Kuolinsiivousta ei koskaan voi aloittaa liian aikaisin”, sanoo Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous (2018) -teoksen kirjailija ruotsalainen 86-vuotias Margareta Magnusson Ylen haastattelussa. Hän ei pidä kuolinsiivousta surullisena puuhana, sillä elämän on tarkoitus jatkua siivouksen jälkeenkin.

Kuolinsiivouksen sekä kuolin- ja hautaussuunnitelman tekeminen voi olla jopa terapeuttista. Sanna Lipkinin sanoista on hyvä aloittaa kuoleman lähestyminen vähemmän kammottavalta kannalta:

“Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu. Jokaisen yksilön elämä on myös osa kollektiivista muistia, joka jatkuu osana tulevien sukupolvien kulttuuriperintöä.”

Käytännössä kuolemapositiivisuutta voi toteuttaa omien arvojen kautta. Et voi päättää, missä olosuhteissa synnyt, mutta voit vaikuttaa siihen, missä ympäristössä kuolet. Kuolemaan voi suhtautua tietoisesti sekä yrittää keskittyä elettyyn elämään sen sijaan, että odottaisi turtana sen päättymistä. Miksi et voisi järjestää juhlia läheistesi kanssa, jossa muistelette menneitä aikoja, itkette, nauratte ja ikävöitte yhdessä?

Saksalainen sosiologi Norbert Elias huomauttaa kirjassaan Kuolevien yksinäisyys (1982), että kuolevan olotilaan ei ole helppo samaistua. Hänen mukaansa toisen kuolema muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme. Tämän vuoksi haluamme paeta kuolevia, vaikka he tarvitsisivat meitä. Elias kirjoittaa:

“Pahinta on juuri tämä – vanhenevien ja kuolevien hiljainen eristäytyminen elävien yhteisöstä, läheisten ihmissuhteiden vähittäinen jäähtyminen, erottautuminen ihmisistä yleensä, kaikista niistä, jotka antoivat elämälle merkitystä ja turvallisuutta.”

Lipkin on samaa mieltä: ”Eihän ihmisen tulisi kokea yksinäisyyttä lähellä kuolemaansa.”

“Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu. Jokaisen yksilön elämä on myös osa kollektiivista muistia, joka jatkuu osana tulevien sukupolvien kulttuuriperintöä.”

Kuolevilla on yhä läheisyydenkaipuu, ja he tarvitsevat kosketusta siinä missä elävätkin. Eivätkö meistä kaikki pelkää kuolevansa yksin?

Tuomiorovasti Satu Saarinen kannustaa ihmisiä puhumaan tuntemuksistaan avoimesti sekä läheisten että kuolevan itsensä kanssa. Saarisen mukaan epävarmuus ja omat tuskan tunteet vaikeuttavat kohtaamista kuolevan kanssa.

“Ääneen voidaan lausua koko tunneskaala, joka kuolemaan liittyy”, Saarinen sanoo.

Sairaalapastori Juha Kyllönen sanoo, että meidän ei tarvitsisi stressata puhumista kuolevan kanssa.

“Ihmisinä ajattelemme, että meillä ei ole riittävän viisasta sanottavaa kuolevalle. Nostamme rimaa tavoittamattomiin. Kuitenkaan kuoleva ei odota viisaita esitelmiä kuolinvuoteellaan”, Kyllönen huomauttaa.

Eihän tämä kuulosta lainkaan positiiviselta vaan ihan kamalalta, saatat ajatella. Eikö kuolemapositiivisuus olekaan kuoleman vastaanottamista hymy huulilla ja jalat valmiina tanssahtelemaan iäisen kukkaniityn kasteessa? Valitettavasti ei. Satu Saarisen mukaan kuolemapositiivisuus voi herättää hämmennystä, koska kukaan ei toivo omaa tai läheisen kuolemaa.

“Saattaa olla ‘maaginen’ alitajuinen ajatus, että kuolemaa kutsutaan, kun siitä puhutaan”, Saarinen sanoo. Kuolemapositiivisuuden ajatus voi olla myös tuskallinen, jos joku läheinen on juuri kuollut tai on itse sairastunut vakavasti. Kuolemasta puhuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kuolema tulisi nopeammin.

“Sureva ei saisi puhua ihan mitä mieleen juolahtaa ja kuolevan pitäisi olla arvokas ja rauhallinen, jos oikein tyhmästi asiaan suhtaudutaan”, Pajari kertoo.

Ei pidä pelätä sitä, että reaktio kuolemaa kohdatessa olisi jotenkin väärä. Ilona Pajari kertoo, että kuolemapositiivisuus ei tarkoita suhtautumista positiivisesti omaan tai läheisen mahdollisesti kivuliaaseen kuolemaan, vaan kuoleman hyväksymistä elämän tosiasiana.

“Ei kuolemasta tarvitse pitää, vaikka kuoleminen onkin pakollista”, Pajari huomauttaa. Siitä ei kuitenkaan kannata ottaa paineita.

“Kaikki eivät edelleenkään kestä edes mainintaa kuolemasta ja toisaalta toiset puhuvat luontevasti aiheesta. On lupa suhtautua rennosti ja tuttavallisesti kuolemaan, mutta kaikki eivät sitä pysty hyödyntämään,” hän lisää.

Kuolemapositiivisuus ei myöskään tarkoita surun hylkäämistä, vaan se on tapa suhtautua omaan ja muiden kuolemaan luonnollisena ilmiönä. Suru on yhtä tärkeä tunne kuin ilokin.

“Suru ei ole sairautta vaan mielen ja kehon reaktio siihen, mikä muuttaa elämän kulun uuteen suuntaan. Yhtä oikeaa tapaa surra ei ole olemassa. Tärkeintä on, että surun mukanaan tuomat tunteet eivät ole kiellettyjä. Surun tarkoitus on siirtää sureva ihminen uuteen elämänvaiheeseen, jossa hän opettelee tulemaan toimeen ilman rakasta kuollutta ihmistä”, sanoo Juha Kyllönen.

Kuolemapositiivisuudessa suru on siis sallittua. Kyse on elämänlaadusta, jota kuoleman muuttaminen tabuksi sekä jäykät ja vakiintuneet rituaalit heikentävät. Kuolemapositiivisuus on tunteiden vapautta ja elämästä iloitsemista.

Terveisiä haudan takaa

Kuolemanpelko ei ollut keskiajalla sen harvinaisempi ilmiö kuin tänä päivänä, mutta kuolema ei ollut niin piiloteltua, vaiettua ja vierasta. Keskiajalla joutenolo tai äänekkyys kuolleiden viimeisellä lepopaikalla ei ollut lainkaan paheksuttua – oikeastaan päinvastoin.

“[Keskiajalla] hautausmaa oli seurustelun, kokousten ja kaupankäynnin, jopa tanssin, teatterin ja uhkapelinkin paikka”, kirjoittaa Pekka Hakkarainen kokoomateoksessa Kun kaikki loppuu: kuolema historiassa (1999).

Yksi kuolemapositiivisuuden toiveista olisikin se, että hautausmaat vapautuisivat tiukasta, muodollisesta ja ankeasta ilmapiiristään. Vaikka tarkoituksena ei olekaan tehdä ympäristöstä uhkapeliluolaa tai vihannestoria, voisi hautausmaita harkita puistomaisempina alueina, joille voitaisiin kokoontua vaikka piknikille rakkaan haudan äärelle.

Ovatko ruokaileminen, leikkiminen tai laulaminen niin epäkunnioittavia tekoja? Norbert Eliaksen mukaan edellä mainittujen ajanviettotapojen kieltäminen kuolleiden läheisyydessä kunnioituksen puutteen vuoksi on oire “elävien puolitiedottomasta yrityksestä saada etäisyyttä kuolleisiin”. Ihmiset tekevät tahallaan eroa meidän ja kuolleiden välille, mikä entisestään lisää kuolemanpelkoa.

“Juhlallisuus, jolla hautajaiset ja haudat on ympäröity, ajatus, jonka mukaan haudan ympärillä tulee vallita hiljaisuus, että hautausmaalla tulee puhua kuiskaten, jotta ei häirittäisi kuolleiden rauhaa – kaikki nämä ovat itse asiassa elävien kuolleista erottautumisen muotoja, keinoja pitää heidän läheisyytensä aiheuttama uhkaava tunne loitolla”, Elias kirjoittaa.

Miksi kuolleet täytyy erottaa elävistä niin konkreettisilla teoilla? Kuolleissa nähdään vielä elävien piirteitä, ja he muistuttavat eläviä heistä itsestään ja heidän omasta katoavaisuudestaan. Karjalaiset ortodoksit uskoivat vainajalla olevan oikeus liikkua kotonaan elävien mailla vielä kuusi viikkoa kuolemansa jälkeen. Kuoleman kulttuurintutkija Laura Jetsu kertoo Ylen haastattelussa, että Karjalassa vainajalta ei suljettu ovia ja hänelle pidettiin tyhjää paikkaa ruokapöydässä. Kuuden viikon päästä vainajan tuli kiinnittyä tuonpuoleiseen lopullisesti.

Vainajien matkasta tuonpuoleiseen haluttiin ja halutaan yhä tehdä mahdollisimman mukava, varmuuden vuoksi. Tällä tavalla synnytetään kuitenkin pelkoa haudan pimeydestä ja koleudesta, ikään kuin kuolleina meillä olisi tietoisuus, jolla kärsiä siitä.

“On nykyisinkin ihan tavallista, että omaiset haluavat vainajalle puettavan villasukat. Olen kuullut perusteluista, ettei heidän varpaitaan palelisi tai muuten se vaan tuntuu lämmittävältä ajatukselta, vaikka vainaja lopulta tuhkattaisiin”, kertoo Sanna Lipkin. Ajatus on hellyyttävä, peräti lapsenmielinen, koska lapset saattavat usein pohtia, onko haudassa esimerkiksi yksinäistä.

Ilona Pajari muistuttaa, että kuoleman kestäminen ja sen traumatisoivien piirteiden lieventäminen ovat realistisia tavoitteita. Myös byrokratiasta kannattaa ottaa selvää.

“Kuolemapositiivisuus on ennen kaikkea kuoleman ajattelemista jo elämän aikana, jotta kuoleman kohtaaminen ei olisi niin vaikeaa ja kaupallisesti hyödynnettävissä”, Pajari sanoo.

Kohti uusia seikkailuja

Mitä tästä opimme? Tärkeimpinä varmaan sen, että kuolema on väistämätön meille kaikille emmekä me mahda sille mitään, sillä viisasten kivi ja elämän eliksiiri olivat pseudotieteellisiä floppeja.

Emme tiedä, mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta meillä on valta päättää, mitä ruumiillemme tapahtuu. Meillä on oikeus puhua kuolemasta eikä puhuminen manaa sitä niskaamme. Saamme surra kuolemaa, saamme iloita elämästä ja juhlia elettyjä hetkiä kuoleman kynnyksellä. Meidän ei tarvitse sitoutua kuoleman muodollisuuteen ellemme halua. Meillä on oikeus olla kuolematta yksin.

Sairaalapastori Juha Kyllönen on työnsä puolesta jatkuvasti tekemisissä kuolevien kanssa. Hän on se, joka pitää huolta siitä, että kuolemaa ei tarvitse kohdata yksinään. Hän käyttää ilmaisua “kuoleman odotushuoneesta” työskennellessään kuoleman parissa sairaaloissa.

Kyllösen tehtävänä on kulkea kuolevan rinnalla ja kuunnella. Sairaalapapit ja hoitohenkilökunta rohkaisevat kuolevaa ja hänen omaisiaan puhumaan kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännön asioista.

“Huolta ja hätää jaetaan lähtijän kanssa, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä”, Kyllönen kertoo.

Kuolevan kanssa jutellaan tuntemuksista ja siitä, mitä pastori voi kuolevan hyväksi tehdä.

“Monesti ihminen kypsyy lähtöönsä. Ei hän koko aikaa jaksa puhua kuolemastaan. Toisinaan lähtijä sanoo tavatessamme, että puhutaan tänään kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta. Pelkojen ja hädän keskelle voi lopulta löytyä lähtörauha, jonka turvin lähtijä saa levollisesti painaa päänsä kuolemaan”, Kyllönen sanoo.

Kuolema ei ole koskaan tervetullut. Se satuttaa ja surettaa niin kuolevaa kuin kuolevan omaisiakin. Mutta asenteella on väliä, viimeisillä toiveilla on väliä ja ihmiselämällä on väliä. Kuolema on tuntematon mutta samaan aikaan uusi kokemus. Kuten Tylypahkan pitkäaikainen rehtori Albus Dumbledore viisaasti sanoi, että loppujen lopuksi, järjestäytyneelle ja levolliselle mielelle kuolema ei ole muuta kuin seuraava suuri seikkailu.

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue lisää:

Mitä jos elämäsi ongelmat ratkeaisivat hyggeilyllä?

Etätyöpäivä ja Netflixin katselu tehdään samalta sohvalta ja näin on usein hankalaa erottaa työ ja leikki toisistaan. Siksi väitän, että jokainen tarvitsee kotiinsa vähän hyggeä, Petra Uusimaa kirjoittaa.

Hygge ponnahtaa ilmoille aina joulun lähestyessä. Se ei olekaan ihme, sillä tämä aika on sekä ihanan tunnelmallista että stressaavaa.

Nyt etätöiden ja -opiskeluiden keskellä kodista on tullut kaiken keskus. Se, että työskentelemme ja opiskelemme kotoa käsin saattaa pahimmassa tapauksessa tehdä kodista turvattoman. Etätyöpäivä ja Netflixin katselu tehdään samalta sohvalta ja näin on usein hankalaa erottaa työ ja leikki toisistaan. Siksi väitän, että jokainen tarvitsee kotiinsa vähän hyggeä – siitäkin huolimatta, että se saattaa särähtää korvaan kliseisenä hömpötyksenä.

Terminä hygge on peräisin norjan kielisestä sanasta ”hyvinvointi”, vaikka hygge ilmiönä on lähtöisin Tanskasta. Siitä onkin kiteytynyt yksi tanskalaisten keskeisimmistä elämänohjeista. Hygge on kuitenkin sanana vaikea kääntää. Se on enemmän kuin pelkkää rentoilua; se on state of mind, jopa ideologia. 

Vaikka hyggeä myydään oppailla ja sisustuksella, ei hyggeen tarvitse kallista tuoksukynttilää tai pehmeintä peittoa kaupasta, eikä edes hyggeopasta, joka johdattelee oikeaan tapaan rentoutua. Nimittäin, ei ole olemassa oikeaa tapaa hyggeillä. Tunnelma on löydettävissä samalla tavalla rikkinäisistä verkkareista ja vanhoista, nuhjaantuneista villasukista.

Rentoilun lisäksi hyggestä on povattu vastausta kaamokseen. Näin väittää ainakin työterveyspsykologi Tuuli Viranta-Naulapää Ylelle antamassa haastattelussa. Hänen mukaansa loppuvuoteen liittyy maratonimaisuus, sillä ennen vuoden päättymistä yritetään saada kaikki valmiiksi ennen vuoden loppua. Loppuvuosi syö voimavaroja ja pieni ripaus hyggeilyä olisi monelle tarpeen.

Rentoutumiselle on nykymaailmassa hankalaa löytää tilaa.

Joululoma tuntuu rajapyykiltä juuri siksi, että meidät on opetettu aloittamaan vuosi alusta kuin puhtaalta pöydältä. Kiire ei synny pelkästään opiskelutöiden deadlineista, vaan myös vapaa-aikana täytyy olla tuottelias.

Erityisesti korona-aika on saanut meidät täyttämään päivämme pienillä projekteilla. Poikkeustilan aikana netti täyttyi listoista sadasta klassikosta, jotka jokaisen täytyy lukea. Usein näistä listoista sai kuvan siitä, että meillä on yhä enemmän aikaa kaiken keskittyessä kotiin. Todellisuudessa ihminen on yhtä kiireinen etätöiden ja -opiskeluiden täyttämänä aikana, mutta usein jopa stressaantuneempi ja ahdistuneempi.

Uupumus ja väsymys sekä opiskellessa että vapaa-ajalla ovat asioita, joista täytyisi puhua useammin. Vapaa-ajastakin saattaa tulla projekti, kun haluamme käyttää kaiken aikamme itsemme kehittämiseen. Poikkeusoloissa sosiaalinen media sai meidät uskomaan, että ystävämme kirjoittavat esikoiskirjoja ja ovat aloittaneet uuden joogaharrastuksen samaan aikaan kuin itse on juuri maratoonannut yhden tuotantokauden sarjaa parissa päivässä. Jo pelkästään ajatus vapaa-ajan käyttämisestä aina vain itsemme kehittämiseen on asia, jonka täytyisi muuttua. 

Väitän, että avain muutokseen löytyy hyggeilystä, sillä sen ei missään nimessä pidä olla ylisuoriutumista. Jokaisen täytyisi aikatauluttaa itselleen kalenterissa hyggeilyhetkiä, jolloin tehdään juuri sitä mitä halutaan. Joskus tämä hetki käytetään johonkin aivan muuhun kuin Sodan ja rauhan lukemiseen. Se voi olla päivätorkut, hiusten peseminen tai Youtuben syvyyksiin unohtuminen pariksi tunniksi.

Sen sijaan, että meistä tulisi mestarimaalareita tai -kirjoittajia, hyggeily vapaa-aikana opettaa meille vain ominaisimman tavan rentoutua. Se voi olla suomalaiselle tavalle tyypilliset kalsarikännit, Netflixin tuijottaminen tai kaveriporukalla kokoontuminen. Ja kun lisäät tähän kynttilän ja villasukat, voit jo sanoa hyggeileväsi.

Petra Uusimaa

Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.

Lue lisää:

OYY otti kantaa keskustakampukseen – vastustaa nykyistä kolmen kampuksen mallia

Oulun yliopiston ylioppilaskunta kertoo kannanotossaan, että se vastustaa keskustakampushankkeen kolmen kampuksen mallia ja toivoo suunnitteluun muutoksia.

Oulun yliopiston ylioppilaskunta (OYY) otti kantaa keskustakampukseen torstaina 10. joulukuuta. Kannanotossaan OYY kertoo, ettei kannata nykyistä kolmen kampuksen mallia. Sen sijaan ylioppilaskunta vaatii reunaehtojensa täyttymistä, jotta se voisi kannattaa kampuksen siirtämistä keskustaan.

”Laajemmassa keskustelussa sekä yliopiston viestinnässä on unohtunut keskustakampushankkeen alkuperäinen visio. Mielestämme olisi tärkeää tuoda keskustelussa laajemmin esille hanke kokonaisuutena. Viime aikoina on lisäksi levinnyt käsitys siitä, että tulevaisuudessa Oulun yliopistolla olisi kolme tasavertaista kampusta ja halusimme tuoda oman kantamme tästä esille”, OYY:n hallituksen puheenjohtaja Eetu Leinonen perusteli kannanottoa lehdelle torstaina 10. joulukuuta.

Kannanotossa korostuu kolmen kampuksen mallin ongelmallisuus sekä OYY:n reunaehtojen noudattaminen. Ensimmäinen ylioppilaskunnan ulostulo keskustakampukseen liittyen julkaistiin maaliskuussa. Tällöin ylioppilaskunta totesi, että se näkee hankkeessa ”sekä mahdollisuuksia että potentiaalisia haasteita” eikä se vastustanut keskustakampusta sillä ehdolla, että projektin suunnittelu on läpinäkyvää ja ottaa huomioon opiskelijat.

Nyt OYY kertoo, etteivät sen maaliskuussa linjaamat reunaehdot ole täyttyneet. Ehdoiksi määriteltiin silloin se, että opiskelijat ja henkilökunta sisällytetään keskustakampuksen suunnitteluun, uusi kampus sisältää riittävästi tiloja ja huomioi tieteenalojen erityistarpeet ja että keskustakampus on poikkitieteellinen yhteiskampus.

Syksyllä Jouko Niinimäki kertoi lehdelle, että keskustakampuksen ei ole tarkoitus sisällyttää kaikkia oppialoja tai niiden erikoistiloja, vaan sen on tarkoitus olla ”kampus kohtaamiselle.” Tämä tarkoittaa esimerkiksi laboratoriotilojen jäämistä Linnanmaan kampukselle vaikka osa opetuksesta siirtyisi keskustaan. Keskustakampuksen rakentuessa yliopisto jakaantuisi kolmelle kampukselle, kun toimintoja jäisi Linnanmaalle ja Kontinkankaalle.

”OYY vastustaa kolmen yliopistokampuksen mallia, jossa opiskelijat joutuvat jatkuvasti kulkemaan eri kampusten välillä ja kohtaaminen yli tieteenalojen hankaloituu merkittävästi”, joulukuun kannanotossa todetaan.

Erityisesti ylioppilaskunta näkee yliopiston nykyisen yhteisöllisen ja poikkitieteellisen yhteiskampuksen Oulun yliopiston vahvuutena. Oulun yliopiston rehtori Jouko Niinimäki on perustellut Raksilaan rakennettavaa keskustakampusta Oulun yliopiston houkuttelevuudella. Kannanotossaan OYY kyseenalaistaa tämän näkemyksen ja toteaa, että yhteiskampuksen hajottaminen pikemminkin vähentäisi yliopiston houkuttelevuutta.

”Hankekokonaisuuden suunnittelussa tulee huomioida, että kolmella kampuksella toimiminen ei ole taloudellisesti hyvä tai järkevä ratkaisu. Keskustakampuksen suunnittelun lähtökohdan tulee olla siinä, kuinka kaikki Linnanmaan toiminnot voidaan siirtää Raksilaan”, toteaa OYY:n hallituksen puheenjohtaja Eetu Leinonen kannanotossa.

Koko kannanotto on luettavissa OYY:n nettisivuilla. Niinimäen haastattelu keskustakampuksesta löytyy täältä.

Juttua muokattu 13.10: Lisätty otsikkoon ja ingressiin kolme kampusta selkeyden vuoksi.

OYY:n hallituksen puheenjohtajaksi Olli Joki, edustajiston puheenjohtajaksi Teemu Virtanen

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan uudet luottamushenkilöt valittiin vuoden viimeisessä edustajiston kokouksessa 8. joulukuuta.

Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) edustajisto valitsi tänään 8. joulukuuta pidetyssä edustajiston kokouksessa tulevan vuoden toimijat.

Hallituksen puheenjohtajaksi valittiin Olli Joki, 23-vuotias kauppatieteiden opiskelija. Joki on toiminut aiemmin edustajiston jäsenenä ja hallopedina Oulun yliopistossa.

Puheenjohtajaksi hakivat myös Viljami Viinikka, Antero Metso, ja Janne Kilponen. Hakijoista Kilponen veti hakemuksena pois viime hetkellä ja Joki asettui ehdolle kokousta edeltävänä päivänä. Joki haki myös hallituksen jäseneksi.

Vuoden 2021 OYY:n hallitukseen valittiin puheenjohtajan lisäksi Emma Hulkkonen, Ida-Maria Juntunen, Jukka Turunen, Salla Karhunen, Sara Al Husaini, Tia Rahkila ja Vivek Manjunatha Swamy.

Uuteen hallitukseen valituista Rahkila ja Karhunen ovat toimineet OYY:n luottamushenkilöinä myös vuonna 2020. Lisäksi hallitukseen hakivat Janne Kilponen, Antero Metso ja Jonna Varmo.

Edustajiston puheenjohtajaksi valittiin Teemu Virtanen, 27-vuotias biolääketieteellisen fysiikan opiskelija. Virtanen on kuluvana vuonna toiminut Suomen ylioppilaskuntien liiton SYL:n hallituksen jäsenenä sekä aiemmin OYY:n edustajiston jäsenenä ja hallituksen varapuheenjohtajana.

Edustajiston varapuheenjohtajaksi valittiin kokouksessa ehdolle asettunut Eerik Silvén.

Kokouksessa edustajiston jäsenet kritisoivat hallitusvalintojen takana olevaa neuvotteluprosessia. Poikkitieteellisen vaalirenkaan Timi Kärki toi esille, että hänestä pienemmät ryhmät eivät tulleet neuvotteluissa kuulluiksi. Hänen mielestään hallitukseen hakijoista päätettiin pikemminkin taustaryhmän kuin heidän pätevyytensä perusteella.

Myös edustajiston puheenjohtajavaalia kritisoitiin sen kiireellisestä aikataulusta, mutta molemmat valinnat menivät kokouksessa läpi yhdellä esityksellä, ilman vastaesityksiä.

Kokouksessa päätettiin myös talousvaliokunnan kokoonpano. Puheenjohtajaksi vuodelle 2021 valittiin Antti Pennala ja jäseniksi kaudelle 2021–2022 Antti Tumelius, Janne Hakkarainen ja Joni Ollikainen.

Keskusvaalilautakunnan kokoonpano pöydättiin eli siirrettiin päätettäväksi seuraavaan edustajiston kokoukseen, sillä lautakuntaan ei tullut hakemuksia.

Juttua päivitetty 9.12. kello 9: lisätty tieto talousvaliokunnasta ja keskusvaalilautakunnasta.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Tabu korvaa toisen – Sanna Karkulehto tutkii vaiettuja asioita

Kiellettyjä aiheita löytyy myös tutkimuksen kentältä, vaikka tutkimus osaltaan murtaa tabuja, kertoo kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto.

Onko yhä tabuja, vai onko kaikki jo sanottu ja tutkittu?

Ilman muuta tabuja on, sanoo Jyväskylän kirjallisuuden professori Sanna Karkulehto.

“Tabun kulttuurinen rakenne on yksinkertaisesti sellainen, etteivät ne ilmiönä katoa yhteisöistä minnekään. Kun jonkun asian tai ilmiön tabuasema murtuu, tilalle tulee uusia tabuja tai vanhat uudistuvat”, hän kertoo.

Karkulehto tutkii itse muun muassa sukupuolta ja seksuaalisuutta. Hän valmistui kirjallisuuden maisteriksi Oulun yliopistosta 1999 ja tohtoriksi 2007, väitöskirjan aiheenaan queer-esitykset. Vaikka sukupuolesta ja seksuaalisuudesta puhutaan paljon, ne kantavat yhä mukanaan myös kielletyn ja vaietun asian sävyjä.

“Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä sekä sukupuolittunutta ja seksuaalista väkivaltaa koskevat aiheet voivat olla edelleen kovastikin vaiettuja ja vaiennettuja tietyissä konteksteissa. Maailmassa, Euroopassakin, on vieläkin maita, joissa näistä aiheista ei voi puhua ääneen tai niiden olemassaolo kielletään”, hän kertoo.

Suomessa taas esimerkiksi ilmastonmuutos, rasismi, lestadiolaisyhteisöjen vallankäyttö, lihavuustutkimus tai transoikeudet voivat aiheuttaa kuohuntaa ja suoranaisia kiistoja.

“Nykyisin harvoin tietenkään tutkitaan sellaisia aiheita, joita kaikki jotenkin paheksuisivat tai pitäisivät kiellettyinä, mutta tutkimuksenkin kentällä useista asioista on olemassa koulukuntaeroja, ja näkemykset saattavat muutenkin polarisoitua ja ylipolitisoitua.”

Esimerkkinä oman tutkimuksensa yhteiskunnallisista rajoista Karkulehto kertoo, että väkivaltatutkimuksessa törmää ristiriitoihin, sillä joidenkin mielestä väkivaltaa tulisi käsitellä täysin sukupuolineutraalisti.

“Väkivalta on kuitenkin sukupuolittunutta, ja sellaisena se on sekä sukupuolten välisen epätasa-arvon syy että sen seuraus”, hän teroittaa.

Tutkijana joutuu erilaisten näkökantojen lisäksi kohtaamaan myös suoranaista henkilöön menevää arvostelua. Karkulehdon mielestä syy on erityisesti viestintäympäristöjen muutoksessa. Sosiaalinen media on asettanut jotkut tutkijat hankalaan paikkaan.

“Tutkijat joutuvat yhä enemmän henkilökohtaisen kyseenalaistamisen, vähättelyn, häirinnän ja suoranaisen uhkailun ja esimerkiksi maalittamisen kohteiksi – ja vain siksi, että he tutkivat joidenkin mielestä epäsopivia tai kiellettyjä aiheita tai väärästä näkökulmasta tai ‘vääränlaisia’ tutkimustuloksia tuottaen”, professori kertoo.

Varmuutta ulkomailta

Vaikka Sanna Karkulehto toimii nykyään professorina Jyväskylässä, ei hänen urapolkunsa yliopisto-opiskelijasta professuuriin ollut mutkaton. Hän kertoo, ettei aluksi ollut edes varma pääaineestaan. Myös valmistumisen jälkeen hän ei ollut varma halusiko jäädä korkeakoulumaailmaan.

“Olen välillä poukkoillut työelämässä yliopiston ja ‘muun maailman’ välillä, kun yliopiston opetus- ja etenkin tutkimustyön kilpailullisuus sekä muut varjopuolet ovat tuntuneet liian raskailta, mutta yliopistoon olen kuitenkin palannut enkä ole sitä katunut.”

Aiempiin työtehtäviin lukeutuvat muun muassa jäätelönpakkaaja, kulttuurituottaja sekä äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Karkulehto itse kokee jokaisen työtehtävän olleen hänelle merkittävä. Kuitenkin professuuriin valmistivat eniten alan opinnot.

“Opintoni ja opiskeluaikani ovat hyvin pitkälle tehneet minusta sen ihmisen, joka nyt olen. Opiskelu on valmistanut minua professuuriin, mutta myös tarjonnut eväät moneen muuhun ammattiin.”

Eniten hyötyä opinnoistaan Karkulehto kokee saaneensa ulkomaanvaihdosta, jolle hän lähti opintojensa loppupuolella. Myös työelämän kannalta ulkomailla on ollut suuri merkitys.

“Urallani merkittäväksi käännekohdaksi osoittautui lähtö ulkomaille. Työskentely vierailevana tutkijana ulkomaisessa yliopistossa tarjosi sopivasti etäisyyttä ja valoi rohkeutta jättää oma kotiyliopisto ja alma mater ja siirtyä Oulusta uuteen työpaikkaan Jyväskylän yliopistoon”, hän kertoo.

Kuka?

Sanna Karkulehto

» 49-vuotias. Aikuinen tytär opiskelee varhaiskasvatusta Tampereella. Asuu puolison, kissan ja kahden koiran kanssa Oulussa.

» Valmistunut Oulun yliopistosta kirjallisuuden maisteriksi 1999 ja tohtoriksi 2007.

» Kirjallisuuden professori Jyväskylän yliopistossa.

» Toiminut aiemmin muun muassa vaatemyyjänä, nuorisotalon ohjaajana ja projektipäällikkönä.

» Parasta opinnoissa oli kaikki paitsi suomen murteiden tentti.

» Harrastaa lajienvälistä kumppanuutta kissan ja kahden koiran lisäksi kolmen hevosensa kanssa.

» Unelmoi tasavertaisesta yhteiskunnasta kaikille sukupuolesta, seksuaalisesta orientaatiosta, rodusta tai etnisestä taustasta, kansallisuudesta, uskonnosta, luokka-asemasta, asuinpaikasta, terveydestä, henkisestä ja ruumiillisesta koosta ja kyvykkyydestä sekä lajista riippumatta.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää:

Ylioppilaiden soihtukulkuetta ei järjestetä – tilalla videojuhla somessa

Koronatilanteesta johtuen perinteinen Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) järjestämä soihtukulkue jää tänä vuonna järjestämättä. Sen sijaan itsenäisyyspäivää juhlitaan sosiaalisessa mediassa.


Tänä vuonna Oulun yliopiston ylioppilaskunnan (OYY) perinteisesti järjestämä soihtukulkue on siirretty koronan takia nettiin. Aiempina vuosina ylioppilaskunnan jäsenistä koostuva kulkue on kerääntynyt Oulun keskustaan juhlistamaan itsenäisyyspäivää ja muistamaan sotaveteraaneja.

Tapahtuman ajatuksena on tuoda esiin ylioppilaiden kunnioitus sotaveteraaneja kohtaan sekä juhlistaa itsenäistä Suomea opiskelijavoimin. Vaikka tapahtuma perutaan vuoden 2020 osalta, halutaan perinnettä silti ylläpitää, OYY kertoo tiedotteessaan.

Koronatilanteen takia kaikki tulevat ylioppilaskunnan tapahtumat on siirretty etätoteutukseen. Mukana ovat esimerkiksi järjestötoimijoiden aktiiviklubit tammikuussa sekä työelämätapahtuma Löyly ja OYY:n vuosijuhlat helmikuussa.

Kulkueen sijaan OYY juhlistaa itsenäisyyspäivää sosiaalisessa mediassa. Mukana on myös perinteisesti soihtukulkueen aikana esiintynyt ylioppilaskunnan sekakuoro Cassiopeia.

Soihtukulkueen ja muiden tapahtumien järjestämisestä vastaava tapahtumatuottaja-järjestöasiantuntija Katariina Sarja kertoi lehdelle, että erityisesti soihtukulkueen järjestäminen verkossa tuotti vaikeuksia.

”Soihtukulkueen toteutus etätapahtumana koettiin hankalaksi, mutta tätä vanhaa ja erittäin tärkeää perinnettä ei haluttu katkaista. Me ylioppilaskunnassa mietittiin, mikä olisi arvokas tapa muistaa sotiemme veteraaneja ja samalla jakaa oululaisen soihtukulkueen henkeä kaikille jäsenillemme ja samalla koko Oululle.”

Pohdinnan tuloksena toteutustavaksi valikoitui sosiaalisessa mediassa järjestetty juhla.

”Kasasimme pienoiskulkueen ylioppilaskunta-aktiiveista airueineen ja lipunkantajineen ja järjestimme videokuvaukset, joihin kuului totta kai havuseppeleen laskeminen sankarimuistomerkille Intiön hautausmaalla”, Sarja kertoo.

Videon kuvaukset järjestettiin ennen Oulun siirtymistä leviämisvaiheeseen, jonka seurauksena myös OYY:n toimisto on suljettu loppuvuoden ajan.

Poikkeusoloista huolimatta Sarja toivoo, että itsenäisyyspäivän etätoteutus tavoittaa oululaiset.

”Toimiston sisällä kyyneliltä ja kylmiltä väreiltä ei säästytty videon katselun jälkeen, joten toivon, että videotervehdys lämmittää myös muiden katselijoiden mieliä, virittää itsenäisyyspäivän tunnelmaan ja tuo omalta osaltaan esiin itsenäisyyspäivän tärkeitä teemoja – onhan soihtukulkueen ja Cassiopeian esityksen seuraaminen kuulunut monen oululaisen itsenäisyyspäivän viettoon.”

Itsenäisyyspäivän etäjuhlaa voit seurata OYY:n sosiaalisesta mediasta sunnuntaina 6.12.

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue lisää: