Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä, Iida Putkonen miettii pääkirjoituksessaan.
Painopäivää edeltävänä perjantaina photoshoppaan omaa naamaani irti harmaastataustasta. Hion hiuksia kohdalleen tietoisena siitä, ettei kukaan välitä tai edes huomaa kahden pikselin levyistä hiussuortuvaa ylioppilaslehdessä. Silti jatkan.
Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä. Kotini seinällä roikkuu minusta kaksi kuvaa: toisessa kaadan taaperona itseni päälle mehua ja toisessa syön muoviautoa. Siedän kuvia harvahiuksisesta ja -hampaisesta itsestäni, mutta pian pysyvien hampaiden jälkeen kuvat minusta loppuvat.
Lapsuuden albumeissa poseeraan erikseen jokaisen irronneen hampaan jälkeen, mutta ala-asteen loppuvuosiltajäljellä on enää luokkakuvia. Yläasteella katosin niistäkin kokonaan. Kamerasta tuli minulle pahin vihollinen, enkä enää suostunut sen eteen edes väkisin. Karkasin kuvauspäivänä opettajien kynsistä ja vannoin, etten katuisi edes vuosien kuluttua.
Pelkäsin kameraa pitkään. Toimittajakeikoilla olen tottunut nauramaan sitä, kuinka pitäydyn itse kameran takana, koska vihaan olla kuvissa. Myös valokuva-albumini ovat siitä todiste. Sivuilla voisivat olla lukiovuosien värjätyt hiukset tai ulkomaanmatkojen palanut iho. Sen sijaan esiinnyn reissukuvissa korkeintaan tärähtäneenä kätenä tai sormena linssin reunassa. Pelkäsin omaa kuvaani niin paljon, että unohdin täysin jättää muistoistani jäljen.
Usean vuoden kamerakammon jälkeen totuttelen jälleen olemaan linssin toisella puolella.
Lukion kapina on laantunut ja kadun kuitenkin kadonneita muistoja. En enää halua unohtua, mutta kuten mikä tahansa muu muutos, ei tämäkään ole helppo.
Kuvaustilanteessa hikoilen ja heilun ja heitän vähintään kaksi kiusallista vitsiä kameran takana seisovalle (anteeksi teille). En myöskään siedä katsoa lopputulosta, koska pelkään mörköä, joka filmille on tallentunut.
Kesken tämänkin pääkirjoituksen pysähdyn katsomaan omaa kuvaani kehyksessä. Kuvittelen kuvalle jatkoksi jalat, jotka juoksevat kameran alta karkuun. Piirrän päässäni silmiin pakokauhua ja muita merkkejä siitä, että kuva olisi ollut parempi jättää ottamatta.
Silti, kuva on ja pysyy. Hiukset eivät luikertele pakoon eivätkä silmät harhaile linssin keskiöstä. Hymy ei valahda kasvoilta eivätkä rypyt paidassa haittaa. Enkä vihaa kuvaani, vaikka helposti voisin.
Olen tullut siihen tulokseen, että kaikista ihmisistä saa niin hyviä kuin huonojakin kuvia – myös minusta. Jokaiseen asiaan löytyy kääntöpuoli, mutta jos pelästyy huonoja kokemuksia, ei uskalla enää kääntää hyviäkään näkyviin.
Tänä vuonna aion siis olla kuvissa. Myös tärähtäneissä ja epäimartelevissa, aivan omana itsenäni. Jos en paikatakseni menetettyjä teinivuosien hirveyksiä, niin ainakin luodakseni muistoja, joita voin vanhana muistella kaihoisasti. Tai kulmakarvoja, joita voin tuomita, kun muoti väistämättä jälleen muuttuu.
Muutos on myös vuoden ensimmäisen printtilehden teema. Vuosikymmenen ensimmäisessä printissä käsittelemme esimerkiksi sitä, miksi Linnanmaan kampus on jatkuvassa muutoksessa ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Anna-Kaisa Sitomaniemi kirjoittaa vain printissä julkaistussa jutussasiitä, miksi uutuusversiot samoista tarinoista jaksavat vetää katsojia ja miettii, onko muutos tarpeen.
Elina Korpi kuvaa omaa muutostaan opiskelujen aikana ja Anca M. Catana kertoo maailman muuttuneen, ja muutoksen merkitsevän mielenrauhan menettämistä.
Toivon tänä vuonna hyviä muutoksia myös sinulle.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Perinteinen konekillan laskiainen keräsi jälleen Raksilan Riekunmäen täyteen riehakasta väkeä. Mäyhem-teema näkyi asuissa ja kulkupeleissä erityisen räväkkänä ja villinä menona. Tarkasta lehden galleria klikkaamalla kuvia isommaksi!
Julkaistu
SHARE
Petra Uusimaa
Tieteiden ja aatteiden historian maisteri, jonka mielestä mikään ei ole parempaa kuin kuppi tummapaahtoista kahvia ja hyvä kirja.
Oulun ylioppilaskunnan (OYY) uudeksi koulutuspoliittiseksi asiantuntijaksi on valittu Aino Rossi. Ylioppilaskunnan hallitus päätti asiasta kokouksessa 20. helmikuuta. Rossi opiskelee Oulun yliopistossa luokanopettajaksi. Hän on toiminut hallinnon opiskelijaedustajana vuodesta 2019 alkaen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunnassa sekä opettajankoulutuksen johtoryhmän luokanopettaja-opiskelijoiden edustajana 2020 alkaen. Rossi aloittaa tehtävässään maanantaina 24. helmikuuta. ”Rossilta löytyy kokemusta hallinnon opiskelijaedustajatoiminnasta sekä kokemusta Oulun yliopistosta […]
Oulun ylioppilaskunnan (OYY) uudeksi koulutuspoliittiseksi asiantuntijaksi on valittu Aino Rossi. Ylioppilaskunnan hallitus päätti asiasta kokouksessa 20. helmikuuta.
Rossi opiskelee Oulun yliopistossa luokanopettajaksi. Hän on toiminut hallinnon opiskelijaedustajana vuodesta 2019 alkaen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustoimikunnassa sekä opettajankoulutuksen johtoryhmän luokanopettaja-opiskelijoiden edustajana 2020 alkaen.
Rossi aloittaa tehtävässään maanantaina 24. helmikuuta.
”Rossilta löytyy kokemusta hallinnon opiskelijaedustajatoiminnasta sekä kokemusta Oulun yliopistosta oppimisympäristönä. Tämän lisäksi hän on rohkea, aloitekykyinen ja sanavalmis. Rossin lähestyminen opiskelijarajapintaan on tuore ja häneltä löytyy myös hyviä ideoita hallinnon opiskelijaedustajatoiminnan kehittämiseen”, OYY:n pääsihteeri Kauko Keskisärkkä perustelee.
Haku päättyi 31. tammikuuta. Tehtävää haki 12 henkilöä, joista neljä haastateltiin.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS laajenee myös ammattikorkeakouluopiskelijoille 1.1.2021. Jatkossa terveydenhoitomaksu suoritetaan Kelalle ja käyntimaksut poistuvat.
Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS tiedotti 13. helmikuuta suunnitelmistaan vuodelle 2021. Terveydenhoitosäätiön palvelut koskevat jatkossa kaikkia korkeakouluopiskelijoita. Muutos astuu voimaan 1.1.2021.
Palvelurakenteen muutos vaikuttaa myös jo palvelun piirissä olevien opiskelijoiden terveydenhoitomaksuihin. Nykyään terveydenhoitomaksu on pakollinen ja kuuluu osaksi ylioppilaskunnan jäsenmaksua. Jatkossa terveydenhoitomaksu on yhä pakollinen, mutta se maksetaan Kelalle.
Ensi vuodesta alkaen myös käyntimaksut muuttuvat. Nykyisessä mallissa opiskelija maksaa käyntimaksuja erikoislääkärin, kuten hammaslääkärin tai gynekologin palveluista, sekä peruuttamatta jääneistä ajoista. Jatkossa käyntimaksut poistuvat ja opiskelija maksaa vain peruuttamattomista ajoista.
Laajennuksen ansiosta YTHS:n asiakasmäärä kaksinkertaistuu ja toimipaikkakunnat kolminkertaistuvat, palveluntarjoaja kertoo tiedotteessaan. Osa palveluista tuotetaan yhteistyökumppanien kautta, jos paikkakunnan opiskelijamäärä on alle 2000.
Oulussa palvelupiste jatkaa Linnanmaan kampuksen läheisyydessä ja tarjoaa myös jatkossa sekä perusterveyden että suunterveyden palveluita YTHS:n tuottamina.
YTHS:n projektipäällikkö Tiina Andersén kertoo, että Linnanmaan kampuksen laajentuessa myös Oamkin käyttöön, tulee terveydenhoidon palvelupistekin laajentumaan.
”Nykyiset toimitilat ovat muokattavissa niin, että palvelut pystytään pitämään nykyisissä toimitiloissa remontin avulla”, Andersén sanoo.
Asiakkaiden lisääntyminen ja remontti tarkoittavat myös lisää henkilökuntaa Linnanmaan palvelupisteeseen. Projektipäällikkö kertoo, että henkilöstön tarve arvioidaan tarkemmin kevään aikana.
”Remontista saadaan lisää vastaanottohuoneita. Jos senkin jälkeen tarvitaan lisätiloja, voidaan hallinto siirtää muualle. Tarkoituksena on kuitenkin, että palvelut pysyvät yhdessä pisteessä ja opiskelijat asioivat Yliopistokadulla.”
YTHS ja Kela allekirjoittivat 12. helmikuuta sopimuksen korkeakouluopiskelijoiden terveydenhuollosta. Laki korkeakouluopiskelijoiden opiskeluterveydenhuollosta hyväksyttiin eduskunnassa 1.3.2019.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
Tiedämme miltä tuntuu kaataa kahvi tai pudottaa vahingossa ruokaa – mutta miltä tuntuu olla se, joka siivoaa vahinkoja päivästä toiseen? Tutustuimme siivoojan arkeen Linnanmaan kampuksella. Samalla selvisi, mikä yliopiston tila on kaikista haastavinta pitää puhtaana ja millaista on siivota yliopistoa erikoispäivinä.
Kuinka usein havahdumme ajattelemaan, miten kampuksemme ravintolat, wc-tilat ja kulkuväylät pysyvät päivästä päivään siistinä ja järjestyksessä? Valitettavan usein likatahroja vaanivan siivoojan työ huomataan vasta silloin, kun joku alue ei olekaan odotusten mukaisesti kiiltelevän puhdas.
Sain eräänä perjantaina tilaisuuden tutustua seitsemän vuotta Linnanmaalla työskennelleen siivooja Tarja Stenrothin tyypilliseen työpäivään.
”Tämä on ainoa paikka, missä kerkeämme toisiamme näkemään, mitä nyt tuolla kampuksen puolella törmätään päivän aikana”, Stenroth selostaa johdattaessaan minut tuttua Prosessinkatua pitkin. Päädymme SÄ118-luokan sisäänkäynnin viereiselle liukuovelle, johon en oikeastaan aikaisemmin ole kiinnittänyt ihmeempää huomiota.
Nyt oven takaa paljastuu siivoojien taukotila: heidän yliopistolla toimimisensa lähtöpiste, jossa säilytetään siivousvälineitä sekä vietetään yhdessä ruokataukoja. Taukotilassa onkin jo väkeä, joten siirrymme keskustelemaan rauhaisampaan luokkahuoneeseen.
Siivoojan aamu vaikuttaa melkoiselta rutistukselta – pitäähän iso talo saada siivottua kampuksen aamuvirkuimmille käyttäjille. Stenroth selventää, että virallisesti työpäivä alkaa kuudelta, mutta hän aloittaa aina viideltä, jotta iltapäivästä voi nipistää aamulla tehdyn tunnin ja päästä aikaisemmin kotiin.
Jokaisella siivoojalla on oma vastuualueensa, jonka pitää olla siivottuna kello kahdeksaan mennessä. Stenrothin alueeseen kuuluvat yliopiston päärakennuksen alakerta, kaksi kokoushuonetta, Saalastinsali, Kastarin ravintola, aulan wc-tilat, Saalastinsalin viereinen aula sekä sitä ympäröivät käytävät.
Yliopiston tulee olla puhtaana joka aamu ennen kahdeksaa, mikä tarkoittaa siivoojille aikaisia aamuja.
Stenroth kertoo työpäivien olevan hyvin vaihtelevia. Aamusiivouksen rytmin määrittää pitkälti se, miten tiloja on edellisenä päivänä käytetty. Hän toteaa esimerkiksi Saalastinsalissa toisinaan järjestettävien, jopa 3000–4500 kutsuvieraan, ruokakattausten lohkaisevan aamusta ison osan, kun samanaikaisesti pitää saada tehtyä aamun perustehtävät.
”Pöydät ja tuolit pitää saada puhtaaksi, lattia puhdistettua sekä roskat vietyä. Lisäksi nevotteluhuoneessa saattaa olla ollut edellisenä päivänä kahvikattaus. Näiden päälle minulla on siivottavana jokapäiväisiin siivouskohteisiini kuuluva ravintola Kastari”,Stenroth luettelee aamuaskareitaan.
Modernit pinnoitteet siivoojan haasteena
Keskustelumme jälkeen pääsen Stenrothin mukaan seuraamaan hänen iltapäivävuoroaan. Peruspesijänä Stenroth on jokapaikan luottosiivooja: hänen iltapäivän työtehtävänsä vaihtelevat ja hänet lähetetään sinne, missä on kulloinkin tarve siivota.
Tämän iltapäivän siivouskohde sijaitsee yliopiston vanhassa humanistisiivessä, hälisevän ravintola Foodoon viereisellä rauhaisalla SYKin käytävällä. Stenrothin tehtäviin kuuluu käytävän pukuhuoneiden ja wc-tilojen siivoaminen.
Stenrothin aloittaessa siivouksen, käy heti ilmi, että yksi siivoojan työn haasteista on yliopiston eri pintojen materiaalien käsittely. Siivooja osoittaa esimerkiksi pukuhuoneen suihkun lattiaa, kehottaen minua kokeilemaan sitä kengällä. Lattian karheus tuntuu kenkääni vasten röpelöisyytenä, ja huomaan myös, että kenkä ei liu’u lattialla tasaisesti, vaan töksähtelevän kömpelösti.
Siivooja kertoo, että röpelöinen pinta on turvallisuusratkaisu: sitä suositaan yleisesti pukuhuonetiloissa, jotta esimerkiksi suihkussa ollessa ei liukastu. Sen puhdistaminen ei kuitenkaan ole aivan yhtä yksinkertaista kuin sileäpintaisen lattian puhdistaminen, ja pukuhuoneen lattiaa varten onkin omat siivousvälineensä.
Stenroth arvostaa työssään pintoja, jotka on helppo pitää puhtaana.
Stenroth mainitsee lisäksi viime vuosien pahimpana villityksenä kokolattiamattojen laitattamisen ruokailutiloihin, esimerkiksi ravintoloihin ja kahvihuoneisiin. Ymmärrettävästi rasvatahrojen ja liiskaantuneiden tomaattien puhdistaminen maton pinnasta ei lukeudu siivojaan mieluisimpiin työtehtäviin.
”Kaikkien etu olisi, että kalustus ja materiaalit olisivat mahdollisimman yksinkertaisia ja helposti puhdistettavia”, Stenroth huokaisee.
Arkkitehtiosastolla toteutetaan Stenrothin mukaan uudistuksellisimmat, mutta siivoojan näkökulmasta kaikista kinkkisimmät kalustus- ja materiaaliratkaisut. Esimerkiksi osaston mustat wc-pöntöt ja seinät ovat herättäneet siivojassa ihmetystä: musta pinta on tunnetusti siivoojalle armoton, sillä se paljastaa heti pienimmätkin likaisuudet.
Stenroth mainitsee vaikeina siivouskohteina myös samoissa vessoissa olevat uudentyyppiset keraamiset käsienpesualtaat. Nämä altaat eivät ole perinteisen lasitepintaisia, kuten vaikkapa wc-tilojen pääaulan käsinpesualtaat, vaan mattapintaisia. Mattapintaisten altaiden puhtaaksi pyyhkiminen on vaikeampaa kuin lasitettujen altaiden.
Stenroth ehdottaakin leikillään, että arkkitehtiopiskelijoiden pitäisi suorittaa muutaman kuukauden siivousharjoittelu, jossa he oppisivat itse käsittelemään suunnittelemiaan pintoja ennen kuin pääsevät toteuttamaan modernistisia visioitaan käytännössä.
Tavoitteena saavuttamaton puhtaus
”Pidän siitä, että näen työni tuloksen – että tulee puhdasta”, Stenroth toteaa kertoessaan työnsä parhaista puolista.
Käytännössä puhtaus on kuitenkin vain illuusio, jota on vaikea saavuttaa: halu saada yliopisto puhtaaksi vaikuttaa mahdottomalta ympäristössä, joka on jatkuvassa liikkeessä ja myllerryksessä. Stenroth osoittaa esimerkiksi käytävän lasiovia ja kertoo toisinaan pyyhkivänsä ne monta kertaa, kun hänen siivousvuoronsa aikana ovien laseihin ehtii jo ilmestyä uusia sormenjälkiä.
Siivooja on siellä, missä häntä tarvitaan.
Iltapäiväsiivous ajoittuu yliopiston kiireisimpään aikaan lounasruuhkan tienoille. Aluksi rauhalliselta vaikuttanut sivukäytäväkään ei sitä ole: käytävällä kulkee jatkuvasti ihmisiä, ja vähän ajan kuluttua eräs ohikulkija tulee ilmoittamaan käsipaperin loppuneen aulan wc:stä.
Puhtauden perinpohjainen tavoittelu ohjaa Stenrothin siivoamaan yliopistoa parhaansa mukaan myös työvuoronsa ulkopuolella. Hän saattaa esimerkiksi yliopistolle saapuessaan keräillä käytävältä roskia.
Lisäksi Stenrothille on tärkeää kunnioittaa työvälineitänsä ja käyttää niitä oikein. Huomatessaan, että siivoustilanteesta otetaan kuvia, Stenroth huomauttaa heti käyttävänsä vain poikkeuksellisesti pukuhuoneiden lattioille varattua moppia myös käytävän wc:n lattian puhdistamiseen. ”Ethän vain sellaisia kuvia julkaise”, Stenroth pyytää nauraen.
Loppumaton kuhina tuo päiviin vaihtelua
Koska Stenrothin haastatteluiltapäivän työtehtävät sijoittuvat yliopiston remontissa olevaan siipeen, puhe kääntyy luontevasti yliopiston muutoksen tuomiin haasteisiin. Siivoojalle muutos – uudet tilat, kalusteet ja materiaalit – tarkoittaa myös uusien työtehtävien ja -käytänteiden omaksumista.
Viimeisin suurin siivoojia koskettanut muutos oli palvelutuottajan vaihtuminen reilu vuosi sitten. Stenrothin mukaan asiat ovat kuitenkin pysyneet kutakuinkin entisellä mallillaan.
Siivoojalle yliopisto näyttäytyy myös ilman isoja remontteja tai muita uudistuksia jatkuvasti uudelleenmuotoutuvana tilana.
”Tämä yliopisto on kuin muurahaispesä: sesonkiaikaan täällä on jatkuva kuhina. Kun yliopistolla järjestetään tapahtumia, esimerkiksi festivaalipäiviä ja abipäiviä, kuhina vielä kiihtyy.”
Stenroth on löytänyt täydellisen ratkaisun myös ruuhkaisina päivinä yliopiston käytävillä liikkumiseen: pienimmät mahdolliset siivouskärryt.
Parhaiten siivoojan mieleen ovat jääneet erilaiset lippujen jonotukset. Hän kuvailee jonotuspäivien tunnelmia kaoottisen euforisiksi, kun jonottavat opiskelijat valtaavat yliopiston aulat ja käytävät. Aamulla töihin tullessa aulassa on joinakin vuosina ollut kolme telttaa ja puhallettavia patjoja.
Yliopistoarjen hyörinä – erityisesti siitä innostuneet opiskelijat – on Stenrothista hauskaa seurattavaa. Toisaalta myös kesä on siivoojalle mieluisaa aikaa, sillä opiskelijoiden kesälaitumilla lekotellessa voi tehdä kunnolla aikaa vievät ylläpitopuhdistukset.
Linnanmaan muurahaispesässä jokaisella oma paikkansa
Stenrothin työskentelyä seuratessa huomaa heti hänen olevan kuin kotonaan yliopistolla. Hän tervehtii tuon tuosta käytävällä kulkevia opiskelijoita ja työntekijöitä. Haastattelutuokiomme saa myös siivoojalle tutuilta ohikulkijoilta huomiota: ”Sinä oletkin päässyt filmitähdeksi”, huikkaa eräs.
Stenroth kertoo, että hänellä on joka osastolla tuttuja, joiden kanssa hän puhuu muistakin kuin vain työhön liittyvistä asioista. Hän arvostaa yliopiston hyväksyvää ilmapiiriä, jossa hän kokee voivansa työskennellä rennosti ja tervehtiä kaikkia.
”Minun mielestäni täällä on helpompi kulkea, kun tuntee aina jonkun jostakin. Ei tarvitse katsella varpaita, kun kävelee”, Stenroth nauraa.
Siivoojan painajainen on tahallaan sotkettu wc.
Muista kotoa opitut käytössäännöt
Mitä me opiskelijat sitten voisimme tehdä helpottaaksemme siivoojan kiireisestä työpäivää? Stenroth muistuttaa peruskäytössääntöjen tärkeydestä: ”Yksi oleellisimmista asioista olisi, että purukumeja ei liimailtaisi pöytien alle ja jos jotain tipahtaa käsistä, niin se pistettäisiin roska-astiaan. Ei roskaa tarvitse jättää lattialle odottamaan, että siivooja tulee ja nostaa sen.”
Stenroth huomauttaa myös pöytiin piirtelemisen ja tarrojen liimailemisen vessan seinille olevan valitettavan yleistä. Hän toivoo, että jokainen toimisi jo kotona opittujen peruskäyttäytymismallien mukaisesti ja tekisi omalta osaltaan parhaansa koulun siisteyden hyväksi.
Petrattavaa Linnanmaan opiskelijoilla vaikuttaisi olevan hygieniatilojen käyttämisessä. Stenroth maalaa minulle hetkessä siivoojan pahimman painajaisen: käsipaperia on heitelty pitkin lattioita, lavuaarista roiskittu käsienpesuvettä ympäriinsä, wc-koppien seinät töhritty täyteen kirjoituksia ja joku on ajan kuluksi virtsannut vessanpesuharjakuppiin.
Siivoojan työtä on yksinkertaista helpottaa: siivoa omat jälkesi, äläkä odota siivoojaa nostamaan roskiasi.
”Onneksi tapaukset ovat marginaalisia. Ne ovat olleet aivan ihania ja reippaita opiskelijoita, mitä itselle on sattunut kohdalle”, Stenroth hymyilee.
Hän kertoo opiskelijoiden tulevan joskus jopa käytävällä halaamaan ja kiittämään siivojien työstä. Stenroth onkin jo suunnitellut jäävänsä mahdollisuuksien mukaan yliopistolle puolipäiväisesti töihin eläkkeellepääsyn jälkeenkin.
~
Olemme jääneet toviksi juttelemaan käytävän wc:n edustalle, kun Steroth huomaa, että hänen työpäivänsä on oikeastaan jo päättynyt. Hän lähtee luovimaan tietään ketterine siivouskärryineen iltapäiväruuhkan läpi kohti Prosessinkatua, ja minä lähden jatkamaan perjantaista opiskelupäivääni, astetta itsekriittisempänä yliopiston käyttäjänä.
Huomaan seuraavan viikon tentissä miettiväni omaa toimintaani siivoojan näkökulmasta, kun joudun tenttiin vastaamisen kiireessä tyhjentämään terottimeni pulpetille. Tentin jälkeen siivoan, äärimmäistä huolellisuutta noudattaen jokaisen pudottamanilyijykynän kuoren palasen ja tiputan ne tenttisalin roskakoriin.
Julkaistu
SHARE
Frida Ahonen
Suomen kielen ensimmäisen vuoden opiskelija, joka on valmistunut valtiotieteiden kandidaatiksi ranskalaisesta Sciences Po Pariisin yliopistosta.
Professoriliitto palkitsi Oulun yliopiston maantieteen professorin Anssi Paasin Vuoden Professorina 2020 17. tammikuuta. Paasi kertoo, että liiton myöntämästä tunnustuksesta huolimatta hän ei suinkaan ole aina ollut oman alansa edustajien suosiossa.
Anssi Paasi tiesi jo opiskeluaikanaan haluavansa muuttaa suomalaista maantiedettä. Pitkä professorin ura Oulussa alkoi 1989. Ennen professuuria luonnontieteellisessä tiedekunnassa Paasi opiskeli maantiedettä Joensuun yliopiston (nyk. Itä-Suomen yliopisto) yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Vaikka ura onkin kestänyt useita vuosikymmeniä, ei alan valinta ollut hänelle itsestäänselvyys.
“Toisella tuurilla olisin ehkä ihan eri alalla”, maantieteilijä sanoo.
Urheilullinen Paasi kertoo harkinneensa aluksi liikuntatieteellisiä opintoja Jyväskylässä. Sen lisäksi hän haki englantilaiseen filologiaan saadakseen armeijasta lomaa, mutta kumpikaan polku ei auennut. Lopulta lukiokaverin kertomus maantieteestä ohjasi professorin elämäntyönsä ääreen.
“Maantiede oli vähän random, mutta ajattelin, että sehän oli ihan kiva aine lukiossa ja ostin pääsykoekirjan. Huomasin sitä lukiessani, että oppiaine oli muuttunut teoreettisemmaksi, ja se oli mahtavaa.”
Kirjasta innostuneena Paasi opiskeli pääsykokeisiin, osasi hyvin ja pääsi sisään. Innostus alaan on jatkunut yhä tähän päivään asti, vaikka professori sanookin alan valinnan olleen sattumaa.
Pikaista tahtia tohtoriksi
Oman alansa löydettyään Anssi Paasi ei aikaillut hetkeäkään. Hän aloitti opintonsa syksyllä 1976 ja sai maisterin pätevyyttä vastaavat paperit alle kolme vuotta myöhemmin keväällä 1979. Maantieteilijä kertoo opintojensa sisältäneen päällekkäisiä kursseja ja iltaluentoja, mutta myös vapaata aikaa ystävien kanssa.
Kiireistä huolimatta Paasi ehti opiskella runsaasti myös sivuaineita. Yhteiskuntatieteisiin nojautuva tutkinto sai silloisen opiskelijan kiinnostumaan ihmisen kokemusmaailmasta maan muotojen sijaan.
“Minua kiinnostivat ihmisten kokemukset. Tein väitöskirjani alueellisista identiteeteistä ja alueiden rakentumisesta. Sen jälkeen siirryin Suomen itärajalle tutkimaan sitä, kuinka rajan läheisyys vaikutti ihmisen arkeen. Huomasin, että tärkein asia, joka heidän elämäänsä määritteli, oli raja”, Paasi kertoo.
Uusi suunta jatkotutkimukselle avautui, kun Paasille selvisi, että hänen ajatuksensa rajoista ei ollut sama kuin aiemman tutkimuskirjallisuuden tarjoama. Mukautumisen sijaan hän päätti kehittää uutta.
“Niinpä huomasin pian olevani rajatutkija ja poliittisen maantieteen edustaja.”
Rajojen tutkiminen ohjasi Paasin uraa, eikä aihe ole vieläkään kulutettu loppuun. Viime vuonna ilmestynyt oululaisten maantieteilijöiden toimittama Borderless World for Whom? jatkaa aiheen kehittämistä pohtimalla rajoja, liikkuvuutta ja etiikkaa.
Pioneeri herätti pahaa verta
Vuoden professori -palkinnon perusteluissa Paasi nimettiin Suomen kansainvälisesti tunnetuimmaksi ihmismaantieteilijäksi. Professori myöntää olleensa “vähän pioneerikin”.
“Nuorten tutkijakollegoideni Perttu Vartiaisen ja Pauli Karjalaisen kanssa ajateltiin, että aletaan muuttamaan suomalaista maantiedettä”, hän kertoo. Kaverukset halusivat tehdä maantieteestä teoreettisempaa ja kansainvälisempää. Juuri pääsykoekirjan teoreettinen ote houkutteli Paasin alalle, ja hän tahtoi omalta osaltaan ohjata alaa enemmän siihen suuntaan.
Vaikka teoreettisesti suuntautunut ihmismaantiede on tänä päivänä Suomessakin jo valtavirtaa, alan uudelleenmäärittely ei aluksi herättänyt muissa yliopistoissa kiitosta.
“Kun tuli pienestä perifeerisestä Joensuun yliopistosta ja alkoi uudistaa maantiedettä, se herätti aika paljon pahaa verta. Alan lehtien sivuilla kirjoiteltiin ja kysyttiin, ‘Mitä he luulevat tekevänsä?’”, Paasi kertoo.
Negatiivinen huomio ei kuitenkaan pysäyttänyt kolmikkoa. Ihmismaantieteilijä Paasi kertoo sen vain kiihdyttäneen vauhtia.
“Kun oli lähtenyt sille tielle, ei ollut enää vaihtoehtoja. Me halusimme uudistaa maantiedettä, eikä ollut enää paluuta.”
Tutkijan arki on tuttua
Väiteltyään tohtoriksi Paasi haki professorin virkaa Oulun yliopistosta. Reaktio tieteenalalla ei ollut positiivinen. Silloin 31-vuotias tohtori oli herättänyt huomiota omaperäisillä ideoillaan, ja kun yliopisto asetti hänet ehdokkaista korkeimmalle sijalle, seitsemän hakijaa neljästätoista valitti päätöksestä.
Valitukset tehtiin pääsääntöisesti kahdesta syystä: Paasi oli yhteiskuntatieteilijä, joka haki luonnontieteelliseen tiedekuntaan, ja aivan liian nuori professoriksi.
“Siihen aikaan hakuprosessit olivat pitkiä. Minun piti kirjoittaa vastineita ja perustella, miksi professuuri kuului minulle”, Paasi kertoo.
Lopulta uusi professori aloitti työssään elokuussa 1989 ollessaan 33. Nykyään 64-vuotias Paasi on jatkanut rajojen tutkimusta ja ihmismaantieteiden kehittämistä, ja saa kritiikin sijaan kiitosta.
Tutkijan arkeen kuuluu professorin mukaan kurssien opettamista, post doc -tutkijoiden ja väitöskirjojen ohjaamista sekä itse tutkimusta. Tutkijan työssä Paasi ei suinkaan kyllästy samoihin käsitteisiin, vaan kokee pitkäjänteisen työn olevan paras edistymistapa.
“Tutkijan ei pitäisi hyppiä muotien perässä. Minusta ei ole produktiivista loikkia tutkimusaiheesta toiseen kuin jänis. On parempi olla jokin linja, jota pitkin etenee ja aihepiiri, jota syventää.”
Arki tutkijana on Paasista pohjimmiltaan nykyään samankaltaista kuin muutama vuosikymmen sitten: se koostuu kursseista, esitelmistä, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Hän kokee uuden tutkimuksen ja opetustyön kulkevan käsi kädessä.
“Pyrin siirtämään opetuksessa tutkimani tiedon uusille opiskelijoille, jotta uusin tieto olisi aina saatavilla”, professori kertoo.
Alalla on nähty myös muutoksia, mistä Paasi on innoissaan.
“Meille on Ouluunkin saatu nyt ensimmäiset naisprofessorit. Ala on aiemmin ollut vahvasti sukupuolittunut, mutta nyt tilanne alkaa olla, että naiset ovat ottamassa paikkansa maantieteessä jokaisessa yliopistossa. Maantieteen opiskelijoista suurin osa on naisia, joten naisprofessorit ovat heille myös tärkeitä esikuvia”, hän kertoo.
Palkinto on iso kunnia
Pitkän uransa jälkeen Anssi Paasi palkittiin Vuoden Professorina. Tämä on ensimmäinen kerta, kun palkinto on myönnetty maantieteilijälle. Paasi kertoo lukeneensa palkinnon saamisen jälkeen sen myöntämisperusteita: “Erinomainen ura, jonka lisäksi jotain erityistä.” Alansa edelläkävijän polussa riittää selvästi erityisyyksiä, myös professorin itsensä mielestä.
“He olivat kaivaneet esille hyvät perustelut. Kun luin niitä, koin että kyllähän se niin meni. Olen koko urani yrittänyt nostaa meidän alamme profiilia, ja olen omasta mielestäni onnistunut.”
Vaikka perusteissa tätä painotettiinkin, Paasi ei halua erityisesti korostaa olevansa kansainvälisesti tunnetuin suomalainen ihmismaantieteilijä.
“En oikeastaan osaa ajatella asiaa niin. Minua kyllä kutsutaan paljon ulkomaille esitelmöimään ja töihini viitataan aika mukavasti. Arkielämä, ystäväni ja harrastukseni pysyvät kuitenkin samoina.”
Itse palkinto on professorille kunnia niin henkilökohtaisesti kuin tieteenalan puolesta.
“Kun takana on pitkä ura, kai siitä jotain villoja pitää jäädä (nauraa).”
Kuka?
Anssi Paasi
64-vuotias maantieteiden professori Oulun yliopistossa.
Sai Professoriliiton jakaman Vuoden Professori -palkinnon 17. tammikuuta 2020.
Valmistunut Joensuun yliopistosta 1979.
Väitteli tohtoriksi 1986 ja kehitti väitöstutkimuksessaan alueteoriaa.
Aloitti Oulun yliopiston maantieteiden professorina 1989.
Parasta opiskelussa olivat vaimon tuki, ystävät ja Joensuun nouseva musiikki-skene, etenkin Hassisen kone, ym. bändit.
Kehottaisi nykyopiskelijaa löytämään elämää myös opintojen oheen ja osoittamaan aktiivisuutta esimerkiksi ainejärjestöissä tulevaa työelämääkin ajatellen.
Vapaa-ajallaan harrastaa liikuntaa ja kuuntelee musiikkia.
Julkaistu
SHARE
Iida Putkonen
Oulun ylioppilaslehden entinen päätoimittaja. Tiedeviestinnän maisteri ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.
