”Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu” –Kuolemapositiivisuus haluaa muuttaa asenteita

Kuolema koettaa meille jokaiselle. Silti aihetta ympäröi pelko ja epämukavuus. Miksi kuolemasta puhuminen pelottaa ja voisiko siihen oppia suhtautumaan luonnollisemmin?

Ilmiöt  | 

Teksti Anna-Sofia Tastula

Kuvat Anniina Kuha

Kaikilla se on edessä, kuolema. Näin toteaa Oulun evankelis-luterilaisen seurakunnan tuomiorovasti Satu Saarinen.

Samaa sanoo vanha uhkaava latinankielinen sananlasku: memento mori, joka tarkoittaa muista, että sinunkin on kuoltava.

Työnsä takia kuoleman kanssa tekemisissä oleva Saarinen sanoo, että kuolemaa ei nähdä elämään kuuluvana tapahtumana. Sen sijaan se koetaan kaiken loppuna – minuuden katoamisena. Hänen mukaansa lohdutus tulisi siitä, jos näkisimme kuolemisen luonnollisesti, esimerkiksi tyhjyyteen raukeamisena tai uutena alkuna. Se ei kuitenkaan ole helppoa.

“Kuolemassa on kyse luopumisesta, luovuttamisesta ja erosta rakkaista ihmisistä. Nämä ovat elämän varjoja, jotka haluamme työntää tavoittamattomiin, tuota tuonnemmaksi tulevaan”, kertoo Oulun evankelis-luterilaisen seurakuntien johtava sairaalapastori Juha Kyllönen.

Hänen mukaansa rajallisuuden kohtaaminen on vaikeaa mutta samalla tärkeää.

“Kun olemme tiedostaneet ja hyväksyneet oman rajallisuutemme, oman kuolevaisuutemme, voimme elää omaa elämäämme täydemmin ja rohkeammin”, Kyllönen sanoo.

Kuoleman näkeminen lohduttavassa valossa on hankalaa, koska kuolema on meille tuntematonta. Suomen arkeologisen seuran puheenjohtaja ja Oulun yliopiston akatemiatutkija Sanna Lipkinin mukaan kuolema ei ole enää nykyään läsnä arjessa muun muassa siksi, että kuolevia ei enää hoideta kotona ja lapsikuolleisuus on laskenut huimasti.

“Vaikka ennenkin kuolleita surtiin ja heitä ikävöitiin, kuolema ehkä nähtiin luonnollisempana elämän jatkumona kuin mitä se tänään nähdään”, Lipkin sanoo.

”Kun olemme hyväksyneet oman kuolevaisuutemme, voimme elää omaa elämäämme täydemmin ja rohkeammin.

Kuoleman voimaa pelättiin ennenkin. Myöhäiskeskiajalla länsimaiset alkemistit innostuivat “elämän eliksiirin” ja “viisasten kiven” valmistamisesta, joiden uskottiin parantavan sairauksia ja tekevän ihmisestä kuolemattoman.

Luultiin, että henkisen alkemian avulla tietoisuus pystytään nostamaan korkeammalle tasolle, jolloin kuolevainen ja aineellinen ihminen välttää elämän päättymisen muuttumalla sielulliseksi ja kuolemattomaksi. Näin ihminen voi jatkaa elämäänsä ikuisesti, vaikka ei fyysisellä tasolla.

Alkemistit ovat joutuneet pettymään, sillä ihminen ei ole oppinut valmistamaan taikajuomaa, joka tekisi meistä kuolemattomia. Kuolemaa voidaan tietenkin yrittää viivyttää ehkäisemällä sairauksia hyvillä elämäntavoilla, kuten syömällä terveellisesti ja liikkumalla säännöllisesti. Sekään ei kuitenkaan auta tapaturman sattuessa, joten kuolemanpelko on aina läsnä.

“Matkaa omaan kuolemaan emme voi harjoitella. Vasta reaalinen tilanne näyttää meille sen, miltä meistä tuntuu juuri sillä hetkellä, elämän maalisuoralla”, Kyllönen muistuttaa.

Meidän olisi keskeistä kohdata kuoleman ajatus, käsitellä siihen liittyviä tunteita, hankkia tietoa ja jakaa järkytys muiden kanssa. Kuolema on väistämätön jokaisella, mutta sen kohdalla monet meistä tekevät väärin – me pakenemme, piiloudumme ja vaikenemme.

Kuolema on kuolevan ystävä

Niin irvokkaalta kuin se kuulostaakin, kuolemaan voi oppia suhtautumaan positiivisesti. Sitä edistämään syntyi kuolemapositiivisuusliike Euroopassa ja Yhdysvalloissa 2000-luvulla. Sen tavoitteena on tehdä kuolemasta helpommin lähestyttävä aihe ja vähentää kuolemaan liittyvää henkistä tuskaa ja pelkoa.

Liikkeen kannattajat tavoittelevat ars moriendia, eli ‘(oikean) kuolemisen taitoa’. Tällä tarkoitetaan niin sanotun hyvän kuoleman eli kuolevan omien arvojen ja toiveiden mukaisen sekä tietoisen ja valmistautuneen kuoleman tavoittelua. Kuolemapositiivisuuden tarkoituksena on myös helpottaa kuolevan irrottautumista elämästä ja lohduttaa surevia omaisia.

Suomen Kuolemantutkimuksen Seura ry:n puheenjohtaja ja sosiaalihistorian dosentti Ilona Pajarin mukaan kuolemapositiivisuus on kapinaliike kalliita hautajaisia ja kuoleman etäännyttämistä vastaan.

“Tähän liittyy kuoleman mystifioiminen ammattilaisen asiaksi ja se, että kuolemasta puhuminen olisi sopimatonta”, Pajari kuvailee.

Hänen mukaansa kuolemasta keskusteleminen ja tietoisuuden lisääminen voisivat muuttaa suhtautumista elämän päättymiseen luonnollisemmaksi.

“Ehkä kaikkien pitäisi tietää enemmän sekä fyysisestä kuolemasta, kuolemaan liittyvistä tunteista että kuolemanrituaaleista. Ennen vanhaan ei kaikki ollut paremmin, mutta hautajaiset osattiin järjestää vaikka käsipuolena unessa, sen verran usein niitä oli ja niissä käytiin. Erilaisista mielikuvista ja rituaalien uudistamisesta puhutaan vähemmän. Sitä kaipaisin ja sitä kuolemapositiivisuus pitkälti on”, Pajari sanoo.

Kuolemapositiivisuuden arvoihin kuuluu vahva eettisyys muun muassa tasa-arvo- ja ympäristöasioissa. Kuolemapositiivisuudessa tärkeintä on vainajan oma tahto, mutta mahdollisimman ekologista ruumiin hävittämistapaa suositaan. Suomessa hautaus on jo valmiiksi ympäristön kannalta hyvä valinta, mutta vielä voisi parantaa.

Ehkä kaikkien pitäisi tietää enemmän sekä fyysisestä kuolemasta, kuolemaan liittyvistä tunteista että kuolemanrituaaleista.

Kaikkein ympäristöystävällisin tapa hävittää ruumis olisi haudata se ilman arkkua ja antaa sen maatua. Tämä saattaa vaikuttaa karulta, mutta oikeastaan sen voi ajatella myös kauniina tapahtumana, jossa ihminen yhtyy luonnon kanssa.

Suomessa tällainen hautaus voidaan suorittaa tietyin ehdoin. Ilman arkkua voidaan haudata, mutta arkku joudutaan hankkimaan kuljetuksia varten hygieniasyistä esimerkiksi nestevuotojen estämiseksi säilytyksessä, kertoo Oulun evankelis-luterilaisen seurakunnan hautaustoimen päällikkö Tuomo Vuontisjärvi.

25 vuotta kuolemaa tutkineen Ilona Pajarin mukaan Suomessa kuolemapositiivisuus ei ole vielä kehittynyt varsinaiseksi liikkeeksi.

“Suomalainen kuolemankulttuuri ja hautausala ovat niin matalan profiilin asioita verrattuna joihinkin muihin maihin. Kuolemasta ollaan kyllä kiinnostuneita, mutta se on hieman eri asia”, Pajari kertoo.

Miten kuolemapositiivisuus toteutuu?

Kuolemapositiivisuutta voi harjoittaa yksinkertaisin mutta merkityksellisin teoin. Nämä jokainen voi tehdä oppiakseen lähestymään kuoleman ajatusta vähemmän pelottavana. ” Saattaa olla ’maaginen’ alitajuinen ajatus, että kuolemaa kutsutaan, kun siitä puhutaan.

Tärkeää on ottaa asiasta selvää. Ihmisten olisi hyvä olla tietoisia siitä, mitä kuolemassa biologisena ilmiönä oikein tapahtuu. Keskustelu kuolemasta ja siitä, mitä yksilö tahtoo ruumiilleen tehtävän kuoleman jälkeen voivat helpottaa pelkoa.

Ninnu Koskenalho kirjoittaa Antroblogissa, että kuolemapositiivisuusliikkeen kannattajat toivovat ihmisten voivan olla aktiivisia osallistujia omassa kuolemassaan. Tällä tarkoitetaan muun muassa läheisten hyvästelyä, asioiden järjestämistä, omien hautajaisten suunnittelua tai perheen arkea oman kuoleman jälkeen sekä kuolema rauhallisessa, itseään miellyttävässä ympäristössä.

Koskenalho kirjoittaa myös kuoleman doulista eli “kuoleman kätilöistä”. Doula toimii synnytystukihenkilönä, kuoleman kätilö taas kuolemisen tukihenkilönä. He tarjoavat kuolevalle erityisesti emotionaalista tukea ja läsnäoloa kuolinhetkellä.

Omien asioiden järjestämistä ei tarvitse odottaa elämän viimeisille sivuille asti. Voit aloittaa oman kuolinsiivouksesi vaikka heti! Oman kuolinsiivouksen tekeminen helpottaa omaisten työtä kuoleman jälkeen. Kuolinsiivousta voitaisiin verrata konmaritukseen, sillä se vähentää paljon kaikkea turhaa tavaraa ja antaa elämään lisää järjestystä.

“Kuolinsiivousta ei koskaan voi aloittaa liian aikaisin”, sanoo Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous (2018) -teoksen kirjailija ruotsalainen 86-vuotias Margareta Magnusson Ylen haastattelussa. Hän ei pidä kuolinsiivousta surullisena puuhana, sillä elämän on tarkoitus jatkua siivouksen jälkeenkin.

Kuolinsiivouksen sekä kuolin- ja hautaussuunnitelman tekeminen voi olla jopa terapeuttista. Sanna Lipkinin sanoista on hyvä aloittaa kuoleman lähestyminen vähemmän kammottavalta kannalta:

“Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu. Jokaisen yksilön elämä on myös osa kollektiivista muistia, joka jatkuu osana tulevien sukupolvien kulttuuriperintöä.”

Käytännössä kuolemapositiivisuutta voi toteuttaa omien arvojen kautta. Et voi päättää, missä olosuhteissa synnyt, mutta voit vaikuttaa siihen, missä ympäristössä kuolet. Kuolemaan voi suhtautua tietoisesti sekä yrittää keskittyä elettyyn elämään sen sijaan, että odottaisi turtana sen päättymistä. Miksi et voisi järjestää juhlia läheistesi kanssa, jossa muistelette menneitä aikoja, itkette, nauratte ja ikävöitte yhdessä?

Saksalainen sosiologi Norbert Elias huomauttaa kirjassaan Kuolevien yksinäisyys (1982), että kuolevan olotilaan ei ole helppo samaistua. Hänen mukaansa toisen kuolema muistuttaa meitä omasta kuolevaisuudestamme. Tämän vuoksi haluamme paeta kuolevia, vaikka he tarvitsisivat meitä. Elias kirjoittaa:

“Pahinta on juuri tämä – vanhenevien ja kuolevien hiljainen eristäytyminen elävien yhteisöstä, läheisten ihmissuhteiden vähittäinen jäähtyminen, erottautuminen ihmisistä yleensä, kaikista niistä, jotka antoivat elämälle merkitystä ja turvallisuutta.”

Lipkin on samaa mieltä: ”Eihän ihmisen tulisi kokea yksinäisyyttä lähellä kuolemaansa.”

“Kuolema ei tarkoita sitä, että unohtuu. Jokaisen yksilön elämä on myös osa kollektiivista muistia, joka jatkuu osana tulevien sukupolvien kulttuuriperintöä.”

Kuolevilla on yhä läheisyydenkaipuu, ja he tarvitsevat kosketusta siinä missä elävätkin. Eivätkö meistä kaikki pelkää kuolevansa yksin?

Tuomiorovasti Satu Saarinen kannustaa ihmisiä puhumaan tuntemuksistaan avoimesti sekä läheisten että kuolevan itsensä kanssa. Saarisen mukaan epävarmuus ja omat tuskan tunteet vaikeuttavat kohtaamista kuolevan kanssa.

“Ääneen voidaan lausua koko tunneskaala, joka kuolemaan liittyy”, Saarinen sanoo.

Sairaalapastori Juha Kyllönen sanoo, että meidän ei tarvitsisi stressata puhumista kuolevan kanssa.

“Ihmisinä ajattelemme, että meillä ei ole riittävän viisasta sanottavaa kuolevalle. Nostamme rimaa tavoittamattomiin. Kuitenkaan kuoleva ei odota viisaita esitelmiä kuolinvuoteellaan”, Kyllönen huomauttaa.

Eihän tämä kuulosta lainkaan positiiviselta vaan ihan kamalalta, saatat ajatella. Eikö kuolemapositiivisuus olekaan kuoleman vastaanottamista hymy huulilla ja jalat valmiina tanssahtelemaan iäisen kukkaniityn kasteessa? Valitettavasti ei. Satu Saarisen mukaan kuolemapositiivisuus voi herättää hämmennystä, koska kukaan ei toivo omaa tai läheisen kuolemaa.

“Saattaa olla ‘maaginen’ alitajuinen ajatus, että kuolemaa kutsutaan, kun siitä puhutaan”, Saarinen sanoo. Kuolemapositiivisuuden ajatus voi olla myös tuskallinen, jos joku läheinen on juuri kuollut tai on itse sairastunut vakavasti. Kuolemasta puhuminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kuolema tulisi nopeammin.

“Sureva ei saisi puhua ihan mitä mieleen juolahtaa ja kuolevan pitäisi olla arvokas ja rauhallinen, jos oikein tyhmästi asiaan suhtaudutaan”, Pajari kertoo.

Ei pidä pelätä sitä, että reaktio kuolemaa kohdatessa olisi jotenkin väärä. Ilona Pajari kertoo, että kuolemapositiivisuus ei tarkoita suhtautumista positiivisesti omaan tai läheisen mahdollisesti kivuliaaseen kuolemaan, vaan kuoleman hyväksymistä elämän tosiasiana.

“Ei kuolemasta tarvitse pitää, vaikka kuoleminen onkin pakollista”, Pajari huomauttaa. Siitä ei kuitenkaan kannata ottaa paineita.

“Kaikki eivät edelleenkään kestä edes mainintaa kuolemasta ja toisaalta toiset puhuvat luontevasti aiheesta. On lupa suhtautua rennosti ja tuttavallisesti kuolemaan, mutta kaikki eivät sitä pysty hyödyntämään,” hän lisää.

Kuolemapositiivisuus ei myöskään tarkoita surun hylkäämistä, vaan se on tapa suhtautua omaan ja muiden kuolemaan luonnollisena ilmiönä. Suru on yhtä tärkeä tunne kuin ilokin.

“Suru ei ole sairautta vaan mielen ja kehon reaktio siihen, mikä muuttaa elämän kulun uuteen suuntaan. Yhtä oikeaa tapaa surra ei ole olemassa. Tärkeintä on, että surun mukanaan tuomat tunteet eivät ole kiellettyjä. Surun tarkoitus on siirtää sureva ihminen uuteen elämänvaiheeseen, jossa hän opettelee tulemaan toimeen ilman rakasta kuollutta ihmistä”, sanoo Juha Kyllönen.

Kuolemapositiivisuudessa suru on siis sallittua. Kyse on elämänlaadusta, jota kuoleman muuttaminen tabuksi sekä jäykät ja vakiintuneet rituaalit heikentävät. Kuolemapositiivisuus on tunteiden vapautta ja elämästä iloitsemista.

Terveisiä haudan takaa

Kuolemanpelko ei ollut keskiajalla sen harvinaisempi ilmiö kuin tänä päivänä, mutta kuolema ei ollut niin piiloteltua, vaiettua ja vierasta. Keskiajalla joutenolo tai äänekkyys kuolleiden viimeisellä lepopaikalla ei ollut lainkaan paheksuttua – oikeastaan päinvastoin.

“[Keskiajalla] hautausmaa oli seurustelun, kokousten ja kaupankäynnin, jopa tanssin, teatterin ja uhkapelinkin paikka”, kirjoittaa Pekka Hakkarainen kokoomateoksessa Kun kaikki loppuu: kuolema historiassa (1999).

Yksi kuolemapositiivisuuden toiveista olisikin se, että hautausmaat vapautuisivat tiukasta, muodollisesta ja ankeasta ilmapiiristään. Vaikka tarkoituksena ei olekaan tehdä ympäristöstä uhkapeliluolaa tai vihannestoria, voisi hautausmaita harkita puistomaisempina alueina, joille voitaisiin kokoontua vaikka piknikille rakkaan haudan äärelle.

Ovatko ruokaileminen, leikkiminen tai laulaminen niin epäkunnioittavia tekoja? Norbert Eliaksen mukaan edellä mainittujen ajanviettotapojen kieltäminen kuolleiden läheisyydessä kunnioituksen puutteen vuoksi on oire “elävien puolitiedottomasta yrityksestä saada etäisyyttä kuolleisiin”. Ihmiset tekevät tahallaan eroa meidän ja kuolleiden välille, mikä entisestään lisää kuolemanpelkoa.

“Juhlallisuus, jolla hautajaiset ja haudat on ympäröity, ajatus, jonka mukaan haudan ympärillä tulee vallita hiljaisuus, että hautausmaalla tulee puhua kuiskaten, jotta ei häirittäisi kuolleiden rauhaa – kaikki nämä ovat itse asiassa elävien kuolleista erottautumisen muotoja, keinoja pitää heidän läheisyytensä aiheuttama uhkaava tunne loitolla”, Elias kirjoittaa.

Miksi kuolleet täytyy erottaa elävistä niin konkreettisilla teoilla? Kuolleissa nähdään vielä elävien piirteitä, ja he muistuttavat eläviä heistä itsestään ja heidän omasta katoavaisuudestaan. Karjalaiset ortodoksit uskoivat vainajalla olevan oikeus liikkua kotonaan elävien mailla vielä kuusi viikkoa kuolemansa jälkeen. Kuoleman kulttuurintutkija Laura Jetsu kertoo Ylen haastattelussa, että Karjalassa vainajalta ei suljettu ovia ja hänelle pidettiin tyhjää paikkaa ruokapöydässä. Kuuden viikon päästä vainajan tuli kiinnittyä tuonpuoleiseen lopullisesti.

Vainajien matkasta tuonpuoleiseen haluttiin ja halutaan yhä tehdä mahdollisimman mukava, varmuuden vuoksi. Tällä tavalla synnytetään kuitenkin pelkoa haudan pimeydestä ja koleudesta, ikään kuin kuolleina meillä olisi tietoisuus, jolla kärsiä siitä.

“On nykyisinkin ihan tavallista, että omaiset haluavat vainajalle puettavan villasukat. Olen kuullut perusteluista, ettei heidän varpaitaan palelisi tai muuten se vaan tuntuu lämmittävältä ajatukselta, vaikka vainaja lopulta tuhkattaisiin”, kertoo Sanna Lipkin. Ajatus on hellyyttävä, peräti lapsenmielinen, koska lapset saattavat usein pohtia, onko haudassa esimerkiksi yksinäistä.

Ilona Pajari muistuttaa, että kuoleman kestäminen ja sen traumatisoivien piirteiden lieventäminen ovat realistisia tavoitteita. Myös byrokratiasta kannattaa ottaa selvää.

“Kuolemapositiivisuus on ennen kaikkea kuoleman ajattelemista jo elämän aikana, jotta kuoleman kohtaaminen ei olisi niin vaikeaa ja kaupallisesti hyödynnettävissä”, Pajari sanoo.

Kohti uusia seikkailuja

Mitä tästä opimme? Tärkeimpinä varmaan sen, että kuolema on väistämätön meille kaikille emmekä me mahda sille mitään, sillä viisasten kivi ja elämän eliksiiri olivat pseudotieteellisiä floppeja.

Emme tiedä, mitä meille kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta meillä on valta päättää, mitä ruumiillemme tapahtuu. Meillä on oikeus puhua kuolemasta eikä puhuminen manaa sitä niskaamme. Saamme surra kuolemaa, saamme iloita elämästä ja juhlia elettyjä hetkiä kuoleman kynnyksellä. Meidän ei tarvitse sitoutua kuoleman muodollisuuteen ellemme halua. Meillä on oikeus olla kuolematta yksin.

Sairaalapastori Juha Kyllönen on työnsä puolesta jatkuvasti tekemisissä kuolevien kanssa. Hän on se, joka pitää huolta siitä, että kuolemaa ei tarvitse kohdata yksinään. Hän käyttää ilmaisua “kuoleman odotushuoneesta” työskennellessään kuoleman parissa sairaaloissa.

Kyllösen tehtävänä on kulkea kuolevan rinnalla ja kuunnella. Sairaalapapit ja hoitohenkilökunta rohkaisevat kuolevaa ja hänen omaisiaan puhumaan kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännön asioista.

“Huolta ja hätää jaetaan lähtijän kanssa, asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä”, Kyllönen kertoo.

Kuolevan kanssa jutellaan tuntemuksista ja siitä, mitä pastori voi kuolevan hyväksi tehdä.

“Monesti ihminen kypsyy lähtöönsä. Ei hän koko aikaa jaksa puhua kuolemastaan. Toisinaan lähtijä sanoo tavatessamme, että puhutaan tänään kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta. Pelkojen ja hädän keskelle voi lopulta löytyä lähtörauha, jonka turvin lähtijä saa levollisesti painaa päänsä kuolemaan”, Kyllönen sanoo.

Kuolema ei ole koskaan tervetullut. Se satuttaa ja surettaa niin kuolevaa kuin kuolevan omaisiakin. Mutta asenteella on väliä, viimeisillä toiveilla on väliä ja ihmiselämällä on väliä. Kuolema on tuntematon mutta samaan aikaan uusi kokemus. Kuten Tylypahkan pitkäaikainen rehtori Albus Dumbledore viisaasti sanoi, että loppujen lopuksi, järjestäytyneelle ja levolliselle mielelle kuolema ei ole muuta kuin seuraava suuri seikkailu.

Julkaistu 13.1.2021 numerossa 4/2020

Anna-Sofia Tastula

Maisterivaiheen kirjallisuuden opiskelija ja syksyn toimittajaharjoittelija. Lapsenmielinen noolikontti, joka on kiinnostunut kuolemasta, kirjallisuudesta ja kuolemasta kirjallisuudessa.

Lue seuraavaksi

Ironia auttaa meitä pakenemaan todellisuutta – siksi se on nykyään kaikkialla

Tuuli Heikura

Ilmiöt

9.4.2021

Harrastamme häpeämistä – Miksi guilty pleasure pursuu joka mediasta?

Petra Uusimaa

Ilmiöt

25.3.2021

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821