Kameran kääntöpuoli kauhistuttaa

Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä, Iida Putkonen miettii pääkirjoituksessaan.

Kolumni  | 

Teksti Iida Putkonen

Painopäivää edeltävänä perjantaina photoshoppaan omaa naamaani irti harmaasta  taustasta. Hion hiuksia kohdalleen tietoisena siitä, ettei kukaan välitä tai edes huomaa kahden pikselin levyistä hiussuortuvaa ylioppilaslehdessä. Silti jatkan.

Kun laitan kuvani lehden sivulle, mietin kaikkia aiempia filmille tallentuneita versioita itsestäni. Kovin monesta niistä en pidä. Kotini seinällä roikkuu minusta kaksi kuvaa: toisessa kaadan taaperona itseni päälle mehua ja toisessa syön muoviautoa. Siedän kuvia harvahiuksisesta ja -hampaisesta itsestäni, mutta pian pysyvien hampaiden jälkeen kuvat minusta loppuvat.

Lapsuuden albumeissa poseeraan erikseen jokaisen irronneen hampaan jälkeen, mutta ala-asteen loppuvuosilta  jäljellä on enää luokkakuvia. Yläasteella katosin niistäkin kokonaan. Kamerasta tuli minulle pahin vihollinen, enkä enää suostunut sen eteen edes väkisin. Karkasin kuvauspäivänä opettajien kynsistä ja vannoin, etten katuisi edes vuosien kuluttua.

Pelkäsin kameraa pitkään. Toimittajakeikoilla olen tottunut nauramaan sitä, kuinka pitäydyn itse kameran takana, koska vihaan olla kuvissa. Myös valokuva-albumini ovat siitä todiste. Sivuilla voisivat olla lukiovuosien värjätyt hiukset tai ulkomaanmatkojen palanut iho. Sen sijaan esiinnyn reissukuvissa korkeintaan tärähtäneenä kätenä tai sormena linssin reunassa. Pelkäsin omaa kuvaani niin paljon, että unohdin täysin jättää muistoistani jäljen.

 

Usean vuoden kamerakammon jälkeen totuttelen jälleen olemaan linssin toisella puolella.

Lukion kapina on laantunut ja kadun kuitenkin kadonneita muistoja. En enää halua unohtua, mutta kuten mikä tahansa muu muutos, ei tämäkään ole helppo.

Kuvaustilanteessa hikoilen ja heilun ja heitän vähintään kaksi kiusallista vitsiä kameran takana seisovalle (anteeksi teille). En myöskään siedä katsoa lopputulosta, koska pelkään mörköä, joka filmille on tallentunut.

Kesken tämänkin pääkirjoituksen pysähdyn katsomaan omaa kuvaani kehyksessä. Kuvittelen kuvalle jatkoksi jalat, jotka juoksevat kameran alta karkuun. Piirrän päässäni silmiin pakokauhua ja muita merkkejä siitä, että kuva olisi ollut parempi jättää ottamatta.

Silti, kuva on ja pysyy. Hiukset eivät luikertele pakoon eivätkä silmät harhaile linssin keskiöstä. Hymy ei valahda kasvoilta eivätkä rypyt paidassa haittaa. Enkä vihaa kuvaani, vaikka helposti voisin.

Olen tullut siihen tulokseen, että kaikista ihmisistä saa niin hyviä kuin huonojakin kuvia – myös minusta. Jokaiseen asiaan löytyy kääntöpuoli, mutta jos pelästyy huonoja kokemuksia, ei uskalla enää kääntää hyviäkään näkyviin.

Tänä vuonna aion siis olla kuvissa. Myös tärähtäneissä ja epäimartelevissa, aivan omana itsenäni. Jos en paikatakseni menetettyjä teinivuosien hirveyksiä, niin ainakin luodakseni muistoja, joita voin vanhana muistella kaihoisasti. Tai kulmakarvoja, joita voin tuomita, kun muoti väistämättä jälleen muuttuu.

Muutos on myös vuoden ensimmäisen printtilehden teema. Vuosikymmenen ensimmäisessä printissä käsittelemme esimerkiksi sitä, miksi Linnanmaan kampus on jatkuvassa muutoksessa ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Anna-Kaisa Sitomaniemi kirjoittaa vain printissä julkaistussa jutussa siitä, miksi uutuusversiot samoista tarinoista jaksavat vetää katsojia ja miettii, onko muutos tarpeen.

Elina Korpi kuvaa omaa muutostaan opiskelujen aikana ja Anca M. Catana kertoo maailman muuttuneen, ja muutoksen merkitsevän mielenrauhan menettämistä.

Toivon tänä vuonna hyviä muutoksia myös sinulle.

Julkaistu 27.2.2020 numerossa 1/2020

Iida Putkonen

Oulun ylioppilaslehden päätoimittaja. Tiedeviestinnän opiskelija ja glögin ympärivuotinen kuluttaja. Etsii revontulia, riippumattoja ja juuri oikeita sanoja.

Lue seuraavaksi

Järjestötoiminta saattaa mullistaa elämäsi, mutta tärkeintä on kuitenkin ystävät ja hauskanpito

Katariina Sarja

Kolumni

21.9.2020

Fuksinkaan ei tarvi venyä kaikkeen

Essi Erkkilä

Kolumni

3.9.2020

Erkki Koiso-Kanttilan katu 1
2T-ovi, 1.krs
90570 Oulu

toimitus@oyy.fi
+358 40 526 7821